Siirry sisältöön

Kansallisromantiikkaa, isänmaallista talouspolitiikkaa ja maakuvabrändäystä – Suomalainen metsäasennemuokkaus ennen ja nyt Osa 2/2

14.11.2018

uutela

Suomalainen asenne metsää kohtaan

Suomalaisen metsäsuhde perustuu sekä kansallisromanttisille mielikuville että talonpoikaiselle mentaliteetille. Siinä yhdistyvät ja kietoutuvat toisiinsa kansanperinteen mystinen luontosuhde, positivismin kiihdyttämä luontoa taloudellisesti hyödyntävä ajattelu ja romanttishumanistinen näkemys luonnosta ihmisen jalostajana. Se saattaa olla ristiriitainen sekä ajatuksen että toiminnan tasolla, sillä siinä voidaan havaita useita erilaisia asennoitumistapoja metsään tilana, entiteettinä ja hyödykkeenä. Pietarinen (1987) erottaa ihmisen suhteessa metsään neljä perusasennetta, joista hän käyttää nimityksiä utilismi, humanismi, mystismi ja primitivismi.

Utilismi perustuu hyötyajatteluun, joka toteutuu tuotantoa jatkuvasti lisäämällä ja tehostamalla saavutettavaan aineellisesti mitattavaan hyvinvointiin. Tässä ajattelumallissa luonto arvo nähdään sen tarjoamassa energia- ja raaka- ainevarannossa, jota ihmisellä on oikeus käyttää hyvinvointinsa lisäämiseen.
Humanismin tavoitteena on ihmisen täydellistyminen niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Luonto nähdään sekä mahdollisuutena henkiseen, esteettiseen ja eettiseen kehitykseen että kehityskohteena, joka tarvitsee ihmisen apua täydellistyäkseen ja tasapainon löytääkseen.

Mystismi pyrkii pyhyyden ja äärettömyyden kokemukseen olemalla yhtä luonnon kanssa. Luonto nähdään henkisenä kokonaisuutena, jota ei pidä turmella tieteen tai tekniikan keinoin.
Primitivismi pohjaa luonnon itseisarvon eettiseen kunnioittamiseen monimuotoisen ja runsaan ekojärjestelmän turvaamisen avulla. Ihmisellä ei ole erioikeuksia toisten lajien hyödyntämiseen, joten primitivistinen luontoihanne toteutuu vain, jos ihminen luopuu erityisasemastaan eli hyvinvointinsa tavoittelusta luontoa hyväksikäyttämällä.

Suomalaisen yhteiskunnan vallitseva asenne on utilismi – kuten lähes kaikissa muissakin yhteiskunnissa, huomauttaa Pietarinen. Se perustuu paitsi moderniin luonnontieteeseen ja positivistiseen kehitysuskoon, myös possessiivis-individualistiseen ihmiskuvaan eli omistamiseen tähtäävään yksilökeskeisyyteen. Luonto edustaa tässä näkökulmassa hyödykettä, joka mahdollistaa yksilölle omistamisen ja siten oman hyvinvoinnin kasvattamisen mahdollisuuden. Humanistinen asenne on henkisissä pyrkimyksissään ylevämpi, mutta näkee luonnon ensisijaisen arvon välineellisenä ihmisen kehityksen tukijana ja mahdollistajana. Kansallisromanttisen ajan metsä oli nimen omaan humanistisesti nähty metsä: kappale luontoa, joka tarjosi henkisen yhteyden kansallisiin juuriin. Taiteen kautta metsäsuhde vivahti paikoin mystismiin, mutta sen keskiössä pysyi yleensä humanistisen perinteen mukaisesti ihminen ja hänen kokemuksensa. Primitivismiä edustaa Suomessa lähinnä Pentti Linkola, jonka ekofasistiset kannanotot eivät ole omiaan kannustamaan ihmisiä tuotannon ja kulutuksen hillitsemiseen. Primitivistinen näkökulma on kuitenkin luonnontieteellisesti perustelluin: sen korostama luonnon itseisarvo ja monipuolinen biodiversiteetti ovat ainoita lähtökohtia, jotka takaavat luonnontilaisen metsän jatkuvuuden edellytykset.

Metsäsuhde kansallisena projektina

Suomi on eittämättä metsien maa. Kertomus suomalaisten erityisen tiiviistä metsäsuhteesta on kuitenkin suurelta osin maakuvatyötä, jota on tehty 1800-luvulta lähtien. Myös muualla maailmassa romantiikan ajan metsäihanteet jalostuivat kansallisiksi projekteiksi. Esimerkiksi Ruotsissa, jossa kansanomainen suhtautuminen metsään oli yhtä pragmaattista kuin Suomessa, oli käynnissä samaan aikaan vastaava romantisoiva prosessi, jossa metsiin liitettiin voimakkaita kansallistunteita. Ruotsalainen mänty- ja koivumaisema kansallistui ja muuntui luokkarajat ylittäväksi hartaan kunnioituksen kohteeksi.

Myös saksalaiset kokevat olevansa metsäkansa, jonka kansallinen essenssi lepää Saksan metsissä – saksalaisuutta symboloiva puu on jykevä tammi. 1800-luvun lopun Saksassa laajojen metsien koettiin yhdistävän vast’ikään, vuonna 1871, yhdeksi kansakunnaksi yhdistynyttä maata ja tarjoavan pohjan kollektiiviselle identiteetille, johon kaikki voisivat samaistua. Kansallispuistojen perustamisen myötä luonnossa vaeltelusta tuli keskiluokan mieliharrastus, jonka isänmaallisuutta korostettiin. Metsistä tuli saksalaisuuden maisema, symboli ja kansallinen muisti. Kuten suomalaisessa, myös saksalaisessa metsäromantiikassa metsä lisää yksilön ja yhteisön hyvinvointia. Saksan kielestä löytyy jopa (vaikeasti käännettävä) ilmaisu Waldeinsamkeit, kirjaimellisesti metsäyksinäisyys, jolla kuvataan luonnon keskellä saavutettavaa mielenrauhaa.

Suomessa kansallisen identiteetin pohjan rakentavaa, poikkeuksellisen merkitykselliseksi kuvailtua metsäsuhdetta ylläpidetään määrätietoisesti. Ulkoministeriön maakuvayksikkö on nostanut metsäsuhteen erääksi Suomen maakuvan pääteemoista vuonna 2018. Marraskuussa 2017 Museovirasto esitti Opetus- ja kulttuuriministeriölle elävän perinnön kansalliseen luetteloon 52 kohdetta, jotka oli valikoitu yhteisöhaulla suoritetun keräyksen tuloksista asiantuntijaryhmän suosituksen mukaisesti. Yksi valituista kohteista oli suomalainen metsäsuhde, joka maääriteltiin näin:

”Suomalaisten metsäsuhde kattaa laajan kirjon erilaisia toimintoja ja suhtautumistapoja, jotka ovat usein jopa toisilleen vastakkaisia. Kaikilla suomalaisilla on metsäsuhde. Monet yhteisöt tai ryhmät jakavat ja ylläpitävät tietynlaista metsäsuhdetta. Näitä ovat esimerkiksi metsäammattilaiset, luontoyrittäjät, ympäristökasvattajat, retkeilijät, partiolaiset, marjastajat, metsästäjät, kesämökkeilijät. Käsitystä metsien merkityksestä rakennetaan yhä kulttuurin, kasvatuksen ja koulutuksen keinoin. Perheillä ja kotikasvatuksella on iso merkitys metsissä liikkumisen ja metsien käytön perinteiden välittämisessä ja elävänä pitämisessä.” (Kostet ja Hamari 2017.)

 

toukola

Suomalaisen metsäsuhteen suojelua ja asemaa osana aineetonta kulttuuriperintöä haki kahdeksan yhteisöä: Lusto – Suomen Metsämuseo, Suomen Metsäyhdistys, Metsäkeskus, Metsämiesten Säätiö, MTK, Metsäteollisuus ry, Suomen Partiolaiset ja Metsähallitus. Asetelma, jossa metsään ilmeisen utilistisesti asennoituvat tahot, kuten metsäteollisuuden toimijat, haluavat profiloitua julkisesti metsien puolestapuhujina ja metsän aineettoman arvon tuntijoina, kertoo vallankäytöstä. Poikkitieteellisen poliittisen ekologian tutkimuksen mukaan ne, jotka hallitsevat ympäristönarratiiveja, hallitsevat myös maan ja luonnonvarojen käyttöä. Ympäristönarratiiveilla selitetään ympäristön tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia sekä määritetään millainen on ihmisen oikeanlainen suhde luontoon. Narratiivi ei viittaa epätoteen vaan selittämisen tapaan: ympäristönarratiiveja ovat sekä tieteeseen perustuvat eroosio, väestöräjähdys ja ilmastonmuutos että luonnonuskoinen magia ja loitsuperinne. Tieteellisiä ja luonnonsuojelullisia narratiiveja on esimerkiksi hyödynnetty rajoitettaessa alkuperäiskansojen oikeuksia luonnonvarojen käyttöön. Suomen julkisessa keskustelussa hallitsevan ympäristönarratiivin tarjoavat Metsähallitus ja metsäyhtiöt, jotka kuvailevat metsiä kansallisomaisuudeksi ja lupaavat uusiutuvan metsäteollisuuden luovan yhteiskunnalle menestystä biotalouden kautta.

Valtioneuvoston hyväksymä kansallinen metsästrategia 2025 listaa metsäalan tärkeimmiksi tavoitteiksi ”edistää metsäalan kilpailukykyä, uudistumista ja kasvua sekä metsien aktiivista, kestävää ja monipuolista hyödyntämistä”. Metsätunnelmoinnin tavoite on selvä: metsäteollisuuden promotoimat mielikuvat tähtäävät samaan kuin ulkoministeriön maakuvatyö, joka on ”vaikuttamis- ja viestintätyötä, jolla vaikutetaan kohderyhmien tietoon, mielipiteeseen ja lopulta päätöksiin” (Ulkoministeriö. Maakuvatyö). 

Metsää ihannoiva ja jopa mystifioiva kuvasto on ollut 1900-luvun alusta lähtien osa suomalaisuuden hegemonista diskurssia. Sen yhteydet valtaan ovat lujat: metsäkuvaston suojissa vallanpitäjä on esittänyt itsensä koko kansan mielenilmausten edustajana. Metsiin, kansallisomaisuuteen, kohdistuvia toimenpiteitä kutsutaan hoidoksi, jonka toteuttamiseen valtion omistama metsätalouden kehittämiskeskus Tapio antaa metsänomistajille suunnatuissa Metsäkustannuksen julkaisuissaan yksityiskohtaisia ohjeita (ks. esim. Lehmonen 2014).

Englannissa metsänhoidosta käytetään sanaa silviculture, joka konnotoituu sanan culture toiseen merkitykseen, kulttuuriin. Tapion julkaisemassa Merkityksellinen metsäkulttuuri -selvityksessä metsiin liittyviä kulttuurisia ilmauksia kutsutaan metsäkulttuuriksi. Selvityksen mukaan ”kun jollakin metsään liittyvällä ilmauksella koetaan olevan erityistä kulttuuriarvoa, se määritellään säilyttämisen arvoiseksi ja seuraaville sukupolville siirrettäväksi metsäkulttuuriperinnöksi”. (Karhunkorva et al., 2016.) Metsäteollisuus profiloituukin mielellään kulttuuriorientoituneeksi hoitoalan toimijaksi, jonka tärkeä tavoite on pitää Suomen metsät elinvoimaisina ja varjella niitä henkisen hyvinvoinnin keskuksena – sekä aineellisena omaisuutena.

Kulttuurin ja teollisuuden yhteenkietouttaminen kielen ja käsitteen tasolla liittyy aktiiviseen mielikuvatyöhön. Julkusen ja Kuusamon (1987) mukaan julkisuudessa ylläpidetyt metsämielikuvat voidaan asettaa binääriselle jatkumolle, jonka toisessa päässä on sakraali ”kansallisten arvojen metsä” ja toisessa profaani ”raaka-ainemetsä”. Jatkumon yhdistävänä elementtinä toimii ”suomalaisuus”, joka konnotatiivisena kenttänä antaa merkityksen molemmille ääripäille. Käyttöyhteys ratkaisee erityismerkityksen: talousmetsä saatetaan esittää tunnearvokkaana kansallisaarteena. Näin profaani metsäteollisuus representoidaan sakraalin suomalaisuuden kielellä.

Teksti ja kuvat: FM, MA Juulia Juutilainen

Perustuu Juutilaisen Aalto-yliopiston maisterinopinnäytteeseen Understory.

Lähteet:
Julkunen, E. ja Kuusamo, A. (1987) ”Kansallis/omaisuus. Metsän mielikuvat isänmaallisissa lauluissa ja metsämainoksissa”. Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Karhunkorva, R., Paaskoski, L., Matila, A. ja Arnkil, N. (2016) Merkityksellinen metsäkulttuuri.

Keto-Tokoi, P. (2011) ”Suomen symboli”. Teoksessa: Keto-Tokoi, P. ja Kuuluvainen, T.: Suomalainen aarniometsä.

Kostet, J. ja Hamari, P. (2017) Museoviraston esitys elävän perinnön kansalliseen luetteloon hyväksyttävistä kohteista opetus- ja kulttuuriministeriölle [verkkoaineisto]. Saatavissa: http:// http://www.aineetonkulttuuriperinto.fi/fi/File/3367/esitys-kansalliseksi-luetteloksi-2.pdf.

Laukkanen, M. (2018) Metsäsuhteella luodaan myönteistä Suomi-kuvaa [verkkoaineisto].  Saatavissa: https://www.sttinfo.fi/tiedote/metsasuhteella-luodaan-myonteista-suomi-kuvaa?publisherId=4627873&releaseId=65815510.

Lehmonen, H. (2014) ”Metsäsuunnitelma ja puuston arviointi”. Teoksessa: Rantala, S. (toim.): Metsäkoulu.

Maa- ja metsätalousministeriö. Kansallinen metsästrategia 2025 [verkkoaineisto]. Saatavissa: http://mmm.fi/kms.

Metsäteollisuus. Visio 2025 [verkkoaineisto]. Saatavissa: https://www.metsateollisuus.fi/visio2025/.

Pietarinen, J. (1987) ”Ihminen ja metsä: neljä perusasennetta”. Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Schwartz, K. (2006) Nature and National Identity after Communism. Globalizing the Ethnoscape.

Ulkoministeriö. Maakuvatyö [verkkoaineisto]. Saatavissa: http:// formin.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=49631.

Virtanen, L. (1994) ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään”. Teoksessa: Metsä ja metsänviljaa.

Wilson, J. K. (2012) The German Forest. Nature, Identity, and the Contestation of a National Symbol, 1871–1914.

Mainokset

Kansallisromantiikkaa, isänmaallista talouspolitiikkaa ja maakuvabrändäystä – Suomalainen metsäasennemuokkaus ennen ja nyt Osa 1/2

14.11.2018

Metsä Suomen kansallisen identiteetin muodostajana ja symbolina

Metsien rooli suomalaisuuden ydintekijänä ei ole aina ollut itsestään selvyys, vaan se on rakennettu tarkoitushakuisesti. Kansallinen herääminen 1800-luvun lopulla edellytti eron tekemistä vanhoihin vallanpitäjiin. Suomen korkeakulttuuri ja hallinto olivat täysin ruotsinkieliset, joten katse kääntyi omaleimaiseen suomen kieleen ja sitä puhuvaan kansaan, jonka perinteiden keruu herätti intohimoja fennomaanisen sivistyneistön parissa. Juurevan kansan elämän ihailuun liitettiin luontevasti myös ympäristö, joka oli paitsi synnyttänyt kansankulttuurin, myös säilyttänyt sen tiettömien taipaleiden takana.

Tämä Suomessa virinnyt aatteellinen kehitys on linjassa ajan laajempienkin aatesuuntauksien kanssa: myös keskisemmässä Euroopassa romanttinen historiankirjoitus kiinnostui 1700-luvulla menneisyyden hengestä ja pyrki välittämään lukijoille pelkän tapahtumajanan sijasta kokemuksen entisajan elämästä ja kulttuurisista perinteistä. Osana tätä tyylisuuntaa nousivat tavallisen kansan elämä ja tavat merkitykselliseen asemaan muuallakin: aiemmin arkiset ympäristöt, kuten metsät, saivat mystisen merkityksen, kun ne nähtiin kansallisen luonteen, muistin ja tapakulttuurin kehtona.

Kansallisen heräämisen myötä suomalaisille tulivat tutuksi taiteilijoiden representaatiot metsästä. Niitä esittivät Sibeliuksen vavahduttavat kareliaaniset sävelet, Lönnrotin maalailevat kuvaukset Karjalan laulumaista, Runebergin jumalallisuutta korostava luonnonmystiikka, Topeliuksen isänmaallinen luonnonrakkaus ja Kiven vapaudenkaipuinen kipuilu metsissä elämisen ja maatalousyhteisöön sopeutumisen välillä. Vielä kirjailijoita ihannoivammin metsien puolesta puhuivat kansallisromanttiset taidemaalarit. Gallen-Kallela, Halonen ja Järnelfelt paitsi kuvittivat ikoniseksi sittemmin muuttunutta korpiluontoa, myös puhuivat aktiivisesti luonnon itseisarvon ja sen koskemattomana säilyttämisen puolesta. Suomalaisen kansallisromanttisen taiteen myötä metsän kertomukseksi vakiintuivat aarniometsät, järvien pintaan päilyvät pilvet ja luonnon kauneus ja pyhyys, jota Suomen kansa metsissään arvostaa. Näitä visioita maalailivat lähinnä kaupunkilaiset taiteilijat toisille kaupunkilaisille. Nostalgisen metsäidyllin luomisen edellytys on vieraantuminen metsästä: idylliä katsotaan ulkoapäin, metsän tapauksessa kaupungista käsin.

pirkanmaa

Perinteisestä talonpoikaisesta kansankulttuurista ei vastinetta koskemattoman metsän ihailulle löytynyt. Varhaisempien sukupolvien ja metsäelämän romantisoiminen ei vastannut todellisuutta, sillä heille metsä on ollut realiteetti, jonka ehdoilla on eletty ja elinympäristö, josta on pyritty hyötymään kaikilla mahdollisilla tavoilla. Suomi oli 1800-luvulla vankasti agraarinen alue, jonka asukkaiden suhdetta ympäröiviin metsiin oli jo vuosisatoja leimannut taistelu elintilasta: ihminen eli sillä alueella, jonka sai metsältä itselleen vaivalla raivattua. Metsä edusti sekä elinikäistä vastustajaa petoineen ja hankaline maastoineen että puutavaran passiivista varantoa, jota metsän taltuttajalla oli oikeus hyödyntää. Jouko Hautalaan viitaten Leea Virtanen jopa kärjistää suomalaisten perinteisen metsäasenteen näin: ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja haaskannut niitä suruttomasti.” Metsää ja sen asukkaita pelättiin, ja kunnioittava suhde niihin perustui lähinnä magian hyötyorientoituneeseen syy-seurauslogiikkaan.

Talonpoikainen hyötyajattelu ilmeni fennomaanisessa kuvastossa kulttuurimaisemana, jossa metsien keskelle on työtä säästämättä raivattu tila maatalolle tai torpalle ja sen ympärille peltoa, niittyä ja hakamaita. Kansallisromanttisten taiteilijoiden kuvaama villin metsäluonnon kuvasto eli Suomen symbolina, mutta kansallismielisillekin metsät esiintyivät ennen kaikkea hyödynnettävänä puutavarana: rannattomana puumerenä, joka oli saatava hakkuutoiminnnan piiriin. Metsiä ja puita arvostavampi ajattelutapa alkoi levitä myös kansan pariin, kun metsä alettiin nähdä taloudellisesti merkittävänä resurssina, joka tuotti oikein hyödynnettynä voittoa omistajalleen. Taloudellisesti motivoinut luonnon arvostaminen ei ole epätavallinen ilmiö muuallakaan. Siitä on välillisesti kyse myös nykyajan luontorakkaudessa, jonka on mahdollistanut metsästä riippumaton hyvinvointi.

Metsäteollisuus lähti Suomessa voimakkaaseen kasvuun 1900-luvun taitteessa, ja pian liki 90 % Suomen vientituloista tuli puutavarasta. Puun hinnan nousu maailmalla teki metsäteollisuudesta Suomen talouden perustan ja nosti köyhän maan taloudellisen hyvinvoinnin nousujohdanteeseen. Hakkuita haluttiin lisätä kaikkialla, ja metsänviljely nähtiin sijoituksena tulevaisuuteen. Sahoista, tukinuitosta ja lumisista savotoista tuli yhtä lailla kansallista kuvastoa kuin korpimaistakin. Samalla kehittyi metsälle toinen kertomus: ryhdikkäiden, suorarunkoisten puiden muodostama kansallisomaisuus, jota sitkeät korvenraivaajat korjaavat nostaakseen kansansa köyhyydestä ja tuodakseen maalle töitä ja tuloja. Metsänhakkuusta tuli isänmaallista toimintaa ja metsä alkoi merkitä keskeisesti puunkasvua, kun se aiemmin koettiin etupäässä luonnonpaikkana ja vastakohtana kulttuurille tai valtiolle.

Metsäaiheet saivat nopeasti tunnustetun paikan Suomen symboliikassa. 1900-luvun vaihteessa metsämotiivi alkoi korvata klassista kuvastoa jopa valtiollisissa tunnuksissa ja sai saman aseman kuin kuninkaalliset tunnukset muissa Pohjoismaissa. Ajatus Suomesta metsämaana ja suomalaisista metsäläisinä, ylpeästi uppiniskaisina oman tiensä kulkijoina, näkyy arkisemmissakin metsämielikuvissa. Metsä esiintyy Suomen symbolina suurimmassa osassa isänmaallisia lauluja. Erityyppinen metsä liitetään niissä erilaisiin mielikuviin ja elämänpiireihin. Todellisin eli isänmaallisin metsä on havumetsää, joka kuvastaa maskuliinista voimaa, herooisuutta, myyttistä alkutilaisuutta ja Suomen kohtalon vaiheita. Lehtimetsä liitetään feminiinisempään ja tunteikkaampaan kuvastoon, kuten taakse jääneen Karjalan kaipuuseen.

Havupuusymboliikka yksilöityy jopa tiettyihin puihin. Suomen itsenäistyessä v. 1917 kylvettiin Itsenäisyyden kuusi, joka myöhemmin istutettiin Helsingin Kaivopuistoon. Viisikymmentä vuotta myöhemmin istutettiin eri puolille Suomea 30 000 tämän kuusen siemenistä kasvatettua kuusentainta, joita kutsuttiin Kotikuusiksi. Kotikuusta kuvailtiin ”vapaan ja itsenäisen Suomen tunnusmerkiksi”. Suomen 100-vuotisjuhlaa siivitti kampanja, jonka tavoitteena oli istuttaa 100 miljoonaa Tulevaisuuden kuusta juhlavuoden kunniaksi. Pieniä kuusentaimia kuvaillaan kampanjan puitteissa tunteikkaasti. Julkunen ja Kuusamo (1987) puhuvat metsäaiheen metonymiasta: kun tietyn kulttuurin – tässä tapauksessa suomalaisuuden – kuvaston sääntöjä on omaksuttu riittävästi, jo yksi käkkärämänty tai tyylitelty havunoksa riittää herättämään mielikuvan suomalaisuudesta. (Jatkuu seuraavassa osassa)

Teksti ja kuvat: FM, MA Juulia Juutilainen

Teksti on ote Aalto-yliopiston maisterinopinnäytteestä Understory.

purnu

Lähteet:
Julkunen, E. ja Kuusamo, A. (1987) ”Kansallis/omaisuus. Metsän mielikuvat isänmaallisissa lauluissa ja metsämainoksissa.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Harrison, R. P. (1992) Forests. The Shadow of Civilization.

Keto-Tokoi, P. (2011) ”Suomen symboli.” Teoksessa: Keto-Tokoi, P. ja Kuuluvainen, T.: Suomalainen aarniometsä.

Laaksonen, H. ja Kalliola, I. (2017) Tulevaisuuden kuusi.

Leikola, M. (1987) ”Metsien hoidon aatehistoriaa.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Virtanen, L. (1994) ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään.” Teoksessa: Metsä ja metsänviljaa.

Virtanen, P. (1987) ”Kansanperinteen metsäkuvia.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Suomi Finland 100. (2016) Istuta puu satavuotiaalle Suomelle [verkkoaineisto]. Saatavissa: https://suomifinland100.fi/istuta-puu-satavuotiaalle-suomelle/.

Näin nämä metsät koetaan

1.11.2018

Metsäsuhteen käsite on viime aikoina vallannut alaa metsäkeskustelussa. Kokemuksellisuuden korostamisella on kuitenkin myös varjopuolensa.

Kertomuksellisuus ja kokemukset ovat yhä suurempi osa tiedonvälitystä, eikä suomalainen metsäkeskustelukaan ole tältä ilmiöltä välttynyt. Etenkin metsäsuhteen käsite on saanut viime aikoina runsaasti jalansijaa. Alkuvuonna Maa- ja metsätalousministeriön, Suomen Metsäyhdistyksen ja Luston yhteinen metsäsuhteita.fi-sivusto julkaisi KantarTNS:n toteuttaman suomalaista metsäsuhdetta kartoittavan kyselytutkimuksen. Artemis Kelosaaren essee samasta aiheesta ilmestyi Tiede-lehdessä 4/17.

Aihe on kiintoisa ja tärkeä tutkittava, mutta metsäsuhteen kaltaisen, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavan ja monitahoisen käsitteen esilletuonnissa on oltava varovainen ja pidettävä luonnontieteellinen tutkimustieto todella kiinteästi rinnalla. Muutoin vaarana voi olla metsäluonnon kannalta lyhytnäköisten hakkuutoimenpiteiden perustelu biologisen tiedon kanssa tasa-arvoisina esitetyillä näkemyksillä – monimuotoisuudelle tuhoisin seurauksin.

Metsäsuhdeselvitystä tutkaillessani tulokset näyttivät ensi vilkaisulta ristiriitaisilta: metsien säilyminen luonnonmukaisina on erittäin tai melko tärkeää 86 prosentille vastaajista, metsien mahdollisimman tehokas taloudellinen hyödyntäminen taas on erittäin tai melko tärkeää 55 prosentille. Vaivaako kolmasosaa vastaajista perustava kognitiivinen dissonanssi?

Kysellessäni tutkimuksen tekijätahoilta tarkempaa määritelmää metsien ”mahdollisimman tehokkaalle taloudelliselle hyödyntämiselle”, selvisi, ettei sellaista tutkimuksessa ole. Myös metsän luonnonmukaisuutta ei kyselyssä määritelty. Käsitteet on jätetty auki ja annettu vastaajien mietittäväksi tai arvailtavaksi. Taloudellinen hyödyntäminenhän voi pitää sisällään varsinaisten metsätaloudellisten toimenpiteiden lisäksi myös vaikkapa luontomatkailun, jonka hyödyt paikallistaloudelle ovat huomattavat. Metsähallituksen tiedotteen mukaan esimerkiksi Oulangan kansallispuisto jättää 18,9 miljoonaa euroa paikallistalouteen. Kyselyn tuloksia katsellessa ei kuitenkaan voi tietää, miten vastaajat ovat kysymyksen tulkinneet tai mitä kysymyksellä on ajateltu haettavan. Ympäripyöreällä ilmaisulla mahdollisimman tehokkaasta taloudellisesta hyödyntämisestä voidaan vaivihkaa ohjata luontokeskuksia ja pitkospuureittejä puoltavat äänet biotalouden laariin.

Suomalaisten metsäsuhteen ristiriitaisuus ei ole varsinaisesti uusi ilmiö. Metsästäjä-keräilijän elämäntavan muuttuessa agraarisemmaksi riippuvuus metsästä alkoi väistyä ja luontoon suhtautuminen muuttua. Maanviljelyskulttuurista polveutuvassa välineellisessä, utilistisessa luontosuhteessa metsä on yhtä aikaa resurssien lähde, vastus ja uhka. Tehometsätalouden alkuaikojen retoriikka luonnontilaisista metsistä museoituvina ja itsetuhoon suistuvina kaikuu tutkijoidenkin puheissa sinnikkäästi edelleen.

Eräkirjailijana tunnetun metsänhoitajan A. E. Järvisen metsäsuhteen kaksijakoisuutta ovat käsitelleet muun muassa Suomalainen aarniometsä -teos ja Tere Vadén kirjassaan Ajo ja jälki. Vadén kuvaa Järvisen metsäsuhdetta ja sitä, miten tämän tapa kutsua työtään ”metsiin kohdistuvaksi” erottaa ”työn” ”metsistä”: ”’Metsiin kohdistuva työ’, on yksilösubjektin asenne. On syytä epäillä, että tässä ilmauksessa sana ’metsä’ ei tarkoita samaa kuin esimerkiksi sellaisessa ilmauksessa, jossa ’suurten metsien elämisen riemu ottaa minut valtoihinsa’. Työn kohdistusta tarvitaan siksi, että metsä on Järviselle muutakin kuin kohde, pelkkä objekti ja hyötykäytön varasto.” Järvisen sisäinen ristiriita tuskin edustaa Suomessa kovin marginaalista ääntä, vaikka harvemmin sitä näin selkeästi sanallistetaan.

Metsäsuhde ei kokemuksellisuudessaan ole aina johdonmukainen ja suoraviivainen. Olen kuitenkin maastossa ja netissä harhaillessani yrittänyt löytää tämän hetken suomalaisten metsäristiriidan syitä ja mahdollistajia. Kenties metsän vähittäistä nakerrusta ympäriltä ei huomaa tai siihen turtuu, kunnes on liian myöhäistä. Havahtuminen tapahtuu, kun toimenpiteet osuvat juuri siihen vuosia samana pysyneeseen marjametsään. Usein luonnontilaista metsää ei tunnisteta. On puutetta sekä tiedosta että metsästä, mikä johtaa siihen, että biologian opiskelijatkin valokuvaavat talousmännikköä innoissaan. Sosiaalisessa mediassa jaetaan avohakkuuaukioiden kuvia runollisilla kuvateksteillä.

Lauran metsäsuhdeblogin kuva 2

Ja miten tieto näkemistä muuttaakaan: Pirkanmaan kotimetsät, joissa yläasteikäisenä opettelin valokuvaamaan ja määrittelemään itseni metsän ja sen estetiikan kautta, näyttävät harvenevilla kävelyretkillä ryteiköiltä. Hippiäiset ovat sentään vielä läsnä. Katseeni on luonnontieteen ja pohjoisen maisemien turmelema.

Ihmistä tuskin lopulta paljoa haittaa talousmetsistä nauttiminen, vaikka luonnon monimuotoisuuden terveyshyödyt onkin viime vuosina tunnustettu. Ehkä eräs syy siihen, miksi terveysmetsäpuhe on tuntunut usein epämääräisen vaivaannuttavalta on se, että loppuviimeksi metsissä on kyse ennen kaikkea muunlajisista. Metsäsuhteen käsite, useista näkökulmistaan huolimatta, inhimillistää käsiteltävän asian. Antti Salminen muistuttaa vuoropuhelussaan Ville Hämäläisen kanssa (Nuori Voima 4-5/2017), että voima, jolla ihminen hyödyntää ei-inhimillistä, ”resurssia”, on sekin ei-inhimillistä perua. Ei-inhimillinen, Salminen kirjoittaa, ei tarvitse inhimillistä juuri mihinkään, mutta inhimillinen tarvitsee ei-inhimillistä ensimmäisestä henkäyksestä viimeiseen korahdukseen. Ystävälläni on tapana sanoa, että jo metsäsuhteen käsite kertoo sen, että metsäsuhde on häviämässä. Vadén mainitsee ”erämaan” ja ”metsän” olevan erämaasta eroamisen sanoja, talon piiristä käytettyjä sanoja.

Metsien elon- ja kuolonkirjon ja merkityksien itseisarvo tuskin on yhteiskunnallisesti varteenotettava argumentti. Onko tieteelliseen tietoon perustuva luonnonsuojelu siis ainoa keino estää metsäkeskustelun luisumista käsittelemään pelkästään ihmisen tarpeita? Ihmiskeskeisyys toki säilyy, sillä jo luonnonsuojelun ajatus eristää luonnon suojeltavaksi objektiksi. Ajo ja jälki -teoksessa Vadén tekee mielenkiintoisen huomion: ”Luonnonsuojelu on teknologisen tietoisuuden kieroin tapa vangita luojattoman luonnon kokemus, tässä on myös syy siihen miksi teknologian keskusalueilta ohjailtu luonnonsuojelu on kohdannut katkerinta vastarintaa siellä, missä rippeitä, haamuja, luojattoman luonnon kokemuksesta on vielä ollut jäljellä.” Ne paikat, joissa näitä rippeitä vielä on, ovat usein myös niitä, joiden viimeiset suojelemattomat vanhat metsät ja ekologiset käytävät ovat häviämässä, mutta joissa usein käden heilautuksen säestyksellä todetaan, että kyllähän täällä tätä metsää riittää. Osaltaan ristiriitaa aiheuttaa myös se, että myönteinen suhtautuminen luonnonsuojeluun ja monimuotoisuuden arvon tunnustaminen ovat usein korkeita juurikin näillä ”teknologian keskusalueilla”.

Nykyisellään tietynlainen maasta eläminen, jota rippeiden-haamujen alueilla vielä on, on harvoin missään määrin kestävää – mutta johtaako sen väheneminen luonnon ulkoistavaan suojeluun, metsien muuttumisen refugioiksi ja reservaateiksi?
Metsäluonnon häviämisen tahdin kiihtyessä on kuitenkin käytettävä niitä keinoja, jotka ovat käsillä. Elinympäristöt pirstaloituvat nopeammin kuin metsäsuhteet muuttuvat. Vähitellen metsän ja sen kanssa olemisen ja kokemisen käsittelyn on muututtava suuressa mittakaavassa, mutta sitä ennen on syytä varmistaa, että biologinen tieto, taiteen ja filosofian avustuksella, tuo esiin tämän elon- ja kuolonkirjon olennaisuuden varmistaakseen myös sen jatkuvuuden.

Teksti ja kuvat: L. V. Maa
Kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehden 2/2018 Vieraskynä -palstalla.

Metsäsuhdetta brändäämässä

8.2.2018

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Yle kirjoitti 4.2. Suomen metsämuseo Luston tiedonkeruuhankkeesta, jossa selvitellään suomalaisten metsäsuhteita ja pyritään löytämään yhteisymmärrystä erilaisten metsäasenteiden välille. Lusto ei toki ole ensimmäisenä asialla; ristiriitaistenkin metsäsuhteiden ja -näkökulmien käsitteleminen on ollut viime vuosina pinnalla sekä tutkimushankkeissa että taiteessa.

Luston näyttelypäällikkö toteaa jutussa: ”Metsäsuhde-käsite on siitä erittäin hyvä, että se saattaa eri tavoin ajattelevat yhteen, kun he hoksaavat, että mehän ollaan tässä saman asian äärellä. Että metsä on kummallekin osapuolelle tärkeä ja rakas asia, mutta sitä katsotaan vaan eri tavalla.”

Saksan mänty

Erilaisia metsäsuhteita 1: Mänty-ihmiskehosuhde. Rauhassa kasvanut lähimetsän mänty, jonka oksilla moni lapsi on harjaannuttanut motoriikkaansa, mutta jonka ikää kukaan ei tiedä. Talvi 2013.

Metsäsuhdeprojekti laittaa kaikki suhteet ja kokemukset samalle viivalle ja samanarvoisiksi niiden sisältöjä tarkemmin arvottamatta. Kunhan on joku, vaikka välillinenkin linkki metsään. Vessapaperinkuluttajalla on metsäsuhde siinä missä metsäekologillakin, erilaiset metsäsuhteet ovat rikkaus, kampanja viestittää.

Koettuja suhteita ei voi oikein osoittaa tosiksi tai epätosiksi, jokainen kokee miten kokee. Mutta entä jos kokija ei esimerkiksi ”koe” tai ei halua kokea metsän ekologisia tai kulttuurihistoriallisia piirteitä, niitä jotka eivät näyttäydy paljaalle ihmissilmälle, joita hän ei ehkä tunne tai jotka haittaavat hänen intressejään? Millaisesta ”metsäsuhteesta” silloin on kyse? Joku toinen saattaa puolestaan tuntea rakkautta metsän puunkasvua kohtaan, mutta onko silloin kyseessä metsäsuhde vai tarkemmin ajateltuna puunkasvatussuhde? Mitä metsän käsitteellä tahdotaan tarkoittaa, onhan luonnonmetsällä ja talousmetsällä kuitenkin valtavasti eroa?

Kaikki metsäsuhteet eivät ole yhtä painavia ja merkityksellisiä esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa tai julkisessa keskustelussa. Muiden kuin ihmisten metsäsuhteita ei välttämättä oteta huomioon politiikassa. Eikä kyllä edes kaikkien ihmisten. Kuvitellaan vaikka kolme metsäsuhdetta. Kanahaukalle metsä on elinympäristö ja -ehto, sen metsäsuhde on siis elämän ja kuoleman suhde, vaikkakin kokemustasolla ihmisymmärryksen vaikea saavuttaa. Lapsen metsäsuhde voi olla hyvin kehollinen ja mielikuvituksekas, voisi sanoa: perustavanlaatuinen. Kolmas metsäsuhde voisi olla Metsähallituksen aluepäällikön, joka haluaa täyttää maan hallituksen asettamat hakkuutavoitteet ja vähän ylikin, hänellä on paljon metsävaltaa, mutta hän vakuuttelee metsärakkauttaan (sillä kukapa kysyttäessä sanoisi vihaavansa metsää?).

On tosi mielenkiintoista kuulla lintutietäjiltä kanahaukan touhuista, ihmetellä että tällaisenkin olion kanssa saa elää samaan aikaan maapallolla ja miettiä, mitenköhän se metsänsä kokee. Vähän harmittaa, ettei haukoilla tai lapsilla ole metsävaltaa, eikä heidän metsäsuhteitaan nosteta kampanjan keskiöön. Projektin tägeihin liitetty metsäsuhteisto vaikuttaa toistaiseksi painottuvan erilaisiin metsänkäyttösuhteisiin.  Mutta mihin tällä kokemuspuheen kasaamisella pyritään? Miksi se kuulostaa ilmiönä niin tutulta?

Hulkonmäki

Erilaisia metsäsuhteita 2: Evankelis-luterilais-ekonominen metsäsuhde, Savitaipaleen seurakunta tarvitsi metsänhakkuutuloja seurakuntatalon peruskorjaukseen. Syksy 2017.

Kokemuspuheen voimistumiseen yhteiskunnassa on pureutunut Kertomuksen vaarat -tutkimusprojekti, jonka tavoitteena on ”selvittää, miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto, mitä riskejä tähän liittyy ja miten tutkijat voivat lisätä kriittistä ymmärrystä kertomusmuodon voimasta ja vaaroista”. Tutkimus keskittyy erityisesti kokemuksellisen puheen, tunteita herättävien ”mallikertomusten” jakamisen sekä narratiivisuuden yhteiskunnallisen ja poliittisen hyötykäytön kysymyksiin.

Kertomuksen vaarat -projektin kysymyksiä soveltaen metsäsuhdepuheen ongelmaksi muodostuu helposti se, että poliittis-yhteiskunnallisista kysymyksistä – kuten metsien käyttö – pyritään henkilökohtaisella kokemuspuheella häivyttämään niiden poliittisuus. Metsäsuhteet esitetään vilpittöminä ja subjektiivisina, vähän psyykkisinäkin tunneasioina, joissa ei ole mitään oikeaa tai väärää, vaan kaikki ovat ihan yhtä hyviä metsäsuhteita, vaikka erilaisia. Yksilökertomuksilla pyritään myös suoraan tunnesamastumiseen, ja ihminen saattaakin samastua helpommin tunteitaan heruttelevaan metsävallanpitäjään kuin metsässä mönkivään uhanalaiseen eliöön.

Metsäsuhdekampanjassa ei ole kuitenkaan kyseessä pelkkä tiedonkeruu ja metsäkonsensus, vaan Lusto ja Suomen Metsäyhdistys ovat mukana rakentamassa suomalaisten metsäsuhteesta maabrändiä ja ajavat sitä myös Unescon aineettomien maailmanperintökohteiden listalle. Matkailuelinkeinon kasvaessa saattaakin herätä ajatus, vastaavatko suomalaisten kauppaamat metsämielikuvat ja -suhteet todellisuutta? Luontomatkailuahan voisi markkinoida rehellisesti vaikka taimikonhoitokuvastolla ja brändätä se esimerkiksi weird wilderness experienceksi. Vaan uskaltaisivatko metsäsuhdebrändääjät julkaista kertomuksia vihamielisistä metsäsuhteista, salametsästyksestä tai laittomista hakkuista? Nekin ovat valitettavan tosia metsäsuhteita maassamme ja ”metsäsuhteiden erilaisuushan on rikkaus” kampanjoitsijoiden mukaan.

IMG_20170108_164304

Erilaisia metsäsuhteita 3: Taiteilijan metsäsuhde. Taidemaalari Pekka Halonen rauhoitti Halosenniemen pienen luontoalueen Tuusulassa aikana, jolloin luonnonsuojelusta ei vielä juuri puhuttu. Nyt niemellä kasvaa ihastuttava vanha sekametsikkö. Talvi 2017.

Metsäkokemusten keruuprojekti kuulostaa tietenkin somalta, vaikkakin enemmän vaikuttamisviestinnältä kuin tutkimukselta, koska  tämän metsäsuhdeprojektin taustalla vaikuttavat pääasiassa metsätaloustoimijat firmoista etujärjestöihin, eivätkä esimerkiksi tutkimuslaitokset. Keskustelun herättäminen ja sillanrakentaminen ovat ihan kivoja pyrkimyksiä, mutta millaisilla argumenteilla? Luston apulaisjohtajan mukaan ”metsäteollisuuden johtajat unohtavat ’motot ja motit’, kun heidän kanssaan alkaa avata metsäsuhdeteemaa.” Olisi kuitenkin varsin suotavaa, että luontosuhdefiilistelyn ja brändityöpajojen sijaan metsäalan edunvalvojat ja vallanpitäjät kykenisivät käymään myös ihan asia- ja tietopohjaista dialogia köyhtyvän metsäluontomme tilasta ja heidän osuudestaan asiassa. Monimuotoinen metsäluonto on kuitenkin paras maabrändi ja tarjoaa kestävimmän metsäsuhteen:

Welcome to Finland, the land that overcame its forestry greed and is now learning a more moderate, respecting and wiser forest relationship!

 

Hakamäen koivut

Erilaisia metsäsuhteita 4: Paikallishistoriaan kietoutuva metsäsuhde, sisällissodan raadollisimmat hetket nähneet vanhat koivut Savitaipaleen Hakamäen suojelupläntillä. Kevät 2017.

Bioajan perintö?

12.6.2017

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Suomen juhlavuoden kunniaksi metsätaloussektori käynnisti Bioaika-kampanjan ”lahjana Suomen nuorille”. Biosanomaa kärrätään rekoilla ympäri Suomen: levittäydytään torille tai koulunpihalle, pystytetään teltat, käynnistetään simulaattorit ja yritetään puhua nuorten kieltä hupparissa ja lököfarkuissa. Suomen luonnonsuojeluliitto bloggasi jo Bioajan ristiriitaisesta sisällöstä. Sitä vasten arveluttavana näyttäytyykin juuri metsäbiotalouden ”lupaus” tulevaisuuden elinkeinosta, sekä taloudellisessa että perustavammassa, eettisessä mielessä.

20170605_171111

Ysäri-yläasteella tuijotettiin säännöllisesti metsäteollisuuden esittelyvideoita ja vierailtiin sahayrityksissä ja sellutehtaissa. Lähtökohta oli varsin sukupuolittunut: metsätalous esiteltiin hyvinpalkattuna työnä erityisesti nuorille ja vähemmän koulutetuille miehille. Lukion jälkeen moni huokaisi helpotuksesta: emme valinneet kovasti tuputettua metsäalaa, jolla työpaikat katosivat valtavaa vauhtia. Kun muisti muutamaa vuotta aiemmin esitetyt filmit lupauksineen, väistämätön johtopäätös oli: saattoiko nuori ihminen luottaa aikuisten talous- ja tulevaisuusnäkemyksiin, jos ne olivat näin pettävällä ja lyhytkatseisella pohjalla? Maailman muuttuminen tuntui tulevan täysyllätyksenä vanhakantaisen metsäalan edunvalvojille.

Vuonna 2017 Bioaika-kampanja esittelee jälleen metsäalaa tulevaisuuden varmana työpaikkana ja kasvualana. Epäilemättä työtä riittää, ja erityisesti maakuntien pojat ovat edelleen metsätalouden työvoimapolitikan vaikuttimena, vaikka koneistumisen ja tehostumisen myötä työtä on silti paljon harvemmille. Mutta mikäli ottaa huomioon biotalouden oikeat ympäristövaikutukset: haluaako ajattelukykyinen nuori ekologisesti arveluttavalle alalle, jollaiseksi biotalous on kovaa vauhtia muodostumassa?

Sanotaan, ettei henkistä perintöä voi syödä, eikä sillä voi maksaa laskuja. Siispä tingimme ylevistä periaatteista, hyväksymme avohakatut maisemat ja luonnon muuttumisen luonnonvarareservaatiksi sekä unohdamme monitahoisemman metsäsuhteemme. Ikään kuin sanattomasta sopimuksesta – ja jotta pojat saisivat töitä kotikonnuilta – nielemme biotaloushöpsismin saarnamiehineen.

20170605_171637

Bioaika-torilla jututtamani metsäteollisuuden edustaja myönsi suoraan, että sellun ja kartongin kysyntä vetää (sitä on siis todellinen ”biotalous”), ja toisekseen kampanjan markkinoimat bio-innovaatiot tai metsätuotteiden arvonlisäys eivät vaadi niin himokkaita hakkuunlisäyksiä kuin suunnitelmissa. Rehellistä puhetta teollisuudelta, ja ihan muuta kuin mitä biorekassa maalaillaan.

Tämänhetkisen ja suunnitellun metsätalouden volyymit ovat kohtuuttomia sekä luonnon että ihmisyyden kannalta. Yhä useammin törmään ihmisten kaipuuseen metsän syvemmistä merkityksistä, siitä ajattelutavasta, että otetaan vain se mitä tarvitaan ja sekin kunnioituksella. Folklore koetaan jälleen arvokkaana perintönä, kädentaitajia ja luonnonmerkkien tuntijoita kunnioitetaan. Metsäkasvien yhteiselämästä ja tunteista kertovat kirjat rikkovat myyntiennätyksiä, metsämuseoilta toivotaan enemmän henkistä perintöä ja luonnon esittelyä kuin metsätalousinfoa, ja ne, jotka ymmärtävät metsän ekologisia suhteita ja merkitysmaailmoja mottimäärien asemesta ovat äärimmäisen arvokkaita tietäjiä ja tiennäyttäjiä nyt ja tulevaisuudessa. Tätä vasten Bioajan taustaorganisaatioiden lahja nuorille sukupolville näyttää uhkaavasti karhunpalvelukselta: hienon puumateriaalin halventamiselta lyhytikäisiksi kertakäyttötuotteiksi, hiilipäästöjen kasvattamiselta nielujen sijaan, sieluttomilta maisemilta sekä esineellistävän luontosuhteen markkinoimiselta. Tällaisen ”bioperinnönkö” haluamme jättää?

Ehkä sittenkin haluamme tarjota syvempää merkitysperintöä, esikuvia ja opetusta; sellaista, joka puunkasvu- ja sivuvirtahokemien sijaan siirtää sivistystä, suhteellisuudentajua, ekologista ymmärrystä, tarinoita, taidetta ja mielikuvitusta. Tätä ansiokasta työtä muun muassa Luonto-Liiton metsälähettiläät ovat vuosien mittaan tehneet.

20170605_171625

Aleksis Kivi mietteliäänä Bioajan äärellä.

 

 

Ympäristöministeriö puolustelee hallituksen tuhoisaa metsäpolitiikkaa valikoiduilla puolitotuuksilla

24.5.2017

Teksti ja kuvat: Lauri Kajander

Suomen ilmastopaneeli julkaisi 23.5.2017 raportin, jossa selvitettiin biotalousalan tutkijoiden käsityksiä metsien hyödyntämisen ilmastovaikutuksista. Tutkijat muotoilivat yhdessä seitsemän väittämää, joista tutkijat ovat yksimielisiä. Asunto-, energia- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen kiirehti heti kommentoimaan tutkijoiden näkemyksiä tiedotteella.

Kantoaukko_panoraama_Jämsä_2016_LKa

Vertaillaanpa.

Tutkijat:

Hakkuiden ja puunkorjuun lisääminen pienentää Suomen metsien hiilinielua ja metsien hiilivarastoa vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin verrattuna tilanteeseen, jossa niitä ei lisätä.

Ministeri Tiilikaisen johtopäätös:

”Metsänhoidon ilmastohyödyt tunnustetaan. Suomen metsät ovat jatkossakin hiilinielu. Tämä tarkoittaa, että Suomen metsät viilentävät ilmastoa eli sitovat ilmakehästä hiilidioksidia. Suomen metsien hiilivarasto suurenee joka vuosi”

Ilmastonmuutoksen torjunnassa on ensiarvoisen tärkeää saada hiilipäästöjä ilmakehään vähennettyä voimakkaasti ja nopeasti, muutaman lähivuosikymmenen aikana. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että lisäämällä metsien hakkuita vaikutus tällä aikavälillä on päinvastainen. Tiilikainen sivuuttaa tämän täysin ja hokee hallituksen biotalousmantraa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Avohakkuu_Jämsä_UPM_2016_LKa

Entäs sitten luonnon monimuotoisuus?

Tutkijat:

Merkittävä metsien hakkuiden lisääminen voi johtaa metsäluonnon monimuotoisuuden selvään heikkenemiseen, ellei asiaa oteta huomioon riittävästi metsänhoidon käytäntöjen ja suojeluverkoston toteutuksessa.

Tiilikaisen mielestä tämäkin asia on kunnossa:

”[Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnonvarakeskuksen vuonna 2016 tekemän metsäluonnon monimuotoisuutta koskevan] selvityksen mukaan metsien monimuotoisuustavoitteet ovat saavutettavissa myös kansallisen metsästrategian puunkäyttötavoitteilla, mutta lisätoimia monimuotoisuuden edistämiseksi tarvitaan.

”Näin tullaan tekemään. Viimeksi huhtikuussa hallitus päätti lisätä luonnonsuojelun määrärahoja. Nämä ohjataan metsäluonnon suojeluun”, ministeri Tiilikainen sanoo.

Kerrataanpa minkälainen ”lisätoimi monimuotoisuuden edistämiseksi” Sipilän hallituksen luonnonsuojelubudjetti on ollut.

Vuonna 2015 luonnonsuojelualueiden hankintaan budjetoitiin yhteensä 47,8 miljoonaa euroa. Sipilän hallitus leikkasi tästä rahoituksesta 63 % ja vuonna 2016 käytössä oli 17 miljoonaa. Itse romahduttamaansa rahoitukseen hallitus on nyt palauttamassa 3 miljoonaa ensi vuonna, jolloin rahaa on käytettävissä yhteensä 21,7 miljoonaa.

Vuonna 2018 luonnonsuojelualueiden hankintarahoja on siis leikattu vuoden 2015 tasosta 63 prosentin sijaan ”vain” 55 prosenttia.

Että sellaisia ”lisätoimia monimuotoisuuden edistämiseksi”.

Lopuksi Tiilikainen valittaa ympäristöministeriön tiedotteessa, että tutkijoiden näkemyksestä puuttuu kansainvälinen ote. Hän vertaa Suomen hakkuutasoa Ruotsin hakkuutasoon, ikään kuin olisi jokin kestävän hakkuutason mittari että jossain hakataan vielä enemmän. Ruotsin hakkuutaso on vielä korkeampi kuin Suomen, mutta ei siksi että Suomessa hakattaisiin liian vähän vaan siksi että Ruotsissakin hakataan liikaa.

Tiilikaiselta itseltään tietenkin unohtuu Suomen ja Ruotsin luonnonsuojelubudjettien vertailu. Alla olevasta kuvasta selviää miksi.

Ruotsi-Suomi ls-maaottelu 2017

Tässä vielä Ilmastopaneelin raportin kaikki seitsemän tutkijoiden yhdessä muotoilemaa väittämää, joista vallitsee yksimielisyys. Väittämien arviointiin ja työstämiseen osallistui 28 tutkijaa Helsingin yliopistosta, Ilmatieteen laitokselta, Itä-Suomen yliopistosta, Jyväskylän yliopistosta, Luonnonvarakeskuksesta, Suomen ympäristökeskuksesta ja Teknologian tutkimuskeskuksesta VTT:ltä.

  • Talousmetsien puuntuotantoa on mahdollista lisätä metsähoidon keinoin, mutta lähimpien vuosikymmenien aikana ei pystytä lisäämään merkittävästi runkopuun nettokasvua. Merkittävä lisäys on odotettavissa vasta 2050-luvulla ja sen jälkeen.
  • Hakkuiden ja puunkorjuun lisääminen pienentää Suomen metsien hiilinielua ja metsien hiilivarastoa vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin verrattuna tilanteeseen, jossa niitä ei lisätä.
  • Suurimmat ilmastohyödyt puunkäytöllä saavutetaan puupohjaisilla pitkäikäisillä tuotteilla, joiden hiilisisältö pystytään pitämään pitkään käytössä ja jotka korvaavat elinkaarivaikutuksiltaan suuripäästöisiä tuotteita.
  • Pitkällä aikavälillä fossiilisten polttoaineiden korvaaminen metsäenergialla tuottaa ilmastohyötyjä, mikäli fossiilisten korvautuminen on pysyvää, metsämaa säilyy metsänä ja metsien kasvu pysyy ennallaan tai kasvaa tulevaisuudessa.
  • Metsien käytön poliittista päätöksentekoa varten tuotettuja Suomen metsien tulevaa kehitystä kuvaavia mallilaskelmia olisi hyvä täydentää muun muassa ilmastomuutoksen erilaisia kehityspolkuja kuvaavilla analyyseillä.
  • Metsien eri käyttömuodoille kuten puuntuotannolle, hiilensidonnalle, suojelulle ja virkistyskäytölle asetetut tavoitteet kilpailevat keskenään, eikä tavoitteita voida todennäköisesti saavuttaa samanaikaisesti.
  • Merkittävä metsien hakkuiden lisääminen voi johtaa metsäluonnon monimuotoisuuden selvään heikkenemiseen, ellei asiaa oteta huomioon riittävästi metsänhoidon käytäntöjen ja suojeluverkoston toteutuksessa.

 

Miksi Tornator ei halua suojella Natura -alueen virkistysmetsiä?

11.5.2017

Teksti:
Janne Kumpulainen, luontoinventoija
Juha Kinnunen, biologi, FM

Vieremäläisille ja yläsavolaisille laaja Hällämönharjun seutu on ollut tunnetuimpia harjumetsiä, ja suosituimpia sellaisia. Niinpä pääomistaja Tornator suostui viitoittamaan polun ja rakentamaan kodan Linnaharjulle. Yhtiö osoitti tällä, että virkistys kohdistuu muihinkin osiin kuin harjun keskeisimpään selänteeseen.

Hällämönharju_usvassa

Hällämönharju usvassa.

Toistaiseksi Tornator on suostunut rauhoittamaan vain jyrkimmän pätkän järvimaiseman keskeltä. Yhtiö kuitenkin jätti polun hoitamatta ja alkoi vähentää Natura-alueen harjumetsiä reunoilta käsin. Tornator ryhtyi rahankiilto silmissään vähentämään Natura-alueen arvoja. Siitä huolimatta että joka vuosikymenellä on kiistelty alueen suojelusta.

Linnaharju_aukkohakkuu_2015

Linnaharjun vuonna 2015 hakattua maisemaa. ”Linnaharjun metsiä käsitellään maisema-, ja virkistysarvojensa vuoksi puistomaisesti, vaikka ne ovatkin talousmetsiä. Polun opastaulut pidetään ajantasalla tulevan metsänkäsittelyn mukaan, joten polku elää jatkuvasti”, sanotaan Vieremän kunnan nettisivulla.

Tornator on osallistunut Hällämön hoito- ja kunnostusuunnitelman ohjausryhmään. Samaan aikaan kun ryhmässä on monien osapuolien toimesta esitetty luontopolun kunnostamista, yhtiö ei kerro omista aikeistaan. Tornator on jatkanut alueen metsien hakkaamista, ja valmistelee uusia jatkohakkuita kuin mitään suojelun toteutusta ei aiottaisikaan miettiä.

Aika lailla samanlainen kiista Natura-suojelun toteutuksesta käytiin viime vuonna Kajaanin Ärjänsaaressa. Eli onko alueelta ehditty kartoittaa luontotyypit ja mitä suunnittelu edellyttää ennen hakkuita. Myös kartoituksen tarkkuus on tärkeää. Jos harjumetsien joukossa on (nuortakin) luonnonmetsää, hakkuut ovat laittomia.

ELY-keskus ei ole puuttunut Tornatorin hakkuisiin Hällämönharjun Natura-alueella. Suurin ristiriita viranomaisten passiivisuudessa on se, että maanmuokkaus on haitannut luontotyypeille tärkeiden kasvilajien säilymistä. Eli hakkuut ja muokkaus yhdessä ovat heikentäneet Natura-alueen harjumetsiä ja muita luontotyyppejä. Luonnonsuojelulaki kieltää näiden heikentämisen.

Linnaharju_avohakkuu_2017.jpg

Avohakkuu Linnaharjulla vuonna 2017.

Linnaharju_avohakkuu_2017-2.jpg

Avohakkuu Linnaharjulla vuonna 2017.

Ydinalueiden arvo on hyvin merkittävä niin geologisesti kuin biologisesti. Suomen Ympäristö -julkaisussa 32/2011 todetaan, että alue on Savon laajin valtakunnallisesti arvokas tuuli-/rantakerrostumien yhdistelmämuodostuma (s.18). Hakkuut tuntuvat erityisen ahneilta, kun ajattelee ainutkertaisen kokonaisuuden arvoa.

Vieremän kunta on toivonut Linnaharjun polun kunnostamista. Hakkuiden jatkaminen oli huono vastaus luontomatkailun ja matkailusuunnitelman kehittäjille. Kuka kustantaa uuden kodan, kun edellisen kotareitin maisema on pilattu hätiköintihakkuilla? Ehkä kunta huomaa tästä, että maakuntakaavamerkinnät pitäisi siirtää yleiskaavan määräyksiksi.

Hakkuut mahdollistava maa-aineslailla toteutettu suojeluvaihtoehto valittiin viime vuosisadalla Hällämön Natura-alueen toteutuskeinoksi vain siksi, ettei valtiolle syntyisi suojelusta korvausvelvollisuutta. Rajoittamalla metsätaloushakkuita – ja perustamalla suojeluosia – turvataan monikäyttö ja lisääntyvä matkailukäyttö. Vain tällä tavalla kyetään takaamaan alueen arvot. Vieläkö tarvitaan kiista maanmuokkauksen rajuudesta Natura-alueella?

Linnaharju_avohakkuu_2015.jpg

Linnaharjun avohakkuu vuodelta 2015.

Onko mäntyplantaasi-istutuksien perustaminen luontaisesti syntyneen männikön tilalle järkevää Natura-alueen käyttöä? Miksi ELY-keskus sallii heikentää luontotyypin ominaispiirteitä, esimerkiksi harjukasvillisuuden elinoloja?

Näitä kysymyksiä kuullaan vielä lisää.

Hällämönharju&Pikku-Hällämö.jpg

Hällämönharju ja Pikku-Hällämö.

mapant

Kartta Hällämönharjun ja Linnaharjun topografiasta. Violetit alueet ovat suppakuoppia. (karttakuva: MapAnt.fi)


 

LINKKEJÄ:

 

%d bloggers like this: