Metsien Suomi -kampanja levittää virheellistä tietoa metsien suojelusta

Teksti: Lauri Kajander

Useat metsätalouden edistämisorganisaatiot ovat lyöneet jälleen hynttyyt yhteen ja tempaisseet isolla rahalla näyttävän metsäteollisuuden maineenparannus- ja menekinedistämiskampanjan. Metsien Suomi -nimellä tarjoillaan kansalle eri medioissa nätisti paketoituja ja tarkoin mietittyjä viestejä.

MetsienSuomi-suojeluväitteet kuvana 230620
Reippaita väitteitä Metsien Suomi -kampanjan nettisivuilla.

”Yli puolet Euroopan suojelumetsistä on Suomessa”

Yksi Metsien Suomi -kampanjan kärkiviesteistä kuuluu, että Euroopan suojelluista metsistä yli puolet on Suomessa. Kuulostaako uskomattomalta? No eihän se tietenkään totta olekaan.

Metsien suojelun tilastointi on monimutkainen aihe. Erilaisten suojelun toteutustapojen ja rajoitusten voimakkuuden luokittelu ja vertaaminen toisiinsa tuottaa oman päänvaivansa. Toisen suuren ongelman muodostaa metsän määritelmä.

Kitumaata Kolarissa_OMa
Kitumaata Kolarissa. Tämän kaltaiset alueet päätyvät usein koristamaan ”metsien” suojelutilastoja, mutta tarjoavat heikosti turvaa varsinaiselle metsien lajistolle. Kuva: Olli Manninen

Jo pelkästään Suomen omaa metsien suojelun tilastointia luetaan eri yhteyksissä jatkuvasti tarkoitushakuisesti väärin. Myös Metsien Suomi -kampanjan sivuilla kerrotaan, että Suomen metsistä 13 % on suojeltu. Näin suureksi suojeluprosentti saadaan vain laskemalla mukaan lähes puuttomia kitumaita, kuten soita ja tuntureita, sekä alueita, joilla harjoitetaan käytännössä normaalia avohakkuumetsätaloutta (Lisää aiheesta tässä linkissä). Todellisuudessa Suomen tuottavasta metsämaasta eli varsinaisista kunnolla puuta kasvavista metsistä on lakisääteisesti hakkuiden ulkopuolella koko maassa n. 6 %. Suurin osa suojelluista metsistä on Pohjois-Suomessa, Etelä-Suomen metsämaasta on suojeltu vaivaiset alle 3 % (Linkki Luken suojelutilastoihin).

Vaikka jossain muualla metsien suojelusta olisi huolehdittu vielä huonommin kuin Suomessa, suojellun metsän määrä ei Suomessakaan tarjoa pahemmin aihetta henkseleiden paukutteluun. Vertailun vuoksi, YK:ssa sovittujen ns. Aichi -tavoitteiden mukaan suojelun osuus pitäisi nostaa 17 %:iin kattavasti eri elinympäristöissä.

Ilomantsi Valkeajärven Natura-suojelua_OMa
Avohakkuu Valkeajärven Natura-alueella. Nämäkin alueet luetaan tilastoissa suojelualueiksi, jos mukaan otetaan Luken tilastojen luokka ”1B Muut lakisääteiset suojelualueet, varovaiset hakkuut mahdollisia”. Kuva: Olli Manninen

Kun tehdään markkinointikampanjaa, jonka ainoa tavoite on saada vastaanottaja uskomaan suomalaisen metsäteollisuuden suurta kertomusta ja häivyttää kaikki ongelmat, valikoidaan tietenkin rusinat pullasta ja ripotellaan päälle vielä tuhti kerros tomusokeria. Kas näin se käy kansainvälisten suojelutilastojen kohdalla, kolmella kikalla:

  1. Tiputetaan otsikosta yksi olennainen sana pois. Kampanjan sivuja lukemalla kyllä selviää, ettei sielläkään sentään uskota, että Euroopan metsiensuojelusta on yli puolet Suomessa. Kampanjasivuilla väitetään, että Euroopan ”tiukasta suojelusta” yli puolet on Suomessa – siis suojelusta, joka oikeasti rajaa metsät talouskäytön ulkopuolelle. Sekään ei pidä paikkaansa, mutta otsikkoon ja iskulauseekseen kampanja on tiivistänyt väitteensä vielä reippaammaksi ja väittää siis, että kaikista Euroopan tavalla tai toisella suojelluista metsistä puolet on Suomessa.
  2. Noukitaan vertailuun vain yksi luokka tilastosta, jossa eri maiden luokittelu ei ole vertailukelpoista. Metsien Suomi- kampanjassa lähteenä käytetyssä Forest Europen julkaisemassa tilastossa [pdf, s. 160] eri maat ovat itse luokitelleet omat suojelualueensa suojelun voimakkuuden mukaan eri luokkiin. Suomi on ilmoittanut valtaosan suojelupinta-alastaan tiukimpaan ”1.1. No active intervention” -luokkaan, kun taas esimerkiksi Ruotsi on käyttänyt lähinnä toiseksi tiukinta ”1.2 Minimum intervention” -luokkaa. Metsätalouden harjoittaminen on määritelmien mukaan kiellettyä näiden molempien luokkien lisäksi myös tilaston luokassa ”1.3 conservation through active management”, mutta nämä luokat 1.2 ja 1.3 Metsien Suomi -kampanja tietoisesti sivuuttaa.

    Todellisuudessa Suomen ja Ruotsin metsiensuojelutilanne on hyvin samankaltainen. Noukkimalla Euroopan tilastosta vain tiukimman suojelun luokka ja sivuuttamalla muut luokat, saadaan kuitenkin Suomen suojelutilanne näyttämään moninkertaisesti Ruotsia paremmalta. Forest Europen tilastossa luokkiin 1.1-1.3 kuuluvaa metsää, jossa siis määritelmän mukaan pitäisi metsätalouden harjoittamisen olla kiellettyä, on tarkastelualueella yhteensä 19 miljoonaa hehtaaria. Jos Suomesta käytetään ylioptimistista suojelutilastoa, jossa mukana ovat myös niukkapuustoiset kitumaat sekä sellaiset suojelualueet, joilla harjoitetaan metsätaloutta (esim. rantojensuojeluohjema), Suomessa olisi suojeltua metsä- ja kitumaata yhteensä 2,9 miljoonaa hehtaaria. Tämäkin olisi vasta noin 15 % Forest Europen tilaston 19 miljoonasta hehtaarista, ei puolet.

  3. Määritellään Eurooppa uusiksi. Suojelualueiden määrää tarkasteltaessa Venäjä on rajattu kokonaan ulos vertailusta puutteellisen datan perusteella. Eurooppaan kuuluva osa Venäjää on pinta-alaltaan yli kymmenen kertaa suurempi kuin Suomi ja Euroopan jäljellä olevista metsistä valtava osa sijaitsee Venäjällä.Pohjoisen suojelualueverkon kattavuutta on selvitetty erillisessä Barentsin aluetta koskevassa BPAN-hankkeessa. Hankkeen aluerajaus sisältää Luoteis-Venäjän, Pohjois-Suomen sekä Ruotsin ja Norjan pohjoisosat. Eri maiden suojelua on hankkeessa pyritty luokittelemaan yhteismitallisesti. Tuolla tarkastelualueella Venäjällä on tiukasti suojelluksi luokiteltua metsää noin kolmannes enemmän kuin koko Suomessa yhteensä. BPAN-hankkeen tutkimusalueen eteläpuolella Venäjällä on vielä lisää merkittäviä metsiensuojelualueita.
Forest Europe suojelukartta
Metsien Suomi -kampanja käyttää lähteenään Forest Europen julkaisemaa metsiensuojelutilastoa. Eri maiden metsien suojelualueiden luokittelu luokkiin 1.1-1.3 ei ole vertailukelpoista, mikä näkyy räikeästi Suomen ja Ruotsin diagrammeja vertaamalla. Näissä on todellisuudessa melko vastaava suojeluverkosto. Kartasta näkyy myös, mitkä osat Euroopasta eivät ole mukana tilastossa.

Metsien Suomi -kampanjan väite ”Yli puolet Euroopan suojelumetsistä on Suomessa” on siis yksiselitteisesti ja moninkertaisesti pötyä:

  • kampanja puhuu itsekin leipätekstissä vain ”tiukasta suojelusta” eli yhdestä virheellisen tilaston luokasta, mutta kärkiviesti puhuu silti kaikesta suojelusta
  • suojelutilaston luokitusta on luettu tarkoitushakuisesti väärin
  • puheena olevan ”Euroopan” pinta-alasta puuttuu kymmenen kertaa Suomen verran pinta-alaa

Mitä väliä?

Metsien Suomi -kampanjaan käytetään veronmaksajien rahaa suoraan 380 000 euroa. Kampanjaa rahoittavat valtion metsiä hallinnoiva Metsähallitus 250 000 eurolla, Suomen metsäkeskus 50 000 eurolla ja maa- ja metsätalousministeriö 80 000 eurolla. Näitä veronmaksajien osuuksia ei ole kerrottu julkisesti, mutta toimittaja Pekka Juntti selvitti ne kyselemällä rahoittajilta tässä Twitter-ketjussa.

Kampanjan suurin rahoittaja on Suomen Metsäsäätiö 310 000 euron osuudella ja muita kampanjan taustatahoja Metsäteollisuus ry, MTK, Puunjalostusinsinöörit ry, Metsämiesten Säätiö, Paperiliitto ja Teollisuusliitto. Kampanjan käytännön toteutuksesta vastaa Suomen Metsäyhdistys.

Kun Suomen metsäteollisuusyrityksistä jo pelkästään kolme suurinta tekevät vuodessa noin 0,5-1,5 miljardia euroa liikevoittoa jokainen, ja Suomen hakkuumäärät kasvavat vuosi vuodelta uusiin ennätyksiin, voisi kuvitella että ala voisi kustantaa mainoskampanjansa itse. Jos silti jostain kumman syystä veronmaksajien rahaa on markkinointiin pakko käyttää, olisi kohtuullista edes odottaa, ettei kampanjassa levitetä suoranaisia valheita.

Osattiinpa ennenkin

Moni muistaa vuodelta 2017 turvealan lobbausjärjestö Bioenergia ry:n rahoittaman mainoskampanjan, jossa haukuttiin suomalaiset maailman hölmöimmäksi kansaksi ja valehdeltiin turpeenpolton vaikutuksista ympäristöön. Kampanja nostatti aiheellisen kritiikkivyöryn ja veronmaksajien rahaa paloi senkin kampanjan rahoituksessa.
Turhainfo-vastis
Nyt kolme vuotta myöhemmin Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra esittää tuoreessa raportissaan turpeen energiakäytön lopettamista.

Mielikuvamarkkinointi ja tosiasioiden hämärtäminen ovat olleet teollisuuslobbareiden keinopaletissa aina, mutta ennemmin tai myöhemmin tosiasioilla on tapana tulla esiin. Silloin vahvoilla on se teollisuudenala, joka on ottanut aiheuttamansa ongelmat vakavasti ja pyrkinyt muuttamaan toimintaansa. Valikoitujen faktojen sumuverhon takana törttöilijältä taas saattaa lähteä verotuet ja kansalaisten hyväksyntä alta.

Todellinen Metsien Suomi

Tässä lopuksi vielä esimerkin vuoksi muutama tärkeä viesti, jotka Metsien Suomi -kampanjasta tällä kertaa unohtuivat. Toivottavasti ainakin näin merkittävällä julkisella rahoituksella tehdyissä metsäalan kampanjoissa näkyvät tulevaisuudessa myös nämä teemat. Vielä parempi olisi tietysti käyttää nekin eurot metsätalouden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen.

Metsätalous on merkittävin syy lajiston uhanalaisuuteen Suomessa

Kiihtyneiden hakkuiden seurauksena Suomen metsien hiilinielu romahti v. 2018 ja hiilen sitoutuminen metsiin väheni koko Suomen autoliikenteen tuottamien hiilipäästöjen verran

Metsätalouden vesistökuormitus on uuden tutkimustiedon mukaan moninkertainen aiempiin arvioihin verrattuna – 20 prosenttia vesistöjen fosforikuormituksesta ja 15 prosenttia typpikuormituksesta on peräisin metsätalouskäyttöön ojitetuilta soilta.

Suomessa yli 100-vuotiaiden metsien pinta-ala on pienentynyt edelleen 2000-luvulla 20 % eli 791 000 hehtaaria. Hävitetty vanhan metsän pinta-ala vastaa yli 80 % Uudenmaan maakunnan pinta-alasta.

Kansallisromantiikkaa, isänmaallista talouspolitiikkaa ja maakuvabrändäystä – Suomalainen metsäasennemuokkaus ennen ja nyt Osa 2/2

uutela

Suomalainen asenne metsää kohtaan

Suomalaisen metsäsuhde perustuu sekä kansallisromanttisille mielikuville että talonpoikaiselle mentaliteetille. Siinä yhdistyvät ja kietoutuvat toisiinsa kansanperinteen mystinen luontosuhde, positivismin kiihdyttämä luontoa taloudellisesti hyödyntävä ajattelu ja romanttishumanistinen näkemys luonnosta ihmisen jalostajana. Se saattaa olla ristiriitainen sekä ajatuksen että toiminnan tasolla, sillä siinä voidaan havaita useita erilaisia asennoitumistapoja metsään tilana, entiteettinä ja hyödykkeenä. Pietarinen (1987) erottaa ihmisen suhteessa metsään neljä perusasennetta, joista hän käyttää nimityksiä utilismi, humanismi, mystismi ja primitivismi.

Utilismi perustuu hyötyajatteluun, joka toteutuu tuotantoa jatkuvasti lisäämällä ja tehostamalla saavutettavaan aineellisesti mitattavaan hyvinvointiin. Tässä ajattelumallissa luonto arvo nähdään sen tarjoamassa energia- ja raaka- ainevarannossa, jota ihmisellä on oikeus käyttää hyvinvointinsa lisäämiseen.
Humanismin tavoitteena on ihmisen täydellistyminen niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Luonto nähdään sekä mahdollisuutena henkiseen, esteettiseen ja eettiseen kehitykseen että kehityskohteena, joka tarvitsee ihmisen apua täydellistyäkseen ja tasapainon löytääkseen.

Mystismi pyrkii pyhyyden ja äärettömyyden kokemukseen olemalla yhtä luonnon kanssa. Luonto nähdään henkisenä kokonaisuutena, jota ei pidä turmella tieteen tai tekniikan keinoin.
Primitivismi pohjaa luonnon itseisarvon eettiseen kunnioittamiseen monimuotoisen ja runsaan ekojärjestelmän turvaamisen avulla. Ihmisellä ei ole erioikeuksia toisten lajien hyödyntämiseen, joten primitivistinen luontoihanne toteutuu vain, jos ihminen luopuu erityisasemastaan eli hyvinvointinsa tavoittelusta luontoa hyväksikäyttämällä.

Suomalaisen yhteiskunnan vallitseva asenne on utilismi – kuten lähes kaikissa muissakin yhteiskunnissa, huomauttaa Pietarinen. Se perustuu paitsi moderniin luonnontieteeseen ja positivistiseen kehitysuskoon, myös possessiivis-individualistiseen ihmiskuvaan eli omistamiseen tähtäävään yksilökeskeisyyteen. Luonto edustaa tässä näkökulmassa hyödykettä, joka mahdollistaa yksilölle omistamisen ja siten oman hyvinvoinnin kasvattamisen mahdollisuuden. Humanistinen asenne on henkisissä pyrkimyksissään ylevämpi, mutta näkee luonnon ensisijaisen arvon välineellisenä ihmisen kehityksen tukijana ja mahdollistajana. Kansallisromanttisen ajan metsä oli nimen omaan humanistisesti nähty metsä: kappale luontoa, joka tarjosi henkisen yhteyden kansallisiin juuriin. Taiteen kautta metsäsuhde vivahti paikoin mystismiin, mutta sen keskiössä pysyi yleensä humanistisen perinteen mukaisesti ihminen ja hänen kokemuksensa. Primitivismiä edustaa Suomessa lähinnä Pentti Linkola, jonka ekofasistiset kannanotot eivät ole omiaan kannustamaan ihmisiä tuotannon ja kulutuksen hillitsemiseen. Primitivistinen näkökulma on kuitenkin luonnontieteellisesti perustelluin: sen korostama luonnon itseisarvo ja monipuolinen biodiversiteetti ovat ainoita lähtökohtia, jotka takaavat luonnontilaisen metsän jatkuvuuden edellytykset.

Metsäsuhde kansallisena projektina

Suomi on eittämättä metsien maa. Kertomus suomalaisten erityisen tiiviistä metsäsuhteesta on kuitenkin suurelta osin maakuvatyötä, jota on tehty 1800-luvulta lähtien. Myös muualla maailmassa romantiikan ajan metsäihanteet jalostuivat kansallisiksi projekteiksi. Esimerkiksi Ruotsissa, jossa kansanomainen suhtautuminen metsään oli yhtä pragmaattista kuin Suomessa, oli käynnissä samaan aikaan vastaava romantisoiva prosessi, jossa metsiin liitettiin voimakkaita kansallistunteita. Ruotsalainen mänty- ja koivumaisema kansallistui ja muuntui luokkarajat ylittäväksi hartaan kunnioituksen kohteeksi.

Myös saksalaiset kokevat olevansa metsäkansa, jonka kansallinen essenssi lepää Saksan metsissä – saksalaisuutta symboloiva puu on jykevä tammi. 1800-luvun lopun Saksassa laajojen metsien koettiin yhdistävän vast’ikään, vuonna 1871, yhdeksi kansakunnaksi yhdistynyttä maata ja tarjoavan pohjan kollektiiviselle identiteetille, johon kaikki voisivat samaistua. Kansallispuistojen perustamisen myötä luonnossa vaeltelusta tuli keskiluokan mieliharrastus, jonka isänmaallisuutta korostettiin. Metsistä tuli saksalaisuuden maisema, symboli ja kansallinen muisti. Kuten suomalaisessa, myös saksalaisessa metsäromantiikassa metsä lisää yksilön ja yhteisön hyvinvointia. Saksan kielestä löytyy jopa (vaikeasti käännettävä) ilmaisu Waldeinsamkeit, kirjaimellisesti metsäyksinäisyys, jolla kuvataan luonnon keskellä saavutettavaa mielenrauhaa.

Suomessa kansallisen identiteetin pohjan rakentavaa, poikkeuksellisen merkitykselliseksi kuvailtua metsäsuhdetta ylläpidetään määrätietoisesti. Ulkoministeriön maakuvayksikkö on nostanut metsäsuhteen erääksi Suomen maakuvan pääteemoista vuonna 2018. Marraskuussa 2017 Museovirasto esitti Opetus- ja kulttuuriministeriölle elävän perinnön kansalliseen luetteloon 52 kohdetta, jotka oli valikoitu yhteisöhaulla suoritetun keräyksen tuloksista asiantuntijaryhmän suosituksen mukaisesti. Yksi valituista kohteista oli suomalainen metsäsuhde, joka maääriteltiin näin:

”Suomalaisten metsäsuhde kattaa laajan kirjon erilaisia toimintoja ja suhtautumistapoja, jotka ovat usein jopa toisilleen vastakkaisia. Kaikilla suomalaisilla on metsäsuhde. Monet yhteisöt tai ryhmät jakavat ja ylläpitävät tietynlaista metsäsuhdetta. Näitä ovat esimerkiksi metsäammattilaiset, luontoyrittäjät, ympäristökasvattajat, retkeilijät, partiolaiset, marjastajat, metsästäjät, kesämökkeilijät. Käsitystä metsien merkityksestä rakennetaan yhä kulttuurin, kasvatuksen ja koulutuksen keinoin. Perheillä ja kotikasvatuksella on iso merkitys metsissä liikkumisen ja metsien käytön perinteiden välittämisessä ja elävänä pitämisessä.” (Kostet ja Hamari 2017.)

 

toukola

Suomalaisen metsäsuhteen suojelua ja asemaa osana aineetonta kulttuuriperintöä haki kahdeksan yhteisöä: Lusto – Suomen Metsämuseo, Suomen Metsäyhdistys, Metsäkeskus, Metsämiesten Säätiö, MTK, Metsäteollisuus ry, Suomen Partiolaiset ja Metsähallitus. Asetelma, jossa metsään ilmeisen utilistisesti asennoituvat tahot, kuten metsäteollisuuden toimijat, haluavat profiloitua julkisesti metsien puolestapuhujina ja metsän aineettoman arvon tuntijoina, kertoo vallankäytöstä. Poikkitieteellisen poliittisen ekologian tutkimuksen mukaan ne, jotka hallitsevat ympäristönarratiiveja, hallitsevat myös maan ja luonnonvarojen käyttöä. Ympäristönarratiiveilla selitetään ympäristön tilaa ja siinä tapahtuvia muutoksia sekä määritetään millainen on ihmisen oikeanlainen suhde luontoon. Narratiivi ei viittaa epätoteen vaan selittämisen tapaan: ympäristönarratiiveja ovat sekä tieteeseen perustuvat eroosio, väestöräjähdys ja ilmastonmuutos että luonnonuskoinen magia ja loitsuperinne. Tieteellisiä ja luonnonsuojelullisia narratiiveja on esimerkiksi hyödynnetty rajoitettaessa alkuperäiskansojen oikeuksia luonnonvarojen käyttöön. Suomen julkisessa keskustelussa hallitsevan ympäristönarratiivin tarjoavat Metsähallitus ja metsäyhtiöt, jotka kuvailevat metsiä kansallisomaisuudeksi ja lupaavat uusiutuvan metsäteollisuuden luovan yhteiskunnalle menestystä biotalouden kautta.

Valtioneuvoston hyväksymä kansallinen metsästrategia 2025 listaa metsäalan tärkeimmiksi tavoitteiksi ”edistää metsäalan kilpailukykyä, uudistumista ja kasvua sekä metsien aktiivista, kestävää ja monipuolista hyödyntämistä”. Metsätunnelmoinnin tavoite on selvä: metsäteollisuuden promotoimat mielikuvat tähtäävät samaan kuin ulkoministeriön maakuvatyö, joka on ”vaikuttamis- ja viestintätyötä, jolla vaikutetaan kohderyhmien tietoon, mielipiteeseen ja lopulta päätöksiin” (Ulkoministeriö. Maakuvatyö). 

Metsää ihannoiva ja jopa mystifioiva kuvasto on ollut 1900-luvun alusta lähtien osa suomalaisuuden hegemonista diskurssia. Sen yhteydet valtaan ovat lujat: metsäkuvaston suojissa vallanpitäjä on esittänyt itsensä koko kansan mielenilmausten edustajana. Metsiin, kansallisomaisuuteen, kohdistuvia toimenpiteitä kutsutaan hoidoksi, jonka toteuttamiseen valtion omistama metsätalouden kehittämiskeskus Tapio antaa metsänomistajille suunnatuissa Metsäkustannuksen julkaisuissaan yksityiskohtaisia ohjeita (ks. esim. Lehmonen 2014).

Englannissa metsänhoidosta käytetään sanaa silviculture, joka konnotoituu sanan culture toiseen merkitykseen, kulttuuriin. Tapion julkaisemassa Merkityksellinen metsäkulttuuri -selvityksessä metsiin liittyviä kulttuurisia ilmauksia kutsutaan metsäkulttuuriksi. Selvityksen mukaan ”kun jollakin metsään liittyvällä ilmauksella koetaan olevan erityistä kulttuuriarvoa, se määritellään säilyttämisen arvoiseksi ja seuraaville sukupolville siirrettäväksi metsäkulttuuriperinnöksi”. (Karhunkorva et al., 2016.) Metsäteollisuus profiloituukin mielellään kulttuuriorientoituneeksi hoitoalan toimijaksi, jonka tärkeä tavoite on pitää Suomen metsät elinvoimaisina ja varjella niitä henkisen hyvinvoinnin keskuksena – sekä aineellisena omaisuutena.

Kulttuurin ja teollisuuden yhteenkietouttaminen kielen ja käsitteen tasolla liittyy aktiiviseen mielikuvatyöhön. Julkusen ja Kuusamon (1987) mukaan julkisuudessa ylläpidetyt metsämielikuvat voidaan asettaa binääriselle jatkumolle, jonka toisessa päässä on sakraali ”kansallisten arvojen metsä” ja toisessa profaani ”raaka-ainemetsä”. Jatkumon yhdistävänä elementtinä toimii ”suomalaisuus”, joka konnotatiivisena kenttänä antaa merkityksen molemmille ääripäille. Käyttöyhteys ratkaisee erityismerkityksen: talousmetsä saatetaan esittää tunnearvokkaana kansallisaarteena. Näin profaani metsäteollisuus representoidaan sakraalin suomalaisuuden kielellä.

Teksti ja kuvat: FM, MA Juulia Juutilainen

Perustuu Juutilaisen Aalto-yliopiston maisterinopinnäytteeseen Understory.

Lähteet:
Julkunen, E. ja Kuusamo, A. (1987) ”Kansallis/omaisuus. Metsän mielikuvat isänmaallisissa lauluissa ja metsämainoksissa”. Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Karhunkorva, R., Paaskoski, L., Matila, A. ja Arnkil, N. (2016) Merkityksellinen metsäkulttuuri.

Keto-Tokoi, P. (2011) ”Suomen symboli”. Teoksessa: Keto-Tokoi, P. ja Kuuluvainen, T.: Suomalainen aarniometsä.

Kostet, J. ja Hamari, P. (2017) Museoviraston esitys elävän perinnön kansalliseen luetteloon hyväksyttävistä kohteista opetus- ja kulttuuriministeriölle [verkkoaineisto]. Saatavissa: http:// http://www.aineetonkulttuuriperinto.fi/fi/File/3367/esitys-kansalliseksi-luetteloksi-2.pdf.

Laukkanen, M. (2018) Metsäsuhteella luodaan myönteistä Suomi-kuvaa [verkkoaineisto].  Saatavissa: https://www.sttinfo.fi/tiedote/metsasuhteella-luodaan-myonteista-suomi-kuvaa?publisherId=4627873&releaseId=65815510.

Lehmonen, H. (2014) ”Metsäsuunnitelma ja puuston arviointi”. Teoksessa: Rantala, S. (toim.): Metsäkoulu.

Maa- ja metsätalousministeriö. Kansallinen metsästrategia 2025 [verkkoaineisto]. Saatavissa: http://mmm.fi/kms.

Metsäteollisuus. Visio 2025 [verkkoaineisto]. Saatavissa: https://www.metsateollisuus.fi/visio2025/.

Pietarinen, J. (1987) ”Ihminen ja metsä: neljä perusasennetta”. Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Schwartz, K. (2006) Nature and National Identity after Communism. Globalizing the Ethnoscape.

Ulkoministeriö. Maakuvatyö [verkkoaineisto]. Saatavissa: http:// formin.finland.fi/public/default.aspx?nodeid=49631.

Virtanen, L. (1994) ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään”. Teoksessa: Metsä ja metsänviljaa.

Wilson, J. K. (2012) The German Forest. Nature, Identity, and the Contestation of a National Symbol, 1871–1914.

Kansallisromantiikkaa, isänmaallista talouspolitiikkaa ja maakuvabrändäystä – Suomalainen metsäasennemuokkaus ennen ja nyt Osa 1/2

Metsä Suomen kansallisen identiteetin muodostajana ja symbolina

Metsien rooli suomalaisuuden ydintekijänä ei ole aina ollut itsestään selvyys, vaan se on rakennettu tarkoitushakuisesti. Kansallinen herääminen 1800-luvun lopulla edellytti eron tekemistä vanhoihin vallanpitäjiin. Suomen korkeakulttuuri ja hallinto olivat täysin ruotsinkieliset, joten katse kääntyi omaleimaiseen suomen kieleen ja sitä puhuvaan kansaan, jonka perinteiden keruu herätti intohimoja fennomaanisen sivistyneistön parissa. Juurevan kansan elämän ihailuun liitettiin luontevasti myös ympäristö, joka oli paitsi synnyttänyt kansankulttuurin, myös säilyttänyt sen tiettömien taipaleiden takana.

Tämä Suomessa virinnyt aatteellinen kehitys on linjassa ajan laajempienkin aatesuuntauksien kanssa: myös keskisemmässä Euroopassa romanttinen historiankirjoitus kiinnostui 1700-luvulla menneisyyden hengestä ja pyrki välittämään lukijoille pelkän tapahtumajanan sijasta kokemuksen entisajan elämästä ja kulttuurisista perinteistä. Osana tätä tyylisuuntaa nousivat tavallisen kansan elämä ja tavat merkitykselliseen asemaan muuallakin: aiemmin arkiset ympäristöt, kuten metsät, saivat mystisen merkityksen, kun ne nähtiin kansallisen luonteen, muistin ja tapakulttuurin kehtona.

Kansallisen heräämisen myötä suomalaisille tulivat tutuksi taiteilijoiden representaatiot metsästä. Niitä esittivät Sibeliuksen vavahduttavat kareliaaniset sävelet, Lönnrotin maalailevat kuvaukset Karjalan laulumaista, Runebergin jumalallisuutta korostava luonnonmystiikka, Topeliuksen isänmaallinen luonnonrakkaus ja Kiven vapaudenkaipuinen kipuilu metsissä elämisen ja maatalousyhteisöön sopeutumisen välillä. Vielä kirjailijoita ihannoivammin metsien puolesta puhuivat kansallisromanttiset taidemaalarit. Gallen-Kallela, Halonen ja Järnelfelt paitsi kuvittivat ikoniseksi sittemmin muuttunutta korpiluontoa, myös puhuivat aktiivisesti luonnon itseisarvon ja sen koskemattomana säilyttämisen puolesta. Suomalaisen kansallisromanttisen taiteen myötä metsän kertomukseksi vakiintuivat aarniometsät, järvien pintaan päilyvät pilvet ja luonnon kauneus ja pyhyys, jota Suomen kansa metsissään arvostaa. Näitä visioita maalailivat lähinnä kaupunkilaiset taiteilijat toisille kaupunkilaisille. Nostalgisen metsäidyllin luomisen edellytys on vieraantuminen metsästä: idylliä katsotaan ulkoapäin, metsän tapauksessa kaupungista käsin.

pirkanmaa

Perinteisestä talonpoikaisesta kansankulttuurista ei vastinetta koskemattoman metsän ihailulle löytynyt. Varhaisempien sukupolvien ja metsäelämän romantisoiminen ei vastannut todellisuutta, sillä heille metsä on ollut realiteetti, jonka ehdoilla on eletty ja elinympäristö, josta on pyritty hyötymään kaikilla mahdollisilla tavoilla. Suomi oli 1800-luvulla vankasti agraarinen alue, jonka asukkaiden suhdetta ympäröiviin metsiin oli jo vuosisatoja leimannut taistelu elintilasta: ihminen eli sillä alueella, jonka sai metsältä itselleen vaivalla raivattua. Metsä edusti sekä elinikäistä vastustajaa petoineen ja hankaline maastoineen että puutavaran passiivista varantoa, jota metsän taltuttajalla oli oikeus hyödyntää. Jouko Hautalaan viitaten Leea Virtanen jopa kärjistää suomalaisten perinteisen metsäasenteen näin: ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja haaskannut niitä suruttomasti.” Metsää ja sen asukkaita pelättiin, ja kunnioittava suhde niihin perustui lähinnä magian hyötyorientoituneeseen syy-seurauslogiikkaan.

Talonpoikainen hyötyajattelu ilmeni fennomaanisessa kuvastossa kulttuurimaisemana, jossa metsien keskelle on työtä säästämättä raivattu tila maatalolle tai torpalle ja sen ympärille peltoa, niittyä ja hakamaita. Kansallisromanttisten taiteilijoiden kuvaama villin metsäluonnon kuvasto eli Suomen symbolina, mutta kansallismielisillekin metsät esiintyivät ennen kaikkea hyödynnettävänä puutavarana: rannattomana puumerenä, joka oli saatava hakkuutoiminnnan piiriin. Metsiä ja puita arvostavampi ajattelutapa alkoi levitä myös kansan pariin, kun metsä alettiin nähdä taloudellisesti merkittävänä resurssina, joka tuotti oikein hyödynnettynä voittoa omistajalleen. Taloudellisesti motivoinut luonnon arvostaminen ei ole epätavallinen ilmiö muuallakaan. Siitä on välillisesti kyse myös nykyajan luontorakkaudessa, jonka on mahdollistanut metsästä riippumaton hyvinvointi.

Metsäteollisuus lähti Suomessa voimakkaaseen kasvuun 1900-luvun taitteessa, ja pian liki 90 % Suomen vientituloista tuli puutavarasta. Puun hinnan nousu maailmalla teki metsäteollisuudesta Suomen talouden perustan ja nosti köyhän maan taloudellisen hyvinvoinnin nousujohdanteeseen. Hakkuita haluttiin lisätä kaikkialla, ja metsänviljely nähtiin sijoituksena tulevaisuuteen. Sahoista, tukinuitosta ja lumisista savotoista tuli yhtä lailla kansallista kuvastoa kuin korpimaistakin. Samalla kehittyi metsälle toinen kertomus: ryhdikkäiden, suorarunkoisten puiden muodostama kansallisomaisuus, jota sitkeät korvenraivaajat korjaavat nostaakseen kansansa köyhyydestä ja tuodakseen maalle töitä ja tuloja. Metsänhakkuusta tuli isänmaallista toimintaa ja metsä alkoi merkitä keskeisesti puunkasvua, kun se aiemmin koettiin etupäässä luonnonpaikkana ja vastakohtana kulttuurille tai valtiolle.

Metsäaiheet saivat nopeasti tunnustetun paikan Suomen symboliikassa. 1900-luvun vaihteessa metsämotiivi alkoi korvata klassista kuvastoa jopa valtiollisissa tunnuksissa ja sai saman aseman kuin kuninkaalliset tunnukset muissa Pohjoismaissa. Ajatus Suomesta metsämaana ja suomalaisista metsäläisinä, ylpeästi uppiniskaisina oman tiensä kulkijoina, näkyy arkisemmissakin metsämielikuvissa. Metsä esiintyy Suomen symbolina suurimmassa osassa isänmaallisia lauluja. Erityyppinen metsä liitetään niissä erilaisiin mielikuviin ja elämänpiireihin. Todellisin eli isänmaallisin metsä on havumetsää, joka kuvastaa maskuliinista voimaa, herooisuutta, myyttistä alkutilaisuutta ja Suomen kohtalon vaiheita. Lehtimetsä liitetään feminiinisempään ja tunteikkaampaan kuvastoon, kuten taakse jääneen Karjalan kaipuuseen.

Havupuusymboliikka yksilöityy jopa tiettyihin puihin. Suomen itsenäistyessä v. 1917 kylvettiin Itsenäisyyden kuusi, joka myöhemmin istutettiin Helsingin Kaivopuistoon. Viisikymmentä vuotta myöhemmin istutettiin eri puolille Suomea 30 000 tämän kuusen siemenistä kasvatettua kuusentainta, joita kutsuttiin Kotikuusiksi. Kotikuusta kuvailtiin ”vapaan ja itsenäisen Suomen tunnusmerkiksi”. Suomen 100-vuotisjuhlaa siivitti kampanja, jonka tavoitteena oli istuttaa 100 miljoonaa Tulevaisuuden kuusta juhlavuoden kunniaksi. Pieniä kuusentaimia kuvaillaan kampanjan puitteissa tunteikkaasti. Julkunen ja Kuusamo (1987) puhuvat metsäaiheen metonymiasta: kun tietyn kulttuurin – tässä tapauksessa suomalaisuuden – kuvaston sääntöjä on omaksuttu riittävästi, jo yksi käkkärämänty tai tyylitelty havunoksa riittää herättämään mielikuvan suomalaisuudesta. (Jatkuu seuraavassa osassa)

Teksti ja kuvat: FM, MA Juulia Juutilainen

Teksti on ote Aalto-yliopiston maisterinopinnäytteestä Understory.

purnu

Lähteet:
Julkunen, E. ja Kuusamo, A. (1987) ”Kansallis/omaisuus. Metsän mielikuvat isänmaallisissa lauluissa ja metsämainoksissa.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Harrison, R. P. (1992) Forests. The Shadow of Civilization.

Keto-Tokoi, P. (2011) ”Suomen symboli.” Teoksessa: Keto-Tokoi, P. ja Kuuluvainen, T.: Suomalainen aarniometsä.

Laaksonen, H. ja Kalliola, I. (2017) Tulevaisuuden kuusi.

Leikola, M. (1987) ”Metsien hoidon aatehistoriaa.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Virtanen, L. (1994) ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään.” Teoksessa: Metsä ja metsänviljaa.

Virtanen, P. (1987) ”Kansanperinteen metsäkuvia.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Suomi Finland 100. (2016) Istuta puu satavuotiaalle Suomelle [verkkoaineisto]. Saatavissa: https://suomifinland100.fi/istuta-puu-satavuotiaalle-suomelle/.

Näin nämä metsät koetaan

Metsäsuhteen käsite on viime aikoina vallannut alaa metsäkeskustelussa. Kokemuksellisuuden korostamisella on kuitenkin myös varjopuolensa.

Kertomuksellisuus ja kokemukset ovat yhä suurempi osa tiedonvälitystä, eikä suomalainen metsäkeskustelukaan ole tältä ilmiöltä välttynyt. Etenkin metsäsuhteen käsite on saanut viime aikoina runsaasti jalansijaa. Alkuvuonna Maa- ja metsätalousministeriön, Suomen Metsäyhdistyksen ja Luston yhteinen metsäsuhteita.fi-sivusto julkaisi KantarTNS:n toteuttaman suomalaista metsäsuhdetta kartoittavan kyselytutkimuksen. Artemis Kelosaaren essee samasta aiheesta ilmestyi Tiede-lehdessä 4/17.

Aihe on kiintoisa ja tärkeä tutkittava, mutta metsäsuhteen kaltaisen, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavan ja monitahoisen käsitteen esilletuonnissa on oltava varovainen ja pidettävä luonnontieteellinen tutkimustieto todella kiinteästi rinnalla. Muutoin vaarana voi olla metsäluonnon kannalta lyhytnäköisten hakkuutoimenpiteiden perustelu biologisen tiedon kanssa tasa-arvoisina esitetyillä näkemyksillä – monimuotoisuudelle tuhoisin seurauksin.

Metsäsuhdeselvitystä tutkaillessani tulokset näyttivät ensi vilkaisulta ristiriitaisilta: metsien säilyminen luonnonmukaisina on erittäin tai melko tärkeää 86 prosentille vastaajista, metsien mahdollisimman tehokas taloudellinen hyödyntäminen taas on erittäin tai melko tärkeää 55 prosentille. Vaivaako kolmasosaa vastaajista perustava kognitiivinen dissonanssi?

Kysellessäni tutkimuksen tekijätahoilta tarkempaa määritelmää metsien ”mahdollisimman tehokkaalle taloudelliselle hyödyntämiselle”, selvisi, ettei sellaista tutkimuksessa ole. Myös metsän luonnonmukaisuutta ei kyselyssä määritelty. Käsitteet on jätetty auki ja annettu vastaajien mietittäväksi tai arvailtavaksi. Taloudellinen hyödyntäminenhän voi pitää sisällään varsinaisten metsätaloudellisten toimenpiteiden lisäksi myös vaikkapa luontomatkailun, jonka hyödyt paikallistaloudelle ovat huomattavat. Metsähallituksen tiedotteen mukaan esimerkiksi Oulangan kansallispuisto jättää 18,9 miljoonaa euroa paikallistalouteen. Kyselyn tuloksia katsellessa ei kuitenkaan voi tietää, miten vastaajat ovat kysymyksen tulkinneet tai mitä kysymyksellä on ajateltu haettavan. Ympäripyöreällä ilmaisulla mahdollisimman tehokkaasta taloudellisesta hyödyntämisestä voidaan vaivihkaa ohjata luontokeskuksia ja pitkospuureittejä puoltavat äänet biotalouden laariin.

Suomalaisten metsäsuhteen ristiriitaisuus ei ole varsinaisesti uusi ilmiö. Metsästäjä-keräilijän elämäntavan muuttuessa agraarisemmaksi riippuvuus metsästä alkoi väistyä ja luontoon suhtautuminen muuttua. Maanviljelyskulttuurista polveutuvassa välineellisessä, utilistisessa luontosuhteessa metsä on yhtä aikaa resurssien lähde, vastus ja uhka. Tehometsätalouden alkuaikojen retoriikka luonnontilaisista metsistä museoituvina ja itsetuhoon suistuvina kaikuu tutkijoidenkin puheissa sinnikkäästi edelleen.

Eräkirjailijana tunnetun metsänhoitajan A. E. Järvisen metsäsuhteen kaksijakoisuutta ovat käsitelleet muun muassa Suomalainen aarniometsä -teos ja Tere Vadén kirjassaan Ajo ja jälki. Vadén kuvaa Järvisen metsäsuhdetta ja sitä, miten tämän tapa kutsua työtään ”metsiin kohdistuvaksi” erottaa ”työn” ”metsistä”: ”’Metsiin kohdistuva työ’, on yksilösubjektin asenne. On syytä epäillä, että tässä ilmauksessa sana ’metsä’ ei tarkoita samaa kuin esimerkiksi sellaisessa ilmauksessa, jossa ’suurten metsien elämisen riemu ottaa minut valtoihinsa’. Työn kohdistusta tarvitaan siksi, että metsä on Järviselle muutakin kuin kohde, pelkkä objekti ja hyötykäytön varasto.” Järvisen sisäinen ristiriita tuskin edustaa Suomessa kovin marginaalista ääntä, vaikka harvemmin sitä näin selkeästi sanallistetaan.

Metsäsuhde ei kokemuksellisuudessaan ole aina johdonmukainen ja suoraviivainen. Olen kuitenkin maastossa ja netissä harhaillessani yrittänyt löytää tämän hetken suomalaisten metsäristiriidan syitä ja mahdollistajia. Kenties metsän vähittäistä nakerrusta ympäriltä ei huomaa tai siihen turtuu, kunnes on liian myöhäistä. Havahtuminen tapahtuu, kun toimenpiteet osuvat juuri siihen vuosia samana pysyneeseen marjametsään. Usein luonnontilaista metsää ei tunnisteta. On puutetta sekä tiedosta että metsästä, mikä johtaa siihen, että biologian opiskelijatkin valokuvaavat talousmännikköä innoissaan. Sosiaalisessa mediassa jaetaan avohakkuuaukioiden kuvia runollisilla kuvateksteillä.

Lauran metsäsuhdeblogin kuva 2

Ja miten tieto näkemistä muuttaakaan: Pirkanmaan kotimetsät, joissa yläasteikäisenä opettelin valokuvaamaan ja määrittelemään itseni metsän ja sen estetiikan kautta, näyttävät harvenevilla kävelyretkillä ryteiköiltä. Hippiäiset ovat sentään vielä läsnä. Katseeni on luonnontieteen ja pohjoisen maisemien turmelema.

Ihmistä tuskin lopulta paljoa haittaa talousmetsistä nauttiminen, vaikka luonnon monimuotoisuuden terveyshyödyt onkin viime vuosina tunnustettu. Ehkä eräs syy siihen, miksi terveysmetsäpuhe on tuntunut usein epämääräisen vaivaannuttavalta on se, että loppuviimeksi metsissä on kyse ennen kaikkea muunlajisista. Metsäsuhteen käsite, useista näkökulmistaan huolimatta, inhimillistää käsiteltävän asian. Antti Salminen muistuttaa vuoropuhelussaan Ville Hämäläisen kanssa (Nuori Voima 4-5/2017), että voima, jolla ihminen hyödyntää ei-inhimillistä, ”resurssia”, on sekin ei-inhimillistä perua. Ei-inhimillinen, Salminen kirjoittaa, ei tarvitse inhimillistä juuri mihinkään, mutta inhimillinen tarvitsee ei-inhimillistä ensimmäisestä henkäyksestä viimeiseen korahdukseen. Ystävälläni on tapana sanoa, että jo metsäsuhteen käsite kertoo sen, että metsäsuhde on häviämässä. Vadén mainitsee ”erämaan” ja ”metsän” olevan erämaasta eroamisen sanoja, talon piiristä käytettyjä sanoja.

Metsien elon- ja kuolonkirjon ja merkityksien itseisarvo tuskin on yhteiskunnallisesti varteenotettava argumentti. Onko tieteelliseen tietoon perustuva luonnonsuojelu siis ainoa keino estää metsäkeskustelun luisumista käsittelemään pelkästään ihmisen tarpeita? Ihmiskeskeisyys toki säilyy, sillä jo luonnonsuojelun ajatus eristää luonnon suojeltavaksi objektiksi. Ajo ja jälki -teoksessa Vadén tekee mielenkiintoisen huomion: ”Luonnonsuojelu on teknologisen tietoisuuden kieroin tapa vangita luojattoman luonnon kokemus, tässä on myös syy siihen miksi teknologian keskusalueilta ohjailtu luonnonsuojelu on kohdannut katkerinta vastarintaa siellä, missä rippeitä, haamuja, luojattoman luonnon kokemuksesta on vielä ollut jäljellä.” Ne paikat, joissa näitä rippeitä vielä on, ovat usein myös niitä, joiden viimeiset suojelemattomat vanhat metsät ja ekologiset käytävät ovat häviämässä, mutta joissa usein käden heilautuksen säestyksellä todetaan, että kyllähän täällä tätä metsää riittää. Osaltaan ristiriitaa aiheuttaa myös se, että myönteinen suhtautuminen luonnonsuojeluun ja monimuotoisuuden arvon tunnustaminen ovat usein korkeita juurikin näillä ”teknologian keskusalueilla”.

Nykyisellään tietynlainen maasta eläminen, jota rippeiden-haamujen alueilla vielä on, on harvoin missään määrin kestävää – mutta johtaako sen väheneminen luonnon ulkoistavaan suojeluun, metsien muuttumisen refugioiksi ja reservaateiksi?
Metsäluonnon häviämisen tahdin kiihtyessä on kuitenkin käytettävä niitä keinoja, jotka ovat käsillä. Elinympäristöt pirstaloituvat nopeammin kuin metsäsuhteet muuttuvat. Vähitellen metsän ja sen kanssa olemisen ja kokemisen käsittelyn on muututtava suuressa mittakaavassa, mutta sitä ennen on syytä varmistaa, että biologinen tieto, taiteen ja filosofian avustuksella, tuo esiin tämän elon- ja kuolonkirjon olennaisuuden varmistaakseen myös sen jatkuvuuden.

Teksti ja kuvat: L. V. Maa
Kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehden 2/2018 Vieraskynä -palstalla.

Metsäsuhdetta brändäämässä

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Yle kirjoitti 4.2. Suomen metsämuseo Luston tiedonkeruuhankkeesta, jossa selvitellään suomalaisten metsäsuhteita ja pyritään löytämään yhteisymmärrystä erilaisten metsäasenteiden välille. Lusto ei toki ole ensimmäisenä asialla; ristiriitaistenkin metsäsuhteiden ja -näkökulmien käsitteleminen on ollut viime vuosina pinnalla sekä tutkimushankkeissa että taiteessa.

Luston näyttelypäällikkö toteaa jutussa: ”Metsäsuhde-käsite on siitä erittäin hyvä, että se saattaa eri tavoin ajattelevat yhteen, kun he hoksaavat, että mehän ollaan tässä saman asian äärellä. Että metsä on kummallekin osapuolelle tärkeä ja rakas asia, mutta sitä katsotaan vaan eri tavalla.”

Saksan mänty
Erilaisia metsäsuhteita 1: Mänty-ihmiskehosuhde. Rauhassa kasvanut lähimetsän mänty, jonka oksilla moni lapsi on harjaannuttanut motoriikkaansa, mutta jonka ikää kukaan ei tiedä. Talvi 2013.

Metsäsuhdeprojekti laittaa kaikki suhteet ja kokemukset samalle viivalle ja samanarvoisiksi niiden sisältöjä tarkemmin arvottamatta. Kunhan on joku, vaikka välillinenkin linkki metsään. Vessapaperinkuluttajalla on metsäsuhde siinä missä metsäekologillakin, erilaiset metsäsuhteet ovat rikkaus, kampanja viestittää.

Koettuja suhteita ei voi oikein osoittaa tosiksi tai epätosiksi, jokainen kokee miten kokee. Mutta entä jos kokija ei esimerkiksi ”koe” tai ei halua kokea metsän ekologisia tai kulttuurihistoriallisia piirteitä, niitä jotka eivät näyttäydy paljaalle ihmissilmälle, joita hän ei ehkä tunne tai jotka haittaavat hänen intressejään? Millaisesta ”metsäsuhteesta” silloin on kyse? Joku toinen saattaa puolestaan tuntea rakkautta metsän puunkasvua kohtaan, mutta onko silloin kyseessä metsäsuhde vai tarkemmin ajateltuna puunkasvatussuhde? Mitä metsän käsitteellä tahdotaan tarkoittaa, onhan luonnonmetsällä ja talousmetsällä kuitenkin valtavasti eroa?

Kaikki metsäsuhteet eivät ole yhtä painavia ja merkityksellisiä esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa tai julkisessa keskustelussa. Muiden kuin ihmisten metsäsuhteita ei välttämättä oteta huomioon politiikassa. Eikä kyllä edes kaikkien ihmisten. Kuvitellaan vaikka kolme metsäsuhdetta. Kanahaukalle metsä on elinympäristö ja -ehto, sen metsäsuhde on siis elämän ja kuoleman suhde, vaikkakin kokemustasolla ihmisymmärryksen vaikea saavuttaa. Lapsen metsäsuhde voi olla hyvin kehollinen ja mielikuvituksekas, voisi sanoa: perustavanlaatuinen. Kolmas metsäsuhde voisi olla Metsähallituksen aluepäällikön, joka haluaa täyttää maan hallituksen asettamat hakkuutavoitteet ja vähän ylikin, hänellä on paljon metsävaltaa, mutta hän vakuuttelee metsärakkauttaan (sillä kukapa kysyttäessä sanoisi vihaavansa metsää?).

On tosi mielenkiintoista kuulla lintutietäjiltä kanahaukan touhuista, ihmetellä että tällaisenkin olion kanssa saa elää samaan aikaan maapallolla ja miettiä, mitenköhän se metsänsä kokee. Vähän harmittaa, ettei haukoilla tai lapsilla ole metsävaltaa, eikä heidän metsäsuhteitaan nosteta kampanjan keskiöön. Projektin tägeihin liitetty metsäsuhteisto vaikuttaa toistaiseksi painottuvan erilaisiin metsänkäyttösuhteisiin.  Mutta mihin tällä kokemuspuheen kasaamisella pyritään? Miksi se kuulostaa ilmiönä niin tutulta?

Hulkonmäki
Erilaisia metsäsuhteita 2: Evankelis-luterilais-ekonominen metsäsuhde, Savitaipaleen seurakunta tarvitsi metsänhakkuutuloja seurakuntatalon peruskorjaukseen. Syksy 2017.

Kokemuspuheen voimistumiseen yhteiskunnassa on pureutunut Kertomuksen vaarat -tutkimusprojekti, jonka tavoitteena on ”selvittää, miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto, mitä riskejä tähän liittyy ja miten tutkijat voivat lisätä kriittistä ymmärrystä kertomusmuodon voimasta ja vaaroista”. Tutkimus keskittyy erityisesti kokemuksellisen puheen, tunteita herättävien ”mallikertomusten” jakamisen sekä narratiivisuuden yhteiskunnallisen ja poliittisen hyötykäytön kysymyksiin.

Kertomuksen vaarat -projektin kysymyksiä soveltaen metsäsuhdepuheen ongelmaksi muodostuu helposti se, että poliittis-yhteiskunnallisista kysymyksistä – kuten metsien käyttö – pyritään henkilökohtaisella kokemuspuheella häivyttämään niiden poliittisuus. Metsäsuhteet esitetään vilpittöminä ja subjektiivisina, vähän psyykkisinäkin tunneasioina, joissa ei ole mitään oikeaa tai väärää, vaan kaikki ovat ihan yhtä hyviä metsäsuhteita, vaikka erilaisia. Yksilökertomuksilla pyritään myös suoraan tunnesamastumiseen, ja ihminen saattaakin samastua helpommin tunteitaan heruttelevaan metsävallanpitäjään kuin metsässä mönkivään uhanalaiseen eliöön.

Metsäsuhdekampanjassa ei ole kuitenkaan kyseessä pelkkä tiedonkeruu ja metsäkonsensus, vaan Lusto ja Suomen Metsäyhdistys ovat mukana rakentamassa suomalaisten metsäsuhteesta maabrändiä ja ajavat sitä myös Unescon aineettomien maailmanperintökohteiden listalle. Matkailuelinkeinon kasvaessa saattaakin herätä ajatus, vastaavatko suomalaisten kauppaamat metsämielikuvat ja -suhteet todellisuutta? Luontomatkailuahan voisi markkinoida rehellisesti vaikka taimikonhoitokuvastolla ja brändätä se esimerkiksi weird wilderness experienceksi. Vaan uskaltaisivatko metsäsuhdebrändääjät julkaista kertomuksia vihamielisistä metsäsuhteista, salametsästyksestä tai laittomista hakkuista? Nekin ovat valitettavan tosia metsäsuhteita maassamme ja ”metsäsuhteiden erilaisuushan on rikkaus” kampanjoitsijoiden mukaan.

IMG_20170108_164304
Erilaisia metsäsuhteita 3: Taiteilijan metsäsuhde. Taidemaalari Pekka Halonen rauhoitti Halosenniemen pienen luontoalueen Tuusulassa aikana, jolloin luonnonsuojelusta ei vielä juuri puhuttu. Nyt niemellä kasvaa ihastuttava vanha sekametsikkö. Talvi 2017.

Metsäkokemusten keruuprojekti kuulostaa tietenkin somalta, vaikkakin enemmän vaikuttamisviestinnältä kuin tutkimukselta, koska  tämän metsäsuhdeprojektin taustalla vaikuttavat pääasiassa metsätaloustoimijat firmoista etujärjestöihin, eivätkä esimerkiksi tutkimuslaitokset. Keskustelun herättäminen ja sillanrakentaminen ovat ihan kivoja pyrkimyksiä, mutta millaisilla argumenteilla? Luston apulaisjohtajan mukaan ”metsäteollisuuden johtajat unohtavat ’motot ja motit’, kun heidän kanssaan alkaa avata metsäsuhdeteemaa.” Olisi kuitenkin varsin suotavaa, että luontosuhdefiilistelyn ja brändityöpajojen sijaan metsäalan edunvalvojat ja vallanpitäjät kykenisivät käymään myös ihan asia- ja tietopohjaista dialogia köyhtyvän metsäluontomme tilasta ja heidän osuudestaan asiassa. Monimuotoinen metsäluonto on kuitenkin paras maabrändi ja tarjoaa kestävimmän metsäsuhteen:

Welcome to Finland, the land that overcame its forestry greed and is now learning a more moderate, respecting and wiser forest relationship!

 

Hakamäen koivut
Erilaisia metsäsuhteita 4: Paikallishistoriaan kietoutuva metsäsuhde, sisällissodan raadollisimmat hetket nähneet vanhat koivut Savitaipaleen Hakamäen suojelupläntillä. Kevät 2017.