Siirry sisältöön

Matka Uralille ja takaisin

18.5.2020

Teksti ja kuvat: Martti Rajamäki

Se oli pitkään harkittu päätös. Oikeastaan kavereiden rohkaisemana ja suuresta mielenkiinnosta Venäjää ja etenkin luontoa kohtaan lähdin sinne. Nimittäin noin Keski-Suomen kokoiseen Yugud-Va:n kansallispuistoon Komin tasavaltaan!

Kuullessani keväällä 2017 mahdollisuudesta lähteä Komin tasavaltaan ekologiapainottiselle vapaaehtoisleirille olin äärimmäisen iloinen, mutta samalla todella epäileväinen. En ollut ikinä matkustanut yksin missään muualla kuin kerran Ruotsissa. Venäjällä olin käynyt sentään edellisenä vuonna kahdesti ja matkustanut junallakin Kostamuksesta Pietariin. Ehkä eniten kuitenkin jännitti se, etten osannut venäjän kieltä enkä tuntenut leirille osallistujista ketään ennestään. Ennen retken alkua onneksi tutustuin Instagramin välityksellä erääseen petroskoilaiseen leirille lähtijään.

Lähdin juhannuksen jälkeen Leo Tolstoi junalla kohti Moskovaa. Halusin päivän verran nähdä Moskovan. Tavoitteena oli nähdä etenkin puistoja, mahdollisesti Kasvitieteellinen puutarha. Onnekseni minulla on sukulainen, joka tuntee Moskovan hyvin. Häneltä sain neuvoja. Kasvitieteellinen puutarha oli ehtinyt jo mennä kiinni, mutta päädyin onnekseni hienoon puistoon Vladykinon metroaseman lähellä. Jokin eteläinen sammakkolaji kenties kurnutti puiston lammessa ja nuoret hengaili piknikillä.

Matka Moskovasta Pietariin oli pitkä, mutta ei kivinen. Petroskoilainen tyyppi, johon olin Instagramin välityksellä saanut yhteyden, auttoi minua löytämään vaununi ja hyttipaikkani. Hedonistinen luonne kun aina välillä olen, ostin turvallisuuden- ja mukavuudenhaluisesti hyttipaikan välille Moskova-Inta. Junamatka oli lopulta yllättävänkin mukava, kun tutustuin vielä toisena junailupäivänä kahteen muuhun leirille menijään. Sattuipa hytissäni vielä niinkin, että tutustuin sanakirjan välityksellä erääseen rautatieopiskelijaan. Juuri ennen nukahtamista havahduin – lehtikuusia. Kyllä junan ikkunasta näkyi Siperian airut! Ainoa asia, mikä varjosti oli kevään myöhäisyys ja kysymys siitä tulviiko Kozhim -joki niin paljon, ettemme pääse ollenkaan leirille.

juttuun bussirekka

Joukkoliikennettä Uralin malliin. Bussirekalle riittää vähän kevyemminkin rakennettu tieverkko.

Leirillelähtijät kokoontuivat Intan juna-asemalla, joka sijaitsee 40 tunnin junamatkan päässä Moskovasta. Täällä minua olivat vastassa myös Uralin bussirekat, mikä ilmeisesti myös merkitsi tietoa siitä, että luultavasti pääsemme leirille. Koko Venäjän matkan ajan minulla muuten oli alitajuinen ajatus, että jokin odottamaton este saattaa ilmaantua. Intan juna-asemalta lähdimme Uralin bussirekoilla kohti Yugud-Va:n kansallispuistossa sijaitsevaa Sana-Vozhin ”perusleiriä”. Sisällä bussirekassa puhuttiin melkein pelkästään venäjää.

Kozhim-joki.JPG

Hiekkatie oli sangen monttuinen ja paikoin suorastaan katkennut. Jonkin aikaa matkustettuamme näimme Ural -vuoret. Se oli todella sävähdyttävää! Matkalla Intasta Yugud-Va:han näimme paljakkaa, lehtikuusimetsikköjä, tunturikoivikkoa, kuusikoita sekä laajan paloalueen. Pysähdyimme muutaman kerran ottamaan kuvia sekä laittamaan paikoilleen luontopolkuopasteet Kozhim joen rannalle. Kozhim joen rannalla sain ensikosketuksen itäiseen lajistoon: siperianheisiangervoa (Spiraea –sukua?), idänuunilintu sekä tuntematon sinikukkainen kasvi. Lisäksi Kozhim -joen rannalla kasvoi runsaasti tikankonttia. Matka Kozhim -joen yli kohti Sana-Vozhia tehtiin käytännössä hetken virrassa uivilla autoilla. Osaavia kuskeja!

juttuun-kuvaa leirintäalueesta.JPG

Leirialuetta.

Saavuttuamme Sana-Vozhin leiriin laitoimme kantamukset majoituspaikkoihin ja menimme syömään. Leirissä oli oma ruokala, missä keittäjät valmistivat päivittäin aamupalan, lounaan ja päivällisen. Erityisen mielenkiintoista oli se, että toinen keittäjistä oli osittain komi. Hänellä oli vanhoja perinteitäkin ilmeisesti, sillä hän silitteli havunoksia ja lausui niille jotakin kulkiessamme metsässä.

Leirillä oli kolmenlaista ohjelmaa: retkeilyä, vapaaehtoistöitä sekä luentoja ja esityksiä etenkin ympäristönsuojelusta. Läheskään kaikki leirillä eivät puhuneet englantia ja moni, joka olisi osannut puhua englantia sangen hyvin, ei sitä puhunut. Onneksi muutama hyvä tyyppi puhui englantia ja eräs syktyvkarilainen halusi harjoitella englantia ja hänellä kieli kehittyikin valtavasti. Oma englanninkielen taitoni onneksi on melko vahvaa. Suurin osa luennoistakin oli venäjäksi, mutta onneksi leirin toinen koordinaattori tulkkasi minulle kaiken englanniksi.

Kiipesimme yhtenä päivänä Sana-Vozhin viereiselle vuorelle, ilman luontopolkua ja itse asiassa melkein ilman eväitä. En tiedä, tiesikö kovin moni suunnitelman määränpäätä, mutta muutaman tunnin kävelymatkan jälkeen olimme noin 1 300 metriä korkean vuoren huipulla. Reitti oli todella kivikkoinen huipulla ja pelkäisin lähes joka askeleella, kun en ole tottunut rakassa kävelijä. Lähestulkoon kaikki muut vain juoksivat kiviä pitkin, näin hitaan hämäläisen näkökulmasta. Vuoren alarinteessä kuljimme hetken aikaa vanhassa upeassa metsässä. Tosin venäläiset kaverini hämmentyivät todella paljon kertoessani siitä, kuinka ilahtunut olen lahopuun runsaudesta. Venäjällä runsaslahopuustoisuus on monin paikoin niin tavallista. Toinen retkemme kohdistui joen varteen katsomaan harvinaisia kasveja, kivimonumentteja sekä kaunista Balbanyu ja Kozhim -jokien yhtymäkohtaa. Yugud-Va:n alueella kasvaa retkelle osallistuneen asiantuntijan Veronican mukaan 20 endeemistä kasvilajia, joista yksi on Papaver jugorica (kuva alla).

Kozhim -joki ja endeeminen kukka Papaver jugorica.

Vapaaehtoistöihin kuului Sana-Vozhin leirillä ”pihatöissä” auttaminen ja roskapönttöjen tekeminen lajittelua varten, jota Venäjällä ei oikeastaan vielä ole kuin suurimmissa kaupungeissa jollain tasolla. Kannoimme tiiliä yhden rakennuksen korjausurakkaa varten sekä siivoilimme helikopterikenttää metalliromuista.

Roskapönttöjen valmistelua.

Leirillä jokainen piti esitelmän ennakkoon sovitusta aiheesta ja lisäksi kuulimme asiantuntijoiden pitämiä esitelmiä muun muassa kansallispuistoihin ja eri tasoisiin suojelualueisiin liittyen. Pidin oman esitelmäni Karjalan alueen luonnosta. Karjalan Venäjän puoleinen luonto on todella upea ja siellä on erityisesti vanhoja metsiä sekä joitakin hienoja lettoja. Esitelmäni erittäin positiivisesta sävystä olivat todella ilahtuneita leirin petroskoilaiset osallistujat.

Leirillä tapahtui itselleni todella paljon uusia asioita – siis oikeastaanhan kaikki oli uutta. Yksi uusista asioista elämässäni oli haastattelun antaminen englanniksi leristä tehtävää videota varten. Reissun kruunasi äärimmäisen mielenkiintoinen päivä Intan kaupungissa, mistä kaksi leiriläistä oli alunperin kotoisin. Kävin intalaisen kaverini kotona, yhdessä museossa sekä illalla ennen paluumatkaa ravintolassa syömässä.

Erityisesti leiristä jäi mieleen kaikkialla näkyvät vanhat metsät, joihin ei erikseen tarvinnut lähteä, sillä niitä oli kaikkialla. Toki olisi ollut hienoa tehdä muutaman tunnin kävelyretki metsiin erikseen. Lisäksi linnuista ja kasveista kiinnostuneena katselin erityisesti lajistoa. Linnuista toiveenani oli nähdä itäisiä harvinaisuuksia kuten mustakaularastas ja taigakirvinen. Niitä ei näkynyt, mutta lapinuunilinnun ääni kuului yllättäen kaikkialla. Lisäksi havaitsin kolme piekanaa, sepeltaskun, taviokuurnan ja pikkusirkun sekä mahdollisesti hetken laulavan sinipyrstön. Kasvipuolelta Papaver jugorica:n lisäksi erityisen kiehtovaa oli nähdä koko Komin alueella yleinen siperiankärhö sekä pohjanpärskäjuuri, pari mainitakseni.

Kaiken kaikkiaan retki oli eniten silmiäni avaava reissu ikinä ja alun pelosta huolimatta äärimmäisen upea kokemus!

Jäähyväiset Kaitasuolle

23.4.2019
kaitasuo 1

Kuva: Maria Kohtala

7. 4 .2019 koitti Urjalassa metsäryhmämme Emmi Liinalaakson, Anni Toikkasen ja allekirjoittaneen projektina arvokkaan avosuon, Kaitasuon, koko talven suunniteltu muistotilaisuus.

Keskustori klo 12.00.

Kokoonnuimme n. 20 ihmisen voimin torilla noustaksemme leppoisan ja mukavan kuskimme Ilkan kyytiin. Bussiin nakkasimme lämpimät mehut ja odottavat aatoksemme. Aamulehden toimittaja Matti Kuusela tarttui alkumatkasta mikrofoniin ja kertoili suhteestaan Kaitasuohon, hänelle se on ollut hyvin rakas aina ja sen tappotyömaata on halunnut seurata vihaisin, surullisin mielin. Anarkistisinkin aatoksin.

Emmi otti tottuneesti bussi-emännän roolin ja matkamme kohti tuhoa ja hävitystä sai alkaa. Bussissa jaoimme kaikille uudelleen sanoitetun ”Maamme-laulun” sanat,  Kaitasuon tilannetta mukaillen. Yhteislaulua on treenailtu talvesta saakka, mm. Keskustorin hyytävässä pakkasessa ja voipi olla, että Itsenäisyyspäivänä tulee laulettua hieman väärin ja uusin sanoin tänä vuonna. 😉

Haastattelin Kaija Hellettä viikkoa ennen tätä muistotilaisuutta huoltoaseman syläkerrassa. Tai lähinnä Annilla ja minulla oli kunnia kuunnella sujuvasti ja kommentoida väliin, kun Kaija (eräopas ja luontokartoittaja ) rautaisella ammattitaidolla, vuosien kokemuksella kertoili yleisesti suoluonnosta. Tämä tallennettiin sanelijalle ja purettiin kyytiläisten ratoksi bussimatkan ajan.

Tienpätkä, joka edesmenneelle Kaitasuolle johtaa, on lohduton näky isoina röykkiöinä kohoilevine kantokasoineen. Raiskattu, tuhottu, häväisty, menetetty. Ihmiset ovat selvästi järkyttyneitä näkemästään. Itsellänikin menevät jälleen kylmät väreet pitkin vartaloa, puistattaa. Hiljaa kävelemme, kuin unessa pitkin viimeistä suoraa jonka päässä on suo, mikä joskus väreili elämää. Nyt hiljaisuuden rikkoo kahden kurjen ylilennon äänet. Ne tulivat paikalle sanomaan hyvästit myös. Pääsivät Aamulehden sivuille; muistoihin, sydämiin, ajatuksiin kaihoisiin.

Saine Ensemblen suotanssijat tekevät improvisoiden taidetta; tanssivat turpeessa, huutavat ikäväänsä ilmoille; rakastuvat menneen suon sylissä. Yleisö katselee lumoutuneena ja vaikuttuneena näkemästään. Kirjailija Anni Kytömäki pitää pienen puheen Kaitasuohon liittyen ja me kuuntelemme hiljaa. Valokuvia otetaan, tunnelma on arvokas.

Lopuksi on laulun aika. ”Oi Kaitasuomme mennyt maa, soi sana murheinen…” laulu raikaa ja jää humisemaan ilmaan. Kolmeen kertaan mahtipontisesti, arvokkaalle suolle kunniaa tehden, joka ihmisen ahneuden tähden on nyt mennyttä. Laulun jälkeen on hiljainen hetki. Ei ennalta sovittu, mutta jokaiselta luonnostaan syntyvä. Rahanhajuinen kuolema on niittänyt tämän upean suon, riistää sen turpeen ja elinvoiman, eliöiden kodin, ihmislapsen turvaisan sylin. Kerros kerrokselta, kokkare kokkareelta.

Raportoinut: Luonto-Liiton Hämeen piirin metsäryhmän Marjaana Tammela

Kaitasuo

Millaista se onkaan
kohdata edessään yksinäinen
Kaitasuo, joka kerran
kauniina syntyi maailmaan

Niin tuhon nielemänä
kahden kurjen siipien alla
loputonna edessäni on
suomaa rakkautta vailla

Maassa pienessä lammikossa
ihmisen jälkeen syntyneessä
vedessä edelleen näen
maaäidin hellivän voiman

Unelmissani olet vehreä
aamuauringon lämmössä niin hohdat
kurkien vanhoissa muistoissa
olet edelleen suojaisa koti

Kerran kasvat ja vielä
loputonna edessäsi kohtaat
aavan värien loiston
suomaan oudon taian

Runo: Joni Mäkinen

 

kaitasuo 2

Kuva: Maria Kohtala

Hämeen piirin metsäryhmän mielenilmaus maamme soiden puolesta Urjalan Kaitasuolla 7.4.2019

27.3.2019
IMG-20190327-WA0000

Kuva: Juho Kytömäki

Teksti: Marjaana Tammela

Tuhansia vuosia vanha suo pursuaa elinvoimaa; se tuoksuu, tuntuu, antaa kodin monille eläin- ja kasvilajeille ja ihmisille hetken hengähdyksen arkeen. Se toimii tehokkaana hiilinieluna sitoen hiiltä maaperään. Sen syli on pehmeä ja lämmin, se toivottaa vieraansa tervetulleiksi, niin marjastajat ja retkeilijät kuin taivaanrannan maalaritkin.

Näinhän sen pitäisi mennä. Ja näin oli Kaitasuolla Urjalassakin vielä 2017, kunnes korkein hallinto-oikeus myönsi turpeenottoluvan 9000 vuotta elämää sykkineelle, yhdelle Pirkanmaan arvokkaimmista avosoista.

Syksyllä 2018 perustettu metsäryhmämme päätti kantaa kortensa kekoon maamme kestämättömän ja lyhytnäköisen ilmastopolitiikan vuoksi ja järjestää mielenilmauksen jo turvetuotannolle menetetyllä Kaitasuolla keväällä 2019. Päiväksi valikoitui 7.4., koska talviaikaan paikanpäälle olisi ollut todella vaikea päästä mm. lumitilanteen vuoksi.

Ydinryhmäämme on kuulunut kolme aktiivia, allekirjoittanut sekä Emmi Liinalaakso ja Anni Toikkanen, joiden lisäksi uusiakin kiinnostuneita on tullut ryhmäämme mm. jakelemaan tapahtuman lentolehtisiä Tampereen Keskustorilla. Tammikuun lopussa kävimme pienellä mutta pippurisella porukalla treenaamassa uudelleen protestisanoitettua ”Maamme”-laulua, lähes 30 asteen pakkasessa keskellä Keskustoria.

All-focus

Lauluharjoitukset

Itse aktioon olemme saaneet mukaan kovia nimiä. Vierailevaksi oppaaksemme on lupautunut suota pitkään julkisesti puolustanut ja sen eteen kansalaisaktivistina taistellut Aamulehden toimittaja Matti Kuusela. Saine Ensemblen Suolaulu-hanke ihastuttaa performanssillaan paikalle saapuvia kansalaisia ja käytössämme on myös luontokartoittaja Kaija Helleen suotietämys suo-aiheisen esitelmän muodossa.

Iloiseksi yllätykseksemme meihin otti yhteyttä myös Totuusradio, jonka taajuudelle 98,4 Mhz pääsemme. Esiinnymme bioenergia-aiheisessa ohjelmassa ja hyödynnämme suotapahtumassa taltioitua materiaalia. Emmi saa kunnian edustaa ryhmäämme radiossa ja kertoa projektistamme.

Hienoa, että tulemme saamaan näkyvyyttä, jota ilmaston eteen tehtävä työ todellakin tarvitsee!

Retkeä Kaitasuolle tukevat bussikyytien muodossa Vastedes Ry ja Tampereen Maan Ystävät. Kiitos heille siitä, osallistujille jää maksimissaan 1,5 euron omavastuu-osuus matkoista. Bussi kohti Urjalaa starttaa Keskustorilta 7.4. klo 12.00. Toiveenamme on saada paikalle porukkaa sankoin joukoin ja täyttää Kaitasuo (mustiin pukeutuneilla) jäähyväisten jättäjillä ja tehdä tästä surullisesta tarinasta kuuluisa: herättää ihmisiä tämän tärkeän asian, yhteisen luontomme suojelun suhteen. Koska nyt on pakko.

Suomen luonnon ja koko tiimin puolesta,

Marjaana Tammela

Tapahtuman Facebook-ilmoitus löytyy täältä.

IMG-20190315-WA0017

Ministeri Leppä, älkää ajako metsäluontoa enää ahtaammalle

13.2.2019

Maa- ja metsätalousministeriö nosti jälleen Metsähallituksen tulos- ja tuloutustavoitteita, eduskunnan hyväksymissä rajoissa. Päinvastaisista vakuutteluista huolimatta on riski, että nostetut euromäärät revitään kasvattamalla hakkuumääriä, kuten ennenkin.

Tilanteessa, jossa metsäluontomme monimuotoisuuden ja hiilivarastojen hupeneminen on saatava pysäytettyä ja ilmastotavoitteisiin tartuttava tosissaan, valtion maiden metsänkäyttöä pehmentämällä ja kohtuullistamalla voitaisiin helpoiten vastata kansallisen tason ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteisiin. Lisäksi Metsähallituksen päälliköt voisi ohjata näyttämään talouskykynsä ja hankkimaan enemmän tuloja vähemmillä hakkuilla ja luonnonhäirinnällä.

IMG_4286

Joukko luontoliittolaisia kävi aamupäivällä muistuttamassa Maa- ja metsätalousministeriötä luonto- ja ilmastoasioista, etteivät ne jäisi luonnonvara-ahneuden ja teollisuuden intressien jalkoihin.

Ovatkohan muuten maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä tai Metsähallituksen ylijohtaja Pentti Hyttinen kuulleet nuorten lisääntyneestä ympäristöahdistuksesta ja toivottomuuden kokemuksesta? Tällä hetkellä herrojen toimet näyttäytyvät enemmänkin ympäristöahdistusta kuin -toivoa tuottavina. Metsäluonto köyhtyy, mutta päättäjät ajavat sitä yhä ahtaammalle sen sijaan, että näyttäisivät johtajuutta suunnanmuutokseen.

IMG_4292

 

Kansallisromantiikkaa, isänmaallista talouspolitiikkaa ja maakuvabrändäystä – Suomalainen metsäasennemuokkaus ennen ja nyt Osa 2/2

14.11.2018

uutela

Suomalainen asenne metsää kohtaan

Suomalaisen metsäsuhde perustuu sekä kansallisromanttisille mielikuville että talonpoikaiselle mentaliteetille. Siinä yhdistyvät ja kietoutuvat toisiinsa kansanperinteen mystinen luontosuhde, positivismin kiihdyttämä luontoa taloudellisesti hyödyntävä ajattelu ja romanttishumanistinen näkemys luonnosta ihmisen jalostajana. Se saattaa olla ristiriitainen sekä ajatuksen että toiminnan tasolla, sillä siinä voidaan havaita useita erilaisia asennoitumistapoja metsään tilana, entiteettinä ja hyödykkeenä. Pietarinen (1987) erottaa ihmisen suhteessa metsään neljä perusasennetta, joista hän käyttää nimityksiä utilismi, humanismi, mystismi ja primitivismi.

Utilismi perustuu hyötyajatteluun, joka toteutuu tuotantoa jatkuvasti lisäämällä ja tehostamalla saavutettavaan aineellisesti mitattavaan hyvinvointiin. Tässä ajattelumallissa luonto arvo nähdään sen tarjoamassa energia- ja raaka- ainevarannossa, jota ihmisellä on oikeus käyttää hyvinvointinsa lisäämiseen.
Humanismin tavoitteena on ihmisen täydellistyminen niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Luonto nähdään sekä mahdollisuutena henkiseen, esteettiseen ja eettiseen kehitykseen että kehityskohteena, joka tarvitsee ihmisen apua täydellistyäkseen ja tasapainon löytääkseen.

Mystismi pyrkii pyhyyden ja äärettömyyden kokemukseen olemalla yhtä luonnon kanssa. Luonto nähdään henkisenä kokonaisuutena, jota ei pidä turmella tieteen tai tekniikan keinoin.
Primitivismi pohjaa luonnon itseisarvon eettiseen kunnioittamiseen monimuotoisen ja runsaan ekojärjestelmän turvaamisen avulla. Ihmisellä ei ole erioikeuksia toisten lajien hyödyntämiseen, joten primitivistinen luontoihanne toteutuu vain, jos ihminen luopuu erityisasemastaan eli hyvinvointinsa tavoittelusta luontoa hyväksikäyttämällä.

Suomalaisen yhteiskunnan vallitseva asenne on utilismi – kuten lähes kaikissa muissakin yhteiskunnissa, huomauttaa Pietarinen. Se perustuu paitsi moderniin luonnontieteeseen ja positivistiseen kehitysuskoon, myös possessiivis-individualistiseen ihmiskuvaan eli omistamiseen tähtäävään yksilökeskeisyyteen. Luonto edustaa tässä näkökulmassa hyödykettä, joka mahdollistaa yksilölle omistamisen ja siten oman hyvinvoinnin kasvattamisen mahdollisuuden. Humanistinen asenne on henkisissä pyrkimyksissään ylevämpi, mutta näkee luonnon ensisijaisen arvon välineellisenä ihmisen kehityksen tukijana ja mahdollistajana. Kansallisromanttisen ajan metsä oli nimen omaan humanistisesti nähty metsä: kappale luontoa, joka tarjosi henkisen yhteyden kansallisiin juuriin. Taiteen kautta metsäsuhde vivahti paikoin mystismiin, mutta sen keskiössä pysyi yleensä humanistisen perinteen mukaisesti ihminen ja hänen kokemuksensa. Primitivismiä edustaa Suomessa lähinnä Pentti Linkola, jonka ekofasistiset kannanotot eivät ole omiaan kannustamaan ihmisiä tuotannon ja kulutuksen hillitsemiseen. Primitivistinen näkökulma on kuitenkin luonnontieteellisesti perustelluin: sen korostama luonnon itseisarvo ja monipuolinen biodiversiteetti ovat ainoita lähtökohtia, jotka takaavat luonnontilaisen metsän jatkuvuuden edellytykset.

Metsäsuhde kansallisena projektina

Suomi on eittämättä metsien maa. Kertomus suomalaisten erityisen tiiviistä metsäsuhteesta on kuitenkin suurelta osin maakuvatyötä, jota on tehty 1800-luvulta lähtien. Myös muualla maailmassa romantiikan ajan metsäihanteet jalostuivat kansallisiksi projekteiksi. Esimerkiksi Ruotsissa, jossa kansanomainen suhtautuminen metsään oli yhtä pragmaattista kuin Suomessa, oli käynnissä samaan aikaan vastaava romantisoiva prosessi, jossa metsiin liitettiin voimakkaita kansallistunteita. Ruotsalainen mänty- ja koivumaisema kansallistui ja muuntui luokkarajat ylittäväksi hartaan kunnioituksen kohteeksi.

Myös saksalaiset kokevat olevansa metsäkansa, jonka kansallinen essenssi lepää Saksan metsissä – saksalaisuutta symboloiva puu on jykevä tammi. 1800-luvun lopun Saksassa laajojen metsien koettiin yhdistävän vast’ikään, vuonna 1871, yhdeksi kansakunnaksi yhdistynyttä maata ja tarjoavan pohjan kollektiiviselle identiteetille, johon kaikki voisivat samaistua. Kansallispuistojen perustamisen myötä luonnossa vaeltelusta tuli keskiluokan mieliharrastus, jonka isänmaallisuutta korostettiin. Metsistä tuli saksalaisuuden maisema, symboli ja kansallinen muisti. Kuten suomalaisessa, myös saksalaisessa metsäromantiikassa metsä lisää yksilön ja yhteisön hyvinvointia. Saksan kielestä löytyy jopa (vaikeasti käännettävä) ilmaisu Waldeinsamkeit, kirjaimellisesti metsäyksinäisyys, jolla kuvataan luonnon keskellä saavutettavaa mielenrauhaa.

Suomessa kansallisen identiteetin pohjan rakentavaa, poikkeuksellisen merkitykselliseksi kuvailtua metsäsuhdetta ylläpidetään määrätietoisesti. Ulkoministeriön maakuvayksikkö on nostanut metsäsuhteen erääksi Suomen maakuvan pääteemoista vuonna 2018. Marraskuussa 2017 Museovirasto esitti Opetus- ja kulttuuriministeriölle elävän perinnön kansalliseen luetteloon 52 kohdetta, jotka oli valikoitu yhteisöhaulla suoritetun keräyksen tuloksista asiantuntijaryhmän suosituksen mukaisesti. Yksi valituista kohteista oli suomalainen metsäsuhde, joka maääriteltiin näin:

”Suomalaisten metsäsuhde kattaa laajan kirjon erilaisia toimintoja ja suhtautumistapoja, jotka ovat usein jopa toisilleen vastakkaisia. Kaikilla suomalaisilla on metsäsuhde. Monet yhteisöt tai ryhmät jakavat ja ylläpitävät tietynlaista metsäsuhdetta. Näitä ovat esimerkiksi metsäammattilaiset, luontoyrittäjät, ympäristökasvattajat, retkeilijät, partiolaiset, marjastajat, metsästäjät, kesämökkeilijät. Käsitystä metsien merkityksestä rakennetaan yhä kulttuurin, kasvatuksen ja koulutuksen keinoin. Perheillä ja kotikasvatuksella on iso merkitys metsissä liikkumisen ja metsien käytön perinteiden välittämisessä ja elävänä pitämisessä.” (Kostet ja Hamari 2017.)

 

toukola

Suomalaisen metsäsuhteen suojelua ja asemaa osana aineetonta kulttuuriperintöä haki kahdeksan yhteisöä: Lusto – Suomen Metsämuseo, Suomen Metsäyhdistys, Metsäkeskus, Metsämiesten Säätiö, MTK, Metsäteollisuus ry, Suomen Partiolaiset ja Metsähallitus. Asetelma, jossa metsään ilmeisen utilistisesti asennoituvat tahot, kuten metsäteollisuuden toimijat, haluavat profiloitua julkisesti metsien puolestapuhujina ja metsän aineettoman arvon tuntijoina, kertoo vallankäytöstä. Poikkitieteellisen poliittisen ekologian tutkimuksen mukaan ne, jotka hallitsevat ympäristönarratiiveja, hallitsevat myös maan ja luonnonvarojen käyttöä. Ympäristönarratiiveilla selitetään ympäristön tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia sekä määritetään millainen on ihmisen oikeanlainen suhde luontoon. Narratiivi ei viittaa epätoteen vaan selittämisen tapaan: ympäristönarratiiveja ovat sekä tieteeseen perustuvat eroosio, väestöräjähdys ja ilmastonmuutos että luonnonuskoinen magia ja loitsuperinne. Tieteellisiä ja luonnonsuojelullisia narratiiveja on esimerkiksi hyödynnetty rajoitettaessa alkuperäiskansojen oikeuksia luonnonvarojen käyttöön. Suomen julkisessa keskustelussa hallitsevan ympäristönarratiivin tarjoavat Metsähallitus ja metsäyhtiöt, jotka kuvailevat metsiä kansallisomaisuudeksi ja lupaavat uusiutuvan metsäteollisuuden luovan yhteiskunnalle menestystä biotalouden kautta.

Valtioneuvoston hyväksymä kansallinen metsästrategia 2025 listaa metsäalan tärkeimmiksi tavoitteiksi ”edistää metsäalan kilpailukykyä, uudistumista ja kasvua sekä metsien aktiivista, kestävää ja monipuolista hyödyntämistä”. Metsätunnelmoinnin tavoite on selvä: metsäteollisuuden promotoimat mielikuvat tähtäävät samaan kuin ulkoministeriön maakuvatyö, joka on ”vaikuttamis- ja viestintätyötä, jolla vaikutetaan kohderyhmien tietoon, mielipiteeseen ja lopulta päätöksiin” (Ulkoministeriö. Maakuvatyö). 

Metsää ihannoiva ja jopa mystifioiva kuvasto on ollut 1900-luvun alusta lähtien osa suomalaisuuden hegemonista diskurssia. Sen yhteydet valtaan ovat lujat: metsäkuvaston suojissa vallanpitäjä on esittänyt itsensä koko kansan mielenilmausten edustajana. Metsiin, kansallisomaisuuteen, kohdistuvia toimenpiteitä kutsutaan hoidoksi, jonka toteuttamiseen valtion omistama metsätalouden kehittämiskeskus Tapio antaa metsänomistajille suunnatuissa Metsäkustannuksen julkaisuissaan yksityiskohtaisia ohjeita (ks. esim. Lehmonen 2014).

Englannissa metsänhoidosta käytetään sanaa silviculture, joka konnotoituu sanan culture toiseen merkitykseen, kulttuuriin. Tapion julkaisemassa Merkityksellinen metsäkulttuuri -selvityksessä metsiin liittyviä kulttuurisia ilmauksia kutsutaan metsäkulttuuriksi. Selvityksen mukaan ”kun jollakin metsään liittyvällä ilmauksella koetaan olevan erityistä kulttuuriarvoa, se määritellään säilyttämisen arvoiseksi ja seuraaville sukupolville siirrettäväksi metsäkulttuuriperinnöksi”. (Karhunkorva et al., 2016.) Metsäteollisuus profiloituukin mielellään kulttuuriorientoituneeksi hoitoalan toimijaksi, jonka tärkeä tavoite on pitää Suomen metsät elinvoimaisina ja varjella niitä henkisen hyvinvoinnin keskuksena – sekä aineellisena omaisuutena.

Kulttuurin ja teollisuuden yhteenkietouttaminen kielen ja käsitteen tasolla liittyy aktiiviseen mielikuvatyöhön. Julkusen ja Kuusamon (1987) mukaan julkisuudessa ylläpidetyt metsämielikuvat voidaan asettaa binääriselle jatkumolle, jonka toisessa päässä on sakraali ”kansallisten arvojen metsä” ja toisessa profaani ”raaka-ainemetsä”. Jatkumon yhdistävänä elementtinä toimii ”suomalaisuus”, joka konnotatiivisena kenttänä antaa merkityksen molemmille ääripäille. Käyttöyhteys ratkaisee erityismerkityksen: talousmetsä saatetaan esittää tunnearvokkaana kansallisaarteena. Näin profaani metsäteollisuus representoidaan sakraalin suomalaisuuden kielellä.

Teksti ja kuvat: FM, MA Juulia Juutilainen

Perustuu Juutilaisen Aalto-yliopiston maisterinopinnäytteeseen Understory.

Lähteet:
Julkunen, E. ja Kuusamo, A. (1987) ”Kansallis/omaisuus. Metsän mielikuvat isänmaallisissa lauluissa ja metsämainoksissa”. Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Karhunkorva, R., Paaskoski, L., Matila, A. ja Arnkil, N. (2016) Merkityksellinen metsäkulttuuri.

Keto-Tokoi, P. (2011) ”Suomen symboli”. Teoksessa: Keto-Tokoi, P. ja Kuuluvainen, T.: Suomalainen aarniometsä.

Kostet, J. ja Hamari, P. (2017) Museoviraston esitys elävän perinnön kansalliseen luetteloon hyväksyttävistä kohteista opetus- ja kulttuuriministeriölle [verkkoaineisto]. Saatavissa: http:// http://www.aineetonkulttuuriperinto.fi/fi/File/3367/esitys-kansalliseksi-luetteloksi-2.pdf.

Laukkanen, M. (2018) Metsäsuhteella luodaan myönteistä Suomi-kuvaa [verkkoaineisto].  Saatavissa: https://www.sttinfo.fi/tiedote/metsasuhteella-luodaan-myonteista-suomi-kuvaa?publisherId=4627873&releaseId=65815510.

Lehmonen, H. (2014) ”Metsäsuunnitelma ja puuston arviointi”. Teoksessa: Rantala, S. (toim.): Metsäkoulu.

Maa- ja metsätalousministeriö. Kansallinen metsästrategia 2025 [verkkoaineisto]. Saatavissa: http://mmm.fi/kms.

Metsäteollisuus. Visio 2025 [verkkoaineisto]. Saatavissa: https://www.metsateollisuus.fi/visio2025/.

Pietarinen, J. (1987) ”Ihminen ja metsä: neljä perusasennetta”. Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Schwartz, K. (2006) Nature and National Identity after Communism. Globalizing the Ethnoscape.

Ulkoministeriö. Maakuvatyö [verkkoaineisto]. Saatavissa: http:// formin.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=49631.

Virtanen, L. (1994) ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään”. Teoksessa: Metsä ja metsänviljaa.

Wilson, J. K. (2012) The German Forest. Nature, Identity, and the Contestation of a National Symbol, 1871–1914.

Kansallisromantiikkaa, isänmaallista talouspolitiikkaa ja maakuvabrändäystä – Suomalainen metsäasennemuokkaus ennen ja nyt Osa 1/2

14.11.2018

Metsä Suomen kansallisen identiteetin muodostajana ja symbolina

Metsien rooli suomalaisuuden ydintekijänä ei ole aina ollut itsestään selvyys, vaan se on rakennettu tarkoitushakuisesti. Kansallinen herääminen 1800-luvun lopulla edellytti eron tekemistä vanhoihin vallanpitäjiin. Suomen korkeakulttuuri ja hallinto olivat täysin ruotsinkieliset, joten katse kääntyi omaleimaiseen suomen kieleen ja sitä puhuvaan kansaan, jonka perinteiden keruu herätti intohimoja fennomaanisen sivistyneistön parissa. Juurevan kansan elämän ihailuun liitettiin luontevasti myös ympäristö, joka oli paitsi synnyttänyt kansankulttuurin, myös säilyttänyt sen tiettömien taipaleiden takana.

Tämä Suomessa virinnyt aatteellinen kehitys on linjassa ajan laajempienkin aatesuuntauksien kanssa: myös keskisemmässä Euroopassa romanttinen historiankirjoitus kiinnostui 1700-luvulla menneisyyden hengestä ja pyrki välittämään lukijoille pelkän tapahtumajanan sijasta kokemuksen entisajan elämästä ja kulttuurisista perinteistä. Osana tätä tyylisuuntaa nousivat tavallisen kansan elämä ja tavat merkitykselliseen asemaan muuallakin: aiemmin arkiset ympäristöt, kuten metsät, saivat mystisen merkityksen, kun ne nähtiin kansallisen luonteen, muistin ja tapakulttuurin kehtona.

Kansallisen heräämisen myötä suomalaisille tulivat tutuksi taiteilijoiden representaatiot metsästä. Niitä esittivät Sibeliuksen vavahduttavat kareliaaniset sävelet, Lönnrotin maalailevat kuvaukset Karjalan laulumaista, Runebergin jumalallisuutta korostava luonnonmystiikka, Topeliuksen isänmaallinen luonnonrakkaus ja Kiven vapaudenkaipuinen kipuilu metsissä elämisen ja maatalousyhteisöön sopeutumisen välillä. Vielä kirjailijoita ihannoivammin metsien puolesta puhuivat kansallisromanttiset taidemaalarit. Gallen-Kallela, Halonen ja Järnelfelt paitsi kuvittivat ikoniseksi sittemmin muuttunutta korpiluontoa, myös puhuivat aktiivisesti luonnon itseisarvon ja sen koskemattomana säilyttämisen puolesta. Suomalaisen kansallisromanttisen taiteen myötä metsän kertomukseksi vakiintuivat aarniometsät, järvien pintaan päilyvät pilvet ja luonnon kauneus ja pyhyys, jota Suomen kansa metsissään arvostaa. Näitä visioita maalailivat lähinnä kaupunkilaiset taiteilijat toisille kaupunkilaisille. Nostalgisen metsäidyllin luomisen edellytys on vieraantuminen metsästä: idylliä katsotaan ulkoapäin, metsän tapauksessa kaupungista käsin.

pirkanmaa

Perinteisestä talonpoikaisesta kansankulttuurista ei vastinetta koskemattoman metsän ihailulle löytynyt. Varhaisempien sukupolvien ja metsäelämän romantisoiminen ei vastannut todellisuutta, sillä heille metsä on ollut realiteetti, jonka ehdoilla on eletty ja elinympäristö, josta on pyritty hyötymään kaikilla mahdollisilla tavoilla. Suomi oli 1800-luvulla vankasti agraarinen alue, jonka asukkaiden suhdetta ympäröiviin metsiin oli jo vuosisatoja leimannut taistelu elintilasta: ihminen eli sillä alueella, jonka sai metsältä itselleen vaivalla raivattua. Metsä edusti sekä elinikäistä vastustajaa petoineen ja hankaline maastoineen että puutavaran passiivista varantoa, jota metsän taltuttajalla oli oikeus hyödyntää. Jouko Hautalaan viitaten Leea Virtanen jopa kärjistää suomalaisten perinteisen metsäasenteen näin: ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja haaskannut niitä suruttomasti.” Metsää ja sen asukkaita pelättiin, ja kunnioittava suhde niihin perustui lähinnä magian hyötyorientoituneeseen syy-seurauslogiikkaan.

Talonpoikainen hyötyajattelu ilmeni fennomaanisessa kuvastossa kulttuurimaisemana, jossa metsien keskelle on työtä säästämättä raivattu tila maatalolle tai torpalle ja sen ympärille peltoa, niittyä ja hakamaita. Kansallisromanttisten taiteilijoiden kuvaama villin metsäluonnon kuvasto eli Suomen symbolina, mutta kansallismielisillekin metsät esiintyivät ennen kaikkea hyödynnettävänä puutavarana: rannattomana puumerenä, joka oli saatava hakkuutoiminnnan piiriin. Metsiä ja puita arvostavampi ajattelutapa alkoi levitä myös kansan pariin, kun metsä alettiin nähdä taloudellisesti merkittävänä resurssina, joka tuotti oikein hyödynnettynä voittoa omistajalleen. Taloudellisesti motivoinut luonnon arvostaminen ei ole epätavallinen ilmiö muuallakaan. Siitä on välillisesti kyse myös nykyajan luontorakkaudessa, jonka on mahdollistanut metsästä riippumaton hyvinvointi.

Metsäteollisuus lähti Suomessa voimakkaaseen kasvuun 1900-luvun taitteessa, ja pian liki 90 % Suomen vientituloista tuli puutavarasta. Puun hinnan nousu maailmalla teki metsäteollisuudesta Suomen talouden perustan ja nosti köyhän maan taloudellisen hyvinvoinnin nousujohdanteeseen. Hakkuita haluttiin lisätä kaikkialla, ja metsänviljely nähtiin sijoituksena tulevaisuuteen. Sahoista, tukinuitosta ja lumisista savotoista tuli yhtä lailla kansallista kuvastoa kuin korpimaistakin. Samalla kehittyi metsälle toinen kertomus: ryhdikkäiden, suorarunkoisten puiden muodostama kansallisomaisuus, jota sitkeät korvenraivaajat korjaavat nostaakseen kansansa köyhyydestä ja tuodakseen maalle töitä ja tuloja. Metsänhakkuusta tuli isänmaallista toimintaa ja metsä alkoi merkitä keskeisesti puunkasvua, kun se aiemmin koettiin etupäässä luonnonpaikkana ja vastakohtana kulttuurille tai valtiolle.

Metsäaiheet saivat nopeasti tunnustetun paikan Suomen symboliikassa. 1900-luvun vaihteessa metsämotiivi alkoi korvata klassista kuvastoa jopa valtiollisissa tunnuksissa ja sai saman aseman kuin kuninkaalliset tunnukset muissa Pohjoismaissa. Ajatus Suomesta metsämaana ja suomalaisista metsäläisinä, ylpeästi uppiniskaisina oman tiensä kulkijoina, näkyy arkisemmissakin metsämielikuvissa. Metsä esiintyy Suomen symbolina suurimmassa osassa isänmaallisia lauluja. Erityyppinen metsä liitetään niissä erilaisiin mielikuviin ja elämänpiireihin. Todellisin eli isänmaallisin metsä on havumetsää, joka kuvastaa maskuliinista voimaa, herooisuutta, myyttistä alkutilaisuutta ja Suomen kohtalon vaiheita. Lehtimetsä liitetään feminiinisempään ja tunteikkaampaan kuvastoon, kuten taakse jääneen Karjalan kaipuuseen.

Havupuusymboliikka yksilöityy jopa tiettyihin puihin. Suomen itsenäistyessä v. 1917 kylvettiin Itsenäisyyden kuusi, joka myöhemmin istutettiin Helsingin Kaivopuistoon. Viisikymmentä vuotta myöhemmin istutettiin eri puolille Suomea 30 000 tämän kuusen siemenistä kasvatettua kuusentainta, joita kutsuttiin Kotikuusiksi. Kotikuusta kuvailtiin ”vapaan ja itsenäisen Suomen tunnusmerkiksi”. Suomen 100-vuotisjuhlaa siivitti kampanja, jonka tavoitteena oli istuttaa 100 miljoonaa Tulevaisuuden kuusta juhlavuoden kunniaksi. Pieniä kuusentaimia kuvaillaan kampanjan puitteissa tunteikkaasti. Julkunen ja Kuusamo (1987) puhuvat metsäaiheen metonymiasta: kun tietyn kulttuurin – tässä tapauksessa suomalaisuuden – kuvaston sääntöjä on omaksuttu riittävästi, jo yksi käkkärämänty tai tyylitelty havunoksa riittää herättämään mielikuvan suomalaisuudesta. (Jatkuu seuraavassa osassa)

Teksti ja kuvat: FM, MA Juulia Juutilainen

Teksti on ote Aalto-yliopiston maisterinopinnäytteestä Understory.

purnu

Lähteet:
Julkunen, E. ja Kuusamo, A. (1987) ”Kansallis/omaisuus. Metsän mielikuvat isänmaallisissa lauluissa ja metsämainoksissa.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Harrison, R. P. (1992) Forests. The Shadow of Civilization.

Keto-Tokoi, P. (2011) ”Suomen symboli.” Teoksessa: Keto-Tokoi, P. ja Kuuluvainen, T.: Suomalainen aarniometsä.

Laaksonen, H. ja Kalliola, I. (2017) Tulevaisuuden kuusi.

Leikola, M. (1987) ”Metsien hoidon aatehistoriaa.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Virtanen, L. (1994) ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään.” Teoksessa: Metsä ja metsänviljaa.

Virtanen, P. (1987) ”Kansanperinteen metsäkuvia.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Suomi Finland 100. (2016) Istuta puu satavuotiaalle Suomelle [verkkoaineisto]. Saatavissa: https://suomifinland100.fi/istuta-puu-satavuotiaalle-suomelle/.

Näin nämä metsät koetaan

1.11.2018

Metsäsuhteen käsite on viime aikoina vallannut alaa metsäkeskustelussa. Kokemuksellisuuden korostamisella on kuitenkin myös varjopuolensa.

Kertomuksellisuus ja kokemukset ovat yhä suurempi osa tiedonvälitystä, eikä suomalainen metsäkeskustelukaan ole tältä ilmiöltä välttynyt. Etenkin metsäsuhteen käsite on saanut viime aikoina runsaasti jalansijaa. Alkuvuonna Maa- ja metsätalousministeriön, Suomen Metsäyhdistyksen ja Luston yhteinen metsäsuhteita.fi-sivusto julkaisi KantarTNS:n toteuttaman suomalaista metsäsuhdetta kartoittavan kyselytutkimuksen. Artemis Kelosaaren essee samasta aiheesta ilmestyi Tiede-lehdessä 4/17.

Aihe on kiintoisa ja tärkeä tutkittava, mutta metsäsuhteen kaltaisen, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavan ja monitahoisen käsitteen esilletuonnissa on oltava varovainen ja pidettävä luonnontieteellinen tutkimustieto todella kiinteästi rinnalla. Muutoin vaarana voi olla metsäluonnon kannalta lyhytnäköisten hakkuutoimenpiteiden perustelu biologisen tiedon kanssa tasa-arvoisina esitetyillä näkemyksillä – monimuotoisuudelle tuhoisin seurauksin.

Metsäsuhdeselvitystä tutkaillessani tulokset näyttivät ensi vilkaisulta ristiriitaisilta: metsien säilyminen luonnonmukaisina on erittäin tai melko tärkeää 86 prosentille vastaajista, metsien mahdollisimman tehokas taloudellinen hyödyntäminen taas on erittäin tai melko tärkeää 55 prosentille. Vaivaako kolmasosaa vastaajista perustava kognitiivinen dissonanssi?

Kysellessäni tutkimuksen tekijätahoilta tarkempaa määritelmää metsien ”mahdollisimman tehokkaalle taloudelliselle hyödyntämiselle”, selvisi, ettei sellaista tutkimuksessa ole. Myös metsän luonnonmukaisuutta ei kyselyssä määritelty. Käsitteet on jätetty auki ja annettu vastaajien mietittäväksi tai arvailtavaksi. Taloudellinen hyödyntäminenhän voi pitää sisällään varsinaisten metsätaloudellisten toimenpiteiden lisäksi myös vaikkapa luontomatkailun, jonka hyödyt paikallistaloudelle ovat huomattavat. Metsähallituksen tiedotteen mukaan esimerkiksi Oulangan kansallispuisto jättää 18,9 miljoonaa euroa paikallistalouteen. Kyselyn tuloksia katsellessa ei kuitenkaan voi tietää, miten vastaajat ovat kysymyksen tulkinneet tai mitä kysymyksellä on ajateltu haettavan. Ympäripyöreällä ilmaisulla mahdollisimman tehokkaasta taloudellisesta hyödyntämisestä voidaan vaivihkaa ohjata luontokeskuksia ja pitkospuureittejä puoltavat äänet biotalouden laariin.

Suomalaisten metsäsuhteen ristiriitaisuus ei ole varsinaisesti uusi ilmiö. Metsästäjä-keräilijän elämäntavan muuttuessa agraarisemmaksi riippuvuus metsästä alkoi väistyä ja luontoon suhtautuminen muuttua. Maanviljelyskulttuurista polveutuvassa välineellisessä, utilistisessa luontosuhteessa metsä on yhtä aikaa resurssien lähde, vastus ja uhka. Tehometsätalouden alkuaikojen retoriikka luonnontilaisista metsistä museoituvina ja itsetuhoon suistuvina kaikuu tutkijoidenkin puheissa sinnikkäästi edelleen.

Eräkirjailijana tunnetun metsänhoitajan A. E. Järvisen metsäsuhteen kaksijakoisuutta ovat käsitelleet muun muassa Suomalainen aarniometsä -teos ja Tere Vadén kirjassaan Ajo ja jälki. Vadén kuvaa Järvisen metsäsuhdetta ja sitä, miten tämän tapa kutsua työtään ”metsiin kohdistuvaksi” erottaa ”työn” ”metsistä”: ”’Metsiin kohdistuva työ’, on yksilösubjektin asenne. On syytä epäillä, että tässä ilmauksessa sana ’metsä’ ei tarkoita samaa kuin esimerkiksi sellaisessa ilmauksessa, jossa ’suurten metsien elämisen riemu ottaa minut valtoihinsa’. Työn kohdistusta tarvitaan siksi, että metsä on Järviselle muutakin kuin kohde, pelkkä objekti ja hyötykäytön varasto.” Järvisen sisäinen ristiriita tuskin edustaa Suomessa kovin marginaalista ääntä, vaikka harvemmin sitä näin selkeästi sanallistetaan.

Metsäsuhde ei kokemuksellisuudessaan ole aina johdonmukainen ja suoraviivainen. Olen kuitenkin maastossa ja netissä harhaillessani yrittänyt löytää tämän hetken suomalaisten metsäristiriidan syitä ja mahdollistajia. Kenties metsän vähittäistä nakerrusta ympäriltä ei huomaa tai siihen turtuu, kunnes on liian myöhäistä. Havahtuminen tapahtuu, kun toimenpiteet osuvat juuri siihen vuosia samana pysyneeseen marjametsään. Usein luonnontilaista metsää ei tunnisteta. On puutetta sekä tiedosta että metsästä, mikä johtaa siihen, että biologian opiskelijatkin valokuvaavat talousmännikköä innoissaan. Sosiaalisessa mediassa jaetaan avohakkuuaukioiden kuvia runollisilla kuvateksteillä.

Lauran metsäsuhdeblogin kuva 2

Ja miten tieto näkemistä muuttaakaan: Pirkanmaan kotimetsät, joissa yläasteikäisenä opettelin valokuvaamaan ja määrittelemään itseni metsän ja sen estetiikan kautta, näyttävät harvenevilla kävelyretkillä ryteiköiltä. Hippiäiset ovat sentään vielä läsnä. Katseeni on luonnontieteen ja pohjoisen maisemien turmelema.

Ihmistä tuskin lopulta paljoa haittaa talousmetsistä nauttiminen, vaikka luonnon monimuotoisuuden terveyshyödyt onkin viime vuosina tunnustettu. Ehkä eräs syy siihen, miksi terveysmetsäpuhe on tuntunut usein epämääräisen vaivaannuttavalta on se, että loppuviimeksi metsissä on kyse ennen kaikkea muunlajisista. Metsäsuhteen käsite, useista näkökulmistaan huolimatta, inhimillistää käsiteltävän asian. Antti Salminen muistuttaa vuoropuhelussaan Ville Hämäläisen kanssa (Nuori Voima 4-5/2017), että voima, jolla ihminen hyödyntää ei-inhimillistä, ”resurssia”, on sekin ei-inhimillistä perua. Ei-inhimillinen, Salminen kirjoittaa, ei tarvitse inhimillistä juuri mihinkään, mutta inhimillinen tarvitsee ei-inhimillistä ensimmäisestä henkäyksestä viimeiseen korahdukseen. Ystävälläni on tapana sanoa, että jo metsäsuhteen käsite kertoo sen, että metsäsuhde on häviämässä. Vadén mainitsee ”erämaan” ja ”metsän” olevan erämaasta eroamisen sanoja, talon piiristä käytettyjä sanoja.

Metsien elon- ja kuolonkirjon ja merkityksien itseisarvo tuskin on yhteiskunnallisesti varteenotettava argumentti. Onko tieteelliseen tietoon perustuva luonnonsuojelu siis ainoa keino estää metsäkeskustelun luisumista käsittelemään pelkästään ihmisen tarpeita? Ihmiskeskeisyys toki säilyy, sillä jo luonnonsuojelun ajatus eristää luonnon suojeltavaksi objektiksi. Ajo ja jälki -teoksessa Vadén tekee mielenkiintoisen huomion: ”Luonnonsuojelu on teknologisen tietoisuuden kieroin tapa vangita luojattoman luonnon kokemus, tässä on myös syy siihen miksi teknologian keskusalueilta ohjailtu luonnonsuojelu on kohdannut katkerinta vastarintaa siellä, missä rippeitä, haamuja, luojattoman luonnon kokemuksesta on vielä ollut jäljellä.” Ne paikat, joissa näitä rippeitä vielä on, ovat usein myös niitä, joiden viimeiset suojelemattomat vanhat metsät ja ekologiset käytävät ovat häviämässä, mutta joissa usein käden heilautuksen säestyksellä todetaan, että kyllähän täällä tätä metsää riittää. Osaltaan ristiriitaa aiheuttaa myös se, että myönteinen suhtautuminen luonnonsuojeluun ja monimuotoisuuden arvon tunnustaminen ovat usein korkeita juurikin näillä ”teknologian keskusalueilla”.

Nykyisellään tietynlainen maasta eläminen, jota rippeiden-haamujen alueilla vielä on, on harvoin missään määrin kestävää – mutta johtaako sen väheneminen luonnon ulkoistavaan suojeluun, metsien muuttumisen refugioiksi ja reservaateiksi?
Metsäluonnon häviämisen tahdin kiihtyessä on kuitenkin käytettävä niitä keinoja, jotka ovat käsillä. Elinympäristöt pirstaloituvat nopeammin kuin metsäsuhteet muuttuvat. Vähitellen metsän ja sen kanssa olemisen ja kokemisen käsittelyn on muututtava suuressa mittakaavassa, mutta sitä ennen on syytä varmistaa, että biologinen tieto, taiteen ja filosofian avustuksella, tuo esiin tämän elon- ja kuolonkirjon olennaisuuden varmistaakseen myös sen jatkuvuuden.

Teksti ja kuvat: L. V. Maa
Kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehden 2/2018 Vieraskynä -palstalla.

%d bloggaajaa tykkää tästä: