Pyhittääkö tarkoitus keinot metsäntutkimuksessa?

Teksti: Ida Korhonen

Karttimonjoki. Kuva: Kalle Hakkola

Suomussalmella Karttimonjoella metsä on luminen ja kaunis. Ikivanhojen kuusten, kilpikaarnamäntyjen, kelojen, maapuiden ja lumipyryn keskellä voi hetkeksi unohtaa hakkuuaukot, taimikot ja nuoret istutusmetsät, ja kuvitella, että ympärillä aarniometsä jatkuu kilometrien, eikä vain muutaman sadan metrin, päähän. Voimakkaasti käsiteltyä talousmetsää on Suomussalmella paljon, luonnonmetsää taas hyvin vähän. Siitä huolimatta Metsähallitus aloitti maanantaina 11.10. Karttimonjoella luonnonmetsien hakkuut. Hakattaviksi suunnitelluilta alueilta on löytynyt lukuisia uhanalaisia lajeja ja lisäksi ne ovat osa arvokasta vanhojen metsien ketjua, joka yhdistää suomalais-venäläisen Kalevala-puiston suojelualueet toisiinsa ja on aiemmin näkynyt myös Metsähallituksen omilla kartoilla ekologisena yhteytenä.

Nyt hakkuut ovat pysähdyksissä jo toista viikkoa. Paikalla on Greenpeacen, Luonto-Liiton metsäryhmän ja Elokapinan aktivisteja. Metsähallitus ei kuitenkaan ole luvannut luopua hakkuista, vaan perustelee luonnonmetsän tuhoamista, sillä että kyseessä on jatkuvan kasvatuksen tutkimuskoeala. Samaan aikaan hakkuita aiotaan toteuttaa myös kahdella muulla tutkimusalueella, Rautavaaralla ja Savukoskella.

Karttimonjoki. Kuva: Kalle Hakkola

Tapaus saa pohtimaan metsäntutkimuksen eettisyyttä. Esimerkiksi lääketiede ja -tutkimus toimii tiettyjen eettisten periaatteiden mukaan. Olisi vastuutonta kokeilla ihmisiin lääkkeitä, joiden vaikutuksia ei kunnolla tunneta tai jotka voivat aiheuttaa koehenkilölle haittaa. Myös eläinkokeiden eettisyyttä on kyseenalaistettu usein, ja niistä onkin pyritty luopumaan niiltä osin kuin se on ollut mahdollista. Metsäntutkimus sen sijaan on saanut vuosikausia rauhassa tehdä metsillemme mitä haluaa. Sen nimissä on kaadettu metsää, muokattu maata, lannoitettu, myrkytetty ja ojitettu. Tutkimus ei ole myöskään ollut täysin puolueetonta. Motiivina ei useinkaan ole ollut puhdas tieteellinen kiinnostus metsäekosysteemin toimintaa kohtaan, vaan halu maksimoida puuntuotanto. Pitkään aikaan ei edes ollut sallittua tutkia mitään muuta kuin tasa-ikärakenteista metsänkasvatusta, sillä kaikki muu kuin päätehakkuisiin tähtäävä metsänhoito oli käytännössä kiellettyä. Nykyään tästä kiellosta on luovuttu ja jatkuvaa kasvatusta saa tutkia. Hyvä että tutkitaan, mutta onko se pakko tehdä juuri arvokkaissa luonnonmetsissä?

Olen paikalla Karttimonjoella, mutta en vastusta jatkuvaa metsänkasvatusta, metsäntutkimusta tai jatkuvan metsänkasvatuksen tutkimusta. Ne ovat kaikki hyviä asioita. Vastustan luonnonmetsien hakkuita. Jatkuva kasvatus, siinä missä kaikki metsänhoito, kuuluu käsiteltyihin talousmetsiin. Siellä eri-ikäistävät hakkuut voivat jopa lisätä monimuotoisuutta. Luonnonmetsään hakkuut eivät kuitenkaan kuulu, olivat ne osa tutkimusta tai eivät.

Valitettavasti tämä ei ole ensimmäinen eikä todennäköisesti viimeinenkään kerta, kun arvokkaan luonnonmetsän hakkuita perustellaan tutkimuksella. Muun muassa tänä kesänä törmäsin aivan Evon retkeilyalueen tuntumassa UPM:n mailla tuoreeseen avohakkuuseen. Hakkuuaukon keskelle johtivat pitkospuut, joiden varrella oli kaikenlaisia kammioita ja mittalaitteita. Niiden päästä löytyi kyltti, jonka mukaan alue on osa tutkimusta, jossa selvitetään eri hakkuutapojen vaikutusta maaperän hiilenkiertoon. Tutkimusaihe on tärkeä, mutta paikka Karttimonjoen koealojen tavoin väärä. Yhä paikalla makaavista tukeista päätellen alue oli ollut järeää kuusimetsää ja tutkimuksen kontrollina toimivalta pieneltä hakkaamatta jääneeltä vanhan metsän suikaleelta löytyi nopealla läpikävelylläkin useampi silmälläpidettävä laji. UPM on todennäköisesti muistanut mainostaa, kuinka se vastuullisena toimijana kantaa huolta ilmastonmuutoksesta ja osallistuu tällaiseen tutkimukseen. Samalla se varmasti unohtaa mainita avohakanneensa vanhan kuusikon turvemaalla, muuttaneensa hiilivaraston seuraavaksi 20 vuodeksi hiilipäästöjen lähteeksi ja tuhonneensa uhanalaisten lajien elinympäristön.

Voi olla, että tutkimustulosten avulla voidaan joskus tulevaisuudessa tehdä parempia valintoja ja ilmastoystävällisempää metsänhoitoa. Kadotettua luonnonmetsää se ei kuitenkaan tuo takaisin.

Evon retkeilyalue. Kuva: Ida Korhonen

Aikoinaan on ollut täysin hyväksyttävää tehdä kokeita ihmisillä. Esimerkiksi Edward Jenner kehitti vuonna 1796 isorokkorokotteen siirtämällä kahdeksanvuotiaaseen poikaansa ensin lehmänrokon taudinaiheuttajia ja altistamalla hänet sen jälkeen isorokolle. Vaikka tarkoitus oli hyvä, pidettäisiin tällaista toimintaa nykyään erittäin epäeettisenä. Ehkä tulevaisuudessa ajattelemme metsäkokeista samoin kuin historian ihmiskokeista. Ehkä mietimme, miten on ollut mahdollista, että biodiversiteettikadosta ja ilmastonmuutoksesta huolimatta tuhosimme viimeisiä luonnonmetsiä tutkimuksen takia.

Luonnonmetsien hakkuita ei tarvitse tutkia. Niiden seuraukset tiedetään jo. Olivat tutkimuskysymykset mitä tahansa, lopputulos on aina sama: luontokato.

Greenpeacen ja Suomen luonnonsuojeluliiton tiedotteet Suomussalmen hakkuista: 

https://www.greenpeace.org/finland/tiedotteet/49305/valtio-hakkaa-luonnonmetsia-suomussalmella-greenpeace-paikalla/

https://metsat.greenpeace.fi/blog/kysymyksiae-ja-vastauksia-suomussalmen-karttimonjoen-hakkuista

https://www.sll.fi/2021/09/08/luonnonsuojeluliitto-tuomitsee-luonnonmetsia-uhkaavat-hakkuut-suomussalmella/

Evon retkeilyalue. Kuva: Ida Korhonen

Avohakkuut ovat nykyään pieniä ja sertifikaatti turvaa kestävyyden – Miksi maisema on silti harmaa?

Tällaisia hokemia kuullaan usein keskusteltaessa tehometsätalouden kestävyydestä. Suomen metsistä avohakataan vuosittain vain murto-osa. Avohakkuuthan ovat nykyään niin pienialaisia Osaran aukeisiin verrattuna, että metsämaisemassa säilyy aina runsaasti myös varttuneita metsiä. 

Ja tosiaan, yksittäiset metsänkäyttöilmoitukset tehdään useimmiten korkeintaan muutamien hehtaarien yhtenäisistä alueista. Tosin jo hehtaarin aukkoa voi pitää valtavana verrattuna luonnonmetsien tavanomaisten luontaisten häiriöiden mittakaavaan. Siis siihen, johon iso osa metsälajeistamme on sopeutunut. Yksityismetsissä yksittäisen päätehakkuun keskimääräinen pinta-ala on pienempi kuin muiden maanomistajien hakkuissa, ollen sekin kuitenkin 1,3 hehtaaria.

Avohakkuista tehdyt metsänkäyttöilmoitukset harmaalla.
© Maanmittauslaitos © Metsäkeskus

Yllä olevasta kuvasta kuitenkin välittyy avohakkuutalouden metsämaisemaa muokkaava voima totuudenmukaisemmin. Lähes kaikki kartalla näkyvät avohakkuut on tehty 13 viime vuoden aikana Kolvananuuron luonnonsuojelualueeseen rajautuvalla, metsäyhtiö Tornatorin (Stora Enson tytäryhtiö) omistamalla palstalla.

Hakkuukartan aluetta ilmakuvassa. Alla olevat valokuvat ovat itäosaan suunnitellun avohakkuun alueelta. Ilmakuva © Maanmittauslaitos

13 vuoden ikäinen taimikko on vielä kovin kaukana sellaisesta metsästä, jossa viihtyisi sen kummemmin ihminen kuin uhanalainen metsälajikaan. Lähes yhtenäinen harmaan pirstoma alue on kooltaan noin 120 hehtaaria. Kymmenien hehtaarien kokoiset harmaat vyöhykkeet ovat yleisiä. Lohduttomimmat tuhoalueet peittävät yhtenäisinä jopa kymmeniä neliökilometrejä kotimaatamme. Siis tuhansia hehtaareja.

Tornatorin avohakkuun leimikkonauha runsaslahopuustoisessa metsässä Kolvananuuron itäpuolella Joensuussa.

Lopputuloksena oleva maisema muistuttaa metsää yhtä paljon kuin yhtiöiden kestävyyspuheet todellisuutta. Yhtiöt tekevät kaikkensa, jotta niiden maine olisi vihreä. Tai siis tekevät kaikkensa, paitsi sellaisia käytännön tekoja, jotka sanottavasti auttaisivat metsäluontoamme. Ongelmana on, ettei yhtiön puusta saamaa hintaa parantava sertifikaatti saisi jättitulosta takovien metsäjättien mielestä johtaa siihen, että puuta saa kaataa vähemmän. Kyse ei ole tappion välttelystä, vaan maksimaalisesta voitontavoittelusta. Kansankielellä ahneudesta.

Tornatorin avohakkuun leimikkonauha runsaslahopuustoisessa metsässä Kolvananuuron itäpuolella Joensuussa.

Kulisseissa on meneillään kiivas kamppailu siitä, ettei FSC-sertifikaattia tarvitsisi noudattaa ihan niin kuin sääntöihin on kirjattu. Esimerkiksi uhanalaisten lajien esiintymien hävittäminen halutaan sallituksi. Nyt kun vihreä leima on lyöty pitävästi kankkuun, voi sikailu toden teolla alkaa.

Kolvananuuron seudulta Tornator on juuri aikeissa parturoida viimeisiä vanhoja metsiään (linkki Karttapaikkaan). Sellaisiakin, jotka kuuluisi sertifioinnin sääntöjen mukaan säästää ja jotka ovat selkeästi suojelun arvoisia. Niissä elää suuri joukko uhanalaisia lajeja, joista, kuten sääntöjen vastaisista hakkuistakin, on yhtiölle ilmoitettu. Toivottavasti ainakin tämän alueen kohdalla omien sääntöjen noudattaminen kiinnostaa.

Tornatorin avohakkuuleimikon runsaslahopuustoista luonnontilaisen kaltaista metsää. Tällaiset metsät kuuluvat uhanalaisten lajien tärkeimpiin elinympäristöihin.

P.S.
Sattumoisin yhtiö ilmoitti juuri uuden, laajan luonnonsuojelualueen perustamisesta läheiselle Luhtapohjan alueelle. Yhtiön kommentin mukaan ”Uusia luonnonsuojelualueita perustamalla täydennämme ekologista verkostoa, joka yhdessä avainbiotooppien, lajiesiintymien ja suojakaistojen kanssa muodostaa Tornatorin metsien monimuotoisuudelle vahvan perustan”.

Hienolta kuulostaa ja suoluonnon kannalta onkin. Tornatorin metsien monimuotoisuudesta on kuitenkin turha puhua valtaosin puuttomista, märistä luhtasoista muodostuvan suojelualueen kohdalla, jonka sertifikaattikin velvoittaisi pääosin säästämään. Lajiesiintymien mainitseminen särähtäisi korvaan huomattavasti vähemmän, jos yhtiö ei olisi juuri viime kesänä tuhonnut avohakkuissa sille ilmoitettuja uhanalaisten lajien esiintymiä FSC-sertifikaatin sääntöjen vastaisesti. Suojelu-uutiset ovat aina hyviä, mutta metsäluonto kaipaa suojeltuja metsiä.

Teksti ja kuvat: Joni-Matti Kusmin

Näin nämä metsät koetaan

Metsäsuhteen käsite on viime aikoina vallannut alaa metsäkeskustelussa. Kokemuksellisuuden korostamisella on kuitenkin myös varjopuolensa.

Kertomuksellisuus ja kokemukset ovat yhä suurempi osa tiedonvälitystä, eikä suomalainen metsäkeskustelukaan ole tältä ilmiöltä välttynyt. Etenkin metsäsuhteen käsite on saanut viime aikoina runsaasti jalansijaa. Alkuvuonna Maa- ja metsätalousministeriön, Suomen Metsäyhdistyksen ja Luston yhteinen metsäsuhteita.fi-sivusto julkaisi KantarTNS:n toteuttaman suomalaista metsäsuhdetta kartoittavan kyselytutkimuksen. Artemis Kelosaaren essee samasta aiheesta ilmestyi Tiede-lehdessä 4/17.

Aihe on kiintoisa ja tärkeä tutkittava, mutta metsäsuhteen kaltaisen, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavan ja monitahoisen käsitteen esilletuonnissa on oltava varovainen ja pidettävä luonnontieteellinen tutkimustieto todella kiinteästi rinnalla. Muutoin vaarana voi olla metsäluonnon kannalta lyhytnäköisten hakkuutoimenpiteiden perustelu biologisen tiedon kanssa tasa-arvoisina esitetyillä näkemyksillä – monimuotoisuudelle tuhoisin seurauksin.

Metsäsuhdeselvitystä tutkaillessani tulokset näyttivät ensi vilkaisulta ristiriitaisilta: metsien säilyminen luonnonmukaisina on erittäin tai melko tärkeää 86 prosentille vastaajista, metsien mahdollisimman tehokas taloudellinen hyödyntäminen taas on erittäin tai melko tärkeää 55 prosentille. Vaivaako kolmasosaa vastaajista perustava kognitiivinen dissonanssi?

Kysellessäni tutkimuksen tekijätahoilta tarkempaa määritelmää metsien ”mahdollisimman tehokkaalle taloudelliselle hyödyntämiselle”, selvisi, ettei sellaista tutkimuksessa ole. Myös metsän luonnonmukaisuutta ei kyselyssä määritelty. Käsitteet on jätetty auki ja annettu vastaajien mietittäväksi tai arvailtavaksi. Taloudellinen hyödyntäminenhän voi pitää sisällään varsinaisten metsätaloudellisten toimenpiteiden lisäksi myös vaikkapa luontomatkailun, jonka hyödyt paikallistaloudelle ovat huomattavat. Metsähallituksen tiedotteen mukaan esimerkiksi Oulangan kansallispuisto jättää 18,9 miljoonaa euroa paikallistalouteen. Kyselyn tuloksia katsellessa ei kuitenkaan voi tietää, miten vastaajat ovat kysymyksen tulkinneet tai mitä kysymyksellä on ajateltu haettavan. Ympäripyöreällä ilmaisulla mahdollisimman tehokkaasta taloudellisesta hyödyntämisestä voidaan vaivihkaa ohjata luontokeskuksia ja pitkospuureittejä puoltavat äänet biotalouden laariin.

Suomalaisten metsäsuhteen ristiriitaisuus ei ole varsinaisesti uusi ilmiö. Metsästäjä-keräilijän elämäntavan muuttuessa agraarisemmaksi riippuvuus metsästä alkoi väistyä ja luontoon suhtautuminen muuttua. Maanviljelyskulttuurista polveutuvassa välineellisessä, utilistisessa luontosuhteessa metsä on yhtä aikaa resurssien lähde, vastus ja uhka. Tehometsätalouden alkuaikojen retoriikka luonnontilaisista metsistä museoituvina ja itsetuhoon suistuvina kaikuu tutkijoidenkin puheissa sinnikkäästi edelleen.

Eräkirjailijana tunnetun metsänhoitajan A. E. Järvisen metsäsuhteen kaksijakoisuutta ovat käsitelleet muun muassa Suomalainen aarniometsä -teos ja Tere Vadén kirjassaan Ajo ja jälki. Vadén kuvaa Järvisen metsäsuhdetta ja sitä, miten tämän tapa kutsua työtään ”metsiin kohdistuvaksi” erottaa ”työn” ”metsistä”: ”’Metsiin kohdistuva työ’, on yksilösubjektin asenne. On syytä epäillä, että tässä ilmauksessa sana ’metsä’ ei tarkoita samaa kuin esimerkiksi sellaisessa ilmauksessa, jossa ’suurten metsien elämisen riemu ottaa minut valtoihinsa’. Työn kohdistusta tarvitaan siksi, että metsä on Järviselle muutakin kuin kohde, pelkkä objekti ja hyötykäytön varasto.” Järvisen sisäinen ristiriita tuskin edustaa Suomessa kovin marginaalista ääntä, vaikka harvemmin sitä näin selkeästi sanallistetaan.

Metsäsuhde ei kokemuksellisuudessaan ole aina johdonmukainen ja suoraviivainen. Olen kuitenkin maastossa ja netissä harhaillessani yrittänyt löytää tämän hetken suomalaisten metsäristiriidan syitä ja mahdollistajia. Kenties metsän vähittäistä nakerrusta ympäriltä ei huomaa tai siihen turtuu, kunnes on liian myöhäistä. Havahtuminen tapahtuu, kun toimenpiteet osuvat juuri siihen vuosia samana pysyneeseen marjametsään. Usein luonnontilaista metsää ei tunnisteta. On puutetta sekä tiedosta että metsästä, mikä johtaa siihen, että biologian opiskelijatkin valokuvaavat talousmännikköä innoissaan. Sosiaalisessa mediassa jaetaan avohakkuuaukioiden kuvia runollisilla kuvateksteillä.

Ja miten tieto näkemistä muuttaakaan: Pirkanmaan kotimetsät, joissa yläasteikäisenä opettelin valokuvaamaan ja määrittelemään itseni metsän ja sen estetiikan kautta, näyttävät harvenevilla kävelyretkillä ryteiköiltä. Hippiäiset ovat sentään vielä läsnä. Katseeni on luonnontieteen ja pohjoisen maisemien turmelema.

Ihmistä tuskin lopulta paljoa haittaa talousmetsistä nauttiminen, vaikka luonnon monimuotoisuuden terveyshyödyt onkin viime vuosina tunnustettu. Ehkä eräs syy siihen, miksi terveysmetsäpuhe on tuntunut usein epämääräisen vaivaannuttavalta on se, että loppuviimeksi metsissä on kyse ennen kaikkea muunlajisista. Metsäsuhteen käsite, useista näkökulmistaan huolimatta, inhimillistää käsiteltävän asian. Antti Salminen muistuttaa vuoropuhelussaan Ville Hämäläisen kanssa (Nuori Voima 4-5/2017), että voima, jolla ihminen hyödyntää ei-inhimillistä, ”resurssia”, on sekin ei-inhimillistä perua. Ei-inhimillinen, Salminen kirjoittaa, ei tarvitse inhimillistä juuri mihinkään, mutta inhimillinen tarvitsee ei-inhimillistä ensimmäisestä henkäyksestä viimeiseen korahdukseen. Ystävälläni on tapana sanoa, että jo metsäsuhteen käsite kertoo sen, että metsäsuhde on häviämässä. Vadén mainitsee ”erämaan” ja ”metsän” olevan erämaasta eroamisen sanoja, talon piiristä käytettyjä sanoja.

Metsien elon- ja kuolonkirjon ja merkityksien itseisarvo tuskin on yhteiskunnallisesti varteenotettava argumentti. Onko tieteelliseen tietoon perustuva luonnonsuojelu siis ainoa keino estää metsäkeskustelun luisumista käsittelemään pelkästään ihmisen tarpeita? Ihmiskeskeisyys toki säilyy, sillä jo luonnonsuojelun ajatus eristää luonnon suojeltavaksi objektiksi. Ajo ja jälki -teoksessa Vadén tekee mielenkiintoisen huomion: ”Luonnonsuojelu on teknologisen tietoisuuden kieroin tapa vangita luojattoman luonnon kokemus, tässä on myös syy siihen miksi teknologian keskusalueilta ohjailtu luonnonsuojelu on kohdannut katkerinta vastarintaa siellä, missä rippeitä, haamuja, luojattoman luonnon kokemuksesta on vielä ollut jäljellä.” Ne paikat, joissa näitä rippeitä vielä on, ovat usein myös niitä, joiden viimeiset suojelemattomat vanhat metsät ja ekologiset käytävät ovat häviämässä, mutta joissa usein käden heilautuksen säestyksellä todetaan, että kyllähän täällä tätä metsää riittää. Osaltaan ristiriitaa aiheuttaa myös se, että myönteinen suhtautuminen luonnonsuojeluun ja monimuotoisuuden arvon tunnustaminen ovat usein korkeita juurikin näillä ”teknologian keskusalueilla”.

Nykyisellään tietynlainen maasta eläminen, jota rippeiden-haamujen alueilla vielä on, on harvoin missään määrin kestävää – mutta johtaako sen väheneminen luonnon ulkoistavaan suojeluun, metsien muuttumisen refugioiksi ja reservaateiksi?
Metsäluonnon häviämisen tahdin kiihtyessä on kuitenkin käytettävä niitä keinoja, jotka ovat käsillä. Elinympäristöt pirstaloituvat nopeammin kuin metsäsuhteet muuttuvat. Vähitellen metsän ja sen kanssa olemisen ja kokemisen käsittelyn on muututtava suuressa mittakaavassa, mutta sitä ennen on syytä varmistaa, että biologinen tieto, taiteen ja filosofian avustuksella, tuo esiin tämän elon- ja kuolonkirjon olennaisuuden varmistaakseen myös sen jatkuvuuden.

Teksti ja kuvat: L. V. Maa
Kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehden 2/2018 Vieraskynä -palstalla.

Miksi Tornator ei halua suojella Natura -alueen virkistysmetsiä?

Teksti:
Janne Kumpulainen, luontoinventoija
Juha Kinnunen, biologi, FM

Vieremäläisille ja yläsavolaisille laaja Hällämönharjun seutu on ollut tunnetuimpia harjumetsiä, ja suosituimpia sellaisia. Niinpä pääomistaja Tornator suostui viitoittamaan polun ja rakentamaan kodan Linnaharjulle. Yhtiö osoitti tällä, että virkistys kohdistuu muihinkin osiin kuin harjun keskeisimpään selänteeseen.

Hällämönharju usvassa.

Toistaiseksi Tornator on suostunut rauhoittamaan vain jyrkimmän pätkän järvimaiseman keskeltä. Yhtiö kuitenkin jätti polun hoitamatta ja alkoi vähentää Natura-alueen harjumetsiä reunoilta käsin. Tornator ryhtyi rahankiilto silmissään vähentämään Natura-alueen arvoja. Siitä huolimatta että joka vuosikymenellä on kiistelty alueen suojelusta.

Linnaharjun vuonna 2015 hakattua maisemaa. ”Linnaharjun metsiä käsitellään maisema-, ja virkistysarvojensa vuoksi puistomaisesti, vaikka ne ovatkin talousmetsiä. Polun opastaulut pidetään ajantasalla tulevan metsänkäsittelyn mukaan, joten polku elää jatkuvasti”, sanotaan Vieremän kunnan nettisivulla.

Tornator on osallistunut Hällämön hoito- ja kunnostusuunnitelman ohjausryhmään. Samaan aikaan kun ryhmässä on monien osapuolien toimesta esitetty luontopolun kunnostamista, yhtiö ei kerro omista aikeistaan. Tornator on jatkanut alueen metsien hakkaamista, ja valmistelee uusia jatkohakkuita kuin mitään suojelun toteutusta ei aiottaisikaan miettiä.

Aika lailla samanlainen kiista Natura-suojelun toteutuksesta käytiin viime vuonna Kajaanin Ärjänsaaressa. Eli onko alueelta ehditty kartoittaa luontotyypit ja mitä suunnittelu edellyttää ennen hakkuita. Myös kartoituksen tarkkuus on tärkeää. Jos harjumetsien joukossa on (nuortakin) luonnonmetsää, hakkuut ovat laittomia.

ELY-keskus ei ole puuttunut Tornatorin hakkuisiin Hällämönharjun Natura-alueella. Suurin ristiriita viranomaisten passiivisuudessa on se, että maanmuokkaus on haitannut luontotyypeille tärkeiden kasvilajien säilymistä. Eli hakkuut ja muokkaus yhdessä ovat heikentäneet Natura-alueen harjumetsiä ja muita luontotyyppejä. Luonnonsuojelulaki kieltää näiden heikentämisen.

Avohakkuu Linnaharjulla vuonna 2017.

Avohakkuu Linnaharjulla vuonna 2017.

Ydinalueiden arvo on hyvin merkittävä niin geologisesti kuin biologisesti. Suomen Ympäristö -julkaisussa 32/2011 todetaan, että alue on Savon laajin valtakunnallisesti arvokas tuuli-/rantakerrostumien yhdistelmämuodostuma (s.18). Hakkuut tuntuvat erityisen ahneilta, kun ajattelee ainutkertaisen kokonaisuuden arvoa.

Vieremän kunta on toivonut Linnaharjun polun kunnostamista. Hakkuiden jatkaminen oli huono vastaus luontomatkailun ja matkailusuunnitelman kehittäjille. Kuka kustantaa uuden kodan, kun edellisen kotareitin maisema on pilattu hätiköintihakkuilla? Ehkä kunta huomaa tästä, että maakuntakaavamerkinnät pitäisi siirtää yleiskaavan määräyksiksi.

Hakkuut mahdollistava maa-aineslailla toteutettu suojeluvaihtoehto valittiin viime vuosisadalla Hällämön Natura-alueen toteutuskeinoksi vain siksi, ettei valtiolle syntyisi suojelusta korvausvelvollisuutta. Rajoittamalla metsätaloushakkuita – ja perustamalla suojeluosia – turvataan monikäyttö ja lisääntyvä matkailukäyttö. Vain tällä tavalla kyetään takaamaan alueen arvot. Vieläkö tarvitaan kiista maanmuokkauksen rajuudesta Natura-alueella?

Linnaharjun avohakkuu vuodelta 2015.

Onko mäntyplantaasi-istutuksien perustaminen luontaisesti syntyneen männikön tilalle järkevää Natura-alueen käyttöä? Miksi ELY-keskus sallii heikentää luontotyypin ominaispiirteitä, esimerkiksi harjukasvillisuuden elinoloja?

Näitä kysymyksiä kuullaan vielä lisää.

Hällämönharju ja Pikku-Hällämö.

Kartta Hällämönharjun ja Linnaharjun topografiasta. Violetit alueet ovat suppakuoppia. (karttakuva: MapAnt.fi)

---

 

LINKKEJÄ:

• Hällämönharjun ja Linnaharjun sijainti Paikkatietoikkunassa
• Tapaus Hällämöstä ja Linnaharjun luontopolusta on kuvia täälläkin:
  • https://talaksenystavat.wordpress.com/2017/05/09/miksi-luonnonsuojelualueita-pitaa-perustaa-natura-alueille/
  • http://www.perukassa.fi/blogi—blog?tag=natura2000
    

    ”Kuvat muistuttavat myös vaikutuskeinoista: siitä että luontotietojen keruu ja suojelun toteutukseen osallistuminen ovat yhä tärkeitä toimintamuotoja.”

• Hällämönharju-Valkeiskangas Natura -alueen tietolomake: http://natura2000.eea.europa.eu/Natura2000/SDF.aspx?site=FI0600033
• Aluekuvaus: http://www.ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Suojelualueet/Natura_2000_alueet/Hallamonharju__Valkeiskangas(6437)
• Toimenpidekieltoaloite Pyhännän puolelle, mikä johti METSO-neuvotteluihin ja mahdolliseen suojelualueeseen: http://www.iisalmenluontomuseo.net/luontomuseo/attachments/article/17/Pyh%C3%A4nn%C3%A4n-Yhteismets%C3%A4_Toimenpidekieltoaloite_20150910.pdf

 

Metsähallitus hakkaa ikimetsiä Lapissa – hakkuukohteilta tuhansia havaintoja uhanalaisista ja muista vaateliaista lajeista

Teksti: Lauri Kajander & Olli Manninen
Kuvat: Olli Manninen, Hanna Jauhiainen, Päivi Mattila ja Luonto-Liiton metsäryhmä

Maastokartoittajat löysivät elokuussa 2016 tuhansia uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien esiintymiä Metsähallituksen hakkuusuunnitelmien uhkaamista vanhoista metsistä Lapissa. Metsähallitus ei ole kertonut miten nämä upeat ikimetsät ja uhanalaiset lajit aiotaan turvata – vai aiotaanko ne lajilöydöistä piittaamatta hävittää.

Luonto-Liiton metsäryhmäläisistä ja muista vapaaehtoisista luontokartoittajista koostuva inventointiryhmä tutki elokuun 2016 aikana valtion omistamien metsien luontoarvoja Lapissa. Olli Mannisen koordinoimilla retkillä dokumentoitiin Metsähallituksen hakkuusuunnitelmien kohteita Inarin, Sodankylän, Savukosken, Muonion, Kolarin ja Kittilän kunnissa.

Kuohana-Annenvaara, Inari – hakkuiden uhkaamia täysin luonnontilaisia ja kevyesti poimintahakattuja metsiä, joista löytyi yli 300 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää. Kuva: Hanna Jauhiainen

Kuten oheisista kuvista näkyy, Metsähallitus hakkaa edelleen myös ilmiselviä ikimetsiä. Näitä on vuosikymmeniä jatkuneiden hakkuiden jäljiltä jäljellä vain muutama prosentti Suomen metsäpinta-alasta. Ne ovat kaikki luonnonsuojelun kannalta erittäin arvokkaita. Monia näistä kartoitetuista metsistä ei ole mahdollista kevyttä poimintahakkuuta lukuunottamatta hakattu koskaan, vaan ne ovat saaneet kehittyä luonnontilassa jääkauden jälkeen. Metsähallituksen suunnittelemien hakkuiden jälkeen paikalla ei ole enää elinmahdollisuuksia häviämisvaarassa olevalle uhanalaiselle metsälajistolle, satoja vuosia vanhojen aihkimäntyjen ja kelojen juhlallisesta rauhasta puhumattakaan.

Kartoituksen tulokset osoittavat karusti kuinka vastuutonta Metsähallituksen hakkuutoiminta on: raportoiduilla 27:llä hakattavaksi aiotulla vanhan metsän kohteella tehtiin yhteensä yli 3 000 havaintoa uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista, joukossa kymmenkunta havaintoa luonnonsuojelulailla erityisesti suojelluista lajeista. Näiden lisäksi alueilta löytyi runsaasti muita vanhaa luonnonsuojelullisesti arvokasta metsää indikoivia lajeja.

Tuolpujärvet, Inari – hakkuiden uhkaamia vanhoja metsiä, osin Natura2000 -alueella. Kuva: Olli Manninen

Kartoittajat kiersivät noin tuhannen hehtaarin verran hakattaviksi ilmoitettuja metsiä. Hakkuusuunnitelmia on ilmakuvien perusteella Lapin arvokkaissa vanhoissa metsissä vielä ainakin toinen mokoma lisää. Monet tutkituista kohteista ovat suurempien arvokkaiden suojelemattomien metsäkokonaisuuksien osia, monet rajautuvat olemassaoleviin suojelualueisiin ja yksi on Natura 2000 -aluetta.

Kartoitusten tulokset lajilistoineen toimitettiin Metsähallitukselle marraskuun alussa. Siis yli kolmetuhatta uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien esiintymää suunnitelluilla hakkuualueilla. Metsähallitusta pyydettiin perumaan suunnitellut hakkuut näillä ilmiselvästi huippuarvokkailla vanhan metsän luontokohteilla. Metsähallitus ei vastannut mitään yli kuukauteen.

Pekan Tupajärvi, Inari – Hakkuiden uhkaamia hienoja vanhoja metsiä, joista löydettiin yli 300 uhanalaisen ja silmälläpidettävän lajin esiintymää. Alueelta löytyi myös poikkeuksellisen runsaasti saamelaisten kulttuuriperintöön kuuluvia vanhoja petunottojälkiä tai muita vanhoja merkintöjä. Kuva: Luonto-Liiton metsäryhmä

 

Patistelemalla sähköpostitse ja Metsähallituksen Facebook -sivulla saatiin lopulta vastukseksi, että muutamia kohteita oli jo hakattu ennen lajitiedon vastaanottamista. Muiden kohteiden kohtalosta Metsähallitus ei ole vieläkään useista pyynnöistä huolimatta suostunut kertomaan.

Vintilänkaira S, Savukoski – Metsähallituksen ilmoituksen mukaan tämä metsä on hakattu syksyn 2016 aikana osittain tai kokonaan. Suoraan Vintilänkairan erämaa-alueeseen rajoittuvilla hakkuualueilla oli erittäin luonnotilaisia metsiä. Alueelta löytyi yli 250 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää, joista yksi lailla erityisesti suojeltu lutikkakääpä. Kuva: Olli Manninen

Vapaaehtoistyönä kerätty luontotieto on nykyään käytännössä ainoa tapa yrittää pelastaa jäljellä olevia suojelemattomia aarniometsiä valtion mailla. Metsähallitus ei tee itse luontoselvityksiä hakattavissa ”talousmetsissä”. Näissäkin nyt kartoitetuissa kohteissa ehdittiin tänä syksynä tehdyissä hakkuissa hävittämään ilmeisesti ainakin kaksi luonnonsuojelulailla erityisesti suojellun lajin esiintymää, muista uhanalaisista lajeista puhumattakaan.

Tammukkalammet, Inari – Hakkuiden uhkaamia laadukkaita vanhoja mäntymetsiä, jotka rajautuvat suoraan Tsarmitunturin erämaahan. Kuva: Päivi Mattila

Aikaisemmin Metsähallitukselle on toimitettu tarkat koordinaattipisteet kaikista lajihavainnoista. Sen sijaan, että paljon arvokasta lajistoa sisältävät ilmiselvät arvometsät rajattaisiin riittävän suuriksi säästettäviksi luontokohteiksi, joissa lajeilla olisi tulevaisuudessakin elinmahdollisuuksia, Metsähallitus on hyvin usein näissä tapauksissa jättänyt pistemäisen lajihavainnon ympärille pienen tupsun puustoa ja hakannut kaikki metsät lajihavaintojen välistä. Tästä syystä inventointiryhmä ei ole tällä kertaa toistaiseksi toimittanut tarkkoja koordinaatteja havainnoista, vaan lajisto on ilmoitettu hakkuukohteittain. Keskustelu metsäkohteiden suojelemisesta jatkuu.

Raitiojänkä, Sodankylä – Tietön ja laadukas vanhan metsän alue, jolla sekä kuusi- että mäntymetsien lajisto on poikkeuksellisen monipuolista. Alueella tehtiin yli 280 havaintoa peräti 29 eri uhanalaisesta tai silmälläpidettävästä lajista. Kuva: Olli Manninen

Pikaisilla maastokäynneillä havaittavat uhanalaiset ja vanhaa metsää indikoivat lajit kertovat vain pienen osan alueiden luontoarvoista. Ne tulisikin tulkita lähinnä osoituksena siitä, että alueella on erittäin todennäköisesti paljon muitakin luonnonsuojelullisesti arvokkaita lajeja ja yleensä paljon enemmän jo havaittujenkin lajien esiintymiä. Kartoitukset koskevat vain joitakin harvoja lajiryhmiä ja maastokäynnit harvoin ovat läheskään kattavia edes pienillä kohteilla. Lisäselvitykset kohteiden luontoarvoista olisivat tarpeen, jotta kohteiden luontoarvot saadaan peremmin selville.

Maaimmainen Nuorakoskenvaara, Savukoski – Metsähallituksen ilmoituksen mukaan tämä kohde on hakattu kokonaan tai osittain syksyn 2016 aikana. Kokonaisen vaaran laen peittävä hieno vanha mäntymetsä, josta löytyi yli 260 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää. Kuva: Olli Manninen

Kuitenkin jo tiedossa olevien lajiesiintymien ja kuvalinkkien kuvistakin näkyvän metsän luontaisen rakenteen perusteella on selvää, että näiden metsien hakkaaminen on uhanalaisen metsäluonnon kannalta kestämätöntä. Metsähallituksen on syytä pikimmiten lopettaa ikimetsien hakkaaminen ja uhanalaisten lajien hävittäminen.

Lähetä palautetta Metsähallitukselle: http://www.metsa.fi/palaute

Alla esimerkkejä kartoitetuista hakkuiden uhkaamista metsistä, klikkaamalla nimeä pääset katsomaan kuvia kohteesta:

• Heinikkoaapa, Kittilä
• Torkoseljänpäät, Inari

• Torkoselkä, Inari
• Tuolpujärvet S (Siekajärvi), Inari
  • Tuolpujärvet E (samaa kohdetta kuin ylempi linkki, mutta nämä on kartoitettu 2015)
• Pekan Tupajärvi, Inari
• Kuohana-Annenvaara, Inari
• Tammukkalammet, Inari
• Märsikkö, Sodankylä
• Raitiojänkä, Sodankylä

Seuraavat kohteet Metsähallitus on ilmoittanut hakanneensa osittain tai kokonaan jo ennen kuin kartoitustulokset toimitettiin MH:lle eli syksyn 2016 aikana:

• Pailakainen S, Kittilä
• Vintilänkaira S, Savukoski
• Maaimmainen Nuorakoskenvaara, Savukoski
• Iso Pahtalaki, Kolari

---

Aikaisemmin, vuonna 2015, kartoitettuja hakkuusuunnitelmien uhkaamia metsiä:

• Piernakansarvi, Kittilä
• Kuusilampi, Rovaniemi
• Nuolivuoma, Kittilä
• Paljukka NE, Kittilä
• Siengalaiskuusikko, Kittilä
• Karhurommas E, Ylitornio

 

Katson maalaismaisemaa ja…

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Valtatie 13 välillä Savitaipale-Mikkeli (72 km) on sukusijojeni vuoksi oikein tuttu. Tienvarsilla näkee hyvinkin somaa kulttuuri-, maalais- ja metsämaisemaa. Silmäänsä lepuuttaa mielellään tummissa havumetsissä ja avarilla järvenselillä, nostalgiahermoon iskevät kesäisin parilla pellolla laiduntavat lehmät. Kunnes viime syksyn ja talven aikana havahduin, että jokin pisti kovasti silmään, ja maisema oli ihan erilainen kuin ennen.

Pääsiäisenvietosta palatessani aloin ihan mielenkiinnosta laskea linja-auton ikkunasta näkemäni hakkuut. Istumapaikkani vuoksi siis tien itäpuoliset hakkuut (länsipuolella saattoi avautua vielä totaalisempi tuho!). Jossain kohtaa ryhdyin myös ottamaan kuvia, joten laskelmani sekosivat hetkeksi, mutta avohakkuiden kokonaissaldo oli kuitenkin yli 30. Tuollaisella tienpätkällä määrä tuntuu erityisen rajulta. Alle kymmenvuotiaita taimikoita oli saman verran, ja myös kovalla kädellä suoritettuja harvennushakkuita runsaasti. Hakkuualat olivat erikokoisia metsäpalstojen mukaan, silti tehokkaasti maiseman pirstovia.

Katsoin siis maalaismaisemaa ja ymmärsin, kuinka onnekas olin ollut: nuo arviolta sotien jälkeen istutetut (tai vanhemmat) metsät olivat saaneet kasvaa tähänastisen elämäni ajan, ja minä olin saanut kasvaa kiinni niihin, tottua tähän maisemaan ja luonnonjärjestykseen. Luultavasti nämä metsät, ja puupellot, olivat kuitenkin koko ajan olleet sarake jonkun metsäomaisuuskansiossa, odottamassa ”hakkuukypsäksi” varttumistaan.

Omistajilla on juridinen oikeus hakata metsänsä, tiedän toki. Kun metsät ovat suhteellisen tasaikäisiä, äkillinen iso maisemanmuutos samanaikaisten hakkuiden vuoksi on siis todennäköinen. Alueelta kesämökkiä etsinyt tuttavaperhe kertoi, etteivät uskalla ostaa mökkiä minkään komean metsän luota, koska tietävät paikan arvon romahtavan mahdollisten hakkuiden myötä. Ja koko mökkeilyinnon.

Seuraavan kerran, kun minä näen noilla paikoilla metsän, siis varttuneita puita, olen 9-kymppinen vanhus. Sitä odotellessa voin alkaa kulkea tietä ottamassa itsestäni taimikkoselfieitä, kuten metsänhoitaja kirjassa Metsäviestintä.nyt suosittelee: ne kuulemma tekevät metsätalouden imagosta sosiaalisessa mediassa inhimillisemmän ja sympaattisemman. Bussimatkustajana en siis katso enää ikkunasta maisemia, vaan kännykästä taimikkoselfieitä, ja jo tuntuu paremmalta? Henkilöautoilija voi painaa kaasun pohjaan ja ajaa nopeasti pois.

Kuvanlaatu vauhdin mukainen.

Ps. Mikkeli-Kouvola-rautatien väliset avohakkuut (radan itäpuoli): ”vain” 13 kpl!

Biotalous-battle

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Metsämessujen yhteydessä 6.11.2015 järjestetyn ”biotalous-battlen” keskeinen väittämä kuului: ”Metsäluonto kestää suunnitellun 15 miljoonan kuution lisäyksen talousmetsien hakkuissa.” Kaksi joukkuetta väitteli aiheesta. Kyllä kestää -joukkueen muodostivat puuntuotoksen professori Kari Mielikäinen, UPM:n yhteiskuntavastuujohtaja Petri Heinonen ja MTK:n ympäristöasiantuntija Markus Nissinen. Ei kestä -joukkuetta edustivat Jyväskylän yliopiston ekologian professorit Janne Kotiaho ja Mikko Mönkkönen sekä ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta. Väittelyä tuomaroi Metsäyhdistyksen viestinnän suunnittelija Hannes Mäntyranta.

Lukijat voinevat kuvitella jo etukäteen kummankin puolen argumenttien pääsisällön: yliopistotutkijat olivat huolissaan tehometsätalouden aiheuttamasta monimuotoisuuden hupenemisesta, kansankielellä voisi kai puhua luonnon köyhtymisestä (itse puhuisin myös metsäsuhteemme yksitoikkoistumisesta). He huomauttivat, ettei ole järkevää tai kestävää paisuttaa hakkuita ”lyhytkiertoisen vessapaperiteollisuuden” tarpeisiin, jota biotalous, os. sellunkeitto, tulisi enimmäkseen olemaan. Talouden ja teollisuuden etumiehet kokivat, ettei oikeastaan ole mitään ekologista ongelmaa, korkeintaan näkemyseroja, ja hakkuita voitaisiin lisätä vieläkin enemmän. Vaikka asetelma ja moni argumentti oli ennalta arvattavissa, väittely oli silti kiintoisa, koska moni merkitys paljastui siinä melkein kuin itsestään.

Kuinka talousmetsästä tehdään luonnollisempi kuin luonnonmetsästä

Tunnelmakuva metsämessuilta.

Oikeastaan biotalous-battle muistutti ilmastonmuutosdebatteja kymmenen vuotta sitten. Vielä silloin ns. denialisteilla (eli kieltäjillä, usein teollisuuden eturyhmien edustajilla) oli tapana kyseenalaistaa ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen väittämällä tutkimusmittareita ja -metodeja humpuukiksi. Professori Mielikäinen, joka nimitti itseään ”menneisyyden mieheksi”, huvitti yleisöä heiluttelemalla käsiään ja kutsumalla metsäekologian tutkimustuloksia ”hihastaravistelluiksi mielipiteiksi”. Varsin kiintoisaa onkin, miten pontevasti metsätalousihmiset ovat lähteneet mukaan nimenomaan ekologiadebattiin. Heillä on taloudellis-poliittinen ylivalta ja vaikutusvalta Suomessa, kaikki kanavat käytössä lobata, rahoittaa ja säätää, mutta silti ikään kuin eettinen alastatus.

Tarvitaan siis oikeuttamisen puhetapoja ja puolustushyökkäystä, on tartuttava samoihin aseisiin: numeroihin ja käsitteisiin, alettava kääntää niitä omaksi eduksi. Numero- ja tilastovyörytys (ilman että valotetaan niiden koko kuvaa, vertauskohtia, laskentamenetelmiä jne.) on keskeinen keino saada kuulijan pää pyörälle, esittää faktoja ja alistaa maailma talouspuheelle. ”Koska numerot”, muuta selitystä ei tarvitakaan. Näin tuntuivat erityisesti Mielikäinen & Heinonen ajattelevan tykittäessään kuutioita, prosentteja ja hehtaareita sarjatulella.

Toisekseen tarvitaan käsitteiden ja arvopuheen haltuunottoa, jossa sanojen aiemmat merkitykset pyritään löyhentämään ja muuttamaan itselle sopiviksi. Muiden mukana UPM ja MTK palkkaavat ”vastuujohtajia” ja ”ympäristöpäälliköitä”, jotka kiertävät valistamassa, kuinka talousmetsissä onkin eniten luontoarvoja, puunkasvu on ylin luontoarvo, metsä surkastuu ilman ihmiskäden ja koneen antamaa hoitoa ja talousmetsä on itse asiassa luonnollisempi kuin luonnontilainen metsä. Silmän- tai paremminkin mielenkääntötemppu toimii kuulijaan, vaikkapa sijoittajaan, kuluttajaan tai metsänomistajaan, joka pelkää olevansa jotenkin epäekologinen tai mikä pahinta: epäeettinen, moraalisesti kyseenalainen. Puheessa etiikasta ja yhteiskuntavastuusta ihmisille yritetään sanoa, että meidän yritystoimintamme perustuu ”hyvän tekemiseen”, ja sinäkin kuluttajana tai sijoittajana olet hyväntekijä, mikäli jaat meidän arvomme.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Vaikka Kyllä kestää -joukkue pyrki kiertämään ja mitätöimään koko metsäekologisen ongelman, Ei kestä -joukkueen puheenjohtaja Janne Kotiaho esitti kolme isoa metsäpoliittista keinokokonaisuutta, tiivistäen: 1. maankäyttösuunnittelu kestäväksi, 2. velvoittavat kompensaatiot, esimerkiksi haittaverotyyppinen, 3. metsätuotteiden jalostusasteen nosto, enemmän rahaa vähemmällä raaka-aineella ja pois bulkkituotannosta, johon biotalouskin tuntuu sortuvan.

Kyllä kestää -puolen pj. Mielikäinen torjui nämä ehdotukset luettelemalla koko joukon metsätaloudesta tuttuja iskusanoja: täsmäsuojelu; puu kasvaa nopeammin kuin ehditään hakata; metsänviljely istutustaimineen lisää geneettistä monimuotoisuutta, paikallismetsät ovat siis geneettisesti köyhempiä (tässä professorilta sekosivat taas metsän ja yhden puulajin monimuotoisuus). Hehkuttaessaan täsmäsuojelua UPM-Heinonen yritti kiertää ekologian alkeet eliöiden tarvitsemasta tilasta siirtyä ja laajentua uusille alueille: ”Lehtolajeille ei ole mitään iloa ympäröivästä suojellusta kangasmetsästä.” Samalla logiikalla voisi kysyä, onko minulle mitään ”iloa” (väistämätöntä tarvetta) UPM:n touhuista? Onko tällainen järkevää argumentointia? Puhutaan paljon kuvainnollisesta ”talouspuheen rutosta” tai ”markkinaistumisen loisesta”, joka nakertaa ihmisen empatiakykyä ja mielikuvitusta, ihmisyyden henkistä puolta; ihmissuhteet, terveys, luonto, taide – kaikki muuttuvat ostamisen ja myymisen, markkina-arvojen alaisiksi. Olisiko esimerkiksi Heinonen siis vielä pelastettavissa: auttaisiko tehokas ympäristökasvatus ennallistamaan hänen mielensä? Alkaisiko hän toipua, jos viettäisi vuoden vanhassa metsässä seuraten kuukkelin touhuja?

Kuinka havaita ja ymmärtää hidas muutos?

Mielestäni väittelyn ehkä tärkeimmän huomion esitti professori Ollikainen: Monimuotoisuus tuhoutuu huomaamatta ja pienin keinoin, vaikka vastapuoli sanoo, että nämä metsätalousvaikutukset ovat niin pieniä, ettei niillä ole merkitystä. Todellakin, kun kuuntelee itseään vanhempien ihmisten juttelua eri puolilla maata, sama kuvio toistuu kertomuksissa: ennen oli metsässä sitä ja tätä, nyt ei enää ole. Tietyt linnut ovat hävinneet, lapsuuden purot ja lähteet on kaivettu pois, salot ovat pirstoutuneet, hillasoita ei enää ole, autolla pääsee joka paikkaan, rannat on rakennettu. Voiko tällaisiin tavallisen ihmisen havaintoihin luottaa? Niitä ei kerrota mitenkään vihaisina, vaan haikeina ja ikään kuin pakkoon mukautuen. Ei haluta osoittaa ketään, koska maalla ihmissuhteet ovat kietoutuneet luonnonvaroihin hyvin konkreettisesti. Nämä ”arkikokemukset” paljastavat hyvin Ollikaisen kuvaaman kehityskulun: ”huomaamatta, pienin keinoin”. Nakerretaan sieltä täältä, ja yhtenä päivänä havahdutaan, kuinka asia on muuttunut kokonaan.

Molemmissa joukkueissa oli argumentoimaan tottuneita puhujia, yksittäisistä heitoista eniten mieleen jääneitä olivat mm. Kotiahon vertaus ”Ajatella, jos ihmiskunnalta vietäisiin 95% resursseista pois, mitä populaatiolle tapahtuisi?” Myös Nissisen ”Lisää pöhinää nuoriin metsiin!” ja muut nuorisokieliset sutkautukset huvittivat. Mielikäisen ravistelu-performanssin lisäksi kulmakarvani kohosivat, kun Petri Heinonen väitti, ettei hallitus-kepu voi huijata metsänomistajia, koska sehän olisi heille huonoa politiikkaa!

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Lopuksi puhe kääntyi siihen, kuinka löydetään metsätalousmalli, joka minimoisi riskit ja haitat ja samalla maksimoisi hyödyt. Mielikäinen valitti, ettei monimuotoisuuden parantamiseksi ole ”mitään uusia keinoja”. Hän ei tainnut kuunnella Kotiahon ratkaisuehdotuksia alussa? Ennallistaminen, kompensaatio, jalostusarvo jne. eivät ehkä ole juuri eilen keksittyjä keinoja, mutta miksi pussillinen uusia olisi parempi kuin vanhat ja toimiviksi osoittautuneet, sen verran kuin niitä on voitu käyttää? Ehkä veron sijasta toimivampi saattaisi olla suojelukannustin koko tuotantoketjulle metsänomistajista teollisuuteen ja jalostajiin (kuten METSO-ohjelma oli kunnes hallitus leikkasi sen rahoituksen). Raha toimii parhaiten, sekä keppinä että porkkanana. (Battlessa ei asiaa sivuttu, mutta järkevintä lienee olisi aloittaa Metsähallituksesta sekä UPM:n kaltaisista suurmaanomistajista, saataisiin suurempia rauhoitettuja pinta-aloja uhattujen populaatioiden toipua ja laajentua, kuin yksityisomistajien maatilkuilla. Vaikka esteettisessä mielessä olisi mukavaa, että suojeltuja, tunnelmallisia, metsännäköisiä metsiä olisi moniaalla.)

Jäin väittelyn jälkeen miettimään, kuinka ihmisten ”inhimillinen ja henkinen jalostusarvo” saataisiin siinä mielessä korkeammaksi, että osattaisiin luoda ja ihastella muitakin työpaikkoja ja yritysmuotoja kuin yksipuolisen metsäteollisuuden massatuotanto alihankkijoineen? Tukisin verovaroilla mieluusti taitavaa puurakentajaa, metsämatkailuyrittäjää tai kuusesta lääkkeitä jalostavaa tutkijaa, ne tuovat puulle ”lisäarvoa” ja kunnioittavat sitä hienona materiaalina, suojelu voisi puolestaan tuoda monella metsälle lisää ekologista tai esteettistä arvoa. (Kuten huomata saattaa, talous- ja arvopuhetta en pysty minäkään kokonaan välttämään.) Jos Mielikäinen & co toivovat ”uusia” suojeluideoita, saanko minäkin toivoa metsätaloudelta ja -teollisuudelta uusia tuote- ja työpaikkaideoita, jotka ovat sekä ekologisesti että inhimillisesti kestävämpiä?

Keskustelu biotaloudesta jatkuu myös Debattibaarissa.

Kirjoittaja on metsäpuheen ja -merkitysten tarkkailija.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Retkellä hakkuiden uhkaamissa Pesiöjärven saarissa

Teksti: Hanna Jauhiainen
Kuvat: Luonto-Liiton metsäryhmä

Vietimme viikonlopun Pesiöjärven maisemissa Suomussalmella helmikuun lopussa 2015. Suksi luisti ja saarten vanhojen metsien katveessa mieli tahtoi virittyä hiihtolomatunnelmiin, mutta retkellämme oli myös tarkoitus. Järven saaria uhkaavat nimittäin Metsähallituksen hakkuut, jotka voivat alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Aamuauringon valo pilkottaa pilvien lomasta Honkasaaren takana.

Leuto sää tuo saarille ehkä hiukan lisäaikaa: jäätie ei vielä kanna rekkaa eikä se näillä keleillä vahvistu. Metsähallitus on kuitenkin uhonnut tuovansa puut saarista vaikka traktorilla jollei jäätietä saada kantamaan rekkaa. Toistaiseksi hakkuut eivät ole alkaneet. Kävimme paikalla protestoimassa tulevia hakkuita, tarkkailemassa tilannetta ja tutustumassa alueen luonnonarvoihin.

Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.

Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.

 

Saaret on merkitty maakuntakaavassa virkistysalueiksi. Hakkuut heikentäisivät saarten virkistysarvoja väistämättä, minkä myös Kainuun ELY-keskus on todennut muistiossaan. Ajourat ja hakkuun jäljet tulisivat näkymään saarten luonnossa vielä pitkään. Hakkuut vaikuttaisivat negatiivisesti myös maisemaan. Alueen matkailuyrittäjät tuskin ilahtuisivat maisema-arvojen heikentymisestä, sillä Kainuun matkailun tärkein vetonaula on luonto. Hakkuut ovatkin herättäneet vastustusta paikallisten keskuudessa.

Honkasaaren rannalla on virkistytty nuotion äärellä.

Saarten luonto on monipuolista ja vaihtelevaa. Honka- ja Kutusaari ovat puustoltaan mäntyvaltaisia, kun taas Lehto- ja Kumpusaaressa on enemmän kuusivaltaista iäkästä sekametsää. Saarilta löytyi useita vanhan metsän ilmentäjälajeja, joista silmälläpidettäviä oli kolme (korpiluppo, kanadanluppo ja hentoneulajäkälä) sekä vaarantuneeksi luokiteltu aarninappu, joka elää vanhojen kuusten kuorella.

Lajiston tonkimista. Tältä kuusivanhukselta löytyi aarninappu.

Kumpusaaren korpiluppokuusikkoa.

Lisäksi Lehtosaaressa epäillään esiintyvän liito-oravaa. ELY-keskus on kieltäny hakkuut Lehtosaaressa ennen kunnollisen liito-oravaselvityksen tekemistä. Tähän vuodenaikaan luotettavan liito-oravaselvityksen tekeminen on mahdotonta. Metsähallitus aikoo yhä kuitenkin hakata muissa saarissa. Paha vain, että jäätie kulkee ensin Lehtosaareen ja sen kautta muihin saariin. Tielinja on merkitty kulkemaan suoraan Lehtosaaren läpi.

Lehtosaaren monimuotoista metsää. Taka-alalla näkyvä keltainen nauha on tielinjan merkki.

Lehtosaaren metsää.

Toivon, että vielä monet pääsevät retkeilemään Pesiöjärven rauhaisissa maisemissa siinä tilassa kuin ne ovat nyt. Metsähallituksen maat ovat meidän kaikkien yhteistä omaisuutta ja tällaisten pienten, virkistys- ja luonnonarvoiltaan merkittävien saarten parturoiminen on Metsähallitukselta, omaisuutemme vartijalta, kovin lyhytnäköistä ja piittaamatonta toimintaa.

Lisää aiheesta:

• Luonto-Liiton tiedote 20.2.2015: Luonto-Liiton aktivistit protestoivat Metsähallituksen saarihakkuita Kainuussa – Pesiöjärveltä löytyi lisää uhanalaisia lajeja
• YLE Uutiset 20.2.2015: Luonto-Liitto Suomussalmella vastustamassa hakkuita
• Avoin kirje: Pesiöjärven saarten hakkuuvalmistelut keskeytettävä ja saaret suojeltava
• Lisää kuvia hakattavaksi suunnitelluista saarista

Lähimetsämanifesti

Teksti: Hanna Savisaari

---

Valta kuntien omistamia lähimetsiä koskevista päätöksistä on annettava niille, joita ne koskevat. Luonto-Liiton Lähimetsät haltuun! -kampanja vaatii aidosti avointa ja osallistavaa päätöksentekoa lähimetsiä koskeviin kysymyksiin.

Lähimetsät ovat meidän virkistäytymisen, liikkumisen ja hiljaa olemisen paikkojamme. Emme suostu luovuttamaan niitä hakkuille tai rakentamiselle.

Lähimetsien itseisarvo luonnon monimuotoisuuden ja ihmisen elämän säilyttäjinä on tunnustettava. Lähimetsiä ei saa kaventaa ja pilkkoa. Niitä ei tule kohdella hyödyntämättömänä tonttimaana tai raaka-ainevarastona rakentamisen ja näköalattoman tehometsätalouden nimissä.

Lähimetsät ovat lähellä taajamia sijaitsevia, helposti saavutettavissa olevia metsäalueita. Niillä on merkitystä paitsi seudun asukkaiden virkistäytymisen paikkoina myös metsälajien elinympäristöinä. Asutuksen puristuksessa pienetkin metsät ovat tärkeitä ulkoilualueita ja vihreitä väyliä suurempien metsäalueiden välillä.

Luonnossa liikkuminen tekee ihmisille hyvää: jo kymmenen minuuttia metsässä alentaa verenpainetta ja vähentää negatiivisia tunteita. Sosiaalinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus vaatii, että metsää on oltava kaikkien ulottuvilla ja saavutettavissa ilman omaa autoa.

Metsät ovat tärkeässä roolissa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä hiilen sitojina. Lisäksi ne puhdistavat ilmaa, toimivat meluesteinä ja suojavyöhykkeinä sekä sitovat sadevesiä. Puolet Suomen uhanalaisista eliölajeista tarvitsee metsää, ja niiden ahdingon syynä on metsätalous.

Vain noin kolmannes kuntien omistamista metsistä on kaavassa merkitty ulkoilu- ja virkistysalueiksi, eivätkä niistäkään kaikki ole turvassa rajuilta maiseman muutoksilta. Kasvavissa kaupungeissa lähimetsiä uhkaa eniten rakentaminen. Kun kaavoittaja hakee vapaita maa-alueita kaupungin mailta, houkutus nakertaa lähimetsien laitoja on suuri. Pienemmissä kunnissa päättäjiä vaivaa vanhakantainen talousmetsäajattelu. Kauempana taajamista sijaitsevia metsiä hoidetaan usein kuin talousmetsää, vaikka ne olisi kaavassa merkitty virkistysalueiksi. Käytännössä viheralueiden pienipiirteinen metsätalous aiheuttaa kunnalle usein enemmän menoja kuin tuloja.

Esimerkkejä uhanalaisista lähimetsistä löytyy lähes kaikista kaupungeista. Virkistysmetsää on suunniteltu tuhansien ihmisten asuinalueeksi esimerkiksi Helsingin Meri-Rastilassa ja Vartiosaaressa asukkaiden vastustuksesta huolimatta. Oulun kaupungin omistama Sanginjoen ulkoilumetsä ei ole turvassa hakkuilta, vaikka paikalliset ovat vaatineet sen suojelua vuosien ajan. Suojassa eivät ole myöskään esimerkiksi Tampereen Kauppi-Niihama, Kuopion Puijo, Jyväskylän Kortepohja, Vaasan Mustikkamaa.

Useimmiten samalla alueella on mahdollista turvata sekä virkistys- että luontoarvot. Silloin metsää ei hoideta puuntuoton nimissä. Hallitun hoitamattomuuden periaate toimisikin hyvin lähimetsissä. Ulkoilureittejä on hyvä rakentaa ja ylläpitää harkitusti niin, että metsä tulisi kaikkien ulottuville. Reittien varrelta on mahdollista kaataa yksittäisiä vaarallisina pidettyjä puita, kunhan ne jätetään metsään maalahopuiksi. Luonnoltaan arvokkaimmat alueet jätetään kokonaan koskemattomiksi ja kulkureittejä ohjataan rajatuille alueille kulumisen välttämiseksi.

Lähimetsien rahassa mittaamattomat arvot on tunnustettava suunnittelussa. Metsiä on suojeltava marjastajille, sienestäjille, ulkoilijoille, seikkailijoille, rauhoittujille ja niille lukemattomille eliölajeille ja elinympäristöille, joista elävä metsä muodostuu. Lähimetsät ovat arvokkaimpia sellaisenaan, metsinä.

Luonto-Liiton Lähimetsät haltuun! -kampanja käynnistyy lauantaina 28. helmikuuta kaavoituksen ja hakkuiden uhkaamissa lähimetsissä seitsemällä paikkakunnalla ympäri maata. Avajaisia vietetään Helsingissä Malminkartanon Kartanonmetsässä, Joensuussa Kanervalan ulkoilumetsässä, Jyväskylässä Laajavuoren Kortemäessä ja Tampereella Kaupin kansanpuiston metsässä. Oulussa hiihdetään Hietasaareen ja Vaasassa retkeillään Vaskiluodossa. Turussa nostetaan malja lähimetsille.

Lähimetsät haltuun! on Luonto-Liiton valtakunnallinen kampanja, jolla nostetaan esiin lähimetsien tärkeyttä luonnon monimuotoisuudelle ja ihmisten hyvinvoinnille sekä kannustetaan ihmisiä viettämään enemmän aikaa metsässä. Kampanjan tavoitteena on edistää kaupunkien ja kuntien omistamien lähimetsien suojelua.

lahimetsat.fi

#lahimetsat

Avoin kirje: Pesiöjärven saarten hakkuuvalmistelut keskeytettävä ja saaret suojeltava

Teksti: Jaakko Junikka – kirjoittaja on biologi, Jyväskylän yliopiston jatko-opiskelija

Tämä kirjoitus on lähetetty 20.2.2015 Metsähallituksen johdolle, maa- ja metsätalousministeriölle ja ympäristöministeriölle. [blogiteksti päivitetty korjattuun versioon 2.3.2015]

Pesiöjärven Honkasaari, johon Metsähallitus suunnittelee rannasta rantaan ulottuvia harvennushakkuita. Kuva: Greenpeace

Hyvät päättäjät

Jaan huoleni Metsähallituksen akuutista suunnitelmasta hakata Pesiönjärven saaret. Huoli ei ole pelkästään minun, vaan sen ovat esiin tuoneet muun muassa lukuisat kansalaiset, paikalliset ihmiset, ympäristöjärjestöt ja valtakunnalliset kulttuurijärjestöt Kalevala-seura ja Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS, maakuntakaavan hakkuut kieltävät määräykset sekä ELY-keskuksen ohjeet.

On olemassa erittäin voimakkaat perusteet välittömään hakkuuvalmisteluiden keskeytyksen, ja saarien suojeluun.

Lukuisia saarten suojelua ajavia tahoja vastassa on ilmeisesti ainoastaan yhden virkamiehen, aluepäällikkö Arto Tolosen periaatteellinen halu käyttää virkamiesvaltaansa kansalaisten tahdon vastaiseen ihmiselämän ajassa peruuttamattomaan hävitykseen. Tilanteessa jossa saarten hakkaaminen ei voi olla millään perusteilla järkevää, saati välttämätöntä.

Pesiöjärven saarten arvo on huomattu jo ennenkin. Aiemmassa Kainuun seutukaavassa saaret oli osoitettu suojelualueiksi, perusteina alueen luonnon monipuolisuus, edustava näyte seudun luonnosta sekä alueen luonnonkauneus. Jostain syystä uudessa maakuntakaavassa saaret muutettiin suojelusta vain virkistysalueiksi ”muuttuneiden maankäyttö- ja virkistystavoitteiden takia”.

Maakuntakaavamääräyksen mukaan virkistysalueiden maankäyttöä suunniteltaessa tulee kiinnittää erityisesti huomiota alueen virkistyskäytön kehittämiseen sekä luonnon- ja ympäristöarvojen säilymiseen. Tästä huolimatta Metsähallituksen suunnitelmassa oli laajat saaret tuhoavat avohakkuut, kunnes runsaan palautteen ja jo nyt runsaan lehdistön kiinnostuksen vuoksi hakkuutapoja lievennettiin. Alleviivaisin maakuntakaavamääräyksen sanat kehittäminen ja säilyttäminen. On itsestään selvää, että saarien silmiinpistävät virkistys- ja monimuotoisuusarvot ovat kehittyneet juuri metsätaloustoimien olemattomuuden vuoksi. Minkäänlainen hakkaaminen suurilla metsäkoneilla ei voi tuota suuntaa kehittää, tai säilyttää, ainoastaan huonontaa ja tuhoaa.

Kainuun ELY-keskus on samoilla linjoilla, ja toteaakin muistiossaan 15.1. tarkistetuista hakkuusuunnitelmista mm. että: “Suunnitellut hakkuut tulisivat muuttamaan saarten metsät lähes kokonaisuudessaan hoidetuiksi talousmetsiksi, mikä tulisi valtaosin hävittämään saarten puuston luonnontilaisuuden ja rakenteen ja tätä kautta siihen liittyvät arvot. Se ei ole maakuntakaavan tavoitteen mukaista, kun ottaa huomioon kaavassa mainittu luonnon- ja ympäristöarvojen säilymistavoite.”

Kuitenkin Tolonen väittää Ylen uutisissa itsestään selvästä asiasta päinvastaista: ”…jos lukee kaavaselostusta, niin eivät hakkuut ole ristiriidassa sen kanssa”. Tolonen on niin väärässä, että hänen täytyy tietää se itsekin.

Maakuntakaava myös toteaa, että saaret ovat merkittäviä eivät pelkästään paikallisten asukkaiden virkistyksen kannalta, vaan myös luontomatkailun kehittämisen kannalta. Helsingin Sanomien tämän päiväisen artikkelin haastatteleman paikallisen mukaan ranta-asukkaista kukaan ei kannata hakkuita. Lisäksi Luonnonsuojelupiiri kertoo saaneensa suomussalmelaisilta useita pyyntöjä reagoida asiaan.

Hyvä Metsähallituksen pääjohtaja Esa Härmälä. Tiedotteessasi sanot ”Onkin päätettävä, mitä yhteiskunta haluaa Metsähallitukselta”. Tutkimusten mukaan maisema-arvot ja virkistyskäytön edellytykset nähdään tärkeämmiksi kuin esimerkiksi puuntuotannon lisääminen (Suomen metsät ja metsäpolitiikka -tutkimusraportti, Helsingin yliopisto [pdf]). Lisäksi YLE:n nettiuutisessa kerroit tammikuussa, että Metsähallituksella on varaa puuntuotannollisten sekä suojelullisten sekä virkistyksellisten tarpeiden tyydyttämiseen nykyisessä puustotilanteessa. Pyydän ja vaadin, että olet sanojesi mittainen tässä asiassa. Hakkuut eivät palvele yhteiskunnan, paikallisten, luontomatkailun, luonnon, Suomen allekirjoittamien kansainvälisten biodiversiteettisopimusten linjauksia, Metsähallituksen oman ympäristöoppaan linjauksia, eikä varsinkaan Metsähallituksen mainetta ja luotettavuutta kansalaisten silmissä. Ympäristöjärjestöjen asiantuntijoiden, ja omankin biologin ammattitaidon perusteella jo pelkkien alueen saarten metsäkuvien perusteella voin yhtyä luonnonsuojeluasiantuntijoiden kantaan, että saarten metsät täyttävät suurelta osin ei ainoastaan boreaalisen luonnonmetsän kriteeristöt, mutta myös METSO-suojelukriteeristön parhaan suojeluarvon kriteerit kirkkaasti.

Noiden boreaalisten luonnonmetsien sekä METSO-suojelukriteeristön parhaan arvon metsien hakkaamisessa vastoin kansalaisten mielipidettä, maakuntakaavan linjauksia, järjestöjen vetoomuksia, Suomen allekirjoittamien biodiversiteetti sopimusten linjauksia, Metsähallituksen oman ympäristöoppaan linjauksia, yhden virkamiehen päätöksellä ei ole mitään järkeä.

Paikalla on nyt luonnonsuojelijoita banderolleineen. Tapaus muistuttaa suuresti Keuruun Rautovuoren hakkuita, joista Metsähallitus mielenosoituksen myötä joutui perääntymään ja sai valtavasti negatiivista julkisuutta. Silloin ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonenkin twiittasi päätöksen luopua hakkuista olleen oikea. Pesiöjärven saarihakkuiden tapauksessa hakkuista luopumiseen ja saarten luonnonsuojelulailla rauhoittamiseen luonnolle sekä virkistys- ja matkailukäyttöön on vielä paremmat perusteet.

Lisäksi on muistettava, että Metsähallitus jätti suojelematta 2 000 hehtaaria hallitusohjelman velvoittamasta suojelumäärästä. Ja suojelluista 11 000 hehtaarista 40% oli hakkuuaukkoja sekä METSO-suojelukriteeristön mittapuulla suojelukelvottomia alueita. Siis, jätettiin suojelematta se mitä hallitusohjelma tarkoitti ja nyt päinvastoin hakatataan se mitä hallitus velvoitti suojelemaan. Samaan aikaan Metsähallitus hakkaa omia METSO-suojelun parhaita metsiään ja ostaa yksityisiltä huonompia kalliilla tilalle. Ei tämän vaan pitäisi voida näin mennä…

Pyydän tällä julkisella kirjeellä että te, joilla valta ja vastuu on, estätte Pesiöjärven saarten hakkuut. Sen lisäksi tämän törkeän yksittäistapauksen lisäksi vähintä mitä pitäisi tehdä, on suojella hallituksen oman velvoitteen mukaisesti puuttuvat 2000 ha suojelunarvoisia metsiä. Kirjelmä on tarkoitus julkaista myös Luonto-Liiton metsäblogissa.

Kuvia joista ilmenee saarten nykyinen virkistysarvo löytyy täältä. On itsestään selvää, että hakkuut suurilla metsäkoneilla eivät virkistys- ja ympäristöarvoja paranna. Tässä vielä maisemakuva osasta hakkuisiin päätyvistä saarista, josta ilmenee että suunnitelmissa on hakata Suomalaista kansallismaisemaa.

Näihin Pesiöjärven saariin Metsähallitus suunnittelee hakkuita. Kuva: Hannu Huttu