Kartoittaja sammaltaa – osa II: suot

Teksti: Laura Vuoksenmaa

Soiden kohdalla sammalien merkitys ympäristönsä ja sen ominaisuuksien ilmentäjinä tulee vielä selkeämmin esiin kuin metsissä. Kääpien ja suuren osan jäkälistä puuttuessa sammalet ovat putkilokasvien ohella se lajiryhmä, johon avoimempia soita inventoitaessa huomio kiinnittyy. Suon ravinteisuustaso ja se, vallitseeko siellä rimpi-, väli- vai mätäspinta ovat sammalien lajikoostumukseen eniten vaikuttavia tekijöitä.

Monet koko maassa uhanalaiset tai silmälläpidettävät suolajit ovat sen verran harvinaisia tai vaikeasti tunnistettavia, että ympäristöministeriön sammaltyöryhmän koostamat luontoarvolajit ovat etenkin vähemmän kokeneelle suonkävijälle sammalista helpommin lähestyttäviä ja kertovat kuitenkin hyvin elinympäristönsä ominaisuuksista ja luonnon tilasta. Metsien lajeihin verrattuna soiden sammallajeissa on kenties vähemmän vaihtelua luonnontilaisilla soilla maan etelä- ja pohjoisosien välillä, mutta lähekkäin sijaitsevilla eri ravinteisuustasojen ja puustojen soilla erot voivat olla suuretkin. Soiden mosaiikkimainen, usein eri suotyyppejä sisältävä luonne voi tosin yhdistää pienelle alalle niin tavanomaisia metsälajeja kuin vaateliaita kalkinsuosijoitakin. Erityisesti lettorämeille ja –korville on tyypillistä pienialainen kasvillisuustyyppien vaihtelu.

Vaikka aivan pohjoisimmassa ja karuimmassa Lapissa metsiä inventoitaessa indikaattorisammalia ei juurikaan tapaa, samojen leveyksien soilla sammalet kyllä elelevät ja peilaavat olosuhteitaan siinä missä eteläisemmässäkin Suomessa.

Uskaltaisin pitää monia suolajeja metsälajeihin verrattuna hieman selkeämpinä ja helpompina määrittäjälle, jolla ei ole mikroskooppia käytössään. Moni sammal on habitukseltaan selkeästi ”itsensä näköinen” ja tuntomerkit ovat muutenkin usein makroskooppisia.

Suosammaltajalle hyödyllisiä julkaisuja ovat metsäsammalkirjoituksessa esiteltyjen Nationalnyckeleiden ja BBS Field Guiden lisäksi Eurolan ynnä muiden Oulanka reports -sarjassa ilmestynyt Suokasvillisuusopas, jossa on laajasti eri suotyyppien sammalia (ja putkilokasveja) yleisistä uhanalaisiin. Piirroskuvat, jotka valitettavasti monista ”yleisteoksista” puuttuvat, ovat selkeitä, mutta monilla lajeilla on vielä vanhaa nimistöä. Oulangan suokasvillisuusopasta on näkynyt ainakin yliopistojen kirjastoissa, parhaiten saatavuustiedot saanee ottamalla yhteyttä Oulangan tutkimusasemaan. Keväällä 2016 ilmestynyt Laineen ynnä muiden Sammalten kirjo -kirja (Sata sammalta -kirjan pohjalta mm. maksasammalilla laajennettu) on kohtalaisen hyvä katsaus soiden sammallajistoon sisältäen rahkasammalia, ns. ruskosammalia, soiden maksasammalia ja lähteiden lajeja. Kirja on jaoteltu elinympäristöjen mukaan, mikä voi olla kätevä ominaisuus maastossa. Rahkasammaliin on mahdollista perehtyä syvemmin Laineen ynnä muiden The Intricate Beauty of Sphagnum Mosses -kirjan avulla. 40 rahkasammallajin esittelyn lisäksi jokaisesta lajista on hyvin kattavat mikroskooppituntomerkit ja –kuvat.

Valitsemillani sammallajit ovat ympäristöministeriön sammaltyöryhmän (2013) mukaan luontoarvolajeja, joiden indikaattoriarvo on hyvä. (Rassisammal ja punasirppisammal indikaattoriarvoltaan heikompia pohjoisimmalla kasvillisuusvyöhykkeellä 4.)

IUCN-uhanalaisuusluokat:

  • NT, silmälläpidettävä
  • VU, vaarantunut
  • EN, erittäin uhanalainen
  • CR, äärimmäisen uhanalainen
  • RT, alueellisesti uhanalainen

 


Kultasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Kultasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Kultasammal (Tomentypnum nitens) RT

Kultasammalen pitkät, teräväkärkiset lehdet saavat aikaan sinne ominaisen, kiiltävän tupsumaisen olemuksen (”neidon kultatukka”), joka erottuu usein selkeästi rahkasammalmaton seasta. Noin 5-10 cm pitkät, kellanvihreät versot ovat löyhän sulkahaaraisia ja varren alaosasta ruskeamman sävyisiä. Lehdet ovat pitkittäispoimuiset ja keskisuoni ulottuu noin lehden puoleenväliin.

Kultasammal on lettojen väli- ja mätäspintojen laji koko maassa ja sen tapaakin usein samoilta kasvupaikoilta kuin esimerkiksi rassisammalen. Toisinaan sitä voi tavata myös tunturien soistuneilla kohdilla. Pohjois-Suomen letoilla kultasammal on melko yleinen, mutta etelässä taantunut ja alueellisesti uhanalainen.


Rassisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Rassisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Rassisammal (Paludella squarrosa) RT

Rassisammalen piippurassimaisesta, pötkömäisestä olemuksesta on hankala erehtyä. Omintakeinen muoto johtuu vahvasti taakäänteisistä, selkeissä riveissä olevista lehdistä. Rassisammalen verso on haaraton ja useimmiten noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan kellanvihreä ja alaosastaan juurtumahapsinen ja ruskea. Useimmiten rassisammal kasvaa muiden sammalien, kuten heterahkasammalen, seassa, mutta toisinaan voi törmätä lähes pelkästä rassisammalestakin koostuviin laikkuihin.

Rassisammal esiintyy lettoisilla paikoilla koko maassa. Pohjoisemmassa se on yleinen ravinteisemmilla kasvupaikoilla, mutta Etelä-Suomessa rassisammal on alueellisesti uhanalainen ja harvinaisempi.


Mustapääsammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Mustapääsammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Mustapääsammal (Catoscopium nigritum) RT

Mustapääsammal on pieni lettojen lehtisammal, jonka tunnistaa parhaiten verson selkeästä värirajasta ja tumman punaruskeasta, golfmailamaisesta itiöpesäkkeestä pitkine perineen. Pesäkkeitä on yleensä melko runsaasti. Verso on yleensä noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan vaaleanvihreä, alaosastaan tumma ja huovastoinen. Mustapääsammalen harittavat lehdet ovat ehytlaitaiset ja teräväkärkiset, keskisuoni näkyy selkeästi.

Vaateliaimpiin lettolajeihin kuuluva sammal kasvaa tuppaina runsasravinteisten, kalkkivaikutteisten lettojen väli- ja rimpipinnoilla. Mustapääsammal on yleisin Pohjois-Suomen kalkkialueilla, etelässä harvinainen ja alueellisesti uhanalainen laji.


Sirppihuurresammal

Sirppihuurresammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Sirppihuurresammal. Kuvat: Laura Vuoksenmaa

Sirppihuurresammal (Palustriella falcata) NT, RT

Sirppihuurresammalkasvuston kullankiiltoinen sävy erottuu usein jo kauas. 5-10 senttimetriä pitkä verso on melko vankka ja epäsäännöllisehkön sulkahaarainen, joskin kärkiosa on yleensä haaraton. Sirppimäisen muotoisissa lehdissä on selkeät pitkittäispoimut ja vahva keskisuoni. Varren juurtumahapset saavat verson näyttämään himmeältä, mistä huurresammalet ovat saaneet nimensäkin. Omien havaintojeni perusteella sirppihuurresammal on muita huurresammalia selkeämmin kullanhohtoinen ja epämääräisemmin haaroittunut, vaikka huurresammalien tuntomerkit kannattaa silti tarkistaa hyvin. Huurresammallajien erottaminen toisistaan voi toisinaan olla hankalaa, mutta olen ottanut tämän lajin silti mukaan osoittamaan huurresammallähteitä luontotyyppinä.

Eutrofinen sirppihuurresammal kasvaa lähteiköissä ja tihkupinnoilla, usein lähdepurojen läheisyydessä. Sirppihuurresammalta esiintyy koko Suomessa, mutta eniten sitä on Pohjois-Suomen kalkkialueilla. Huurresammallähteiköt kuuluvat EU:n luontodirektiivin ensisijaisesti suojeltaviin luontotyyppeihin.


Pallopäärahkasammal2

Pallopäärahkasammal. Kuvat: Tuomo Kuitunen
Pallopäärahkasammal. Kuvat: Tuomo Kuitunen

Pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum)

Pallopäärahkasammalen huomaa maastossa pampulamaisesta latvastaan ja usein punaisen- ja vihreänkirjavasta väristään. Sammalen verso on pötkömäinen, helposti yli 10 cm pitkä ja haarat etenkin yläosassa melko tiheässä. Tummaa vartta ei juuri näy sitä vasten olevien alaspäin osoittavien haarojen välistä. Verson tuntuma on hyvin vankka, lähes jäykkä. Varsilehden muoto on pyöristynyt tasasivuinen kolmio.

Pallopäärahkasammalen voi löytää korpien mätäspinnoilta ja kangasmetsien soistumakohdista. Lähes koko Suomessa pohjoisinta Lappia lukuunottamatta esiintyvä pallopäärahkasammal on luonnontilaisen korven ilmentäjä. Pallopäärahkasammal on kansainvälinen vastuulaji.


Punasirppisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Punasirppisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Punasirppisammal (Sarmentypnum sarmentosum) RT

Punasirppisammal on melko kookas, olemukseltaan särmikäs, mustanpuhuvan vihreä-tummanpunainen sammal. Piikkimäisinä harottavien, hieman lusikkamaisten lehtien kärjet ovat tylpät, eikä keskisuoni ulotu aivan kärkeen asti. Verso on 5-10 cm pitkä ja roteva, haaroo epäsäännöllisesti ja niuhahkosti.

Meso-eutrofinen punasirppisammal viihtyy letoilla, tihkupinnoilla ja lähteiden reunamilla. Pohjoisessa Suomessa punasirppisammal on yleisehkö, etelässä harvinainen ja taantunut.

 


Lähteet omien maastohavaintojen lisäksi:


Kirjoittaja on Luonto-Liiton metsäjaoston jäsen, Pohjois-Suomen piirin metsävastaava sekä sammalharrastaja, jota kiehtovat myös muut indikaattorilajiryhmät.

Suomalainen suolla – suon kulttuurisista ja symbolisista merkityksistä

Teksti: Kati Tiitola

Kuumana käyvän suokeskustelun innoittamana päätin laatia blogikirjoituksen soiden merkityksestä suomalaisessa kansanperinteessä. Maamme on yksi maailman soisimmista maista, joten suolla on luonnollisesti ollut suuri merkitys suomalaisille kautta aikojen. Siitä kertoo jo rikas suosanastomme.

Patvinsuo. Kuva: Kati Tiitola.
Patvinsuo. Kuva: Kati Tiitola.

Yksi vaikuttavimmista ja mieleenpainuvimmista luontokokemuksistani on suolammessa uiminen lämpimänä toukokuisena päivänä. Suopursulta tuoksuva tumma vesi ja sinne laskeutuminen pehmeältä sammalmättäältä tuntuu laskeutumiselta tuntemattoman syliin, pohjaa ei ole näkyvissä, tuntuu siltä kuin tumman veden sisällä voisi olla mitä vain. Suo on otettava vastaan kaikilla aisteilla. Se symboloi porttia tuntemattomaan, salaperäiseen, tuonpuoleiseen unien alitajuiseen maailmaan. Kaikista luonnonvesistä hoitavin on mielestäni nimenomaan tumma, suopursulta tuoksuva humuspitoinen suolammen vesi. Sinne laskeutuessaan ei voi olla välinpitämätön tai omissa ajatuksissaan: suolampi vaikuttavuudessaan ja aistirikkaudessaan herkistää aistit ja mielen kokemaan, olemaan läsnä.

Miettiessäni suon merkityksiä kansanperinteessämme, ensimmäisenä mieleeni nousevat kuolema ja tuonpuoleinen ja toisaalta rikkaudet ja suuri onni, jota suo voi rohkealle kulkijalleen tarjota. Suohon liittyy ratkaisemattomia arvoituksia. Isokyrön Leväluhdasta löydettiin tuhat vuotta sitten sinne upotettujen pienikokoisten ihmisten kallot. Soista on ympäri Eurooppaa löydetty hyvin säilyneitä muinaisten ihmisten ruumiita, jotka kertovat uskomuksista, joissa suota on pidetty porttina tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Suo on näytellyt osaansa myös lähihistoriaan sijoittuneissa ratkaisemattomissa arvoituksissa, näistä tunnetuimpana Kyllikki Saaren suohauta ja ratkaisematon murhamysteeri 1950 -luvulla.

Aarteet ja rikkaudet liittyvät suohon salaperäisten aarnivalkeiden muodossa. Aarnivalkeat eli virvatulet näyttivät onnekkaalle kulkijalle usein suolle haudatun aarteen paikan. Aarretta vartioi henkiolento Aarni tai Kratti, josta valon uskottiin olevan lähtöisin. Toki suo on tarjonnut aarteitaan myös ravitsemuksellisesti tärkeiden hillan ja karpalon muodossa.

Akseli Gallen-Kallela: Joukahaisen kosto. Kuva: Wikimedia Commons.
Akseli Gallen-Kallela: Joukahaisen kosto. Kuva: Wikimedia Commons.

Kalevalaisessa kansanrunoudessa suo mainitaan usein. Ehkäpä tunnetuimpana suo-kuvastona suomalaisten mieleen on iskostunut Väinämöinen laulamassa Joukahaista suohon. Muinaiselle suomalaiselle oli tärkeää olla tietoinen asioiden syntyperistä. Raudan synty -runossa raudan kerrotaan ensimmäisen kerran löydetyn suolta suden käpälänpainanteista, josta Seppo Ilmarinen sen keräsi ja ryhtyi työstämään sitä pajassaan. Suolla on osuutensa myös esimerkiksi suden synnyssä. Suolla viihtyvistä kasveista muun muassa suopursua on käytetty monipuolisesti esimerkiksi hengitysteiden avaamiseen, reuman ja ihotautien hoitoon, koin ja syöpäläisten karkottamiseen sekä kasvivärjäykseen.

Kahlitsematon ja ojittamaton luonnontilainen suo haastaa ihmisen: sitä ei voi hallita, sitä täytyy lähestyä herkästi tunnustellen ja kunnioittaen. Se ei edusta suoraviivaisuutta ja ennalta-arvattavuutta vaan haastaa tehokkuusajattelun läpäisemän nykyihmisen astumaan alueelle, jota ei voi ennakoida, joka pakottaa olemaan läsnä ja tiedostamaan jokaisen askeleen. Jos lähtee kiirehtimään, voi käydä huonosti. Suolla ihminen on pieni. Suo on täynnä yllätyksiä ja sen tarjoamat voimakkaat aistielämykset herättävät nukkuvan mielikuvituksemme. Suo aktivoi alitajuista kollektiivista muistiamme: sitä, josta kumpusivat myös esivanhempiemme tarinat ja myytit. Suolla voimme huomata olevamme edelleen osa tätä ketjua, tarinat eivät ole hävinneet minnekään. Retki suolle avoimin aistein varustettuna voi parhaimmillaan tarjota meille mahdollisuuden tutustua syvemmin itseemme ja alitajuntaamme.

Toivottavasti myös tulevaisuudessa Etelä-Suomessa on mahdollisuus kulkea luonnontilaisilla soilla, jotka herättävät meissä pienuuden ja kunnioituksen tunteen ja johdattavat meidät yhteyteen ikivanhan perimätiedon kanssa.

Kirjoittaja on kulttuurintutkija, joka löysi tiensä Luonto-Liittoon ja metsäryhmän toimintaan vuonna 2011. Metsissä kulkeminen inspiroi pohtimaan kulttuurista luontosuhdetta, etenkin kansaperinteen näkökulmasta.

Suojellaan suot -kampanja käynnistyi

Luonto-Liiton metsäryhmä käynnisti #suojellaansuot -kampanjan.

Suojellaansuot

Emme hyväksy uhanalaisen suoluonnon käyttämistä poliittisena pelinappulana.

Vaadimme, että ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen huolehtii soidensuojelun täydennysohjelman toteutuksesta hallitusohjelmassa sovitulla tavalla, vuosia kestäneen asiantuntijavalmistelun mukaisesti. Jos olet samaa mieltä, sano se ääneen!

Jaa oheista ja Luonto-Liiton Facebook-sivulta löytyvää kuvaa Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa hashtageilla #suojellaansuot #sannigrahnlaasonen #suotsanninvastuulla #soidensuojelu

Twitterissä muista myös @sannigrahn

Voit myös ottaa viikonlopun suoretkellä oman selfien tai muun kuvan ja jakaa napakat terveisesi somessa. Muista #suojellaansuot

Haasta kaverisi mukaan!