Siirry sisältöön

Tämä ei ole enää metsä

16.7.2021
by

Näissä kuvissa ei ole metsää.

Nämä yli 100 vuotiaat männyt, kelot, lahopuut, varvut, pensaat ja kalliot eivät ole enää metsää. Ne ovat Kruunuvuorenrannan asuinaluetta.
Näin kaavassa lukee. Kun kaava on lainvoimainen, metsä lakkaa olemasta. Seuraa välitila, jossa alueelle jäävä elämä odottaa rakentamisen alkamista, puiden kaatoa ja kallion räjäyttämistä.


Stansvikinkallioiden kaava on lainvoimainen. Uhanalaisten lajit ja luontotyypit ovat menettäneet merkityksensä. Paikallisaktiivien 18 vuotta kestänyt, korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti edennyt taistelu metsän puolesta on hävitty.
Mutta metsä on yhä olemassa. Se elää yhä.


Istun kuvien metsässä juuri nyt, lahopuun päällä kuusen oksien varjossa.


Jossain laulaa mustarastas. Leppäkerttu kiipeä viereisessä mustikanvarvussa ja perhonen lennähtää hetkeksi käsivarrelleni. Kaikki metsän lukuisat asukkaat, ötökät, sienet, kasvit, linnut, eläimet… ne ovat yhä täällä, elossa ja olemassa.


Olen Stansvikinkalliolla, joiden rakentamispäätös hyväksyttiin valtuustossa vuonna 2018. Helsingin hallinto-oikeus kumosi vuonna 2019 päätöksen riittämättömien luontoselvitysten johdosta, mutta kaupunki valitti kumoamispäätöksestä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka hyväksyi vuonna 2020 kaupungin valituksen. Nyt alueelle on lupa rakentaa asuntoja 2000 ihmiselle.


Tähän mennessä adressin alueen säilyttämiseksi on allekirjoittanut 3447 ihmistä.


Stansvikin alue kokonaisuudessaan on mainittu yhdeksi Helsingin merkittävimmistä monimuotoisista luontokohteista ja se löytyy muun muassa luonnonsuojelujärjestöjen arvometsäesityksestä. Kaupungin omassa karttapalvelussa (kartta.hel.fi) asuinalueeksi kaavoitettu Stansvikinkallio on lähes kokonaisuudessaan merkattu arvokkaaksi metsäkohteeksi ja tärkeäksi lintualueeksi, suurelta osin tärkeäksi lepakkoalueeksi sekä monin paikoin uhanalaisen lahokaviosammaleen elinympäristöksi tai tukialueeksi. Alueelta on myös löytynyt monia vanhan metsän indikaattorilajeja, ja siellä on useampi uhanalainen luontotyyppi. Se on vanha, luonnontilainen ja monimuotoinen metsä. Juuri sellainen, jonka kaltaiset EU:n uusi biodiversiteettistrategiakin vaatii suojelemaan.


Samalla kun toisaalla kehitetään keinoja bioiversiteettikadon ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi, maailman toimivin kaupunki Helsinki toimii aktiivisesti niiden kiihdyttäjänä. Stansvikinkallioiden lisäksi rakentaminen uhkaa lukuisia muita metsäkohteita. Matokallion metsä, Honkasuo, Kivikonlaita, Karhunkaatajan metsä, Riistavuoren, Kumpulan vaahteralehto… Jos Helsingin suunnitelmat pysyvät ennallaan mitään näistä metsistä ei pian enää ole.


Suomessa tuhoutuu 19 000 hehtaaria metsää muun maankäytön, kuten pellonraivauksen ja rakentamisen tieltä. Se tarkoittaa 52 hehtaaria päivässä. Maailmassa metsää katoaa yhden jalkapallokentän (tai jäähallin, kuten Matokallion metsän tapauksessa), joka kolmas sekunti.


Vaikka kaupunkimetsät ovatkin pieniä, ne ovat sitäkin arvokkaampia monimuotoisuuskeskittymiä. Useat kaupunkimetsät ovat saaneet olla metsätalouskäytön ulkopuolella kauan ja niiden luonto on saanut kehittyä virkistyskäytöstä huolimatta varsin luonnontilaisina. Niiden säilyttäminen voi tuntua pieneltä asialta, mutta todellisuudessa ne saattavat olla usean uhanalaisen lajin viimeisiä turvapaikkoja. Samalla tuhotaan jotain ihmisille rakasta. Lapsuuden leikkipaikkoja, lenkkipolkuja, turvapaikkoja kiireen, stressin ja helteen keskellä.


Stansvikinkallioiden vanhimmat puut ovat yli 300-vuotiaita. Ne ovat vanhempia kuin kukaan kaavaa suunnittelemassa ollut virkamies, sen puolesta äänestänyt kuntapoliitikko tai yksikään uudelle asuinalueelle muuttavista ihmisistä.


Istun täällä, puun alla varjossa, piilossa katseilta ja helteeltä. Kuvittelen hetken ympärilleni asvaltoidun tien, kerrostalot, pienen puiston joka alueen keskelle aiotaan jättää kuin muistona metsästä. Kuumuus hohkaa asvaltista ja heijastuu seinistä. Ilma seisoo ja ympärillä vallitsevat harmaan eri sävyt.


Karistan ajatuksen pois ja palaan metsään.


Se on yhä täällä. Se on yhä elossa.


Metsä on olemassa, sanoi kaava mitä tahansa. Haluan, että se on olemassa vielä vuoden 2022 jälkeenkin.
Ei anneta sen kaatua.

17.-18.7. Luonto-Liiton metsäryhmäläiset järjestävät Stansvikin kaavankaatajaiset yhdessä paikallisaktiivien kanssa, telttailevat Stansvikinkallioiden alueella ja vaativat kaupungilta tämän ja muiden luontoa tuhoavien kaavahankkeiden perumista. Lisätietoa tapahtumasta löydät facebook-tapahtumasta: https://fb.me/e/1BgjK2lat
Metsäryhmäläiset jäävät yöksi telttailemaan alueelle muistutuksena siitä, etteivät hyväksy tämän, tai minkään muunkaan metsän kaatamista rakentamisen tieltä.
Kaadetaan kaava, ei metsää.

Teksti ja kuvat: Ida Korhonen

Äänestä kuntametsien puolesta!

4.5.2021
by

Lähes jokainen kunta on metsänomistaja. Määrät vaihtelevat kunnittain huomattavasti. Kuntametsien tila ja tavoitteet ovat viime vuosina nousseet keskusteluun niin asukkaiden yrityksissä säilyttää heille tärkeät lähimetsät kuin esimerkiksi Avohakkuut historiaan -kampanjan myötä. Moni kunta on ottanut metsien kannalta lupaavia askeleita: Vantaalla on määritelty, että kaupungin metsät eivät ole talousmetsiä. Myös Helsinki on hiljattain linjannut strategiassaan, että metsissä ja metsäisillä alueilla suunnitelmallinen monimuotoisuuden lisääminen on hoidon keskeisin tavoite. 

Tulevissa kuntavaaleissa yksi tärkeistä kysymyksistä on luonnon monimuotoisuus – kuinka kunnat voivat omalla toiminnallaan pysäyttää monimuotoisuuden köyhtymistä. Metsien käytön muuttaminen luonnolle ja virkistykselle paremmaksi on oleellista. Kunnilla on kuntalain mukaan erityisvastuu luonnonsuojelusta ja kestävästä kehityksestä. 

Kuntametsät ovat metsälajiston kannalta tärkeitä. 36 prosenttia uhanalaisista lajeista elää ensisijaisesti metsissä ja metsäelinympäristöistä jopa 70 prosenttia on uhanalaisia. Ulkoilemaan houkuttelevat ja saavutettavat metsät ovat välttämättömiä myös kuntalaisten hyvinvoinnille. Lähivirkistysalueiden merkitys ihmisten terveydelle on koko ajan selvempi. Jo pieni määrä metsässä vietettyä aikaa laskee stressioireita. Lisäksi metsien hiilivarastot ovat tärkeässä roolissa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja virkistysalueiden säilyttämiseksi lähimetsissä tulee noudattaa niin sanottua hallitun hoitamattomuuden periaatetta. Siinä ulkoilureittejä rakennetaan ja ylläpidetään harkitusti niin, että metsä on kaikkien ulottuvilla. Reittien varrelta kaadetaan ainoastaan yksittäisiä puita, jotka jätetään metsään lahopuuksi. Luonnoltaan arvokkaimmat alueet jätetään koskemattomiksi ja kulkureittejä ohjataan rajatuille alueille. Kuntien tulee tavoitella vähintään 30% suojelualaa.

Mahdollisten metsätalouskäyttöön jäävien, kauempana taajamista sijaitsevien metsäalueiden avohakkuille on vaihtoehto. Metsien jatkuvapeitteinen kasvatus on metsänhoitoa, jossa aluetta ei hakata täysin paljaaksi, vaan metsä säilyy peitteisenä koko ajan. Maaperää ei tarvitse hakkuiden yhteydessä muokata, joten ilmakehään vapautuu vähemmän hiiltä ja vesistöihin ravinteita. Oikein toteutettuna se huomioi virkistyksen sekä ilmasto- ja luontokysymykset. Useissa kunnissa on tehty valtuustoaloitteita avohakkuuttoman metsien käytön puolesta.

Äänestämällä ehdokkaita ja puolueita, jotka ymmärtävät kuntametsien arvon luonnolle ja ihmisille voit vaikuttaa metsiemme tulevaisuuteen.

Reija Mikkola, metsävastaava, Luonto-Liitto

Paloma Hannonen, suojeluasiantuntija, Suomen luonnonsuojeluliitto

Viisi retkikohdetta Helsingissä, joissa kannattaa käydä ennen kuin on liian myöhäistä

8.4.2021
by

Teksti: Ida Korhonen

Kuva: Olli Manninen

Edit. 14.4.2021 kuvakansioiden linkit korjattu!

Kevät on täydellinen aika lähteä retkeilemään lähiluontoon. Esittelen tässä viisi retkikohdevinkkiä
Helsingissä. Niitä kaikkia yhdistää yksi asia; niitä ei todennäköisesti pian enää ole.

Jyrängöntien lehto

Stansvikinkalliot

Sijainti: Kruunuvuorenranta, Laajasalo

Stansvikinkalliot on monimuotoinen merenrantakohde, josta löytyy niin kilpikaarnaisia mäntyjä, lahopuustoista kuusimetsää kuin aurinkoisia kallioita. Se on täydellinen kesäpäivän retkikohde, josta löytyy myös kyläyhdistyksen tekemä luontopolku. 

Stansvikinkallion asemakaavassa metsä- ja kallioalueelle on suunniteltu 2000 asukkaan kerrostalokortteli. Rakentamisen on määrä alkaa heti kun lainvoimainen asemakaava saadaan aikaiseksi, joten kannattaa kiiruhtaa retkelle nopeasti, jos vielä haluaa tämän yli sata vuotiaan metsän nähdä. Kaupungin omien sanojen mukaan Stansvikin kaavoitus on ollut tavanomaista haastavampaa. Syyksi kerrotaan, että asemakaava valmisteltiin kahden yleiskaavan, 2002 ja 2016 taitekohdassa ja lisäksi kaavoista on tehty useita valituksia hallinto-oikeuteen. Kun tähän lisätään vielä kaavoitusta hidastavat luontoarvot ja havainnot uhanalaisista ja vanhaa metsää indikoivista lajeista, kuten EU:n direktiivilaji lahokaviosammalesta, lähiseudun asukkaiden vastustus sekä metsäalueen säästämistä vaativa yli 2900 nimeä kerännyt adressi, on pakko myöntää kaavoittajien osoittavan Stansvikissä poikkeuksellista sitkeyttä. Heille on selvästi tärkeää että Kruunuvuorenrannassa, jossa ”meri ja luonto ovat kaikkialla läsnä”  saa pian asua 2000 ihmistä enemmän. Uudella asuinalueella luonto tuleekin olemaan kirjaimellisesti läsnä kaikkialla, saavathan ihmiset asua sen päällä. 

Kuvia kohteesta: https://photos.app.goo.gl/friJjijxb91uClJ72

Honkasuo

Sijainti: Vantaan rajan tuntumassa, Malminkartanon lähellä

Jos jossain luonto on läsnä niin Honkasuolla. Helsingin kaupunki kertoo ylpeänä, kuinka ”Honkasuon entinen metsä- ja niittyalue muuttuu 2020-luvun puoliväliin mennessä vehreäksi 2 000 asukkaan puutalojen kaupunkikyläksi.” Kaiken lisäksi uudet aseunnot tulevat olemaan energiatehokkaita ja niiden hiilijalanjälki pyritään saamaan mahdollisimman pieneksi. Suomen pääkaupungissa metsäkatokin voi olla ekoteko! 

Jos kuitenkin haluaa päästä näkemään puut mieluummin pystyssä kuin talojen seinissä, kannattaa Honkasuolle lähteä retkelle heti, sillä rakentaminen on paikoitellen jo aloitettu. Honkasuon monipuolisille metsä-, suo- ja niittyaluella elää runsaasti erilaisia perhosia ja lintuja, kuten kultarinta, pyy ja pikkukäpylintu. Hyvällä tuurilla voi törmätä jopa liito-oravaan, joka ei ole onnistunut hidastamaan kaavoittajien visiota uudesta ekologisesta kaupunginosasta. 

Kuvia kohteesta: https://photos.app.goo.gl/LyhG5KDxIjvrmTDu2

Matokallion metsä

Sijainti: Myllypurossa Ratasmyllynkujan pohjoispuolella

Matokallio on monipuolinen ja runsaslahopuustoinen korpi- ja lehtoalue, jolla tavataan useita alueellisesti uhanalaisia kasvilajeja sekä vanhaa metsää indikoivaa lajistoa. Metsä on Myllypuron asukkaiden suosittu virkistyskohde, mutta mielenkiintoinen retkikohde myös kauempaa tulevalle. Vanhat kuuset, jalot lehtipuut ja sammaloituneet puunrungot tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa menneisyyteen, jossa kaikkia tällaisia metsiä ei vielä ollut raivattu maatalouden tai asutuksen tieltä tai muutettu yksipuolisiksi talousmetsiksi. Kuten useat kaltaisensa, myös Matokallion metsä on nyt tullut tiensä päähän. Sen kohtalo on väistyä Itä-Helsingin ”yleisen kehittämisen ja vetovoimaisuuden” tieltä.

Tämä niin oleellisesti Myllypuron vetovoimaisuutta lisäävä tekijä on Jääurheilukeskus Oy:n monitoimiliikuntakeskus. Keskus keskittyy erityisesti pika- ja taitoluisteluun ja tarjoaa mahdollisuudet lajin kansainvälisten arvokilpailujen järjestämiseen. Jostain syystä tämä Olympiakomitean kärkihanke on kuitenkin herättänyt vastustusta. 900 ihmistä on allekirjoittanut Matokallion säilyttämistä vaativan adressin vedoten virkistysarvoihin ja metsän muihin hyötyihin. Metsä on kuulema myllypurolaisille tärkeä ja tarjoaa paljon liikuntamahdollisuuksia ja muita terveyshyötyjä. Mitään muuta paikkaa hallille ei kuitenkaan kaupunginhallituksen mukaan ole. Tästä voidaankin varmaan päätellä, että jos Matokallio on Itä-Helsingin ainoa rakentamisen mahdollistava alue, ei Itä-Helsingissä tulla enää tulevaisuudessa rakentamaan mitään. 

Kuvia kohteesta: https://photos.app.goo.gl/jFSckHv5dRbHj4UF6

Riistavuorenpuisto

Sijainti: Haaga

Riistavuorenpuisto on monipuolinen, paikoitellen kallioinen vanha metsä. Se muodostaa merkittävän ekologisen yhteyden Talin ja Pohjois-Haagan metsien välille, ja on tärkeä virkistysalue, jossa retkeilevät lähiseudun asukkaiden lisäksi metsäkerholaiset, koululaisryhmät ja Riistavuoren palvelukeskuksen asiakkaat. Ihmisten lisäksi metsässä tavataan myös muita eläimiä, kuten uhanalainen liito-orava. 

Vihdintien bulevardikaupungin kaavarunkoluonnoksessa metsä esitetään rakennettavaksi lähes täyteen. Vaikka pieniä kallioisia alueita säilytetään uusien asuintalojen keskelle, liito-oravan elinympäristö, alueen metsäekologiset yhteydet sekä virkistyskäyttöön sopiva yhtenäinen ja ihmisille rakas metsä menetetään. Adressin Riistavuorenpuiston säilyttämisen puolesta on allekirjoittanut yli 1600 ihmistä.  Rakentamissuunnitelmat kuitenkin jatkuvat eli retkeille Riistavuoressa kannattaa lähteä nyt, kun se vielä on mahdollista. 

Kuvia kohteesta: https://goo.gl/photos/HerpMSdDjQzNtPgT6

Jyrängöntien lehto

Sijainti: Kumpula

Kumpulanmäen ympäristössä kasvava vaahteroiden ja muiden vanhojen puiden vyöhyke on pieni, mutta Suomen oloissa harvinainen yhtenäinen vaahterametsä. Se on erinomainen retkikohde paeta hetkeksi kaupungin melskettä mihin vuodenaikaan tahansa, mutta erityisen hieno se on syksyllä, kun vaahterat pukeutuvat ruskan väreihin. Värikkäiden lehtien seassa on helppoa pysähtyä hetkeen ja unohtaa, että suurin osa jalopuulehdoista on tehokkaasti hävitetty niin Suomesta kuin muualtakin Euroopasta. 

Vuonna 2019 päättyneen arkkitehtikilpailun tuloksen perusteella laadittiin kaavaehdotus, jossa Kumpulanmäelle suunnitellaan asuntoja, päiväkoti, toimistotiloja, lähikauppa ja muita liiketiloja. Hanketta vastustava adressi on kerännyt yli 1700 nimeä, enemmän kuin alueelle rakentamisen jälkeen mahtumaan uusia asukkaita. 

Kuvia kohteesta: https://goo.gl/photos/5qJo4GyEXn5AjFzs8

Nämä viisi kohdetta toimivat vain esimerkkeinä lukuisista Helsingin ja lähikuntien uhatuista metsistä. Niitä uhkaavat teollisuusalueet ja datakeskukset, golf-kentät ja urheiluhallit, raitiovaunureitit ja junaradat sekä asuinalueet, kerrostalot, rivitalot, omakotitalot, parkkipaikat ja leikkipuistot. 

Kestävä Helsinki -nettisivustolla kerrotaan, että ”Maailman onnellisimman maan pääkaupunki on kestävän kaupunkikehityksen eurooppalainen edelläkävijä. Helsingissä kestävät ratkaisut eivät ole vain ympäristöystävällisiä ja energiatehokkaita, vaan rakentuvat myös asukkaiden hyvinvoinnista, tasa-arvosta ja toimivasta arjesta.”

Ehkä Helsingin käsitykseen kestävästä kaupunkikehityksestä todella kuuluu metsäkato. Edelläkävijäksi se ei voi itseään kutsua, onhan metsien hävittäminen monessa Euroopan maassa jo aikoja sitten tehty.  Lisäksi kaikkien kaupunkilaisten yhteisessä käytössä olevien lähimetsien kaataminen ja korvaaminen vain tiettyjä harrasteryhmiä hyödyttävillä urheiluhalleilla tai kalliilla uudella asuinalueella on mielestäni hieman kummallinen tapa hyvinvoinnin ja tasa-arvon rakentamiseksi. Ehkä Matokallion hallihankkeen suunnitteluun käytetyt puoli miljoona euroa olisi voitu käyttää jotenkin muulla tavalla asukkaiden hyvinvoinnin lisäämiseen. Tai jos säästettäisiin sekä rahat että metsä, joka sellaisenaan on jokaiselle kaupunkilaiselle tulotasoon, ikään tai sukupuoleen katsomatta tavoitettavissa oleva liikuntapaikka. 

Ympäri Eurooppaa ja maailmaa on herätty metsäkadon ongelmiin. Moni helsinkiläinenkin on saattanut lahjoittaa rahaa Amazonin suojeluun ja kauhistella hakkuita Borneossa. Samalla Helsinki on etunenässä lisäämässä Suomen omaa metsäkatoa, joka muuten on noin 19 000 hehtaaria vuodessa aiheuttaen 3-4 miljoonan tonnin päästöt. Jos Suomi vielä saa EU:lta vaatimansa erillisjouston hyvittää maankäytön muutoksista aiheutuva hiilinielun heikkeneminen, metsät saavat tulevaisuuden Helsingissä väistyä yhtä varmasti kuin Pirkkolassa lähimetsäänsä puolustaneet mielenosoittajat monitoimikoneen tieltä.  Kannattaa siis lähteä retkelle mahdollisimman nopeasti, varsinkin jos haluaa vielä haluaa ehtiä näkemään pääkaupungin hienot vanhat metsät pystyssä. 

 Eväät reppuun, reppu selkään ja lähiluontoa tutkimaan!

Avohakkuut ovat nykyään pieniä ja sertifikaatti turvaa kestävyyden – Miksi maisema on silti harmaa?

20.11.2020

Tällaisia hokemia kuullaan usein keskusteltaessa tehometsätalouden kestävyydestä. Suomen metsistä avohakataan vuosittain vain murto-osa. Avohakkuuthan ovat nykyään niin pienialaisia Osaran aukeisiin verrattuna, että metsämaisemassa säilyy aina runsaasti myös varttuneita metsiä. 

Ja tosiaan, yksittäiset metsänkäyttöilmoitukset tehdään useimmiten korkeintaan muutamien hehtaarien yhtenäisistä alueista. Tosin jo hehtaarin aukkoa voi pitää valtavana verrattuna luonnonmetsien tavanomaisten luontaisten häiriöiden mittakaavaan. Siis siihen, johon iso osa metsälajeistamme on sopeutunut. Yksityismetsissä yksittäisen päätehakkuun keskimääräinen pinta-ala on pienempi kuin muiden maanomistajien hakkuissa, ollen sekin kuitenkin 1,3 hehtaaria.

Avohakkuista tehdyt metsänkäyttöilmoitukset harmaalla.
© Maanmittauslaitos © Metsäkeskus

Yllä olevasta kuvasta kuitenkin välittyy avohakkuutalouden metsämaisemaa muokkaava voima totuudenmukaisemmin. Lähes kaikki kartalla näkyvät avohakkuut on tehty 13 viime vuoden aikana Kolvananuuron luonnonsuojelualueeseen rajautuvalla, metsäyhtiö Tornatorin (Stora Enson tytäryhtiö) omistamalla palstalla.

Hakkuukartan aluetta ilmakuvassa. Alla olevat valokuvat ovat itäosaan suunnitellun avohakkuun alueelta. Ilmakuva © Maanmittauslaitos

13 vuoden ikäinen taimikko on vielä kovin kaukana sellaisesta metsästä, jossa viihtyisi sen kummemmin ihminen kuin uhanalainen metsälajikaan. Lähes yhtenäinen harmaan pirstoma alue on kooltaan noin 120 hehtaaria. Kymmenien hehtaarien kokoiset harmaat vyöhykkeet ovat yleisiä. Lohduttomimmat tuhoalueet peittävät yhtenäisinä jopa kymmeniä neliökilometrejä kotimaatamme. Siis tuhansia hehtaareja.

Tornatorin avohakkuun leimikkonauha runsaslahopuustoisessa metsässä Kolvananuuron itäpuolella Joensuussa.

Lopputuloksena oleva maisema muistuttaa metsää yhtä paljon kuin yhtiöiden kestävyyspuheet todellisuutta. Yhtiöt tekevät kaikkensa, jotta niiden maine olisi vihreä. Tai siis tekevät kaikkensa, paitsi sellaisia käytännön tekoja, jotka sanottavasti auttaisivat metsäluontoamme. Ongelmana on, ettei yhtiön puusta saamaa hintaa parantava sertifikaatti saisi jättitulosta takovien metsäjättien mielestä johtaa siihen, että puuta saa kaataa vähemmän. Kyse ei ole tappion välttelystä, vaan maksimaalisesta voitontavoittelusta. Kansankielellä ahneudesta.

Tornatorin avohakkuun leimikkonauha runsaslahopuustoisessa metsässä Kolvananuuron itäpuolella Joensuussa.

Kulisseissa on meneillään kiivas kamppailu siitä, ettei FSC-sertifikaattia tarvitsisi noudattaa ihan niin kuin sääntöihin on kirjattu. Esimerkiksi uhanalaisten lajien esiintymien hävittäminen halutaan sallituksi. Nyt kun vihreä leima on lyöty pitävästi kankkuun, voi sikailu toden teolla alkaa.

Kolvananuuron seudulta Tornator on juuri aikeissa parturoida viimeisiä vanhoja metsiään (linkki Karttapaikkaan). Sellaisiakin, jotka kuuluisi sertifioinnin sääntöjen mukaan säästää ja jotka ovat selkeästi suojelun arvoisia. Niissä elää suuri joukko uhanalaisia lajeja, joista, kuten sääntöjen vastaisista hakkuistakin, on yhtiölle ilmoitettu. Toivottavasti ainakin tämän alueen kohdalla omien sääntöjen noudattaminen kiinnostaa.

Tornatorin avohakkuuleimikon runsaslahopuustoista luonnontilaisen kaltaista metsää. Tällaiset metsät kuuluvat uhanalaisten lajien tärkeimpiin elinympäristöihin.

P.S.
Sattumoisin yhtiö ilmoitti juuri uuden, laajan luonnonsuojelualueen perustamisesta läheiselle Luhtapohjan alueelle. Yhtiön kommentin mukaan ”Uusia luonnonsuojelualueita perustamalla täydennämme ekologista verkostoa, joka yhdessä avainbiotooppien, lajiesiintymien ja suojakaistojen kanssa muodostaa Tornatorin metsien monimuotoisuudelle vahvan perustan”.

Hienolta kuulostaa ja suoluonnon kannalta onkin. Tornatorin metsien monimuotoisuudesta on kuitenkin turha puhua valtaosin puuttomista, märistä luhtasoista muodostuvan suojelualueen kohdalla, jonka sertifikaattikin velvoittaisi pääosin säästämään. Lajiesiintymien mainitseminen särähtäisi korvaan huomattavasti vähemmän, jos yhtiö ei olisi juuri viime kesänä tuhonnut avohakkuissa sille ilmoitettuja uhanalaisten lajien esiintymiä FSC-sertifikaatin sääntöjen vastaisesti. Suojelu-uutiset ovat aina hyviä, mutta metsäluonto kaipaa suojeltuja metsiä.

Teksti ja kuvat: Joni-Matti Kusmin

Metsien Suomi -kampanja levittää virheellistä tietoa metsien suojelusta

24.6.2020

Teksti: Lauri Kajander

Useat metsätalouden edistämisorganisaatiot ovat lyöneet jälleen hynttyyt yhteen ja tempaisseet isolla rahalla näyttävän metsäteollisuuden maineenparannus- ja menekinedistämiskampanjan. Metsien Suomi -nimellä tarjoillaan kansalle eri medioissa nätisti paketoituja ja tarkoin mietittyjä viestejä.

MetsienSuomi-suojeluväitteet kuvana 230620

Reippaita väitteitä Metsien Suomi -kampanjan nettisivuilla.

”Yli puolet Euroopan suojelumetsistä on Suomessa”

Yksi Metsien Suomi -kampanjan kärkiviesteistä kuuluu, että Euroopan suojelluista metsistä yli puolet on Suomessa. Kuulostaako uskomattomalta? No eihän se tietenkään totta olekaan.

Metsien suojelun tilastointi on monimutkainen aihe. Erilaisten suojelun toteutustapojen ja rajoitusten voimakkuuden luokittelu ja vertaaminen toisiinsa tuottaa oman päänvaivansa. Toisen suuren ongelman muodostaa metsän määritelmä.

Kitumaata Kolarissa_OMa

Kitumaata Kolarissa. Tämän kaltaiset alueet päätyvät usein koristamaan ”metsien” suojelutilastoja, mutta tarjoavat heikosti turvaa varsinaiselle metsien lajistolle. Kuva: Olli Manninen

Jo pelkästään Suomen omaa metsien suojelun tilastointia luetaan eri yhteyksissä jatkuvasti tarkoitushakuisesti väärin. Myös Metsien Suomi -kampanjan sivuilla kerrotaan, että Suomen metsistä 13 % on suojeltu. Näin suureksi suojeluprosentti saadaan vain laskemalla mukaan lähes puuttomia kitumaita, kuten soita ja tuntureita, sekä alueita, joilla harjoitetaan käytännössä normaalia avohakkuumetsätaloutta (Lisää aiheesta tässä linkissä). Todellisuudessa Suomen tuottavasta metsämaasta eli varsinaisista kunnolla puuta kasvavista metsistä on lakisääteisesti hakkuiden ulkopuolella koko maassa n. 6 %. Suurin osa suojelluista metsistä on Pohjois-Suomessa, Etelä-Suomen metsämaasta on suojeltu vaivaiset alle 3 % (Linkki Luken suojelutilastoihin).

Vaikka jossain muualla metsien suojelusta olisi huolehdittu vielä huonommin kuin Suomessa, suojellun metsän määrä ei Suomessakaan tarjoa pahemmin aihetta henkseleiden paukutteluun. Vertailun vuoksi, YK:ssa sovittujen ns. Aichi -tavoitteiden mukaan suojelun osuus pitäisi nostaa 17 %:iin kattavasti eri elinympäristöissä.

Ilomantsi Valkeajärven Natura-suojelua_OMa

Avohakkuu Valkeajärven Natura-alueella. Nämäkin alueet luetaan tilastoissa suojelualueiksi, jos mukaan otetaan Luken tilastojen luokka ”1B Muut lakisääteiset suojelualueet, varovaiset hakkuut mahdollisia”. Kuva: Olli Manninen

Kun tehdään markkinointikampanjaa, jonka ainoa tavoite on saada vastaanottaja uskomaan suomalaisen metsäteollisuuden suurta kertomusta ja häivyttää kaikki ongelmat, valikoidaan tietenkin rusinat pullasta ja ripotellaan päälle vielä tuhti kerros tomusokeria. Kas näin se käy kansainvälisten suojelutilastojen kohdalla, kolmella kikalla:

  1. Tiputetaan otsikosta yksi olennainen sana pois. Kampanjan sivuja lukemalla kyllä selviää, ettei sielläkään sentään uskota, että Euroopan metsiensuojelusta on yli puolet Suomessa. Kampanjasivuilla väitetään, että Euroopan ”tiukasta suojelusta” yli puolet on Suomessa – siis suojelusta, joka oikeasti rajaa metsät talouskäytön ulkopuolelle. Sekään ei pidä paikkaansa, mutta otsikkoon ja iskulauseekseen kampanja on tiivistänyt väitteensä vielä reippaammaksi ja väittää siis, että kaikista Euroopan tavalla tai toisella suojelluista metsistä puolet on Suomessa.
  2. Noukitaan vertailuun vain yksi luokka tilastosta, jossa eri maiden luokittelu ei ole vertailukelpoista. Metsien Suomi- kampanjassa lähteenä käytetyssä Forest Europen julkaisemassa tilastossa [pdf, s. 160] eri maat ovat itse luokitelleet omat suojelualueensa suojelun voimakkuuden mukaan eri luokkiin. Suomi on ilmoittanut valtaosan suojelupinta-alastaan tiukimpaan ”1.1. No active intervention” -luokkaan, kun taas esimerkiksi Ruotsi on käyttänyt lähinnä toiseksi tiukinta ”1.2 Minimum intervention” -luokkaa. Metsätalouden harjoittaminen on määritelmien mukaan kiellettyä näiden molempien luokkien lisäksi myös tilaston luokassa ”1.3 conservation through active management”, mutta nämä luokat 1.2 ja 1.3 Metsien Suomi -kampanja tietoisesti sivuuttaa.

    Todellisuudessa Suomen ja Ruotsin metsiensuojelutilanne on hyvin samankaltainen. Noukkimalla Euroopan tilastosta vain tiukimman suojelun luokka ja sivuuttamalla muut luokat, saadaan kuitenkin Suomen suojelutilanne näyttämään moninkertaisesti Ruotsia paremmalta. Forest Europen tilastossa luokkiin 1.1-1.3 kuuluvaa metsää, jossa siis määritelmän mukaan pitäisi metsätalouden harjoittamisen olla kiellettyä, on tarkastelualueella yhteensä 19 miljoonaa hehtaaria. Jos Suomesta käytetään ylioptimistista suojelutilastoa, jossa mukana ovat myös niukkapuustoiset kitumaat sekä sellaiset suojelualueet, joilla harjoitetaan metsätaloutta (esim. rantojensuojeluohjema), Suomessa olisi suojeltua metsä- ja kitumaata yhteensä 2,9 miljoonaa hehtaaria. Tämäkin olisi vasta noin 15 % Forest Europen tilaston 19 miljoonasta hehtaarista, ei puolet.

  3. Määritellään Eurooppa uusiksi. Suojelualueiden määrää tarkasteltaessa Venäjä on rajattu kokonaan ulos vertailusta puutteellisen datan perusteella. Eurooppaan kuuluva osa Venäjää on pinta-alaltaan yli kymmenen kertaa suurempi kuin Suomi ja Euroopan jäljellä olevista metsistä valtava osa sijaitsee Venäjällä.Pohjoisen suojelualueverkon kattavuutta on selvitetty erillisessä Barentsin aluetta koskevassa BPAN-hankkeessa. Hankkeen aluerajaus sisältää Luoteis-Venäjän, Pohjois-Suomen sekä Ruotsin ja Norjan pohjoisosat. Eri maiden suojelua on hankkeessa pyritty luokittelemaan yhteismitallisesti. Tuolla tarkastelualueella Venäjällä on tiukasti suojelluksi luokiteltua metsää noin kolmannes enemmän kuin koko Suomessa yhteensä. BPAN-hankkeen tutkimusalueen eteläpuolella Venäjällä on vielä lisää merkittäviä metsiensuojelualueita.

Forest Europe suojelukartta

Metsien Suomi -kampanja käyttää lähteenään Forest Europen julkaisemaa metsiensuojelutilastoa. Eri maiden metsien suojelualueiden luokittelu luokkiin 1.1-1.3 ei ole vertailukelpoista, mikä näkyy räikeästi Suomen ja Ruotsin diagrammeja vertaamalla. Näissä on todellisuudessa melko vastaava suojeluverkosto. Kartasta näkyy myös, mitkä osat Euroopasta eivät ole mukana tilastossa.

Metsien Suomi -kampanjan väite ”Yli puolet Euroopan suojelumetsistä on Suomessa” on siis yksiselitteisesti ja moninkertaisesti pötyä:

  • kampanja puhuu itsekin leipätekstissä vain ”tiukasta suojelusta” eli yhdestä virheellisen tilaston luokasta, mutta kärkiviesti puhuu silti kaikesta suojelusta
  • suojelutilaston luokitusta on luettu tarkoitushakuisesti väärin
  • puheena olevan ”Euroopan” pinta-alasta puuttuu kymmenen kertaa Suomen verran pinta-alaa

Mitä väliä?

Metsien Suomi -kampanjaan käytetään veronmaksajien rahaa suoraan 380 000 euroa. Kampanjaa rahoittavat valtion metsiä hallinnoiva Metsähallitus 250 000 eurolla, Suomen metsäkeskus 50 000 eurolla ja maa- ja metsätalousministeriö 80 000 eurolla. Näitä veronmaksajien osuuksia ei ole kerrottu julkisesti, mutta toimittaja Pekka Juntti selvitti ne kyselemällä rahoittajilta tässä Twitter-ketjussa.

Kampanjan suurin rahoittaja on Suomen Metsäsäätiö 310 000 euron osuudella ja muita kampanjan taustatahoja Metsäteollisuus ry, MTK, Puunjalostusinsinöörit ry, Metsämiesten Säätiö, Paperiliitto ja Teollisuusliitto. Kampanjan käytännön toteutuksesta vastaa Suomen Metsäyhdistys.

Kun Suomen metsäteollisuusyrityksistä jo pelkästään kolme suurinta tekevät vuodessa noin 0,5-1,5 miljardia euroa liikevoittoa jokainen, ja Suomen hakkuumäärät kasvavat vuosi vuodelta uusiin ennätyksiin, voisi kuvitella että ala voisi kustantaa mainoskampanjansa itse. Jos silti jostain kumman syystä veronmaksajien rahaa on markkinointiin pakko käyttää, olisi kohtuullista edes odottaa, ettei kampanjassa levitetä suoranaisia valheita.

Osattiinpa ennenkin

Moni muistaa vuodelta 2017 turvealan lobbausjärjestö Bioenergia ry:n rahoittaman mainoskampanjan, jossa haukuttiin suomalaiset maailman hölmöimmäksi kansaksi ja valehdeltiin turpeenpolton vaikutuksista ympäristöön. Kampanja nostatti aiheellisen kritiikkivyöryn ja veronmaksajien rahaa paloi senkin kampanjan rahoituksessa.
Turhainfo-vastis
Nyt kolme vuotta myöhemmin Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra esittää tuoreessa raportissaan turpeen energiakäytön lopettamista.

Mielikuvamarkkinointi ja tosiasioiden hämärtäminen ovat olleet teollisuuslobbareiden keinopaletissa aina, mutta ennemmin tai myöhemmin tosiasioilla on tapana tulla esiin. Silloin vahvoilla on se teollisuudenala, joka on ottanut aiheuttamansa ongelmat vakavasti ja pyrkinyt muuttamaan toimintaansa. Valikoitujen faktojen sumuverhon takana törttöilijältä taas saattaa lähteä verotuet ja kansalaisten hyväksyntä alta.

Todellinen Metsien Suomi

Tässä lopuksi vielä esimerkin vuoksi muutama tärkeä viesti, jotka Metsien Suomi -kampanjasta tällä kertaa unohtuivat. Toivottavasti ainakin näin merkittävällä julkisella rahoituksella tehdyissä metsäalan kampanjoissa näkyvät tulevaisuudessa myös nämä teemat. Vielä parempi olisi tietysti käyttää nekin eurot metsätalouden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen.

Metsätalous on merkittävin syy lajiston uhanalaisuuteen Suomessa

Kiihtyneiden hakkuiden seurauksena Suomen metsien hiilinielu romahti v. 2018 ja hiilen sitoutuminen metsiin väheni koko Suomen autoliikenteen tuottamien hiilipäästöjen verran

Metsätalouden vesistökuormitus on uuden tutkimustiedon mukaan moninkertainen aiempiin arvioihin verrattuna – 20 prosenttia vesistöjen fosforikuormituksesta ja 15 prosenttia typpikuormituksesta on peräisin metsätalouskäyttöön ojitetuilta soilta.

Suomessa yli 100-vuotiaiden metsien pinta-ala on pienentynyt edelleen 2000-luvulla 20 % eli 791 000 hehtaaria. Hävitetty vanhan metsän pinta-ala vastaa yli 80 % Uudenmaan maakunnan pinta-alasta.

Matka Uralille ja takaisin

18.5.2020

Teksti ja kuvat: Martti Rajamäki

Se oli pitkään harkittu päätös. Oikeastaan kavereiden rohkaisemana ja suuresta mielenkiinnosta Venäjää ja etenkin luontoa kohtaan lähdin sinne. Nimittäin noin Keski-Suomen kokoiseen Yugud-Va:n kansallispuistoon Komin tasavaltaan!

Kuullessani keväällä 2017 mahdollisuudesta lähteä Komin tasavaltaan ekologiapainottiselle vapaaehtoisleirille olin äärimmäisen iloinen, mutta samalla todella epäileväinen. En ollut ikinä matkustanut yksin missään muualla kuin kerran Ruotsissa. Venäjällä olin käynyt sentään edellisenä vuonna kahdesti ja matkustanut junallakin Kostamuksesta Pietariin. Ehkä eniten kuitenkin jännitti se, etten osannut venäjän kieltä enkä tuntenut leirille osallistujista ketään ennestään. Ennen retken alkua onneksi tutustuin Instagramin välityksellä erääseen petroskoilaiseen leirille lähtijään.

Lähdin juhannuksen jälkeen Leo Tolstoi junalla kohti Moskovaa. Halusin päivän verran nähdä Moskovan. Tavoitteena oli nähdä etenkin puistoja, mahdollisesti Kasvitieteellinen puutarha. Onnekseni minulla on sukulainen, joka tuntee Moskovan hyvin. Häneltä sain neuvoja. Kasvitieteellinen puutarha oli ehtinyt jo mennä kiinni, mutta päädyin onnekseni hienoon puistoon Vladykinon metroaseman lähellä. Jokin eteläinen sammakkolaji kenties kurnutti puiston lammessa ja nuoret hengaili piknikillä.

Matka Moskovasta Pietariin oli pitkä, mutta ei kivinen. Petroskoilainen tyyppi, johon olin Instagramin välityksellä saanut yhteyden, auttoi minua löytämään vaununi ja hyttipaikkani. Hedonistinen luonne kun aina välillä olen, ostin turvallisuuden- ja mukavuudenhaluisesti hyttipaikan välille Moskova-Inta. Junamatka oli lopulta yllättävänkin mukava, kun tutustuin vielä toisena junailupäivänä kahteen muuhun leirille menijään. Sattuipa hytissäni vielä niinkin, että tutustuin sanakirjan välityksellä erääseen rautatieopiskelijaan. Juuri ennen nukahtamista havahduin – lehtikuusia. Kyllä junan ikkunasta näkyi Siperian airut! Ainoa asia, mikä varjosti oli kevään myöhäisyys ja kysymys siitä tulviiko Kozhim -joki niin paljon, ettemme pääse ollenkaan leirille.

juttuun bussirekka

Joukkoliikennettä Uralin malliin. Bussirekalle riittää vähän kevyemminkin rakennettu tieverkko.

Leirillelähtijät kokoontuivat Intan juna-asemalla, joka sijaitsee 40 tunnin junamatkan päässä Moskovasta. Täällä minua olivat vastassa myös Uralin bussirekat, mikä ilmeisesti myös merkitsi tietoa siitä, että luultavasti pääsemme leirille. Koko Venäjän matkan ajan minulla muuten oli alitajuinen ajatus, että jokin odottamaton este saattaa ilmaantua. Intan juna-asemalta lähdimme Uralin bussirekoilla kohti Yugud-Va:n kansallispuistossa sijaitsevaa Sana-Vozhin ”perusleiriä”. Sisällä bussirekassa puhuttiin melkein pelkästään venäjää.

Kozhim-joki.JPG

Hiekkatie oli sangen monttuinen ja paikoin suorastaan katkennut. Jonkin aikaa matkustettuamme näimme Ural -vuoret. Se oli todella sävähdyttävää! Matkalla Intasta Yugud-Va:han näimme paljakkaa, lehtikuusimetsikköjä, tunturikoivikkoa, kuusikoita sekä laajan paloalueen. Pysähdyimme muutaman kerran ottamaan kuvia sekä laittamaan paikoilleen luontopolkuopasteet Kozhim joen rannalle. Kozhim joen rannalla sain ensikosketuksen itäiseen lajistoon: siperianheisiangervoa (Spiraea –sukua?), idänuunilintu sekä tuntematon sinikukkainen kasvi. Lisäksi Kozhim -joen rannalla kasvoi runsaasti tikankonttia. Matka Kozhim -joen yli kohti Sana-Vozhia tehtiin käytännössä hetken virrassa uivilla autoilla. Osaavia kuskeja!

juttuun-kuvaa leirintäalueesta.JPG

Leirialuetta.

Saavuttuamme Sana-Vozhin leiriin laitoimme kantamukset majoituspaikkoihin ja menimme syömään. Leirissä oli oma ruokala, missä keittäjät valmistivat päivittäin aamupalan, lounaan ja päivällisen. Erityisen mielenkiintoista oli se, että toinen keittäjistä oli osittain komi. Hänellä oli vanhoja perinteitäkin ilmeisesti, sillä hän silitteli havunoksia ja lausui niille jotakin kulkiessamme metsässä.

Leirillä oli kolmenlaista ohjelmaa: retkeilyä, vapaaehtoistöitä sekä luentoja ja esityksiä etenkin ympäristönsuojelusta. Läheskään kaikki leirillä eivät puhuneet englantia ja moni, joka olisi osannut puhua englantia sangen hyvin, ei sitä puhunut. Onneksi muutama hyvä tyyppi puhui englantia ja eräs syktyvkarilainen halusi harjoitella englantia ja hänellä kieli kehittyikin valtavasti. Oma englanninkielen taitoni onneksi on melko vahvaa. Suurin osa luennoistakin oli venäjäksi, mutta onneksi leirin toinen koordinaattori tulkkasi minulle kaiken englanniksi.

Kiipesimme yhtenä päivänä Sana-Vozhin viereiselle vuorelle, ilman luontopolkua ja itse asiassa melkein ilman eväitä. En tiedä, tiesikö kovin moni suunnitelman määränpäätä, mutta muutaman tunnin kävelymatkan jälkeen olimme noin 1 300 metriä korkean vuoren huipulla. Reitti oli todella kivikkoinen huipulla ja pelkäisin lähes joka askeleella, kun en ole tottunut rakassa kävelijä. Lähestulkoon kaikki muut vain juoksivat kiviä pitkin, näin hitaan hämäläisen näkökulmasta. Vuoren alarinteessä kuljimme hetken aikaa vanhassa upeassa metsässä. Tosin venäläiset kaverini hämmentyivät todella paljon kertoessani siitä, kuinka ilahtunut olen lahopuun runsaudesta. Venäjällä runsaslahopuustoisuus on monin paikoin niin tavallista. Toinen retkemme kohdistui joen varteen katsomaan harvinaisia kasveja, kivimonumentteja sekä kaunista Balbanyu ja Kozhim -jokien yhtymäkohtaa. Yugud-Va:n alueella kasvaa retkelle osallistuneen asiantuntijan Veronican mukaan 20 endeemistä kasvilajia, joista yksi on Papaver jugorica (kuva alla).

Kozhim -joki ja endeeminen kukka Papaver jugorica.

Vapaaehtoistöihin kuului Sana-Vozhin leirillä ”pihatöissä” auttaminen ja roskapönttöjen tekeminen lajittelua varten, jota Venäjällä ei oikeastaan vielä ole kuin suurimmissa kaupungeissa jollain tasolla. Kannoimme tiiliä yhden rakennuksen korjausurakkaa varten sekä siivoilimme helikopterikenttää metalliromuista.

Roskapönttöjen valmistelua.

Leirillä jokainen piti esitelmän ennakkoon sovitusta aiheesta ja lisäksi kuulimme asiantuntijoiden pitämiä esitelmiä muun muassa kansallispuistoihin ja eri tasoisiin suojelualueisiin liittyen. Pidin oman esitelmäni Karjalan alueen luonnosta. Karjalan Venäjän puoleinen luonto on todella upea ja siellä on erityisesti vanhoja metsiä sekä joitakin hienoja lettoja. Esitelmäni erittäin positiivisesta sävystä olivat todella ilahtuneita leirin petroskoilaiset osallistujat.

Leirillä tapahtui itselleni todella paljon uusia asioita – siis oikeastaanhan kaikki oli uutta. Yksi uusista asioista elämässäni oli haastattelun antaminen englanniksi leristä tehtävää videota varten. Reissun kruunasi äärimmäisen mielenkiintoinen päivä Intan kaupungissa, mistä kaksi leiriläistä oli alunperin kotoisin. Kävin intalaisen kaverini kotona, yhdessä museossa sekä illalla ennen paluumatkaa ravintolassa syömässä.

Erityisesti leiristä jäi mieleen kaikkialla näkyvät vanhat metsät, joihin ei erikseen tarvinnut lähteä, sillä niitä oli kaikkialla. Toki olisi ollut hienoa tehdä muutaman tunnin kävelyretki metsiin erikseen. Lisäksi linnuista ja kasveista kiinnostuneena katselin erityisesti lajistoa. Linnuista toiveenani oli nähdä itäisiä harvinaisuuksia kuten mustakaularastas ja taigakirvinen. Niitä ei näkynyt, mutta lapinuunilinnun ääni kuului yllättäen kaikkialla. Lisäksi havaitsin kolme piekanaa, sepeltaskun, taviokuurnan ja pikkusirkun sekä mahdollisesti hetken laulavan sinipyrstön. Kasvipuolelta Papaver jugorica:n lisäksi erityisen kiehtovaa oli nähdä koko Komin alueella yleinen siperiankärhö sekä pohjanpärskäjuuri, pari mainitakseni.

Kaiken kaikkiaan retki oli eniten silmiäni avaava reissu ikinä ja alun pelosta huolimatta äärimmäisen upea kokemus!

Jäähyväiset Kaitasuolle

23.4.2019

kaitasuo 1

Kuva: Maria Kohtala

7. 4 .2019 koitti Urjalassa metsäryhmämme Emmi Liinalaakson, Anni Toikkasen ja allekirjoittaneen projektina arvokkaan avosuon, Kaitasuon, koko talven suunniteltu muistotilaisuus.

Keskustori klo 12.00.

Kokoonnuimme n. 20 ihmisen voimin torilla noustaksemme leppoisan ja mukavan kuskimme Ilkan kyytiin. Bussiin nakkasimme lämpimät mehut ja odottavat aatoksemme. Aamulehden toimittaja Matti Kuusela tarttui alkumatkasta mikrofoniin ja kertoili suhteestaan Kaitasuohon, hänelle se on ollut hyvin rakas aina ja sen tappotyömaata on halunnut seurata vihaisin, surullisin mielin. Anarkistisinkin aatoksin.

Emmi otti tottuneesti bussi-emännän roolin ja matkamme kohti tuhoa ja hävitystä sai alkaa. Bussissa jaoimme kaikille uudelleen sanoitetun ”Maamme-laulun” sanat,  Kaitasuon tilannetta mukaillen. Yhteislaulua on treenailtu talvesta saakka, mm. Keskustorin hyytävässä pakkasessa ja voipi olla, että Itsenäisyyspäivänä tulee laulettua hieman väärin ja uusin sanoin tänä vuonna. 😉

Haastattelin Kaija Hellettä viikkoa ennen tätä muistotilaisuutta huoltoaseman syläkerrassa. Tai lähinnä Annilla ja minulla oli kunnia kuunnella sujuvasti ja kommentoida väliin, kun Kaija (eräopas ja luontokartoittaja ) rautaisella ammattitaidolla, vuosien kokemuksella kertoili yleisesti suoluonnosta. Tämä tallennettiin sanelijalle ja purettiin kyytiläisten ratoksi bussimatkan ajan.

Tienpätkä, joka edesmenneelle Kaitasuolle johtaa, on lohduton näky isoina röykkiöinä kohoilevine kantokasoineen. Raiskattu, tuhottu, häväisty, menetetty. Ihmiset ovat selvästi järkyttyneitä näkemästään. Itsellänikin menevät jälleen kylmät väreet pitkin vartaloa, puistattaa. Hiljaa kävelemme, kuin unessa pitkin viimeistä suoraa jonka päässä on suo, mikä joskus väreili elämää. Nyt hiljaisuuden rikkoo kahden kurjen ylilennon äänet. Ne tulivat paikalle sanomaan hyvästit myös. Pääsivät Aamulehden sivuille; muistoihin, sydämiin, ajatuksiin kaihoisiin.

Saine Ensemblen suotanssijat tekevät improvisoiden taidetta; tanssivat turpeessa, huutavat ikäväänsä ilmoille; rakastuvat menneen suon sylissä. Yleisö katselee lumoutuneena ja vaikuttuneena näkemästään. Kirjailija Anni Kytömäki pitää pienen puheen Kaitasuohon liittyen ja me kuuntelemme hiljaa. Valokuvia otetaan, tunnelma on arvokas.

Lopuksi on laulun aika. ”Oi Kaitasuomme mennyt maa, soi sana murheinen…” laulu raikaa ja jää humisemaan ilmaan. Kolmeen kertaan mahtipontisesti, arvokkaalle suolle kunniaa tehden, joka ihmisen ahneuden tähden on nyt mennyttä. Laulun jälkeen on hiljainen hetki. Ei ennalta sovittu, mutta jokaiselta luonnostaan syntyvä. Rahanhajuinen kuolema on niittänyt tämän upean suon, riistää sen turpeen ja elinvoiman, eliöiden kodin, ihmislapsen turvaisan sylin. Kerros kerrokselta, kokkare kokkareelta.

Raportoinut: Luonto-Liiton Hämeen piirin metsäryhmän Marjaana Tammela

Kaitasuo

Millaista se onkaan
kohdata edessään yksinäinen
Kaitasuo, joka kerran
kauniina syntyi maailmaan

Niin tuhon nielemänä
kahden kurjen siipien alla
loputonna edessäni on
suomaa rakkautta vailla

Maassa pienessä lammikossa
ihmisen jälkeen syntyneessä
vedessä edelleen näen
maaäidin hellivän voiman

Unelmissani olet vehreä
aamuauringon lämmössä niin hohdat
kurkien vanhoissa muistoissa
olet edelleen suojaisa koti

Kerran kasvat ja vielä
loputonna edessäsi kohtaat
aavan värien loiston
suomaan oudon taian

Runo: Joni Mäkinen

 

kaitasuo 2

Kuva: Maria Kohtala

Hämeen piirin metsäryhmän mielenilmaus maamme soiden puolesta Urjalan Kaitasuolla 7.4.2019

27.3.2019

IMG-20190327-WA0000

Kuva: Juho Kytömäki

Teksti: Marjaana Tammela

Tuhansia vuosia vanha suo pursuaa elinvoimaa; se tuoksuu, tuntuu, antaa kodin monille eläin- ja kasvilajeille ja ihmisille hetken hengähdyksen arkeen. Se toimii tehokkaana hiilinieluna sitoen hiiltä maaperään. Sen syli on pehmeä ja lämmin, se toivottaa vieraansa tervetulleiksi, niin marjastajat ja retkeilijät kuin taivaanrannan maalaritkin.

Näinhän sen pitäisi mennä. Ja näin oli Kaitasuolla Urjalassakin vielä 2017, kunnes korkein hallinto-oikeus myönsi turpeenottoluvan 9000 vuotta elämää sykkineelle, yhdelle Pirkanmaan arvokkaimmista avosoista.

Syksyllä 2018 perustettu metsäryhmämme päätti kantaa kortensa kekoon maamme kestämättömän ja lyhytnäköisen ilmastopolitiikan vuoksi ja järjestää mielenilmauksen jo turvetuotannolle menetetyllä Kaitasuolla keväällä 2019. Päiväksi valikoitui 7.4., koska talviaikaan paikanpäälle olisi ollut todella vaikea päästä mm. lumitilanteen vuoksi.

Ydinryhmäämme on kuulunut kolme aktiivia, allekirjoittanut sekä Emmi Liinalaakso ja Anni Toikkanen, joiden lisäksi uusiakin kiinnostuneita on tullut ryhmäämme mm. jakelemaan tapahtuman lentolehtisiä Tampereen Keskustorilla. Tammikuun lopussa kävimme pienellä mutta pippurisella porukalla treenaamassa uudelleen protestisanoitettua ”Maamme”-laulua, lähes 30 asteen pakkasessa keskellä Keskustoria.

All-focus

Lauluharjoitukset

Itse aktioon olemme saaneet mukaan kovia nimiä. Vierailevaksi oppaaksemme on lupautunut suota pitkään julkisesti puolustanut ja sen eteen kansalaisaktivistina taistellut Aamulehden toimittaja Matti Kuusela. Saine Ensemblen Suolaulu-hanke ihastuttaa performanssillaan paikalle saapuvia kansalaisia ja käytössämme on myös luontokartoittaja Kaija Helleen suotietämys suo-aiheisen esitelmän muodossa.

Iloiseksi yllätykseksemme meihin otti yhteyttä myös Totuusradio, jonka taajuudelle 98,4 Mhz pääsemme. Esiinnymme bioenergia-aiheisessa ohjelmassa ja hyödynnämme suotapahtumassa taltioitua materiaalia. Emmi saa kunnian edustaa ryhmäämme radiossa ja kertoa projektistamme.

Hienoa, että tulemme saamaan näkyvyyttä, jota ilmaston eteen tehtävä työ todellakin tarvitsee!

Retkeä Kaitasuolle tukevat bussikyytien muodossa Vastedes Ry ja Tampereen Maan Ystävät. Kiitos heille siitä, osallistujille jää maksimissaan 1,5 euron omavastuu-osuus matkoista. Bussi kohti Urjalaa starttaa Keskustorilta 7.4. klo 12.00. Toiveenamme on saada paikalle porukkaa sankoin joukoin ja täyttää Kaitasuo (mustiin pukeutuneilla) jäähyväisten jättäjillä ja tehdä tästä surullisesta tarinasta kuuluisa: herättää ihmisiä tämän tärkeän asian, yhteisen luontomme suojelun suhteen. Koska nyt on pakko.

Suomen luonnon ja koko tiimin puolesta,

Marjaana Tammela

Tapahtuman Facebook-ilmoitus löytyy täältä.

IMG-20190315-WA0017

Ministeri Leppä, älkää ajako metsäluontoa enää ahtaammalle

13.2.2019

Maa- ja metsätalousministeriö nosti jälleen Metsähallituksen tulos- ja tuloutustavoitteita, eduskunnan hyväksymissä rajoissa. Päinvastaisista vakuutteluista huolimatta on riski, että nostetut euromäärät revitään kasvattamalla hakkuumääriä, kuten ennenkin.

Tilanteessa, jossa metsäluontomme monimuotoisuuden ja hiilivarastojen hupeneminen on saatava pysäytettyä ja ilmastotavoitteisiin tartuttava tosissaan, valtion maiden metsänkäyttöä pehmentämällä ja kohtuullistamalla voitaisiin helpoiten vastata kansallisen tason ilmasto- ja biodiversiteettitavoitteisiin. Lisäksi Metsähallituksen päälliköt voisi ohjata näyttämään talouskykynsä ja hankkimaan enemmän tuloja vähemmillä hakkuilla ja luonnonhäirinnällä.

IMG_4286

Joukko luontoliittolaisia kävi aamupäivällä muistuttamassa Maa- ja metsätalousministeriötä luonto- ja ilmastoasioista, etteivät ne jäisi luonnonvara-ahneuden ja teollisuuden intressien jalkoihin.

Ovatkohan muuten maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä tai Metsähallituksen ylijohtaja Pentti Hyttinen kuulleet nuorten lisääntyneestä ympäristöahdistuksesta ja toivottomuuden kokemuksesta? Tällä hetkellä herrojen toimet näyttäytyvät enemmänkin ympäristöahdistusta kuin -toivoa tuottavina. Metsäluonto köyhtyy, mutta päättäjät ajavat sitä yhä ahtaammalle sen sijaan, että näyttäisivät johtajuutta suunnanmuutokseen.

IMG_4292

 

Kansallisromantiikkaa, isänmaallista talouspolitiikkaa ja maakuvabrändäystä – Suomalainen metsäasennemuokkaus ennen ja nyt Osa 2/2

14.11.2018

uutela

Suomalainen asenne metsää kohtaan

Suomalaisen metsäsuhde perustuu sekä kansallisromanttisille mielikuville että talonpoikaiselle mentaliteetille. Siinä yhdistyvät ja kietoutuvat toisiinsa kansanperinteen mystinen luontosuhde, positivismin kiihdyttämä luontoa taloudellisesti hyödyntävä ajattelu ja romanttishumanistinen näkemys luonnosta ihmisen jalostajana. Se saattaa olla ristiriitainen sekä ajatuksen että toiminnan tasolla, sillä siinä voidaan havaita useita erilaisia asennoitumistapoja metsään tilana, entiteettinä ja hyödykkeenä. Pietarinen (1987) erottaa ihmisen suhteessa metsään neljä perusasennetta, joista hän käyttää nimityksiä utilismi, humanismi, mystismi ja primitivismi.

Utilismi perustuu hyötyajatteluun, joka toteutuu tuotantoa jatkuvasti lisäämällä ja tehostamalla saavutettavaan aineellisesti mitattavaan hyvinvointiin. Tässä ajattelumallissa luonto arvo nähdään sen tarjoamassa energia- ja raaka- ainevarannossa, jota ihmisellä on oikeus käyttää hyvinvointinsa lisäämiseen.
Humanismin tavoitteena on ihmisen täydellistyminen niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Luonto nähdään sekä mahdollisuutena henkiseen, esteettiseen ja eettiseen kehitykseen että kehityskohteena, joka tarvitsee ihmisen apua täydellistyäkseen ja tasapainon löytääkseen.

Mystismi pyrkii pyhyyden ja äärettömyyden kokemukseen olemalla yhtä luonnon kanssa. Luonto nähdään henkisenä kokonaisuutena, jota ei pidä turmella tieteen tai tekniikan keinoin.
Primitivismi pohjaa luonnon itseisarvon eettiseen kunnioittamiseen monimuotoisen ja runsaan ekojärjestelmän turvaamisen avulla. Ihmisellä ei ole erioikeuksia toisten lajien hyödyntämiseen, joten primitivistinen luontoihanne toteutuu vain, jos ihminen luopuu erityisasemastaan eli hyvinvointinsa tavoittelusta luontoa hyväksikäyttämällä.

Suomalaisen yhteiskunnan vallitseva asenne on utilismi – kuten lähes kaikissa muissakin yhteiskunnissa, huomauttaa Pietarinen. Se perustuu paitsi moderniin luonnontieteeseen ja positivistiseen kehitysuskoon, myös possessiivis-individualistiseen ihmiskuvaan eli omistamiseen tähtäävään yksilökeskeisyyteen. Luonto edustaa tässä näkökulmassa hyödykettä, joka mahdollistaa yksilölle omistamisen ja siten oman hyvinvoinnin kasvattamisen mahdollisuuden. Humanistinen asenne on henkisissä pyrkimyksissään ylevämpi, mutta näkee luonnon ensisijaisen arvon välineellisenä ihmisen kehityksen tukijana ja mahdollistajana. Kansallisromanttisen ajan metsä oli nimen omaan humanistisesti nähty metsä: kappale luontoa, joka tarjosi henkisen yhteyden kansallisiin juuriin. Taiteen kautta metsäsuhde vivahti paikoin mystismiin, mutta sen keskiössä pysyi yleensä humanistisen perinteen mukaisesti ihminen ja hänen kokemuksensa. Primitivismiä edustaa Suomessa lähinnä Pentti Linkola, jonka ekofasistiset kannanotot eivät ole omiaan kannustamaan ihmisiä tuotannon ja kulutuksen hillitsemiseen. Primitivistinen näkökulma on kuitenkin luonnontieteellisesti perustelluin: sen korostama luonnon itseisarvo ja monipuolinen biodiversiteetti ovat ainoita lähtökohtia, jotka takaavat luonnontilaisen metsän jatkuvuuden edellytykset.

Metsäsuhde kansallisena projektina

Suomi on eittämättä metsien maa. Kertomus suomalaisten erityisen tiiviistä metsäsuhteesta on kuitenkin suurelta osin maakuvatyötä, jota on tehty 1800-luvulta lähtien. Myös muualla maailmassa romantiikan ajan metsäihanteet jalostuivat kansallisiksi projekteiksi. Esimerkiksi Ruotsissa, jossa kansanomainen suhtautuminen metsään oli yhtä pragmaattista kuin Suomessa, oli käynnissä samaan aikaan vastaava romantisoiva prosessi, jossa metsiin liitettiin voimakkaita kansallistunteita. Ruotsalainen mänty- ja koivumaisema kansallistui ja muuntui luokkarajat ylittäväksi hartaan kunnioituksen kohteeksi.

Myös saksalaiset kokevat olevansa metsäkansa, jonka kansallinen essenssi lepää Saksan metsissä – saksalaisuutta symboloiva puu on jykevä tammi. 1800-luvun lopun Saksassa laajojen metsien koettiin yhdistävän vast’ikään, vuonna 1871, yhdeksi kansakunnaksi yhdistynyttä maata ja tarjoavan pohjan kollektiiviselle identiteetille, johon kaikki voisivat samaistua. Kansallispuistojen perustamisen myötä luonnossa vaeltelusta tuli keskiluokan mieliharrastus, jonka isänmaallisuutta korostettiin. Metsistä tuli saksalaisuuden maisema, symboli ja kansallinen muisti. Kuten suomalaisessa, myös saksalaisessa metsäromantiikassa metsä lisää yksilön ja yhteisön hyvinvointia. Saksan kielestä löytyy jopa (vaikeasti käännettävä) ilmaisu Waldeinsamkeit, kirjaimellisesti metsäyksinäisyys, jolla kuvataan luonnon keskellä saavutettavaa mielenrauhaa.

Suomessa kansallisen identiteetin pohjan rakentavaa, poikkeuksellisen merkitykselliseksi kuvailtua metsäsuhdetta ylläpidetään määrätietoisesti. Ulkoministeriön maakuvayksikkö on nostanut metsäsuhteen erääksi Suomen maakuvan pääteemoista vuonna 2018. Marraskuussa 2017 Museovirasto esitti Opetus- ja kulttuuriministeriölle elävän perinnön kansalliseen luetteloon 52 kohdetta, jotka oli valikoitu yhteisöhaulla suoritetun keräyksen tuloksista asiantuntijaryhmän suosituksen mukaisesti. Yksi valituista kohteista oli suomalainen metsäsuhde, joka maääriteltiin näin:

”Suomalaisten metsäsuhde kattaa laajan kirjon erilaisia toimintoja ja suhtautumistapoja, jotka ovat usein jopa toisilleen vastakkaisia. Kaikilla suomalaisilla on metsäsuhde. Monet yhteisöt tai ryhmät jakavat ja ylläpitävät tietynlaista metsäsuhdetta. Näitä ovat esimerkiksi metsäammattilaiset, luontoyrittäjät, ympäristökasvattajat, retkeilijät, partiolaiset, marjastajat, metsästäjät, kesämökkeilijät. Käsitystä metsien merkityksestä rakennetaan yhä kulttuurin, kasvatuksen ja koulutuksen keinoin. Perheillä ja kotikasvatuksella on iso merkitys metsissä liikkumisen ja metsien käytön perinteiden välittämisessä ja elävänä pitämisessä.” (Kostet ja Hamari 2017.)

 

toukola

Suomalaisen metsäsuhteen suojelua ja asemaa osana aineetonta kulttuuriperintöä haki kahdeksan yhteisöä: Lusto – Suomen Metsämuseo, Suomen Metsäyhdistys, Metsäkeskus, Metsämiesten Säätiö, MTK, Metsäteollisuus ry, Suomen Partiolaiset ja Metsähallitus. Asetelma, jossa metsään ilmeisen utilistisesti asennoituvat tahot, kuten metsäteollisuuden toimijat, haluavat profiloitua julkisesti metsien puolestapuhujina ja metsän aineettoman arvon tuntijoina, kertoo vallankäytöstä. Poikkitieteellisen poliittisen ekologian tutkimuksen mukaan ne, jotka hallitsevat ympäristönarratiiveja, hallitsevat myös maan ja luonnonvarojen käyttöä. Ympäristönarratiiveilla selitetään ympäristön tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia sekä määritetään millainen on ihmisen oikeanlainen suhde luontoon. Narratiivi ei viittaa epätoteen vaan selittämisen tapaan: ympäristönarratiiveja ovat sekä tieteeseen perustuvat eroosio, väestöräjähdys ja ilmastonmuutos että luonnonuskoinen magia ja loitsuperinne. Tieteellisiä ja luonnonsuojelullisia narratiiveja on esimerkiksi hyödynnetty rajoitettaessa alkuperäiskansojen oikeuksia luonnonvarojen käyttöön. Suomen julkisessa keskustelussa hallitsevan ympäristönarratiivin tarjoavat Metsähallitus ja metsäyhtiöt, jotka kuvailevat metsiä kansallisomaisuudeksi ja lupaavat uusiutuvan metsäteollisuuden luovan yhteiskunnalle menestystä biotalouden kautta.

Valtioneuvoston hyväksymä kansallinen metsästrategia 2025 listaa metsäalan tärkeimmiksi tavoitteiksi ”edistää metsäalan kilpailukykyä, uudistumista ja kasvua sekä metsien aktiivista, kestävää ja monipuolista hyödyntämistä”. Metsätunnelmoinnin tavoite on selvä: metsäteollisuuden promotoimat mielikuvat tähtäävät samaan kuin ulkoministeriön maakuvatyö, joka on ”vaikuttamis- ja viestintätyötä, jolla vaikutetaan kohderyhmien tietoon, mielipiteeseen ja lopulta päätöksiin” (Ulkoministeriö. Maakuvatyö). 

Metsää ihannoiva ja jopa mystifioiva kuvasto on ollut 1900-luvun alusta lähtien osa suomalaisuuden hegemonista diskurssia. Sen yhteydet valtaan ovat lujat: metsäkuvaston suojissa vallanpitäjä on esittänyt itsensä koko kansan mielenilmausten edustajana. Metsiin, kansallisomaisuuteen, kohdistuvia toimenpiteitä kutsutaan hoidoksi, jonka toteuttamiseen valtion omistama metsätalouden kehittämiskeskus Tapio antaa metsänomistajille suunnatuissa Metsäkustannuksen julkaisuissaan yksityiskohtaisia ohjeita (ks. esim. Lehmonen 2014).

Englannissa metsänhoidosta käytetään sanaa silviculture, joka konnotoituu sanan culture toiseen merkitykseen, kulttuuriin. Tapion julkaisemassa Merkityksellinen metsäkulttuuri -selvityksessä metsiin liittyviä kulttuurisia ilmauksia kutsutaan metsäkulttuuriksi. Selvityksen mukaan ”kun jollakin metsään liittyvällä ilmauksella koetaan olevan erityistä kulttuuriarvoa, se määritellään säilyttämisen arvoiseksi ja seuraaville sukupolville siirrettäväksi metsäkulttuuriperinnöksi”. (Karhunkorva et al., 2016.) Metsäteollisuus profiloituukin mielellään kulttuuriorientoituneeksi hoitoalan toimijaksi, jonka tärkeä tavoite on pitää Suomen metsät elinvoimaisina ja varjella niitä henkisen hyvinvoinnin keskuksena – sekä aineellisena omaisuutena.

Kulttuurin ja teollisuuden yhteenkietouttaminen kielen ja käsitteen tasolla liittyy aktiiviseen mielikuvatyöhön. Julkusen ja Kuusamon (1987) mukaan julkisuudessa ylläpidetyt metsämielikuvat voidaan asettaa binääriselle jatkumolle, jonka toisessa päässä on sakraali ”kansallisten arvojen metsä” ja toisessa profaani ”raaka-ainemetsä”. Jatkumon yhdistävänä elementtinä toimii ”suomalaisuus”, joka konnotatiivisena kenttänä antaa merkityksen molemmille ääripäille. Käyttöyhteys ratkaisee erityismerkityksen: talousmetsä saatetaan esittää tunnearvokkaana kansallisaarteena. Näin profaani metsäteollisuus representoidaan sakraalin suomalaisuuden kielellä.

Teksti ja kuvat: FM, MA Juulia Juutilainen

Perustuu Juutilaisen Aalto-yliopiston maisterinopinnäytteeseen Understory.

Lähteet:
Julkunen, E. ja Kuusamo, A. (1987) ”Kansallis/omaisuus. Metsän mielikuvat isänmaallisissa lauluissa ja metsämainoksissa”. Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Karhunkorva, R., Paaskoski, L., Matila, A. ja Arnkil, N. (2016) Merkityksellinen metsäkulttuuri.

Keto-Tokoi, P. (2011) ”Suomen symboli”. Teoksessa: Keto-Tokoi, P. ja Kuuluvainen, T.: Suomalainen aarniometsä.

Kostet, J. ja Hamari, P. (2017) Museoviraston esitys elävän perinnön kansalliseen luetteloon hyväksyttävistä kohteista opetus- ja kulttuuriministeriölle [verkkoaineisto]. Saatavissa: http:// http://www.aineetonkulttuuriperinto.fi/fi/File/3367/esitys-kansalliseksi-luetteloksi-2.pdf.

Laukkanen, M. (2018) Metsäsuhteella luodaan myönteistä Suomi-kuvaa [verkkoaineisto].  Saatavissa: https://www.sttinfo.fi/tiedote/metsasuhteella-luodaan-myonteista-suomi-kuvaa?publisherId=4627873&releaseId=65815510.

Lehmonen, H. (2014) ”Metsäsuunnitelma ja puuston arviointi”. Teoksessa: Rantala, S. (toim.): Metsäkoulu.

Maa- ja metsätalousministeriö. Kansallinen metsästrategia 2025 [verkkoaineisto]. Saatavissa: http://mmm.fi/kms.

Metsäteollisuus. Visio 2025 [verkkoaineisto]. Saatavissa: https://www.metsateollisuus.fi/visio2025/.

Pietarinen, J. (1987) ”Ihminen ja metsä: neljä perusasennetta”. Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Schwartz, K. (2006) Nature and National Identity after Communism. Globalizing the Ethnoscape.

Ulkoministeriö. Maakuvatyö [verkkoaineisto]. Saatavissa: http:// formin.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=49631.

Virtanen, L. (1994) ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään”. Teoksessa: Metsä ja metsänviljaa.

Wilson, J. K. (2012) The German Forest. Nature, Identity, and the Contestation of a National Symbol, 1871–1914.

%d bloggaajaa tykkää tästä: