Siirry sisältöön

Luonnonmetsän hakkuut pysähdyksissä Karttimonjoella ja Häädetkeitaalla

3.12.2021

Luonto-Liiton metsäryhmä vaatii Metsähallitukselta vastuunkantoa

Metsähallitus Metsätalous Oy:n hakkuut Parkanossa Häädetkeitaan luonnonpuiston läheisyydessä keskeytyivät torstaina 25.11. työturvallisuussyistä, kun koneen läheisyyteen saapui ihmisiä. Suomussalmella Karttimonjoen luonnonmetsissä hakkuut keskeytyivät 13.10. samasta syystä ja ne ovat olleet pysähdyksissä jo noin seitsemän viikkoa. Luonto-Liiton metsäryhmän ja Elokapinan Metsäkapinan aktiivit ovat paikan päällä seuraamassa tilanteita. Metsähallitus ei ole suostunut luopumaan hakkuusuunnitelmistaan näissä arvokkaissa luonnonmetsissä.

1.12. ilmestyneen Luontopaneelin mietinnön mukaan luontokadon pysäyttäminen edellyttää merkittävää metsien lisäsuojelua. Mietinnössä korostetaan kaikkien jäljellä olevien vanhojen metsien suojelun tärkeyttä ja kiireellisyyttä, ja luontopaneelin puheenjohtajan Janne Kotiahon mukaan kaikki valtion vanhat metsät pitäisi asettaa hakkuukieltoon. Luontopaneeli painottaa myös EU:n biodiversiteettistrategian tavoitetta suojella yhteensä 30%, ja tiukasti 10%, EU:n maapinta-alasta. Mietinnössä todetaan, että ”Valtio, joka suojelee EU:n tavoitetta pienemmän osan pinta-alastaan, vierittää vastuutaan muille – yhden suojellessa vähemmän on muiden suojeltava enemmän yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Jos Suomi haluaa olla vastuullinen, se pitää kiinni oikeudenmukaisesta taakanjaosta ja suojelee vähintään yhteisiä tavoitteita vastaavan osuuden omasta pinta-alastaan.”

Luonto-Liiton metsäryhmä vaatii yhdessä Elokapinan Metsäkapinan kanssa Metsähallitus Metsätalous Oy:ta ja Suomen valtiota kantamaan vastuunsa luontokadosta ja kannattaa Kotiahon ehdottamaa valtion vanhojen metsien hakkuukieltoa. Hakkuista Karttimonjoen ja Häädetkeitaan vanhoissa metsissä on luovuttava ja kaikki tiedossa olevat valtion omistamat luonnonmetsät ja muut arvokohteet siirrettävä Metsähallitus Metsätalous Oy:n hallinnasta Metsähallituksen Luontopalveluille.

Metsähallituksen tulisi kantaa vastuunsa myös Häädetkeitaalla ja Karttimonjoella työskennelleiden metsäkoneyrittäjien hyvinvoinnista. Ympäristöjärjestöt ovat tiedottaneet Metsähallitusta alueiden luontoarvoista, mutta Metsähallitus on silti lähettänyt yrittäjät työskentelemään alueille, hakkuiden mahdollisen keskeytymisen tiedostaen. Metsähallituksen tulisi korvata yrittäjille tilanteesta mahdollisesti koituvat taloudelliset tappiot ja taata riittävä ohjeistus ja tuki muuttuneessa työskentely-ympäristössä.

Parkanossa ja Suomussalmella olevat aktiivit korostavat, että kritiikki Häädetkeitaan ja Karttimonjoen hakkuista kohdistuu ainoastaan Metsähallituksen toimintaan, eikä alueella työskenteleviin yrittäjiin. Aktiivit pahoittelevat tilanteesta työntekijöille mahdollisesti aiheutuvaa haittaa ja toivovat Metsähallitukselta jatkossa vastuullisempaa toimintaa niin luonnon monimuotoisuudesta kuin palkkaamistaan yrittäjistä huolehtimisessa.

Häädetkeitaan ja Karttimonjoen hakkuiden vastustamisessa ei ole kyse vain yksittäisistä kohteista, vaan koko valtion tämänhetkisen metsätalouden kyseenalaistamisesta. Luontopaneelin mietinnössä todetaan, että ”Jos hakkuumäärien lisääminen tai nykyinen hakkuutaso eivät onnistu samanaikaisesti lisäsuojelun kanssa, hakkuutavoitteita ja muita politiikkatoimia on sopeutettava suojelutarpeiden mukaisiksi. Suomen metsätalous on kestämätöntä, jos hakkuutavoitteiden saavuttaminen ja luontokadon pysäyttäminen eivät onnistu samanaikaisesti.”

Jos valtion omistaman liikelaitoksen on hakattava viimeisiä jäljellä olevia vanhoja luonnonmetsiä jopa aivan suojelualueiden rajalta, ei Suomen metsätalous voi olla kestävällä pohjalla. Suomen hallituksen tulisi välittömästi ryhtyä kiireellisiin toimiin luontokadon pysäyttämiseksi ja Luontopaneelin mietinnössä ehdotettujen keinojen käytäntöön tuomiseksi, alkaen kaikkien valtion luonnonmetsien suojelusta.

Muutama sana ylikulutuksesta

25.11.2021

Puupohjaisia pakkausmateriaaleja, puupohjaisia tekstiilejä, puupohjaisia kemikaaleja, puupohjaisia polttoaineita ja puupohjaista energiaa.

Biotaloutta.

Puupohjaisia kertakäyttöpillejä, puupohjaista pikamuotia ja puupohjaista yksityisautoilua.

Puupohjaista kertakäyttökulttuuria. Puupohjaista ylikulutusta.

Huomenna 26.11. on Älä osta mitään -päivä. Se on kulutuskriittinen teemapäivä, jota on vietetty jo vuodesta 1993 ja sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa muutaman sanan ylikulutuksesta ja biotaloudesta.

Suomalaisen biotalouden keskiössä ovat metsät, tai oikeastaan puu. Raaka-aineena puu tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia korvata fossiilisia polttoaineita ja ympäristöä kuormittavia raaka-aineita, kuten muovia. Siksi se halutaan nähdä ikään kuin ihmeratkaisuna kulutuskulttuurimme aikaansaamiin ympäristöongelmiin. Uusiutuva, kotimainen, luonnonmukainen ja monikäyttöinen raaka-aine, joka kasvaessaan sitoo itseensä tehokkaasti hiiltä ilmakehästä, kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Ja totta se ei olekaan, sillä vaikka puu saattaakin olla uusiutuva luonnonvara, niin metsä ei ole.

Uusimman VMI:n eli valtakunnan metsien inventoinnin tulokset ovat synkkiä. Etelä-Suomessa yli 100-vuotiaiden metsien määrä on vähentynyt useita kymmeniä prosentteja sitten edellisen VMI:n. Itse asiassa melkein puolet Etelä-Suomen metsistä on alle 40-vuotiaita ja lisäksi yli puolet Suomen puista on alle 2,5 senttimetriä paksuja. Luit oikein. Kahden euron kolikko on halkaisijaltaan suurempi kuin yli puolet Suomen puista. 

Taimi Vesijaon luonnonpuiston viereisellä valtion avohakkuulla kesäkuussa 2021

Kaadettujen metsien tilalle on kyllä saatu uusia puuyksilöitä, mutta hakkuissa kadotettua metsäluontoa se ei ole tuonut takaisin. Suomen eliölajeista joka yhdeksäs on uhanalainen ja suurin osa uhanalaisista lajeista, noin 31 %, elää nimenomaan metsissä. Metsien hakkuut ovat ensisijainen syy 733 lajin uhanalaisuuteen ja yksi syistä lukuisalle muullekin lajille.

Metsäteollisuuden toimijat muistavat jatkuvasti tuoda esille, että Suomessa vuosittaiset hakkuumäärät ovat pienemmät kuin puuston vuotuinen kasvu. Kestäviä hakkuumääriä laskettaessa huomioidaan kuitenkin vain taloudellinen kestävyys, ja samalla sivuutetaan hakkuiden ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset. Puuta kyllä riittää, vaikka metsät kävisivätkin vähiin. Tai oikeastaan ei sitä puutakaan enää tunnu riittävän, tai miksi muuten esimerkiksi Metsähallituksen on pakko päästä hakkaamaan myös arvokkaita luonnonmetsiä, vaikkapa Karttimonjoella ja Häädetkeitaalla vaikka niiden luontoarvot tiedetään hyvin. 2,5 senttimetrin paksuisista puista ei taida olla tukkipuuksi.

Puun voisi ajatella olevan Suomen öljy. Siitä voidaan valmistaa vaikka mitä, siitä voidaan saada energiaa, sillä voidaan lämmittää taloja. Siihen voi investoida, sitä voi myydä ja ostaa. Samoin kuin maailman öljyvarojen, myös puuvarojen vähentyessä saman raaka-ainemäärän saaminen käy yhä vaikeammaksi. Kun helposti saatavilla olevat öljyvarat loppuvat, on porattava yhä syvempiä reikiä maankuoreen ja seulottava öljyhippuja hiekanjyvistä. Puuta saadaksemme taas on hakattava hidaskasvuisia ikimänniköitä yhä kauempana pohjoisessa, on hakattava lähimetsiä, mökkimetsiä, rantoja ja suonlaitoja. On hakattava ikimetsiä, mutta toisaalta metsää on myös hakattava yhä nuorempana ja nuorempana.

Keksin hauskan arvoituksen: Aika kuluu, mutta se vain nuortuu. Mikä se on?

Okei, ei se ehkä ollutkaan niin hauska. Varmaan kaikki kuitenkin arvasivat vastauksen.

Luonnonvarakeskuksen sivuilla metsä- ja puuteollisuutta kuvaillaan Suomen biotalouden ”kulmakiveksi” ja ”moottoriksi”. Biotaloudesta maalaillaan kuvaa uuden, vihreämmän ja ekologisesti kestävämmän yhteiskunnan avaimena. Asiana, joka voi samaan aikaan hillitä ilmastonmuutosta, suojella luonnon monimuotoisuutta ja parantaa kansantaloutta. Todellisuudessa yli 70% Suomen biotalousviennin arvosta on peräisin metsätuotteista, joista suurin osa on perinteisiä metsä- ja puuteollisuuden tuotteita, ei uusia kestäviä innovaatioita. Suurista taloudellisista tuotoista huolimatta metsäsektorin työllisyys taas on ollut laskussa jo koko 2010-luvun. Rooli biotalouden kulmakivenä tarjoaa kuitenkin metsäteollisuudelle loistavan viherpesuraon. 

Kun Metsä Fibren omistama Äänekosken sellutehtaan toiminta lopetettiin vuonna 2017, perustettiin tilalle Äänekosken biotuotetehdas. Tehtaan nimen vaihtaminen maksoi 1,2 miljardia euroa ja oli Suomen metsätalouden historian suurin investointi. Lopputuote, sellu, säilyi kuitenkin pääosin entisellään. Äänekosken tehdas tuottaa vuosittain 1,3 miljoonaa tonnia sellua ja kuluttaa 6,5 miljoonaa kuutiota puuta. Tämä tarkoittaa 240 rekallista ja 70 junavaunullista puuta päivässä. Bio- etuliitteensä tehdas saa siitä että selluntuotannon sivutuotteet käytetään muiden tuotteiden valmistamiseen, eikä tehdas kuluta fossiilisia polttoaineita (jos unohdetaan ne tehtaalle päivittäin ajavat 240 rekkaa). Sanana sellutehdas tai metsäteollisuus yhdistetään helposti mökkimetsän avohakkuuseen, mutta sanat biotuotetehdas ja biotalous taas suorastaan huutavat ekologisuutta. 1,2 miljardin nimenvaihto saattoi siis todella kannattaa.

Äänekosken tehdas tuottaa myös energiaa ja se vastaa 2,5 prosentista Suomen koko sähköntuotannosta. Puuraaka-aineen poltto ylipäätään kattaa noin 28% Suomen energiankulutuksesta ja on suurin yksittäinen uusiutuva energianlähde. Suomi ei pääsisi EU:n asettamiin uusiutuvan energian tavoitteisiin ilman puun polttoa. Ongelma tässä on, että vaikka puupohjainen energia luokiteltaisiinkin EU:ssa ja Suomessa uusiutuvaksi, ei se silti ole päästötöntä. Tuntuu absurdilta, että puiden kasvaessa sitoma hiili vapautetaan takaisin ilmakehään. Ja voidaanko uusiutuvaksi energiaksi edes luokitella jotain, jonka tuotanto on riippuvainen luonnonvaroja ylikuluttavasta ja luonnon monimuotoisuutta heikentävästä teollisuudenalasta?

Suurin osa Suomen bioenergiasta tuotetaan metsäteollisuuden sivuvirtoja hyödyntäen, mutta mukaan mahtuu myös luonnonmetsien polttamista. Julkisuudessa on ollut mm. Inarin ja Kuusamon yhteismetsien tapaukset, joissa vanhaa luonnonmetsää ei ole sertifikaattikriteerien takia voitu myydä metsäteollisuudelle, ja se on sen sijaan päätynyt paikallisille energiayhtiöille. Myös valtion mailta löysimme tänä vuonna energiapuupinon, jossa makasivat sulassa sovussa kelot, muut lahopuut ja haavat joiden ympäri käsivarret eivät olisi yltäneet, jos ne vielä olisivat olleet pystyssä.

Puupino Hätilästä Hämeenlinnasta valtion maalla kesäkuussa 2021

Minun elinaikanani näiden kaadettujen luonnonmetsien tilalle ei ehdi muodostua uutta metsäekosysteemiä, ja Suomen metsäluonnon monimuotoisuuden vähenemisen huomioon ottaen on todennäköistä, ettei sama lajikirjo ikinä palaa alueille. Puu uudistuu, metsä ei. 

Vaikka olenkin paatunut lahopuunrakastaja ja metsiensuojelija, en halua vain kieltää kaikkea, museoida metsiä ja palata kivikauteen (tai jos haluan, pidän sen omana tietonani). Mielestäni monet puupohjaiset tuotteet ovat hyödyllisiä ja tarpeellisia. Vaikka tykkäänkin kritisoida biotaloutta, se ei ole yksiselitteisesti huono asia ja siinä on valtavasti potentiaalia. Esimerkiksi puurakentaminen ja nanoselluloosan hyödyntäminen lääketieteessä voivat olla kestäviä puunkäyttömuotoja, ja rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että kyllä minäkin käytän vessapaperia.

Kyse ei ole siitä käytetäänkö puuta, vaan siitä mihin ja miten paljon sitä käytetään. Sen sijaan, että kaadetaan metsää uusien puukerrostalojen rakentamiseksi, voitaisiin miettiä mahdollisuuksia kierrättää jo olemassa olevia rakennusmateriaaleja entistä paremmin. Tällä hetkellä rakennusala tuottaa Euroopan tasolla noin kolmanneksen kaikesta ihmisen tuottamasta jätteestä. Suomessa se on noin 1,6 miljoonaa tonnia jätettä vuodessa. Suurin osa tästä jätteestä on halvempaa heittää pois kuin kierrättää, ja rakennustyömailta lähteekin valtavasti käyttökelpoisia raaka-aineita suoraan kaatopaikalle. 

Tekstiilijätettä taas kertyy Suomessa vuosittain 70 000-100 000 tonnia. Vaikka puupohjainen paita saattaa olla luonnolle ja ilmastolle parempi kuin runsaasti vettä ja maapinta-alaa kuluttavasta puuvillasta valmistettu, pitäisi ensisijaisesti miettiä, miten tekstiilijäte saataisiin tehokkaasti hyötykäyttöön. Tällä hetkellä se Suomessa yleensä poltetaan hiilidioksidiksi ilmakehään. Samalla kun kehitellään uusia tekstiilejä, vaatekaupat polttavat säännöllisesti vanhat myymättä jääneet mallistonsa uusien tieltä. Maailmanlaajuisesti kaikista valmistetuista vaatteista arviolta 73% päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi. Olisi aika luopua pikamuodista ja kehitettävä toimiva ja tehokas tekstiilinkierrätyssysteemi sen sijaan että istutaan miettimässä, miten sellusta saataisiin yhä uusia vaatteita jätemäärää kerryttämään.

Entä sitten puupohjaiset pakkausmateriaalit? Onko loppujen lopuksi yhtään ekologisempaa ostaa yksittäispakattuja tuotteita käärittynä puu- eikä öljypohjaiseen muoviin? Pitäisikö uusien materiaalien kehittämisen sijaan pyrkiä jätteettömään yhteiskuntaan? Pitäisikö kysyä itseltään, tarvitseeko tämän tuotteen todella olla pakattu johonkin? Tai jopa, tarvitsenko minä tätä tuotetta ylipäätään?

UPM:n Kaukaan tehdas ja auringonlasku

Puupohjaiset materiaalit ja uudet biotalouden innovaatiot eivät pelasta meitä luontokadolta ja ilmastonmuutokselta, ellemme ole valmiita laskemaan omaa kulutustasoamme. Kertakäyttöpillistä ei saa ekologista oli sen materiaali mikä tahansa.

Minä en halua olla luonnonvarojen ylikuluttaja. En halua olla kuluttaja ollenkaan.

Se ei ole maailma, jossa haluan elää

16.11.2021

Kivikonlaita, Helsinki, 8.-9.11.2021

Seison työmaa-alueen keskellä vaaleanpunaisessa heijastinliivissä ja pidän toisella kädellä pystyssä banderollia. Olemme koneen turvaetäisyyden sisäpuolella, mutta metsätyökone on yhä liikkeessä. Tiedämme, että kuskin pitäisi lopettaa työt heti huomatessaan ihmisen 100 metrin etäisyydellä koneesta. 

Kone ajaa suuren lahopuurungon yli. Kuuluu rasahdus, aivan kuin selkäranka katkeaisi. Vieressä työskentelevän korjuukoneen telaketjut vajoavat syvälle mutaan. Siinä missä vielä pari päivää aiemmin oli kiinteä metsämaa ja polku, on nyt pelkkää mutavelliä, koneiden jättämiä syviä uria, oksia, puiden latvoja ja sikin sokin lojuvia puunrunkoja.

Poliisi saapuu paikalle. Minä istun kuusenoksista muodostuneen kasan päälle, enkä poistu.

Olen nähnyt elämässäni lukuisia hakkuuaukkoja. Olen nähnyt menetettyjen korpikuusikoiden valtavia kantoja ja avohakkuun keskellä yksinäisinä seisovia aihkimäntyjä. Metsätyökoneen jälkiä toisensa perään. Mutta en ole aiemmin nähnyt, kuinka yli kolmekymmenmetrinen puu kaatuu. Siitä lähtevä ääni saa minut säpsähtämään. Kone kaataa puun nopeasti ja aggressiivisesti ja yhtä nopeasti ja aggressiivisesti se pilkkoo puun sopivan mittaisiksi tukeiksi. Ja sitten on seuraavan vuoro. Suljen silmät.

Olemme Kivikonlaidassa, Helsingissä, vanhassa ja arvokkaassa lähimetsässä jota kaupunki hakkaa kaavoituksen tieltä. Jo aiemmin kaupunkiin on vedottu kaavan muuttamiseksi ja metsän säästämiseksi, mutta turhaan. Nyt tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että hakkuut ovat alkaneet, ja me olemme menneet väliin. Toiveenamme on saada poliittinen päätös kaavan perumisesta tai edes uudelleenarvioinnista ja ennen kaikkea osoittaa, ettemme hyväksy kaupungin toimintaa. Onnistumme viiivyttämään hakkuita kahden päivän ajan. Näiden päivien aikana koen läpi melkein kaikki tunteet, jotka osaan nimetä. Olen vihainen, totta kai, mutta samalla myös innostunut, toiveikas ja äärimmäisen motivoitunut. Olen jännittynyt ja epävarma. Olen turhautunut. Olen tyyni ja keskittynyt. Olen onnellinen kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat siellä kanssani. Vitsailen ja nauran. Kiroilen ja itken. Ja aivan viimeisenä tunteena, vasta myöhään tiistai-iltana, päästyäni putkasta ja kävellessäni metrolta kohti kotia, tulee suru. 

Suru kestää useita päiviä. Silloin tällöin mieleeni palaa, miltä näytti kun yksi korkeimmista koivuista kaatuu. Se vajosi mutaiseen maahan ja pilkkoutui palasiksi, jotka korjuukone noukki kyytiinsä. Kone jatkoi matkaansa, ajoi lahopuun päältä, puu raksahti poikki ja se ääni kuulosti selkärangan katkeamiselta.

Palataan takaisin hakkuutyömaalle. Aikaan, jolloin suurin osa metsästä oli vielä pystyssä. Kahden päivän aikana hakkuut pysäytetään Kivikonlaidassa yhteensä kolme kertaa. Joka kerta poliisi käy paikalla ja hakee mielenosoittajat pois koneen läheisyydestä. Laillinen hakkuu saa jatkua. Ensimmäisellä kerralla maanantaina mielenosoittajia on vain neljä. Poliisi sanoo, että saamme jatkaa mielenosoitustamme, jos lupaamme pysyä työmaa-alueen ulkopuolella. Vastaan, että pysymme siellä ilomielin, mikäli meille luvataan, etteivät hakkuut jatku. Seuraavaksi poliisi sanoo, että olisi tehokkaampaa yrittää vaikuttaa kaavoihin etukäteen vaikka olemalla yhteydessä päättäjiin. Totean, että sitähän tässä on tehty jo vuosikausia huonoin tuloksin. Sen jälkeen poliisi ehdottaa, että voisimme mielenosoittamisen sijaan istuttaa puita. Naurahdan ja kerron, että puolet Suomessa kasvavista männyistä on läpimitaltaan alle seitsemän senttimetriä paksuja, ja että Suomi ei todellakaan tarvitse yhtäkään uutta puuntaimea vaan vanhoja metsiä. Lopulta poliisi puuskahtaa, ettei ala meitä sieltä pois kantamaan ja rämpii mudan, hakkuutähteiden ja puunrunkojen lomasta takaisin autolleen.

Estämme hakkuiden jatkumisen vielä neljän tunnin ajan ennen kuin poliisi saapuu uudelleen paikalle, tällä kertaa suuremmalla joukolla. Lopulta kolme meistä neljästä otetaan kiinni. Minä jään yksin pimenevään iltaan katsomaan, kuinka puut alkavat kaatua.

Seuraavana aamuna mielenosoittajia on enemmän, yli kymmenen. Olemme paikalla jo ennen töiden alkua. Paikalle saapuu kaupungin työntekijöitä. ”Täällä taas”, yksi heistä toteaa. Muuta emme juttele. Eräs ystävällinen henkilö tulee tarjoamaan meille lämmintä teetä. Hän kertoo olevansa töissä viereisessä teollisuushallissa ja että voisimme tulla koputtamaan oveen, jos tarvitsisimme jotain, esimerkiksi vessaa tai lisää lämmintä juotavaa. Kiitämme häntä ja hän kiittää meitä siitä, että olemme paikalla. Niin kiittää moni muukin ohikulkija. Harva näyttää tienneen Kivikonlaidan kaavasuunnitelmasta ennen hakkuiden alkamista. Ohikulkijat ovat tyrmistynyt rakkaan lähimetsänsä menettämistä ja pettyneitä kaupungin toimintaan.

Neljä mielenosoittajaa pysäyttää hakkuut tiistaina heti alkumetreillä. Samalla kun he siirtyvät työmaa-alueelle moton eteen aletaan aluetta kiireesti aidata. Me muut jäämme aidan ulkopuolelle ja aidanraosta työnnämme ystävillemme suklaata sekä lämpimiä lapasia ja pipoja. Jonkin ajan kuluttua poliisi saapui paikalle. Kaksi mielenosoittajaa kieltäytyy noudattamasta poistumiskäskyä ja heidät viedään pois. Me muut saamme ohjeen pysyä aidan ulkopuolella, jossa saisimme rauhanomaisesti osoittaa mieltä. Poliisi jää joksikin aikaa seuraamaan tilannetta. Me siirrymme läheiselle kävelytielle banderollien kanssa osittain siksi, että siellä pystyy jututtamaan ohikulkijoita, mutta osittain koska siellä ei tarvitse koko ajan nähdä kuinka puu toisensa perään kaatuu.

Jossain vaiheessa poliisi lähtee. Mietimme mitä voimme enää tehdä ja mikä olisi paras tapa saada asialle huomiota. Mikään media ei tunnu kiinnostuvan aiheesta. Päättäjille on lähetetty lukuisia viestejä, vetoomuksia ja päivityksiä paikan päältä.

Ketään ei tunnu kiinnostavan.

Kuulen jälleen kuinka puu kaatuu, vaikken näekään metsätyökonetta.

Puen heijastinliivin, otan banderollin ja lähden kohti ääntä. Jos voisin, lukittautuisin kiinni johonkin tai kiipeäisin puuhun. En mediahuomion takia, en mielenosoitukseksi, vaan koska haluan vain saada hakkuut loppumaan. Millään muulla ei ole väliä juuri nyt. Mutta minulla ei ole ketjua tai lukkoa ja puiden oksat ovat liian korkealla kiipeämiselle. Minulla on vain itseni, pieni ihminen, joka on helppo kantaa pois. 

Kivikonlaidan hakkuut jatkuvat vielä useamman päivän. Metsänlaitaan kertyy valtavia puupinoja. Lasken vuosilustoja yhdestä pinossa makaavista männyistä. Pääsen 157 asti ennen kuin sekoan laskuissa. Kaupunki tuo paikalle kyltin, jossa kerrotaan Kivikonlaidan kierrätyskentän rakennustöiden aikataulusta. Siinä lukee: ”Tässä tehdään maailman toimivinta kaupunkia”, kuten kaikissa Helsingin työmaakylteissä. Kyltti on surullinen osoitus siitä, että kaavan myötä Kivikonlaidassa ei ole enää kyse metsästä vaan rakennustyömaasta. Metsän läpi tehdään ensin noin 300 metriä pitkä ja 50 metriä leveä tie, jonka päähän tulee hehtaarin kokoinen maa-aineksen kierrätyskenttä. Yhteensä metsää katoaa hieman yli 2 hehtaaria. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan juuri sen verran metsää Suomessa katoaa joka tunti.

Kierrätyskenttä on hankkeena hyvä ja kannatettava, vähentäähän se rakennustyömailta tulevan maa-aineksen säilyttämiseen ja paikasta toiseen kuljettamiseen kuluvan energian määrää huomattavasti. Paikkana metsä on kuitenkin väärä. Hyvin vähäisellä käytöllä olevaa joutomaata on kyseisellä alueella Helsingissä huomattava määrä. Niille kaikille on kuitenkin jo kaavoitettu muuta maankäyttöä, kaikkea lumenkaatopaikoista jo noin 14 vuotta myöhässä olevaan liikuntapuistohankkeeseen, eikä rohkeutta muuttaa kaavoja tunnu löytyvän. Loppujen lopuksi kaavoissa on kyse vain ihmisten tekemistä sopimuksista ja päätöksistä. Ne voidaan aina muuttaa.

Aina on mahdollista päättää toisin.

Kivikonlaidan kierrätyskentän hakkuilla ja niiden vastustamiselle on minulle symbolinen merkitys. Kentällä tullaan säilyttämään kaivumaita ja purkumateriaaleja, joita käytetään Helsingin omilla rakennustyömailla. Tällä hetkellä kaupungilla on lukuisia kaavoitushankkeita, jotka uhkaavat lähimetsiä. Käykö niin, että tällä metsään rakennettavalla kierrätyskentällä tullaan säilyttämään raaka-aineita, joita käytetään kaikilla tulevilla metsiä tuhoavilla rakennustyömailla?

Vai voisiko Kivikonlaita olla viimeinen tällainen konflikti? Voisiko olla niin, että tulevaisuuden Helsingissä kenenkään ei tarvitse seistä metsätyökoneen edessä, sillä yhtäkään lähimetsää ei kaadettaisi.

Helsingin kestämättömän kaavoituspolitiikan lisäksi Kivikonlaita symboloi minulle laajempaa, maailmanlaajuista luontokatoa. Se symboloi maailmaa, jossa on normaalia laittaa ihmisten tarpeet muiden lajien edelle. Maailmaa, jossa kaupungin kasvu on tärkeämpää kuin asukkaille rakkaan lähiluonnon säilyminen, tai esimerkiksi luisteleminen tärkeämpää kuin uhanalaisten lajien selviytyminen, kuten Matokallion kaava osoittaa.

Se ei ole maailma, jossa haluan elää. Siksi en poistu, kun poliisi käskee.

Kaadetaan kaava, ei metsää!

1.11.2021
by

Teksti: Ida Korhonen

Kuva: Olli Manninen

Kun heinäkuussa telttailin Stansvikinkallioilla Helsingin Laajasalossa, en uskonut, että tulisin kirjoittamaan tätä blogitekstiä. Järjestimme silloin Stansvikin kaavankaatajaisiksi kutsutun tapahtuman, jossa vastustimme alueen arvokkaan vanhan metsän tuhoamista kerrostalokorttelin tieltä. En silloin vielä uskonut, että voisimme todella vaikuttaa jo kolme kertaa korkeimmassa hallinto-oikeudessa koeteltuun kaavaan. Jos paikallisaktiivit olivat taistelleet alueen puolesta jo 18 vuotta, mitä muutama nuori metsäaktivisti voisi vielä tehdä? Koin alueen puolustamisen lähinnä symbolisena tekona, josta voisi olla hyötyä tulevaisuudessa muiden lähimetsien suojelussa.

Onneksi kampanjassa oli mukana muutama aktiivi, jotka pitivät mahdollisena sitä, mitä muut väittivät mahdottomaksi. Pian kaavankaatajaisten jälkeen sai alkunsa Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanja, joka vaatii Helsinkiä perumaan tämänhetkiset metsiä uhkaavat kaavahankkeet ja lopettamaan arvokkaiden metsien päälle kaavoittamisen kokonaan. Kampanjan symboliksi nousi Stansvik, jossa hakkuu-uhasta tuli syyskuun alussa ajankohtainen. Helsingin kaupunki tiedotti silloin aloittavansa Stansvikintien perusparannuksen ja puiston 1. vaiheen rakentamisen. Käytännössä tämä tarkoitti vanhan metsän läpi rakennettavaa huoltotietä, jalopuulehtoon tulevaa parkkipaikkaa ja 564 puun kaatamista. Vaikka vielä ei ollutkaan kyse Stansvikinkallioiden metsän kaatamisesta ja kerrostaloista, oli tämä alku urakalle, jonka lopputuloksena alueen luonnon – metsien, lehtojen, kallioiden ja luonnontilaisten rantojen – tilalla olisi hoidettu puisto, rantabulevardi ja asuntoja 2000 ihmiselle. Päätimme, että tämä ei käy. Niin kauan kuin puut olisivat pystyssä, emme suostuisi luovuttamaan.

Minä ja toinen kampanjan aktiiveista, Aino, muutimme Stansvikiin siellä olevan mökkikylän asukkaiden ystävällisesti tarjotessa meille mökin (tai peräti neljä) käyttöömme. Tuntui, että juoksimme aikaa vastaan. Sometimme, kirjoitimme aiheesta eri medioille, tapasimme poliitikkoja ja valtuustoryhmiä sekä järjestimme säännöllisesti mielenosoituksen kaupungintalolla ja yhden Stansvikissä. Asiasta tuli henkilökohtainen, kun vietti kaiken aikansa Stansvikin metsissä ja rannoilla, ihaili aamuauringossa yli 300-vuotiaita mäntyjä, kuunteli yöllä lehtopöllön huhuilua, näki vaahteroiden pikkuhiljaa pukeutuvan ruskan sävyihin tai törmäsi iltahämärässä mäyrään. Muu maailma tuntui hyvin kaukaiselta, kun taas Stansvik oli elävä, ainutlaatuinen ja ikuinen.

Muut sanoivat, että Stansvikin pelastaminen on mahdotonta. Meille taas oli mahdotonta ajatella, että se voitaisiin menettää.

Kuva: Ville Saarinen

20.9. maanantaina heräsimme jännittyneinä. Helsinki oli tiedottanut, että puiden kaataminen aloitettaisiin sillä viikolla. Huoltotien ja parkkipaikan tieltä kaadettavat puut oli tarkoitus merkitä aamulla. Järjestimme samaan aikaan mielenosoituksen ja ylitimme uutiskynnyksen, kun Iltalehti ja Helsingin sanomat kirjoittivat tapahtumista. Jouduimme kuitenkin pettymään varsinkin Helsingin sanomien uutisointiin, sillä jutusta sai kuvan, että vastustimme vain alueen puistosuunnitelmaa, eikä siinä mainittu lainkaan kerrostalokorttelia, rantabulevardia tai muita alueen rakennussuunnitelmia. Ei sillä, ettemme olisi samalla vastustaneet myös puistosuunnitelmaa. Tuntuuhan se absurdilta, että kaupunki kutsuu hakkuita ja rakennustöitä valtaosin luonnontilaisessa lehdossa ”puiston kunnostukseksi”.

Sillä viikolla tapahtui paljon. Stansvikin kyläyhdistys ja Helsingin luonnonsuojeluyhdistys tekivät hallintopakkohakemuksen ELY-keskukseen ja Aluehallintovirastoon vedoten toimenpidealueella olevien vesilain suojeleminen kluuvin ja fladan luontoarvojen heikkenemiseen. Puiden kaato saatiin jäihin siihen asti, että virastoista saataisiin päätös mahdollisesta toimenpidekiellosta alueella. Saimme hieman lisäaikaa. Sen jälkeen tapahtumat sen kun kiihtyivät. Luovutimme yhdessä kyläyhdistyksen kanssa Stansvikinkallioiden rakentamista vastustavan, nyt jo yli 5200 nimeä keränneen adressin kaupunginvaltuustolle. Samalla kuulimme, että kaksi kaupunginvaltuutettua oli toisistaan tietämättä laittanut vireille valtuustoaloitteet, joilla haluttiin avata kyseinen asemakaava vielä uudelleen käsittelyyn. Myöhemmin samana päivänä kuulimme vielä kolmannesta valtuustoaloitteesta. Lopulta Helsingin kaupunkistrategiaan kirjattiin, että Stansvikinkallioiden asemakaava otetaan uudelleen tarkasteluun, eli käytännössä puretaan. Kaava kaatui sittenkin.

Maanantaiaamuna olimme heränneet peläten puiden kaadon alkavan milloin tahansa. Saman viikon loppuun mennessä mahdoton oli tehty mahdolliseksi.

Työ ei kuitenkaan ole vielä ohi.

Kuva: Olli Manninen

Samassa kokouksessa, jossa päätettiin Stansvikin kaavan uudelleenarvioinnista, päätettiin myös muun muassa Vuosaaressa sijaitsevaan Pohjavedenpuistoon rakentamisesta. Huomenna, eli tiistaina 2.11. kaupunkiympäristölautakunta taas käsittelee mm. Karhunkaatajan ja Ramsinniemen alueiden asemakaavoja. Molemmille alueille on suunniteltu asuinrakentamista vanhan ja arvokkaan luonnonmetsän päälle. Tämä siitä huolimatta, että uudessa kaupunkistrategiassa linjattiin, ettei arvokkaimpien metsäkohteiden päälle enää rakennettaisi. Kivikonlaidassa taas aloitetaan kaupungin 28.10. julkaiseen tiedotteen mukaan marraskuun alussa kaatamaan puita maa-aineksen kierrätyskentän tieltä. Kyseessä tässäkin tapauksessa arvokas luonnonmetsä, mutta myös tärkeä virkistysalue ja osa Lahdenväylän suojaviheraluetta. Niin Kivikonlaidassa kuin Karhunkaatajan metsässä ja Ramsinniemessä on useita havaintoja uhanalaisista tai silmälläpidettävistä sekä vanhaa metsää indikoivista lajeista.  

Paljon julkisuudessa ollut Stansvik pelastui, mutta sen varjossa metsiä järjestelmällisesti tuhoava systeemi on yhä olemassa ja voi hyvin. Kaupunki otti asekeleen oikeaan suuntaan, mutta todellisuus on vielä kaukana kaupunkistrategian ylevistä tavoitteista. 

Miksi Helsingin metsien katoaminen sitten on niin suuri ongelma? Eikö olisi hyvä, jos ihmiset asuisivat tiiviisti kaupungeissa julkisen liikenteen tavoitettavissa ja luonto saisi olla rauhassa jossain siellä muualla?

Valitettavasti luonto ei Suomessa saa olla rauhassa missään. Kaupunkien ulkopuolella intensiivinen metsätalous on johtanut metsämaiseman yksipuolistumiseen, metsien nuorenemiseen ja monimuotoisuuden vähenemiseen. Vaikka kaupunkimetsät ovat pieniä ja usein myös virkistyskäytön kuluttamia, ne ovat myös monimuotoisia vanhoja metsiä, jollaisia Etelä-Suomessa ei juuri ole enää jäljellä. Samalla ne ovat viimeisiä saarekkeita monille uhanalaisille lajeille. Esimerkiksi Helsingin metsistä löytyy monia uhanalaisia tai harvinaisia kääpä- ja sammallajeja, ja Helsingissä on myös elinvoimainen, joskin kaavoittajia turhauttava liito-oravapopulaatio.

Samalla kun biodiversiteettikato ja ilmastonmuutos puhuttavat meillä ja maailmalla, tuntuu vastuuttomalta ja lyhytnäköiseltä, että Helsinki Suomen pääkaupunkina surutta kaavoittaa ja kaataa metsiään. Etelä-Suomen vanhojen metsien vähäisyyden huomioon ottaen meillä ei ole enää varaa menettää yhtäkään arvokasta metsää, oli se kuinka pieni tahansa. Sukupuuttovelkaa ei makseta vuokratuloilla takaisin.

Kuva: Ville Saarinen

Usein meiltä kysytään myös, mihin Helsinki sitten rakentaa, jos ei metsiin. Entä kohtuuhintainen asuminen ja kasvutavoitteet? Kun pyöräilen kotoani Vuosaaresta Stansvikiin ensin Roihupellon ja sitten Herttoniemen teollisuusalueiden läpi, näen hehtaaritolkulla yksikerroksisia teollisuushalleja ja puolityhjiä parkkipaikkoja. En ole kaupunkisuunnittelun asiantuntija, mutta uskallan väittää, että hallien päälle mahtuisi muutama kymmenen kerrosta lisää. Ja jossain vaiheessa tulevaisuudessa voi olla ajankohtaista kysyä, tarvitseeko todella aina rakentaa lisää.

Eräs poliitikko mainitsi, että kaupunginvaltuustossa pelätään Stansvikin alkavan toimia esimerkkinä. Eli jos Stansvikin kaava puretaan, voi se tulevaisuudessa johtaa myös muiden lainvoimaisten kaavojen purkamiseen. Tämä on ymmärrettävä pelko, sillä juuri sitähän me kampanjassa toivomme: kaikkien kaavoituksen uhkaamien metsien pelastamista, emme vain Stansvikin. 

En silti halua, että tästä tulee tapa. Ymmärrän, että valtava määrä aikaa, rahaa ja vaivaa valuu hukkaan, kun kaava ensin suunnitellaan ja sitten puretaan. Itse asiassa haluaisin, että meillä olisi kaupunki, jossa meidän kampanjaamme ei tarvittaisi. Eikö olisi kaikille mukavempaa, jos joka kaavan kohdalla ei enää tarvitsisi tapella liito-oravista ja lahokaviosammalista. Helsingin metsät ovat arvokkaita paikallisesti, valtakunnallisesti ja jopa maailmanlaajuisesti. Ne ovat kaupunkilaisille rakkaita paikkoja joihin liittyy muistoja ja tunteita. Haluan Helsingin, jossa yhtäkään kaavaa ei tarvitse kaataa, sillä yhdenkään kaavan takia ei tarvitse kaataa metsää.

Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanjaa jatkuu Helsingissä. Tue meitä tai tule mukaan. 

Jaa kuvia ja tarinoita uhatuista metsistä tai muista suojelemattomista lähimetsistä somessa aihetunnisteella #kaadetaankaava

Seuraa meitä instagramissa, twitterissä ja facebookissa: 

Luonto-Liiton metsäryhmä @metsaryhma 

Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanja @kaadetaankaava   

Tule osallistumaan mielenosoitukseen kaupungintalon eteen. Seuraavat miekkarit ovat: 

3.11.

10.11.

24.11.

8.12.

Tule paikalle Stansvikiin 20.11. järjestettävässä marrasmetsä -tapahtumaan!

Asutko muualla kuin Helsingissä ja haluat puolustaa oman kuntasi lähimetsiä? Aloita oma Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanja alueellasi. Autamme mielellämme kampanjan aloittamisessa. Ota yhteyttä kampanjaan somessa tai tämän blogin kirjoittajaan sähköpostilla: metsaryhma.pkseutu[at]luontoliitto.fi

Paikallisen kyläyhdistyksen tekemän luontopolun kyltti. Kuva: Ville Saarinen

Are you who you need to be? 

29.10.2021
by

Keskustelua luontokadosta käytiin Nuorten ilmasto- ja luontohuippukokouksessa. Kuvassa vasemmalta oikealle: juontaja Sara Nyman, Teknologiateollisuuden Helena Soimakallio, MEP Silvia Modig, Suomen pääneuvottelija Marina von Weissenberg ja Emma Sairanen. Paneeli nähtävissä edelleen: https://www.youtube.com/watch?v=MQQzsvBHm1c (Kuva: Aino Huotari)

”Who are you as a human being? As a future ancestor?” kysyi nuori Ibaloi-Kankanaey Igorot alkuperäiskansaan kuuluva Josefa Carino Tauli päättäjiltä YK:n luontokokouksessa. “And are you who you need to be?”  

Puheessaan Josefa herätteli pohtimaan rooliamme ihmisinä ja tämän päivän tekojen merkitystä tuleville sukupolville. Kysymys kolahti. Maailma tarvitsee lapsia, nuoria, aikuisia ja erityisesti päättäjiä, jotka korottavat äänensä luonnon puolesta. Jotka uskaltavat vaatia muutosta ja visioida tulevaisuutta, jossa sekä ihminen, että muu luonto voivat kukoistaa. Johtajuutta tarvitaan erityisesti nyt, kun maailman maat valmistautuvat päättämään globaaleista luontotavoitteista. 

Uudet luontotavoitteet ovat osa jo lähes 30 vuotta sitten laadittua YK:n biodiversiteettisopimusta. Sopimuksen tueksi on kerran aikaisemmin asetettu maailmanlaajuiset tavoitteet. Tavoitteita ei kuitenkaan saavutettu ja luontoa katoaa edelleen. Esimerkiksi metsiä hävitetään maailman laajuisesti reilu puolen Helsingin verran päivittäin.  

Ihmiskunta on astumassa, tai ehkäpä jo astunut, vaaravyöhykkeelle. Pölyttäjäkato ja maaperän monimuotoisuuden heikkeneminen vaarantavat ruokaturvaa maailmalla, metsäkato uhkaa niin juomaveden saatavuutta kuin ilmastotavoitteiden saavuttamista ja meret ovat kovaa vauhtia täyttymässä kalojen sijaan muovista.  

Lokakuun puolessa välissä, YK:n luontokokouksen ensimmäisessä osassa, otettiin pieniä askeleita oikeaan suuntaan. 196 neuvottelevaa maata hyväksyivät Kunmingin julistuksen, jossa mm.:  

  • tunnustetaan, että luontokato on ihmiskunnan olemassaoloa uhkaava kriisi,  
  • nimetään suojelun vahvistaminen, haitallisista tuista luopuminen ja käyttäytymisen muutoksen tukeminen toimiksi, joita tarvitaan, ja 
  • tunnistetaan alkuperäiskansojen ja paikallisten yhteisöjen rooli luonnon monimuotoisuuden varjelijoina sekä tarve vahvistaa nuorten, naisten ja tyttöjen roolia päätöksenteossa.  

Vaikka kokous pääasiassa olikin vain puhetta, kuultiin myös jotain lupauksia. Esimerkiksi EU, Iso-Britannia, Japani ja Kiina kaikki kertoivat suuntaavansa entistä enemmän rahaa luonnon monimuotoisuuden suojeluun. Positiivista energiaa oli ilmassa myös suojelun tehostamisen osalta – jo yli 70 maata, Suomi mukaan lukien, on asettunut tukemaan tavoitetta, että 30 % maapallosta suojeltaisiin.   

Josefa haastoi luontokokouksessa päättäjiä pohtimaan ovatko he johtajia, joita maailma tässä hetkessä tarvitsee. Kysymyksen voi kuitenkin yhtä lailla esittää meillä kaikille. Vaikka globaalit luontotavoitteet asetetaankin jossain kaukana, voimme kaikki olla mukana nostamassa luontokatoa tapetille ilmastonmuutoksen rinnalle ja rakentamassa globaalia yhteishenkeä luontokadon pysäyttämiseksi. 

Varaa epäonnistumiselle ei enää ole. Kun kansainväliset päätökset saadaan keväällä 2022 nuijittua läpi luontokokouksen toisessa osassa, otetaan globaalit tavoitteet omiksemme! Kasvetaan yhdessä ihmisiksi, joita maailma tarvitsee. 

Voimia syksyyn ja jokaisen omaan luontotyöhön!

Emma Sairanen, nuorten edustaja YK:n luontoneuvotteluissa ja kansallisen biodiversiteettistrategian valmistelussa

Mitä sinä voit tehdä? 

  • Omassa arjessa luontoa voi puolustaa esimerkiksi kuluttamalla vähemmän, syömällä kasvispainotteisesti ja keskustelemalla aiheesta perheen ja ystävien kanssa.  
  • Järjestöissä ja yhteisöissä taas voidaan yhteisvoimin saada paljon enemmän aikaan kuin yksin. Esimerkiksi Luonto-Liiton metsäryhmän Kaadetaan kaava, ei metsää! -kampanja on loistava esimerkki ruohonjuuritason toiminnasta lähiluonnon puolesta. @kaadetaankaava
  • Suomen valmisteilla olevaan biodiversiteettistrategiaan voi vaikuttaa esimerkiksi ottamalla yhteyttä päättäjiin tai lähtemällä mukaan perusteilla olevaan Nuoret biodiversiteettivaikuttajat -verkostoon. Lisää tietoa saa esimerkiksi ottamalla yhteyttä Instagramissa @emma_ilmastodelegaatti 
  • Kansainvälisiin neuvotteluihin taas pääsee parhaiten tuomaan ääntänsä Global Youth Biodiversity Networkin toiminnan kautta. Verkostoon voi osallistua yksityishenkilönä tai metsäryhmän kautta.  

Pyhittääkö tarkoitus keinot metsäntutkimuksessa?

21.10.2021
by

Teksti: Ida Korhonen

Karttimonjoki. Kuva: Kalle Hakkola

Suomussalmella Karttimonjoella metsä on luminen ja kaunis. Ikivanhojen kuusten, kilpikaarnamäntyjen, kelojen, maapuiden ja lumipyryn keskellä voi hetkeksi unohtaa hakkuuaukot, taimikot ja nuoret istutusmetsät, ja kuvitella, että ympärillä aarniometsä jatkuu kilometrien, eikä vain muutaman sadan metrin, päähän. Voimakkaasti käsiteltyä talousmetsää on Suomussalmella paljon, luonnonmetsää taas hyvin vähän. Siitä huolimatta Metsähallitus aloitti maanantaina 11.10. Karttimonjoella luonnonmetsien hakkuut. Hakattaviksi suunnitelluilta alueilta on löytynyt lukuisia uhanalaisia lajeja ja lisäksi ne ovat osa arvokasta vanhojen metsien ketjua, joka yhdistää suomalais-venäläisen Kalevala-puiston suojelualueet toisiinsa ja on aiemmin näkynyt myös Metsähallituksen omilla kartoilla ekologisena yhteytenä.

Nyt hakkuut ovat pysähdyksissä jo toista viikkoa. Paikalla on Greenpeacen, Luonto-Liiton metsäryhmän ja Elokapinan aktivisteja. Metsähallitus ei kuitenkaan ole luvannut luopua hakkuista, vaan perustelee luonnonmetsän tuhoamista, sillä että kyseessä on jatkuvan kasvatuksen tutkimuskoeala. Samaan aikaan hakkuita aiotaan toteuttaa myös kahdella muulla tutkimusalueella, Rautavaaralla ja Savukoskella.

Karttimonjoki. Kuva: Kalle Hakkola

Tapaus saa pohtimaan metsäntutkimuksen eettisyyttä. Esimerkiksi lääketiede ja -tutkimus toimii tiettyjen eettisten periaatteiden mukaan. Olisi vastuutonta kokeilla ihmisiin lääkkeitä, joiden vaikutuksia ei kunnolla tunneta tai jotka voivat aiheuttaa koehenkilölle haittaa. Myös eläinkokeiden eettisyyttä on kyseenalaistettu usein, ja niistä onkin pyritty luopumaan niiltä osin kuin se on ollut mahdollista. Metsäntutkimus sen sijaan on saanut vuosikausia rauhassa tehdä metsillemme mitä haluaa. Sen nimissä on kaadettu metsää, muokattu maata, lannoitettu, myrkytetty ja ojitettu. Tutkimus ei ole myöskään ollut täysin puolueetonta. Motiivina ei useinkaan ole ollut puhdas tieteellinen kiinnostus metsäekosysteemin toimintaa kohtaan, vaan halu maksimoida puuntuotanto. Pitkään aikaan ei edes ollut sallittua tutkia mitään muuta kuin tasa-ikärakenteista metsänkasvatusta, sillä kaikki muu kuin päätehakkuisiin tähtäävä metsänhoito oli käytännössä kiellettyä. Nykyään tästä kiellosta on luovuttu ja jatkuvaa kasvatusta saa tutkia. Hyvä että tutkitaan, mutta onko se pakko tehdä juuri arvokkaissa luonnonmetsissä?

Olen paikalla Karttimonjoella, mutta en vastusta jatkuvaa metsänkasvatusta, metsäntutkimusta tai jatkuvan metsänkasvatuksen tutkimusta. Ne ovat kaikki hyviä asioita. Vastustan luonnonmetsien hakkuita. Jatkuva kasvatus, siinä missä kaikki metsänhoito, kuuluu käsiteltyihin talousmetsiin. Siellä eri-ikäistävät hakkuut voivat jopa lisätä monimuotoisuutta. Luonnonmetsään hakkuut eivät kuitenkaan kuulu, olivat ne osa tutkimusta tai eivät.

Valitettavasti tämä ei ole ensimmäinen eikä todennäköisesti viimeinenkään kerta, kun arvokkaan luonnonmetsän hakkuita perustellaan tutkimuksella. Muun muassa tänä kesänä törmäsin aivan Evon retkeilyalueen tuntumassa UPM:n mailla tuoreeseen avohakkuuseen. Hakkuuaukon keskelle johtivat pitkospuut, joiden varrella oli kaikenlaisia kammioita ja mittalaitteita. Niiden päästä löytyi kyltti, jonka mukaan alue on osa tutkimusta, jossa selvitetään eri hakkuutapojen vaikutusta maaperän hiilenkiertoon. Tutkimusaihe on tärkeä, mutta paikka Karttimonjoen koealojen tavoin väärä. Yhä paikalla makaavista tukeista päätellen alue oli ollut järeää kuusimetsää ja tutkimuksen kontrollina toimivalta pieneltä hakkaamatta jääneeltä vanhan metsän suikaleelta löytyi nopealla läpikävelylläkin useampi silmälläpidettävä laji. UPM on todennäköisesti muistanut mainostaa, kuinka se vastuullisena toimijana kantaa huolta ilmastonmuutoksesta ja osallistuu tällaiseen tutkimukseen. Samalla se varmasti unohtaa mainita avohakanneensa vanhan kuusikon turvemaalla, muuttaneensa hiilivaraston seuraavaksi 20 vuodeksi hiilipäästöjen lähteeksi ja tuhonneensa uhanalaisten lajien elinympäristön.

Voi olla, että tutkimustulosten avulla voidaan joskus tulevaisuudessa tehdä parempia valintoja ja ilmastoystävällisempää metsänhoitoa. Kadotettua luonnonmetsää se ei kuitenkaan tuo takaisin.

Evon retkeilyalue. Kuva: Ida Korhonen

Aikoinaan on ollut täysin hyväksyttävää tehdä kokeita ihmisillä. Esimerkiksi Edward Jenner kehitti vuonna 1796 isorokkorokotteen siirtämällä kahdeksanvuotiaaseen poikaansa ensin lehmänrokon taudinaiheuttajia ja altistamalla hänet sen jälkeen isorokolle. Vaikka tarkoitus oli hyvä, pidettäisiin tällaista toimintaa nykyään erittäin epäeettisenä. Ehkä tulevaisuudessa ajattelemme metsäkokeista samoin kuin historian ihmiskokeista. Ehkä mietimme, miten on ollut mahdollista, että biodiversiteettikadosta ja ilmastonmuutoksesta huolimatta tuhosimme viimeisiä luonnonmetsiä tutkimuksen takia.

Luonnonmetsien hakkuita ei tarvitse tutkia. Niiden seuraukset tiedetään jo. Olivat tutkimuskysymykset mitä tahansa, lopputulos on aina sama: luontokato.

Greenpeacen ja Suomen luonnonsuojeluliiton tiedotteet Suomussalmen hakkuista: 

https://www.greenpeace.org/finland/tiedotteet/49305/valtio-hakkaa-luonnonmetsia-suomussalmella-greenpeace-paikalla/

https://metsat.greenpeace.fi/blog/kysymyksiae-ja-vastauksia-suomussalmen-karttimonjoen-hakkuista

https://www.sll.fi/2021/09/08/luonnonsuojeluliitto-tuomitsee-luonnonmetsia-uhkaavat-hakkuut-suomussalmella/

Evon retkeilyalue. Kuva: Ida Korhonen

Tämä ei ole enää metsä

16.7.2021
by

Näissä kuvissa ei ole metsää.

Nämä yli 100 vuotiaat männyt, kelot, lahopuut, varvut, pensaat ja kalliot eivät ole enää metsää. Ne ovat Kruunuvuorenrannan asuinaluetta.
Näin kaavassa lukee. Kun kaava on lainvoimainen, metsä lakkaa olemasta. Seuraa välitila, jossa alueelle jäävä elämä odottaa rakentamisen alkamista, puiden kaatoa ja kallion räjäyttämistä.


Stansvikinkallioiden kaava on lainvoimainen. Uhanalaisten lajit ja luontotyypit ovat menettäneet merkityksensä. Paikallisaktiivien 18 vuotta kestänyt, korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti edennyt taistelu metsän puolesta on hävitty.
Mutta metsä on yhä olemassa. Se elää yhä.


Istun kuvien metsässä juuri nyt, lahopuun päällä kuusen oksien varjossa.


Jossain laulaa mustarastas. Leppäkerttu kiipeä viereisessä mustikanvarvussa ja perhonen lennähtää hetkeksi käsivarrelleni. Kaikki metsän lukuisat asukkaat, ötökät, sienet, kasvit, linnut, eläimet… ne ovat yhä täällä, elossa ja olemassa.


Olen Stansvikinkalliolla, joiden rakentamispäätös hyväksyttiin valtuustossa vuonna 2018. Helsingin hallinto-oikeus kumosi vuonna 2019 päätöksen riittämättömien luontoselvitysten johdosta, mutta kaupunki valitti kumoamispäätöksestä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka hyväksyi vuonna 2020 kaupungin valituksen. Nyt alueelle on lupa rakentaa asuntoja 2000 ihmiselle.


Tähän mennessä adressin alueen säilyttämiseksi on allekirjoittanut 3447 ihmistä.


Stansvikin alue kokonaisuudessaan on mainittu yhdeksi Helsingin merkittävimmistä monimuotoisista luontokohteista ja se löytyy muun muassa luonnonsuojelujärjestöjen arvometsäesityksestä. Kaupungin omassa karttapalvelussa (kartta.hel.fi) asuinalueeksi kaavoitettu Stansvikinkallio on lähes kokonaisuudessaan merkattu arvokkaaksi metsäkohteeksi ja tärkeäksi lintualueeksi, suurelta osin tärkeäksi lepakkoalueeksi sekä monin paikoin uhanalaisen lahokaviosammaleen elinympäristöksi tai tukialueeksi. Alueelta on myös löytynyt monia vanhan metsän indikaattorilajeja, ja siellä on useampi uhanalainen luontotyyppi. Se on vanha, luonnontilainen ja monimuotoinen metsä. Juuri sellainen, jonka kaltaiset EU:n uusi biodiversiteettistrategiakin vaatii suojelemaan.


Samalla kun toisaalla kehitetään keinoja bioiversiteettikadon ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi, maailman toimivin kaupunki Helsinki toimii aktiivisesti niiden kiihdyttäjänä. Stansvikinkallioiden lisäksi rakentaminen uhkaa lukuisia muita metsäkohteita. Matokallion metsä, Honkasuo, Kivikonlaita, Karhunkaatajan metsä, Riistavuoren, Kumpulan vaahteralehto… Jos Helsingin suunnitelmat pysyvät ennallaan mitään näistä metsistä ei pian enää ole.


Suomessa tuhoutuu 19 000 hehtaaria metsää muun maankäytön, kuten pellonraivauksen ja rakentamisen tieltä. Se tarkoittaa 52 hehtaaria päivässä. Maailmassa metsää katoaa yhden jalkapallokentän (tai jäähallin, kuten Matokallion metsän tapauksessa), joka kolmas sekunti.


Vaikka kaupunkimetsät ovatkin pieniä, ne ovat sitäkin arvokkaampia monimuotoisuuskeskittymiä. Useat kaupunkimetsät ovat saaneet olla metsätalouskäytön ulkopuolella kauan ja niiden luonto on saanut kehittyä virkistyskäytöstä huolimatta varsin luonnontilaisina. Niiden säilyttäminen voi tuntua pieneltä asialta, mutta todellisuudessa ne saattavat olla usean uhanalaisen lajin viimeisiä turvapaikkoja. Samalla tuhotaan jotain ihmisille rakasta. Lapsuuden leikkipaikkoja, lenkkipolkuja, turvapaikkoja kiireen, stressin ja helteen keskellä.


Stansvikinkallioiden vanhimmat puut ovat yli 300-vuotiaita. Ne ovat vanhempia kuin kukaan kaavaa suunnittelemassa ollut virkamies, sen puolesta äänestänyt kuntapoliitikko tai yksikään uudelle asuinalueelle muuttavista ihmisistä.


Istun täällä, puun alla varjossa, piilossa katseilta ja helteeltä. Kuvittelen hetken ympärilleni asvaltoidun tien, kerrostalot, pienen puiston joka alueen keskelle aiotaan jättää kuin muistona metsästä. Kuumuus hohkaa asvaltista ja heijastuu seinistä. Ilma seisoo ja ympärillä vallitsevat harmaan eri sävyt.


Karistan ajatuksen pois ja palaan metsään.


Se on yhä täällä. Se on yhä elossa.


Metsä on olemassa, sanoi kaava mitä tahansa. Haluan, että se on olemassa vielä vuoden 2022 jälkeenkin.
Ei anneta sen kaatua.

17.-18.7. Luonto-Liiton metsäryhmäläiset järjestävät Stansvikin kaavankaatajaiset yhdessä paikallisaktiivien kanssa, telttailevat Stansvikinkallioiden alueella ja vaativat kaupungilta tämän ja muiden luontoa tuhoavien kaavahankkeiden perumista. Lisätietoa tapahtumasta löydät facebook-tapahtumasta: https://fb.me/e/1BgjK2lat
Metsäryhmäläiset jäävät yöksi telttailemaan alueelle muistutuksena siitä, etteivät hyväksy tämän, tai minkään muunkaan metsän kaatamista rakentamisen tieltä.
Kaadetaan kaava, ei metsää.

Teksti ja kuvat: Ida Korhonen

Äänestä kuntametsien puolesta!

4.5.2021
by

Lähes jokainen kunta on metsänomistaja. Määrät vaihtelevat kunnittain huomattavasti. Kuntametsien tila ja tavoitteet ovat viime vuosina nousseet keskusteluun niin asukkaiden yrityksissä säilyttää heille tärkeät lähimetsät kuin esimerkiksi Avohakkuut historiaan -kampanjan myötä. Moni kunta on ottanut metsien kannalta lupaavia askeleita: Vantaalla on määritelty, että kaupungin metsät eivät ole talousmetsiä. Myös Helsinki on hiljattain linjannut strategiassaan, että metsissä ja metsäisillä alueilla suunnitelmallinen monimuotoisuuden lisääminen on hoidon keskeisin tavoite. 

Tulevissa kuntavaaleissa yksi tärkeistä kysymyksistä on luonnon monimuotoisuus – kuinka kunnat voivat omalla toiminnallaan pysäyttää monimuotoisuuden köyhtymistä. Metsien käytön muuttaminen luonnolle ja virkistykselle paremmaksi on oleellista. Kunnilla on kuntalain mukaan erityisvastuu luonnonsuojelusta ja kestävästä kehityksestä. 

Kuntametsät ovat metsälajiston kannalta tärkeitä. 36 prosenttia uhanalaisista lajeista elää ensisijaisesti metsissä ja metsäelinympäristöistä jopa 70 prosenttia on uhanalaisia. Ulkoilemaan houkuttelevat ja saavutettavat metsät ovat välttämättömiä myös kuntalaisten hyvinvoinnille. Lähivirkistysalueiden merkitys ihmisten terveydelle on koko ajan selvempi. Jo pieni määrä metsässä vietettyä aikaa laskee stressioireita. Lisäksi metsien hiilivarastot ovat tärkeässä roolissa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja virkistysalueiden säilyttämiseksi lähimetsissä tulee noudattaa niin sanottua hallitun hoitamattomuuden periaatetta. Siinä ulkoilureittejä rakennetaan ja ylläpidetään harkitusti niin, että metsä on kaikkien ulottuvilla. Reittien varrelta kaadetaan ainoastaan yksittäisiä puita, jotka jätetään metsään lahopuuksi. Luonnoltaan arvokkaimmat alueet jätetään koskemattomiksi ja kulkureittejä ohjataan rajatuille alueille. Kuntien tulee tavoitella vähintään 30% suojelualaa.

Mahdollisten metsätalouskäyttöön jäävien, kauempana taajamista sijaitsevien metsäalueiden avohakkuille on vaihtoehto. Metsien jatkuvapeitteinen kasvatus on metsänhoitoa, jossa aluetta ei hakata täysin paljaaksi, vaan metsä säilyy peitteisenä koko ajan. Maaperää ei tarvitse hakkuiden yhteydessä muokata, joten ilmakehään vapautuu vähemmän hiiltä ja vesistöihin ravinteita. Oikein toteutettuna se huomioi virkistyksen sekä ilmasto- ja luontokysymykset. Useissa kunnissa on tehty valtuustoaloitteita avohakkuuttoman metsien käytön puolesta.

Äänestämällä ehdokkaita ja puolueita, jotka ymmärtävät kuntametsien arvon luonnolle ja ihmisille voit vaikuttaa metsiemme tulevaisuuteen.

Reija Mikkola, metsävastaava, Luonto-Liitto

Paloma Hannonen, suojeluasiantuntija, Suomen luonnonsuojeluliitto

Viisi retkikohdetta Helsingissä, joissa kannattaa käydä ennen kuin on liian myöhäistä

8.4.2021
by

Teksti: Ida Korhonen

Kuva: Olli Manninen

Edit. 14.4.2021 kuvakansioiden linkit korjattu!

Kevät on täydellinen aika lähteä retkeilemään lähiluontoon. Esittelen tässä viisi retkikohdevinkkiä
Helsingissä. Niitä kaikkia yhdistää yksi asia; niitä ei todennäköisesti pian enää ole.

Jyrängöntien lehto

Stansvikinkalliot

Sijainti: Kruunuvuorenranta, Laajasalo

Stansvikinkalliot on monimuotoinen merenrantakohde, josta löytyy niin kilpikaarnaisia mäntyjä, lahopuustoista kuusimetsää kuin aurinkoisia kallioita. Se on täydellinen kesäpäivän retkikohde, josta löytyy myös kyläyhdistyksen tekemä luontopolku. 

Stansvikinkallion asemakaavassa metsä- ja kallioalueelle on suunniteltu 2000 asukkaan kerrostalokortteli. Rakentamisen on määrä alkaa heti kun lainvoimainen asemakaava saadaan aikaiseksi, joten kannattaa kiiruhtaa retkelle nopeasti, jos vielä haluaa tämän yli sata vuotiaan metsän nähdä. Kaupungin omien sanojen mukaan Stansvikin kaavoitus on ollut tavanomaista haastavampaa. Syyksi kerrotaan, että asemakaava valmisteltiin kahden yleiskaavan, 2002 ja 2016 taitekohdassa ja lisäksi kaavoista on tehty useita valituksia hallinto-oikeuteen. Kun tähän lisätään vielä kaavoitusta hidastavat luontoarvot ja havainnot uhanalaisista ja vanhaa metsää indikoivista lajeista, kuten EU:n direktiivilaji lahokaviosammalesta, lähiseudun asukkaiden vastustus sekä metsäalueen säästämistä vaativa yli 2900 nimeä kerännyt adressi, on pakko myöntää kaavoittajien osoittavan Stansvikissä poikkeuksellista sitkeyttä. Heille on selvästi tärkeää että Kruunuvuorenrannassa, jossa ”meri ja luonto ovat kaikkialla läsnä”  saa pian asua 2000 ihmistä enemmän. Uudella asuinalueella luonto tuleekin olemaan kirjaimellisesti läsnä kaikkialla, saavathan ihmiset asua sen päällä. 

Kuvia kohteesta: https://photos.app.goo.gl/friJjijxb91uClJ72

Honkasuo

Sijainti: Vantaan rajan tuntumassa, Malminkartanon lähellä

Jos jossain luonto on läsnä niin Honkasuolla. Helsingin kaupunki kertoo ylpeänä, kuinka ”Honkasuon entinen metsä- ja niittyalue muuttuu 2020-luvun puoliväliin mennessä vehreäksi 2 000 asukkaan puutalojen kaupunkikyläksi.” Kaiken lisäksi uudet aseunnot tulevat olemaan energiatehokkaita ja niiden hiilijalanjälki pyritään saamaan mahdollisimman pieneksi. Suomen pääkaupungissa metsäkatokin voi olla ekoteko! 

Jos kuitenkin haluaa päästä näkemään puut mieluummin pystyssä kuin talojen seinissä, kannattaa Honkasuolle lähteä retkelle heti, sillä rakentaminen on paikoitellen jo aloitettu. Honkasuon monipuolisille metsä-, suo- ja niittyaluella elää runsaasti erilaisia perhosia ja lintuja, kuten kultarinta, pyy ja pikkukäpylintu. Hyvällä tuurilla voi törmätä jopa liito-oravaan, joka ei ole onnistunut hidastamaan kaavoittajien visiota uudesta ekologisesta kaupunginosasta. 

Kuvia kohteesta: https://photos.app.goo.gl/LyhG5KDxIjvrmTDu2

Matokallion metsä

Sijainti: Myllypurossa Ratasmyllynkujan pohjoispuolella

Matokallio on monipuolinen ja runsaslahopuustoinen korpi- ja lehtoalue, jolla tavataan useita alueellisesti uhanalaisia kasvilajeja sekä vanhaa metsää indikoivaa lajistoa. Metsä on Myllypuron asukkaiden suosittu virkistyskohde, mutta mielenkiintoinen retkikohde myös kauempaa tulevalle. Vanhat kuuset, jalot lehtipuut ja sammaloituneet puunrungot tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa menneisyyteen, jossa kaikkia tällaisia metsiä ei vielä ollut raivattu maatalouden tai asutuksen tieltä tai muutettu yksipuolisiksi talousmetsiksi. Kuten useat kaltaisensa, myös Matokallion metsä on nyt tullut tiensä päähän. Sen kohtalo on väistyä Itä-Helsingin ”yleisen kehittämisen ja vetovoimaisuuden” tieltä.

Tämä niin oleellisesti Myllypuron vetovoimaisuutta lisäävä tekijä on Jääurheilukeskus Oy:n monitoimiliikuntakeskus. Keskus keskittyy erityisesti pika- ja taitoluisteluun ja tarjoaa mahdollisuudet lajin kansainvälisten arvokilpailujen järjestämiseen. Jostain syystä tämä Olympiakomitean kärkihanke on kuitenkin herättänyt vastustusta. 900 ihmistä on allekirjoittanut Matokallion säilyttämistä vaativan adressin vedoten virkistysarvoihin ja metsän muihin hyötyihin. Metsä on kuulema myllypurolaisille tärkeä ja tarjoaa paljon liikuntamahdollisuuksia ja muita terveyshyötyjä. Mitään muuta paikkaa hallille ei kuitenkaan kaupunginhallituksen mukaan ole. Tästä voidaankin varmaan päätellä, että jos Matokallio on Itä-Helsingin ainoa rakentamisen mahdollistava alue, ei Itä-Helsingissä tulla enää tulevaisuudessa rakentamaan mitään. 

Kuvia kohteesta: https://photos.app.goo.gl/jFSckHv5dRbHj4UF6

Riistavuorenpuisto

Sijainti: Haaga

Riistavuorenpuisto on monipuolinen, paikoitellen kallioinen vanha metsä. Se muodostaa merkittävän ekologisen yhteyden Talin ja Pohjois-Haagan metsien välille, ja on tärkeä virkistysalue, jossa retkeilevät lähiseudun asukkaiden lisäksi metsäkerholaiset, koululaisryhmät ja Riistavuoren palvelukeskuksen asiakkaat. Ihmisten lisäksi metsässä tavataan myös muita eläimiä, kuten uhanalainen liito-orava. 

Vihdintien bulevardikaupungin kaavarunkoluonnoksessa metsä esitetään rakennettavaksi lähes täyteen. Vaikka pieniä kallioisia alueita säilytetään uusien asuintalojen keskelle, liito-oravan elinympäristö, alueen metsäekologiset yhteydet sekä virkistyskäyttöön sopiva yhtenäinen ja ihmisille rakas metsä menetetään. Adressin Riistavuorenpuiston säilyttämisen puolesta on allekirjoittanut yli 1600 ihmistä.  Rakentamissuunnitelmat kuitenkin jatkuvat eli retkeille Riistavuoressa kannattaa lähteä nyt, kun se vielä on mahdollista. 

Kuvia kohteesta: https://goo.gl/photos/HerpMSdDjQzNtPgT6

Jyrängöntien lehto

Sijainti: Kumpula

Kumpulanmäen ympäristössä kasvava vaahteroiden ja muiden vanhojen puiden vyöhyke on pieni, mutta Suomen oloissa harvinainen yhtenäinen vaahterametsä. Se on erinomainen retkikohde paeta hetkeksi kaupungin melskettä mihin vuodenaikaan tahansa, mutta erityisen hieno se on syksyllä, kun vaahterat pukeutuvat ruskan väreihin. Värikkäiden lehtien seassa on helppoa pysähtyä hetkeen ja unohtaa, että suurin osa jalopuulehdoista on tehokkaasti hävitetty niin Suomesta kuin muualtakin Euroopasta. 

Vuonna 2019 päättyneen arkkitehtikilpailun tuloksen perusteella laadittiin kaavaehdotus, jossa Kumpulanmäelle suunnitellaan asuntoja, päiväkoti, toimistotiloja, lähikauppa ja muita liiketiloja. Hanketta vastustava adressi on kerännyt yli 1700 nimeä, enemmän kuin alueelle rakentamisen jälkeen mahtumaan uusia asukkaita. 

Kuvia kohteesta: https://goo.gl/photos/5qJo4GyEXn5AjFzs8

Nämä viisi kohdetta toimivat vain esimerkkeinä lukuisista Helsingin ja lähikuntien uhatuista metsistä. Niitä uhkaavat teollisuusalueet ja datakeskukset, golf-kentät ja urheiluhallit, raitiovaunureitit ja junaradat sekä asuinalueet, kerrostalot, rivitalot, omakotitalot, parkkipaikat ja leikkipuistot. 

Kestävä Helsinki -nettisivustolla kerrotaan, että ”Maailman onnellisimman maan pääkaupunki on kestävän kaupunkikehityksen eurooppalainen edelläkävijä. Helsingissä kestävät ratkaisut eivät ole vain ympäristöystävällisiä ja energiatehokkaita, vaan rakentuvat myös asukkaiden hyvinvoinnista, tasa-arvosta ja toimivasta arjesta.”

Ehkä Helsingin käsitykseen kestävästä kaupunkikehityksestä todella kuuluu metsäkato. Edelläkävijäksi se ei voi itseään kutsua, onhan metsien hävittäminen monessa Euroopan maassa jo aikoja sitten tehty.  Lisäksi kaikkien kaupunkilaisten yhteisessä käytössä olevien lähimetsien kaataminen ja korvaaminen vain tiettyjä harrasteryhmiä hyödyttävillä urheiluhalleilla tai kalliilla uudella asuinalueella on mielestäni hieman kummallinen tapa hyvinvoinnin ja tasa-arvon rakentamiseksi. Ehkä Matokallion hallihankkeen suunnitteluun käytetyt puoli miljoona euroa olisi voitu käyttää jotenkin muulla tavalla asukkaiden hyvinvoinnin lisäämiseen. Tai jos säästettäisiin sekä rahat että metsä, joka sellaisenaan on jokaiselle kaupunkilaiselle tulotasoon, ikään tai sukupuoleen katsomatta tavoitettavissa oleva liikuntapaikka. 

Ympäri Eurooppaa ja maailmaa on herätty metsäkadon ongelmiin. Moni helsinkiläinenkin on saattanut lahjoittaa rahaa Amazonin suojeluun ja kauhistella hakkuita Borneossa. Samalla Helsinki on etunenässä lisäämässä Suomen omaa metsäkatoa, joka muuten on noin 19 000 hehtaaria vuodessa aiheuttaen 3-4 miljoonan tonnin päästöt. Jos Suomi vielä saa EU:lta vaatimansa erillisjouston hyvittää maankäytön muutoksista aiheutuva hiilinielun heikkeneminen, metsät saavat tulevaisuuden Helsingissä väistyä yhtä varmasti kuin Pirkkolassa lähimetsäänsä puolustaneet mielenosoittajat monitoimikoneen tieltä.  Kannattaa siis lähteä retkelle mahdollisimman nopeasti, varsinkin jos haluaa vielä haluaa ehtiä näkemään pääkaupungin hienot vanhat metsät pystyssä. 

 Eväät reppuun, reppu selkään ja lähiluontoa tutkimaan!

Avohakkuut ovat nykyään pieniä ja sertifikaatti turvaa kestävyyden – Miksi maisema on silti harmaa?

20.11.2020

Tällaisia hokemia kuullaan usein keskusteltaessa tehometsätalouden kestävyydestä. Suomen metsistä avohakataan vuosittain vain murto-osa. Avohakkuuthan ovat nykyään niin pienialaisia Osaran aukeisiin verrattuna, että metsämaisemassa säilyy aina runsaasti myös varttuneita metsiä. 

Ja tosiaan, yksittäiset metsänkäyttöilmoitukset tehdään useimmiten korkeintaan muutamien hehtaarien yhtenäisistä alueista. Tosin jo hehtaarin aukkoa voi pitää valtavana verrattuna luonnonmetsien tavanomaisten luontaisten häiriöiden mittakaavaan. Siis siihen, johon iso osa metsälajeistamme on sopeutunut. Yksityismetsissä yksittäisen päätehakkuun keskimääräinen pinta-ala on pienempi kuin muiden maanomistajien hakkuissa, ollen sekin kuitenkin 1,3 hehtaaria.

Avohakkuista tehdyt metsänkäyttöilmoitukset harmaalla.
© Maanmittauslaitos © Metsäkeskus

Yllä olevasta kuvasta kuitenkin välittyy avohakkuutalouden metsämaisemaa muokkaava voima totuudenmukaisemmin. Lähes kaikki kartalla näkyvät avohakkuut on tehty 13 viime vuoden aikana Kolvananuuron luonnonsuojelualueeseen rajautuvalla, metsäyhtiö Tornatorin (Stora Enson tytäryhtiö) omistamalla palstalla.

Hakkuukartan aluetta ilmakuvassa. Alla olevat valokuvat ovat itäosaan suunnitellun avohakkuun alueelta. Ilmakuva © Maanmittauslaitos

13 vuoden ikäinen taimikko on vielä kovin kaukana sellaisesta metsästä, jossa viihtyisi sen kummemmin ihminen kuin uhanalainen metsälajikaan. Lähes yhtenäinen harmaan pirstoma alue on kooltaan noin 120 hehtaaria. Kymmenien hehtaarien kokoiset harmaat vyöhykkeet ovat yleisiä. Lohduttomimmat tuhoalueet peittävät yhtenäisinä jopa kymmeniä neliökilometrejä kotimaatamme. Siis tuhansia hehtaareja.

Tornatorin avohakkuun leimikkonauha runsaslahopuustoisessa metsässä Kolvananuuron itäpuolella Joensuussa.

Lopputuloksena oleva maisema muistuttaa metsää yhtä paljon kuin yhtiöiden kestävyyspuheet todellisuutta. Yhtiöt tekevät kaikkensa, jotta niiden maine olisi vihreä. Tai siis tekevät kaikkensa, paitsi sellaisia käytännön tekoja, jotka sanottavasti auttaisivat metsäluontoamme. Ongelmana on, ettei yhtiön puusta saamaa hintaa parantava sertifikaatti saisi jättitulosta takovien metsäjättien mielestä johtaa siihen, että puuta saa kaataa vähemmän. Kyse ei ole tappion välttelystä, vaan maksimaalisesta voitontavoittelusta. Kansankielellä ahneudesta.

Tornatorin avohakkuun leimikkonauha runsaslahopuustoisessa metsässä Kolvananuuron itäpuolella Joensuussa.

Kulisseissa on meneillään kiivas kamppailu siitä, ettei FSC-sertifikaattia tarvitsisi noudattaa ihan niin kuin sääntöihin on kirjattu. Esimerkiksi uhanalaisten lajien esiintymien hävittäminen halutaan sallituksi. Nyt kun vihreä leima on lyöty pitävästi kankkuun, voi sikailu toden teolla alkaa.

Kolvananuuron seudulta Tornator on juuri aikeissa parturoida viimeisiä vanhoja metsiään (linkki Karttapaikkaan). Sellaisiakin, jotka kuuluisi sertifioinnin sääntöjen mukaan säästää ja jotka ovat selkeästi suojelun arvoisia. Niissä elää suuri joukko uhanalaisia lajeja, joista, kuten sääntöjen vastaisista hakkuistakin, on yhtiölle ilmoitettu. Toivottavasti ainakin tämän alueen kohdalla omien sääntöjen noudattaminen kiinnostaa.

Tornatorin avohakkuuleimikon runsaslahopuustoista luonnontilaisen kaltaista metsää. Tällaiset metsät kuuluvat uhanalaisten lajien tärkeimpiin elinympäristöihin.

P.S.
Sattumoisin yhtiö ilmoitti juuri uuden, laajan luonnonsuojelualueen perustamisesta läheiselle Luhtapohjan alueelle. Yhtiön kommentin mukaan ”Uusia luonnonsuojelualueita perustamalla täydennämme ekologista verkostoa, joka yhdessä avainbiotooppien, lajiesiintymien ja suojakaistojen kanssa muodostaa Tornatorin metsien monimuotoisuudelle vahvan perustan”.

Hienolta kuulostaa ja suoluonnon kannalta onkin. Tornatorin metsien monimuotoisuudesta on kuitenkin turha puhua valtaosin puuttomista, märistä luhtasoista muodostuvan suojelualueen kohdalla, jonka sertifikaattikin velvoittaisi pääosin säästämään. Lajiesiintymien mainitseminen särähtäisi korvaan huomattavasti vähemmän, jos yhtiö ei olisi juuri viime kesänä tuhonnut avohakkuissa sille ilmoitettuja uhanalaisten lajien esiintymiä FSC-sertifikaatin sääntöjen vastaisesti. Suojelu-uutiset ovat aina hyviä, mutta metsäluonto kaipaa suojeltuja metsiä.

Teksti ja kuvat: Joni-Matti Kusmin

%d bloggaajaa tykkää tästä: