Kansallisromantiikkaa, isänmaallista talouspolitiikkaa ja maakuvabrändäystä – Suomalainen metsäasennemuokkaus ennen ja nyt Osa 2/2

Suomalainen asenne metsää kohtaan

Suomalaisen metsäsuhde perustuu sekä kansallisromanttisille mielikuville että talonpoikaiselle mentaliteetille. Siinä yhdistyvät ja kietoutuvat toisiinsa kansanperinteen mystinen luontosuhde, positivismin kiihdyttämä luontoa taloudellisesti hyödyntävä ajattelu ja romanttishumanistinen näkemys luonnosta ihmisen jalostajana. Se saattaa olla ristiriitainen sekä ajatuksen että toiminnan tasolla, sillä siinä voidaan havaita useita erilaisia asennoitumistapoja metsään tilana, entiteettinä ja hyödykkeenä. Pietarinen (1987) erottaa ihmisen suhteessa metsään neljä perusasennetta, joista hän käyttää nimityksiä utilismi, humanismi, mystismi ja primitivismi.

• Utilismi perustuu hyötyajatteluun, joka toteutuu tuotantoa jatkuvasti lisäämällä ja tehostamalla saavutettavaan aineellisesti mitattavaan hyvinvointiin. Tässä ajattelumallissa luonto arvo nähdään sen tarjoamassa energia- ja raaka- ainevarannossa, jota ihmisellä on oikeus käyttää hyvinvointinsa lisäämiseen.
• Humanismin tavoitteena on ihmisen täydellistyminen niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Luonto nähdään sekä mahdollisuutena henkiseen, esteettiseen ja eettiseen kehitykseen että kehityskohteena, joka tarvitsee ihmisen apua täydellistyäkseen ja tasapainon löytääkseen.

• Mystismi pyrkii pyhyyden ja äärettömyyden kokemukseen olemalla yhtä luonnon kanssa. Luonto nähdään henkisenä kokonaisuutena, jota ei pidä turmella tieteen tai tekniikan keinoin.
• Primitivismi pohjaa luonnon itseisarvon eettiseen kunnioittamiseen monimuotoisen ja runsaan ekojärjestelmän turvaamisen avulla. Ihmisellä ei ole erioikeuksia toisten lajien hyödyntämiseen, joten primitivistinen luontoihanne toteutuu vain, jos ihminen luopuu erityisasemastaan eli hyvinvointinsa tavoittelusta luontoa hyväksikäyttämällä.

Suomalaisen yhteiskunnan vallitseva asenne on utilismi – kuten lähes kaikissa muissakin yhteiskunnissa, huomauttaa Pietarinen. Se perustuu paitsi moderniin luonnontieteeseen ja positivistiseen kehitysuskoon, myös possessiivis-individualistiseen ihmiskuvaan eli omistamiseen tähtäävään yksilökeskeisyyteen. Luonto edustaa tässä näkökulmassa hyödykettä, joka mahdollistaa yksilölle omistamisen ja siten oman hyvinvoinnin kasvattamisen mahdollisuuden. Humanistinen asenne on henkisissä pyrkimyksissään ylevämpi, mutta näkee luonnon ensisijaisen arvon välineellisenä ihmisen kehityksen tukijana ja mahdollistajana. Kansallisromanttisen ajan metsä oli nimen omaan humanistisesti nähty metsä: kappale luontoa, joka tarjosi henkisen yhteyden kansallisiin juuriin. Taiteen kautta metsäsuhde vivahti paikoin mystismiin, mutta sen keskiössä pysyi yleensä humanistisen perinteen mukaisesti ihminen ja hänen kokemuksensa. Primitivismiä edustaa Suomessa lähinnä Pentti Linkola, jonka ekofasistiset kannanotot eivät ole omiaan kannustamaan ihmisiä tuotannon ja kulutuksen hillitsemiseen. Primitivistinen näkökulma on kuitenkin luonnontieteellisesti perustelluin: sen korostama luonnon itseisarvo ja monipuolinen biodiversiteetti ovat ainoita lähtökohtia, jotka takaavat luonnontilaisen metsän jatkuvuuden edellytykset.

Metsäsuhde kansallisena projektina

Suomi on eittämättä metsien maa. Kertomus suomalaisten erityisen tiiviistä metsäsuhteesta on kuitenkin suurelta osin maakuvatyötä, jota on tehty 1800-luvulta lähtien. Myös muualla maailmassa romantiikan ajan metsäihanteet jalostuivat kansallisiksi projekteiksi. Esimerkiksi Ruotsissa, jossa kansanomainen suhtautuminen metsään oli yhtä pragmaattista kuin Suomessa, oli käynnissä samaan aikaan vastaava romantisoiva prosessi, jossa metsiin liitettiin voimakkaita kansallistunteita. Ruotsalainen mänty- ja koivumaisema kansallistui ja muuntui luokkarajat ylittäväksi hartaan kunnioituksen kohteeksi.

Myös saksalaiset kokevat olevansa metsäkansa, jonka kansallinen essenssi lepää Saksan metsissä – saksalaisuutta symboloiva puu on jykevä tammi. 1800-luvun lopun Saksassa laajojen metsien koettiin yhdistävän vast’ikään, vuonna 1871, yhdeksi kansakunnaksi yhdistynyttä maata ja tarjoavan pohjan kollektiiviselle identiteetille, johon kaikki voisivat samaistua. Kansallispuistojen perustamisen myötä luonnossa vaeltelusta tuli keskiluokan mieliharrastus, jonka isänmaallisuutta korostettiin. Metsistä tuli saksalaisuuden maisema, symboli ja kansallinen muisti. Kuten suomalaisessa, myös saksalaisessa metsäromantiikassa metsä lisää yksilön ja yhteisön hyvinvointia. Saksan kielestä löytyy jopa (vaikeasti käännettävä) ilmaisu Waldeinsamkeit, kirjaimellisesti metsäyksinäisyys, jolla kuvataan luonnon keskellä saavutettavaa mielenrauhaa.

Suomessa kansallisen identiteetin pohjan rakentavaa, poikkeuksellisen merkitykselliseksi kuvailtua metsäsuhdetta ylläpidetään määrätietoisesti. Ulkoministeriön maakuvayksikkö on nostanut metsäsuhteen erääksi Suomen maakuvan pääteemoista vuonna 2018. Marraskuussa 2017 Museovirasto esitti Opetus- ja kulttuuriministeriölle elävän perinnön kansalliseen luetteloon 52 kohdetta, jotka oli valikoitu yhteisöhaulla suoritetun keräyksen tuloksista asiantuntijaryhmän suosituksen mukaisesti. Yksi valituista kohteista oli suomalainen metsäsuhde, joka maääriteltiin näin:

”Suomalaisten metsäsuhde kattaa laajan kirjon erilaisia toimintoja ja suhtautumistapoja, jotka ovat usein jopa toisilleen vastakkaisia. Kaikilla suomalaisilla on metsäsuhde. Monet yhteisöt tai ryhmät jakavat ja ylläpitävät tietynlaista metsäsuhdetta. Näitä ovat esimerkiksi metsäammattilaiset, luontoyrittäjät, ympäristökasvattajat, retkeilijät, partiolaiset, marjastajat, metsästäjät, kesämökkeilijät. Käsitystä metsien merkityksestä rakennetaan yhä kulttuurin, kasvatuksen ja koulutuksen keinoin. Perheillä ja kotikasvatuksella on iso merkitys metsissä liikkumisen ja metsien käytön perinteiden välittämisessä ja elävänä pitämisessä.” (Kostet ja Hamari 2017.)

 

Suomalaisen metsäsuhteen suojelua ja asemaa osana aineetonta kulttuuriperintöä haki kahdeksan yhteisöä: Lusto – Suomen Metsämuseo, Suomen Metsäyhdistys, Metsäkeskus, Metsämiesten Säätiö, MTK, Metsäteollisuus ry, Suomen Partiolaiset ja Metsähallitus. Asetelma, jossa metsään ilmeisen utilistisesti asennoituvat tahot, kuten metsäteollisuuden toimijat, haluavat profiloitua julkisesti metsien puolestapuhujina ja metsän aineettoman arvon tuntijoina, kertoo vallankäytöstä. Poikkitieteellisen poliittisen ekologian tutkimuksen mukaan ne, jotka hallitsevat ympäristönarratiiveja, hallitsevat myös maan ja luonnonvarojen käyttöä. Ympäristönarratiiveilla selitetään ympäristön tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia sekä määritetään millainen on ihmisen oikeanlainen suhde luontoon. Narratiivi ei viittaa epätoteen vaan selittämisen tapaan: ympäristönarratiiveja ovat sekä tieteeseen perustuvat eroosio, väestöräjähdys ja ilmastonmuutos että luonnonuskoinen magia ja loitsuperinne. Tieteellisiä ja luonnonsuojelullisia narratiiveja on esimerkiksi hyödynnetty rajoitettaessa alkuperäiskansojen oikeuksia luonnonvarojen käyttöön. Suomen julkisessa keskustelussa hallitsevan ympäristönarratiivin tarjoavat Metsähallitus ja metsäyhtiöt, jotka kuvailevat metsiä kansallisomaisuudeksi ja lupaavat uusiutuvan metsäteollisuuden luovan yhteiskunnalle menestystä biotalouden kautta.

Valtioneuvoston hyväksymä kansallinen metsästrategia 2025 listaa metsäalan tärkeimmiksi tavoitteiksi ”edistää metsäalan kilpailukykyä, uudistumista ja kasvua sekä metsien aktiivista, kestävää ja monipuolista hyödyntämistä”. Metsätunnelmoinnin tavoite on selvä: metsäteollisuuden promotoimat mielikuvat tähtäävät samaan kuin ulkoministeriön maakuvatyö, joka on ”vaikuttamis- ja viestintätyötä, jolla vaikutetaan kohderyhmien tietoon, mielipiteeseen ja lopulta päätöksiin” (Ulkoministeriö. Maakuvatyö). 

Metsää ihannoiva ja jopa mystifioiva kuvasto on ollut 1900-luvun alusta lähtien osa suomalaisuuden hegemonista diskurssia. Sen yhteydet valtaan ovat lujat: metsäkuvaston suojissa vallanpitäjä on esittänyt itsensä koko kansan mielenilmausten edustajana. Metsiin, kansallisomaisuuteen, kohdistuvia toimenpiteitä kutsutaan hoidoksi, jonka toteuttamiseen valtion omistama metsätalouden kehittämiskeskus Tapio antaa metsänomistajille suunnatuissa Metsäkustannuksen julkaisuissaan yksityiskohtaisia ohjeita (ks. esim. Lehmonen 2014).

Englannissa metsänhoidosta käytetään sanaa silviculture, joka konnotoituu sanan culture toiseen merkitykseen, kulttuuriin. Tapion julkaisemassa Merkityksellinen metsäkulttuuri -selvityksessä metsiin liittyviä kulttuurisia ilmauksia kutsutaan metsäkulttuuriksi. Selvityksen mukaan ”kun jollakin metsään liittyvällä ilmauksella koetaan olevan erityistä kulttuuriarvoa, se määritellään säilyttämisen arvoiseksi ja seuraaville sukupolville siirrettäväksi metsäkulttuuriperinnöksi”. (Karhunkorva et al., 2016.) Metsäteollisuus profiloituukin mielellään kulttuuriorientoituneeksi hoitoalan toimijaksi, jonka tärkeä tavoite on pitää Suomen metsät elinvoimaisina ja varjella niitä henkisen hyvinvoinnin keskuksena – sekä aineellisena omaisuutena.

Kulttuurin ja teollisuuden yhteenkietouttaminen kielen ja käsitteen tasolla liittyy aktiiviseen mielikuvatyöhön. Julkusen ja Kuusamon (1987) mukaan julkisuudessa ylläpidetyt metsämielikuvat voidaan asettaa binääriselle jatkumolle, jonka toisessa päässä on sakraali ”kansallisten arvojen metsä” ja toisessa profaani ”raaka-ainemetsä”. Jatkumon yhdistävänä elementtinä toimii ”suomalaisuus”, joka konnotatiivisena kenttänä antaa merkityksen molemmille ääripäille. Käyttöyhteys ratkaisee erityismerkityksen: talousmetsä saatetaan esittää tunnearvokkaana kansallisaarteena. Näin profaani metsäteollisuus representoidaan sakraalin suomalaisuuden kielellä.

Teksti ja kuvat: FM, MA Juulia Juutilainen

Perustuu Juutilaisen Aalto-yliopiston maisterinopinnäytteeseen Understory.

Lähteet:
Julkunen, E. ja Kuusamo, A. (1987) ”Kansallis/omaisuus. Metsän mielikuvat isänmaallisissa lauluissa ja metsämainoksissa”. Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Karhunkorva, R., Paaskoski, L., Matila, A. ja Arnkil, N. (2016) Merkityksellinen metsäkulttuuri.

Keto-Tokoi, P. (2011) ”Suomen symboli”. Teoksessa: Keto-Tokoi, P. ja Kuuluvainen, T.: Suomalainen aarniometsä.

Kostet, J. ja Hamari, P. (2017) Museoviraston esitys elävän perinnön kansalliseen luetteloon hyväksyttävistä kohteista opetus- ja kulttuuriministeriölle [verkkoaineisto]. Saatavissa: http:// http://www.aineetonkulttuuriperinto.fi/fi/File/3367/esitys-kansalliseksi-luetteloksi-2.pdf.

Laukkanen, M. (2018) Metsäsuhteella luodaan myönteistä Suomi-kuvaa [verkkoaineisto].  Saatavissa: https://www.sttinfo.fi/tiedote/metsasuhteella-luodaan-myonteista-suomi-kuvaa?publisherId=4627873&releaseId=65815510.

Lehmonen, H. (2014) ”Metsäsuunnitelma ja puuston arviointi”. Teoksessa: Rantala, S. (toim.): Metsäkoulu.

Maa- ja metsätalousministeriö. Kansallinen metsästrategia 2025 [verkkoaineisto]. Saatavissa: http://mmm.fi/kms.

Metsäteollisuus. Visio 2025 [verkkoaineisto]. Saatavissa: https://www.metsateollisuus.fi/visio2025/.

Pietarinen, J. (1987) ”Ihminen ja metsä: neljä perusasennetta”. Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Schwartz, K. (2006) Nature and National Identity after Communism. Globalizing the Ethnoscape.

Ulkoministeriö. Maakuvatyö [verkkoaineisto]. Saatavissa: http:// formin.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=49631.

Virtanen, L. (1994) ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään”. Teoksessa: Metsä ja metsänviljaa.

Wilson, J. K. (2012) The German Forest. Nature, Identity, and the Contestation of a National Symbol, 1871–1914.

Kansallisromantiikkaa, isänmaallista talouspolitiikkaa ja maakuvabrändäystä – Suomalainen metsäasennemuokkaus ennen ja nyt Osa 1/2

Metsä Suomen kansallisen identiteetin muodostajana ja symbolina

Metsien rooli suomalaisuuden ydintekijänä ei ole aina ollut itsestään selvyys, vaan se on rakennettu tarkoitushakuisesti. Kansallinen herääminen 1800-luvun lopulla edellytti eron tekemistä vanhoihin vallanpitäjiin. Suomen korkeakulttuuri ja hallinto olivat täysin ruotsinkieliset, joten katse kääntyi omaleimaiseen suomen kieleen ja sitä puhuvaan kansaan, jonka perinteiden keruu herätti intohimoja fennomaanisen sivistyneistön parissa. Juurevan kansan elämän ihailuun liitettiin luontevasti myös ympäristö, joka oli paitsi synnyttänyt kansankulttuurin, myös säilyttänyt sen tiettömien taipaleiden takana.

Tämä Suomessa virinnyt aatteellinen kehitys on linjassa ajan laajempienkin aatesuuntauksien kanssa: myös keskisemmässä Euroopassa romanttinen historiankirjoitus kiinnostui 1700-luvulla menneisyyden hengestä ja pyrki välittämään lukijoille pelkän tapahtumajanan sijasta kokemuksen entisajan elämästä ja kulttuurisista perinteistä. Osana tätä tyylisuuntaa nousivat tavallisen kansan elämä ja tavat merkitykselliseen asemaan muuallakin: aiemmin arkiset ympäristöt, kuten metsät, saivat mystisen merkityksen, kun ne nähtiin kansallisen luonteen, muistin ja tapakulttuurin kehtona.

Kansallisen heräämisen myötä suomalaisille tulivat tutuksi taiteilijoiden representaatiot metsästä. Niitä esittivät Sibeliuksen vavahduttavat kareliaaniset sävelet, Lönnrotin maalailevat kuvaukset Karjalan laulumaista, Runebergin jumalallisuutta korostava luonnonmystiikka, Topeliuksen isänmaallinen luonnonrakkaus ja Kiven vapaudenkaipuinen kipuilu metsissä elämisen ja maatalousyhteisöön sopeutumisen välillä. Vielä kirjailijoita ihannoivammin metsien puolesta puhuivat kansallisromanttiset taidemaalarit. Gallen-Kallela, Halonen ja Järnelfelt paitsi kuvittivat ikoniseksi sittemmin muuttunutta korpiluontoa, myös puhuivat aktiivisesti luonnon itseisarvon ja sen koskemattomana säilyttämisen puolesta. Suomalaisen kansallisromanttisen taiteen myötä metsän kertomukseksi vakiintuivat aarniometsät, järvien pintaan päilyvät pilvet ja luonnon kauneus ja pyhyys, jota Suomen kansa metsissään arvostaa. Näitä visioita maalailivat lähinnä kaupunkilaiset taiteilijat toisille kaupunkilaisille. Nostalgisen metsäidyllin luomisen edellytys on vieraantuminen metsästä: idylliä katsotaan ulkoapäin, metsän tapauksessa kaupungista käsin.

Perinteisestä talonpoikaisesta kansankulttuurista ei vastinetta koskemattoman metsän ihailulle löytynyt. Varhaisempien sukupolvien ja metsäelämän romantisoiminen ei vastannut todellisuutta, sillä heille metsä on ollut realiteetti, jonka ehdoilla on eletty ja elinympäristö, josta on pyritty hyötymään kaikilla mahdollisilla tavoilla. Suomi oli 1800-luvulla vankasti agraarinen alue, jonka asukkaiden suhdetta ympäröiviin metsiin oli jo vuosisatoja leimannut taistelu elintilasta: ihminen eli sillä alueella, jonka sai metsältä itselleen vaivalla raivattua. Metsä edusti sekä elinikäistä vastustajaa petoineen ja hankaline maastoineen että puutavaran passiivista varantoa, jota metsän taltuttajalla oli oikeus hyödyntää. Jouko Hautalaan viitaten Leea Virtanen jopa kärjistää suomalaisten perinteisen metsäasenteen näin: ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja haaskannut niitä suruttomasti.” Metsää ja sen asukkaita pelättiin, ja kunnioittava suhde niihin perustui lähinnä magian hyötyorientoituneeseen syy-seurauslogiikkaan.

Talonpoikainen hyötyajattelu ilmeni fennomaanisessa kuvastossa kulttuurimaisemana, jossa metsien keskelle on työtä säästämättä raivattu tila maatalolle tai torpalle ja sen ympärille peltoa, niittyä ja hakamaita. Kansallisromanttisten taiteilijoiden kuvaama villin metsäluonnon kuvasto eli Suomen symbolina, mutta kansallismielisillekin metsät esiintyivät ennen kaikkea hyödynnettävänä puutavarana: rannattomana puumerenä, joka oli saatava hakkuutoiminnnan piiriin. Metsiä ja puita arvostavampi ajattelutapa alkoi levitä myös kansan pariin, kun metsä alettiin nähdä taloudellisesti merkittävänä resurssina, joka tuotti oikein hyödynnettynä voittoa omistajalleen. Taloudellisesti motivoinut luonnon arvostaminen ei ole epätavallinen ilmiö muuallakaan. Siitä on välillisesti kyse myös nykyajan luontorakkaudessa, jonka on mahdollistanut metsästä riippumaton hyvinvointi.

Metsäteollisuus lähti Suomessa voimakkaaseen kasvuun 1900-luvun taitteessa, ja pian liki 90 % Suomen vientituloista tuli puutavarasta. Puun hinnan nousu maailmalla teki metsäteollisuudesta Suomen talouden perustan ja nosti köyhän maan taloudellisen hyvinvoinnin nousujohdanteeseen. Hakkuita haluttiin lisätä kaikkialla, ja metsänviljely nähtiin sijoituksena tulevaisuuteen. Sahoista, tukinuitosta ja lumisista savotoista tuli yhtä lailla kansallista kuvastoa kuin korpimaistakin. Samalla kehittyi metsälle toinen kertomus: ryhdikkäiden, suorarunkoisten puiden muodostama kansallisomaisuus, jota sitkeät korvenraivaajat korjaavat nostaakseen kansansa köyhyydestä ja tuodakseen maalle töitä ja tuloja. Metsänhakkuusta tuli isänmaallista toimintaa ja metsä alkoi merkitä keskeisesti puunkasvua, kun se aiemmin koettiin etupäässä luonnonpaikkana ja vastakohtana kulttuurille tai valtiolle.

Metsäaiheet saivat nopeasti tunnustetun paikan Suomen symboliikassa. 1900-luvun vaihteessa metsämotiivi alkoi korvata klassista kuvastoa jopa valtiollisissa tunnuksissa ja sai saman aseman kuin kuninkaalliset tunnukset muissa Pohjoismaissa. Ajatus Suomesta metsämaana ja suomalaisista metsäläisinä, ylpeästi uppiniskaisina oman tiensä kulkijoina, näkyy arkisemmissakin metsämielikuvissa. Metsä esiintyy Suomen symbolina suurimmassa osassa isänmaallisia lauluja. Erityyppinen metsä liitetään niissä erilaisiin mielikuviin ja elämänpiireihin. Todellisin eli isänmaallisin metsä on havumetsää, joka kuvastaa maskuliinista voimaa, herooisuutta, myyttistä alkutilaisuutta ja Suomen kohtalon vaiheita. Lehtimetsä liitetään feminiinisempään ja tunteikkaampaan kuvastoon, kuten taakse jääneen Karjalan kaipuuseen.

Havupuusymboliikka yksilöityy jopa tiettyihin puihin. Suomen itsenäistyessä v. 1917 kylvettiin Itsenäisyyden kuusi, joka myöhemmin istutettiin Helsingin Kaivopuistoon. Viisikymmentä vuotta myöhemmin istutettiin eri puolille Suomea 30 000 tämän kuusen siemenistä kasvatettua kuusentainta, joita kutsuttiin Kotikuusiksi. Kotikuusta kuvailtiin ”vapaan ja itsenäisen Suomen tunnusmerkiksi”. Suomen 100-vuotisjuhlaa siivitti kampanja, jonka tavoitteena oli istuttaa 100 miljoonaa Tulevaisuuden kuusta juhlavuoden kunniaksi. Pieniä kuusentaimia kuvaillaan kampanjan puitteissa tunteikkaasti. Julkunen ja Kuusamo (1987) puhuvat metsäaiheen metonymiasta: kun tietyn kulttuurin – tässä tapauksessa suomalaisuuden – kuvaston sääntöjä on omaksuttu riittävästi, jo yksi käkkärämänty tai tyylitelty havunoksa riittää herättämään mielikuvan suomalaisuudesta. (Jatkuu seuraavassa osassa)

Teksti ja kuvat: FM, MA Juulia Juutilainen

Teksti on ote Aalto-yliopiston maisterinopinnäytteestä Understory.

Lähteet:
Julkunen, E. ja Kuusamo, A. (1987) ”Kansallis/omaisuus. Metsän mielikuvat isänmaallisissa lauluissa ja metsämainoksissa.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Harrison, R. P. (1992) Forests. The Shadow of Civilization.

Keto-Tokoi, P. (2011) ”Suomen symboli.” Teoksessa: Keto-Tokoi, P. ja Kuuluvainen, T.: Suomalainen aarniometsä.

Laaksonen, H. ja Kalliola, I. (2017) Tulevaisuuden kuusi.

Leikola, M. (1987) ”Metsien hoidon aatehistoriaa.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Virtanen, L. (1994) ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään.” Teoksessa: Metsä ja metsänviljaa.

Virtanen, P. (1987) ”Kansanperinteen metsäkuvia.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Suomi Finland 100. (2016) Istuta puu satavuotiaalle Suomelle [verkkoaineisto]. Saatavissa: https://suomifinland100.fi/istuta-puu-satavuotiaalle-suomelle/.

Näin nämä metsät koetaan

Metsäsuhteen käsite on viime aikoina vallannut alaa metsäkeskustelussa. Kokemuksellisuuden korostamisella on kuitenkin myös varjopuolensa.

Kertomuksellisuus ja kokemukset ovat yhä suurempi osa tiedonvälitystä, eikä suomalainen metsäkeskustelukaan ole tältä ilmiöltä välttynyt. Etenkin metsäsuhteen käsite on saanut viime aikoina runsaasti jalansijaa. Alkuvuonna Maa- ja metsätalousministeriön, Suomen Metsäyhdistyksen ja Luston yhteinen metsäsuhteita.fi-sivusto julkaisi KantarTNS:n toteuttaman suomalaista metsäsuhdetta kartoittavan kyselytutkimuksen. Artemis Kelosaaren essee samasta aiheesta ilmestyi Tiede-lehdessä 4/17.

Aihe on kiintoisa ja tärkeä tutkittava, mutta metsäsuhteen kaltaisen, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavan ja monitahoisen käsitteen esilletuonnissa on oltava varovainen ja pidettävä luonnontieteellinen tutkimustieto todella kiinteästi rinnalla. Muutoin vaarana voi olla metsäluonnon kannalta lyhytnäköisten hakkuutoimenpiteiden perustelu biologisen tiedon kanssa tasa-arvoisina esitetyillä näkemyksillä – monimuotoisuudelle tuhoisin seurauksin.

Metsäsuhdeselvitystä tutkaillessani tulokset näyttivät ensi vilkaisulta ristiriitaisilta: metsien säilyminen luonnonmukaisina on erittäin tai melko tärkeää 86 prosentille vastaajista, metsien mahdollisimman tehokas taloudellinen hyödyntäminen taas on erittäin tai melko tärkeää 55 prosentille. Vaivaako kolmasosaa vastaajista perustava kognitiivinen dissonanssi?

Kysellessäni tutkimuksen tekijätahoilta tarkempaa määritelmää metsien ”mahdollisimman tehokkaalle taloudelliselle hyödyntämiselle”, selvisi, ettei sellaista tutkimuksessa ole. Myös metsän luonnonmukaisuutta ei kyselyssä määritelty. Käsitteet on jätetty auki ja annettu vastaajien mietittäväksi tai arvailtavaksi. Taloudellinen hyödyntäminenhän voi pitää sisällään varsinaisten metsätaloudellisten toimenpiteiden lisäksi myös vaikkapa luontomatkailun, jonka hyödyt paikallistaloudelle ovat huomattavat. Metsähallituksen tiedotteen mukaan esimerkiksi Oulangan kansallispuisto jättää 18,9 miljoonaa euroa paikallistalouteen. Kyselyn tuloksia katsellessa ei kuitenkaan voi tietää, miten vastaajat ovat kysymyksen tulkinneet tai mitä kysymyksellä on ajateltu haettavan. Ympäripyöreällä ilmaisulla mahdollisimman tehokkaasta taloudellisesta hyödyntämisestä voidaan vaivihkaa ohjata luontokeskuksia ja pitkospuureittejä puoltavat äänet biotalouden laariin.

Suomalaisten metsäsuhteen ristiriitaisuus ei ole varsinaisesti uusi ilmiö. Metsästäjä-keräilijän elämäntavan muuttuessa agraarisemmaksi riippuvuus metsästä alkoi väistyä ja luontoon suhtautuminen muuttua. Maanviljelyskulttuurista polveutuvassa välineellisessä, utilistisessa luontosuhteessa metsä on yhtä aikaa resurssien lähde, vastus ja uhka. Tehometsätalouden alkuaikojen retoriikka luonnontilaisista metsistä museoituvina ja itsetuhoon suistuvina kaikuu tutkijoidenkin puheissa sinnikkäästi edelleen.

Eräkirjailijana tunnetun metsänhoitajan A. E. Järvisen metsäsuhteen kaksijakoisuutta ovat käsitelleet muun muassa Suomalainen aarniometsä -teos ja Tere Vadén kirjassaan Ajo ja jälki. Vadén kuvaa Järvisen metsäsuhdetta ja sitä, miten tämän tapa kutsua työtään ”metsiin kohdistuvaksi” erottaa ”työn” ”metsistä”: ”’Metsiin kohdistuva työ’, on yksilösubjektin asenne. On syytä epäillä, että tässä ilmauksessa sana ’metsä’ ei tarkoita samaa kuin esimerkiksi sellaisessa ilmauksessa, jossa ’suurten metsien elämisen riemu ottaa minut valtoihinsa’. Työn kohdistusta tarvitaan siksi, että metsä on Järviselle muutakin kuin kohde, pelkkä objekti ja hyötykäytön varasto.” Järvisen sisäinen ristiriita tuskin edustaa Suomessa kovin marginaalista ääntä, vaikka harvemmin sitä näin selkeästi sanallistetaan.

Metsäsuhde ei kokemuksellisuudessaan ole aina johdonmukainen ja suoraviivainen. Olen kuitenkin maastossa ja netissä harhaillessani yrittänyt löytää tämän hetken suomalaisten metsäristiriidan syitä ja mahdollistajia. Kenties metsän vähittäistä nakerrusta ympäriltä ei huomaa tai siihen turtuu, kunnes on liian myöhäistä. Havahtuminen tapahtuu, kun toimenpiteet osuvat juuri siihen vuosia samana pysyneeseen marjametsään. Usein luonnontilaista metsää ei tunnisteta. On puutetta sekä tiedosta että metsästä, mikä johtaa siihen, että biologian opiskelijatkin valokuvaavat talousmännikköä innoissaan. Sosiaalisessa mediassa jaetaan avohakkuuaukioiden kuvia runollisilla kuvateksteillä.

Ja miten tieto näkemistä muuttaakaan: Pirkanmaan kotimetsät, joissa yläasteikäisenä opettelin valokuvaamaan ja määrittelemään itseni metsän ja sen estetiikan kautta, näyttävät harvenevilla kävelyretkillä ryteiköiltä. Hippiäiset ovat sentään vielä läsnä. Katseeni on luonnontieteen ja pohjoisen maisemien turmelema.

Ihmistä tuskin lopulta paljoa haittaa talousmetsistä nauttiminen, vaikka luonnon monimuotoisuuden terveyshyödyt onkin viime vuosina tunnustettu. Ehkä eräs syy siihen, miksi terveysmetsäpuhe on tuntunut usein epämääräisen vaivaannuttavalta on se, että loppuviimeksi metsissä on kyse ennen kaikkea muunlajisista. Metsäsuhteen käsite, useista näkökulmistaan huolimatta, inhimillistää käsiteltävän asian. Antti Salminen muistuttaa vuoropuhelussaan Ville Hämäläisen kanssa (Nuori Voima 4-5/2017), että voima, jolla ihminen hyödyntää ei-inhimillistä, ”resurssia”, on sekin ei-inhimillistä perua. Ei-inhimillinen, Salminen kirjoittaa, ei tarvitse inhimillistä juuri mihinkään, mutta inhimillinen tarvitsee ei-inhimillistä ensimmäisestä henkäyksestä viimeiseen korahdukseen. Ystävälläni on tapana sanoa, että jo metsäsuhteen käsite kertoo sen, että metsäsuhde on häviämässä. Vadén mainitsee ”erämaan” ja ”metsän” olevan erämaasta eroamisen sanoja, talon piiristä käytettyjä sanoja.

Metsien elon- ja kuolonkirjon ja merkityksien itseisarvo tuskin on yhteiskunnallisesti varteenotettava argumentti. Onko tieteelliseen tietoon perustuva luonnonsuojelu siis ainoa keino estää metsäkeskustelun luisumista käsittelemään pelkästään ihmisen tarpeita? Ihmiskeskeisyys toki säilyy, sillä jo luonnonsuojelun ajatus eristää luonnon suojeltavaksi objektiksi. Ajo ja jälki -teoksessa Vadén tekee mielenkiintoisen huomion: ”Luonnonsuojelu on teknologisen tietoisuuden kieroin tapa vangita luojattoman luonnon kokemus, tässä on myös syy siihen miksi teknologian keskusalueilta ohjailtu luonnonsuojelu on kohdannut katkerinta vastarintaa siellä, missä rippeitä, haamuja, luojattoman luonnon kokemuksesta on vielä ollut jäljellä.” Ne paikat, joissa näitä rippeitä vielä on, ovat usein myös niitä, joiden viimeiset suojelemattomat vanhat metsät ja ekologiset käytävät ovat häviämässä, mutta joissa usein käden heilautuksen säestyksellä todetaan, että kyllähän täällä tätä metsää riittää. Osaltaan ristiriitaa aiheuttaa myös se, että myönteinen suhtautuminen luonnonsuojeluun ja monimuotoisuuden arvon tunnustaminen ovat usein korkeita juurikin näillä ”teknologian keskusalueilla”.

Nykyisellään tietynlainen maasta eläminen, jota rippeiden-haamujen alueilla vielä on, on harvoin missään määrin kestävää – mutta johtaako sen väheneminen luonnon ulkoistavaan suojeluun, metsien muuttumisen refugioiksi ja reservaateiksi?
Metsäluonnon häviämisen tahdin kiihtyessä on kuitenkin käytettävä niitä keinoja, jotka ovat käsillä. Elinympäristöt pirstaloituvat nopeammin kuin metsäsuhteet muuttuvat. Vähitellen metsän ja sen kanssa olemisen ja kokemisen käsittelyn on muututtava suuressa mittakaavassa, mutta sitä ennen on syytä varmistaa, että biologinen tieto, taiteen ja filosofian avustuksella, tuo esiin tämän elon- ja kuolonkirjon olennaisuuden varmistaakseen myös sen jatkuvuuden.

Teksti ja kuvat: L. V. Maa
Kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehden 2/2018 Vieraskynä -palstalla.

Suomalainen suolla – suon kulttuurisista ja symbolisista merkityksistä

Teksti: Kati Tiitola

Kuumana käyvän suokeskustelun innoittamana päätin laatia blogikirjoituksen soiden merkityksestä suomalaisessa kansanperinteessä. Maamme on yksi maailman soisimmista maista, joten suolla on luonnollisesti ollut suuri merkitys suomalaisille kautta aikojen. Siitä kertoo jo rikas suosanastomme.

Patvinsuo. Kuva: Kati Tiitola.

Yksi vaikuttavimmista ja mieleenpainuvimmista luontokokemuksistani on suolammessa uiminen lämpimänä toukokuisena päivänä. Suopursulta tuoksuva tumma vesi ja sinne laskeutuminen pehmeältä sammalmättäältä tuntuu laskeutumiselta tuntemattoman syliin, pohjaa ei ole näkyvissä, tuntuu siltä kuin tumman veden sisällä voisi olla mitä vain. Suo on otettava vastaan kaikilla aisteilla. Se symboloi porttia tuntemattomaan, salaperäiseen, tuonpuoleiseen unien alitajuiseen maailmaan. Kaikista luonnonvesistä hoitavin on mielestäni nimenomaan tumma, suopursulta tuoksuva humuspitoinen suolammen vesi. Sinne laskeutuessaan ei voi olla välinpitämätön tai omissa ajatuksissaan: suolampi vaikuttavuudessaan ja aistirikkaudessaan herkistää aistit ja mielen kokemaan, olemaan läsnä.

Miettiessäni suon merkityksiä kansanperinteessämme, ensimmäisenä mieleeni nousevat kuolema ja tuonpuoleinen ja toisaalta rikkaudet ja suuri onni, jota suo voi rohkealle kulkijalleen tarjota. Suohon liittyy ratkaisemattomia arvoituksia. Isokyrön Leväluhdasta löydettiin tuhat vuotta sitten sinne upotettujen pienikokoisten ihmisten kallot. Soista on ympäri Eurooppaa löydetty hyvin säilyneitä muinaisten ihmisten ruumiita, jotka kertovat uskomuksista, joissa suota on pidetty porttina tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Suo on näytellyt osaansa myös lähihistoriaan sijoittuneissa ratkaisemattomissa arvoituksissa, näistä tunnetuimpana Kyllikki Saaren suohauta ja ratkaisematon murhamysteeri 1950 -luvulla.

Aarteet ja rikkaudet liittyvät suohon salaperäisten aarnivalkeiden muodossa. Aarnivalkeat eli virvatulet näyttivät onnekkaalle kulkijalle usein suolle haudatun aarteen paikan. Aarretta vartioi henkiolento Aarni tai Kratti, josta valon uskottiin olevan lähtöisin. Toki suo on tarjonnut aarteitaan myös ravitsemuksellisesti tärkeiden hillan ja karpalon muodossa.

Akseli Gallen-Kallela: Joukahaisen kosto. Kuva: Wikimedia Commons.

Kalevalaisessa kansanrunoudessa suo mainitaan usein. Ehkäpä tunnetuimpana suo-kuvastona suomalaisten mieleen on iskostunut Väinämöinen laulamassa Joukahaista suohon. Muinaiselle suomalaiselle oli tärkeää olla tietoinen asioiden syntyperistä. Raudan synty -runossa raudan kerrotaan ensimmäisen kerran löydetyn suolta suden käpälänpainanteista, josta Seppo Ilmarinen sen keräsi ja ryhtyi työstämään sitä pajassaan. Suolla on osuutensa myös esimerkiksi suden synnyssä. Suolla viihtyvistä kasveista muun muassa suopursua on käytetty monipuolisesti esimerkiksi hengitysteiden avaamiseen, reuman ja ihotautien hoitoon, koin ja syöpäläisten karkottamiseen sekä kasvivärjäykseen.

Kahlitsematon ja ojittamaton luonnontilainen suo haastaa ihmisen: sitä ei voi hallita, sitä täytyy lähestyä herkästi tunnustellen ja kunnioittaen. Se ei edusta suoraviivaisuutta ja ennalta-arvattavuutta vaan haastaa tehokkuusajattelun läpäisemän nykyihmisen astumaan alueelle, jota ei voi ennakoida, joka pakottaa olemaan läsnä ja tiedostamaan jokaisen askeleen. Jos lähtee kiirehtimään, voi käydä huonosti. Suolla ihminen on pieni. Suo on täynnä yllätyksiä ja sen tarjoamat voimakkaat aistielämykset herättävät nukkuvan mielikuvituksemme. Suo aktivoi alitajuista kollektiivista muistiamme: sitä, josta kumpusivat myös esivanhempiemme tarinat ja myytit. Suolla voimme huomata olevamme edelleen osa tätä ketjua, tarinat eivät ole hävinneet minnekään. Retki suolle avoimin aistein varustettuna voi parhaimmillaan tarjota meille mahdollisuuden tutustua syvemmin itseemme ja alitajuntaamme.

Toivottavasti myös tulevaisuudessa Etelä-Suomessa on mahdollisuus kulkea luonnontilaisilla soilla, jotka herättävät meissä pienuuden ja kunnioituksen tunteen ja johdattavat meidät yhteyteen ikivanhan perimätiedon kanssa.

Kirjoittaja on kulttuurintutkija, joka löysi tiensä Luonto-Liittoon ja metsäryhmän toimintaan vuonna 2011. Metsissä kulkeminen inspiroi pohtimaan kulttuurista luontosuhdetta, etenkin kansaperinteen näkökulmasta.

Vienan reitti jälleen Metsähallituksen kynsissä

Teksti: Emilia Pippola
Valokuvat: Luonto-Liitto

Metsähallitus ei näytä saavan tarpeekseen Vienan reitin historiallisten ja luonnonsuojelullisten arvojen tuhoamisesta. Viime syksynä sen hampaissa oli Syntisenkangas, ja tänä syksynä Metsähallitus on hakannut Aittokankaan alueella. Lisäksi se on laatimassa hakkuusunnitelmia Vienan reitin päähän Pulkkisenautiolle Museoviraston ja Kainuun Museon vastustavista lausunnoista huolimatta. Lausunnossaan Museovirasto on todennut muun muassa seuraavaa:

”Viiankijärven pohjoispuolella sijaitseva Pulkkisenautionkangas on selvitetyn reitin varrella merkittävin luonnontilaisena säilynyt vanhan metsän alue. Polun alkuperäinen luonne erämaata halkovana kulkutienä on täällä edelleen koettavissa. Hakkuut muuttaisivat olennaisesti polun kokonaisilmettä ja luonnetta. Museovirasto esittääkin, että hakkuista pidättäydytään.”

Tämän viikon torstaina 2.10. Kainuun maakunnan retkeily poikkeaa myös Vienan reitin alueelle keskustelemaan Vienan reitin ja Yli-Vuokin virkistysmetsän tilanteesta. Aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita osallistumaan tilaisuuteen: kokoontuminen Rautiaisen puromyllyllä 2.10. klo 15 (ks. myllyn sijainti täältä).

Jos haluat vaikuttaa Vienan reitin tulevaisuuteen, niin anna palautetta Metsähallitukselle sähköpostitse: palaute@metsa.fi

Lisäksi huolensa voi ilmaista esimerkiksi maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpolle (petteri.orpo@eduskunta.fi / sihteeri Tiina Sahlberg-Kelly: tiina.sahlberg-kelly@mmm.fi) ja ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasoselle (sanni.grahn-laasonen@eduskunta.fi / sihteeri Kristina Tamminen: kristina.tamminen@ymparisto.fi).

Seuraavissa valokuvissa Aittokankaan alue Metsähallituksen tämänsyksyisten hakkuiden jälkeen:

Syksyn 2014 hakkuissa Metsähallitus heikensi Vienan reitin kulttuuri- ja luontoarvoja entisestään.

Historian siipien havina vaimenee hakkuu hakkuulta.

Monen Aittokankaan vanhan puun tarina päättyi tänä syksynä.

Elias Lönnrotin ajoista Vienan reitin luonne on muuttunut.

Metsäleiri: aurinkoinen alku ja sateinen vaellus Paljakan tutkimusmetsään

Teksti: Birthe Weijola, Kuvat: Luonto-Liitto

Torstaina alkoi Luonto-Liiton kansainvälinen metsäleiri ”Discover the Old-Growth Forest” Mustarinda-talolla Hyrynsalmella. Kaikki leiriläiset pääsivät onnekkaasti perille,  jopa kahden vuorokauden matkustamisen jälkeen.  Kaukaisimmat osallistujat tulevat Arkangelin alueelta Venäjältä.

Ensimmäisinä päivinä leirillä oli ohjelmassa tutustumisleikkejä, suunnistuskilpailu sekä metsäaiheita käsitteleviä työpajoja. Sunnuntaina leiriläiset vaelsivat Paljakan tutkimusmetsään ja tutustuivat siellä paikallisen luontomatkailuyritykseen toimintaan. Alla on lyhyt kuvareportaasi leirin alkuvaiheesta.

Evgenij Kelarev ja Teemu Mustasaari valmistelevat näytelmää metsätarinoista.

Venäläisen ryhmän vetämä tutustumisleikki huvitti leiriläisiä.

Virolaiset osallistujat toivat musiikin leirille.

Leiriläiset vaeltamassa Paljakan tutkimusmetsään Teemu Mustasaaren johdolla.

Jotkut kokivat ensimmäistä kertaa elämässä millaista on kävellä suolla. Kokemus miellytti, vaikkei kukaan selvinnyt vaelluksesta kuivin jaloin.

Kotimatkalla pysähdyttiin Latvan kylään tutustumaan Nature Point Paljakan toimintaan.

Leiri jatkuu vielä 15.7. saakka. Torstaina järjestetään Metsäjuhlaa ja Vaara-Kainuun kansallispuistoehdotuksen esittelytilaisuutta Paljakan tutkimusmetsässä.

Luonto-Liiton metsäleiri Paljakalla 5.-15.7.

Teksti: Birthe Weijola
Kuvat: Antti Majava

Leiripaikkana on taide- ja luontokeskus Mustarinda Hyrynsalmella. Majoitus on teltoissa, sateen varalta on käytettävissä myös sisätilat. Leirin työpajoissa opitaan metsäkartoituksesta, kansanperinteestä ja lasten luontokasvatuksesta, lisäksi retkeillään Paljakan upeissa vaarametsissä ja valmistellaan yleisötapahtumaa leirin päätteeksi.

Näkymä Paljakan näkötornilta.

Leiri on Youth in Action -ohjelman tukema nuorten ryhmätapaaminen, osallistujia tulee Virosta, Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Suomesta.

Leirin hinta on 80 euroa Luonto-Liiton jäseniltä ja 100 euroa muilta, ja siihen sisältyy leiriohjelma, ruuat ja vakuutus. Osallistujien opiskelijahintaisista matkakuluista korvataan 70%.

Paljakan vaaralaen metsä kesäasussaan.

Leirin osallistujilta edellytetään:

• 16-25 vuoden ikää
• osallistuminen leirille alusta loppuun
• avoin mieli ja kiinnostus toimia metsiensuojelun tai ympäristökasvatuksen parissa

Lisätiedot ja ilmoittautumiset: 050-3239037 tai birthe.weijola@luontoliitto.fi.

”Metsänhaltia panee metsämieheltä metsän lukkoon, jos kohtelee huonosti saalistaan” -mitä voimme oppia kansanperinteemme metsäsuhteesta?

Teksti: Kati Tiitola

Kansanperinteemme metsäsuhdetta tarkastellessa on surullista havaita, miten paljon hienovaraisia elementtejä kulttuurimme on kadottanut suhtautumisessaan metsään. Nyky-Suomessa metsä näyttäytyy usein yksinomaan resurssina, jonka arvo perustuu siitä saatavaan taloudelliseen hyötyyn. Metsäsuhteesta puuttuu usein myös vanhoista uskomuksista heijastuva vastavuoroisuus ja kunnioittavuus: etääntyminen metsästä ja luonnosta on luonut kulttuurin, joka ei enää koe selviytymisensä riippuvan luonnosta, vaan suhtaudumme luontoon itsestämme erillisenä. Kulttuurimme on luonut harhan, jonka mukaan oma hyvinvointimme ei enää olekaan riippuvainen metsiemme ja muun ympäröivän luonnon tilasta.

Kansantarinoiden näkökulmasta tarkasteltuna entisajan metsä oli täynnä elämää: siellä kuljettiin aistit avoinna havainnoiden ja erilaisia merkkejä tulkiten. Herkistyminen luonnolle oli elintärkeää, koska se saattoi parhaimmillaan pelastaa metsässäkulkijan hengen. Kansantarinoissa usein toistuva teema kertoo siitä, miten metsämies on asettunut makuulle, jolloin hän herää varoittavaan ääneen. Ähtärissä taltioidussa tarinassa mies herää metsänhaltijan ärjäisyyn: ” Nouse ylös joutuin siitä paikalta, vanha mies panee maata!”. Mies herää, nousee ylös ja saman tien suuri honka kaatuu tien poikki juuri sille kohdalle, missä mies on maannut. (Myytillisiä tarinoita, toim. Lauri Simonsuuri, s. 374).

Kansantarinoista piirtyvästä metsäsuhteesta heijastuu ennen kaikkea vastavuoroisuuden käsitys. Metsänkävijä suhtautuu metsään elävänä ja kunnioitettavana subjektina. Mikäli teet metsälle pahaa etkä kunnioita sitä, se asettaa tiellesi vaikeuksia. Mikäli kunnioitat metsää ja metsänväkeä, se tekee sinulle palveluksia ja on puolellasi. Tämä tematiikka nousee esille esimerkiksi tarinassa, jossa metsämies kohtaa metsänneidon nuotiolla. Euralaisessa tarinassa metsämiehen kohdellessa metsänneitoa hyvin ja asiallisesti tarjoten tälle yösijan ja ruokaa, metsänneito palkitsee hänet hyvällä saalisonnella. Mikäli mies ei kunnioita metsänneitoa vaan pilkkaa tätä tai häätää tämän pois, lähettää metsänneito metsämiehen tielle suuren karhun, joka käy miehen kimppuun. (Myytillisiä tarinoita, s. 378). Vanhan kansan uskomuksissa oli itsestään selvää, että metsästäjän tuli kunnioittaa myös saalistaan. Muuruvedeltä tallennetun haastattelun mukaan: ”Metsänhaltia panee metsämieheltä metsän lukkoon, jos kohtelee huonosti saalistaan”. (Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s.59).

Metsä on alun perin tarkoittanut rajaa. Metsä merkitsi ihmisille ikään kuin valtakuntaa, johon mentiin vierailulle. Tässä valtakunnassa oli tärkeää noudattaa tarkoin normeja, jotta vältyttiin niiltä vaaroilta, joita siihen liittyi. Metsä saattoi mahtavuudessaan olla myös vaarallinen ja pelottavakin paikka, ja myös siksi sitä tuli kunnioittaa.

Eräs yleinen teema kansanperinteen metsätarinoissa on metsänpeittoon joutuminen. Metsänpeittoa kuvataan tilaksi, jossa metsä on lumonnut kulkijan, ja kaapannut tämän tuonpuoleiseen maailmaan, jossa kaikki on päinvastoin kuin normaalisti. Metsänpeittoon joutunut voi muuttua kannoksi tai kiveksi, eikä hän tunne enää tuttuja paikkoja. Metsänpeitossa olija saattaa nähdä etsijänsä, mutta nämä eivät kuule eivätkä näe häntä. Metsänpeittoon saattoi joutua metsänhaltijan lumouksen johdosta, kuten Koivistolta vuonna 1938 tallennetusta tarinasta käy ilmi:

”Mummini kertoi, että yhen kerran oli mies jäänyt metsän peittoon. Oli ollut talvi, hää oli hiihtänyt suksilla, koko yön hiihti ja aina kuuli koiran haukuntaa, mutta hää ei vaan tarkannut sitä kohten. Hiihti, hiihti itsensä väsyksiin ja lopuksi rupesi lukemaan Isä meitää takaperin. Tuli aamu, niin hää oli oman peltonsa veräjällä ja oli koko yön hiihtänyt oman peltonsa ympäri, mut ei vaan osannu kotiheese, vaikka koiran haukunta kuului hänen omasta kodistaan. Mut metsänhaltija kun oli hänet lumonnut niin, että hää joutui metsän peittoon.”

Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s. 62-64

Sittemmin ihminen on ottanut metsän haltuunsa, anastanut sen voiman ja mahtavuuden ja asettanut itsensä röyhkeästi metsän valtiaaksi. Onko Etelä-Suomen talousmetsistä enää löydettävissä taikaa? Pienet metsäpläntit, jotka rajautuvat joka suunnasta autoteihin, eivät saa aikaan samanlaista kunnioitusta herättävää pienuuden tunnetta, jonka voi kokea suuressa kirveen koskemattomassa erämaametsässä. Tällaiset kunnioitusta herättävät metsäkokemukset, joita kokiessaan ihminen tuntee itsensä pieneksi suuren luonnon keskellä, olisivat mielestäni elintärkeitä myös nykyihmiselle, koska ne luovat elämäämme perspektiiviä, auttavat hahmottamaan omaa läheistä kohtalon yhteyttämme luonnon kanssa ja asettavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Nämä metsäkokemukset auttavat meitä hahmottamaan, mitkä asiat oikeasti ovat tärkeitä ja mitkä toisarvoisia.

Lähteet:

Simonsuuri (toim.) 1975: Myytillisiä tarinoita.

Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni 1997: Puiden kansa.

Kirjoittaja toimii tällä hetkellä Luonto-Liitossa harjoittelijana.

Sydämen sivistystä, herra johtava metsäasiantuntija!

Teksti Kaisa Illukka

Metsämuseo Lustossa Punkaharjulla avautui huhtikuun lopussa kolme uutta näyttelyä, jotka esittelevät moniarvoista metsäsuhdetta, metsiensuojelun ja ympäristöliikkeen vaiheita sekä luontoteemaa ikonimaalauksessa. Olin sekaantunut hieman ensiksi mainitun näyttelyn suunnitteluun, erityisesti kansanperinteen metsäsuhteen esittelyyn.

Luston henkilökunta kertoi projektin aikana, että museokävijät ovat viime vuosina alkaneet toivoa heiltä yhä useammin muutakin kuin talouden näkökulmaa metsiin: tietoa metsiensuojelusta ja elämyksiä metsämyyteistä. Lounailla juttelimmekin siitä, kuinka ajat ja asenteet ovat muuttuneet, jopa yllättäneet museoväenkin. Olin itsekin huomannut kasvavaa tilausta metsäsuhteen arkeologialle. Luin näyttelysuunnittelun taustaksi suurin piirtein kaiken, mitä pyhistä lehdoista Suomessa on kirjoitettu ja kerroin niistä tuttaville, jotka kuulumisia ja tekemisiä kyselivät. Kaiken arkisen ja tavallisen keskellä tällaiset myyttiset kertomukset ja anekdootit ovat aiheuttaneet kiinnostusta ja ihmettelyä. Mitä me olemme unohtaneet? Keitä he olivat, joille metsä merkitsi ihan muuta kuin meille? Olivatko he sivistyneempiä kuin me? Pyhittivätkö he metsiä vain peloissaan? Miksei tästä kerrota koulussa? (Tjaa, kukapa yläasteella jaksaisi kiinnostua.)

Se mikä meille on myyttistä, on esivanhemmillemme ollut kenties hyvinkin arkinen osa elämänpiiriä. Haaveilu esimodernista maailmankuvasta on myös vähintään hupsua näin modernista maailmasta käsin. Mutta en voinut olla palaamatta tähän henkisemmän metsäyhteyden unohtamiseen näyttelyavajaisten puheita kuunnellessani.

Maa- ja metsätalousministeriön johtava metsäasiantuntija käytti puheenvuoronsa pateettisen katkeriin muisteloihin yhteenotoista metsiensuojelijoitten kanssa. Kuinka ylilyöviä he olivatkaan tempauksissaan, mikään ei heille ole koskaan riittänyt, eivät edes sertifikaatit kaksin kappalein! Kröhöm! Tahditon veto herra metsäasiantuntijalta tässä yhteydessä: uusien näyttelyiden on nimenomaan tarkoitus rakentaa siltaa, antaa tunnustusta ympäristöliikkeelle, tai ainakin antaa museovieraiden itsensä vetää johtopäätöksensä, onko suojelutyö ollut tarpeellista. Tuomalla suojeluhistoria museoon laajennetaan myös virallisen Suomen metsäomakuvaa: metsähistoria ei ole yksinomaan metsätaloushistoriaa. Ilmeisesti tämä moniarvoinen metsäsuhde ei miellyttänytkään ministeriön edustajaa.

Viimeisen puheenvuoron käytti Suomen ikonimaalarien puheenjohtaja. Hän kertoi uskonnollisessa kuvataiteessa esitetystä sopusointuisesta luontosuhteesta, tunsi ikivanhoja eläinlegendoja, ja kun hän näin näytti meille kuulijoille ikonien säilyttämän kulttuuriperinnön, juuri sen mikä moderneilta ”arki-ihmisiltä” on unohtunut, kehtaisin väittää kaikkien kuunnelleen lumoutuneina, kunnioittaen. Että joku ihminen voi olla kuin aarrearkku, ja hän jakaa sen meidän kanssamme!

Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon, että myös ministeriön edustaja höysti puhettaan taidemaustein. Hän siteerasi Kalevalasta Sampsa Pellervoisen runoa, jossa metsät kylvetään optimaalisten kasvupaikkojen mukaan (esi-isämme olivat siis luontaisia tehometsänhoito-neroja!). Lisäksi herra kertoi herkistyneensä Ateneumin Arjen sankarit -näyttelyssä, jossa hän näki taiteen kuvaavan hienosti köyhän kansan kamppailua armottoman luonnon kesyttämiseksi.

Ohjelman lopuksi yleisölle esiintynyt ”shamaaninainen” rummutti loitsuja, ja pyysi muun muassa herra johtavaa metsäasiantuntijaa nostamaan pussistaan kohtalonsa riimukiven. Kuinka ollakaan, herra nosti sokkona Soturin kiven.

Kirjoittaja on taiteilija ja wannabe-saniaistieteilijä.