Skip to content

”Metsänhaltia panee metsämieheltä metsän lukkoon, jos kohtelee huonosti saalistaan” -mitä voimme oppia kansanperinteemme metsäsuhteesta?

9.12.2011

Image

Teksti: Kati Tiitola

Kansanperinteemme metsäsuhdetta tarkastellessa on surullista havaita, miten paljon hienovaraisia elementtejä kulttuurimme on kadottanut suhtautumisessaan metsään. Nyky-Suomessa metsä näyttäytyy usein yksinomaan resurssina, jonka arvo perustuu siitä saatavaan taloudelliseen hyötyyn. Metsäsuhteesta puuttuu usein myös vanhoista uskomuksista heijastuva vastavuoroisuus ja kunnioittavuus: etääntyminen metsästä ja luonnosta on luonut kulttuurin, joka ei enää koe selviytymisensä riippuvan luonnosta, vaan suhtaudumme luontoon itsestämme erillisenä. Kulttuurimme on luonut harhan, jonka mukaan oma hyvinvointimme ei enää olekaan riippuvainen metsiemme ja muun ympäröivän luonnon tilasta.

Kansantarinoiden näkökulmasta tarkasteltuna entisajan metsä oli täynnä elämää: siellä kuljettiin aistit avoinna havainnoiden ja erilaisia merkkejä tulkiten. Herkistyminen luonnolle oli elintärkeää, koska se saattoi parhaimmillaan pelastaa metsässäkulkijan hengen. Kansantarinoissa usein toistuva teema kertoo siitä, miten metsämies on asettunut makuulle, jolloin hän herää varoittavaan ääneen. Ähtärissä taltioidussa tarinassa mies herää metsänhaltijan ärjäisyyn: ” Nouse ylös joutuin siitä paikalta, vanha mies panee maata!”. Mies herää, nousee ylös ja saman tien suuri honka kaatuu tien poikki juuri sille kohdalle, missä mies on maannut. (Myytillisiä tarinoita, toim. Lauri Simonsuuri, s. 374).

Kansantarinoista piirtyvästä metsäsuhteesta heijastuu ennen kaikkea vastavuoroisuuden käsitys. Metsänkävijä suhtautuu metsään elävänä ja kunnioitettavana subjektina. Mikäli teet metsälle pahaa etkä kunnioita sitä, se asettaa tiellesi vaikeuksia. Mikäli kunnioitat metsää ja metsänväkeä, se tekee sinulle palveluksia ja on puolellasi. Tämä tematiikka nousee esille esimerkiksi tarinassa, jossa metsämies kohtaa metsänneidon nuotiolla. Euralaisessa tarinassa metsämiehen kohdellessa metsänneitoa hyvin ja asiallisesti tarjoten tälle yösijan ja ruokaa, metsänneito palkitsee hänet hyvällä saalisonnella. Mikäli mies ei kunnioita metsänneitoa vaan pilkkaa tätä tai häätää tämän pois, lähettää metsänneito metsämiehen tielle suuren karhun, joka käy miehen kimppuun. (Myytillisiä tarinoita, s. 378). Vanhan kansan uskomuksissa oli itsestään selvää, että metsästäjän tuli kunnioittaa myös saalistaan. Muuruvedeltä tallennetun haastattelun mukaan: ”Metsänhaltia panee metsämieheltä metsän lukkoon, jos kohtelee huonosti saalistaan”. (Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s.59).

Metsä on alun perin tarkoittanut rajaa. Metsä merkitsi ihmisille ikään kuin valtakuntaa, johon mentiin vierailulle. Tässä valtakunnassa oli tärkeää noudattaa tarkoin normeja, jotta vältyttiin niiltä vaaroilta, joita siihen liittyi. Metsä saattoi mahtavuudessaan olla myös vaarallinen ja pelottavakin paikka, ja myös siksi sitä tuli kunnioittaa.

Eräs yleinen teema kansanperinteen metsätarinoissa on metsänpeittoon joutuminen. Metsänpeittoa kuvataan tilaksi, jossa metsä on lumonnut kulkijan, ja kaapannut tämän tuonpuoleiseen maailmaan, jossa kaikki on päinvastoin kuin normaalisti. Metsänpeittoon joutunut voi muuttua kannoksi tai kiveksi, eikä hän tunne enää tuttuja paikkoja. Metsänpeitossa olija saattaa nähdä etsijänsä, mutta nämä eivät kuule eivätkä näe häntä. Metsänpeittoon saattoi joutua metsänhaltijan lumouksen johdosta, kuten Koivistolta vuonna 1938 tallennetusta tarinasta käy ilmi:

Mummini kertoi, että yhen kerran oli mies jäänyt metsän peittoon. Oli ollut talvi, hää oli hiihtänyt suksilla, koko yön hiihti ja aina kuuli koiran haukuntaa, mutta hää ei vaan tarkannut sitä kohten. Hiihti, hiihti itsensä väsyksiin ja lopuksi rupesi lukemaan Isä meitää takaperin. Tuli aamu, niin hää oli oman peltonsa veräjällä ja oli koko yön hiihtänyt oman peltonsa ympäri, mut ei vaan osannu kotiheese, vaikka koiran haukunta kuului hänen omasta kodistaan. Mut metsänhaltija kun oli hänet lumonnut niin, että hää joutui metsän peittoon.”

Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s. 62-64

Sittemmin ihminen on ottanut metsän haltuunsa, anastanut sen voiman ja mahtavuuden ja asettanut itsensä röyhkeästi metsän valtiaaksi. Onko Etelä-Suomen talousmetsistä enää löydettävissä taikaa? Pienet metsäpläntit, jotka rajautuvat joka suunnasta autoteihin, eivät saa aikaan samanlaista kunnioitusta herättävää pienuuden tunnetta, jonka voi kokea suuressa kirveen koskemattomassa erämaametsässä. Tällaiset kunnioitusta herättävät metsäkokemukset, joita kokiessaan ihminen tuntee itsensä pieneksi suuren luonnon keskellä, olisivat mielestäni elintärkeitä myös nykyihmiselle, koska ne luovat elämäämme perspektiiviä, auttavat hahmottamaan omaa läheistä kohtalon yhteyttämme luonnon kanssa ja asettavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Nämä metsäkokemukset auttavat meitä hahmottamaan, mitkä asiat oikeasti ovat tärkeitä ja mitkä toisarvoisia.

Lähteet:

Simonsuuri (toim.) 1975: Myytillisiä tarinoita.

Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni 1997: Puiden kansa.

Kirjoittaja toimii tällä hetkellä Luonto-Liitossa harjoittelijana.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: