Skip to content

Biotalous-battle

26.11.2015

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Metsämessujen yhteydessä 6.11.2015 järjestetyn ”biotalous-battlen” keskeinen väittämä kuului: ”Metsäluonto kestää suunnitellun 15 miljoonan kuution lisäyksen talousmetsien hakkuissa.” Kaksi joukkuetta väitteli aiheesta. Kyllä kestää -joukkueen muodostivat puuntuotoksen professori Kari Mielikäinen, UPM:n yhteiskuntavastuujohtaja Petri Heinonen ja MTK:n ympäristöasiantuntija Markus Nissinen. Ei kestä -joukkuetta edustivat Jyväskylän yliopiston ekologian professorit Janne Kotiaho ja Mikko Mönkkönen sekä ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta. Väittelyä tuomaroi Metsäyhdistyksen viestinnän suunnittelija Hannes Mäntyranta.

Lukijat voinevat kuvitella jo etukäteen kummankin puolen argumenttien pääsisällön: yliopistotutkijat olivat huolissaan tehometsätalouden aiheuttamasta monimuotoisuuden hupenemisesta, kansankielellä voisi kai puhua luonnon köyhtymisestä (itse puhuisin myös metsäsuhteemme yksitoikkoistumisesta). He huomauttivat, ettei ole järkevää tai kestävää paisuttaa hakkuita ”lyhytkiertoisen vessapaperiteollisuuden” tarpeisiin, jota biotalous, os. sellunkeitto, tulisi enimmäkseen olemaan. Talouden ja teollisuuden etumiehet kokivat, ettei oikeastaan ole mitään ekologista ongelmaa, korkeintaan näkemyseroja, ja hakkuita voitaisiin lisätä vieläkin enemmän. Vaikka asetelma ja moni argumentti oli ennalta arvattavissa, väittely oli silti kiintoisa, koska moni merkitys paljastui siinä melkein kuin itsestään.

Kuinka talousmetsästä tehdään luonnollisempi kuin luonnonmetsästä

leimikkolapsi

Tunnelmakuva metsämessuilta.

Oikeastaan biotalous-battle muistutti ilmastonmuutosdebatteja kymmenen vuotta sitten. Vielä silloin ns. denialisteilla (eli kieltäjillä, usein teollisuuden eturyhmien edustajilla) oli tapana kyseenalaistaa ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen väittämällä tutkimusmittareita ja -metodeja humpuukiksi. Professori Mielikäinen, joka nimitti itseään ”menneisyyden mieheksi”, huvitti yleisöä heiluttelemalla käsiään ja kutsumalla metsäekologian tutkimustuloksia ”hihastaravistelluiksi mielipiteiksi”. Varsin kiintoisaa onkin, miten pontevasti metsätalousihmiset ovat lähteneet mukaan nimenomaan ekologiadebattiin. Heillä on taloudellis-poliittinen ylivalta ja vaikutusvalta Suomessa, kaikki kanavat käytössä lobata, rahoittaa ja säätää, mutta silti ikään kuin eettinen alastatus.

Tarvitaan siis oikeuttamisen puhetapoja ja puolustushyökkäystä, on tartuttava samoihin aseisiin: numeroihin ja käsitteisiin, alettava kääntää niitä omaksi eduksi. Numero- ja tilastovyörytys (ilman että valotetaan niiden koko kuvaa, vertauskohtia, laskentamenetelmiä jne.) on keskeinen keino saada kuulijan pää pyörälle, esittää faktoja ja alistaa maailma talouspuheelle. ”Koska numerot”, muuta selitystä ei tarvitakaan. Näin tuntuivat erityisesti Mielikäinen & Heinonen ajattelevan tykittäessään kuutioita, prosentteja ja hehtaareita sarjatulella.

Toisekseen tarvitaan käsitteiden ja arvopuheen haltuunottoa, jossa sanojen aiemmat merkitykset pyritään löyhentämään ja muuttamaan itselle sopiviksi. Muiden mukana UPM ja MTK palkkaavat ”vastuujohtajia” ja ”ympäristöpäälliköitä”, jotka kiertävät valistamassa, kuinka talousmetsissä onkin eniten luontoarvoja, puunkasvu on ylin luontoarvo, metsä surkastuu ilman ihmiskäden ja koneen antamaa hoitoa ja talousmetsä on itse asiassa luonnollisempi kuin luonnontilainen metsä. Silmän- tai paremminkin mielenkääntötemppu toimii kuulijaan, vaikkapa sijoittajaan, kuluttajaan tai metsänomistajaan, joka pelkää olevansa jotenkin epäekologinen tai mikä pahinta: epäeettinen, moraalisesti kyseenalainen. Puheessa etiikasta ja yhteiskuntavastuusta ihmisille yritetään sanoa, että meidän yritystoimintamme perustuu ”hyvän tekemiseen”, ja sinäkin kuluttajana tai sijoittajana olet hyväntekijä, mikäli jaat meidän arvomme.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Vaikka Kyllä kestää -joukkue pyrki kiertämään ja mitätöimään koko metsäekologisen ongelman, Ei kestä -joukkueen puheenjohtaja Janne Kotiaho esitti kolme isoa metsäpoliittista keinokokonaisuutta, tiivistäen: 1. maankäyttösuunnittelu kestäväksi, 2. velvoittavat kompensaatiot, esimerkiksi haittaverotyyppinen, 3. metsätuotteiden jalostusasteen nosto, enemmän rahaa vähemmällä raaka-aineella ja pois bulkkituotannosta, johon biotalouskin tuntuu sortuvan.

Kyllä kestää -puolen pj. Mielikäinen torjui nämä ehdotukset luettelemalla koko joukon metsätaloudesta tuttuja iskusanoja: täsmäsuojelu; puu kasvaa nopeammin kuin ehditään hakata; metsänviljely istutustaimineen lisää geneettistä monimuotoisuutta, paikallismetsät ovat siis geneettisesti köyhempiä (tässä professorilta sekosivat taas metsän ja yhden puulajin monimuotoisuus). Hehkuttaessaan täsmäsuojelua UPM-Heinonen yritti kiertää ekologian alkeet eliöiden tarvitsemasta tilasta siirtyä ja laajentua uusille alueille: ”Lehtolajeille ei ole mitään iloa ympäröivästä suojellusta kangasmetsästä.” Samalla logiikalla voisi kysyä, onko minulle mitään ”iloa” (väistämätöntä tarvetta) UPM:n touhuista? Onko tällainen järkevää argumentointia? Puhutaan paljon kuvainnollisesta ”talouspuheen rutosta” tai ”markkinaistumisen loisesta”, joka nakertaa ihmisen empatiakykyä ja mielikuvitusta, ihmisyyden henkistä puolta; ihmissuhteet, terveys, luonto, taide – kaikki muuttuvat ostamisen ja myymisen, markkina-arvojen alaisiksi. Olisiko esimerkiksi Heinonen siis vielä pelastettavissa: auttaisiko tehokas ympäristökasvatus ennallistamaan hänen mielensä? Alkaisiko hän toipua, jos viettäisi vuoden vanhassa metsässä seuraten kuukkelin touhuja?

Kuinka havaita ja ymmärtää hidas muutos?

freimiMielestäni väittelyn ehkä tärkeimmän huomion esitti professori Ollikainen: Monimuotoisuus tuhoutuu huomaamatta ja pienin keinoin, vaikka vastapuoli sanoo, että nämä metsätalousvaikutukset ovat niin pieniä, ettei niillä ole merkitystä. Todellakin, kun kuuntelee itseään vanhempien ihmisten juttelua eri puolilla maata, sama kuvio toistuu kertomuksissa: ennen oli metsässä sitä ja tätä, nyt ei enää ole. Tietyt linnut ovat hävinneet, lapsuuden purot ja lähteet on kaivettu pois, salot ovat pirstoutuneet, hillasoita ei enää ole, autolla pääsee joka paikkaan, rannat on rakennettu. Voiko tällaisiin tavallisen ihmisen havaintoihin luottaa? Niitä ei kerrota mitenkään vihaisina, vaan haikeina ja ikään kuin pakkoon mukautuen. Ei haluta osoittaa ketään, koska maalla ihmissuhteet ovat kietoutuneet luonnonvaroihin hyvin konkreettisesti. Nämä ”arkikokemukset” paljastavat hyvin Ollikaisen kuvaaman kehityskulun: ”huomaamatta, pienin keinoin”. Nakerretaan sieltä täältä, ja yhtenä päivänä havahdutaan, kuinka asia on muuttunut kokonaan.

Molemmissa joukkueissa oli argumentoimaan tottuneita puhujia, yksittäisistä heitoista eniten mieleen jääneitä olivat mm. Kotiahon vertaus ”Ajatella, jos ihmiskunnalta vietäisiin 95% resursseista pois, mitä populaatiolle tapahtuisi?” Myös Nissisen ”Lisää pöhinää nuoriin metsiin!” ja muut nuorisokieliset sutkautukset huvittivat. Mielikäisen ravistelu-performanssin lisäksi kulmakarvani kohosivat, kun Petri Heinonen väitti, ettei hallitus-kepu voi huijata metsänomistajia, koska sehän olisi heille huonoa politiikkaa!

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Lopuksi puhe kääntyi siihen, kuinka löydetään metsätalousmalli, joka minimoisi riskit ja haitat ja samalla maksimoisi hyödyt. Mielikäinen valitti, ettei monimuotoisuuden parantamiseksi ole ”mitään uusia keinoja”. Hän ei tainnut kuunnella Kotiahon ratkaisuehdotuksia alussa? Ennallistaminen, kompensaatio, jalostusarvo jne. eivät ehkä ole juuri eilen keksittyjä keinoja, mutta miksi pussillinen uusia olisi parempi kuin vanhat ja toimiviksi osoittautuneet, sen verran kuin niitä on voitu käyttää? Ehkä veron sijasta toimivampi saattaisi olla suojelukannustin koko tuotantoketjulle metsänomistajista teollisuuteen ja jalostajiin (kuten METSO-ohjelma oli kunnes hallitus leikkasi sen rahoituksen). Raha toimii parhaiten, sekä keppinä että porkkanana. (Battlessa ei asiaa sivuttu, mutta järkevintä lienee olisi aloittaa Metsähallituksesta sekä UPM:n kaltaisista suurmaanomistajista, saataisiin suurempia rauhoitettuja pinta-aloja uhattujen populaatioiden toipua ja laajentua, kuin yksityisomistajien maatilkuilla. Vaikka esteettisessä mielessä olisi mukavaa, että suojeltuja, tunnelmallisia, metsännäköisiä metsiä olisi moniaalla.)

Jäin väittelyn jälkeen miettimään, kuinka ihmisten ”inhimillinen ja henkinen jalostusarvo” saataisiin siinä mielessä korkeammaksi, että osattaisiin luoda ja ihastella muitakin työpaikkoja ja yritysmuotoja kuin yksipuolisen metsäteollisuuden massatuotanto alihankkijoineen? Tukisin verovaroilla mieluusti taitavaa puurakentajaa, metsämatkailuyrittäjää tai kuusesta lääkkeitä jalostavaa tutkijaa, ne tuovat puulle ”lisäarvoa” ja kunnioittavat sitä hienona materiaalina, suojelu voisi puolestaan tuoda monella metsälle lisää ekologista tai esteettistä arvoa. (Kuten huomata saattaa, talous- ja arvopuhetta en pysty minäkään kokonaan välttämään.) Jos Mielikäinen & co toivovat ”uusia” suojeluideoita, saanko minäkin toivoa metsätaloudelta ja -teollisuudelta uusia tuote- ja työpaikkaideoita, jotka ovat sekä ekologisesti että inhimillisesti kestävämpiä?

Keskustelu biotaloudesta jatkuu myös Debattibaarissa.

Kirjoittaja on metsäpuheen ja -merkitysten tarkkailija.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Itäkairan lumiset maisemat lumoavat kaamosvaelluksella

20.11.2015

Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen

Ajatus kaamosvaelluksesta oli kytenyt retkiporukassamme jo pari vuotta. Edellisten vuosien loskakelit olivat saaneet haaveilemaan kunnon pakkasista ja ajaneet meidät lopulta etsimään oikeaa talvea Itäkairasta.

Retkelle uskaltautui mukaan myös talviretkeilyn ensikertalaisia, joille viikon hiihtovaellus kuulosti sopivalta seikkailulta! Yöpyminen tapahtuisi lämpimissä autiotuvissa ja päivämatkat suunniteltaisiin kohtuullisiksi. Ryhmän kokeneempien osallistujien seurassa olo olisi turvallinen.

Ilta alkaa jo hämärtyä, kun joukkomme rinkkoineen ja ahkioineen nytkähtää liikkeelle Kemihaaran Loman pihasta. Kuutamo valaisee lumisen maiseman, avoimessa maastossa ei tarvitse vielä otsalamppua. Hiihdän joukkomme ensimmäisenä, kun yhtäkkiä metsän pimeydestä katsovat silmät. Ilves? Susi? Hahmo vilkaisee vielä kerran kohti ja jatkaa sitten matkaansa. En saa selvää pehmeään pakkaslumeen jääneistä jäljistä. Lumoutuneena jatkan matkaa kohti ensimmäistä autiotupaa, Naltiojokea.

 

Kultainen valo kaamoksen keskellä

Heräämme pilkkopimeässä valmistamaan aamupuuroa. Ensimmäisenä päivänä ei vielä muista, että retkikeittimen kahvaa ei kannattaisi pakkasessa käsitellä paljain käsin tai sormet tarttuvat kiinni kylmään metalliin.

Aamuhämärässä lähdemme liikkeelle, kaikki valoisa aika on hyödynnettävä. Olemme varautuneet kaamokseen ylimääräisillä otsalampuilla ja varaparistoilla, mutta perillä meitä odottaa yllätys. Aamun sininen hämärä vaihtuu vähitellen päiväksi, jonka valoa kimmeltävä lumipeite heijastaa. Kaamoksen valoisuus yllättää meidät kaikki.

Yli-Vieriaavan avoimessa suomaisemassa ihailemme metsän ylle muodostuvia helmiäispilviä. Suon läpi kiemurtaa valkoisen lumipeitteen saanut joki, jonka rannoilla kaartuvat kuuran kuorruttamat koivut. Kauempana siintävät Korvatunturin terävät huiput, niillekin on vielä joskus kiivettävä.

Seuraavien päivien aikana hiihtelemme hiljaisissa metsissä, joiden puista lumi on tehnyt kaariportteja, eläinhahmoja ja maahisia. Autiotuvilla ajan täyttävät monet askareet: on hakattava puita, lämmitettävä tupaa, ja jäätyneen vesipaikan takia sulatettava lunta.

Lämpötila nousee plussan puolelle juuri sinä päivänä, kun edessä on pisin päivämatka. Painavaksi muuttunut lumi tumpsahtelee alas tykkypuiden latvoista. Taipuneiden runkojen alitse hiihtäessään on varottava saamasta lumikuormaa niskaansa. Suksen päällä on joka askeleella useiden kilojen lisäpaino, eteneminen on sulavan sivakoinnin sijasta vain hidasta kävelyä.

Neljän tunnin taivaltamisen jälkeen joudumme nöyrinä kääntymään takaisin omille jäljillemme ja palaamaan muutaman kilometrin päässä odottavalle tuvalle. Reittisuunnitelma muuttuu. Tästä eteenpäin palaamme kohti lähtöpistettämme tuttu autiotupa kerrallaan.

Onneksemme lauha sää jää vain yhden päivän mittaiseksi ja pääsemme nauttimaan kunnon talvesta. Vuoden vaihdetta vietämme Mantoselän autiotuvalla. Reissun ensimmäiset revontulet saavat joukkomme kuvaajiin vipinää!

 

Loppuhuipennus kuin tilauksesta

Aurinko maalaa taivaalle vaaleanpunaisen ja violetin sävyjä, kun suljemme Naltiojoen autiotuvan oven takanamme. Reissusta on jäljellä seitsemän kilometrin paluuhiihto Kemihaaraan. Kiristynyt pakkanen pakottaa suojaamaan kasvoja villahuivilla, hengitys tiivistyy huurteeksi neuloksen pintaan.

Kynttiläkuuset ojentelevat kapeita latvojaan kohti punertavaa taivasta. Sauvojen pyöreät jäljet reunustavat jonossa suksien ja ahkioiden painamaa uraa. Seuraava lumisade peittäisi merkit käynnistämme tunturien maassa. Matka taittuu nopeasti, kun tiedossa on sauna ja paikka valmiissa pöydässä.


Muutamia tunteja myöhemmin istumme pöydän ääressä kylläisinä päivällisestä, kun majapaikkamme isäntä heittää kuin ohimennen tiedon ulkona loimuavista revontulista. Juoksujalkaa haemme kameravarusteemme, vihreän nauhan tanssiessa kirkkaana pihapiirin yllä.

Juuri kun astumme Kemihaaran sillalle, syttyy suoraan yläpuolellemme monivärinen revontulikorona! Vihreän, valkoisen ja violetin sävyissä leiskuva taivas on hienoin kuviteltavissa oleva päätös ensimmäiselle kaamosvaellukselle.

 

Houkuttaako talviretkeily? LUP eli Luonto-Liiton Uudenmaan piiri järjestää 27.12.2015-3.1.2016 Sydäntalven hiihtoretken Kuusamon Närängänvaaralle. Tykkykuusikoiden peittämät vaarametsät, kaamoshankien kimallus ja vanhan erämaatilan tunnelma tarjoavat ainutlaatuiset puitteet talvisesta luonnosta nauttimiseen. Noin 15-29-vuotiaille suunnatulla retkellä on vielä tilaa omin kyydein saapuville. Tiedustelut: martikainen.sonja(ät)gmail.com

Taajamametsien hallinta tarvitsee tietoa ja demokratiaa

1.6.2015

Teksti: Riku Rinnekangas

Anni-Maaria Leppäsen kirjoituksessaan (Metsäblogi 12.5.2015) esille nostama asukasnäkökulma on tärkeä taajamametsiin liittyvien kamppailujen ymmärtämiseksi.

Suomen luonnonsuojeluliiton Kouvolan paikallisyhdistyksellä oli toukokuun puolivälissä taajamametsätilaisuus, jossa olivat keskustelemassa mm. Kouvolan kaupungin nykyinen sekä entinen taajamametsistä vastaava virkamies. Kuulijoita oli kourallinen.

Ilta vahvisti aiempia havaintojani siitä, millä perusteilla Kouvolan taajamametsiä hoidetaan. Sitä määrittää asukkaiden enemmistön mielipide sekä ammattilaisten metsänhoitoon ja metsätalouteen perustuvat käsitykset. Enemmistön mielipiteestä ei tosin ole selvää näyttöä. Esimerkiksi kyseisessä tilaisuudessa metsäammattilaisten ohella ei ollut varsinaisesti ketään muita, jotka olisi tätä enemmistöä edustaneet.

Kun asukkaiden enemmistön ja metsäammattilaisten käsityksiä leimaa vanhakantainen metsätalousajattelu, metsien ekologista ulottuvuutta ei ymmärretä tai edes haluta ymmärtää. Parhaimmillaankin se ymmärretään vajaasti. Tällöin taajamametsien ekologian huomiointi edellyttää asian jatkuvaa esilletuontia niiden toimesta, jotka ymmärtävät taajamametsät luontona, eivätkä ihmiselle hoitovelvoitteita asettavana rasitteena.

Hakkuita, kuten hakkuutarpeita ja -menetelmiä, kohdevalintoja, aikatauluja, jne. voidaan perustella tilanteen mukaan joko populistisilla tai asiantuntijaperusteilla. Näitä perusteluja esittää taajamametsistä vastaava virkamies, joka käyttää toimeenpanovaltaansa mm. tilaamalla metsäsuunnitelmat, muotoilemalla asukaskyselyjen kysymykset, käsittelemällä vastausaineiston, tiedottamalla hakkuista, kuulemalla asukkaita, ohjeistamalla korjuuhenkilöstön jne.

Enemmistö Kouvolan ja uskoakseni koko Suomen asukkaista hyväksyy kehäselityksen taajamametsien käsittelylle: taajamametsiä täytyy hoitaa, koska metsiä yleensä täytyy hoitaa. Näin taajamametsiin kajoaminen voidaan aina oikeuttaa demokratian mukaisena.

Anni-Maaria Leppänen peräänkuuluttaa asukkaiden näkemyksen huomioimista siinä, miten metsiä tulee käsitellä. Tämä on perusteltua kansalaisyhteiskunnan nimissä, mutta se ei tuota varmaa lopputulosta taajamametsien ekologian kannalta. Jos enemmistö on välinpitämättömiä, jotka myötäilevät muutamia äänekkäitä hakkuuintoilijoita, demokratia ja siten oikeus toteutuu.

Tilannekohtaisesti voi tietysti käydä niin, että äänekäs vähemmistö tai jopa asukkaiden enemmistö vaatii tietyn metsän säilyttämistä. Taajamametsistä päättävä virkamies voi silloinkin nojata asiantuntijuuteensa, auktoriteettiinsa tai asemaansa hallintokoneistossa ja torjua vaatimukset.

Taajamametsien hallinnasta vallitseekin usein jatkuva epäselvyys. Vaikka on olemassa kaavat ja hoitosuunnitelmat, metsien kohtalo ratkaistaan helposti tapauskohtaisesti. Kamppailu taajamametsistä on siksi pysyvä olotila. Oman ulottuvuutensa siihen luo julkisuus, perinteinen media sekä sosiaalinen media.

Leppäsen blogitekstissään mainitseman Sipilä et al.in peräänkuuluttama asukkaiden valta lähiympäristöönsä toteutuu ainakin Kouvolassa, kun on kyse siitä, että asukkaat haluavat kaupungin kaatavan esimerkiksi pihoja varjostavia puita. Kaupungin metsäammattilainen kuuntelee asukkaita rajatusti. Puita voidaan tapauskohtaisesti myös säästää ja hakkuista jopa kokonaan pidättäytyä, mutta metsäammattilainen oikeuttaa toimintansa viime kädessä suomalaiseen kulttuuriin syvärakenteeseen iskostuneen ”metsää täytyy hoitaa” -periaatteen kautta. Suojelu ja säästäminen ovat poikkeus säännöstä.

Jotta taajamametsien ympärillä vallitseva kamppailu vähenisi, tulisi puhua taajamamesien hyötyjen (kuten. maisema, virkistys, terveys, ekologia) ohella myös siitä, millaisen tiedon varassa niiden käytöstä päätetään ja millainen tuo päätösprosessi on. Toki jos henkilö ei edes ymmärrä eroa taajamametsän ja talousmetsän välillä, lähtökohta keskustelulle on hankala.

Onkin todellinen viidakko yrittää osoittaa metsäammattilaisille, kuntapäättäjille tai henkistä 50-lukua elävälle asukkaalle kuinka taajamametsien hallinnassa tarvitaan sekä demokratiaa että tietoa. Kumpikaan ei yksin riitä.

Kirjoittaja on Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin toiminnanjohtaja.

Kaupunkimetsiin kätkeytyy merkitystietoa – mitä se on ja mihin sitä tarvitaan?

12.5.2015

Teksti ja kuva: Anni-Maaria Leppänen

Meissä kaikissa piilee valtava määrä tietoa omasta arjen elinpiiristämme. Elämämme aikana kertyneiden kokemustemme johdosta tiedämme esimerkiksi, mitä oma koti, piha tai lähimetsä meille merkitsee. Onko tällaisella merkitystiedolla sitten jotain väliä? Pitäisikö sitä kenties kerätä ja tallentaa entistäkin enemmän ja monipuolisemmin? Entäpä miten tällaista tietoa sitten tulisi käsitellä osana päätöksentekoa ja kaupunkisuunnittelua?

Kirjoitan parhaillaan kulttuurimaantieteen opinnäytetyötäni siitä, mitä Meri-Rastilan metsä merkitsee asukkaille, jotka käyttävät kyseistä metsää arjessaan. Tutkimusaineistoni koostuu siis niistä kokemuksista, muistoista ja kertomuksista, joita nämä asukkaat liittävät omaan lähimetsäänsä eli tässä tapauksessa Meri-Rastilan metsään. Lähimetsän merkitysten selvittämisen ohella olen törmännyt kiinnostaviin tutkimuksiin, joissa pohditaan kokemuspohjaisen merkitystiedon asemaa ja tärkeyttä osana päätöksentekoa ja kaupunkisuunnittelua.

Kalliometsämaisema kelopuineen voi ihastuttaa lähimetsässä liikkujaa ja nostaa mieleen muistot Lapin eräretkekistä.

Kalliometsämaisema kelopuineen voi ihastuttaa lähimetsässä liikkujaa ja nostaa mieleen muistot Lapin eräretkekistä.

Pyysin Meri-Rastilan asukkaita kertomaan minulle, mitä heidän lähimetsänsä heille merkitsee. Nimitän tätä asukkailta keräämääni informaatiota merkitystiedoksi, mutta sitä voisi yhtä hyvin kutsua myös paikallistiedoksi, josta puhuvat tutkijat Veikko Anttonen ja Riku Rinnekangas artikkelissaan ”Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa”. He kertovat kahdesta metsätiedon lajista, asiantuntijatiedosta ja paikallistiedosta, sekä näiden kahden välisestä suhteesta. Tutkijoiden mukaan paikallinen arjen metsätiedon muodostuminen ei edellytä erityistä teoriaa ja koulutusta, vaan se syntyy vähitellen käytännön ja kokemuksen kautta metsää käyttävien ihmisten (heidän tutkimustapauksessaan metsänomistajien) arjessa. Asiantuntijatieto taas rakennetaan koulutuksella, ja se perustuu teoriaperusteiseen ja tieteellisten menetelmin tuotettuun ymmärrykseen metsästä.

Nämä metsätiedon lajit syntyvät siis hyvin erilaisista lähtökohdista käsin, ja yleensä niitä myös käyttävät toisistaan erillään olevat tahot. Esimerkiksi tutkijat, päätöksentekijät ja viranomaiset tukeutuvat yleensä asiantuntijatietoon, kun taas metsänomistajien ja kaupunkimetsiä käyttävien asukkaiden metsätieto pohjautuu ennemminkin heidän omaan kokemukseensa metsän käytöstä.

Paikallistiedon suhdetta asiantuntijatietoon etenkin suunnittelun ja päätöksenteon näkökulmasta ovat tutkineet Maija Sipilä, Pia Bäcklund ja Liisa Tyrväinen. Heidän artikkelissaan ”Vaikuttamisen rajoilla – onko koetulla luonnolla sijaa kaupungin suunnittelussa ja päätöksenteossa?” tutkijat kutsuvat paikallistietoa luonnon kokemukselliseksi ulottuvuudeksi, joka muodostuu ihmisten kokemuksista ja arvostuksista. Se on siis ihmisten paikkoihin liittämää merkitystietoa, josta myös minun tutkimusaineistoni koostuu.

Kiinnostavaa artikkelissa on etenkin pohdinta siitä, millaisin edellytyksin kaupunkiluontoon liitetyt kokemukset ja arvostukset voisivat olla päätöksenteossa tasaveroista tietoa teknis-taloudellisen ja ekologisen luontotiedon (ns. asiantuntijatiedon) rinnalla. Tasaveroisuudella tutkijat tarkoittavat sitä, että asukkailta kerättävä informaatio pitäisi nähdä myös tietona eli yhtä pätevänä ja tarpeellisena informaationa kuin luontoa koskeva asiantuntijatieto (esim. tieto alueiden vesitaloudesta, maaperäoloista ja lajistosta tai rakentamisen, kunnallistekniikan ja luonnonhoidon kustannuksista).

Olen samaa mieltä tutkijoiden kanssa kokemuksista ja arvostuksista koostuvan paikallistiedon tasaveroisuuden vaatimuksesta, sillä arkiympäristöämme eivät muodosta pelkästään fyysiset tilat vaan nimenomaan koetut paikat, jotka syntyvät ajan saatossa ihmisten paikoille antamien merkitysten kautta ja ovat tärkeä osa arkea. Kaupunkien lähimetsätkin ovat niitä arjessaan käyttäville asukkaille merkityksellisiä paikkoja ja merkitystiedon lähteitä ovat näin ollen itse asukkaat.

Merkitystiedosta siis ollaan tietoisia ja sen keräämiseksi on kehitetty ja käytetty erilaisia menetelmiä. Lisäpohdintaa herättävät kysymykset, ovatko asukkaat tyytyväisiä näihin osallistumisen menetelmiin. Kokevatko he, että heidän äänensä todella tulee kuuluville päätöksenteossa ja suunnittelussa eikä jää pelkäksi mielipiteeksi asiantuntijatiedon jalkoihin?

On selvää, että kaupunkia ja kaupunkimetsiä pystytään suunnittelemaan teknisestä, taloudellisesta ja nykyään osin ekologisestakin näkökulmasta mainiosti pelkän asiantuntijatiedon varassa. Kuitenkaan ilman kattavaa merkitystiedon keräämistä ja sen tunnustamista tasaveroiseksi tiedoksi asiantuntijatiedon rinnalla ei pystytä suunnittelemaan oikeudenmukaista kaupunkia, jossa asukkaiden ääni on yhtä merkittävä tietolähde muiden tietolähteiden joukossa. Sipilä, Bäcklund ja Tyrväinen toteavatkin artikkelinsa lopussa, että asukkailla pitäisi olla auktoriteettiasema oman elinympäristönsä suunnittelussa, sillä luontoalueiden saavutettavuudella ja niiden laadulla on vaikutuksia ihmisten psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Suunnittelussa on siis kyse ihmisten elämään perustavanlaatuisesti vaikuttavista päätöksistä. Se, mihin tietoon päätöksenteko suunnittelun eri tasoilla pohjautuu, ei näin ollen olekaan aivan merkityksetöntä.

Lähteet:

  • Anttonen, V. & R., Rinnekangas 2006. Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa. Teoksessa: Vehkamäki, Seppo (toim.). Metsät ja hyvä elämä – monitieteinen tutkimusraportti. Metsäkustannus Oy.
  • Sipilä, M., Bäcklund, P. & L., Tyrväinen 2009. Vaikuttamisen rajoilla – onko koetulla luonnolla sijaa kaupungin suunnittelussa ja päätöksenteossa? Alue ja ympäristö, 38(1): 39-50.

Kirjoittaja opiskelee kulttuurimaantiedettä Helsingin yliopistossa ja tekee gradua liittyen kaupunkimetsien merkityksiin.

Kerää koko sarja: Helsingin hienoimmat metsät

22.4.2015

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Helsingin arvometsiä kartalla

Helsingin arvometsiä kartalla

Jotkut harrastavat matkakohteittensa merkkaamista nuppineulalla (maailman)kartalle. Kun näin Helsingin arvometsät* -kartan, ajattelin tehdä siitä samanlaisen: näkisin missä olen käynyt ja minne voisin mennä seuraavaksi. (Laitoin neulat ensin niihin vihreisiin suojeluesityskohteisiin, joissa olen käynyt.) Tämä auttaisi ohjaamaan myös urbaaneja tuttavia uusiin paikkoihin: aina silloin tällöin kysellään, missä muualla olisi hienoja päiväretkipaikkoja kuin tutuissa merenrantakohteissa tai keskuspuistossa.

Vanhankaupunginlahti

Vanhankaupunginlahti

Voi myös ajatella, että lähimetsien tuntemus kuuluu yleissivistykseen ja kansalaistaitoihin, tai yksinkertaisesti on vain kiva tuntea kotipaikkansa luonnonmaisemat ja lajiyhteisöt; liittää ne omaan paikkaidentiteettiinsä ja elinpiiriinsä kaiken kulttuurisen mujun rinnalla. Ne ovat minulle myös keskeinen ns. kuntapalvelu: arvostan hienoina säilyneitä metsiä siinä missä toimivaa terveyskeskustakin. (Molemmat tärkeitä henkiselle ja ruumiilliselle terveydelle.)

Laajasalo

Laajasalo. ”Kentälle vain peliluvalla.”

Lähiluontosuhteen vaalimiselle on muitakin syitä. Kaupungissa eli voimakkaasti rakennetussa ympäristössä asuessaan on tärkeää pitää yllä suhdetta johonkin, mikä ei ole ihmisen tekemää, vaan joka elelee ja muuttuu jotakuinkin omilla ehdoillaan ja prosessiensa mukaan. Tavallaan jatkuva muistutus siitä, että on täällä muitakin. Koska kaavoitus- ja toimintapäätösten seuraaminen tai niihin vaikuttaminen tuntuu monesta hankalalta ja vieraalta, ei aina tiedosteta (tarpeeksi ajoissa), mikä valtava paine rauhassa elelleitä, suojelemattomia kaupunkimetsiä uhkaa: paitsi rakentaminen, myös jatkuva ”siistiminen” ja puistouttaminen. Ei ehkä anneta arvoa ekologisesti tärkeille seikoille kuten monilajisuudelle ja eri-ikäisyydelle, vaan metsäalueen tulee näyttää ihmismakuun väljältä, valoisalta ja ”turvalliselta”.

Munkkivuori

Munkkivuori

Lähimetsät haltuun -kampanja on mielestäni myös tarpeellista demokratiatyötä: puolustetaan paitsi toisten lajien olemassaolon oikeutta, myös ihmisten oikeutta lähimetsiinsä: kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä kokemaan elämyksiä kaukaisemmissa wau-luontokohteissa tai edes kansallispuistoissa. On tärkeää, että monimuotoista luontoa löytyisi myös lähempää, jopa osana arkiympyröitämme (vaikka on myös lajeja, jotka eivät niinkään välitä läheisestä rinnakkainelosta ihmiskulttuurin kanssa, siksi niille on turvattava toisenlaisia alueita).

Seuraavaksi paikkaan omaa metsäsivistysaukkoani menemällä Mustavuoren lehtoon, jota sielläpäin asuva ystäväni kutsuu hauskasti ”eurooppalaistyyppiseksi” metsäksi.

Malminkartano

Malminkartano

Jollas

Jollas

* Tämä selvitys on esitys kaupungin päättäjille näiden alueiden lajiston ja ekosysteemin turvaamiseksi, metsillä on siis erityistä ekologista arvoa. Monille arvokasta voi olla myös metsään liittyvä kulttuurihistoria, muistot ja virkistysarvot.

Luonto-Liitto tiedottaa: Hakkuiden uhkaamalta Purunpään alueelta löydettiin erityissuojeltu laji

18.4.2015
Kuva: Pekka Turunen

Kuvat: Pekka Turunen

Kulttuuriyhdistys Konstsamfundet ja luonnonsuojelijat neuvottelivat tänään Purunpään alueen metsien kohtalosta. Neuvottelun jälkeen tilanne ei ole vieläkään hyvä, mutta parempi. Hakkuut ovat toistaiseksi jäässä, lisäksi Luonto-Liiton metsäryhmä löysi alueelta erityissuojellun lajin, jonka vuoksi Purunpäähän saadaan välittömästi uusi pieni, noin 2–3 hehtaarin, luonnonsuojelualue.

Paikalliset metsäaktiivit ja kulttuuriyhdistys Konstsamfundet saivat hetki sitten päätökseen neuvottelun, jossa keskusteltiin Kemiönsaaren Purunpään alueen hakkuista. Neuvotteluissa sovittiin, että hakkuut ovat keskeytettyinä siihen saakka, kunnes Konstsamfundet saa valmiiksi metsänhoitosuunnitelman suojeluehdotuksineen.

Kyseessä on 30-vuotinen metsähoitosuunnitelma, jota on odotettu joulukuusta 2014 saakka. Konstsamfundetin piti kutsua metsänhoitosuunnitelmaan liittyen ihmisiä avoimeen tilaisuuteen, jossa alueen kohtalosta olisi keskusteltu. Sen sijaan yhdistys alkoi hakata Purunpäässä ilman kuulemistilaisuuksia. Hakkuista Konstsamfundet oli tehnyt ilmoitukset jo syksyllä, mutta he eivät olleet missään vaiheessa keskusteluja maininneet näistä suunnitelmista. Paikalliset luonnonsuojelijat löysivät 11. huhtikuuta Purunpään metsistä useita leimikoita ja Trollklintenin luona aloitetut avohakkuut.

purunpaa_PekkaTurunen2

”Neuvottelussa pahoiteltiin puolin ja toisin, että tilanne meni kuten meni. Olisi ollut parempi, että kuulemistilaisuus olisi suunnitelmien mukaan pidetty, jolloin olisimme voineet kertoa, mitkä alueet ovat erityisen arvokkaita ja suojeltavia. Nyt hakattu 13 hehtaarin alue oli todella hienoa metsää. Suunnitelmana Konstsamfundetilla oli hakata yhteensä 35 hehtaaria”, kertoo Luonto-Liiton valtuuston puheenjohtaja Ville Laitinen.

Hakkuiden pysähdyttyä Luonto-Liiton metsäryhmäläiset jäivät inventoimaan aluetta. Kun metsäkone poistui alueelta ja ryhmäläiset pääsivät leimikkoalueen sisäpuolelle, sieltä löytyi lahokaviosammalta, joka on erityissuojeltu laji.

”Otimme heti yhteyttä ELY-keskukseen, joka päätti, että lajin esiintymisalue suojellaan. Kyseessä on äärimmäisen harvinainen laji, siitä on vain alle 20 havaintoa koko Suomesta. Jos hakkuut olisivat jatkuneet vielä puoli tuntia, laji olisi tuolta alueelta menetetty. Kuka tietää, mitä kaikkea jo hakatulta alueelta olisi löytynyt”, Laitinen sanoo.

Purunpään alue Kemiönsaarella on maisemallisesti ainutlaatuinen metsäinen ja korkeakallioinen niemi Saaristomeren rannalla. Tällä erityisellä, kaikkiaan noin 350 hehtaarin kokoisella, alueella on monimuotoista ja vaihtelevaa metsä-, suo- ja kallioluontoa. 1970-luvulla Saaristomeren kansallispuistoa suunniteltaessa asiantuntijat pitivät Purunpään saamista osaksi kansallispuistoa erittäin tärkeänä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä nykyään noin 6000 hehtaarin suurmaanomistaja, kulttuuriyhdistys Konstsamfundet, vastusti suojelua.

Lisätietoja:

Ville Laitinen

Luonto-Liiton valtuuston puheenjohtaja

puh. 040 770 0065

Kuvia (Pekka Turunen)

Linkkejä:

Tiedote 16.4:

Luonto-Liiton metsäryhmä ja kemiönsaarelaiset vastustavat hakkuita Purunpään alueella

Luonto-Liiton Metsäblogi 15.4.:

Konstsamfundet hävittää saaristometsiä Purunpäässä – Luonto-Liiton metsäryhmä tuomitsee hakkuut

Luonto-Liiton Metsäblogi 16.4.:

Mielenosoitus sai Purunpään hakkuut keskeytymään Kemiönsaarella

Mielenosoitus sai Purunpään hakkuut keskeytymään Kemiönsaarella

16.4.2015
by

Konstsamfundetin omistama arvokas metsäalue sai vähintään aikalisän mielenosoittajien saavuttua paikalle. Alueelta puuta ostavan Westas Group Oy:n edustaja soitti yhdelle mielenosoittajista ja lupasi, että hakkuut keskeytetään ja osapuolet asettuvat neuvottelupöytään huomenna perjantaina. Moto on poistumassa metsästä, ja korjuukone jatkaa jo kaadettujen puiden kuljettamista tien varteen. Mielenosoittajat seuraavat tilannetta paikan päällä.

[Lisäys 16.4.2015 klo 19:00] Metsäryhmäläiset jäävät maastoon retkeilemään ja inventoimaan metsiä, joiden luontoarvot Konstamfundet on omassa taannoisessa tiedotteessaan luvannut selvittää.

Selvitysten sijaan kulttuuriyhdistys oli aloittanut avohakkuut salaa luvatuista neuvotteluista huolimatta. Retkelle tulleet paikalliset löysivät 11.4. alueelta leimikkonauhat ja Trollklintenillä aloitetut avohakkuut.]

[korjaus 16.4. klo 22:52: Tekstiin oli livahtanut virhe, että Westasin edustaja olisi käynyt paikalla. Päätös hakkuiden keskeyttämisestä tehtiin kuitenkin puhelimitse käydyssä keskustelussa. Paikalla kävi hakkuu-urakoitsijan edustaja.]

Kuva: Hanna Savisaari

Kuva: Hanna Savisaari

Lisätiedot: Ville Laitinen, Luonto-Liiton valtuuston puheenjohtaja puh. 040 770 00 65 (maastossa)   Hanna Savisaari, Luonto-Liiton metsäryhmä puh. 044 9787 010 (maastossa)   Kukka Kyrö, Luonto-Liiton metsäryhmän puheenjohtaja puh. 050 304 8709

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 32 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: