Avohakkuut ovat nykyään pieniä ja sertifikaatti turvaa kestävyyden – Miksi maisema on silti harmaa?

Tällaisia hokemia kuullaan usein keskusteltaessa tehometsätalouden kestävyydestä. Suomen metsistä avohakataan vuosittain vain murto-osa. Avohakkuuthan ovat nykyään niin pienialaisia Osaran aukeisiin verrattuna, että metsämaisemassa säilyy aina runsaasti myös varttuneita metsiä. 

Ja tosiaan, yksittäiset metsänkäyttöilmoitukset tehdään useimmiten korkeintaan muutamien hehtaarien yhtenäisistä alueista. Tosin jo hehtaarin aukkoa voi pitää valtavana verrattuna luonnonmetsien tavanomaisten luontaisten häiriöiden mittakaavaan. Siis siihen, johon iso osa metsälajeistamme on sopeutunut. Yksityismetsissä yksittäisen päätehakkuun keskimääräinen pinta-ala on pienempi kuin muiden maanomistajien hakkuissa, ollen sekin kuitenkin 1,3 hehtaaria.

Avohakkuista tehdyt metsänkäyttöilmoitukset harmaalla.
© Maanmittauslaitos © Metsäkeskus

Yllä olevasta kuvasta kuitenkin välittyy avohakkuutalouden metsämaisemaa muokkaava voima totuudenmukaisemmin. Lähes kaikki kartalla näkyvät avohakkuut on tehty 13 viime vuoden aikana Kolvananuuron luonnonsuojelualueeseen rajautuvalla, metsäyhtiö Tornatorin (Stora Enson tytäryhtiö) omistamalla palstalla.

Hakkuukartan aluetta ilmakuvassa. Alla olevat valokuvat ovat itäosaan suunnitellun avohakkuun alueelta. Ilmakuva © Maanmittauslaitos

13 vuoden ikäinen taimikko on vielä kovin kaukana sellaisesta metsästä, jossa viihtyisi sen kummemmin ihminen kuin uhanalainen metsälajikaan. Lähes yhtenäinen harmaan pirstoma alue on kooltaan noin 120 hehtaaria. Kymmenien hehtaarien kokoiset harmaat vyöhykkeet ovat yleisiä. Lohduttomimmat tuhoalueet peittävät yhtenäisinä jopa kymmeniä neliökilometrejä kotimaatamme. Siis tuhansia hehtaareja.

Tornatorin avohakkuun leimikkonauha runsaslahopuustoisessa metsässä Kolvananuuron itäpuolella Joensuussa.

Lopputuloksena oleva maisema muistuttaa metsää yhtä paljon kuin yhtiöiden kestävyyspuheet todellisuutta. Yhtiöt tekevät kaikkensa, jotta niiden maine olisi vihreä. Tai siis tekevät kaikkensa, paitsi sellaisia käytännön tekoja, jotka sanottavasti auttaisivat metsäluontoamme. Ongelmana on, ettei yhtiön puusta saamaa hintaa parantava sertifikaatti saisi jättitulosta takovien metsäjättien mielestä johtaa siihen, että puuta saa kaataa vähemmän. Kyse ei ole tappion välttelystä, vaan maksimaalisesta voitontavoittelusta. Kansankielellä ahneudesta.

Tornatorin avohakkuun leimikkonauha runsaslahopuustoisessa metsässä Kolvananuuron itäpuolella Joensuussa.

Kulisseissa on meneillään kiivas kamppailu siitä, ettei FSC-sertifikaattia tarvitsisi noudattaa ihan niin kuin sääntöihin on kirjattu. Esimerkiksi uhanalaisten lajien esiintymien hävittäminen halutaan sallituksi. Nyt kun vihreä leima on lyöty pitävästi kankkuun, voi sikailu toden teolla alkaa.

Kolvananuuron seudulta Tornator on juuri aikeissa parturoida viimeisiä vanhoja metsiään (linkki Karttapaikkaan). Sellaisiakin, jotka kuuluisi sertifioinnin sääntöjen mukaan säästää ja jotka ovat selkeästi suojelun arvoisia. Niissä elää suuri joukko uhanalaisia lajeja, joista, kuten sääntöjen vastaisista hakkuistakin, on yhtiölle ilmoitettu. Toivottavasti ainakin tämän alueen kohdalla omien sääntöjen noudattaminen kiinnostaa.

Tornatorin avohakkuuleimikon runsaslahopuustoista luonnontilaisen kaltaista metsää. Tällaiset metsät kuuluvat uhanalaisten lajien tärkeimpiin elinympäristöihin.

P.S.
Sattumoisin yhtiö ilmoitti juuri uuden, laajan luonnonsuojelualueen perustamisesta läheiselle Luhtapohjan alueelle. Yhtiön kommentin mukaan ”Uusia luonnonsuojelualueita perustamalla täydennämme ekologista verkostoa, joka yhdessä avainbiotooppien, lajiesiintymien ja suojakaistojen kanssa muodostaa Tornatorin metsien monimuotoisuudelle vahvan perustan”.

Hienolta kuulostaa ja suoluonnon kannalta onkin. Tornatorin metsien monimuotoisuudesta on kuitenkin turha puhua valtaosin puuttomista, märistä luhtasoista muodostuvan suojelualueen kohdalla, jonka sertifikaattikin velvoittaisi pääosin säästämään. Lajiesiintymien mainitseminen särähtäisi korvaan huomattavasti vähemmän, jos yhtiö ei olisi juuri viime kesänä tuhonnut avohakkuissa sille ilmoitettuja uhanalaisten lajien esiintymiä FSC-sertifikaatin sääntöjen vastaisesti. Suojelu-uutiset ovat aina hyviä, mutta metsäluonto kaipaa suojeltuja metsiä.

Teksti ja kuvat: Joni-Matti Kusmin

Metsien Suomi -kampanja levittää virheellistä tietoa metsien suojelusta

Teksti: Lauri Kajander

Useat metsätalouden edistämisorganisaatiot ovat lyöneet jälleen hynttyyt yhteen ja tempaisseet isolla rahalla näyttävän metsäteollisuuden maineenparannus- ja menekinedistämiskampanjan. Metsien Suomi -nimellä tarjoillaan kansalle eri medioissa nätisti paketoituja ja tarkoin mietittyjä viestejä.

MetsienSuomi-suojeluväitteet kuvana 230620
Reippaita väitteitä Metsien Suomi -kampanjan nettisivuilla.

”Yli puolet Euroopan suojelumetsistä on Suomessa”

Yksi Metsien Suomi -kampanjan kärkiviesteistä kuuluu, että Euroopan suojelluista metsistä yli puolet on Suomessa. Kuulostaako uskomattomalta? No eihän se tietenkään totta olekaan.

Metsien suojelun tilastointi on monimutkainen aihe. Erilaisten suojelun toteutustapojen ja rajoitusten voimakkuuden luokittelu ja vertaaminen toisiinsa tuottaa oman päänvaivansa. Toisen suuren ongelman muodostaa metsän määritelmä.

Kitumaata Kolarissa_OMa
Kitumaata Kolarissa. Tämän kaltaiset alueet päätyvät usein koristamaan ”metsien” suojelutilastoja, mutta tarjoavat heikosti turvaa varsinaiselle metsien lajistolle. Kuva: Olli Manninen

Jo pelkästään Suomen omaa metsien suojelun tilastointia luetaan eri yhteyksissä jatkuvasti tarkoitushakuisesti väärin. Myös Metsien Suomi -kampanjan sivuilla kerrotaan, että Suomen metsistä 13 % on suojeltu. Näin suureksi suojeluprosentti saadaan vain laskemalla mukaan lähes puuttomia kitumaita, kuten soita ja tuntureita, sekä alueita, joilla harjoitetaan käytännössä normaalia avohakkuumetsätaloutta (Lisää aiheesta tässä linkissä). Todellisuudessa Suomen tuottavasta metsämaasta eli varsinaisista kunnolla puuta kasvavista metsistä on lakisääteisesti hakkuiden ulkopuolella koko maassa n. 6 %. Suurin osa suojelluista metsistä on Pohjois-Suomessa, Etelä-Suomen metsämaasta on suojeltu vaivaiset alle 3 % (Linkki Luken suojelutilastoihin).

Vaikka jossain muualla metsien suojelusta olisi huolehdittu vielä huonommin kuin Suomessa, suojellun metsän määrä ei Suomessakaan tarjoa pahemmin aihetta henkseleiden paukutteluun. Vertailun vuoksi, YK:ssa sovittujen ns. Aichi -tavoitteiden mukaan suojelun osuus pitäisi nostaa 17 %:iin kattavasti eri elinympäristöissä.

Ilomantsi Valkeajärven Natura-suojelua_OMa
Avohakkuu Valkeajärven Natura-alueella. Nämäkin alueet luetaan tilastoissa suojelualueiksi, jos mukaan otetaan Luken tilastojen luokka ”1B Muut lakisääteiset suojelualueet, varovaiset hakkuut mahdollisia”. Kuva: Olli Manninen

Kun tehdään markkinointikampanjaa, jonka ainoa tavoite on saada vastaanottaja uskomaan suomalaisen metsäteollisuuden suurta kertomusta ja häivyttää kaikki ongelmat, valikoidaan tietenkin rusinat pullasta ja ripotellaan päälle vielä tuhti kerros tomusokeria. Kas näin se käy kansainvälisten suojelutilastojen kohdalla, kolmella kikalla:

  1. Tiputetaan otsikosta yksi olennainen sana pois. Kampanjan sivuja lukemalla kyllä selviää, ettei sielläkään sentään uskota, että Euroopan metsiensuojelusta on yli puolet Suomessa. Kampanjasivuilla väitetään, että Euroopan ”tiukasta suojelusta” yli puolet on Suomessa – siis suojelusta, joka oikeasti rajaa metsät talouskäytön ulkopuolelle. Sekään ei pidä paikkaansa, mutta otsikkoon ja iskulauseekseen kampanja on tiivistänyt väitteensä vielä reippaammaksi ja väittää siis, että kaikista Euroopan tavalla tai toisella suojelluista metsistä puolet on Suomessa.
  2. Noukitaan vertailuun vain yksi luokka tilastosta, jossa eri maiden luokittelu ei ole vertailukelpoista. Metsien Suomi- kampanjassa lähteenä käytetyssä Forest Europen julkaisemassa tilastossa [pdf, s. 160] eri maat ovat itse luokitelleet omat suojelualueensa suojelun voimakkuuden mukaan eri luokkiin. Suomi on ilmoittanut valtaosan suojelupinta-alastaan tiukimpaan ”1.1. No active intervention” -luokkaan, kun taas esimerkiksi Ruotsi on käyttänyt lähinnä toiseksi tiukinta ”1.2 Minimum intervention” -luokkaa. Metsätalouden harjoittaminen on määritelmien mukaan kiellettyä näiden molempien luokkien lisäksi myös tilaston luokassa ”1.3 conservation through active management”, mutta nämä luokat 1.2 ja 1.3 Metsien Suomi -kampanja tietoisesti sivuuttaa.

    Todellisuudessa Suomen ja Ruotsin metsiensuojelutilanne on hyvin samankaltainen. Noukkimalla Euroopan tilastosta vain tiukimman suojelun luokka ja sivuuttamalla muut luokat, saadaan kuitenkin Suomen suojelutilanne näyttämään moninkertaisesti Ruotsia paremmalta. Forest Europen tilastossa luokkiin 1.1-1.3 kuuluvaa metsää, jossa siis määritelmän mukaan pitäisi metsätalouden harjoittamisen olla kiellettyä, on tarkastelualueella yhteensä 19 miljoonaa hehtaaria. Jos Suomesta käytetään ylioptimistista suojelutilastoa, jossa mukana ovat myös niukkapuustoiset kitumaat sekä sellaiset suojelualueet, joilla harjoitetaan metsätaloutta (esim. rantojensuojeluohjema), Suomessa olisi suojeltua metsä- ja kitumaata yhteensä 2,9 miljoonaa hehtaaria. Tämäkin olisi vasta noin 15 % Forest Europen tilaston 19 miljoonasta hehtaarista, ei puolet.

  3. Määritellään Eurooppa uusiksi. Suojelualueiden määrää tarkasteltaessa Venäjä on rajattu kokonaan ulos vertailusta puutteellisen datan perusteella. Eurooppaan kuuluva osa Venäjää on pinta-alaltaan yli kymmenen kertaa suurempi kuin Suomi ja Euroopan jäljellä olevista metsistä valtava osa sijaitsee Venäjällä.Pohjoisen suojelualueverkon kattavuutta on selvitetty erillisessä Barentsin aluetta koskevassa BPAN-hankkeessa. Hankkeen aluerajaus sisältää Luoteis-Venäjän, Pohjois-Suomen sekä Ruotsin ja Norjan pohjoisosat. Eri maiden suojelua on hankkeessa pyritty luokittelemaan yhteismitallisesti. Tuolla tarkastelualueella Venäjällä on tiukasti suojelluksi luokiteltua metsää noin kolmannes enemmän kuin koko Suomessa yhteensä. BPAN-hankkeen tutkimusalueen eteläpuolella Venäjällä on vielä lisää merkittäviä metsiensuojelualueita.

Forest Europe suojelukartta
Metsien Suomi -kampanja käyttää lähteenään Forest Europen julkaisemaa metsiensuojelutilastoa. Eri maiden metsien suojelualueiden luokittelu luokkiin 1.1-1.3 ei ole vertailukelpoista, mikä näkyy räikeästi Suomen ja Ruotsin diagrammeja vertaamalla. Näissä on todellisuudessa melko vastaava suojeluverkosto. Kartasta näkyy myös, mitkä osat Euroopasta eivät ole mukana tilastossa.

Metsien Suomi -kampanjan väite ”Yli puolet Euroopan suojelumetsistä on Suomessa” on siis yksiselitteisesti ja moninkertaisesti pötyä:

  • kampanja puhuu itsekin leipätekstissä vain ”tiukasta suojelusta” eli yhdestä virheellisen tilaston luokasta, mutta kärkiviesti puhuu silti kaikesta suojelusta
  • suojelutilaston luokitusta on luettu tarkoitushakuisesti väärin
  • puheena olevan ”Euroopan” pinta-alasta puuttuu kymmenen kertaa Suomen verran pinta-alaa

Mitä väliä?

Metsien Suomi -kampanjaan käytetään veronmaksajien rahaa suoraan 380 000 euroa. Kampanjaa rahoittavat valtion metsiä hallinnoiva Metsähallitus 250 000 eurolla, Suomen metsäkeskus 50 000 eurolla ja maa- ja metsätalousministeriö 80 000 eurolla. Näitä veronmaksajien osuuksia ei ole kerrottu julkisesti, mutta toimittaja Pekka Juntti selvitti ne kyselemällä rahoittajilta tässä Twitter-ketjussa.

Kampanjan suurin rahoittaja on Suomen Metsäsäätiö 310 000 euron osuudella ja muita kampanjan taustatahoja Metsäteollisuus ry, MTK, Puunjalostusinsinöörit ry, Metsämiesten Säätiö, Paperiliitto ja Teollisuusliitto. Kampanjan käytännön toteutuksesta vastaa Suomen Metsäyhdistys.

Kun Suomen metsäteollisuusyrityksistä jo pelkästään kolme suurinta tekevät vuodessa noin 0,5-1,5 miljardia euroa liikevoittoa jokainen, ja Suomen hakkuumäärät kasvavat vuosi vuodelta uusiin ennätyksiin, voisi kuvitella että ala voisi kustantaa mainoskampanjansa itse. Jos silti jostain kumman syystä veronmaksajien rahaa on markkinointiin pakko käyttää, olisi kohtuullista edes odottaa, ettei kampanjassa levitetä suoranaisia valheita.

Osattiinpa ennenkin

Moni muistaa vuodelta 2017 turvealan lobbausjärjestö Bioenergia ry:n rahoittaman mainoskampanjan, jossa haukuttiin suomalaiset maailman hölmöimmäksi kansaksi ja valehdeltiin turpeenpolton vaikutuksista ympäristöön. Kampanja nostatti aiheellisen kritiikkivyöryn ja veronmaksajien rahaa paloi senkin kampanjan rahoituksessa.
Turhainfo-vastis
Nyt kolme vuotta myöhemmin Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra esittää tuoreessa raportissaan turpeen energiakäytön lopettamista.

Mielikuvamarkkinointi ja tosiasioiden hämärtäminen ovat olleet teollisuuslobbareiden keinopaletissa aina, mutta ennemmin tai myöhemmin tosiasioilla on tapana tulla esiin. Silloin vahvoilla on se teollisuudenala, joka on ottanut aiheuttamansa ongelmat vakavasti ja pyrkinyt muuttamaan toimintaansa. Valikoitujen faktojen sumuverhon takana törttöilijältä taas saattaa lähteä verotuet ja kansalaisten hyväksyntä alta.

Todellinen Metsien Suomi

Tässä lopuksi vielä esimerkin vuoksi muutama tärkeä viesti, jotka Metsien Suomi -kampanjasta tällä kertaa unohtuivat. Toivottavasti ainakin näin merkittävällä julkisella rahoituksella tehdyissä metsäalan kampanjoissa näkyvät tulevaisuudessa myös nämä teemat. Vielä parempi olisi tietysti käyttää nekin eurot metsätalouden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen.

Metsätalous on merkittävin syy lajiston uhanalaisuuteen Suomessa

Kiihtyneiden hakkuiden seurauksena Suomen metsien hiilinielu romahti v. 2018 ja hiilen sitoutuminen metsiin väheni koko Suomen autoliikenteen tuottamien hiilipäästöjen verran

Metsätalouden vesistökuormitus on uuden tutkimustiedon mukaan moninkertainen aiempiin arvioihin verrattuna – 20 prosenttia vesistöjen fosforikuormituksesta ja 15 prosenttia typpikuormituksesta on peräisin metsätalouskäyttöön ojitetuilta soilta.

Suomessa yli 100-vuotiaiden metsien pinta-ala on pienentynyt edelleen 2000-luvulla 20 % eli 791 000 hehtaaria. Hävitetty vanhan metsän pinta-ala vastaa yli 80 % Uudenmaan maakunnan pinta-alasta.

Näin nämä metsät koetaan

Metsäsuhteen käsite on viime aikoina vallannut alaa metsäkeskustelussa. Kokemuksellisuuden korostamisella on kuitenkin myös varjopuolensa.

Kertomuksellisuus ja kokemukset ovat yhä suurempi osa tiedonvälitystä, eikä suomalainen metsäkeskustelukaan ole tältä ilmiöltä välttynyt. Etenkin metsäsuhteen käsite on saanut viime aikoina runsaasti jalansijaa. Alkuvuonna Maa- ja metsätalousministeriön, Suomen Metsäyhdistyksen ja Luston yhteinen metsäsuhteita.fi-sivusto julkaisi KantarTNS:n toteuttaman suomalaista metsäsuhdetta kartoittavan kyselytutkimuksen. Artemis Kelosaaren essee samasta aiheesta ilmestyi Tiede-lehdessä 4/17.

Aihe on kiintoisa ja tärkeä tutkittava, mutta metsäsuhteen kaltaisen, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavan ja monitahoisen käsitteen esilletuonnissa on oltava varovainen ja pidettävä luonnontieteellinen tutkimustieto todella kiinteästi rinnalla. Muutoin vaarana voi olla metsäluonnon kannalta lyhytnäköisten hakkuutoimenpiteiden perustelu biologisen tiedon kanssa tasa-arvoisina esitetyillä näkemyksillä – monimuotoisuudelle tuhoisin seurauksin.

Metsäsuhdeselvitystä tutkaillessani tulokset näyttivät ensi vilkaisulta ristiriitaisilta: metsien säilyminen luonnonmukaisina on erittäin tai melko tärkeää 86 prosentille vastaajista, metsien mahdollisimman tehokas taloudellinen hyödyntäminen taas on erittäin tai melko tärkeää 55 prosentille. Vaivaako kolmasosaa vastaajista perustava kognitiivinen dissonanssi?

Kysellessäni tutkimuksen tekijätahoilta tarkempaa määritelmää metsien ”mahdollisimman tehokkaalle taloudelliselle hyödyntämiselle”, selvisi, ettei sellaista tutkimuksessa ole. Myös metsän luonnonmukaisuutta ei kyselyssä määritelty. Käsitteet on jätetty auki ja annettu vastaajien mietittäväksi tai arvailtavaksi. Taloudellinen hyödyntäminenhän voi pitää sisällään varsinaisten metsätaloudellisten toimenpiteiden lisäksi myös vaikkapa luontomatkailun, jonka hyödyt paikallistaloudelle ovat huomattavat. Metsähallituksen tiedotteen mukaan esimerkiksi Oulangan kansallispuisto jättää 18,9 miljoonaa euroa paikallistalouteen. Kyselyn tuloksia katsellessa ei kuitenkaan voi tietää, miten vastaajat ovat kysymyksen tulkinneet tai mitä kysymyksellä on ajateltu haettavan. Ympäripyöreällä ilmaisulla mahdollisimman tehokkaasta taloudellisesta hyödyntämisestä voidaan vaivihkaa ohjata luontokeskuksia ja pitkospuureittejä puoltavat äänet biotalouden laariin.

Suomalaisten metsäsuhteen ristiriitaisuus ei ole varsinaisesti uusi ilmiö. Metsästäjä-keräilijän elämäntavan muuttuessa agraarisemmaksi riippuvuus metsästä alkoi väistyä ja luontoon suhtautuminen muuttua. Maanviljelyskulttuurista polveutuvassa välineellisessä, utilistisessa luontosuhteessa metsä on yhtä aikaa resurssien lähde, vastus ja uhka. Tehometsätalouden alkuaikojen retoriikka luonnontilaisista metsistä museoituvina ja itsetuhoon suistuvina kaikuu tutkijoidenkin puheissa sinnikkäästi edelleen.

Eräkirjailijana tunnetun metsänhoitajan A. E. Järvisen metsäsuhteen kaksijakoisuutta ovat käsitelleet muun muassa Suomalainen aarniometsä -teos ja Tere Vadén kirjassaan Ajo ja jälki. Vadén kuvaa Järvisen metsäsuhdetta ja sitä, miten tämän tapa kutsua työtään ”metsiin kohdistuvaksi” erottaa ”työn” ”metsistä”: ”’Metsiin kohdistuva työ’, on yksilösubjektin asenne. On syytä epäillä, että tässä ilmauksessa sana ’metsä’ ei tarkoita samaa kuin esimerkiksi sellaisessa ilmauksessa, jossa ’suurten metsien elämisen riemu ottaa minut valtoihinsa’. Työn kohdistusta tarvitaan siksi, että metsä on Järviselle muutakin kuin kohde, pelkkä objekti ja hyötykäytön varasto.” Järvisen sisäinen ristiriita tuskin edustaa Suomessa kovin marginaalista ääntä, vaikka harvemmin sitä näin selkeästi sanallistetaan.

Metsäsuhde ei kokemuksellisuudessaan ole aina johdonmukainen ja suoraviivainen. Olen kuitenkin maastossa ja netissä harhaillessani yrittänyt löytää tämän hetken suomalaisten metsäristiriidan syitä ja mahdollistajia. Kenties metsän vähittäistä nakerrusta ympäriltä ei huomaa tai siihen turtuu, kunnes on liian myöhäistä. Havahtuminen tapahtuu, kun toimenpiteet osuvat juuri siihen vuosia samana pysyneeseen marjametsään. Usein luonnontilaista metsää ei tunnisteta. On puutetta sekä tiedosta että metsästä, mikä johtaa siihen, että biologian opiskelijatkin valokuvaavat talousmännikköä innoissaan. Sosiaalisessa mediassa jaetaan avohakkuuaukioiden kuvia runollisilla kuvateksteillä.

Lauran metsäsuhdeblogin kuva 2

Ja miten tieto näkemistä muuttaakaan: Pirkanmaan kotimetsät, joissa yläasteikäisenä opettelin valokuvaamaan ja määrittelemään itseni metsän ja sen estetiikan kautta, näyttävät harvenevilla kävelyretkillä ryteiköiltä. Hippiäiset ovat sentään vielä läsnä. Katseeni on luonnontieteen ja pohjoisen maisemien turmelema.

Ihmistä tuskin lopulta paljoa haittaa talousmetsistä nauttiminen, vaikka luonnon monimuotoisuuden terveyshyödyt onkin viime vuosina tunnustettu. Ehkä eräs syy siihen, miksi terveysmetsäpuhe on tuntunut usein epämääräisen vaivaannuttavalta on se, että loppuviimeksi metsissä on kyse ennen kaikkea muunlajisista. Metsäsuhteen käsite, useista näkökulmistaan huolimatta, inhimillistää käsiteltävän asian. Antti Salminen muistuttaa vuoropuhelussaan Ville Hämäläisen kanssa (Nuori Voima 4-5/2017), että voima, jolla ihminen hyödyntää ei-inhimillistä, ”resurssia”, on sekin ei-inhimillistä perua. Ei-inhimillinen, Salminen kirjoittaa, ei tarvitse inhimillistä juuri mihinkään, mutta inhimillinen tarvitsee ei-inhimillistä ensimmäisestä henkäyksestä viimeiseen korahdukseen. Ystävälläni on tapana sanoa, että jo metsäsuhteen käsite kertoo sen, että metsäsuhde on häviämässä. Vadén mainitsee ”erämaan” ja ”metsän” olevan erämaasta eroamisen sanoja, talon piiristä käytettyjä sanoja.

Metsien elon- ja kuolonkirjon ja merkityksien itseisarvo tuskin on yhteiskunnallisesti varteenotettava argumentti. Onko tieteelliseen tietoon perustuva luonnonsuojelu siis ainoa keino estää metsäkeskustelun luisumista käsittelemään pelkästään ihmisen tarpeita? Ihmiskeskeisyys toki säilyy, sillä jo luonnonsuojelun ajatus eristää luonnon suojeltavaksi objektiksi. Ajo ja jälki -teoksessa Vadén tekee mielenkiintoisen huomion: ”Luonnonsuojelu on teknologisen tietoisuuden kieroin tapa vangita luojattoman luonnon kokemus, tässä on myös syy siihen miksi teknologian keskusalueilta ohjailtu luonnonsuojelu on kohdannut katkerinta vastarintaa siellä, missä rippeitä, haamuja, luojattoman luonnon kokemuksesta on vielä ollut jäljellä.” Ne paikat, joissa näitä rippeitä vielä on, ovat usein myös niitä, joiden viimeiset suojelemattomat vanhat metsät ja ekologiset käytävät ovat häviämässä, mutta joissa usein käden heilautuksen säestyksellä todetaan, että kyllähän täällä tätä metsää riittää. Osaltaan ristiriitaa aiheuttaa myös se, että myönteinen suhtautuminen luonnonsuojeluun ja monimuotoisuuden arvon tunnustaminen ovat usein korkeita juurikin näillä ”teknologian keskusalueilla”.

Nykyisellään tietynlainen maasta eläminen, jota rippeiden-haamujen alueilla vielä on, on harvoin missään määrin kestävää – mutta johtaako sen väheneminen luonnon ulkoistavaan suojeluun, metsien muuttumisen refugioiksi ja reservaateiksi?
Metsäluonnon häviämisen tahdin kiihtyessä on kuitenkin käytettävä niitä keinoja, jotka ovat käsillä. Elinympäristöt pirstaloituvat nopeammin kuin metsäsuhteet muuttuvat. Vähitellen metsän ja sen kanssa olemisen ja kokemisen käsittelyn on muututtava suuressa mittakaavassa, mutta sitä ennen on syytä varmistaa, että biologinen tieto, taiteen ja filosofian avustuksella, tuo esiin tämän elon- ja kuolonkirjon olennaisuuden varmistaakseen myös sen jatkuvuuden.

Teksti ja kuvat: L. V. Maa
Kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehden 2/2018 Vieraskynä -palstalla.

Metsähallitus hakkaa ikimetsiä Lapissa – hakkuukohteilta tuhansia havaintoja uhanalaisista ja muista vaateliaista lajeista

Teksti: Lauri Kajander & Olli Manninen
Kuvat: Olli Manninen, Hanna Jauhiainen, Päivi Mattila ja Luonto-Liiton metsäryhmä

Maastokartoittajat löysivät elokuussa 2016 tuhansia uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien esiintymiä Metsähallituksen hakkuusuunnitelmien uhkaamista vanhoista metsistä Lapissa. Metsähallitus ei ole kertonut miten nämä upeat ikimetsät ja uhanalaiset lajit aiotaan turvata – vai aiotaanko ne lajilöydöistä piittaamatta hävittää.

Luonto-Liiton metsäryhmäläisistä ja muista vapaaehtoisista luontokartoittajista koostuva inventointiryhmä tutki elokuun 2016 aikana valtion omistamien metsien luontoarvoja Lapissa. Olli Mannisen koordinoimilla retkillä dokumentoitiin Metsähallituksen hakkuusuunnitelmien kohteita Inarin, Sodankylän, Savukosken, Muonion, Kolarin ja Kittilän kunnissa.

kuohana-annenvaara_inari
Kuohana-Annenvaara, Inari – hakkuiden uhkaamia täysin luonnontilaisia ja kevyesti poimintahakattuja metsiä, joista löytyi yli 300 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää. Kuva: Hanna Jauhiainen

Kuten oheisista kuvista näkyy, Metsähallitus hakkaa edelleen myös ilmiselviä ikimetsiä. Näitä on vuosikymmeniä jatkuneiden hakkuiden jäljiltä jäljellä vain muutama prosentti Suomen metsäpinta-alasta. Ne ovat kaikki luonnonsuojelun kannalta erittäin arvokkaita. Monia näistä kartoitetuista metsistä ei ole mahdollista kevyttä poimintahakkuuta lukuunottamatta hakattu koskaan, vaan ne ovat saaneet kehittyä luonnontilassa jääkauden jälkeen. Metsähallituksen suunnittelemien hakkuiden jälkeen paikalla ei ole enää elinmahdollisuuksia häviämisvaarassa olevalle uhanalaiselle metsälajistolle, satoja vuosia vanhojen aihkimäntyjen ja kelojen juhlallisesta rauhasta puhumattakaan.

Kartoituksen tulokset osoittavat karusti kuinka vastuutonta Metsähallituksen hakkuutoiminta on: raportoiduilla 27:llä hakattavaksi aiotulla vanhan metsän kohteella tehtiin yhteensä yli 3 000 havaintoa uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista, joukossa kymmenkunta havaintoa luonnonsuojelulailla erityisesti suojelluista lajeista. Näiden lisäksi alueilta löytyi runsaasti muita vanhaa luonnonsuojelullisesti arvokasta metsää indikoivia lajeja.

tuolpujarvet_s_inari
Tuolpujärvet, Inari – hakkuiden uhkaamia vanhoja metsiä, osin Natura2000 -alueella. Kuva: Olli Manninen

Kartoittajat kiersivät noin tuhannen hehtaarin verran hakattaviksi ilmoitettuja metsiä. Hakkuusuunnitelmia on ilmakuvien perusteella Lapin arvokkaissa vanhoissa metsissä vielä ainakin toinen mokoma lisää. Monet tutkituista kohteista ovat suurempien arvokkaiden suojelemattomien metsäkokonaisuuksien osia, monet rajautuvat olemassaoleviin suojelualueisiin ja yksi on Natura 2000 -aluetta.

Kartoitusten tulokset lajilistoineen toimitettiin Metsähallitukselle marraskuun alussa. Siis yli kolmetuhatta uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien esiintymää suunnitelluilla hakkuualueilla. Metsähallitusta pyydettiin perumaan suunnitellut hakkuut näillä ilmiselvästi huippuarvokkailla vanhan metsän luontokohteilla. Metsähallitus ei vastannut mitään yli kuukauteen.

pekantupajarvi_inari
Pekan Tupajärvi, Inari – Hakkuiden uhkaamia hienoja vanhoja metsiä, joista löydettiin yli 300 uhanalaisen ja silmälläpidettävän lajin esiintymää. Alueelta löytyi myös poikkeuksellisen runsaasti saamelaisten kulttuuriperintöön kuuluvia vanhoja petunottojälkiä tai muita vanhoja merkintöjä. Kuva: Luonto-Liiton metsäryhmä

 

Patistelemalla sähköpostitse ja Metsähallituksen Facebook -sivulla saatiin lopulta vastukseksi, että muutamia kohteita oli jo hakattu ennen lajitiedon vastaanottamista. Muiden kohteiden kohtalosta Metsähallitus ei ole vieläkään useista pyynnöistä huolimatta suostunut kertomaan.

vintilankaira_savukoski
Vintilänkaira S, Savukoski – Metsähallituksen ilmoituksen mukaan tämä metsä on hakattu syksyn 2016 aikana osittain tai kokonaan. Suoraan Vintilänkairan erämaa-alueeseen rajoittuvilla hakkuualueilla oli erittäin luonnotilaisia metsiä. Alueelta löytyi yli 250 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää, joista yksi lailla erityisesti suojeltu lutikkakääpä. Kuva: Olli Manninen

Vapaaehtoistyönä kerätty luontotieto on nykyään käytännössä ainoa tapa yrittää pelastaa jäljellä olevia suojelemattomia aarniometsiä valtion mailla. Metsähallitus ei tee itse luontoselvityksiä hakattavissa ”talousmetsissä”. Näissäkin nyt kartoitetuissa kohteissa ehdittiin tänä syksynä tehdyissä hakkuissa hävittämään ilmeisesti ainakin kaksi luonnonsuojelulailla erityisesti suojellun lajin esiintymää, muista uhanalaisista lajeista puhumattakaan.

tammukkalammet_inari
Tammukkalammet, Inari – Hakkuiden uhkaamia laadukkaita vanhoja mäntymetsiä, jotka rajautuvat suoraan Tsarmitunturin erämaahan. Kuva: Päivi Mattila

Aikaisemmin Metsähallitukselle on toimitettu tarkat koordinaattipisteet kaikista lajihavainnoista. Sen sijaan, että paljon arvokasta lajistoa sisältävät ilmiselvät arvometsät rajattaisiin riittävän suuriksi säästettäviksi luontokohteiksi, joissa lajeilla olisi tulevaisuudessakin elinmahdollisuuksia, Metsähallitus on hyvin usein näissä tapauksissa jättänyt pistemäisen lajihavainnon ympärille pienen tupsun puustoa ja hakannut kaikki metsät lajihavaintojen välistä. Tästä syystä inventointiryhmä ei ole tällä kertaa toistaiseksi toimittanut tarkkoja koordinaatteja havainnoista, vaan lajisto on ilmoitettu hakkuukohteittain. Keskustelu metsäkohteiden suojelemisesta jatkuu.

raitiojanka_sodankyla
Raitiojänkä, Sodankylä – Tietön ja laadukas vanhan metsän alue, jolla sekä kuusi- että mäntymetsien lajisto on poikkeuksellisen monipuolista. Alueella tehtiin yli 280 havaintoa peräti 29 eri uhanalaisesta tai silmälläpidettävästä lajista. Kuva: Olli Manninen

Pikaisilla maastokäynneillä havaittavat uhanalaiset ja vanhaa metsää indikoivat lajit kertovat vain pienen osan alueiden luontoarvoista. Ne tulisikin tulkita lähinnä osoituksena siitä, että alueella on erittäin todennäköisesti paljon muitakin luonnonsuojelullisesti arvokkaita lajeja ja yleensä paljon enemmän jo havaittujenkin lajien esiintymiä. Kartoitukset koskevat vain joitakin harvoja lajiryhmiä ja maastokäynnit harvoin ovat läheskään kattavia edes pienillä kohteilla. Lisäselvitykset kohteiden luontoarvoista olisivat tarpeen, jotta kohteiden luontoarvot saadaan peremmin selville.

maaimmainennuorakoskenvaara_savukoski
Maaimmainen Nuorakoskenvaara, Savukoski – Metsähallituksen ilmoituksen mukaan tämä kohde on hakattu kokonaan tai osittain syksyn 2016 aikana. Kokonaisen vaaran laen peittävä hieno vanha mäntymetsä, josta löytyi yli 260 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää. Kuva: Olli Manninen

Kuitenkin jo tiedossa olevien lajiesiintymien ja kuvalinkkien kuvistakin näkyvän metsän luontaisen rakenteen perusteella on selvää, että näiden metsien hakkaaminen on uhanalaisen metsäluonnon kannalta kestämätöntä. Metsähallituksen on syytä pikimmiten lopettaa ikimetsien hakkaaminen ja uhanalaisten lajien hävittäminen.

Lähetä palautetta Metsähallitukselle: http://www.metsa.fi/palaute

Alla esimerkkejä kartoitetuista hakkuiden uhkaamista metsistä, klikkaamalla nimeä pääset katsomaan kuvia kohteesta:

Seuraavat kohteet Metsähallitus on ilmoittanut hakanneensa osittain tai kokonaan jo ennen kuin kartoitustulokset toimitettiin MH:lle eli syksyn 2016 aikana:


Aikaisemmin, vuonna 2015, kartoitettuja hakkuusuunnitelmien uhkaamia metsiä:

 

Kartoittaja sammaltaa – osa I: metsät

Teksti: Laura Vuoksenmaa

Monien muiden lajiryhmien ohella myös sammalilla on runsaasti annettavaa arvokkaiden metsä- ja suoalueiden kartoittajalle. Metsissä suotuisa ja tasainen pienilmasto on sammalille erityisen tärkeä, soilla sammalet ovat olennaisia elinympäristönsä olosuhteiden ilmentäjiä ja herkempiä muutoksille kuin monet putkilokasvit. Karuimmissa metsätyypeissä sammalien varaan ei tosin voi laskea, vaan esimerkiksi kääväkkäillä ja jäkälillä on suurempi merkitys. Tässä kirjoituksessa esitellään kuusi metsän suojeluarvoa ilmentävää ja suhteellisen helposti tunnistettavaa sammallajia.

Luonto-Liiton maastokartoittajat kirjaavat aarnisammalen esiintymän UPM:n hakkuiden uhkaamalla Haarikon aluella. Kuva: Lauri Kajander
Luonto-Liiton maastokartoittajat kirjaavat aarnisammalen esiintymän UPM:n hakkuiden uhkaamalla Haarikon aluella. Kuva: Lauri Kajander

Sammalet voivat vaikuttaa aluksi epämääräiseltä vihreältä nöyhdältä, mutta niihin tutustuessa silmä ja luppikäsi harjaantuvat melko nopeasti ja lahorunkojen ja lähteiden maailma aukenee jo aivan uudella tavalla. Sammalien etsintä ja tutkailu on mahdollista käytännössä koko lumettoman ajan suurimman osan näyttäessä samalta läpi vuoden, varsinaista ”sammalsesonkia” kun ei esimerkiksi kääpien tai kukkivien kasvien tapaan ole. Sammalnäytteet eivät myöskään juuri vanhene tai pilaannu, vaan useimmiten kostutettuina näyttävät taas samankaltaisilta kuin maastossa kasvaessaan. Monen sammalen arvo indikaattorina pysyy samankaltaisena eri osissa Suomea ja usein esiintymisalue kattaa suuren osan maasta. Harvinaisempien lajien lisäksi myös tutummista lajeista voi päätellä luonnon tilaa – esimerkiksi sulkasammal (Ptilium crista-castrensis) on tavallisista metsäsammalistamme jo jonkinlaista vakautta ympäristöltään vaativa. Sulkasammalta harvinaisempi, mutta silti korpisissa paikoissa melko usein tavattava pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum) on Suomen kansainvälinen vastuulaji.

Maastossa luppi kymmenkertaisella suurennoksella on sammaltajalle olennainen apuväline, pienemmät yksityiskohdat vaativat 20-kertaisen suurennoksen. Pienimpien lajien tuntomerkkeihin pääsee käsiksi preparointi- tai valomikroskoopilla, mutta sellaisia lajeja en ole tähän koosteeseen ottanut lukuun.

Kattavia suomenkielisiä teoksia ei sammalista valitettavasti tällä hetkellä juuri ole, joten tiedon ja määritysohjeet joutuu kokoamaan useista eri teoksista ja netistä. Suomenkielisellä materiaalilla pääsee kuitenkin kohtalaisen sujuvasti alkuun luovasti yhdistellen. Yleisiä (ja joitakin harvinaisempia) lehtisammalia esittelee Jukka Laineen ynnä muiden Sata sammalta -kirja. Osin saman kattauksen muutamalla maksasammalmausteella tarjoaa Jouko Rikkisen Jäkälät ja sammalet Suomen luonnossa. Luopioisten kasviston sammalsivu (http://luopioistenkasvisto.fi/Sivut/sammalet/lajit.html) on ollut itselleni ja monelle muulle sammalista kiinnostuneelle verraton apu niin maastossa kuin mikroskoopinkin ääressä. Ruotsinkielisiä, yleisempiä sammalkirjoja ovat Nationalnyckelit (3 osaa tällä hetkellä), Tomas Hallingbäckin ja Ingmar Holmåsenin Mossor ja myös indikaattorikääväkkäitä ja –jäkäliä sisältävä Signalarter. Britannian sammalseuran British Bryological Societyn BBS Field Guide -julkaisussa on kattava määrityskaava sekä maksa- että lehtisammalille (http://www.bbsfieldguide.org.uk/sites/default/files/pdfs/otherpdfs/%20BBS%20Field%20Guide%20Field%20Key.pdf) ja melko suuri osa myös Suomessa tavattavista lajeista. BBS:n sivuille päätyykin helposti, jos laittaa lajin tieteellisen nimen Googleen – opas kun löytyy pdf-muotoisena, joskin pilkottuna, netistä.
Lajien ajan tasalla olevat uhanalaisuusstatukset löytyvät kätevimmin Suomen lajitietokeskuksen (http://www.laji.fi) sivuilta. Suomen uhanalaiset sammalet-kirjasta löytyy kattavasti sammalia uhanalaisuusluokasta VU eteenpäin.

IUCN-uhanalaisuusluokat:

  • NT = silmälläpidettävä
  • VU = vaarantunut
  • EN = erittäin uhanalainen
  • CR = äärimmäisen uhanalainen
  • RT = alueellisesti uhanalainen

 


 

Aarnisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Aarnisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Aarnisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Aarnisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Aarnisammal (Schistostega pennata) NT

Mystisen oloinen aarnisammal on lopulta yllättävän helppo löytää, kun sen jäljille on kerran päässyt. Vaalean sinivihreä ja kaksiulotteisen oloinen, vajaan senttimetrin korkuinen, lehtisuoneton sammal tulee vastaan todennäköisimmin hieman viileänkosteissa korpinotkoissa ja hämyisillä puronvarsilla, joita voi yrittää silmäillä jo kartalta. Aarnisammal kasvaa vanhojen tuulenkaatojen juurakoilla ja kallionkoloissa, mutta esiintyy toisinaan ihmisvaikutteisemmillakin paikoilla, kuten vanhojen juoksuhautojen seinämillä. Valoa heijastava alkeisrihma on ominaisuus, josta aarnisammal useimmiten tunnetaan, mutta kokemukseni mukaan kiilurihmastoa harvemmin löytyy. Ilmeisesti kallioilla hohto on todennäköisempää kuin tuulenkaatojen sammalilla. Aarnisammal on melko helppo tunnistaa, ja poikkeuksellisesti havainnosta ilmoitettaessa riittää näytteen sijaan laadukas valokuva. Esiintyy pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko Suomessa.

 


 

Kantoraippasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Kantoraippasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Kantoraippasammal (Anastrophyllum hellerianum) NT, RT

Kantoraippasammal on yksi selkeimmin tunnistettavista lahomaapuiden sammalista pienestä koostaan huolimatta. Versot kaksiliuskaisine lehtineen ovat korkeintaan millimetrin levyisiä ja alle 1 cm pituisia, nyörimäisinä suikertavia. Tunnusomaisen kantoraippasammalesta tekevät versojen hieman toukkamaisina kohenevat päät, joissa on tumman punaruskeita itujyväsiä. Kantoraippasammalen löytää keskikokoisilta ja järeiltä havumaapuilta, joiden kaarnasta yleensä suurin osa on jo pudonnut pois. (Jossakin vaiheessa mahdolliset kantoraipparungot alkaa tunnistaa jo kauempaa). Useimmiten kantoraippasammal vaatii kosteahkoa pienilmastoa, mutta toisinaan siihen törmää hieman kuivemmillakin mäntykankailla. Lahopuujatkumo on kantoraippasammalelle kuitenkin tarpeen. Esiintyy pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko Suomessa.

 


 

Lahokaviosammal. Kuva: Olli Manninen
Lahokaviosammal. Kuva: Olli Manninen

Lahokaviosammal (Buxbaumia viridis) CR

Lahokaviosammalen tunnistaa sen suhteessa kokoonsa suurista, tunnusomaisen muotoisista itiöpesäkkeistä, eikä se ole pesäkkeettömänä käytännössä havaittavissa. Itiöpesäkkeet ovat selkeän vihreitä (vanhempana ruskettuvat) ja pesäke perineen on noin 1-2 cm pitkä. Lahokaviosammal kasvaa lehtomaisissa paikoissa pitkälle lahonneella havumaapuulla ja vaatii lahopuujatkimon. Esiintyy hyvin harvinaisena Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan alueella.

 


 

Haapariippusammal. Kuva: Olli Manninen
Haapariippusammal. Kuva: Olli Manninen

Haapariippusammal (Neckera pennata) VU

Muista tässä esitellyistä lajeista poiketen haapariippusammal kasvaa lahopuun sijaan elävillä vanhoilla puilla, enimmäkseen haavoilla. Myös jalopuilla ja ravinteisilla kallioilla on tavattu haapariippusammalesiintymiä – sammal vaatii emäksisen kasvualustan. Kuusivaltaiset metsät ovat haapariippusammalen pääelinympäristöä, joskin sen voi löytää myös lehdoista. Sammalen olemus on lippamaisen räystäsmäinen ja on havaittavissa toisinaan jo kauempaa (onpa tätä yritetty kiikaroidakin). Yleensä 5-10 cm pituinen verso on lähempää tarkasteltuna sulkamaisesti-viuhkamaisesti haaroittuva ja litteä, vihreissä lehdissä on aaltopoimuisuutta. Haapariippusammalta esiintyy enimmäkseen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta havaintoja on Oulun Pohjanmaalle asti. Sammal on kansainvälinen vastuulaji.

 


 

Rakkosammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Rakkosammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Rakkosammal (Nowellia curvifolia) NT, RT

Eteläisessä Suomessa vanhojen metsien havumaapuilla, usein kosteampien maastonkohtien lähellä suikertaa kauempaa palmikkomaiselta näyttävä rakkosammal. Kasvutapa ja lehtien vettä keräävä asento ovat melko itsensä näköisiä. Rakkosammalen 1-2 cm pituisten, parin millin levyisten versojen väri vaihtelee vaaleanvihreästä kellertävän kautta ruosteenpunertavaan. Lehdet ovat kaksiliuskaiset ja kuperasti vartta ja kasvualustaa kohti taipuneet. Kukkamaiset itiöpesäkkeet sijaitsevat pitkien, läpikuultavien perien päissä. Rakkosammal esiintyy harvinaisena Ahvenanmaalta Etelä-Hämeeseen asti painottuen rannikolle.

 


 

Pikkuliuskasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Pikkuliuskasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Pikkuliuskasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Pikkuliuskasammal (ja muita lajeja). Kuva: Tuomo Kuitunen

Pikkuliuskasammal (Riccardia palmata) NT, RT

Korpisilla, kosteilla paikoilla olevalla lahopuulla kasvaa sinertävänvihreä pikkuliuskasammal. Sammalen sekovarren liuskojen käpälämäinen olemus ja monista muista lahopuusammalista erottuva väri jäävät helposti mieleen. Yksittäiset liuskat ovat korkeintaan millimetrin levyisiä ja usein melko tasakokoisia, mikä aiheuttaa räpylämäisen vaikutelman, koko räpylä on noin puoli senttimetriä leveä. Yleisemmällä kantoliuskasammalella (Riccardia latifrons) haarat ovat isommat ja ”levämäisesti” epäsäännöllisemmät. Olen havainnut pikkuliuskasammalen viihtyvän erityisesti maapuiden varjoon jäävillä alaosilla mieluiten puun kylki kosteaan suuntaan, runkojen päältä sitä tuskin löytää. Lähteiset kohdat ja pienten purojen ja norojen lähistöt ovat erityisen suotuisia paikkoja pikkuliuskasammalelle. Sammalta tavataan pohjoisinta Lappia ja kuivia alueita lukuunottamatta koko Suomessa.

 


Lähteet omien maastohavaintojen lisäksi:

Tutustu Joensuun metsiin

Teksti ja kuvat: Aslak Eronen

Selite karttaan: puuston ikä vuonna 2013. Kartta löytyy täältä.
Selite karttaan: puuston ikä vuonna 2013. Kartta löytyy täältä (Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna).

Joensuun seudun, kuten koko Pohjois-Karjalankin metsämaisemia hallitsevat sodan jälkeen kasvaneet nuoret kasvatusmetsät sekä ojitetut suot. Niinpä peräti 75% Savo-Karjalan metsistä on avohakattu 1940-luvun jälkeen ja soista on ojitettu 69%. Silti säilyneet vanhan metsän alueet Pohjois-Karjalassa ovat kaskihistoriaa lukuun ottamatta lähes luonnontilaisia, ja jopa Joensuun lähialueilta löytyy hyvinkin hienoja vanhan metsän alueita. Onnekseni opiskelin Joensuussa vuosina 2009-2014 ja pääsin tänä aikana tutustumaan näihin valtavan hienoihin metsiin. Tässä kooste hienoimmista metsistä, joissa olen polkupyörällä Joensuusta käsin käynyt. Metsien järjestys on sattumanvarainen.

Kartalle merkattuina metsät löytyvät täältä (Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna).

1 Soikkelin metsä

Soikkelin metsä on vanhojen metsien suojelualue Lykynlammen ulkoilualueen pohjoispuolella. Kuusisekametsä on rinteistään rehevää, eteläosastaan korpimaista ja pohjoisosastaan talousmetsämäistä. Idässä metsä rajoittuu nuoreen rehevännäköiseen pöpelikköön, jonka laidalla kasvaa valtavia kuusivanhuksia. Metsän hienoin osa, sen lounaiskulma nimittäin, jossa oli valtavia sammaloituneita kuusenrunkoja, suuria sortuneita koivuja ja ainakin toistasataavuotiaita mäntyjä, avohakattiin vuonna 2014. Suojelualue levittäytyy tästä hakkuuaukosta pohjoiseen.

2 Paiholan metsä

Paiholan metsä Kulhossa on enimmäkseen kuivan kankaan mäntymetsää, joka on suojeltu vanhojen metsien suojeluohjelmassa. Vaikka suurimmat aihkimännyt on alueelta kaadettu joskus 1940-luvun lopulla, niin silti tässä valtapuustoltaan yli 120-vuotiaassa metsässä kurkottavat mahtavat ikihongat oksistojaan taivaisiin koivujen ja männynriukuloiden yläpuolelle. Suojelualueen luoteiskulmassa on ojittamaton räme ja sammalpohjainen kuusikko, jossa kasvaa suuria mäntyjä. Isompi osa alueesta on kooltaan vaikuttavat 70 hehtaaria, mutta lisäksi suojelualueeseen kuuluu viiden hehtaarin lisäosa, josta löytyy ojitettu, mutta muuten luonnontilaisen kaltainen kuusikorpi.

Paiholan metsän yleisilmettä.
Paiholan metsän yleisilmettä.

3 Betlehemin luonnonsuojelualue; Pöllönvaara-Kruununkangas

Edellä mainitusta metsästä luoteeseen, Kruununkankaan nuorten talousmänniköiden ja Siprintien toisella puolella on toinen hieno alue. Täällä vuorottelevat nuoret kuusirääseiköt ja mahtavat hakkuuraiskiot suppien pohjille ja harjujen notkelmiin jääneiden vanhojen ja rehevien ikikuusikoiden kanssa. Valtavien palokoroisten aihkimäntyjen kannot tosin todistavat näissäkin ikikuusikoissa harjoitetun metsätaloutta (kauan sitten, hevosaikana), mutta silti täällä on vanhoja, suuria haapoja ja koivupökkelöitä kuusien ja mäntyjen seassa. Hienoin ja isoin näistä vanhan metsän länteistä on suojeltu vähän vajaan 10 hehtaarin Betlehemin yksityisenä luonnonsuojelualueena.

Koivumaapuuta Betlehemin metsässä.
Koivumaapuuta Betlehemin metsässä.

4 Hopealahden metsä

Hopealahden metsä, kaksiosainen 19 hehtaarin helmi Pyhäselän rannalla, on kuusivaltainen vanha metsä. Vaikka se on ympäröinyt vanhaa Piipposten tilaa ties kuinka kauan, aistii siellä silti vanhan aarniokuusikon tunnelman. Metsä tosin on varsinkin pohjoisosastaan rakenteeltaan hyvin omalaatuinen: nuorten, pienten kuusien seassa kasvaa ikivanhoja kuusivanhuksia sekä todella vaikuttavan kokoisia koivuja. Lahopuuta metsästä löytyy kuusimaapuista suuriin koivupökkelöihin. Metsän erillinen eteläosa on hieman talousmetsämäisempi, mutta täälläpä elääkin liito-orava! Hopealahden metsä on suojeltu vanhojen metsien suojeluohjelmassa.

5 Näätävaara-Kolvananuuro

Tämä lienee yhtenäisin ja rikkumattomin metsäkokonaisuus Joensuun lähimailla. Kolvananuuron lehtojen- ja vanhojen metsien suojeluohjelmissa suojeltu rotko on kilometrinmittainen rotkolaakso, jonka lohkareisella pohjalla kasvaa aarniokuusikkoa ja saniaislehtoa sekä useita Pohjois-Karjalassa harvinaisia kasvilajeja. Lisäksi rotkonpohjan purossa elää mutuja.

Hienot, vanhat kuusikot jatkuvat osittain myös UPM:n omistamalle, toistaiseksi suojelemattomalle Näätävaaran palstalle, jonka keskeltä lähimmälle tielle on matkaa Etelä-Suomen mittakaavassa vaikuttavat 1,0 kilometriä, eli se on suoranainen pienoiserämaa! Palstan korkeammat alueet on hakattu joskus 1960-luvulla, mutta näistäkin nuorista männiköistä löytyy jokunen edellisen puusukupolven aihkimänty ja kelokin. Näätävaaran palstalla on kolme luonnontilaista lampea ja sieltä on löydetty vanhan metsän indikaattorilajeja, mm. viinikääpää ja karhunkääpää. Kolvananuuron-Näätävaaaran lähistöllä on myös muutama muu pieni lehtojensuojelualue ja vanhan metsän sirpale.

Retkeilykohteena alue on kylläkin jo yhden päivän pyöräilysäteen ulkoreunalla, noin 42 kilometrin päässä Joensuusta.

6 Paskolähde ja muut Jaamankankaan vanhan metsän riekaleet

Hakkuin raiskatun Jaamankankaan ja turpeestaan riistetyn Raatesuon välistä pulppuaa kristallinkirkas lähde, jonka ympärillä levittäytyy hakkuilta unohtunut pieni vanhan metsän sirpale. Kortteisesta ja rahkasammaleisesta metsänpohjasta pulppuaa sieltä täältä vettä lahoavien leppien ja kuusien muodostaman korven keskelle. Vanhan metsän sydämen muodostaa pieni rahkasammalsuon ympäröimä lammikko. Nimestäään huolimatta Paskolähde on erittäin kaunis paikka ja siellä on huhujen mukaan hyvin rikas epifyyttilajisto.

Paskolahteen metsää.
Paskolahteen metsää.

7 Niinivaara-Munakukkulat

Kenties hienoin metsä, jossa olen pyöräilymatkan päässä Joensuusta käynyt. Jyrkät, sokkeloiset rinteet ovat vanhojen, jylhien kuusikoiden peittämiä, mutta niissä kasvaa myös metsälehmuksia suurten, haavanarinakääpäisten haapojen katveessa. Lisäksi rinteistä löytyy ikivanhoja palaneita tervaskantoja todistamassa viimeisimmästä metsäpalosta. Rinteiden alla on reheviä lähdesoita, joista löytyy mm. kaatunut haapajättiläinen, harsosammalta, sekä hiljakseen kuolemaa tekevä raita, jossa on hieno raidankeuhkojäkäläkasvusto. Harjujen ja suppien sokkeloon eksyimme lähes aina, mutta eksymistenhän tuloksena koko paikan aikanaan löysimmekin.

Ikävä kyllä tämä kaunis ja erittäin vaihtelurikas vanha metsä kaikkine yksityiskohtineen on, Törisevänsuota lukuun ottamatta, vailla harjujensuojeluohjelmaa kummoisempaa suojelua. Eli vaikkei soraa saakaan kaivaa metsän alta, voi metsän silti hakata reunamuodostuman päältä pois. Toivottavasti syvät supat ja jyrkät rinteet tulevat suojelemaan näitä metsiä vastaisuudessakin…

Niinivaara-Munakukkuloiden lähteikköön kaatunut suuri haapa.
Niinivaara-Munakukkuloiden lähteikköön kaatunut suuri haapa.

8 Utranharju

Lehmon Jätti.
Lehmon Jätti.

Utranharjun poiskaivamattomia alueita peittävät vaihtelurikkaat metsät. Täältä löytyy niin nelimetristä mäntytaimikkoa, kuin vanhaa kuusimetsääkin. Sekä kaikkea tältä väliltä, jopa pieni sorakuopan pohjoispuoleinen haavikko, jossa suurien haapojen alustaa peittää raitalahopuu! Alueella on myös ojittamattomia rämeitä sekä upouusi metsäautotie. Hakkuita lienee siis tiedossa.

Utranharjulla, aivan lenkkeilypolun vieressä, kasvaa myös yksi Suomen pisimpiä mäntyjä, 38-metrinen ”Lehmon Jätti”.

9 Noljakanmäki ja Marjalan metsä

Noljakanmäen Natura-2000 alueeseen kuuluu perinnemaisemien ja suurimman Joensuussa näkemäni koivun ja männyn lisäksi myös hienoa metsää. Biologian opiskelijoiden kääpärallissa alueelta löytyi 45 kääväkästä.

Lähistöllä, Marjalan takana on toinen pikkuruinen vanha metsä, jossa olen nähnyt muun muassa ilveksenjälkiä sekä metson. Tuomo Takala taas löysi täältä myös Chaenotheca gracilenta -nuppijäkälää.

Noljakanmäen murtunut koivu.
Noljakanmäen murtunut koivu.

10 Kuhasalo

Kuhasaloksi kutsutaan Penttilästä etelään sijaitsevaa nientä peittävää metsäaluetta. Nimestään huolimatta siellä ei esiintyne kuhia, mutta tässäkin vanhassa kuusikossa on kääpärallissa löytynyt 45 kääpälajia.

11 Louhivaaran metsä

Jakokosken suunnalla sijaitsevat Louhivaara, Hevosvaara, sekä Kotivaaran ja Syntirinteen kalliorinteet ovat hienon vanhan metsän peittämää. Notkelmista ja rinteistä löytyy vanhoja kuusikoita, siellä täällä on myös jyrkkiä, louhikkoisia rinteitä ja vaarojen laella kasvaa vanhaa sekametsää. Vanhoja, suuria haapoja, tyveltään liito-oravan papeloiden peittämiä, löytyi paristakin paikasta. Yhtenäinen vanhan metsän alue on täällä hyvin suuri, joskin reunoiltaan repaleinen ja kokonaan vailla suojelua.

Pieniin vanhan metsän repaleisiin olen törmännyt myös muualla, muun muassa Repokallion metsässä ja Raatekankaan pohjoispuolella (kartassa kohteet 12. ja 13.)

Yhteenveto

Kaikkien näiden hienojen metsäalueiden jälkeen voi jäädä vaikutelma, että hienoja vanhoja metsiä olisi täällä Joensuun lähialueilla vielä paljon jäljellä. Karu totuus on kuitenkin toinen. Esitellyt metsät ovat vuosien etsimisten tulos ja useimmiten valtavien hakkuuaukkojen ja nuorten pöpelikköjen ympäröimiä. Näin ollen monet näistä tässä kirjoituksessa esitellyistä metsistä päätynevät ennen pitkää hakkuuaukoiksi, ja ovat näin ollen tuleville sukupolville ikuisesti saavuttamattomissa, kuin uni menneisyydestä… Mutta jotakin sentään on vielä jäljellä, joten menkää metsään nyt kun se vielä on mahdollista!

Kirjoittaja on ekologian opiskelija Turun Yliopistossa. Kirjoitus perustuu Joensuun biologian opiskelijoiden Halko-lehdessä 2011-2014 julkaistuun artikkelisarjaan.

Biotalous-battle

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Metsämessujen yhteydessä 6.11.2015 järjestetyn ”biotalous-battlen” keskeinen väittämä kuului: ”Metsäluonto kestää suunnitellun 15 miljoonan kuution lisäyksen talousmetsien hakkuissa.” Kaksi joukkuetta väitteli aiheesta. Kyllä kestää -joukkueen muodostivat puuntuotoksen professori Kari Mielikäinen, UPM:n yhteiskuntavastuujohtaja Petri Heinonen ja MTK:n ympäristöasiantuntija Markus Nissinen. Ei kestä -joukkuetta edustivat Jyväskylän yliopiston ekologian professorit Janne Kotiaho ja Mikko Mönkkönen sekä ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta. Väittelyä tuomaroi Metsäyhdistyksen viestinnän suunnittelija Hannes Mäntyranta.

Lukijat voinevat kuvitella jo etukäteen kummankin puolen argumenttien pääsisällön: yliopistotutkijat olivat huolissaan tehometsätalouden aiheuttamasta monimuotoisuuden hupenemisesta, kansankielellä voisi kai puhua luonnon köyhtymisestä (itse puhuisin myös metsäsuhteemme yksitoikkoistumisesta). He huomauttivat, ettei ole järkevää tai kestävää paisuttaa hakkuita ”lyhytkiertoisen vessapaperiteollisuuden” tarpeisiin, jota biotalous, os. sellunkeitto, tulisi enimmäkseen olemaan. Talouden ja teollisuuden etumiehet kokivat, ettei oikeastaan ole mitään ekologista ongelmaa, korkeintaan näkemyseroja, ja hakkuita voitaisiin lisätä vieläkin enemmän. Vaikka asetelma ja moni argumentti oli ennalta arvattavissa, väittely oli silti kiintoisa, koska moni merkitys paljastui siinä melkein kuin itsestään.

Kuinka talousmetsästä tehdään luonnollisempi kuin luonnonmetsästä

leimikkolapsi
Tunnelmakuva metsämessuilta.

Oikeastaan biotalous-battle muistutti ilmastonmuutosdebatteja kymmenen vuotta sitten. Vielä silloin ns. denialisteilla (eli kieltäjillä, usein teollisuuden eturyhmien edustajilla) oli tapana kyseenalaistaa ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen väittämällä tutkimusmittareita ja -metodeja humpuukiksi. Professori Mielikäinen, joka nimitti itseään ”menneisyyden mieheksi”, huvitti yleisöä heiluttelemalla käsiään ja kutsumalla metsäekologian tutkimustuloksia ”hihastaravistelluiksi mielipiteiksi”. Varsin kiintoisaa onkin, miten pontevasti metsätalousihmiset ovat lähteneet mukaan nimenomaan ekologiadebattiin. Heillä on taloudellis-poliittinen ylivalta ja vaikutusvalta Suomessa, kaikki kanavat käytössä lobata, rahoittaa ja säätää, mutta silti ikään kuin eettinen alastatus.

Tarvitaan siis oikeuttamisen puhetapoja ja puolustushyökkäystä, on tartuttava samoihin aseisiin: numeroihin ja käsitteisiin, alettava kääntää niitä omaksi eduksi. Numero- ja tilastovyörytys (ilman että valotetaan niiden koko kuvaa, vertauskohtia, laskentamenetelmiä jne.) on keskeinen keino saada kuulijan pää pyörälle, esittää faktoja ja alistaa maailma talouspuheelle. ”Koska numerot”, muuta selitystä ei tarvitakaan. Näin tuntuivat erityisesti Mielikäinen & Heinonen ajattelevan tykittäessään kuutioita, prosentteja ja hehtaareita sarjatulella.

Toisekseen tarvitaan käsitteiden ja arvopuheen haltuunottoa, jossa sanojen aiemmat merkitykset pyritään löyhentämään ja muuttamaan itselle sopiviksi. Muiden mukana UPM ja MTK palkkaavat ”vastuujohtajia” ja ”ympäristöpäälliköitä”, jotka kiertävät valistamassa, kuinka talousmetsissä onkin eniten luontoarvoja, puunkasvu on ylin luontoarvo, metsä surkastuu ilman ihmiskäden ja koneen antamaa hoitoa ja talousmetsä on itse asiassa luonnollisempi kuin luonnontilainen metsä. Silmän- tai paremminkin mielenkääntötemppu toimii kuulijaan, vaikkapa sijoittajaan, kuluttajaan tai metsänomistajaan, joka pelkää olevansa jotenkin epäekologinen tai mikä pahinta: epäeettinen, moraalisesti kyseenalainen. Puheessa etiikasta ja yhteiskuntavastuusta ihmisille yritetään sanoa, että meidän yritystoimintamme perustuu ”hyvän tekemiseen”, ja sinäkin kuluttajana tai sijoittajana olet hyväntekijä, mikäli jaat meidän arvomme.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Vaikka Kyllä kestää -joukkue pyrki kiertämään ja mitätöimään koko metsäekologisen ongelman, Ei kestä -joukkueen puheenjohtaja Janne Kotiaho esitti kolme isoa metsäpoliittista keinokokonaisuutta, tiivistäen: 1. maankäyttösuunnittelu kestäväksi, 2. velvoittavat kompensaatiot, esimerkiksi haittaverotyyppinen, 3. metsätuotteiden jalostusasteen nosto, enemmän rahaa vähemmällä raaka-aineella ja pois bulkkituotannosta, johon biotalouskin tuntuu sortuvan.

Kyllä kestää -puolen pj. Mielikäinen torjui nämä ehdotukset luettelemalla koko joukon metsätaloudesta tuttuja iskusanoja: täsmäsuojelu; puu kasvaa nopeammin kuin ehditään hakata; metsänviljely istutustaimineen lisää geneettistä monimuotoisuutta, paikallismetsät ovat siis geneettisesti köyhempiä (tässä professorilta sekosivat taas metsän ja yhden puulajin monimuotoisuus). Hehkuttaessaan täsmäsuojelua UPM-Heinonen yritti kiertää ekologian alkeet eliöiden tarvitsemasta tilasta siirtyä ja laajentua uusille alueille: ”Lehtolajeille ei ole mitään iloa ympäröivästä suojellusta kangasmetsästä.” Samalla logiikalla voisi kysyä, onko minulle mitään ”iloa” (väistämätöntä tarvetta) UPM:n touhuista? Onko tällainen järkevää argumentointia? Puhutaan paljon kuvainnollisesta ”talouspuheen rutosta” tai ”markkinaistumisen loisesta”, joka nakertaa ihmisen empatiakykyä ja mielikuvitusta, ihmisyyden henkistä puolta; ihmissuhteet, terveys, luonto, taide – kaikki muuttuvat ostamisen ja myymisen, markkina-arvojen alaisiksi. Olisiko esimerkiksi Heinonen siis vielä pelastettavissa: auttaisiko tehokas ympäristökasvatus ennallistamaan hänen mielensä? Alkaisiko hän toipua, jos viettäisi vuoden vanhassa metsässä seuraten kuukkelin touhuja?

Kuinka havaita ja ymmärtää hidas muutos?

freimiMielestäni väittelyn ehkä tärkeimmän huomion esitti professori Ollikainen: Monimuotoisuus tuhoutuu huomaamatta ja pienin keinoin, vaikka vastapuoli sanoo, että nämä metsätalousvaikutukset ovat niin pieniä, ettei niillä ole merkitystä. Todellakin, kun kuuntelee itseään vanhempien ihmisten juttelua eri puolilla maata, sama kuvio toistuu kertomuksissa: ennen oli metsässä sitä ja tätä, nyt ei enää ole. Tietyt linnut ovat hävinneet, lapsuuden purot ja lähteet on kaivettu pois, salot ovat pirstoutuneet, hillasoita ei enää ole, autolla pääsee joka paikkaan, rannat on rakennettu. Voiko tällaisiin tavallisen ihmisen havaintoihin luottaa? Niitä ei kerrota mitenkään vihaisina, vaan haikeina ja ikään kuin pakkoon mukautuen. Ei haluta osoittaa ketään, koska maalla ihmissuhteet ovat kietoutuneet luonnonvaroihin hyvin konkreettisesti. Nämä ”arkikokemukset” paljastavat hyvin Ollikaisen kuvaaman kehityskulun: ”huomaamatta, pienin keinoin”. Nakerretaan sieltä täältä, ja yhtenä päivänä havahdutaan, kuinka asia on muuttunut kokonaan.

Molemmissa joukkueissa oli argumentoimaan tottuneita puhujia, yksittäisistä heitoista eniten mieleen jääneitä olivat mm. Kotiahon vertaus ”Ajatella, jos ihmiskunnalta vietäisiin 95% resursseista pois, mitä populaatiolle tapahtuisi?” Myös Nissisen ”Lisää pöhinää nuoriin metsiin!” ja muut nuorisokieliset sutkautukset huvittivat. Mielikäisen ravistelu-performanssin lisäksi kulmakarvani kohosivat, kun Petri Heinonen väitti, ettei hallitus-kepu voi huijata metsänomistajia, koska sehän olisi heille huonoa politiikkaa!

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Lopuksi puhe kääntyi siihen, kuinka löydetään metsätalousmalli, joka minimoisi riskit ja haitat ja samalla maksimoisi hyödyt. Mielikäinen valitti, ettei monimuotoisuuden parantamiseksi ole ”mitään uusia keinoja”. Hän ei tainnut kuunnella Kotiahon ratkaisuehdotuksia alussa? Ennallistaminen, kompensaatio, jalostusarvo jne. eivät ehkä ole juuri eilen keksittyjä keinoja, mutta miksi pussillinen uusia olisi parempi kuin vanhat ja toimiviksi osoittautuneet, sen verran kuin niitä on voitu käyttää? Ehkä veron sijasta toimivampi saattaisi olla suojelukannustin koko tuotantoketjulle metsänomistajista teollisuuteen ja jalostajiin (kuten METSO-ohjelma oli kunnes hallitus leikkasi sen rahoituksen). Raha toimii parhaiten, sekä keppinä että porkkanana. (Battlessa ei asiaa sivuttu, mutta järkevintä lienee olisi aloittaa Metsähallituksesta sekä UPM:n kaltaisista suurmaanomistajista, saataisiin suurempia rauhoitettuja pinta-aloja uhattujen populaatioiden toipua ja laajentua, kuin yksityisomistajien maatilkuilla. Vaikka esteettisessä mielessä olisi mukavaa, että suojeltuja, tunnelmallisia, metsännäköisiä metsiä olisi moniaalla.)

Jäin väittelyn jälkeen miettimään, kuinka ihmisten ”inhimillinen ja henkinen jalostusarvo” saataisiin siinä mielessä korkeammaksi, että osattaisiin luoda ja ihastella muitakin työpaikkoja ja yritysmuotoja kuin yksipuolisen metsäteollisuuden massatuotanto alihankkijoineen? Tukisin verovaroilla mieluusti taitavaa puurakentajaa, metsämatkailuyrittäjää tai kuusesta lääkkeitä jalostavaa tutkijaa, ne tuovat puulle ”lisäarvoa” ja kunnioittavat sitä hienona materiaalina, suojelu voisi puolestaan tuoda monella metsälle lisää ekologista tai esteettistä arvoa. (Kuten huomata saattaa, talous- ja arvopuhetta en pysty minäkään kokonaan välttämään.) Jos Mielikäinen & co toivovat ”uusia” suojeluideoita, saanko minäkin toivoa metsätaloudelta ja -teollisuudelta uusia tuote- ja työpaikkaideoita, jotka ovat sekä ekologisesti että inhimillisesti kestävämpiä?

Keskustelu biotaloudesta jatkuu myös Debattibaarissa.

Kirjoittaja on metsäpuheen ja -merkitysten tarkkailija.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Retkellä hakkuiden uhkaamissa Pesiöjärven saarissa

Teksti: Hanna Jauhiainen
Kuvat: Luonto-Liiton metsäryhmä

Vietimme viikonlopun Pesiöjärven maisemissa Suomussalmella helmikuun lopussa 2015. Suksi luisti ja saarten vanhojen metsien katveessa mieli tahtoi virittyä hiihtolomatunnelmiin, mutta retkellämme oli myös tarkoitus. Järven saaria uhkaavat nimittäin Metsähallituksen hakkuut, jotka voivat alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Aamuauringon valo pilkottaa pilvien lomasta Honkasaaren takana.
Aamuauringon valo pilkottaa pilvien lomasta Honkasaaren takana.

Leuto sää tuo saarille ehkä hiukan lisäaikaa: jäätie ei vielä kanna rekkaa eikä se näillä keleillä vahvistu. Metsähallitus on kuitenkin uhonnut tuovansa puut saarista vaikka traktorilla jollei jäätietä saada kantamaan rekkaa. Toistaiseksi hakkuut eivät ole alkaneet. Kävimme paikalla protestoimassa tulevia hakkuita, tarkkailemassa tilannetta ja tutustumassa alueen luonnonarvoihin.

Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.
Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.

Kansallisomaisuusbandis
Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.

 

Saaret on merkitty maakuntakaavassa virkistysalueiksi. Hakkuut heikentäisivät saarten virkistysarvoja väistämättä, minkä myös Kainuun ELY-keskus on todennut muistiossaan. Ajourat ja hakkuun jäljet tulisivat näkymään saarten luonnossa vielä pitkään. Hakkuut vaikuttaisivat negatiivisesti myös maisemaan. Alueen matkailuyrittäjät tuskin ilahtuisivat maisema-arvojen heikentymisestä, sillä Kainuun matkailun tärkein vetonaula on luonto. Hakkuut ovatkin herättäneet vastustusta paikallisten keskuudessa.

Honkasaaren rannalla on virkistytty nuotion äärellä.
Honkasaaren rannalla on virkistytty nuotion äärellä.

Saarten luonto on monipuolista ja vaihtelevaa. Honka- ja Kutusaari ovat puustoltaan mäntyvaltaisia, kun taas Lehto- ja Kumpusaaressa on enemmän kuusivaltaista iäkästä sekametsää. Saarilta löytyi useita vanhan metsän ilmentäjälajeja, joista silmälläpidettäviä oli kolme (korpiluppo, kanadanluppo ja hentoneulajäkälä) sekä vaarantuneeksi luokiteltu aarninappu, joka elää vanhojen kuusten kuorella.

Lajiston tonkimista. Tältä kuusivanhukselta löytyi aarninappu.
Lajiston tonkimista. Tältä kuusivanhukselta löytyi aarninappu.

Kumpusaaren korpiluppokuusikkoa.
Kumpusaaren korpiluppokuusikkoa.

Lisäksi Lehtosaaressa epäillään esiintyvän liito-oravaa. ELY-keskus on kieltäny hakkuut Lehtosaaressa ennen kunnollisen liito-oravaselvityksen tekemistä. Tähän vuodenaikaan luotettavan liito-oravaselvityksen tekeminen on mahdotonta. Metsähallitus aikoo yhä kuitenkin hakata muissa saarissa. Paha vain, että jäätie kulkee ensin Lehtosaareen ja sen kautta muihin saariin. Tielinja on merkitty kulkemaan suoraan Lehtosaaren läpi.

Lehtosaaren monimuotoista metsää. Taka-alalla näkyvä keltainen nauha on tielinjan merkki.
Lehtosaaren monimuotoista metsää. Taka-alalla näkyvä keltainen nauha on tielinjan merkki.

Lehtosaaren metsää.
Lehtosaaren metsää.

Toivon, että vielä monet pääsevät retkeilemään Pesiöjärven rauhaisissa maisemissa siinä tilassa kuin ne ovat nyt. Metsähallituksen maat ovat meidän kaikkien yhteistä omaisuutta ja tällaisten pienten, virkistys- ja luonnonarvoiltaan merkittävien saarten parturoiminen on Metsähallitukselta, omaisuutemme vartijalta, kovin lyhytnäköistä ja piittaamatonta toimintaa.

Lisää aiheesta:

Avoin kirje: Pesiöjärven saarten hakkuuvalmistelut keskeytettävä ja saaret suojeltava

Teksti: Jaakko Junikka – kirjoittaja on biologi, Jyväskylän yliopiston jatko-opiskelija

Tämä kirjoitus on lähetetty 20.2.2015 Metsähallituksen johdolle, maa- ja metsätalousministeriölle ja ympäristöministeriölle. [blogiteksti päivitetty korjattuun versioon 2.3.2015]

Pesiöjärven Honkasaari, johon Metsähallitus suunnittelee rannasta rantaan ulottuvia harvennushakkuita. Kuva: Greenpeace
Pesiöjärven Honkasaari, johon Metsähallitus suunnittelee rannasta rantaan ulottuvia harvennushakkuita. Kuva: Greenpeace

Hyvät päättäjät

Jaan huoleni Metsähallituksen akuutista suunnitelmasta hakata Pesiönjärven saaret. Huoli ei ole pelkästään minun, vaan sen ovat esiin tuoneet muun muassa lukuisat kansalaiset, paikalliset ihmiset, ympäristöjärjestöt ja valtakunnalliset kulttuurijärjestöt Kalevala-seura ja Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS, maakuntakaavan hakkuut kieltävät määräykset sekä ELY-keskuksen ohjeet.

On olemassa erittäin voimakkaat perusteet välittömään hakkuuvalmisteluiden keskeytyksen, ja saarien suojeluun.

Lukuisia saarten suojelua ajavia tahoja vastassa on ilmeisesti ainoastaan yhden virkamiehen, aluepäällikkö Arto Tolosen periaatteellinen halu käyttää virkamiesvaltaansa kansalaisten tahdon vastaiseen ihmiselämän ajassa peruuttamattomaan hävitykseen. Tilanteessa jossa saarten hakkaaminen ei voi olla millään perusteilla järkevää, saati välttämätöntä.

Pesiöjärven saarten arvo on huomattu jo ennenkin. Aiemmassa Kainuun seutukaavassa saaret oli osoitettu suojelualueiksi, perusteina alueen luonnon monipuolisuus, edustava näyte seudun luonnosta sekä alueen luonnonkauneus. Jostain syystä uudessa maakuntakaavassa saaret muutettiin suojelusta vain virkistysalueiksi ”muuttuneiden maankäyttö- ja virkistystavoitteiden takia”.

Maakuntakaavamääräyksen mukaan virkistysalueiden maankäyttöä suunniteltaessa tulee kiinnittää erityisesti huomiota alueen virkistyskäytön kehittämiseen sekä luonnon- ja ympäristöarvojen säilymiseen. Tästä huolimatta Metsähallituksen suunnitelmassa oli laajat saaret tuhoavat avohakkuut, kunnes runsaan palautteen ja jo nyt runsaan lehdistön kiinnostuksen vuoksi hakkuutapoja lievennettiin. Alleviivaisin maakuntakaavamääräyksen sanat kehittäminen ja säilyttäminen. On itsestään selvää, että saarien silmiinpistävät virkistys- ja monimuotoisuusarvot ovat kehittyneet juuri metsätaloustoimien olemattomuuden vuoksi. Minkäänlainen hakkaaminen suurilla metsäkoneilla ei voi tuota suuntaa kehittää, tai säilyttää, ainoastaan huonontaa ja tuhoaa.

Kainuun ELY-keskus on samoilla linjoilla, ja toteaakin muistiossaan 15.1. tarkistetuista hakkuusuunnitelmista mm. että: “Suunnitellut hakkuut tulisivat muuttamaan saarten metsät lähes kokonaisuudessaan hoidetuiksi talousmetsiksi, mikä tulisi valtaosin hävittämään saarten puuston luonnontilaisuuden ja rakenteen ja tätä kautta siihen liittyvät arvot. Se ei ole maakuntakaavan tavoitteen mukaista, kun ottaa huomioon kaavassa mainittu luonnon- ja ympäristöarvojen säilymistavoite.”

Kuitenkin Tolonen väittää Ylen uutisissa itsestään selvästä asiasta päinvastaista: ”…jos lukee kaavaselostusta, niin eivät hakkuut ole ristiriidassa sen kanssa. Tolonen on niin väärässä, että hänen täytyy tietää se itsekin.

Maakuntakaava myös toteaa, että saaret ovat merkittäviä eivät pelkästään paikallisten asukkaiden virkistyksen kannalta, vaan myös luontomatkailun kehittämisen kannalta. Helsingin Sanomien tämän päiväisen artikkelin haastatteleman paikallisen mukaan ranta-asukkaista kukaan ei kannata hakkuita. Lisäksi Luonnonsuojelupiiri kertoo saaneensa suomussalmelaisilta useita pyyntöjä reagoida asiaan.

Hyvä Metsähallituksen pääjohtaja Esa Härmälä. Tiedotteessasi sanot ”Onkin päätettävä, mitä yhteiskunta haluaa Metsähallitukselta”. Tutkimusten mukaan maisema-arvot ja virkistyskäytön edellytykset nähdään tärkeämmiksi kuin esimerkiksi puuntuotannon lisääminen (Suomen metsät ja metsäpolitiikka -tutkimusraportti, Helsingin yliopisto [pdf]). Lisäksi YLE:n nettiuutisessa kerroit tammikuussa, että Metsähallituksella on varaa puuntuotannollisten sekä suojelullisten sekä virkistyksellisten tarpeiden tyydyttämiseen nykyisessä puustotilanteessa. Pyydän ja vaadin, että olet sanojesi mittainen tässä asiassa. Hakkuut eivät palvele yhteiskunnan, paikallisten, luontomatkailun, luonnon, Suomen allekirjoittamien kansainvälisten biodiversiteettisopimusten linjauksia, Metsähallituksen oman ympäristöoppaan linjauksia, eikä varsinkaan Metsähallituksen mainetta ja luotettavuutta kansalaisten silmissä. Ympäristöjärjestöjen asiantuntijoiden, ja omankin biologin ammattitaidon perusteella jo pelkkien alueen saarten metsäkuvien perusteella voin yhtyä luonnonsuojeluasiantuntijoiden kantaan, että saarten metsät täyttävät suurelta osin ei ainoastaan boreaalisen luonnonmetsän kriteeristöt, mutta myös METSO-suojelukriteeristön parhaan suojeluarvon kriteerit kirkkaasti.

Noiden boreaalisten luonnonmetsien sekä METSO-suojelukriteeristön parhaan arvon metsien hakkaamisessa vastoin kansalaisten mielipidettä, maakuntakaavan linjauksia, järjestöjen vetoomuksia, Suomen allekirjoittamien biodiversiteetti sopimusten linjauksia, Metsähallituksen oman ympäristöoppaan linjauksia, yhden virkamiehen päätöksellä ei ole mitään järkeä.

Paikalla on nyt luonnonsuojelijoita banderolleineen. Tapaus muistuttaa suuresti Keuruun Rautovuoren hakkuita, joista Metsähallitus mielenosoituksen myötä joutui perääntymään ja sai valtavasti negatiivista julkisuutta. Silloin ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonenkin twiittasi päätöksen luopua hakkuista olleen oikea. Pesiöjärven saarihakkuiden tapauksessa hakkuista luopumiseen ja saarten luonnonsuojelulailla rauhoittamiseen luonnolle sekä virkistys- ja matkailukäyttöön on vielä paremmat perusteet.

Lisäksi on muistettava, että Metsähallitus jätti suojelematta 2 000 hehtaaria hallitusohjelman velvoittamasta suojelumäärästä. Ja suojelluista 11 000 hehtaarista 40% oli hakkuuaukkoja sekä METSO-suojelukriteeristön mittapuulla suojelukelvottomia alueita. Siis, jätettiin suojelematta se mitä hallitusohjelma tarkoitti ja nyt päinvastoin hakatataan se mitä hallitus velvoitti suojelemaan. Samaan aikaan Metsähallitus hakkaa omia METSO-suojelun parhaita metsiään ja ostaa yksityisiltä huonompia kalliilla tilalle. Ei tämän vaan pitäisi voida näin mennä…

Pyydän tällä julkisella kirjeellä että te, joilla valta ja vastuu on, estätte Pesiöjärven saarten hakkuut. Sen lisäksi tämän törkeän yksittäistapauksen lisäksi vähintä mitä pitäisi tehdä, on suojella hallituksen oman velvoitteen mukaisesti puuttuvat 2000 ha suojelunarvoisia metsiä. Kirjelmä on tarkoitus julkaista myös Luonto-Liiton metsäblogissa.

Kuvia joista ilmenee saarten nykyinen virkistysarvo löytyy täältä. On itsestään selvää, että hakkuut suurilla metsäkoneilla eivät virkistys- ja ympäristöarvoja paranna. Tässä vielä maisemakuva osasta hakkuisiin päätyvistä saarista, josta ilmenee että suunnitelmissa on hakata Suomalaista kansallismaisemaa.

Näihin Pesiöjärven saariin Metsähallitus suunnittelee hakkuita. Kuva: Hannu Huttu
Näihin Pesiöjärven saariin Metsähallitus suunnittelee hakkuita. Kuva: Hannu Huttu

 

Armeijan käytöstä vapautui harvinaislaatuista vanhaa metsää – Metsähallitus avohakkaa välittömästi

Teksti: Lauri Kajander Kuvat: Ari Aalto / SLL – Keurusseudun luonnonystävät ry

***
PÄIVITYS 17.1.2015

Mielenosoitus keskeytti Metsähallituksen vanhan metsän hakkuut Keuruulla

Lue lisää tiedotteesta tästä linkistä!

Mielenosoittajia Metsähallituksen hakkuulla Keuruulla 17.1.2015.
Mielenosoittajia Metsähallituksen hakkuulla Keuruulla 17.1.2015.

***

Metsähallitus panee sileäksi Etelä-Suomessa huippuharvinaista 150 - 220-vuotiasta metsää.
Metsähallitus panee sileäksi Etelä-Suomessa huippuharvinaista 150 – 220-vuotiasta metsää Keuruulla 16.1.2015.

Metsähallituksella on Keuruulla juuri nyt käynnissä alkaneen vuoden törkeimmät luontoarvojen hävityshakkuut. Keuruun lakkautetun varuskunnan alueella liikkuminen vapautui viime vuodenvaihteessa ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun. Suomen luonnonsuojeluliiton kartoittajat tutkivat välittömästi alueen luontoarvoja ja totesivat alueen olevan yksi Keski-Suomen laajimmista ja laadukkaimmista luonnonsuojelullisesti arvokkaista metsistä valtionmailla.

Metsähallitus parturoi metsää, jonka puista osa on kasvanut paikallaan Ranskan suuren vallankumouksen ajoista asti.
Metsähallitus parturoi metsää, jonka puista osa on kasvanut paikallaan Ranskan suuren vallankumouksen ajoista asti. Silloin Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa.

Luontotiedot toimitettiin viipymättä Metsähallitukselle tiedoksi ja esitettiin huippuarvokkaan kokonaisuuden suojelemista. Pyynnöt kaikuivat kuuroille korville. Liikkumisrajoitteiden poistamisesta ei mennyt kuin kaksi viikkoa, kun hakkuukoneet olivat jo maastossa. Itse asiassa Metsähallituksella oli niin kova kiire päästä hakkaamaan, että julkisia tietoja hakkuusuunnitelmista ei useista pyynnöistä huolimatta ole kolmessa päivässä vielä ehditty toimittaa luontojärjestöille.

Kun puolustusvoimilla vuosikymmeniä säilynyt vanha metsä päätyy Metsähallituksen haltuun, näky on lohduton.
Kun puolustusvoimilla vuosikymmeniä säilynyt vanha metsä päätyy Metsähallituksen haltuun, näky on lohduton.

Avohakkuuleimikoita on suunniteltu yhteensä noin 50 hehtaaria. Tänään 16.1.2015 on jo ehditty hakata useita hehtaareja metsää, jossa puusto on 150-220 vuotiasta. Tällaisia metsiä ei Suomen eteläpuoliskosta löydy juuri etsimälläkään. Itse asiassa niitä on niin vähän, ettei niiden määrää pystytä edes tilastoimaan luotettavasti valtakunnan metsien inventoinneissa, koska niitä ei osu tutkittaville koealoille. Etelä-Suomen valtionmailla niitä on vielä vähemmän. Metsähallitus ei kuitenkaan valtion metsien hoitajana keksi näille viimeisille luontohelmille muuta käyttöä kuin avohakkuun.

Metsähallitus on suunnitellut avohakkuita noin 30 hehtaarin alalle. Kartassa näkyvät mustalla suunnitellut avohakkuut ja punaisella SLL:n suojeluesityksen alustava rajaus. Rajaus on tehty puuttellisten maastotietojen pohjalta ja on mahdollista, että myös sen ulkopuolella hakkuisiin on menossa suojelullisesti arvokasta metsää. Kokonaisuudessaan suojelurajaus ja maastoraportti löytyvät tämän blogitekstin lopun linkeistä.
Metsähallitus on suunnitellut avohakkuita noin 50 hehtaarin alalle. Kartassa näkyvät mustalla suunnitellut avohakkuut ja punaisella SLL:n suojeluesityksen alustava rajaus. Rajaus on tehty puuttellisten maastotietojen pohjalta ja on mahdollista, että myös sen ulkopuolella hakkuisiin on menossa suojelullisesti arvokasta metsää. Kokonaisuudessaan suojelurajaus ja maastoraportti löytyvät tämän blogitekstin lopun linkeistä.

Tästäkin metsästä hakatut yli 200-vuotiaat puut päätyvät maailman markkinoille FSC-sertifioituun puuhun sekoitettuna ”FSC Mix” -leimalla merkittyjen tuotteiden osana. Nämä tuotteet saavat sisältää varsinaisen FSC-sertifioidun raaka-aineen lisäksi enintään 30 % muuta, ns. kontrolloitua puuta. Systeemin heikkouden takia metsäyhtiöt voivat viherpestä Metsähallituksen harrastaman tietoisen luontoarvojen hävityksen FSC-merkin alla, jonka pitäisi olla tae tuotteen ympäristöystävällisyydestä. Suomalaiset luontojärjestöt ovat mukana kehittämässä FSC-sertifiointia ja eräs turhauttavimmista porsaanrei’istä järjestelmässä on juuri tämä ”kontrolloitu puu”. Mikään vastuullinen metsäyhtiö ei ostaisi näistä hakkuista peräisin olevaa puuta, saati sitten kehtaisi myydä sitä FSC-merkin alla ”kestävästi” tuotettuna. Vuosia kestäneestä yrityksestämme huolimatta metsäteollisuus ei ole toistaiseksi suostunut järjestelmää parantamaan. Lisätietoa FSC:n ”kontrolloidun puun” ongelmista löytyy tästä Greenpeacen raportista: FSC at Risk: Finland (pdf). Itsestään selvää tietenkin on, että Suomessa vallitseva metsäsertifiontijärjestelmän irvikuva PEFC ei näe tällaisissa hakkuissa mitään ongelmaa.

Tänään 16.1. hakkuulla tehdyssä maastokatselmuksessa Metsähallituksen suunnittelupäällikkö Niklas Björkqvist totesi näiden korvaamattomien luontoarvojen avohakkaamisen olevan Metsähallituksen ympäristöoppaan mukaista. Kysymys kuuluu, mitä sellaisella ympäristöoppaalla kukaan tekee?

Pipo on mittakaavana tehtaalle lähtevien 220-vuotiaiden ikimäntyjen vieressä.
Pipo on mittakaavana tehtaalle lähtevien 220-vuotiaiden ikimäntyjen vieressä. Nämäkin jättiläiset kelpaavat metsäteollisuudelle ”kestävänä” markkinoitujen FSC Mix -tuotteiden raaka-aineeksi.

Anna palautetta Metsähallitukselle:

  • pääjohtaja Esa Härmälä: esa.harmala (ät) metsa.fi
  • metsätalouden johtaja Jussi Kumpula: jussi.kumpula (ät) metsa.fi
  • metsätalouden ympäristöpäällikkö Antti Otsamo: antti.otsamo (ät) metsa.fi
  • suunnittelupäällikkö Niklas Björkqvist: niklas.bjorkqvist (ät) metsa.fi
  • palaute (ät) metsa.fi

Lisätietoa: