Skip to content

Katson maalaismaisemaa ja…

4.4.2016

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Valtatie 13 välillä Savitaipale-Mikkeli (72 km) on sukusijojeni vuoksi oikein tuttu. Tienvarsilla näkee hyvinkin somaa kulttuuri-, maalais- ja metsämaisemaa. Silmäänsä lepuuttaa mielellään tummissa havumetsissä ja avarilla järvenselillä, nostalgiahermoon iskevät kesäisin parilla pellolla laiduntavat lehmät. Kunnes viime syksyn ja talven aikana havahduin, että jokin pisti kovasti silmään, ja maisema oli ihan erilainen kuin ennen.

Pääsiäisenvietosta palatessani aloin ihan mielenkiinnosta laskea linja-auton ikkunasta näkemäni hakkuut. Istumapaikkani vuoksi siis tien itäpuoliset hakkuut (länsipuolella saattoi avautua vielä totaalisempi tuho!). Jossain kohtaa ryhdyin myös ottamaan kuvia, joten laskelmani sekosivat hetkeksi, mutta avohakkuiden kokonaissaldo oli kuitenkin yli 30. Tuollaisella tienpätkällä määrä tuntuu erityisen rajulta. Alle kymmenvuotiaita taimikoita oli saman verran, ja myös kovalla kädellä suoritettuja harvennushakkuita runsaasti. Hakkuualat olivat erikokoisia metsäpalstojen mukaan, silti tehokkaasti maiseman pirstovia.

20160329_161420

Katsoin siis maalaismaisemaa ja ymmärsin, kuinka onnekas olin ollut: nuo arviolta sotien jälkeen istutetut (tai vanhemmat) metsät olivat saaneet kasvaa tähänastisen elämäni ajan, ja minä olin saanut kasvaa kiinni niihin, tottua tähän maisemaan ja luonnonjärjestykseen. Luultavasti nämä metsät, ja puupellot, olivat kuitenkin koko ajan olleet sarake jonkun metsäomaisuuskansiossa, odottamassa ”hakkuukypsäksi” varttumistaan.

Omistajilla on juridinen oikeus hakata metsänsä, tiedän toki. Kun metsät ovat suhteellisen tasaikäisiä, äkillinen iso maisemanmuutos samanaikaisten hakkuiden vuoksi on siis todennäköinen. Alueelta kesämökkiä etsinyt tuttavaperhe kertoi, etteivät uskalla ostaa mökkiä minkään komean metsän luota, koska tietävät paikan arvon romahtavan mahdollisten hakkuiden myötä. Ja koko mökkeilyinnon.

Seuraavan kerran, kun minä näen noilla paikoilla metsän, siis varttuneita puita, olen 9-kymppinen vanhus. Sitä odotellessa voin alkaa kulkea tietä ottamassa itsestäni taimikkoselfieitä, kuten metsänhoitaja kirjassa Metsäviestintä.nyt suosittelee: ne kuulemma tekevät metsätalouden imagosta sosiaalisessa mediassa inhimillisemmän ja sympaattisemman. Bussimatkustajana en siis katso enää ikkunasta maisemia, vaan kännykästä taimikkoselfieitä, ja jo tuntuu paremmalta? Henkilöautoilija voi painaa kaasun pohjaan ja ajaa nopeasti pois.

20160329_162508

20160329_163150

20160329_163702

20160329_164053

20160329_164359

20160329_164628

Kuvanlaatu vauhdin mukainen.

Ps. Mikkeli-Kouvola-rautatien väliset avohakkuut (radan itäpuoli): ”vain” 13 kpl!

Metsäseikkailua Jyväskylässä

16.3.2016

Teksti ja kuvat: Miia Kokkonen, Tytti Hämäläinen, Andria Helin ja Maiju Hiiri

Metsäpäivä_kuva1Jyväskylässä Keltinmäen metsän kätköissä kohoaa Kammarinmäen jyrkänne ja sen komea luola. Kalevalan päivänä 28. helmikuuta Keltinmäen lähimetsään johtava polku oli vilkkaassa käytössä. Yli 200 pientä ja isompaa retkeilijää osallistui koko perheen metsäpäivään, jonka järjestivät Luonto-Liiton Keski-Suomen piirin Kessu, Jyväskylän yliopiston aineenopettajaopiskelijat sekä Parasta Lapsille Ry Jyväskylä.

Kalevala-teemainen metsäpäivä järjestettiin Kessussa viime vuonna ensimmäisen kerran, jolloin se toimi Lähimetsät haltuun -kampanjan avajaistapahtumana. Jyväskylän lähimetsät ovat muutenkin ahkerassa virkistyskäytössä, ja metsäpäivinä ne ovat täyttyneet erilaisista seikkailullisista aktiviteeteista, jotka tekevät luontoa ja sen merkitystä lapsille – ja aikuisille – tutuksi.

Sopivan hurjaksi viritelty köysikiipeily tasapainotti tarinoinnin, tietovisailun ja kilpalaulannan tuomaa rauhallisuutta. Sekä lapset että aikuiset innostuivat kiipeilemisestä, saatiin paljon onnistumisen kokemuksia ja jotkut halusivat kiivetä jopa useamman kerran. Metsä ja luonto tuntuivat herättävän lapsissa intoa myös itsenäiseen leikkimiseen ja hauskanpitoon.

Sopivan hurjaksi viritelty köysikiipeily tasapainotti tarinoinnin, tietovisailun ja kilpalaulannan tuomaa rauhallisuutta. Sekä lapset että aikuiset innostuivat kiipeilemisestä, saatiin paljon onnistumisen kokemuksia ja jotkut halusivat kiivetä jopa useamman kerran. Metsä ja luonto tuntuivat herättävän lapsissa intoa myös itsenäiseen leikkimiseen ja hauskanpitoon.

Metsäpäivän keskiössä oli seikkailupolku, jonka rasteilla lapset pääsivät köysikiipeilemään, ampumaan tarkkuutta jättiritsalla, osallistumaan tietovisaan, etsimään lumiseen metsään piiloutuneita eläimiä jälkien perusteella sekä haastamaan itse Väinämöisen eläinaiheiseen runonlaulanta- tai piirustuskilpailuun. Rasteilla kuultiin myös lyhennelmiä Kalevalan alkuperäisistä kertomuksista toiminnan tueksi. Seikkailupolku yhdisti luontevasti luontotietoa, ympäristökasvatusta ja kulttuuria – tietenkään hauskanpitoa unohtamatta!

Runonlaulantarastilla Väinämöisen ei tarvinnut onneksi upottaa ketään hankeen, sen verran hienoja tuotoksia syntyi. Niin lapset kuin aikuisetkin innostuivat riimittelemään ja kuviakin kertyi paljon. Jokunen osallistuja lauloikin! Mahtavaa heittäytymistä!

Runonlaulantarastilla Väinämöisen ei tarvinnut onneksi upottaa ketään hankeen, sen verran hienoja tuotoksia syntyi. Niin lapset kuin aikuisetkin innostuivat riimittelemään ja kuviakin kertyi paljon. Jokunen osallistuja lauloikin! Mahtavaa heittäytymistä!

Metsäpäivän monipuoliset aktiviteetit kirvoittivat ilmoille monia riemunkiljahduksia, onnistumisen iloa ja yllättävää luovuutta. Rasteilla temmeltämisen jälkeen lapset pääsivät syömään eväitä nuotion ääreen ja kuuntelemaan luontosatuja tarinateltan kamiinan lämmössä. Metsäpäivässä saatiin Luonto-Liiton laumaan muutamia uusia jäseniäkin, ja moni vanhempi kyseli Kessun toiminnasta. Telttaa purkaessamme olimme yksimielisiä käytännön ympäristökasvatuksen tärkeydestä: luontotieto ja -yhteys ovat suomalaisilla vielä tallessa, kun niitä mielen sopukoista herätellään. Lapsille jo luonto itsessään on suuri seikkailu, missä leikkimisen syvin olemus tulee esille. On myös olennaista saada kaupungissa asuvia perheitä retkelle lähimetsäänkin huomaamaan luonnon moninaiset hyvät vaikutukset.

Kirjoittajista Miia on Kessun piiriaktiivi, muut kirjoittajat ovat Jyväskylän yliopiston aineenopettajaopiskelijoita.

Tutustu Joensuun metsiin

4.3.2016

Teksti ja kuvat: Aslak Eronen

Selite karttaan: puuston ikä vuonna 2013. Kartta löytyy täältä.

Selite karttaan: puuston ikä vuonna 2013. Kartta löytyy täältä (Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna).

Joensuun seudun, kuten koko Pohjois-Karjalankin metsämaisemia hallitsevat sodan jälkeen kasvaneet nuoret kasvatusmetsät sekä ojitetut suot. Niinpä peräti 75% Savo-Karjalan metsistä on avohakattu 1940-luvun jälkeen ja soista on ojitettu 69%. Silti säilyneet vanhan metsän alueet Pohjois-Karjalassa ovat kaskihistoriaa lukuun ottamatta lähes luonnontilaisia, ja jopa Joensuun lähialueilta löytyy hyvinkin hienoja vanhan metsän alueita. Onnekseni opiskelin Joensuussa vuosina 2009-2014 ja pääsin tänä aikana tutustumaan näihin valtavan hienoihin metsiin. Tässä kooste hienoimmista metsistä, joissa olen polkupyörällä Joensuusta käsin käynyt. Metsien järjestys on sattumanvarainen.

Kartalle merkattuina metsät löytyvät täältä (Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna).

1 Soikkelin metsä

Soikkelin metsä on vanhojen metsien suojelualue Lykynlammen ulkoilualueen pohjoispuolella. Kuusisekametsä on rinteistään rehevää, eteläosastaan korpimaista ja pohjoisosastaan talousmetsämäistä. Idässä metsä rajoittuu nuoreen rehevännäköiseen pöpelikköön, jonka laidalla kasvaa valtavia kuusivanhuksia. Metsän hienoin osa, sen lounaiskulma nimittäin, jossa oli valtavia sammaloituneita kuusenrunkoja, suuria sortuneita koivuja ja ainakin toistasataavuotiaita mäntyjä, avohakattiin vuonna 2014. Suojelualue levittäytyy tästä hakkuuaukosta pohjoiseen.

2 Paiholan metsä

Paiholan metsä Kulhossa on enimmäkseen kuivan kankaan mäntymetsää, joka on suojeltu vanhojen metsien suojeluohjelmassa. Vaikka suurimmat aihkimännyt on alueelta kaadettu joskus 1940-luvun lopulla, niin silti tässä valtapuustoltaan yli 120-vuotiaassa metsässä kurkottavat mahtavat ikihongat oksistojaan taivaisiin koivujen ja männynriukuloiden yläpuolelle. Suojelualueen luoteiskulmassa on ojittamaton räme ja sammalpohjainen kuusikko, jossa kasvaa suuria mäntyjä. Isompi osa alueesta on kooltaan vaikuttavat 70 hehtaaria, mutta lisäksi suojelualueeseen kuuluu viiden hehtaarin lisäosa, josta löytyy ojitettu, mutta muuten luonnontilaisen kaltainen kuusikorpi.

Paiholan metsän yleisilmettä.

Paiholan metsän yleisilmettä.

3 Betlehemin luonnonsuojelualue; Pöllönvaara-Kruununkangas

Edellä mainitusta metsästä luoteeseen, Kruununkankaan nuorten talousmänniköiden ja Siprintien toisella puolella on toinen hieno alue. Täällä vuorottelevat nuoret kuusirääseiköt ja mahtavat hakkuuraiskiot suppien pohjille ja harjujen notkelmiin jääneiden vanhojen ja rehevien ikikuusikoiden kanssa. Valtavien palokoroisten aihkimäntyjen kannot tosin todistavat näissäkin ikikuusikoissa harjoitetun metsätaloutta (kauan sitten, hevosaikana), mutta silti täällä on vanhoja, suuria haapoja ja koivupökkelöitä kuusien ja mäntyjen seassa. Hienoin ja isoin näistä vanhan metsän länteistä on suojeltu vähän vajaan 10 hehtaarin Betlehemin yksityisenä luonnonsuojelualueena.

Koivumaapuuta Betlehemin metsässä.

Koivumaapuuta Betlehemin metsässä.

4 Hopealahden metsä

Hopealahden metsä, kaksiosainen 19 hehtaarin helmi Pyhäselän rannalla, on kuusivaltainen vanha metsä. Vaikka se on ympäröinyt vanhaa Piipposten tilaa ties kuinka kauan, aistii siellä silti vanhan aarniokuusikon tunnelman. Metsä tosin on varsinkin pohjoisosastaan rakenteeltaan hyvin omalaatuinen: nuorten, pienten kuusien seassa kasvaa ikivanhoja kuusivanhuksia sekä todella vaikuttavan kokoisia koivuja. Lahopuuta metsästä löytyy kuusimaapuista suuriin koivupökkelöihin. Metsän erillinen eteläosa on hieman talousmetsämäisempi, mutta täälläpä elääkin liito-orava! Hopealahden metsä on suojeltu vanhojen metsien suojeluohjelmassa.

5 Näätävaara-Kolvananuuro

Tämä lienee yhtenäisin ja rikkumattomin metsäkokonaisuus Joensuun lähimailla. Kolvananuuron lehtojen- ja vanhojen metsien suojeluohjelmissa suojeltu rotko on kilometrinmittainen rotkolaakso, jonka lohkareisella pohjalla kasvaa aarniokuusikkoa ja saniaislehtoa sekä useita Pohjois-Karjalassa harvinaisia kasvilajeja. Lisäksi rotkonpohjan purossa elää mutuja.

Hienot, vanhat kuusikot jatkuvat osittain myös UPM:n omistamalle, toistaiseksi suojelemattomalle Näätävaaran palstalle, jonka keskeltä lähimmälle tielle on matkaa Etelä-Suomen mittakaavassa vaikuttavat 1,0 kilometriä, eli se on suoranainen pienoiserämaa! Palstan korkeammat alueet on hakattu joskus 1960-luvulla, mutta näistäkin nuorista männiköistä löytyy jokunen edellisen puusukupolven aihkimänty ja kelokin. Näätävaaran palstalla on kolme luonnontilaista lampea ja sieltä on löydetty vanhan metsän indikaattorilajeja, mm. viinikääpää ja karhunkääpää. Kolvananuuron-Näätävaaaran lähistöllä on myös muutama muu pieni lehtojensuojelualue ja vanhan metsän sirpale.

Retkeilykohteena alue on kylläkin jo yhden päivän pyöräilysäteen ulkoreunalla, noin 42 kilometrin päässä Joensuusta.

6 Paskolähde ja muut Jaamankankaan vanhan metsän riekaleet

Hakkuin raiskatun Jaamankankaan ja turpeestaan riistetyn Raatesuon välistä pulppuaa kristallinkirkas lähde, jonka ympärillä levittäytyy hakkuilta unohtunut pieni vanhan metsän sirpale. Kortteisesta ja rahkasammaleisesta metsänpohjasta pulppuaa sieltä täältä vettä lahoavien leppien ja kuusien muodostaman korven keskelle. Vanhan metsän sydämen muodostaa pieni rahkasammalsuon ympäröimä lammikko. Nimestäään huolimatta Paskolähde on erittäin kaunis paikka ja siellä on huhujen mukaan hyvin rikas epifyyttilajisto.

Paskolahteen metsää.

Paskolahteen metsää.

7 Niinivaara-Munakukkulat

Kenties hienoin metsä, jossa olen pyöräilymatkan päässä Joensuusta käynyt. Jyrkät, sokkeloiset rinteet ovat vanhojen, jylhien kuusikoiden peittämiä, mutta niissä kasvaa myös metsälehmuksia suurten, haavanarinakääpäisten haapojen katveessa. Lisäksi rinteistä löytyy ikivanhoja palaneita tervaskantoja todistamassa viimeisimmästä metsäpalosta. Rinteiden alla on reheviä lähdesoita, joista löytyy mm. kaatunut haapajättiläinen, harsosammalta, sekä hiljakseen kuolemaa tekevä raita, jossa on hieno raidankeuhkojäkäläkasvusto. Harjujen ja suppien sokkeloon eksyimme lähes aina, mutta eksymistenhän tuloksena koko paikan aikanaan löysimmekin.

Ikävä kyllä tämä kaunis ja erittäin vaihtelurikas vanha metsä kaikkine yksityiskohtineen on, Törisevänsuota lukuun ottamatta, vailla harjujensuojeluohjelmaa kummoisempaa suojelua. Eli vaikkei soraa saakaan kaivaa metsän alta, voi metsän silti hakata reunamuodostuman päältä pois. Toivottavasti syvät supat ja jyrkät rinteet tulevat suojelemaan näitä metsiä vastaisuudessakin…

Niinivaara-Munakukkuloiden lähteikköön kaatunut suuri haapa.

Niinivaara-Munakukkuloiden lähteikköön kaatunut suuri haapa.

8 Utranharju

Lehmon Jätti.

Lehmon Jätti.

Utranharjun poiskaivamattomia alueita peittävät vaihtelurikkaat metsät. Täältä löytyy niin nelimetristä mäntytaimikkoa, kuin vanhaa kuusimetsääkin. Sekä kaikkea tältä väliltä, jopa pieni sorakuopan pohjoispuoleinen haavikko, jossa suurien haapojen alustaa peittää raitalahopuu! Alueella on myös ojittamattomia rämeitä sekä upouusi metsäautotie. Hakkuita lienee siis tiedossa.

Utranharjulla, aivan lenkkeilypolun vieressä, kasvaa myös yksi Suomen pisimpiä mäntyjä, 38-metrinen ”Lehmon Jätti”.

9 Noljakanmäki ja Marjalan metsä

Noljakanmäen Natura-2000 alueeseen kuuluu perinnemaisemien ja suurimman Joensuussa näkemäni koivun ja männyn lisäksi myös hienoa metsää. Biologian opiskelijoiden kääpärallissa alueelta löytyi 45 kääväkästä.

Lähistöllä, Marjalan takana on toinen pikkuruinen vanha metsä, jossa olen nähnyt muun muassa ilveksenjälkiä sekä metson. Tuomo Takala taas löysi täältä myös Chaenotheca gracilenta -nuppijäkälää.

Noljakanmäen murtunut koivu.

Noljakanmäen murtunut koivu.

10 Kuhasalo

Kuhasaloksi kutsutaan Penttilästä etelään sijaitsevaa nientä peittävää metsäaluetta. Nimestään huolimatta siellä ei esiintyne kuhia, mutta tässäkin vanhassa kuusikossa on kääpärallissa löytynyt 45 kääpälajia.

11 Louhivaaran metsä

Jakokosken suunnalla sijaitsevat Louhivaara, Hevosvaara, sekä Kotivaaran ja Syntirinteen kalliorinteet ovat hienon vanhan metsän peittämää. Notkelmista ja rinteistä löytyy vanhoja kuusikoita, siellä täällä on myös jyrkkiä, louhikkoisia rinteitä ja vaarojen laella kasvaa vanhaa sekametsää. Vanhoja, suuria haapoja, tyveltään liito-oravan papeloiden peittämiä, löytyi paristakin paikasta. Yhtenäinen vanhan metsän alue on täällä hyvin suuri, joskin reunoiltaan repaleinen ja kokonaan vailla suojelua.

Pieniin vanhan metsän repaleisiin olen törmännyt myös muualla, muun muassa Repokallion metsässä ja Raatekankaan pohjoispuolella (kartassa kohteet 12. ja 13.)

Yhteenveto

Kaikkien näiden hienojen metsäalueiden jälkeen voi jäädä vaikutelma, että hienoja vanhoja metsiä olisi täällä Joensuun lähialueilla vielä paljon jäljellä. Karu totuus on kuitenkin toinen. Esitellyt metsät ovat vuosien etsimisten tulos ja useimmiten valtavien hakkuuaukkojen ja nuorten pöpelikköjen ympäröimiä. Näin ollen monet näistä tässä kirjoituksessa esitellyistä metsistä päätynevät ennen pitkää hakkuuaukoiksi, ja ovat näin ollen tuleville sukupolville ikuisesti saavuttamattomissa, kuin uni menneisyydestä… Mutta jotakin sentään on vielä jäljellä, joten menkää metsään nyt kun se vielä on mahdollista!

Kirjoittaja on ekologian opiskelija Turun Yliopistossa. Kirjoitus perustuu Joensuun biologian opiskelijoiden Halko-lehdessä 2011-2014 julkaistuun artikkelisarjaan.

Luonnonvarakeskuksen 7 virheellistä väittämää Lapinjärven hakkuista

22.2.2016

Teksti: Jyri Mikkola ja Lauri Kajander
Kuvat: Esa Mäkinen

Luonnonvarakeskus (Luke) aloitti pitkään kiistellyt hakkuut Lapinjärvellä Ilveskallion ympäristön metsässä. Luke tiedotti aiheesta 22.1.2016: ”Metsänhoitotyöt alkavat Lapinjärvellä – hoitotoimenpiteiden tavoitteena on suojella metsäpuiden perinnöllistä monimuotoisuutta”. Kyseessä on yksi itäisen Uudenmaan arvokkaimmista metsäalueista, jonka luontoarvojen turvaamiseksi luontojärjestöt ovat vedonneet toistuvasti vuodesta 2011 lähtien [linkki vetoomukseen].

Luonnonvarakeskuksen perustelut hakkuille eivät kestä lähempää tarkastelua. Alla on eritelty seitsemän väittämää, jotka Luken tiedotteessa esitetään.

1)      Lapinjärven arvokasta kuusipuiden perimää suojellaan kuusigeenireservimetsässä metsähoidollisilla hakkuilla.

Suunnitellut hakkuut eivät edistä kuusen geenivarojen säilymistä vaan päinvastoin heikentävät sitä. Hakkuualueen metsä on uudistumassa luontaisesti vaiheittain kuuselle, ja hakkuilla puututaan tähän prosessiin manipuloimalla sitä luonnottomalla tavalla. Alueella on jo nyt paikoin hyvin runsaasti kuusen taimia.

Lapinjärven taimia 2

2)      Hakkuista ei kuitenkaan voida kokonaan luopua, sillä Luken tutkimusten perusteella sillä vaarannettaisiin kansainvälisesti ainutlaatuisen ja arvokkaan geenireservimetsän suojelu.

Luke ei ole pystynyt esittämään mitään tallaista Luken tutkimusta.

3)      Tarkkaan suunnitelluilla ja kohdennetuilla hakkuilla varmistetaan Lapinjärven arvokkaan kuusen geenivarapuuston luontainen uudistuminen.

Luken järjestöille esittämän tiedon perusteella hakkuita ei suinkaan ole suunniteltu luontaisen uudistumisen edistäminen edellä, vaan ne pohjautuvat epämääräiseen tutkimussuunnitelmaan, joka ei kestä kriittistä tarkastelua. Keskustelujen edetessä Luke on myös muuttanut suunnitelmaansa alkuperäisestä 10 hehtaarin avohakkuusta ensin 30 hehtaarin pienaukko- ja harvennushakkuuksi, jota nyt on huteran tutkimussuunnitelman teossa vuorostaan karsittu.

4)      Vuonna 2005 Lapinjärven tutkimusmetsässä tehtiin ryhmittäistä harvennusta, väljennystä ja pienaukkoja. Tuolloin käsitellyillä alueilla on nyt vähemmän hyönteistuhoja kuin käsittelemättömillä alueilla.

Hyönteistuhoja Lapinjärven tutkimusmetsässä on 1) hakkuuhistoriasta riippumatta sellaisilla paikoilla, joissa ankarat kesäkuivuudet ovat joko vaurioittaneet tai tappaneet kuusia (luontaisesti herkkiä paikkoja kuivuudelle topografiansa vuoksi), sekä 2) näiden välittömässä läheisyydessä sellaisilla kuusilla, jotka sijaitsevat (enimmäkseen metsäkäsittelytoimenpiteiden seurauksena) erityisen valoisilla paikoilla. Muuten hyönteistuhoja ei juuri esiinny.

Harvennushakkuut ja hakkuuaukot lisäävät merkittävästi tuulituhojen riskiä. Avointen paikkojen valoisat reunat suosivat myös kirjanpainajan lisääntymistä. Näin myös nyt aloitetuilla hakkuilla lisätään tuhojen riskiä.

5)      Tutkimusmetsän hoitotyöt toteuttaa Metsähallitus Luonnonvarakeskuksen toimeksiannosta ja yhdessä sovittujen, kansainvälisesti arvokkaan geenireservimetsän suojeluun tähtäävien suunnitelmien mukaan.

Kenen kanssa yhdessä sovitun? Ja kuten jo aiemmin on todettu, hakkuilla ei ole tekemistä geenireservimetsän suojelun kanssa, niillä päinvastoin vaarannetaan geenireservien säilymistä.

6)      Viime vuosina puuston elinvoimaisuus Lapinjärvellä on metsän ylitiheyden vuoksi heikentynyt ja alueella on paikoin runsaasti kirjanpainajien tappamia puita.

Suunnitellulla hakkuualuella ei ole sellaista ”metsän ylitiheyttä”, joka olisi vaarantanut puuston elinvoimaisuutta. Kirjanpainajatuhot eivät myöskään ole seurausta ”ylitiheydestä” vaan kuivuudesta ja aiemmista hakkuista sekä pienemmässä määrin myrskytuhoista (näissäkin tapauksissa kuivuus on ollut se ratkaiseva tekijä.)

7)      Metsänhoitotoimenpiteiden viivästyminen alueella vaarantaa Lapinjärven arvokkaan geenireservimetsän jatkuvuuden.

Ei vaaranna, maastokäyntien perusteella metsä näyttää uudistuvan suunnitellulla hakkuualuella vallan hyvin itsestäänkin. Alla kuvassa kuusen taimia hakkuukohteella.

Lapinjärven taimia

Biotalous-battle

26.11.2015

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Metsämessujen yhteydessä 6.11.2015 järjestetyn ”biotalous-battlen” keskeinen väittämä kuului: ”Metsäluonto kestää suunnitellun 15 miljoonan kuution lisäyksen talousmetsien hakkuissa.” Kaksi joukkuetta väitteli aiheesta. Kyllä kestää -joukkueen muodostivat puuntuotoksen professori Kari Mielikäinen, UPM:n yhteiskuntavastuujohtaja Petri Heinonen ja MTK:n ympäristöasiantuntija Markus Nissinen. Ei kestä -joukkuetta edustivat Jyväskylän yliopiston ekologian professorit Janne Kotiaho ja Mikko Mönkkönen sekä ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta. Väittelyä tuomaroi Metsäyhdistyksen viestinnän suunnittelija Hannes Mäntyranta.

Lukijat voinevat kuvitella jo etukäteen kummankin puolen argumenttien pääsisällön: yliopistotutkijat olivat huolissaan tehometsätalouden aiheuttamasta monimuotoisuuden hupenemisesta, kansankielellä voisi kai puhua luonnon köyhtymisestä (itse puhuisin myös metsäsuhteemme yksitoikkoistumisesta). He huomauttivat, ettei ole järkevää tai kestävää paisuttaa hakkuita ”lyhytkiertoisen vessapaperiteollisuuden” tarpeisiin, jota biotalous, os. sellunkeitto, tulisi enimmäkseen olemaan. Talouden ja teollisuuden etumiehet kokivat, ettei oikeastaan ole mitään ekologista ongelmaa, korkeintaan näkemyseroja, ja hakkuita voitaisiin lisätä vieläkin enemmän. Vaikka asetelma ja moni argumentti oli ennalta arvattavissa, väittely oli silti kiintoisa, koska moni merkitys paljastui siinä melkein kuin itsestään.

Kuinka talousmetsästä tehdään luonnollisempi kuin luonnonmetsästä

leimikkolapsi

Tunnelmakuva metsämessuilta.

Oikeastaan biotalous-battle muistutti ilmastonmuutosdebatteja kymmenen vuotta sitten. Vielä silloin ns. denialisteilla (eli kieltäjillä, usein teollisuuden eturyhmien edustajilla) oli tapana kyseenalaistaa ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen väittämällä tutkimusmittareita ja -metodeja humpuukiksi. Professori Mielikäinen, joka nimitti itseään ”menneisyyden mieheksi”, huvitti yleisöä heiluttelemalla käsiään ja kutsumalla metsäekologian tutkimustuloksia ”hihastaravistelluiksi mielipiteiksi”. Varsin kiintoisaa onkin, miten pontevasti metsätalousihmiset ovat lähteneet mukaan nimenomaan ekologiadebattiin. Heillä on taloudellis-poliittinen ylivalta ja vaikutusvalta Suomessa, kaikki kanavat käytössä lobata, rahoittaa ja säätää, mutta silti ikään kuin eettinen alastatus.

Tarvitaan siis oikeuttamisen puhetapoja ja puolustushyökkäystä, on tartuttava samoihin aseisiin: numeroihin ja käsitteisiin, alettava kääntää niitä omaksi eduksi. Numero- ja tilastovyörytys (ilman että valotetaan niiden koko kuvaa, vertauskohtia, laskentamenetelmiä jne.) on keskeinen keino saada kuulijan pää pyörälle, esittää faktoja ja alistaa maailma talouspuheelle. ”Koska numerot”, muuta selitystä ei tarvitakaan. Näin tuntuivat erityisesti Mielikäinen & Heinonen ajattelevan tykittäessään kuutioita, prosentteja ja hehtaareita sarjatulella.

Toisekseen tarvitaan käsitteiden ja arvopuheen haltuunottoa, jossa sanojen aiemmat merkitykset pyritään löyhentämään ja muuttamaan itselle sopiviksi. Muiden mukana UPM ja MTK palkkaavat ”vastuujohtajia” ja ”ympäristöpäälliköitä”, jotka kiertävät valistamassa, kuinka talousmetsissä onkin eniten luontoarvoja, puunkasvu on ylin luontoarvo, metsä surkastuu ilman ihmiskäden ja koneen antamaa hoitoa ja talousmetsä on itse asiassa luonnollisempi kuin luonnontilainen metsä. Silmän- tai paremminkin mielenkääntötemppu toimii kuulijaan, vaikkapa sijoittajaan, kuluttajaan tai metsänomistajaan, joka pelkää olevansa jotenkin epäekologinen tai mikä pahinta: epäeettinen, moraalisesti kyseenalainen. Puheessa etiikasta ja yhteiskuntavastuusta ihmisille yritetään sanoa, että meidän yritystoimintamme perustuu ”hyvän tekemiseen”, ja sinäkin kuluttajana tai sijoittajana olet hyväntekijä, mikäli jaat meidän arvomme.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Vaikka Kyllä kestää -joukkue pyrki kiertämään ja mitätöimään koko metsäekologisen ongelman, Ei kestä -joukkueen puheenjohtaja Janne Kotiaho esitti kolme isoa metsäpoliittista keinokokonaisuutta, tiivistäen: 1. maankäyttösuunnittelu kestäväksi, 2. velvoittavat kompensaatiot, esimerkiksi haittaverotyyppinen, 3. metsätuotteiden jalostusasteen nosto, enemmän rahaa vähemmällä raaka-aineella ja pois bulkkituotannosta, johon biotalouskin tuntuu sortuvan.

Kyllä kestää -puolen pj. Mielikäinen torjui nämä ehdotukset luettelemalla koko joukon metsätaloudesta tuttuja iskusanoja: täsmäsuojelu; puu kasvaa nopeammin kuin ehditään hakata; metsänviljely istutustaimineen lisää geneettistä monimuotoisuutta, paikallismetsät ovat siis geneettisesti köyhempiä (tässä professorilta sekosivat taas metsän ja yhden puulajin monimuotoisuus). Hehkuttaessaan täsmäsuojelua UPM-Heinonen yritti kiertää ekologian alkeet eliöiden tarvitsemasta tilasta siirtyä ja laajentua uusille alueille: ”Lehtolajeille ei ole mitään iloa ympäröivästä suojellusta kangasmetsästä.” Samalla logiikalla voisi kysyä, onko minulle mitään ”iloa” (väistämätöntä tarvetta) UPM:n touhuista? Onko tällainen järkevää argumentointia? Puhutaan paljon kuvainnollisesta ”talouspuheen rutosta” tai ”markkinaistumisen loisesta”, joka nakertaa ihmisen empatiakykyä ja mielikuvitusta, ihmisyyden henkistä puolta; ihmissuhteet, terveys, luonto, taide – kaikki muuttuvat ostamisen ja myymisen, markkina-arvojen alaisiksi. Olisiko esimerkiksi Heinonen siis vielä pelastettavissa: auttaisiko tehokas ympäristökasvatus ennallistamaan hänen mielensä? Alkaisiko hän toipua, jos viettäisi vuoden vanhassa metsässä seuraten kuukkelin touhuja?

Kuinka havaita ja ymmärtää hidas muutos?

freimiMielestäni väittelyn ehkä tärkeimmän huomion esitti professori Ollikainen: Monimuotoisuus tuhoutuu huomaamatta ja pienin keinoin, vaikka vastapuoli sanoo, että nämä metsätalousvaikutukset ovat niin pieniä, ettei niillä ole merkitystä. Todellakin, kun kuuntelee itseään vanhempien ihmisten juttelua eri puolilla maata, sama kuvio toistuu kertomuksissa: ennen oli metsässä sitä ja tätä, nyt ei enää ole. Tietyt linnut ovat hävinneet, lapsuuden purot ja lähteet on kaivettu pois, salot ovat pirstoutuneet, hillasoita ei enää ole, autolla pääsee joka paikkaan, rannat on rakennettu. Voiko tällaisiin tavallisen ihmisen havaintoihin luottaa? Niitä ei kerrota mitenkään vihaisina, vaan haikeina ja ikään kuin pakkoon mukautuen. Ei haluta osoittaa ketään, koska maalla ihmissuhteet ovat kietoutuneet luonnonvaroihin hyvin konkreettisesti. Nämä ”arkikokemukset” paljastavat hyvin Ollikaisen kuvaaman kehityskulun: ”huomaamatta, pienin keinoin”. Nakerretaan sieltä täältä, ja yhtenä päivänä havahdutaan, kuinka asia on muuttunut kokonaan.

Molemmissa joukkueissa oli argumentoimaan tottuneita puhujia, yksittäisistä heitoista eniten mieleen jääneitä olivat mm. Kotiahon vertaus ”Ajatella, jos ihmiskunnalta vietäisiin 95% resursseista pois, mitä populaatiolle tapahtuisi?” Myös Nissisen ”Lisää pöhinää nuoriin metsiin!” ja muut nuorisokieliset sutkautukset huvittivat. Mielikäisen ravistelu-performanssin lisäksi kulmakarvani kohosivat, kun Petri Heinonen väitti, ettei hallitus-kepu voi huijata metsänomistajia, koska sehän olisi heille huonoa politiikkaa!

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Lopuksi puhe kääntyi siihen, kuinka löydetään metsätalousmalli, joka minimoisi riskit ja haitat ja samalla maksimoisi hyödyt. Mielikäinen valitti, ettei monimuotoisuuden parantamiseksi ole ”mitään uusia keinoja”. Hän ei tainnut kuunnella Kotiahon ratkaisuehdotuksia alussa? Ennallistaminen, kompensaatio, jalostusarvo jne. eivät ehkä ole juuri eilen keksittyjä keinoja, mutta miksi pussillinen uusia olisi parempi kuin vanhat ja toimiviksi osoittautuneet, sen verran kuin niitä on voitu käyttää? Ehkä veron sijasta toimivampi saattaisi olla suojelukannustin koko tuotantoketjulle metsänomistajista teollisuuteen ja jalostajiin (kuten METSO-ohjelma oli kunnes hallitus leikkasi sen rahoituksen). Raha toimii parhaiten, sekä keppinä että porkkanana. (Battlessa ei asiaa sivuttu, mutta järkevintä lienee olisi aloittaa Metsähallituksesta sekä UPM:n kaltaisista suurmaanomistajista, saataisiin suurempia rauhoitettuja pinta-aloja uhattujen populaatioiden toipua ja laajentua, kuin yksityisomistajien maatilkuilla. Vaikka esteettisessä mielessä olisi mukavaa, että suojeltuja, tunnelmallisia, metsännäköisiä metsiä olisi moniaalla.)

Jäin väittelyn jälkeen miettimään, kuinka ihmisten ”inhimillinen ja henkinen jalostusarvo” saataisiin siinä mielessä korkeammaksi, että osattaisiin luoda ja ihastella muitakin työpaikkoja ja yritysmuotoja kuin yksipuolisen metsäteollisuuden massatuotanto alihankkijoineen? Tukisin verovaroilla mieluusti taitavaa puurakentajaa, metsämatkailuyrittäjää tai kuusesta lääkkeitä jalostavaa tutkijaa, ne tuovat puulle ”lisäarvoa” ja kunnioittavat sitä hienona materiaalina, suojelu voisi puolestaan tuoda monella metsälle lisää ekologista tai esteettistä arvoa. (Kuten huomata saattaa, talous- ja arvopuhetta en pysty minäkään kokonaan välttämään.) Jos Mielikäinen & co toivovat ”uusia” suojeluideoita, saanko minäkin toivoa metsätaloudelta ja -teollisuudelta uusia tuote- ja työpaikkaideoita, jotka ovat sekä ekologisesti että inhimillisesti kestävämpiä?

Keskustelu biotaloudesta jatkuu myös Debattibaarissa.

Kirjoittaja on metsäpuheen ja -merkitysten tarkkailija.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Itäkairan lumiset maisemat lumoavat kaamosvaelluksella

20.11.2015

Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen

Ajatus kaamosvaelluksesta oli kytenyt retkiporukassamme jo pari vuotta. Edellisten vuosien loskakelit olivat saaneet haaveilemaan kunnon pakkasista ja ajaneet meidät lopulta etsimään oikeaa talvea Itäkairasta.

Retkelle uskaltautui mukaan myös talviretkeilyn ensikertalaisia, joille viikon hiihtovaellus kuulosti sopivalta seikkailulta! Yöpyminen tapahtuisi lämpimissä autiotuvissa ja päivämatkat suunniteltaisiin kohtuullisiksi. Ryhmän kokeneempien osallistujien seurassa olo olisi turvallinen.

Ilta alkaa jo hämärtyä, kun joukkomme rinkkoineen ja ahkioineen nytkähtää liikkeelle Kemihaaran Loman pihasta. Kuutamo valaisee lumisen maiseman, avoimessa maastossa ei tarvitse vielä otsalamppua. Hiihdän joukkomme ensimmäisenä, kun yhtäkkiä metsän pimeydestä katsovat silmät. Ilves? Susi? Hahmo vilkaisee vielä kerran kohti ja jatkaa sitten matkaansa. En saa selvää pehmeään pakkaslumeen jääneistä jäljistä. Lumoutuneena jatkan matkaa kohti ensimmäistä autiotupaa, Naltiojokea.

 

Kultainen valo kaamoksen keskellä

Heräämme pilkkopimeässä valmistamaan aamupuuroa. Ensimmäisenä päivänä ei vielä muista, että retkikeittimen kahvaa ei kannattaisi pakkasessa käsitellä paljain käsin tai sormet tarttuvat kiinni kylmään metalliin.

Aamuhämärässä lähdemme liikkeelle, kaikki valoisa aika on hyödynnettävä. Olemme varautuneet kaamokseen ylimääräisillä otsalampuilla ja varaparistoilla, mutta perillä meitä odottaa yllätys. Aamun sininen hämärä vaihtuu vähitellen päiväksi, jonka valoa kimmeltävä lumipeite heijastaa. Kaamoksen valoisuus yllättää meidät kaikki.

Yli-Vieriaavan avoimessa suomaisemassa ihailemme metsän ylle muodostuvia helmiäispilviä. Suon läpi kiemurtaa valkoisen lumipeitteen saanut joki, jonka rannoilla kaartuvat kuuran kuorruttamat koivut. Kauempana siintävät Korvatunturin terävät huiput, niillekin on vielä joskus kiivettävä.

Seuraavien päivien aikana hiihtelemme hiljaisissa metsissä, joiden puista lumi on tehnyt kaariportteja, eläinhahmoja ja maahisia. Autiotuvilla ajan täyttävät monet askareet: on hakattava puita, lämmitettävä tupaa, ja jäätyneen vesipaikan takia sulatettava lunta.

Lämpötila nousee plussan puolelle juuri sinä päivänä, kun edessä on pisin päivämatka. Painavaksi muuttunut lumi tumpsahtelee alas tykkypuiden latvoista. Taipuneiden runkojen alitse hiihtäessään on varottava saamasta lumikuormaa niskaansa. Suksen päällä on joka askeleella useiden kilojen lisäpaino, eteneminen on sulavan sivakoinnin sijasta vain hidasta kävelyä.

Neljän tunnin taivaltamisen jälkeen joudumme nöyrinä kääntymään takaisin omille jäljillemme ja palaamaan muutaman kilometrin päässä odottavalle tuvalle. Reittisuunnitelma muuttuu. Tästä eteenpäin palaamme kohti lähtöpistettämme tuttu autiotupa kerrallaan.

Onneksemme lauha sää jää vain yhden päivän mittaiseksi ja pääsemme nauttimaan kunnon talvesta. Vuoden vaihdetta vietämme Mantoselän autiotuvalla. Reissun ensimmäiset revontulet saavat joukkomme kuvaajiin vipinää!

 

Loppuhuipennus kuin tilauksesta

Aurinko maalaa taivaalle vaaleanpunaisen ja violetin sävyjä, kun suljemme Naltiojoen autiotuvan oven takanamme. Reissusta on jäljellä seitsemän kilometrin paluuhiihto Kemihaaraan. Kiristynyt pakkanen pakottaa suojaamaan kasvoja villahuivilla, hengitys tiivistyy huurteeksi neuloksen pintaan.

Kynttiläkuuset ojentelevat kapeita latvojaan kohti punertavaa taivasta. Sauvojen pyöreät jäljet reunustavat jonossa suksien ja ahkioiden painamaa uraa. Seuraava lumisade peittäisi merkit käynnistämme tunturien maassa. Matka taittuu nopeasti, kun tiedossa on sauna ja paikka valmiissa pöydässä.


Muutamia tunteja myöhemmin istumme pöydän ääressä kylläisinä päivällisestä, kun majapaikkamme isäntä heittää kuin ohimennen tiedon ulkona loimuavista revontulista. Juoksujalkaa haemme kameravarusteemme, vihreän nauhan tanssiessa kirkkaana pihapiirin yllä.

Juuri kun astumme Kemihaaran sillalle, syttyy suoraan yläpuolellemme monivärinen revontulikorona! Vihreän, valkoisen ja violetin sävyissä leiskuva taivas on hienoin kuviteltavissa oleva päätös ensimmäiselle kaamosvaellukselle.

 

Houkuttaako talviretkeily? LUP eli Luonto-Liiton Uudenmaan piiri järjestää 27.12.2015-3.1.2016 Sydäntalven hiihtoretken Kuusamon Närängänvaaralle. Tykkykuusikoiden peittämät vaarametsät, kaamoshankien kimallus ja vanhan erämaatilan tunnelma tarjoavat ainutlaatuiset puitteet talvisesta luonnosta nauttimiseen. Noin 15-29-vuotiaille suunnatulla retkellä on vielä tilaa omin kyydein saapuville. Tiedustelut: martikainen.sonja(ät)gmail.com

Taajamametsien hallinta tarvitsee tietoa ja demokratiaa

1.6.2015

Teksti: Riku Rinnekangas

Anni-Maaria Leppäsen kirjoituksessaan (Metsäblogi 12.5.2015) esille nostama asukasnäkökulma on tärkeä taajamametsiin liittyvien kamppailujen ymmärtämiseksi.

Suomen luonnonsuojeluliiton Kouvolan paikallisyhdistyksellä oli toukokuun puolivälissä taajamametsätilaisuus, jossa olivat keskustelemassa mm. Kouvolan kaupungin nykyinen sekä entinen taajamametsistä vastaava virkamies. Kuulijoita oli kourallinen.

Ilta vahvisti aiempia havaintojani siitä, millä perusteilla Kouvolan taajamametsiä hoidetaan. Sitä määrittää asukkaiden enemmistön mielipide sekä ammattilaisten metsänhoitoon ja metsätalouteen perustuvat käsitykset. Enemmistön mielipiteestä ei tosin ole selvää näyttöä. Esimerkiksi kyseisessä tilaisuudessa metsäammattilaisten ohella ei ollut varsinaisesti ketään muita, jotka olisi tätä enemmistöä edustaneet.

Kun asukkaiden enemmistön ja metsäammattilaisten käsityksiä leimaa vanhakantainen metsätalousajattelu, metsien ekologista ulottuvuutta ei ymmärretä tai edes haluta ymmärtää. Parhaimmillaankin se ymmärretään vajaasti. Tällöin taajamametsien ekologian huomiointi edellyttää asian jatkuvaa esilletuontia niiden toimesta, jotka ymmärtävät taajamametsät luontona, eivätkä ihmiselle hoitovelvoitteita asettavana rasitteena.

Hakkuita, kuten hakkuutarpeita ja -menetelmiä, kohdevalintoja, aikatauluja, jne. voidaan perustella tilanteen mukaan joko populistisilla tai asiantuntijaperusteilla. Näitä perusteluja esittää taajamametsistä vastaava virkamies, joka käyttää toimeenpanovaltaansa mm. tilaamalla metsäsuunnitelmat, muotoilemalla asukaskyselyjen kysymykset, käsittelemällä vastausaineiston, tiedottamalla hakkuista, kuulemalla asukkaita, ohjeistamalla korjuuhenkilöstön jne.

Enemmistö Kouvolan ja uskoakseni koko Suomen asukkaista hyväksyy kehäselityksen taajamametsien käsittelylle: taajamametsiä täytyy hoitaa, koska metsiä yleensä täytyy hoitaa. Näin taajamametsiin kajoaminen voidaan aina oikeuttaa demokratian mukaisena.

Anni-Maaria Leppänen peräänkuuluttaa asukkaiden näkemyksen huomioimista siinä, miten metsiä tulee käsitellä. Tämä on perusteltua kansalaisyhteiskunnan nimissä, mutta se ei tuota varmaa lopputulosta taajamametsien ekologian kannalta. Jos enemmistö on välinpitämättömiä, jotka myötäilevät muutamia äänekkäitä hakkuuintoilijoita, demokratia ja siten oikeus toteutuu.

Tilannekohtaisesti voi tietysti käydä niin, että äänekäs vähemmistö tai jopa asukkaiden enemmistö vaatii tietyn metsän säilyttämistä. Taajamametsistä päättävä virkamies voi silloinkin nojata asiantuntijuuteensa, auktoriteettiinsa tai asemaansa hallintokoneistossa ja torjua vaatimukset.

Taajamametsien hallinnasta vallitseekin usein jatkuva epäselvyys. Vaikka on olemassa kaavat ja hoitosuunnitelmat, metsien kohtalo ratkaistaan helposti tapauskohtaisesti. Kamppailu taajamametsistä on siksi pysyvä olotila. Oman ulottuvuutensa siihen luo julkisuus, perinteinen media sekä sosiaalinen media.

Leppäsen blogitekstissään mainitseman Sipilä et al.in peräänkuuluttama asukkaiden valta lähiympäristöönsä toteutuu ainakin Kouvolassa, kun on kyse siitä, että asukkaat haluavat kaupungin kaatavan esimerkiksi pihoja varjostavia puita. Kaupungin metsäammattilainen kuuntelee asukkaita rajatusti. Puita voidaan tapauskohtaisesti myös säästää ja hakkuista jopa kokonaan pidättäytyä, mutta metsäammattilainen oikeuttaa toimintansa viime kädessä suomalaiseen kulttuuriin syvärakenteeseen iskostuneen ”metsää täytyy hoitaa” -periaatteen kautta. Suojelu ja säästäminen ovat poikkeus säännöstä.

Jotta taajamametsien ympärillä vallitseva kamppailu vähenisi, tulisi puhua taajamamesien hyötyjen (kuten. maisema, virkistys, terveys, ekologia) ohella myös siitä, millaisen tiedon varassa niiden käytöstä päätetään ja millainen tuo päätösprosessi on. Toki jos henkilö ei edes ymmärrä eroa taajamametsän ja talousmetsän välillä, lähtökohta keskustelulle on hankala.

Onkin todellinen viidakko yrittää osoittaa metsäammattilaisille, kuntapäättäjille tai henkistä 50-lukua elävälle asukkaalle kuinka taajamametsien hallinnassa tarvitaan sekä demokratiaa että tietoa. Kumpikaan ei yksin riitä.

Kirjoittaja on Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin toiminnanjohtaja.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 32 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: