Viisi retkikohdetta Helsingissä, joissa kannattaa käydä ennen kuin on liian myöhäistä

Teksti: Ida Korhonen

Kuva: Olli Manninen

Edit. 14.4.2021 kuvakansioiden linkit korjattu!

Kevät on täydellinen aika lähteä retkeilemään lähiluontoon. Esittelen tässä viisi retkikohdevinkkiä
Helsingissä. Niitä kaikkia yhdistää yksi asia; niitä ei todennäköisesti pian enää ole.

Jyrängöntien lehto

Stansvikinkalliot

Sijainti: Kruunuvuorenranta, Laajasalo

Stansvikinkalliot on monimuotoinen merenrantakohde, josta löytyy niin kilpikaarnaisia mäntyjä, lahopuustoista kuusimetsää kuin aurinkoisia kallioita. Se on täydellinen kesäpäivän retkikohde, josta löytyy myös kyläyhdistyksen tekemä luontopolku. 

Stansvikinkallion asemakaavassa metsä- ja kallioalueelle on suunniteltu 2000 asukkaan kerrostalokortteli. Rakentamisen on määrä alkaa heti kun lainvoimainen asemakaava saadaan aikaiseksi, joten kannattaa kiiruhtaa retkelle nopeasti, jos vielä haluaa tämän yli sata vuotiaan metsän nähdä. Kaupungin omien sanojen mukaan Stansvikin kaavoitus on ollut tavanomaista haastavampaa. Syyksi kerrotaan, että asemakaava valmisteltiin kahden yleiskaavan, 2002 ja 2016 taitekohdassa ja lisäksi kaavoista on tehty useita valituksia hallinto-oikeuteen. Kun tähän lisätään vielä kaavoitusta hidastavat luontoarvot ja havainnot uhanalaisista ja vanhaa metsää indikoivista lajeista, kuten EU:n direktiivilaji lahokaviosammalesta, lähiseudun asukkaiden vastustus sekä metsäalueen säästämistä vaativa yli 2900 nimeä kerännyt adressi, on pakko myöntää kaavoittajien osoittavan Stansvikissä poikkeuksellista sitkeyttä. Heille on selvästi tärkeää että Kruunuvuorenrannassa, jossa ”meri ja luonto ovat kaikkialla läsnä”  saa pian asua 2000 ihmistä enemmän. Uudella asuinalueella luonto tuleekin olemaan kirjaimellisesti läsnä kaikkialla, saavathan ihmiset asua sen päällä. 

Kuvia kohteesta: https://photos.app.goo.gl/friJjijxb91uClJ72

Honkasuo

Sijainti: Vantaan rajan tuntumassa, Malminkartanon lähellä

Jos jossain luonto on läsnä niin Honkasuolla. Helsingin kaupunki kertoo ylpeänä, kuinka ”Honkasuon entinen metsä- ja niittyalue muuttuu 2020-luvun puoliväliin mennessä vehreäksi 2 000 asukkaan puutalojen kaupunkikyläksi.” Kaiken lisäksi uudet aseunnot tulevat olemaan energiatehokkaita ja niiden hiilijalanjälki pyritään saamaan mahdollisimman pieneksi. Suomen pääkaupungissa metsäkatokin voi olla ekoteko! 

Jos kuitenkin haluaa päästä näkemään puut mieluummin pystyssä kuin talojen seinissä, kannattaa Honkasuolle lähteä retkelle heti, sillä rakentaminen on paikoitellen jo aloitettu. Honkasuon monipuolisille metsä-, suo- ja niittyaluella elää runsaasti erilaisia perhosia ja lintuja, kuten kultarinta, pyy ja pikkukäpylintu. Hyvällä tuurilla voi törmätä jopa liito-oravaan, joka ei ole onnistunut hidastamaan kaavoittajien visiota uudesta ekologisesta kaupunginosasta. 

Kuvia kohteesta: https://photos.app.goo.gl/LyhG5KDxIjvrmTDu2

Matokallion metsä

Sijainti: Myllypurossa Ratasmyllynkujan pohjoispuolella

Matokallio on monipuolinen ja runsaslahopuustoinen korpi- ja lehtoalue, jolla tavataan useita alueellisesti uhanalaisia kasvilajeja sekä vanhaa metsää indikoivaa lajistoa. Metsä on Myllypuron asukkaiden suosittu virkistyskohde, mutta mielenkiintoinen retkikohde myös kauempaa tulevalle. Vanhat kuuset, jalot lehtipuut ja sammaloituneet puunrungot tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa menneisyyteen, jossa kaikkia tällaisia metsiä ei vielä ollut raivattu maatalouden tai asutuksen tieltä tai muutettu yksipuolisiksi talousmetsiksi. Kuten useat kaltaisensa, myös Matokallion metsä on nyt tullut tiensä päähän. Sen kohtalo on väistyä Itä-Helsingin ”yleisen kehittämisen ja vetovoimaisuuden” tieltä.

Tämä niin oleellisesti Myllypuron vetovoimaisuutta lisäävä tekijä on Jääurheilukeskus Oy:n monitoimiliikuntakeskus. Keskus keskittyy erityisesti pika- ja taitoluisteluun ja tarjoaa mahdollisuudet lajin kansainvälisten arvokilpailujen järjestämiseen. Jostain syystä tämä Olympiakomitean kärkihanke on kuitenkin herättänyt vastustusta. 900 ihmistä on allekirjoittanut Matokallion säilyttämistä vaativan adressin vedoten virkistysarvoihin ja metsän muihin hyötyihin. Metsä on kuulema myllypurolaisille tärkeä ja tarjoaa paljon liikuntamahdollisuuksia ja muita terveyshyötyjä. Mitään muuta paikkaa hallille ei kuitenkaan kaupunginhallituksen mukaan ole. Tästä voidaankin varmaan päätellä, että jos Matokallio on Itä-Helsingin ainoa rakentamisen mahdollistava alue, ei Itä-Helsingissä tulla enää tulevaisuudessa rakentamaan mitään. 

Kuvia kohteesta: https://photos.app.goo.gl/jFSckHv5dRbHj4UF6

Riistavuorenpuisto

Sijainti: Haaga

Riistavuorenpuisto on monipuolinen, paikoitellen kallioinen vanha metsä. Se muodostaa merkittävän ekologisen yhteyden Talin ja Pohjois-Haagan metsien välille, ja on tärkeä virkistysalue, jossa retkeilevät lähiseudun asukkaiden lisäksi metsäkerholaiset, koululaisryhmät ja Riistavuoren palvelukeskuksen asiakkaat. Ihmisten lisäksi metsässä tavataan myös muita eläimiä, kuten uhanalainen liito-orava. 

Vihdintien bulevardikaupungin kaavarunkoluonnoksessa metsä esitetään rakennettavaksi lähes täyteen. Vaikka pieniä kallioisia alueita säilytetään uusien asuintalojen keskelle, liito-oravan elinympäristö, alueen metsäekologiset yhteydet sekä virkistyskäyttöön sopiva yhtenäinen ja ihmisille rakas metsä menetetään. Adressin Riistavuorenpuiston säilyttämisen puolesta on allekirjoittanut yli 1600 ihmistä.  Rakentamissuunnitelmat kuitenkin jatkuvat eli retkeille Riistavuoressa kannattaa lähteä nyt, kun se vielä on mahdollista. 

Kuvia kohteesta: https://goo.gl/photos/HerpMSdDjQzNtPgT6

Jyrängöntien lehto

Sijainti: Kumpula

Kumpulanmäen ympäristössä kasvava vaahteroiden ja muiden vanhojen puiden vyöhyke on pieni, mutta Suomen oloissa harvinainen yhtenäinen vaahterametsä. Se on erinomainen retkikohde paeta hetkeksi kaupungin melskettä mihin vuodenaikaan tahansa, mutta erityisen hieno se on syksyllä, kun vaahterat pukeutuvat ruskan väreihin. Värikkäiden lehtien seassa on helppoa pysähtyä hetkeen ja unohtaa, että suurin osa jalopuulehdoista on tehokkaasti hävitetty niin Suomesta kuin muualtakin Euroopasta. 

Vuonna 2019 päättyneen arkkitehtikilpailun tuloksen perusteella laadittiin kaavaehdotus, jossa Kumpulanmäelle suunnitellaan asuntoja, päiväkoti, toimistotiloja, lähikauppa ja muita liiketiloja. Hanketta vastustava adressi on kerännyt yli 1700 nimeä, enemmän kuin alueelle rakentamisen jälkeen mahtumaan uusia asukkaita. 

Kuvia kohteesta: https://goo.gl/photos/5qJo4GyEXn5AjFzs8

Nämä viisi kohdetta toimivat vain esimerkkeinä lukuisista Helsingin ja lähikuntien uhatuista metsistä. Niitä uhkaavat teollisuusalueet ja datakeskukset, golf-kentät ja urheiluhallit, raitiovaunureitit ja junaradat sekä asuinalueet, kerrostalot, rivitalot, omakotitalot, parkkipaikat ja leikkipuistot. 

Kestävä Helsinki -nettisivustolla kerrotaan, että ”Maailman onnellisimman maan pääkaupunki on kestävän kaupunkikehityksen eurooppalainen edelläkävijä. Helsingissä kestävät ratkaisut eivät ole vain ympäristöystävällisiä ja energiatehokkaita, vaan rakentuvat myös asukkaiden hyvinvoinnista, tasa-arvosta ja toimivasta arjesta.”

Ehkä Helsingin käsitykseen kestävästä kaupunkikehityksestä todella kuuluu metsäkato. Edelläkävijäksi se ei voi itseään kutsua, onhan metsien hävittäminen monessa Euroopan maassa jo aikoja sitten tehty.  Lisäksi kaikkien kaupunkilaisten yhteisessä käytössä olevien lähimetsien kaataminen ja korvaaminen vain tiettyjä harrasteryhmiä hyödyttävillä urheiluhalleilla tai kalliilla uudella asuinalueella on mielestäni hieman kummallinen tapa hyvinvoinnin ja tasa-arvon rakentamiseksi. Ehkä Matokallion hallihankkeen suunnitteluun käytetyt puoli miljoona euroa olisi voitu käyttää jotenkin muulla tavalla asukkaiden hyvinvoinnin lisäämiseen. Tai jos säästettäisiin sekä rahat että metsä, joka sellaisenaan on jokaiselle kaupunkilaiselle tulotasoon, ikään tai sukupuoleen katsomatta tavoitettavissa oleva liikuntapaikka. 

Ympäri Eurooppaa ja maailmaa on herätty metsäkadon ongelmiin. Moni helsinkiläinenkin on saattanut lahjoittaa rahaa Amazonin suojeluun ja kauhistella hakkuita Borneossa. Samalla Helsinki on etunenässä lisäämässä Suomen omaa metsäkatoa, joka muuten on noin 19 000 hehtaaria vuodessa aiheuttaen 3-4 miljoonan tonnin päästöt. Jos Suomi vielä saa EU:lta vaatimansa erillisjouston hyvittää maankäytön muutoksista aiheutuva hiilinielun heikkeneminen, metsät saavat tulevaisuuden Helsingissä väistyä yhtä varmasti kuin Pirkkolassa lähimetsäänsä puolustaneet mielenosoittajat monitoimikoneen tieltä.  Kannattaa siis lähteä retkelle mahdollisimman nopeasti, varsinkin jos haluaa vielä haluaa ehtiä näkemään pääkaupungin hienot vanhat metsät pystyssä. 

 Eväät reppuun, reppu selkään ja lähiluontoa tutkimaan!

Matka Uralille ja takaisin

Teksti ja kuvat: Martti Rajamäki

Se oli pitkään harkittu päätös. Oikeastaan kavereiden rohkaisemana ja suuresta mielenkiinnosta Venäjää ja etenkin luontoa kohtaan lähdin sinne. Nimittäin noin Keski-Suomen kokoiseen Yugud-Va:n kansallispuistoon Komin tasavaltaan!

Kuullessani keväällä 2017 mahdollisuudesta lähteä Komin tasavaltaan ekologiapainottiselle vapaaehtoisleirille olin äärimmäisen iloinen, mutta samalla todella epäileväinen. En ollut ikinä matkustanut yksin missään muualla kuin kerran Ruotsissa. Venäjällä olin käynyt sentään edellisenä vuonna kahdesti ja matkustanut junallakin Kostamuksesta Pietariin. Ehkä eniten kuitenkin jännitti se, etten osannut venäjän kieltä enkä tuntenut leirille osallistujista ketään ennestään. Ennen retken alkua onneksi tutustuin Instagramin välityksellä erääseen petroskoilaiseen leirille lähtijään.

Lähdin juhannuksen jälkeen Leo Tolstoi junalla kohti Moskovaa. Halusin päivän verran nähdä Moskovan. Tavoitteena oli nähdä etenkin puistoja, mahdollisesti Kasvitieteellinen puutarha. Onnekseni minulla on sukulainen, joka tuntee Moskovan hyvin. Häneltä sain neuvoja. Kasvitieteellinen puutarha oli ehtinyt jo mennä kiinni, mutta päädyin onnekseni hienoon puistoon Vladykinon metroaseman lähellä. Jokin eteläinen sammakkolaji kenties kurnutti puiston lammessa ja nuoret hengaili piknikillä.

Matka Moskovasta Pietariin oli pitkä, mutta ei kivinen. Petroskoilainen tyyppi, johon olin Instagramin välityksellä saanut yhteyden, auttoi minua löytämään vaununi ja hyttipaikkani. Hedonistinen luonne kun aina välillä olen, ostin turvallisuuden- ja mukavuudenhaluisesti hyttipaikan välille Moskova-Inta. Junamatka oli lopulta yllättävänkin mukava, kun tutustuin vielä toisena junailupäivänä kahteen muuhun leirille menijään. Sattuipa hytissäni vielä niinkin, että tutustuin sanakirjan välityksellä erääseen rautatieopiskelijaan. Juuri ennen nukahtamista havahduin – lehtikuusia. Kyllä junan ikkunasta näkyi Siperian airut! Ainoa asia, mikä varjosti oli kevään myöhäisyys ja kysymys siitä tulviiko Kozhim -joki niin paljon, ettemme pääse ollenkaan leirille.

juttuun bussirekka
Joukkoliikennettä Uralin malliin. Bussirekalle riittää vähän kevyemminkin rakennettu tieverkko.

Leirillelähtijät kokoontuivat Intan juna-asemalla, joka sijaitsee 40 tunnin junamatkan päässä Moskovasta. Täällä minua olivat vastassa myös Uralin bussirekat, mikä ilmeisesti myös merkitsi tietoa siitä, että luultavasti pääsemme leirille. Koko Venäjän matkan ajan minulla muuten oli alitajuinen ajatus, että jokin odottamaton este saattaa ilmaantua. Intan juna-asemalta lähdimme Uralin bussirekoilla kohti Yugud-Va:n kansallispuistossa sijaitsevaa Sana-Vozhin ”perusleiriä”. Sisällä bussirekassa puhuttiin melkein pelkästään venäjää.

Kozhim-joki.JPG

Hiekkatie oli sangen monttuinen ja paikoin suorastaan katkennut. Jonkin aikaa matkustettuamme näimme Ural -vuoret. Se oli todella sävähdyttävää! Matkalla Intasta Yugud-Va:han näimme paljakkaa, lehtikuusimetsikköjä, tunturikoivikkoa, kuusikoita sekä laajan paloalueen. Pysähdyimme muutaman kerran ottamaan kuvia sekä laittamaan paikoilleen luontopolkuopasteet Kozhim joen rannalle. Kozhim joen rannalla sain ensikosketuksen itäiseen lajistoon: siperianheisiangervoa (Spiraea –sukua?), idänuunilintu sekä tuntematon sinikukkainen kasvi. Lisäksi Kozhim -joen rannalla kasvoi runsaasti tikankonttia. Matka Kozhim -joen yli kohti Sana-Vozhia tehtiin käytännössä hetken virrassa uivilla autoilla. Osaavia kuskeja!

juttuun-kuvaa leirintäalueesta.JPG
Leirialuetta.

Saavuttuamme Sana-Vozhin leiriin laitoimme kantamukset majoituspaikkoihin ja menimme syömään. Leirissä oli oma ruokala, missä keittäjät valmistivat päivittäin aamupalan, lounaan ja päivällisen. Erityisen mielenkiintoista oli se, että toinen keittäjistä oli osittain komi. Hänellä oli vanhoja perinteitäkin ilmeisesti, sillä hän silitteli havunoksia ja lausui niille jotakin kulkiessamme metsässä.

Leirillä oli kolmenlaista ohjelmaa: retkeilyä, vapaaehtoistöitä sekä luentoja ja esityksiä etenkin ympäristönsuojelusta. Läheskään kaikki leirillä eivät puhuneet englantia ja moni, joka olisi osannut puhua englantia sangen hyvin, ei sitä puhunut. Onneksi muutama hyvä tyyppi puhui englantia ja eräs syktyvkarilainen halusi harjoitella englantia ja hänellä kieli kehittyikin valtavasti. Oma englanninkielen taitoni onneksi on melko vahvaa. Suurin osa luennoistakin oli venäjäksi, mutta onneksi leirin toinen koordinaattori tulkkasi minulle kaiken englanniksi.

Kiipesimme yhtenä päivänä Sana-Vozhin viereiselle vuorelle, ilman luontopolkua ja itse asiassa melkein ilman eväitä. En tiedä, tiesikö kovin moni suunnitelman määränpäätä, mutta muutaman tunnin kävelymatkan jälkeen olimme noin 1 300 metriä korkean vuoren huipulla. Reitti oli todella kivikkoinen huipulla ja pelkäisin lähes joka askeleella, kun en ole tottunut rakassa kävelijä. Lähestulkoon kaikki muut vain juoksivat kiviä pitkin, näin hitaan hämäläisen näkökulmasta. Vuoren alarinteessä kuljimme hetken aikaa vanhassa upeassa metsässä. Tosin venäläiset kaverini hämmentyivät todella paljon kertoessani siitä, kuinka ilahtunut olen lahopuun runsaudesta. Venäjällä runsaslahopuustoisuus on monin paikoin niin tavallista. Toinen retkemme kohdistui joen varteen katsomaan harvinaisia kasveja, kivimonumentteja sekä kaunista Balbanyu ja Kozhim -jokien yhtymäkohtaa. Yugud-Va:n alueella kasvaa retkelle osallistuneen asiantuntijan Veronican mukaan 20 endeemistä kasvilajia, joista yksi on Papaver jugorica (kuva alla).

Kozhim -joki ja endeeminen kukka Papaver jugorica.

Vapaaehtoistöihin kuului Sana-Vozhin leirillä ”pihatöissä” auttaminen ja roskapönttöjen tekeminen lajittelua varten, jota Venäjällä ei oikeastaan vielä ole kuin suurimmissa kaupungeissa jollain tasolla. Kannoimme tiiliä yhden rakennuksen korjausurakkaa varten sekä siivoilimme helikopterikenttää metalliromuista.

Roskapönttöjen valmistelua.

Leirillä jokainen piti esitelmän ennakkoon sovitusta aiheesta ja lisäksi kuulimme asiantuntijoiden pitämiä esitelmiä muun muassa kansallispuistoihin ja eri tasoisiin suojelualueisiin liittyen. Pidin oman esitelmäni Karjalan alueen luonnosta. Karjalan Venäjän puoleinen luonto on todella upea ja siellä on erityisesti vanhoja metsiä sekä joitakin hienoja lettoja. Esitelmäni erittäin positiivisesta sävystä olivat todella ilahtuneita leirin petroskoilaiset osallistujat.

Leirillä tapahtui itselleni todella paljon uusia asioita – siis oikeastaanhan kaikki oli uutta. Yksi uusista asioista elämässäni oli haastattelun antaminen englanniksi leristä tehtävää videota varten. Reissun kruunasi äärimmäisen mielenkiintoinen päivä Intan kaupungissa, mistä kaksi leiriläistä oli alunperin kotoisin. Kävin intalaisen kaverini kotona, yhdessä museossa sekä illalla ennen paluumatkaa ravintolassa syömässä.

Erityisesti leiristä jäi mieleen kaikkialla näkyvät vanhat metsät, joihin ei erikseen tarvinnut lähteä, sillä niitä oli kaikkialla. Toki olisi ollut hienoa tehdä muutaman tunnin kävelyretki metsiin erikseen. Lisäksi linnuista ja kasveista kiinnostuneena katselin erityisesti lajistoa. Linnuista toiveenani oli nähdä itäisiä harvinaisuuksia kuten mustakaularastas ja taigakirvinen. Niitä ei näkynyt, mutta lapinuunilinnun ääni kuului yllättäen kaikkialla. Lisäksi havaitsin kolme piekanaa, sepeltaskun, taviokuurnan ja pikkusirkun sekä mahdollisesti hetken laulavan sinipyrstön. Kasvipuolelta Papaver jugorica:n lisäksi erityisen kiehtovaa oli nähdä koko Komin alueella yleinen siperiankärhö sekä pohjanpärskäjuuri, pari mainitakseni.

Kaiken kaikkiaan retki oli eniten silmiäni avaava reissu ikinä ja alun pelosta huolimatta äärimmäisen upea kokemus!

Kartoittaja sammaltaa – osa II: suot

Teksti: Laura Vuoksenmaa

Soiden kohdalla sammalien merkitys ympäristönsä ja sen ominaisuuksien ilmentäjinä tulee vielä selkeämmin esiin kuin metsissä. Kääpien ja suuren osan jäkälistä puuttuessa sammalet ovat putkilokasvien ohella se lajiryhmä, johon avoimempia soita inventoitaessa huomio kiinnittyy. Suon ravinteisuustaso ja se, vallitseeko siellä rimpi-, väli- vai mätäspinta ovat sammalien lajikoostumukseen eniten vaikuttavia tekijöitä.

Monet koko maassa uhanalaiset tai silmälläpidettävät suolajit ovat sen verran harvinaisia tai vaikeasti tunnistettavia, että ympäristöministeriön sammaltyöryhmän koostamat luontoarvolajit ovat etenkin vähemmän kokeneelle suonkävijälle sammalista helpommin lähestyttäviä ja kertovat kuitenkin hyvin elinympäristönsä ominaisuuksista ja luonnon tilasta. Metsien lajeihin verrattuna soiden sammallajeissa on kenties vähemmän vaihtelua luonnontilaisilla soilla maan etelä- ja pohjoisosien välillä, mutta lähekkäin sijaitsevilla eri ravinteisuustasojen ja puustojen soilla erot voivat olla suuretkin. Soiden mosaiikkimainen, usein eri suotyyppejä sisältävä luonne voi tosin yhdistää pienelle alalle niin tavanomaisia metsälajeja kuin vaateliaita kalkinsuosijoitakin. Erityisesti lettorämeille ja –korville on tyypillistä pienialainen kasvillisuustyyppien vaihtelu.

Vaikka aivan pohjoisimmassa ja karuimmassa Lapissa metsiä inventoitaessa indikaattorisammalia ei juurikaan tapaa, samojen leveyksien soilla sammalet kyllä elelevät ja peilaavat olosuhteitaan siinä missä eteläisemmässäkin Suomessa.

Uskaltaisin pitää monia suolajeja metsälajeihin verrattuna hieman selkeämpinä ja helpompina määrittäjälle, jolla ei ole mikroskooppia käytössään. Moni sammal on habitukseltaan selkeästi ”itsensä näköinen” ja tuntomerkit ovat muutenkin usein makroskooppisia.

Suosammaltajalle hyödyllisiä julkaisuja ovat metsäsammalkirjoituksessa esiteltyjen Nationalnyckeleiden ja BBS Field Guiden lisäksi Eurolan ynnä muiden Oulanka reports -sarjassa ilmestynyt Suokasvillisuusopas, jossa on laajasti eri suotyyppien sammalia (ja putkilokasveja) yleisistä uhanalaisiin. Piirroskuvat, jotka valitettavasti monista ”yleisteoksista” puuttuvat, ovat selkeitä, mutta monilla lajeilla on vielä vanhaa nimistöä. Oulangan suokasvillisuusopasta on näkynyt ainakin yliopistojen kirjastoissa, parhaiten saatavuustiedot saanee ottamalla yhteyttä Oulangan tutkimusasemaan. Keväällä 2016 ilmestynyt Laineen ynnä muiden Sammalten kirjo -kirja (Sata sammalta -kirjan pohjalta mm. maksasammalilla laajennettu) on kohtalaisen hyvä katsaus soiden sammallajistoon sisältäen rahkasammalia, ns. ruskosammalia, soiden maksasammalia ja lähteiden lajeja. Kirja on jaoteltu elinympäristöjen mukaan, mikä voi olla kätevä ominaisuus maastossa. Rahkasammaliin on mahdollista perehtyä syvemmin Laineen ynnä muiden The Intricate Beauty of Sphagnum Mosses -kirjan avulla. 40 rahkasammallajin esittelyn lisäksi jokaisesta lajista on hyvin kattavat mikroskooppituntomerkit ja –kuvat.

Valitsemillani sammallajit ovat ympäristöministeriön sammaltyöryhmän (2013) mukaan luontoarvolajeja, joiden indikaattoriarvo on hyvä. (Rassisammal ja punasirppisammal indikaattoriarvoltaan heikompia pohjoisimmalla kasvillisuusvyöhykkeellä 4.)

IUCN-uhanalaisuusluokat:

  • NT, silmälläpidettävä
  • VU, vaarantunut
  • EN, erittäin uhanalainen
  • CR, äärimmäisen uhanalainen
  • RT, alueellisesti uhanalainen

 


Kultasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Kultasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Kultasammal (Tomentypnum nitens) RT

Kultasammalen pitkät, teräväkärkiset lehdet saavat aikaan sinne ominaisen, kiiltävän tupsumaisen olemuksen (”neidon kultatukka”), joka erottuu usein selkeästi rahkasammalmaton seasta. Noin 5-10 cm pitkät, kellanvihreät versot ovat löyhän sulkahaaraisia ja varren alaosasta ruskeamman sävyisiä. Lehdet ovat pitkittäispoimuiset ja keskisuoni ulottuu noin lehden puoleenväliin.

Kultasammal on lettojen väli- ja mätäspintojen laji koko maassa ja sen tapaakin usein samoilta kasvupaikoilta kuin esimerkiksi rassisammalen. Toisinaan sitä voi tavata myös tunturien soistuneilla kohdilla. Pohjois-Suomen letoilla kultasammal on melko yleinen, mutta etelässä taantunut ja alueellisesti uhanalainen.


Rassisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Rassisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Rassisammal (Paludella squarrosa) RT

Rassisammalen piippurassimaisesta, pötkömäisestä olemuksesta on hankala erehtyä. Omintakeinen muoto johtuu vahvasti taakäänteisistä, selkeissä riveissä olevista lehdistä. Rassisammalen verso on haaraton ja useimmiten noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan kellanvihreä ja alaosastaan juurtumahapsinen ja ruskea. Useimmiten rassisammal kasvaa muiden sammalien, kuten heterahkasammalen, seassa, mutta toisinaan voi törmätä lähes pelkästä rassisammalestakin koostuviin laikkuihin.

Rassisammal esiintyy lettoisilla paikoilla koko maassa. Pohjoisemmassa se on yleinen ravinteisemmilla kasvupaikoilla, mutta Etelä-Suomessa rassisammal on alueellisesti uhanalainen ja harvinaisempi.


Mustapääsammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Mustapääsammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Mustapääsammal (Catoscopium nigritum) RT

Mustapääsammal on pieni lettojen lehtisammal, jonka tunnistaa parhaiten verson selkeästä värirajasta ja tumman punaruskeasta, golfmailamaisesta itiöpesäkkeestä pitkine perineen. Pesäkkeitä on yleensä melko runsaasti. Verso on yleensä noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan vaaleanvihreä, alaosastaan tumma ja huovastoinen. Mustapääsammalen harittavat lehdet ovat ehytlaitaiset ja teräväkärkiset, keskisuoni näkyy selkeästi.

Vaateliaimpiin lettolajeihin kuuluva sammal kasvaa tuppaina runsasravinteisten, kalkkivaikutteisten lettojen väli- ja rimpipinnoilla. Mustapääsammal on yleisin Pohjois-Suomen kalkkialueilla, etelässä harvinainen ja alueellisesti uhanalainen laji.


Sirppihuurresammal

Sirppihuurresammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Sirppihuurresammal. Kuvat: Laura Vuoksenmaa

Sirppihuurresammal (Palustriella falcata) NT, RT

Sirppihuurresammalkasvuston kullankiiltoinen sävy erottuu usein jo kauas. 5-10 senttimetriä pitkä verso on melko vankka ja epäsäännöllisehkön sulkahaarainen, joskin kärkiosa on yleensä haaraton. Sirppimäisen muotoisissa lehdissä on selkeät pitkittäispoimut ja vahva keskisuoni. Varren juurtumahapset saavat verson näyttämään himmeältä, mistä huurresammalet ovat saaneet nimensäkin. Omien havaintojeni perusteella sirppihuurresammal on muita huurresammalia selkeämmin kullanhohtoinen ja epämääräisemmin haaroittunut, vaikka huurresammalien tuntomerkit kannattaa silti tarkistaa hyvin. Huurresammallajien erottaminen toisistaan voi toisinaan olla hankalaa, mutta olen ottanut tämän lajin silti mukaan osoittamaan huurresammallähteitä luontotyyppinä.

Eutrofinen sirppihuurresammal kasvaa lähteiköissä ja tihkupinnoilla, usein lähdepurojen läheisyydessä. Sirppihuurresammalta esiintyy koko Suomessa, mutta eniten sitä on Pohjois-Suomen kalkkialueilla. Huurresammallähteiköt kuuluvat EU:n luontodirektiivin ensisijaisesti suojeltaviin luontotyyppeihin.


Pallopäärahkasammal2

Pallopäärahkasammal. Kuvat: Tuomo Kuitunen
Pallopäärahkasammal. Kuvat: Tuomo Kuitunen

Pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum)

Pallopäärahkasammalen huomaa maastossa pampulamaisesta latvastaan ja usein punaisen- ja vihreänkirjavasta väristään. Sammalen verso on pötkömäinen, helposti yli 10 cm pitkä ja haarat etenkin yläosassa melko tiheässä. Tummaa vartta ei juuri näy sitä vasten olevien alaspäin osoittavien haarojen välistä. Verson tuntuma on hyvin vankka, lähes jäykkä. Varsilehden muoto on pyöristynyt tasasivuinen kolmio.

Pallopäärahkasammalen voi löytää korpien mätäspinnoilta ja kangasmetsien soistumakohdista. Lähes koko Suomessa pohjoisinta Lappia lukuunottamatta esiintyvä pallopäärahkasammal on luonnontilaisen korven ilmentäjä. Pallopäärahkasammal on kansainvälinen vastuulaji.


Punasirppisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Punasirppisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Punasirppisammal (Sarmentypnum sarmentosum) RT

Punasirppisammal on melko kookas, olemukseltaan särmikäs, mustanpuhuvan vihreä-tummanpunainen sammal. Piikkimäisinä harottavien, hieman lusikkamaisten lehtien kärjet ovat tylpät, eikä keskisuoni ulotu aivan kärkeen asti. Verso on 5-10 cm pitkä ja roteva, haaroo epäsäännöllisesti ja niuhahkosti.

Meso-eutrofinen punasirppisammal viihtyy letoilla, tihkupinnoilla ja lähteiden reunamilla. Pohjoisessa Suomessa punasirppisammal on yleisehkö, etelässä harvinainen ja taantunut.

 


Lähteet omien maastohavaintojen lisäksi:


Kirjoittaja on Luonto-Liiton metsäjaoston jäsen, Pohjois-Suomen piirin metsävastaava sekä sammalharrastaja, jota kiehtovat myös muut indikaattorilajiryhmät.

Kartoittaja sammaltaa – osa I: metsät

Teksti: Laura Vuoksenmaa

Monien muiden lajiryhmien ohella myös sammalilla on runsaasti annettavaa arvokkaiden metsä- ja suoalueiden kartoittajalle. Metsissä suotuisa ja tasainen pienilmasto on sammalille erityisen tärkeä, soilla sammalet ovat olennaisia elinympäristönsä olosuhteiden ilmentäjiä ja herkempiä muutoksille kuin monet putkilokasvit. Karuimmissa metsätyypeissä sammalien varaan ei tosin voi laskea, vaan esimerkiksi kääväkkäillä ja jäkälillä on suurempi merkitys. Tässä kirjoituksessa esitellään kuusi metsän suojeluarvoa ilmentävää ja suhteellisen helposti tunnistettavaa sammallajia.

Luonto-Liiton maastokartoittajat kirjaavat aarnisammalen esiintymän UPM:n hakkuiden uhkaamalla Haarikon aluella. Kuva: Lauri Kajander
Luonto-Liiton maastokartoittajat kirjaavat aarnisammalen esiintymän UPM:n hakkuiden uhkaamalla Haarikon aluella. Kuva: Lauri Kajander

Sammalet voivat vaikuttaa aluksi epämääräiseltä vihreältä nöyhdältä, mutta niihin tutustuessa silmä ja luppikäsi harjaantuvat melko nopeasti ja lahorunkojen ja lähteiden maailma aukenee jo aivan uudella tavalla. Sammalien etsintä ja tutkailu on mahdollista käytännössä koko lumettoman ajan suurimman osan näyttäessä samalta läpi vuoden, varsinaista ”sammalsesonkia” kun ei esimerkiksi kääpien tai kukkivien kasvien tapaan ole. Sammalnäytteet eivät myöskään juuri vanhene tai pilaannu, vaan useimmiten kostutettuina näyttävät taas samankaltaisilta kuin maastossa kasvaessaan. Monen sammalen arvo indikaattorina pysyy samankaltaisena eri osissa Suomea ja usein esiintymisalue kattaa suuren osan maasta. Harvinaisempien lajien lisäksi myös tutummista lajeista voi päätellä luonnon tilaa – esimerkiksi sulkasammal (Ptilium crista-castrensis) on tavallisista metsäsammalistamme jo jonkinlaista vakautta ympäristöltään vaativa. Sulkasammalta harvinaisempi, mutta silti korpisissa paikoissa melko usein tavattava pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum) on Suomen kansainvälinen vastuulaji.

Maastossa luppi kymmenkertaisella suurennoksella on sammaltajalle olennainen apuväline, pienemmät yksityiskohdat vaativat 20-kertaisen suurennoksen. Pienimpien lajien tuntomerkkeihin pääsee käsiksi preparointi- tai valomikroskoopilla, mutta sellaisia lajeja en ole tähän koosteeseen ottanut lukuun.

Kattavia suomenkielisiä teoksia ei sammalista valitettavasti tällä hetkellä juuri ole, joten tiedon ja määritysohjeet joutuu kokoamaan useista eri teoksista ja netistä. Suomenkielisellä materiaalilla pääsee kuitenkin kohtalaisen sujuvasti alkuun luovasti yhdistellen. Yleisiä (ja joitakin harvinaisempia) lehtisammalia esittelee Jukka Laineen ynnä muiden Sata sammalta -kirja. Osin saman kattauksen muutamalla maksasammalmausteella tarjoaa Jouko Rikkisen Jäkälät ja sammalet Suomen luonnossa. Luopioisten kasviston sammalsivu (http://luopioistenkasvisto.fi/Sivut/sammalet/lajit.html) on ollut itselleni ja monelle muulle sammalista kiinnostuneelle verraton apu niin maastossa kuin mikroskoopinkin ääressä. Ruotsinkielisiä, yleisempiä sammalkirjoja ovat Nationalnyckelit (3 osaa tällä hetkellä), Tomas Hallingbäckin ja Ingmar Holmåsenin Mossor ja myös indikaattorikääväkkäitä ja –jäkäliä sisältävä Signalarter. Britannian sammalseuran British Bryological Societyn BBS Field Guide -julkaisussa on kattava määrityskaava sekä maksa- että lehtisammalille (http://www.bbsfieldguide.org.uk/sites/default/files/pdfs/otherpdfs/%20BBS%20Field%20Guide%20Field%20Key.pdf) ja melko suuri osa myös Suomessa tavattavista lajeista. BBS:n sivuille päätyykin helposti, jos laittaa lajin tieteellisen nimen Googleen – opas kun löytyy pdf-muotoisena, joskin pilkottuna, netistä.
Lajien ajan tasalla olevat uhanalaisuusstatukset löytyvät kätevimmin Suomen lajitietokeskuksen (http://www.laji.fi) sivuilta. Suomen uhanalaiset sammalet-kirjasta löytyy kattavasti sammalia uhanalaisuusluokasta VU eteenpäin.

IUCN-uhanalaisuusluokat:

  • NT = silmälläpidettävä
  • VU = vaarantunut
  • EN = erittäin uhanalainen
  • CR = äärimmäisen uhanalainen
  • RT = alueellisesti uhanalainen

 


 

Aarnisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Aarnisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Aarnisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Aarnisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Aarnisammal (Schistostega pennata) NT

Mystisen oloinen aarnisammal on lopulta yllättävän helppo löytää, kun sen jäljille on kerran päässyt. Vaalean sinivihreä ja kaksiulotteisen oloinen, vajaan senttimetrin korkuinen, lehtisuoneton sammal tulee vastaan todennäköisimmin hieman viileänkosteissa korpinotkoissa ja hämyisillä puronvarsilla, joita voi yrittää silmäillä jo kartalta. Aarnisammal kasvaa vanhojen tuulenkaatojen juurakoilla ja kallionkoloissa, mutta esiintyy toisinaan ihmisvaikutteisemmillakin paikoilla, kuten vanhojen juoksuhautojen seinämillä. Valoa heijastava alkeisrihma on ominaisuus, josta aarnisammal useimmiten tunnetaan, mutta kokemukseni mukaan kiilurihmastoa harvemmin löytyy. Ilmeisesti kallioilla hohto on todennäköisempää kuin tuulenkaatojen sammalilla. Aarnisammal on melko helppo tunnistaa, ja poikkeuksellisesti havainnosta ilmoitettaessa riittää näytteen sijaan laadukas valokuva. Esiintyy pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko Suomessa.

 


 

Kantoraippasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Kantoraippasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Kantoraippasammal (Anastrophyllum hellerianum) NT, RT

Kantoraippasammal on yksi selkeimmin tunnistettavista lahomaapuiden sammalista pienestä koostaan huolimatta. Versot kaksiliuskaisine lehtineen ovat korkeintaan millimetrin levyisiä ja alle 1 cm pituisia, nyörimäisinä suikertavia. Tunnusomaisen kantoraippasammalesta tekevät versojen hieman toukkamaisina kohenevat päät, joissa on tumman punaruskeita itujyväsiä. Kantoraippasammalen löytää keskikokoisilta ja järeiltä havumaapuilta, joiden kaarnasta yleensä suurin osa on jo pudonnut pois. (Jossakin vaiheessa mahdolliset kantoraipparungot alkaa tunnistaa jo kauempaa). Useimmiten kantoraippasammal vaatii kosteahkoa pienilmastoa, mutta toisinaan siihen törmää hieman kuivemmillakin mäntykankailla. Lahopuujatkumo on kantoraippasammalelle kuitenkin tarpeen. Esiintyy pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko Suomessa.

 


 

Lahokaviosammal. Kuva: Olli Manninen
Lahokaviosammal. Kuva: Olli Manninen

Lahokaviosammal (Buxbaumia viridis) CR

Lahokaviosammalen tunnistaa sen suhteessa kokoonsa suurista, tunnusomaisen muotoisista itiöpesäkkeistä, eikä se ole pesäkkeettömänä käytännössä havaittavissa. Itiöpesäkkeet ovat selkeän vihreitä (vanhempana ruskettuvat) ja pesäke perineen on noin 1-2 cm pitkä. Lahokaviosammal kasvaa lehtomaisissa paikoissa pitkälle lahonneella havumaapuulla ja vaatii lahopuujatkimon. Esiintyy hyvin harvinaisena Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan alueella.

 


 

Haapariippusammal. Kuva: Olli Manninen
Haapariippusammal. Kuva: Olli Manninen

Haapariippusammal (Neckera pennata) VU

Muista tässä esitellyistä lajeista poiketen haapariippusammal kasvaa lahopuun sijaan elävillä vanhoilla puilla, enimmäkseen haavoilla. Myös jalopuilla ja ravinteisilla kallioilla on tavattu haapariippusammalesiintymiä – sammal vaatii emäksisen kasvualustan. Kuusivaltaiset metsät ovat haapariippusammalen pääelinympäristöä, joskin sen voi löytää myös lehdoista. Sammalen olemus on lippamaisen räystäsmäinen ja on havaittavissa toisinaan jo kauempaa (onpa tätä yritetty kiikaroidakin). Yleensä 5-10 cm pituinen verso on lähempää tarkasteltuna sulkamaisesti-viuhkamaisesti haaroittuva ja litteä, vihreissä lehdissä on aaltopoimuisuutta. Haapariippusammalta esiintyy enimmäkseen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta havaintoja on Oulun Pohjanmaalle asti. Sammal on kansainvälinen vastuulaji.

 


 

Rakkosammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Rakkosammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Rakkosammal (Nowellia curvifolia) NT, RT

Eteläisessä Suomessa vanhojen metsien havumaapuilla, usein kosteampien maastonkohtien lähellä suikertaa kauempaa palmikkomaiselta näyttävä rakkosammal. Kasvutapa ja lehtien vettä keräävä asento ovat melko itsensä näköisiä. Rakkosammalen 1-2 cm pituisten, parin millin levyisten versojen väri vaihtelee vaaleanvihreästä kellertävän kautta ruosteenpunertavaan. Lehdet ovat kaksiliuskaiset ja kuperasti vartta ja kasvualustaa kohti taipuneet. Kukkamaiset itiöpesäkkeet sijaitsevat pitkien, läpikuultavien perien päissä. Rakkosammal esiintyy harvinaisena Ahvenanmaalta Etelä-Hämeeseen asti painottuen rannikolle.

 


 

Pikkuliuskasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Pikkuliuskasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Pikkuliuskasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Pikkuliuskasammal (ja muita lajeja). Kuva: Tuomo Kuitunen

Pikkuliuskasammal (Riccardia palmata) NT, RT

Korpisilla, kosteilla paikoilla olevalla lahopuulla kasvaa sinertävänvihreä pikkuliuskasammal. Sammalen sekovarren liuskojen käpälämäinen olemus ja monista muista lahopuusammalista erottuva väri jäävät helposti mieleen. Yksittäiset liuskat ovat korkeintaan millimetrin levyisiä ja usein melko tasakokoisia, mikä aiheuttaa räpylämäisen vaikutelman, koko räpylä on noin puoli senttimetriä leveä. Yleisemmällä kantoliuskasammalella (Riccardia latifrons) haarat ovat isommat ja ”levämäisesti” epäsäännöllisemmät. Olen havainnut pikkuliuskasammalen viihtyvän erityisesti maapuiden varjoon jäävillä alaosilla mieluiten puun kylki kosteaan suuntaan, runkojen päältä sitä tuskin löytää. Lähteiset kohdat ja pienten purojen ja norojen lähistöt ovat erityisen suotuisia paikkoja pikkuliuskasammalelle. Sammalta tavataan pohjoisinta Lappia ja kuivia alueita lukuunottamatta koko Suomessa.

 


Lähteet omien maastohavaintojen lisäksi:

Tutustu Joensuun metsiin

Teksti ja kuvat: Aslak Eronen

Selite karttaan: puuston ikä vuonna 2013. Kartta löytyy täältä.
Selite karttaan: puuston ikä vuonna 2013. Kartta löytyy täältä (Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna).

Joensuun seudun, kuten koko Pohjois-Karjalankin metsämaisemia hallitsevat sodan jälkeen kasvaneet nuoret kasvatusmetsät sekä ojitetut suot. Niinpä peräti 75% Savo-Karjalan metsistä on avohakattu 1940-luvun jälkeen ja soista on ojitettu 69%. Silti säilyneet vanhan metsän alueet Pohjois-Karjalassa ovat kaskihistoriaa lukuun ottamatta lähes luonnontilaisia, ja jopa Joensuun lähialueilta löytyy hyvinkin hienoja vanhan metsän alueita. Onnekseni opiskelin Joensuussa vuosina 2009-2014 ja pääsin tänä aikana tutustumaan näihin valtavan hienoihin metsiin. Tässä kooste hienoimmista metsistä, joissa olen polkupyörällä Joensuusta käsin käynyt. Metsien järjestys on sattumanvarainen.

Kartalle merkattuina metsät löytyvät täältä (Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna).

1 Soikkelin metsä

Soikkelin metsä on vanhojen metsien suojelualue Lykynlammen ulkoilualueen pohjoispuolella. Kuusisekametsä on rinteistään rehevää, eteläosastaan korpimaista ja pohjoisosastaan talousmetsämäistä. Idässä metsä rajoittuu nuoreen rehevännäköiseen pöpelikköön, jonka laidalla kasvaa valtavia kuusivanhuksia. Metsän hienoin osa, sen lounaiskulma nimittäin, jossa oli valtavia sammaloituneita kuusenrunkoja, suuria sortuneita koivuja ja ainakin toistasataavuotiaita mäntyjä, avohakattiin vuonna 2014. Suojelualue levittäytyy tästä hakkuuaukosta pohjoiseen.

2 Paiholan metsä

Paiholan metsä Kulhossa on enimmäkseen kuivan kankaan mäntymetsää, joka on suojeltu vanhojen metsien suojeluohjelmassa. Vaikka suurimmat aihkimännyt on alueelta kaadettu joskus 1940-luvun lopulla, niin silti tässä valtapuustoltaan yli 120-vuotiaassa metsässä kurkottavat mahtavat ikihongat oksistojaan taivaisiin koivujen ja männynriukuloiden yläpuolelle. Suojelualueen luoteiskulmassa on ojittamaton räme ja sammalpohjainen kuusikko, jossa kasvaa suuria mäntyjä. Isompi osa alueesta on kooltaan vaikuttavat 70 hehtaaria, mutta lisäksi suojelualueeseen kuuluu viiden hehtaarin lisäosa, josta löytyy ojitettu, mutta muuten luonnontilaisen kaltainen kuusikorpi.

Paiholan metsän yleisilmettä.
Paiholan metsän yleisilmettä.

3 Betlehemin luonnonsuojelualue; Pöllönvaara-Kruununkangas

Edellä mainitusta metsästä luoteeseen, Kruununkankaan nuorten talousmänniköiden ja Siprintien toisella puolella on toinen hieno alue. Täällä vuorottelevat nuoret kuusirääseiköt ja mahtavat hakkuuraiskiot suppien pohjille ja harjujen notkelmiin jääneiden vanhojen ja rehevien ikikuusikoiden kanssa. Valtavien palokoroisten aihkimäntyjen kannot tosin todistavat näissäkin ikikuusikoissa harjoitetun metsätaloutta (kauan sitten, hevosaikana), mutta silti täällä on vanhoja, suuria haapoja ja koivupökkelöitä kuusien ja mäntyjen seassa. Hienoin ja isoin näistä vanhan metsän länteistä on suojeltu vähän vajaan 10 hehtaarin Betlehemin yksityisenä luonnonsuojelualueena.

Koivumaapuuta Betlehemin metsässä.
Koivumaapuuta Betlehemin metsässä.

4 Hopealahden metsä

Hopealahden metsä, kaksiosainen 19 hehtaarin helmi Pyhäselän rannalla, on kuusivaltainen vanha metsä. Vaikka se on ympäröinyt vanhaa Piipposten tilaa ties kuinka kauan, aistii siellä silti vanhan aarniokuusikon tunnelman. Metsä tosin on varsinkin pohjoisosastaan rakenteeltaan hyvin omalaatuinen: nuorten, pienten kuusien seassa kasvaa ikivanhoja kuusivanhuksia sekä todella vaikuttavan kokoisia koivuja. Lahopuuta metsästä löytyy kuusimaapuista suuriin koivupökkelöihin. Metsän erillinen eteläosa on hieman talousmetsämäisempi, mutta täälläpä elääkin liito-orava! Hopealahden metsä on suojeltu vanhojen metsien suojeluohjelmassa.

5 Näätävaara-Kolvananuuro

Tämä lienee yhtenäisin ja rikkumattomin metsäkokonaisuus Joensuun lähimailla. Kolvananuuron lehtojen- ja vanhojen metsien suojeluohjelmissa suojeltu rotko on kilometrinmittainen rotkolaakso, jonka lohkareisella pohjalla kasvaa aarniokuusikkoa ja saniaislehtoa sekä useita Pohjois-Karjalassa harvinaisia kasvilajeja. Lisäksi rotkonpohjan purossa elää mutuja.

Hienot, vanhat kuusikot jatkuvat osittain myös UPM:n omistamalle, toistaiseksi suojelemattomalle Näätävaaran palstalle, jonka keskeltä lähimmälle tielle on matkaa Etelä-Suomen mittakaavassa vaikuttavat 1,0 kilometriä, eli se on suoranainen pienoiserämaa! Palstan korkeammat alueet on hakattu joskus 1960-luvulla, mutta näistäkin nuorista männiköistä löytyy jokunen edellisen puusukupolven aihkimänty ja kelokin. Näätävaaran palstalla on kolme luonnontilaista lampea ja sieltä on löydetty vanhan metsän indikaattorilajeja, mm. viinikääpää ja karhunkääpää. Kolvananuuron-Näätävaaaran lähistöllä on myös muutama muu pieni lehtojensuojelualue ja vanhan metsän sirpale.

Retkeilykohteena alue on kylläkin jo yhden päivän pyöräilysäteen ulkoreunalla, noin 42 kilometrin päässä Joensuusta.

6 Paskolähde ja muut Jaamankankaan vanhan metsän riekaleet

Hakkuin raiskatun Jaamankankaan ja turpeestaan riistetyn Raatesuon välistä pulppuaa kristallinkirkas lähde, jonka ympärillä levittäytyy hakkuilta unohtunut pieni vanhan metsän sirpale. Kortteisesta ja rahkasammaleisesta metsänpohjasta pulppuaa sieltä täältä vettä lahoavien leppien ja kuusien muodostaman korven keskelle. Vanhan metsän sydämen muodostaa pieni rahkasammalsuon ympäröimä lammikko. Nimestäään huolimatta Paskolähde on erittäin kaunis paikka ja siellä on huhujen mukaan hyvin rikas epifyyttilajisto.

Paskolahteen metsää.
Paskolahteen metsää.

7 Niinivaara-Munakukkulat

Kenties hienoin metsä, jossa olen pyöräilymatkan päässä Joensuusta käynyt. Jyrkät, sokkeloiset rinteet ovat vanhojen, jylhien kuusikoiden peittämiä, mutta niissä kasvaa myös metsälehmuksia suurten, haavanarinakääpäisten haapojen katveessa. Lisäksi rinteistä löytyy ikivanhoja palaneita tervaskantoja todistamassa viimeisimmästä metsäpalosta. Rinteiden alla on reheviä lähdesoita, joista löytyy mm. kaatunut haapajättiläinen, harsosammalta, sekä hiljakseen kuolemaa tekevä raita, jossa on hieno raidankeuhkojäkäläkasvusto. Harjujen ja suppien sokkeloon eksyimme lähes aina, mutta eksymistenhän tuloksena koko paikan aikanaan löysimmekin.

Ikävä kyllä tämä kaunis ja erittäin vaihtelurikas vanha metsä kaikkine yksityiskohtineen on, Törisevänsuota lukuun ottamatta, vailla harjujensuojeluohjelmaa kummoisempaa suojelua. Eli vaikkei soraa saakaan kaivaa metsän alta, voi metsän silti hakata reunamuodostuman päältä pois. Toivottavasti syvät supat ja jyrkät rinteet tulevat suojelemaan näitä metsiä vastaisuudessakin…

Niinivaara-Munakukkuloiden lähteikköön kaatunut suuri haapa.
Niinivaara-Munakukkuloiden lähteikköön kaatunut suuri haapa.

8 Utranharju

Lehmon Jätti.
Lehmon Jätti.

Utranharjun poiskaivamattomia alueita peittävät vaihtelurikkaat metsät. Täältä löytyy niin nelimetristä mäntytaimikkoa, kuin vanhaa kuusimetsääkin. Sekä kaikkea tältä väliltä, jopa pieni sorakuopan pohjoispuoleinen haavikko, jossa suurien haapojen alustaa peittää raitalahopuu! Alueella on myös ojittamattomia rämeitä sekä upouusi metsäautotie. Hakkuita lienee siis tiedossa.

Utranharjulla, aivan lenkkeilypolun vieressä, kasvaa myös yksi Suomen pisimpiä mäntyjä, 38-metrinen ”Lehmon Jätti”.

9 Noljakanmäki ja Marjalan metsä

Noljakanmäen Natura-2000 alueeseen kuuluu perinnemaisemien ja suurimman Joensuussa näkemäni koivun ja männyn lisäksi myös hienoa metsää. Biologian opiskelijoiden kääpärallissa alueelta löytyi 45 kääväkästä.

Lähistöllä, Marjalan takana on toinen pikkuruinen vanha metsä, jossa olen nähnyt muun muassa ilveksenjälkiä sekä metson. Tuomo Takala taas löysi täältä myös Chaenotheca gracilenta -nuppijäkälää.

Noljakanmäen murtunut koivu.
Noljakanmäen murtunut koivu.

10 Kuhasalo

Kuhasaloksi kutsutaan Penttilästä etelään sijaitsevaa nientä peittävää metsäaluetta. Nimestään huolimatta siellä ei esiintyne kuhia, mutta tässäkin vanhassa kuusikossa on kääpärallissa löytynyt 45 kääpälajia.

11 Louhivaaran metsä

Jakokosken suunnalla sijaitsevat Louhivaara, Hevosvaara, sekä Kotivaaran ja Syntirinteen kalliorinteet ovat hienon vanhan metsän peittämää. Notkelmista ja rinteistä löytyy vanhoja kuusikoita, siellä täällä on myös jyrkkiä, louhikkoisia rinteitä ja vaarojen laella kasvaa vanhaa sekametsää. Vanhoja, suuria haapoja, tyveltään liito-oravan papeloiden peittämiä, löytyi paristakin paikasta. Yhtenäinen vanhan metsän alue on täällä hyvin suuri, joskin reunoiltaan repaleinen ja kokonaan vailla suojelua.

Pieniin vanhan metsän repaleisiin olen törmännyt myös muualla, muun muassa Repokallion metsässä ja Raatekankaan pohjoispuolella (kartassa kohteet 12. ja 13.)

Yhteenveto

Kaikkien näiden hienojen metsäalueiden jälkeen voi jäädä vaikutelma, että hienoja vanhoja metsiä olisi täällä Joensuun lähialueilla vielä paljon jäljellä. Karu totuus on kuitenkin toinen. Esitellyt metsät ovat vuosien etsimisten tulos ja useimmiten valtavien hakkuuaukkojen ja nuorten pöpelikköjen ympäröimiä. Näin ollen monet näistä tässä kirjoituksessa esitellyistä metsistä päätynevät ennen pitkää hakkuuaukoiksi, ja ovat näin ollen tuleville sukupolville ikuisesti saavuttamattomissa, kuin uni menneisyydestä… Mutta jotakin sentään on vielä jäljellä, joten menkää metsään nyt kun se vielä on mahdollista!

Kirjoittaja on ekologian opiskelija Turun Yliopistossa. Kirjoitus perustuu Joensuun biologian opiskelijoiden Halko-lehdessä 2011-2014 julkaistuun artikkelisarjaan.

Itäkairan lumiset maisemat lumoavat kaamosvaelluksella

Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen

Ajatus kaamosvaelluksesta oli kytenyt retkiporukassamme jo pari vuotta. Edellisten vuosien loskakelit olivat saaneet haaveilemaan kunnon pakkasista ja ajaneet meidät lopulta etsimään oikeaa talvea Itäkairasta.

Retkelle uskaltautui mukaan myös talviretkeilyn ensikertalaisia, joille viikon hiihtovaellus kuulosti sopivalta seikkailulta! Yöpyminen tapahtuisi lämpimissä autiotuvissa ja päivämatkat suunniteltaisiin kohtuullisiksi. Ryhmän kokeneempien osallistujien seurassa olo olisi turvallinen.

Ilta alkaa jo hämärtyä, kun joukkomme rinkkoineen ja ahkioineen nytkähtää liikkeelle Kemihaaran Loman pihasta. Kuutamo valaisee lumisen maiseman, avoimessa maastossa ei tarvitse vielä otsalamppua. Hiihdän joukkomme ensimmäisenä, kun yhtäkkiä metsän pimeydestä katsovat silmät. Ilves? Susi? Hahmo vilkaisee vielä kerran kohti ja jatkaa sitten matkaansa. En saa selvää pehmeään pakkaslumeen jääneistä jäljistä. Lumoutuneena jatkan matkaa kohti ensimmäistä autiotupaa, Naltiojokea.

 

Kultainen valo kaamoksen keskellä

Heräämme pilkkopimeässä valmistamaan aamupuuroa. Ensimmäisenä päivänä ei vielä muista, että retkikeittimen kahvaa ei kannattaisi pakkasessa käsitellä paljain käsin tai sormet tarttuvat kiinni kylmään metalliin.

Aamuhämärässä lähdemme liikkeelle, kaikki valoisa aika on hyödynnettävä. Olemme varautuneet kaamokseen ylimääräisillä otsalampuilla ja varaparistoilla, mutta perillä meitä odottaa yllätys. Aamun sininen hämärä vaihtuu vähitellen päiväksi, jonka valoa kimmeltävä lumipeite heijastaa. Kaamoksen valoisuus yllättää meidät kaikki.

Yli-Vieriaavan avoimessa suomaisemassa ihailemme metsän ylle muodostuvia helmiäispilviä. Suon läpi kiemurtaa valkoisen lumipeitteen saanut joki, jonka rannoilla kaartuvat kuuran kuorruttamat koivut. Kauempana siintävät Korvatunturin terävät huiput, niillekin on vielä joskus kiivettävä.

Seuraavien päivien aikana hiihtelemme hiljaisissa metsissä, joiden puista lumi on tehnyt kaariportteja, eläinhahmoja ja maahisia. Autiotuvilla ajan täyttävät monet askareet: on hakattava puita, lämmitettävä tupaa, ja jäätyneen vesipaikan takia sulatettava lunta.

Lämpötila nousee plussan puolelle juuri sinä päivänä, kun edessä on pisin päivämatka. Painavaksi muuttunut lumi tumpsahtelee alas tykkypuiden latvoista. Taipuneiden runkojen alitse hiihtäessään on varottava saamasta lumikuormaa niskaansa. Suksen päällä on joka askeleella useiden kilojen lisäpaino, eteneminen on sulavan sivakoinnin sijasta vain hidasta kävelyä.

Neljän tunnin taivaltamisen jälkeen joudumme nöyrinä kääntymään takaisin omille jäljillemme ja palaamaan muutaman kilometrin päässä odottavalle tuvalle. Reittisuunnitelma muuttuu. Tästä eteenpäin palaamme kohti lähtöpistettämme tuttu autiotupa kerrallaan.

Onneksemme lauha sää jää vain yhden päivän mittaiseksi ja pääsemme nauttimaan kunnon talvesta. Vuoden vaihdetta vietämme Mantoselän autiotuvalla. Reissun ensimmäiset revontulet saavat joukkomme kuvaajiin vipinää!

 

Loppuhuipennus kuin tilauksesta

Aurinko maalaa taivaalle vaaleanpunaisen ja violetin sävyjä, kun suljemme Naltiojoen autiotuvan oven takanamme. Reissusta on jäljellä seitsemän kilometrin paluuhiihto Kemihaaraan. Kiristynyt pakkanen pakottaa suojaamaan kasvoja villahuivilla, hengitys tiivistyy huurteeksi neuloksen pintaan.

Kynttiläkuuset ojentelevat kapeita latvojaan kohti punertavaa taivasta. Sauvojen pyöreät jäljet reunustavat jonossa suksien ja ahkioiden painamaa uraa. Seuraava lumisade peittäisi merkit käynnistämme tunturien maassa. Matka taittuu nopeasti, kun tiedossa on sauna ja paikka valmiissa pöydässä.


Muutamia tunteja myöhemmin istumme pöydän ääressä kylläisinä päivällisestä, kun majapaikkamme isäntä heittää kuin ohimennen tiedon ulkona loimuavista revontulista. Juoksujalkaa haemme kameravarusteemme, vihreän nauhan tanssiessa kirkkaana pihapiirin yllä.

Juuri kun astumme Kemihaaran sillalle, syttyy suoraan yläpuolellemme monivärinen revontulikorona! Vihreän, valkoisen ja violetin sävyissä leiskuva taivas on hienoin kuviteltavissa oleva päätös ensimmäiselle kaamosvaellukselle.

 

Houkuttaako talviretkeily? LUP eli Luonto-Liiton Uudenmaan piiri järjestää 27.12.2015-3.1.2016 Sydäntalven hiihtoretken Kuusamon Närängänvaaralle. Tykkykuusikoiden peittämät vaarametsät, kaamoshankien kimallus ja vanhan erämaatilan tunnelma tarjoavat ainutlaatuiset puitteet talvisesta luonnosta nauttimiseen. Noin 15-29-vuotiaille suunnatulla retkellä on vielä tilaa omin kyydein saapuville. Tiedustelut: martikainen.sonja(ät)gmail.com

Retkellä hakkuiden uhkaamissa Pesiöjärven saarissa

Teksti: Hanna Jauhiainen
Kuvat: Luonto-Liiton metsäryhmä

Vietimme viikonlopun Pesiöjärven maisemissa Suomussalmella helmikuun lopussa 2015. Suksi luisti ja saarten vanhojen metsien katveessa mieli tahtoi virittyä hiihtolomatunnelmiin, mutta retkellämme oli myös tarkoitus. Järven saaria uhkaavat nimittäin Metsähallituksen hakkuut, jotka voivat alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Aamuauringon valo pilkottaa pilvien lomasta Honkasaaren takana.
Aamuauringon valo pilkottaa pilvien lomasta Honkasaaren takana.

Leuto sää tuo saarille ehkä hiukan lisäaikaa: jäätie ei vielä kanna rekkaa eikä se näillä keleillä vahvistu. Metsähallitus on kuitenkin uhonnut tuovansa puut saarista vaikka traktorilla jollei jäätietä saada kantamaan rekkaa. Toistaiseksi hakkuut eivät ole alkaneet. Kävimme paikalla protestoimassa tulevia hakkuita, tarkkailemassa tilannetta ja tutustumassa alueen luonnonarvoihin.

Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.
Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.

Kansallisomaisuusbandis
Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.

 

Saaret on merkitty maakuntakaavassa virkistysalueiksi. Hakkuut heikentäisivät saarten virkistysarvoja väistämättä, minkä myös Kainuun ELY-keskus on todennut muistiossaan. Ajourat ja hakkuun jäljet tulisivat näkymään saarten luonnossa vielä pitkään. Hakkuut vaikuttaisivat negatiivisesti myös maisemaan. Alueen matkailuyrittäjät tuskin ilahtuisivat maisema-arvojen heikentymisestä, sillä Kainuun matkailun tärkein vetonaula on luonto. Hakkuut ovatkin herättäneet vastustusta paikallisten keskuudessa.

Honkasaaren rannalla on virkistytty nuotion äärellä.
Honkasaaren rannalla on virkistytty nuotion äärellä.

Saarten luonto on monipuolista ja vaihtelevaa. Honka- ja Kutusaari ovat puustoltaan mäntyvaltaisia, kun taas Lehto- ja Kumpusaaressa on enemmän kuusivaltaista iäkästä sekametsää. Saarilta löytyi useita vanhan metsän ilmentäjälajeja, joista silmälläpidettäviä oli kolme (korpiluppo, kanadanluppo ja hentoneulajäkälä) sekä vaarantuneeksi luokiteltu aarninappu, joka elää vanhojen kuusten kuorella.

Lajiston tonkimista. Tältä kuusivanhukselta löytyi aarninappu.
Lajiston tonkimista. Tältä kuusivanhukselta löytyi aarninappu.

Kumpusaaren korpiluppokuusikkoa.
Kumpusaaren korpiluppokuusikkoa.

Lisäksi Lehtosaaressa epäillään esiintyvän liito-oravaa. ELY-keskus on kieltäny hakkuut Lehtosaaressa ennen kunnollisen liito-oravaselvityksen tekemistä. Tähän vuodenaikaan luotettavan liito-oravaselvityksen tekeminen on mahdotonta. Metsähallitus aikoo yhä kuitenkin hakata muissa saarissa. Paha vain, että jäätie kulkee ensin Lehtosaareen ja sen kautta muihin saariin. Tielinja on merkitty kulkemaan suoraan Lehtosaaren läpi.

Lehtosaaren monimuotoista metsää. Taka-alalla näkyvä keltainen nauha on tielinjan merkki.
Lehtosaaren monimuotoista metsää. Taka-alalla näkyvä keltainen nauha on tielinjan merkki.

Lehtosaaren metsää.
Lehtosaaren metsää.

Toivon, että vielä monet pääsevät retkeilemään Pesiöjärven rauhaisissa maisemissa siinä tilassa kuin ne ovat nyt. Metsähallituksen maat ovat meidän kaikkien yhteistä omaisuutta ja tällaisten pienten, virkistys- ja luonnonarvoiltaan merkittävien saarten parturoiminen on Metsähallitukselta, omaisuutemme vartijalta, kovin lyhytnäköistä ja piittaamatonta toimintaa.

Lisää aiheesta:

Avoin kirje: Pesiöjärven saarten hakkuuvalmistelut keskeytettävä ja saaret suojeltava

Teksti: Jaakko Junikka – kirjoittaja on biologi, Jyväskylän yliopiston jatko-opiskelija

Tämä kirjoitus on lähetetty 20.2.2015 Metsähallituksen johdolle, maa- ja metsätalousministeriölle ja ympäristöministeriölle. [blogiteksti päivitetty korjattuun versioon 2.3.2015]

Pesiöjärven Honkasaari, johon Metsähallitus suunnittelee rannasta rantaan ulottuvia harvennushakkuita. Kuva: Greenpeace
Pesiöjärven Honkasaari, johon Metsähallitus suunnittelee rannasta rantaan ulottuvia harvennushakkuita. Kuva: Greenpeace

Hyvät päättäjät

Jaan huoleni Metsähallituksen akuutista suunnitelmasta hakata Pesiönjärven saaret. Huoli ei ole pelkästään minun, vaan sen ovat esiin tuoneet muun muassa lukuisat kansalaiset, paikalliset ihmiset, ympäristöjärjestöt ja valtakunnalliset kulttuurijärjestöt Kalevala-seura ja Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS, maakuntakaavan hakkuut kieltävät määräykset sekä ELY-keskuksen ohjeet.

On olemassa erittäin voimakkaat perusteet välittömään hakkuuvalmisteluiden keskeytyksen, ja saarien suojeluun.

Lukuisia saarten suojelua ajavia tahoja vastassa on ilmeisesti ainoastaan yhden virkamiehen, aluepäällikkö Arto Tolosen periaatteellinen halu käyttää virkamiesvaltaansa kansalaisten tahdon vastaiseen ihmiselämän ajassa peruuttamattomaan hävitykseen. Tilanteessa jossa saarten hakkaaminen ei voi olla millään perusteilla järkevää, saati välttämätöntä.

Pesiöjärven saarten arvo on huomattu jo ennenkin. Aiemmassa Kainuun seutukaavassa saaret oli osoitettu suojelualueiksi, perusteina alueen luonnon monipuolisuus, edustava näyte seudun luonnosta sekä alueen luonnonkauneus. Jostain syystä uudessa maakuntakaavassa saaret muutettiin suojelusta vain virkistysalueiksi ”muuttuneiden maankäyttö- ja virkistystavoitteiden takia”.

Maakuntakaavamääräyksen mukaan virkistysalueiden maankäyttöä suunniteltaessa tulee kiinnittää erityisesti huomiota alueen virkistyskäytön kehittämiseen sekä luonnon- ja ympäristöarvojen säilymiseen. Tästä huolimatta Metsähallituksen suunnitelmassa oli laajat saaret tuhoavat avohakkuut, kunnes runsaan palautteen ja jo nyt runsaan lehdistön kiinnostuksen vuoksi hakkuutapoja lievennettiin. Alleviivaisin maakuntakaavamääräyksen sanat kehittäminen ja säilyttäminen. On itsestään selvää, että saarien silmiinpistävät virkistys- ja monimuotoisuusarvot ovat kehittyneet juuri metsätaloustoimien olemattomuuden vuoksi. Minkäänlainen hakkaaminen suurilla metsäkoneilla ei voi tuota suuntaa kehittää, tai säilyttää, ainoastaan huonontaa ja tuhoaa.

Kainuun ELY-keskus on samoilla linjoilla, ja toteaakin muistiossaan 15.1. tarkistetuista hakkuusuunnitelmista mm. että: “Suunnitellut hakkuut tulisivat muuttamaan saarten metsät lähes kokonaisuudessaan hoidetuiksi talousmetsiksi, mikä tulisi valtaosin hävittämään saarten puuston luonnontilaisuuden ja rakenteen ja tätä kautta siihen liittyvät arvot. Se ei ole maakuntakaavan tavoitteen mukaista, kun ottaa huomioon kaavassa mainittu luonnon- ja ympäristöarvojen säilymistavoite.”

Kuitenkin Tolonen väittää Ylen uutisissa itsestään selvästä asiasta päinvastaista: ”…jos lukee kaavaselostusta, niin eivät hakkuut ole ristiriidassa sen kanssa. Tolonen on niin väärässä, että hänen täytyy tietää se itsekin.

Maakuntakaava myös toteaa, että saaret ovat merkittäviä eivät pelkästään paikallisten asukkaiden virkistyksen kannalta, vaan myös luontomatkailun kehittämisen kannalta. Helsingin Sanomien tämän päiväisen artikkelin haastatteleman paikallisen mukaan ranta-asukkaista kukaan ei kannata hakkuita. Lisäksi Luonnonsuojelupiiri kertoo saaneensa suomussalmelaisilta useita pyyntöjä reagoida asiaan.

Hyvä Metsähallituksen pääjohtaja Esa Härmälä. Tiedotteessasi sanot ”Onkin päätettävä, mitä yhteiskunta haluaa Metsähallitukselta”. Tutkimusten mukaan maisema-arvot ja virkistyskäytön edellytykset nähdään tärkeämmiksi kuin esimerkiksi puuntuotannon lisääminen (Suomen metsät ja metsäpolitiikka -tutkimusraportti, Helsingin yliopisto [pdf]). Lisäksi YLE:n nettiuutisessa kerroit tammikuussa, että Metsähallituksella on varaa puuntuotannollisten sekä suojelullisten sekä virkistyksellisten tarpeiden tyydyttämiseen nykyisessä puustotilanteessa. Pyydän ja vaadin, että olet sanojesi mittainen tässä asiassa. Hakkuut eivät palvele yhteiskunnan, paikallisten, luontomatkailun, luonnon, Suomen allekirjoittamien kansainvälisten biodiversiteettisopimusten linjauksia, Metsähallituksen oman ympäristöoppaan linjauksia, eikä varsinkaan Metsähallituksen mainetta ja luotettavuutta kansalaisten silmissä. Ympäristöjärjestöjen asiantuntijoiden, ja omankin biologin ammattitaidon perusteella jo pelkkien alueen saarten metsäkuvien perusteella voin yhtyä luonnonsuojeluasiantuntijoiden kantaan, että saarten metsät täyttävät suurelta osin ei ainoastaan boreaalisen luonnonmetsän kriteeristöt, mutta myös METSO-suojelukriteeristön parhaan suojeluarvon kriteerit kirkkaasti.

Noiden boreaalisten luonnonmetsien sekä METSO-suojelukriteeristön parhaan arvon metsien hakkaamisessa vastoin kansalaisten mielipidettä, maakuntakaavan linjauksia, järjestöjen vetoomuksia, Suomen allekirjoittamien biodiversiteetti sopimusten linjauksia, Metsähallituksen oman ympäristöoppaan linjauksia, yhden virkamiehen päätöksellä ei ole mitään järkeä.

Paikalla on nyt luonnonsuojelijoita banderolleineen. Tapaus muistuttaa suuresti Keuruun Rautovuoren hakkuita, joista Metsähallitus mielenosoituksen myötä joutui perääntymään ja sai valtavasti negatiivista julkisuutta. Silloin ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonenkin twiittasi päätöksen luopua hakkuista olleen oikea. Pesiöjärven saarihakkuiden tapauksessa hakkuista luopumiseen ja saarten luonnonsuojelulailla rauhoittamiseen luonnolle sekä virkistys- ja matkailukäyttöön on vielä paremmat perusteet.

Lisäksi on muistettava, että Metsähallitus jätti suojelematta 2 000 hehtaaria hallitusohjelman velvoittamasta suojelumäärästä. Ja suojelluista 11 000 hehtaarista 40% oli hakkuuaukkoja sekä METSO-suojelukriteeristön mittapuulla suojelukelvottomia alueita. Siis, jätettiin suojelematta se mitä hallitusohjelma tarkoitti ja nyt päinvastoin hakatataan se mitä hallitus velvoitti suojelemaan. Samaan aikaan Metsähallitus hakkaa omia METSO-suojelun parhaita metsiään ja ostaa yksityisiltä huonompia kalliilla tilalle. Ei tämän vaan pitäisi voida näin mennä…

Pyydän tällä julkisella kirjeellä että te, joilla valta ja vastuu on, estätte Pesiöjärven saarten hakkuut. Sen lisäksi tämän törkeän yksittäistapauksen lisäksi vähintä mitä pitäisi tehdä, on suojella hallituksen oman velvoitteen mukaisesti puuttuvat 2000 ha suojelunarvoisia metsiä. Kirjelmä on tarkoitus julkaista myös Luonto-Liiton metsäblogissa.

Kuvia joista ilmenee saarten nykyinen virkistysarvo löytyy täältä. On itsestään selvää, että hakkuut suurilla metsäkoneilla eivät virkistys- ja ympäristöarvoja paranna. Tässä vielä maisemakuva osasta hakkuisiin päätyvistä saarista, josta ilmenee että suunnitelmissa on hakata Suomalaista kansallismaisemaa.

Näihin Pesiöjärven saariin Metsähallitus suunnittelee hakkuita. Kuva: Hannu Huttu
Näihin Pesiöjärven saariin Metsähallitus suunnittelee hakkuita. Kuva: Hannu Huttu

 

Retkitunnelmia elokuisesta Koilliskairasta

Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen

Harmaat pilvet nousevat yllemme heti, kun astumme ulos bussista. Edessä on viikko kuljettavaa Kiilopäältä halki UKK-puiston, kohti Itäkairaa. Sadevarusteet joutuvat heti testiin.

20140817_1341-44_001

Vaellamme yleensä poluttomassa maastossa, suosittuja reittejä karttaen. Onneksi masentavan leveä  mönkijäura vaihtuu pian pieniksi poluiksi. Puut muodostavat portin ja kutsuvat sisälle metsään.

20140821_1735-23_018

20140817_2055-17_003

Jyrkimmät rinteet ovat säästyneet metsätaloudelta kenties satoja vuosia. Kilpikaarnaisten mäntyjen ja hopearunkoisten kelojen näkeminen ilahduttaa. Ihmisen jälki ulottuu myös Pohjoisen metsiin, erämaa-alueet ovat vain pieniä rippeitä kaiken keskellä.

20140818_1959-22_008

20140818_2004-34_115

20140820_1515-43_013

Koemme kylmän veden sateen lisäksi kahlatessamme jokien yli. Pystysuorat nousut ja laskut ottavat voimille, mutta jokilaaksojen vehreys saa hetkeksi unohtamaan kärsimykset. Ajattelen mielessäni, ettei luonto tahallaan nouse vaikeakulkuiseksi kulkijan edessä. On vain löydettävä reittinsä määränpäähän louhikoista ja tuulenkaadoista huolimatta.

20140818_1029-25_005

Elokuinen metsä tarjoaa jo luonnonantimia retkiruokia kruunaamaan. Puolukat ja herkkutatit odottavat poimijoita, vaan taitavat säilyä metsän eläinten ilona.

20140821_1659-57_017

Koilliskairan maisemiin mahtuu monenlaista metsää. Tunturikoivikkoa, nuorta männikköä, puronvarsien pajukkoa ja upeaa vanhaa metsää.

20140819_1150-28_011

Erään suopuron reunamilla kohtaamme riekon, joka pitkään luottaa suojaväriinsä ja kuvaaja pääsee rauhassa lähestymään kohdettaan. Lopulta riekko ottaa jalat alleen ja häviää kanervan varpujen sekaan.

20140818_1913-04_007

Ennen retkeä olemme lukeneet, että Jaurujoen pohjoispuolelta löytyisi laajan metsäpalon jäljet, kesällä 2013 iskeneen salaman seurauksena. 30 hehtaarin kokoinen luonnonkulo kuulostaa valtavalta, muttemme ole varmoja sen tarkasta sijainnista. Onneksi autiotuvalta lähtevä polku johdattaa meidät aivan kulon äärelle.

20140821_0848-24_015

Näky on vaikuttava. Hiiltyneet puut ja tulen kaatamat kelot muistuttavat siitä, että metsä uudistuu ilman ihmisen toimiakin. Tälle paikalle on vielä joskus palattava uudestaan.

20140821_1612-40_016

Reitti kulkee osittain vanhaa poroaitaa seuraillen. Suon yli kulkevat pitkospuut ovat alkaneet vajota rahkasammalten alle. Luonto ottaa omat puunsa takaisin.

20140822_0954-20_019

Vaeltaminen ottaa voimille, mutta myös antaa voimaa. Kun mukana on vain se, minkä jaksaa kantaa, on helppoa kuvitella itsensä erämaiden rajakyliin, elämään luonnon ehdoilla. Hiljaisuus, metsät ja niiden taltioiminen kuviin ovat minulle tärkeä keino rentoutua. Siinä samalla tulee pohdittua, mitä itse on valmis tekemään metsien hyväksi.

20140818_2205-40_153
Auringonlasku Luirojärvellä.

Kirjoittaja on valokuvausta ja retkeilyä harrastava luontoliittolainen aktiivi Helsingistä. Sonja julkaisee Metsäblogissa vaelluskirjoituksiaan ja pohtii samalla Suomen metsien tilaa.

Viime hetken joululahjavinkit metsien ystäville

Kuva: Suvi Kervinen
Kuva: Suvi Kervinen

1) Lahjoitus metsien suojeluun

Toivota läheisellesi sekä metsille rauhallista joulua tukemalla Luonto-Liiton metsäryhmän metsiensuojelutyötä. Lahjan saajalle voit tulostaa joko värillisen tai mustavalkoisen lahjakirjan. Värillinen lahjakirja on ladattavissa pdf-tiedostona täältä ja mustavalkoinen lahjakirja täältä.

Maksa haluamasi lahjoitussumma Luonto-Liitto ry:n tilille:
IBAN: FI62 1574 3007 1006 37
BIC: NDEAFIHH

Merkitse tilisiirron viestikenttään ”lahjoitus metsätoimintaan”.

Rahankeräyslupa * Keräysluvan saaja: Luonto-Liitto ry * Keräysluvan myöntäjä: Poliisihallitus * Keräysluvan numero: 2020/2013/1235 * Myöntämisajankohta: 3.6.2013 * Toimeenpanoaika: 1.7.2013–30.6.2015 * Toimeenpanoalue: koko maa Ahvenanmaata lukuunottamatta * Kerättävien varojen käyttötarkoitus: Kerätyt varat käytetään lasten ja nuorten luonnonharrastus- ja ympäristötoiminnan, kerho- ja leiritoiminnan toteuttamiseen sekä koulujen kerho-, oppilaskunta- ja opintotoiminnan tukemiseksi. Kerätyillä varoilla tuotetaan materiaaleja sekä järjestetään koulutusta, leirejä, kursseja, retkiä ja luentoja.

Kuva: Emilia Pippola
Kuva: Emilia Pippola

2) Metsäretki

Anna sukulaisellesi tai ystävällesi lahjaksi retki metsään tai suolle. Askartele lahjan saajalle lahjakortti. Retki voi suuntautua pieneen lähimetsään tai suureen metsään kauemmas ja retki voi olla lyhyt tai pitkä. Vinkkejä retkikohteista voit etsiä esimerkiksi luonnonsuojelujärjestöjen Kansallisomaisuus turvaan -suojeluesityksestä, johon on koottu suojelemattomia, arvokkaita metsäalueita valtion mailta.