Kuvareportaasi: metsäkulttuuria Kalliossa

Teksti ja kuvat: Kati Tiitola

Viime viikon torstaina vietettiin iltaa metsärunouden parissa Cafe Mascotissa Helsingin Kalliossa, kun järjestöt ja runoilijat yhdistivät voimansa metsien hyväksi Poetry Jam -tapahtumassa. Lopputulos oli mieltänostattava ja mielestäni erittäin onnistunut tapahtuma. Oli ilo nähdä, miten innoissaan ihmiset jonottivat Open Mic-sessiossa päästäkseen esittämään omia runojaan ja kappaleitaan. Metsäteema koettiin selvästikin läheiseksi, niin hartaan keskittynyt yleisö oli kuunnellessaan metsärunoja. Poetry Jam on Helsinki Poetry Connectionin luotsaama kuukausittain järjestettävä runotapahtuma. Maaliskuun jameihin Luonto-Liiton metsäryhmä ja Ikimetsän ystävät toivat mukanaan metsä-teeman, joka otettiin erittäin hyvin vastaan runoilijoiden keskuudessa. Illan runoilijavieraita olivat Risto Rasa, Pauliina Haasjoki ja Jouni Tossavainen. Musiikista vastasi DJ Arwi Lind, Tommi Liimatta sekä Edorf. Toivon mukaan Poetry Jam toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten kulttuurin ja taiteen avulla voidaan edistää metsiensuojelua, lisätä ihmisten tietoisuutta ja kannustaa heitä syventämään omaa metsä- ja luontosuhdettaan. Tästä on hyvä jatkaa metsäkulttuurin kehittämistä!

Juliste: UG Jartsa

Ikimetsän ystävien ja Luonto-Liiton edustajat jakoivat tietoa metsiensuojelusta.
Illan isäntä Harri Hertell.
Jouni Tossavainen avasi runojensa kautta omaa metsäsuhdettaan ansiokkaasti.
Tunnelma yleisössä oli lähes hartaan keskittynyt pitkän linjan metsärunoilija Risto Rasan esiintyessä.
Pauliina Haasjoen runot siivittivät iltaa kohti Open Mic -sessiota.
Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander mainitsi metsiensuojelun tavoitteeksi metsien säilymisen runollisina.
Absoluuttisesta Nollapisteestä tunnettu Tommi Liimatta esitti omaa sanataidettaan kitaran kera.
Rap-artisti Edorf toi väkevillä sanoituksillaan mukanaan tuulahduksen pohjoisen metsistä.
Metsärunot vetivät tuvan täyteen väkeä.

Helmikuun metsä – Ahvenanmaan Brändössä Jurmon saarella

Teksti ja kuvat: Mai ja Lassi Suominen

Vietimme joulukuun alussa viikon Ahvenanmaalla Brändön saaristossa. Ihailimme Jurmon
saaristomaisemia hyvin vaihtelevissa sääolosuhteissa. Alkuviikon saimme tutkailla saaren
rantoja, laitumia ja metsiä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Tämän jälkeen koitti
kunnon talvimyrsky. Tuolloin ei rytisevään metsään ollut asiaa, mutta rannoilla oli hienoa
seurata aallokon vyörymistä ja tuntea tuulen voima.

Jäkäläiset tervalepän rungot meren rannan tulvametsässä

Löysimme viehättävän luontopolun vanhan kalliomännikön halki. Saatoimme ihailla ikivanhoja kiemuralatvaisia mäntyjä. Kallion laen ohuessa maaperässä ne ovat kasvaneet vain muutaman metrin korkuisiksi, mutta niiden runkoa peittää paksu kilpikaarna. Seurasimme
polkua myös tervaleppää kasvavaan merenrantapoukamaan. Talviset tulvat suosivat tervaleppää ja pitävät kuusen taimet poissa lepikosta.

Kalliomännikön rakastavaiset

Saaren koillisosassa on tunnelmallista vanhaa metsälaidunta, jossa kasvaa haaraisia, mutkarunkoisia koivuja. Niistä kerättiin ennen lehdeksiä karjalle talviravinnoksi. Siksi rungot ovat vielä tänäkin päivänä jännittävän näköisiä. Myös lahopuuta on paikalla jonkin verran, kuten yleensäkin laidunmetsissä.

Suurin osa Jurmon saaren metsistä on metsätaloudellisesti käsiteltyjä, melko nuoria kangasmetsiä. Saaren pohjoisosassa on pieni sirpale vanhempaa metsää, jossa eri kokoiset kuuset ja koivut kasvavat vanhojen ylispuumäntyjen alla. Tuostakin metsästä on kuolleet puut haettu pois, mutta elävä puusto on sen ikäistä, että lähitulevaisuudessa puita alkaa kuolla ja metsä palautuu pikku hiljaa lähemmäs luonnontilaa.

Lehdesmetsä

Saariston metsät poikkeavat Manner-Suomen metsistä monella tapaa niin puustoltaan kuin
muultakin lajistoltaan. Lukuisten kallioiden männyt ja mutkittelevien rantojen tervalepät
ovat tunnusomaisia puulajeja. Lisäksi saaristosta löytyvät kaikki muutkin Suomessa
luonnonvaraisena kasvavat puulajit. Metsien luonnonsuojelullista arvoa punnittaessa
nostetaan usein esille kääpälajisto. Käävissä on paljon vaateliaita lajeja ja niiden elo
jossakin tietyssä metsässä kertoo paljon olennaista. Saaristossa on ainutlaatuinen ja rikas kääpälajisto.

Koiranheiden marjat tuovat väriä talviseen rantametsään.

Lounaisessa saaristossa, kuten muuallakin Etelä-Suomessa, suojeltujen metsien osuus on vielä
varsin pieni. Saaristomeren kansallispuistostakin vain murto-osa on maa-alueita. Vaikka moni
saaristometsä on hakkuin käsitelty, on joukossa myös luonnontilaisen kaltaisia metsiä.

Retkeilijä merenrantametsässä.

Saaristomme houkuttelevuutta matkailijoiden silmissä pyritään nostamaan eri tavoin.
Yksi selkeä valttikortti matkailun edistämisessä on suojeltujen metsäkohteiden määrän
kasvattaminen ja toisaalta myös metsänkäsittelyn monipuolistaminen. Avohakkuista ja
muista maisemaa rankasti muuttavista käsittelytavoista luopuminen on ensimmäinen askel
saaristometsien tilan parantamiseksi.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Tammikuun metsä – Järventausta Eurajoen Irjanteella

Teksti ja kuvat: Ilona Hankonen

Ostin keväällä metsäpalstan. Olin jo pitkään etsinyt metsäpalstaa lähiseudulta. Motiivini

Avainbiotoopiksi määritetty rehevä korpipainanne, jossa on riistan juomapaikka.

hankintaan olivat moninaiset. Ensinnäkin minulle oli kertynyt hieman säästöjä, jotka halusin sijoittaa turvallisesti. Toiseksi taloudessamme käytetään noin 20 mottia polttopuuta vuodessa ja se ei rankanakaan ostettuna ole aivan halpaa.  Haluan myös tietää, mistä polttopuuni tulee. Kolmanneksi, etsin palstaa, jota voisin hoitaa ja käyttää luontoarvoja vaalien ja kehittäen. Neljänneksi, taloudessamme retkeillään, marjastetaan,
sienestetään ja metsästetään. Onhan sitä komeaa harrastaa omassa metsässä.

Ensitöikseni tein hirveä ja valkohäntäpeuraa koskevan metsästysvuokrasopimuksen paikallisen hirviporukan kanssa. Ilokseni juuri huomasin, että mailleni oli nauhoitettu passipaikkoja. Ehkä joskus kaato osuu palstalleni ja saan metsästäni polttopuiden lisäksi myös kassillisen herkullisia keittoaineksia. Meillä metsästetään vain pienriistaa ja sitäkin jousella, joten saalis ei pakastinta täytä. Mieheni on toki innoissaan hankinnastani ja ensi viikonloppuna viemme palstalle metsäkauriin ruokinta-automaatin. Metsäkanalinnut saavat olla rauhassa, niitä ei Satakunnassa ole syötäväksi asti. Ilo oli suuri, kun näin kaksi nuorta metsopoikaa palstallani viimeksi käydessäni.

Aarnimetsiä etsivän luontoharrastajan näkökulmasta palstani ei ole kehuttava. Itse tykästyin eniten sen rehevyyteen: lähes koko palsta on lehtoa, loput lehtomaista kangasta tai rehevää korpea. Maaperä on diabaasia, joka aiheuttaa poikkeuksellisen rehevyyden.

Tehometsätalouden jälki on ikävää, ajatteli asiaa sitten luonnon tai järkevän metsätalouden kannalta. Paikalla on kuulemma ollut todella vanhaa, hienoa kuusimetsää, mutta loputkin siitä avohakattiin noin 10 vuotta sitten, lehdon maaperä aurattiin ja istutettiin männylle. Siellä täällä näkyy vielä jättiläiskuusien kantoja. Ne nostavat joskus palan kurkkuun. Osa metsästäni on uudistettu jo aiemmin. Märässä korvessa kasvaa 50-vuotias kuusikko, lehtorinteessä nelikymppinen oksakas räkämännikkö.

Räkämännikön alareunasta, vanhalta ajouralta löysin pari pientä metsälehmusta. Kuusama, näsiä, lehtopähkämö, metsävirna ja vuokot kukkivat metsässäni. Mietin, miltä metsä on mahtanut näyttää ennen minun syntymääni, kun se on hakattu. Onkohan lehmuksia ollut paljonkin? Metsälehmus on näin lännessä jo harvinaisuus.

Kukkiva näsiä, jota on palstalla todella paljon.

Räkämännikkö on niin harvaa, että puiden välissä pääsee ajamaan vanhalla massikallamme. Haluaisin kaataa kasvatettavaa puustoa polttopuuksi ja antaa tilaa alta luontaisesti puskevalle kuusen, haavan ja koivun taimikolle. Mielestäni kodin ja pihasaunan lämmittäminen ja ruoan valmistus ovat männyn arvolle paremmin sopivia käyttötarkoituksia kuin vessapaperi ja mainokset.

Tukkipuuta männyistäni ei tulisi kuitenkaan, koska ne kasvavat männylle vääränlaisella kasvupaikalla, hirvien kurittamina ja liian harvassa. Tämä suunnitelmani on kuitenkin lainvastainen, enkä ole varma, uskallanko toteuttaa sitä. Männikkö on harvennettu jo lakirajalle ja jos vielä poistan kelvotonta istutusmäntyä ja palstalle osuu tarkastus, voi käydä niin, että minut velvoitetaan avohakkaamaan, auraamaan ja istuttamaan lehtoni. Järkevä tapa hoitaa omaa omaisuutta ei ole sallittu, vaikka kuulemma elämme vapaassa markkinataloudessa.

Männyntaimikon taimet ovat kieroon kasvaneita, hirvien ja männynversoruosteen kurittamia puskia, jotka männylle liian lihavassa maaperässä ja harvaksi jääneessä taimikossa kasvavat enemmän paksuja valo-oksia kuin pituutta. Männyntaimikon keskellä törröttää lehtokorpipainanteen muistona komea tervaleppä.

Kymmenisen vuotta sitten hakattua lehtometsää / korpea, joka on istutettu männylle. Jättöpuina mäntyjen joukossa tervaleppää.

Paikoin uudistaminen on täysin epäonnistunut. Taimikossa on avoimia heinää kasvavia alueita. Vaikka näitä ei enää tarvitse paikata, ajattelin tehdä uhkarohkean kokeilun. Hirvien valtavasta määrästä huolimatta istutan aukkopaikkoihin pienen määrän hybridihaavan taimia, jotka kokeilen suojata nestesaippuaan kastetuilla kangassoiroilla. Vierasperäinen puulaji on tietysti hieman epäortodoksinen valinta, mutta toisaalta hybridihaapa kurottaa nopeasti hirvien ulottumattomiin. Haavasta saan tulevaa polttopuuta ja osan voin jättää aikanaan kolopesijöiden askarreltaviksi. Ja onhan toki niinkin, että näinä ilmastonmuutoksen aikoina on hiilensidonta hyveellinen harrastus. Metsäni geneettinen laatuhan on tuhottu ja ties mitä alkuperää olevilla istutusmännyillä.

Rehevää korpea ei onneksi ole kunnostusojitettu. Vanhat lapio-ojat halkovat rahkasammalikkoa. Ajouralta löydän mesimarjaa. Rehevimmän lehtokorven ojan penkalla kasvavat virmajuuret, hiirenportaat ja korpi-imarteet. Toisaalla on avovesilämpäre, jonka ympärillä maasto on heinäkorpea. Järeiden hieskoivujen reunustama lämpäre on riistan juomapaikka. Asetan paikalle videokuvaa ottavan riistakameran. Eläimiä käy juomassa jatkuvasti. Kesähelteillä pari viimevuotista hirvivasikkaa pulahtaa lammikkoon ja hyppelee riemuissaan rahkasammalikossa vilvoittavan kylvyn jälkeen.

Tämä kuvio on minun oma luonnonsuojelualueeni. Metsäkeskuksen vuonna 2005 tekemässä metsäsuunnitelmassa kuvio on määritelty ”soistuvaksi kangasmetsäksi”, vaikka turvetta on 40 cm ja kasvillisuus rehevälle korvelle tyypillistä viitakastikkaa ja kurjenjalkaa.

Tälle ihanalle paikalle suositellaan suunnitelmassa avohakkuuta ja ojitusmätästystä, jotka olisi suunnitelman mukaan pitänyt toteuttaa jo ennen viime vuotta. Kanssani paikalla käynyt metsäammattilainen määritti kuvion kuitenkin avainbiotoopiksi, jota ei saa hakata. Näin erilaisia voivat eri metsäammattilaisten suositukset ja laintulkinnat olla! Onneksi edellinen omistaja on käyttänyt järkeään. Puolen hehtaarin kuviolta olisi saatu muutama koivutukki ja kasa energiapuuta. Yhteiskunnan avokätisellä KEMERA-tuella toki tämänkin avainbiotoopin tuhoaminen olisi saatu taloudellisesti kannattavaksi.

Kauempana korpi on yksitotista talouskuusikkoa. Se on uudistettu aikoinaan alikasvoksesta ja kasvaa tiheänä ja veden vaivaamana huonosti. Jos teen siihen joskus avohakkuun, on se pakko ojittaa, jotta uudistaminen olisi mahdollista. Olen päättänyt kokeilla vaihtoehtoista strategiaa: harvennan kuusikkoa alaharsintana polttopuuksi vähin erin ja istutan syntyviin pieniin aukkoihin ja ojien varsille tervaleppää. Ehkäpä korpi joskus kehittyy näin hoidettuna kohti alkuperäistä tilaansa, rehevää tervaleppäkorpea.

Yhtä asiaa ihmettelen. Pidän itseäni melko tavallisena metsänomistajana. Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion selvityksen mukaan suurin osa metsänomistajista haluaa painottaa metsissään monikäyttöä: puuntuotantoa, virkistystä, riistaa, luontoarvoja, marjoja, sieniä, kauneutta; kaikkea tätä sekaisin.

Miksi siis metsälaki näkee metsät lähtökohtaisesti teollisuuden puuntuotantoon tarkoitettuina? Miksi en saa omasta metsästäni hakata vain kuiduksi kelpaavaa mäntyä polttopuuksi miten haluan? Miksi en saa kasvattaa lehdossa vaikka raitaa, jos haluan? Miksi minun on maksettava metsänhoitomaksua palveluista, joita en tarvitse ja jotka ovat tavoitteitteni kanssa jopa ristiriidassa? Eikö metsäni olekaan minun?

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

”Metsänhaltia panee metsämieheltä metsän lukkoon, jos kohtelee huonosti saalistaan” -mitä voimme oppia kansanperinteemme metsäsuhteesta?

Image

Teksti: Kati Tiitola

Kansanperinteemme metsäsuhdetta tarkastellessa on surullista havaita, miten paljon hienovaraisia elementtejä kulttuurimme on kadottanut suhtautumisessaan metsään. Nyky-Suomessa metsä näyttäytyy usein yksinomaan resurssina, jonka arvo perustuu siitä saatavaan taloudelliseen hyötyyn. Metsäsuhteesta puuttuu usein myös vanhoista uskomuksista heijastuva vastavuoroisuus ja kunnioittavuus: etääntyminen metsästä ja luonnosta on luonut kulttuurin, joka ei enää koe selviytymisensä riippuvan luonnosta, vaan suhtaudumme luontoon itsestämme erillisenä. Kulttuurimme on luonut harhan, jonka mukaan oma hyvinvointimme ei enää olekaan riippuvainen metsiemme ja muun ympäröivän luonnon tilasta.

Kansantarinoiden näkökulmasta tarkasteltuna entisajan metsä oli täynnä elämää: siellä kuljettiin aistit avoinna havainnoiden ja erilaisia merkkejä tulkiten. Herkistyminen luonnolle oli elintärkeää, koska se saattoi parhaimmillaan pelastaa metsässäkulkijan hengen. Kansantarinoissa usein toistuva teema kertoo siitä, miten metsämies on asettunut makuulle, jolloin hän herää varoittavaan ääneen. Ähtärissä taltioidussa tarinassa mies herää metsänhaltijan ärjäisyyn: ” Nouse ylös joutuin siitä paikalta, vanha mies panee maata!”. Mies herää, nousee ylös ja saman tien suuri honka kaatuu tien poikki juuri sille kohdalle, missä mies on maannut. (Myytillisiä tarinoita, toim. Lauri Simonsuuri, s. 374).

Kansantarinoista piirtyvästä metsäsuhteesta heijastuu ennen kaikkea vastavuoroisuuden käsitys. Metsänkävijä suhtautuu metsään elävänä ja kunnioitettavana subjektina. Mikäli teet metsälle pahaa etkä kunnioita sitä, se asettaa tiellesi vaikeuksia. Mikäli kunnioitat metsää ja metsänväkeä, se tekee sinulle palveluksia ja on puolellasi. Tämä tematiikka nousee esille esimerkiksi tarinassa, jossa metsämies kohtaa metsänneidon nuotiolla. Euralaisessa tarinassa metsämiehen kohdellessa metsänneitoa hyvin ja asiallisesti tarjoten tälle yösijan ja ruokaa, metsänneito palkitsee hänet hyvällä saalisonnella. Mikäli mies ei kunnioita metsänneitoa vaan pilkkaa tätä tai häätää tämän pois, lähettää metsänneito metsämiehen tielle suuren karhun, joka käy miehen kimppuun. (Myytillisiä tarinoita, s. 378). Vanhan kansan uskomuksissa oli itsestään selvää, että metsästäjän tuli kunnioittaa myös saalistaan. Muuruvedeltä tallennetun haastattelun mukaan: ”Metsänhaltia panee metsämieheltä metsän lukkoon, jos kohtelee huonosti saalistaan”. (Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s.59).

Metsä on alun perin tarkoittanut rajaa. Metsä merkitsi ihmisille ikään kuin valtakuntaa, johon mentiin vierailulle. Tässä valtakunnassa oli tärkeää noudattaa tarkoin normeja, jotta vältyttiin niiltä vaaroilta, joita siihen liittyi. Metsä saattoi mahtavuudessaan olla myös vaarallinen ja pelottavakin paikka, ja myös siksi sitä tuli kunnioittaa.

Eräs yleinen teema kansanperinteen metsätarinoissa on metsänpeittoon joutuminen. Metsänpeittoa kuvataan tilaksi, jossa metsä on lumonnut kulkijan, ja kaapannut tämän tuonpuoleiseen maailmaan, jossa kaikki on päinvastoin kuin normaalisti. Metsänpeittoon joutunut voi muuttua kannoksi tai kiveksi, eikä hän tunne enää tuttuja paikkoja. Metsänpeitossa olija saattaa nähdä etsijänsä, mutta nämä eivät kuule eivätkä näe häntä. Metsänpeittoon saattoi joutua metsänhaltijan lumouksen johdosta, kuten Koivistolta vuonna 1938 tallennetusta tarinasta käy ilmi:

Mummini kertoi, että yhen kerran oli mies jäänyt metsän peittoon. Oli ollut talvi, hää oli hiihtänyt suksilla, koko yön hiihti ja aina kuuli koiran haukuntaa, mutta hää ei vaan tarkannut sitä kohten. Hiihti, hiihti itsensä väsyksiin ja lopuksi rupesi lukemaan Isä meitää takaperin. Tuli aamu, niin hää oli oman peltonsa veräjällä ja oli koko yön hiihtänyt oman peltonsa ympäri, mut ei vaan osannu kotiheese, vaikka koiran haukunta kuului hänen omasta kodistaan. Mut metsänhaltija kun oli hänet lumonnut niin, että hää joutui metsän peittoon.”

Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s. 62-64

Sittemmin ihminen on ottanut metsän haltuunsa, anastanut sen voiman ja mahtavuuden ja asettanut itsensä röyhkeästi metsän valtiaaksi. Onko Etelä-Suomen talousmetsistä enää löydettävissä taikaa? Pienet metsäpläntit, jotka rajautuvat joka suunnasta autoteihin, eivät saa aikaan samanlaista kunnioitusta herättävää pienuuden tunnetta, jonka voi kokea suuressa kirveen koskemattomassa erämaametsässä. Tällaiset kunnioitusta herättävät metsäkokemukset, joita kokiessaan ihminen tuntee itsensä pieneksi suuren luonnon keskellä, olisivat mielestäni elintärkeitä myös nykyihmiselle, koska ne luovat elämäämme perspektiiviä, auttavat hahmottamaan omaa läheistä kohtalon yhteyttämme luonnon kanssa ja asettavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Nämä metsäkokemukset auttavat meitä hahmottamaan, mitkä asiat oikeasti ovat tärkeitä ja mitkä toisarvoisia.

Lähteet:

Simonsuuri (toim.) 1975: Myytillisiä tarinoita.

Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni 1997: Puiden kansa.

Kirjoittaja toimii tällä hetkellä Luonto-Liitossa harjoittelijana.

Joulukuun metsä – Jyväskylän Laajavuori

Teksti: Aura Yliselä

Minulle rakkain metsä on lapsuuteni retkeily- ja ulkoilumetsä, Jyväskylän Laajavuori. Alueen metsissä kuljin kavereiden tai perheen kanssa, yksin tai koirien kanssa. Vaikka ulkoilin Laajavuoressa myös yhdessä muiden kanssa, elävimmät muistoni metsästä liittyvät retkiin, joilla kuljin kilometrikaupalla metsissä yksin. Olin ajatuksissani, kuuntelin metsän ääniä, kiikaroin ja opettelin tunnistamaan lintuja, poimin marjoja ja kuljin ristiin rastiin tuttuja polkuja.

Kaupungin lähimetsäksi Laajavuoresta löytyy yllättävän monipuolista maastoa. On soita, aarniometsän tyyppisiä kuusikoita, vanhoille laskettelurinteiden pohjille syntyneitä niittyjä ja valitettavasti myös hakkuuraiskioita.

Laajavuoren metsässä risteilee 4 kilometrin mittainen luontopolku, joka antaa monipuolisen kuvan alueen luonnosta. Polun alku on Vuorilammen lähistöllä ja loppupää Laajavuoren laskettelukeskuksella. Lisäksi metsämaastossa risteilee talvisin aktiivisessa käytössä oleva hiihtolatujen verkosto, sekä vanhat Jyväskylän Suurajoissa käytössä olleet rallipolut.

Lapsena erityisesti nuo ralliautoja varten kauniiseen metsään puhkotut autotiet saivat ympäristötietoisuuteni heräämään. Vielä 80-luvulla rallien erikoiskokeita ajettiin Laajavuoressa, ja minulle, metsässä liikkumaan tottuneelle lapselle, vuotuinen ralliviikonloppu tarkoitti sitä että rakkaat ulkoilumaastoni riistettiin minulta. Ralliautot ajoivat mutkaisilla teillä tuhatta ja sataa, näkyvyyden ollessa todella huono. On ihme, ettei erikoiskokeilla sattunut enempää vakavia onnettomuuksia.

Nykyisin rallien päävarikko on siirretty Laajavuoresta lähemmäs kaupungin keskustaa, joten ralliautot eivät enää valtaa rakasta lapsuuteni metsää. Ikuisen vihan autourheilua kohtaan kotikaupunkini rallitapahtuma kuitenkin sai aikaan. Myöhemmin olin järjestämässä rallien vastaisia neppiautokilpailuja Pienajoja, kadunvaltausjuhlia ja mielenosoituksia.

Laajavuoresta muistan erityisesti luonnon hiljaisuuden. Metsään saattoi kulkea niin kauas, että liikenteen humina kuului enää heikosti kaukaisuudessa. Tämän vuoksi lapsena suututtikin niin paljon, kun äänekkäät ralliautot veivät minulta pois metsän hiljaisuuden.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Sarjan aiemmat osat: