Kartoittaja sammaltaa – osa II: suot

Teksti: Laura Vuoksenmaa

Soiden kohdalla sammalien merkitys ympäristönsä ja sen ominaisuuksien ilmentäjinä tulee vielä selkeämmin esiin kuin metsissä. Kääpien ja suuren osan jäkälistä puuttuessa sammalet ovat putkilokasvien ohella se lajiryhmä, johon avoimempia soita inventoitaessa huomio kiinnittyy. Suon ravinteisuustaso ja se, vallitseeko siellä rimpi-, väli- vai mätäspinta ovat sammalien lajikoostumukseen eniten vaikuttavia tekijöitä.

Monet koko maassa uhanalaiset tai silmälläpidettävät suolajit ovat sen verran harvinaisia tai vaikeasti tunnistettavia, että ympäristöministeriön sammaltyöryhmän koostamat luontoarvolajit ovat etenkin vähemmän kokeneelle suonkävijälle sammalista helpommin lähestyttäviä ja kertovat kuitenkin hyvin elinympäristönsä ominaisuuksista ja luonnon tilasta. Metsien lajeihin verrattuna soiden sammallajeissa on kenties vähemmän vaihtelua luonnontilaisilla soilla maan etelä- ja pohjoisosien välillä, mutta lähekkäin sijaitsevilla eri ravinteisuustasojen ja puustojen soilla erot voivat olla suuretkin. Soiden mosaiikkimainen, usein eri suotyyppejä sisältävä luonne voi tosin yhdistää pienelle alalle niin tavanomaisia metsälajeja kuin vaateliaita kalkinsuosijoitakin. Erityisesti lettorämeille ja –korville on tyypillistä pienialainen kasvillisuustyyppien vaihtelu.

Vaikka aivan pohjoisimmassa ja karuimmassa Lapissa metsiä inventoitaessa indikaattorisammalia ei juurikaan tapaa, samojen leveyksien soilla sammalet kyllä elelevät ja peilaavat olosuhteitaan siinä missä eteläisemmässäkin Suomessa.

Uskaltaisin pitää monia suolajeja metsälajeihin verrattuna hieman selkeämpinä ja helpompina määrittäjälle, jolla ei ole mikroskooppia käytössään. Moni sammal on habitukseltaan selkeästi ”itsensä näköinen” ja tuntomerkit ovat muutenkin usein makroskooppisia.

Suosammaltajalle hyödyllisiä julkaisuja ovat metsäsammalkirjoituksessa esiteltyjen Nationalnyckeleiden ja BBS Field Guiden lisäksi Eurolan ynnä muiden Oulanka reports -sarjassa ilmestynyt Suokasvillisuusopas, jossa on laajasti eri suotyyppien sammalia (ja putkilokasveja) yleisistä uhanalaisiin. Piirroskuvat, jotka valitettavasti monista ”yleisteoksista” puuttuvat, ovat selkeitä, mutta monilla lajeilla on vielä vanhaa nimistöä. Oulangan suokasvillisuusopasta on näkynyt ainakin yliopistojen kirjastoissa, parhaiten saatavuustiedot saanee ottamalla yhteyttä Oulangan tutkimusasemaan. Keväällä 2016 ilmestynyt Laineen ynnä muiden Sammalten kirjo -kirja (Sata sammalta -kirjan pohjalta mm. maksasammalilla laajennettu) on kohtalaisen hyvä katsaus soiden sammallajistoon sisältäen rahkasammalia, ns. ruskosammalia, soiden maksasammalia ja lähteiden lajeja. Kirja on jaoteltu elinympäristöjen mukaan, mikä voi olla kätevä ominaisuus maastossa. Rahkasammaliin on mahdollista perehtyä syvemmin Laineen ynnä muiden The Intricate Beauty of Sphagnum Mosses -kirjan avulla. 40 rahkasammallajin esittelyn lisäksi jokaisesta lajista on hyvin kattavat mikroskooppituntomerkit ja –kuvat.

Valitsemillani sammallajit ovat ympäristöministeriön sammaltyöryhmän (2013) mukaan luontoarvolajeja, joiden indikaattoriarvo on hyvä. (Rassisammal ja punasirppisammal indikaattoriarvoltaan heikompia pohjoisimmalla kasvillisuusvyöhykkeellä 4.)

IUCN-uhanalaisuusluokat:

• NT, silmälläpidettävä
• VU, vaarantunut
• EN, erittäin uhanalainen
• CR, äärimmäisen uhanalainen
• RT, alueellisesti uhanalainen

 

---

Kultasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Kultasammal (Tomentypnum nitens) RT

Kultasammalen pitkät, teräväkärkiset lehdet saavat aikaan sinne ominaisen, kiiltävän tupsumaisen olemuksen (”neidon kultatukka”), joka erottuu usein selkeästi rahkasammalmaton seasta. Noin 5-10 cm pitkät, kellanvihreät versot ovat löyhän sulkahaaraisia ja varren alaosasta ruskeamman sävyisiä. Lehdet ovat pitkittäispoimuiset ja keskisuoni ulottuu noin lehden puoleenväliin.

Kultasammal on lettojen väli- ja mätäspintojen laji koko maassa ja sen tapaakin usein samoilta kasvupaikoilta kuin esimerkiksi rassisammalen. Toisinaan sitä voi tavata myös tunturien soistuneilla kohdilla. Pohjois-Suomen letoilla kultasammal on melko yleinen, mutta etelässä taantunut ja alueellisesti uhanalainen.

---

Rassisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Rassisammal (Paludella squarrosa) RT

Rassisammalen piippurassimaisesta, pötkömäisestä olemuksesta on hankala erehtyä. Omintakeinen muoto johtuu vahvasti taakäänteisistä, selkeissä riveissä olevista lehdistä. Rassisammalen verso on haaraton ja useimmiten noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan kellanvihreä ja alaosastaan juurtumahapsinen ja ruskea. Useimmiten rassisammal kasvaa muiden sammalien, kuten heterahkasammalen, seassa, mutta toisinaan voi törmätä lähes pelkästä rassisammalestakin koostuviin laikkuihin.

Rassisammal esiintyy lettoisilla paikoilla koko maassa. Pohjoisemmassa se on yleinen ravinteisemmilla kasvupaikoilla, mutta Etelä-Suomessa rassisammal on alueellisesti uhanalainen ja harvinaisempi.

---

Mustapääsammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Mustapääsammal (Catoscopium nigritum) RT

Mustapääsammal on pieni lettojen lehtisammal, jonka tunnistaa parhaiten verson selkeästä värirajasta ja tumman punaruskeasta, golfmailamaisesta itiöpesäkkeestä pitkine perineen. Pesäkkeitä on yleensä melko runsaasti. Verso on yleensä noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan vaaleanvihreä, alaosastaan tumma ja huovastoinen. Mustapääsammalen harittavat lehdet ovat ehytlaitaiset ja teräväkärkiset, keskisuoni näkyy selkeästi.

Vaateliaimpiin lettolajeihin kuuluva sammal kasvaa tuppaina runsasravinteisten, kalkkivaikutteisten lettojen väli- ja rimpipinnoilla. Mustapääsammal on yleisin Pohjois-Suomen kalkkialueilla, etelässä harvinainen ja alueellisesti uhanalainen laji.

---

Sirppihuurresammal. Kuvat: Laura Vuoksenmaa

Sirppihuurresammal (Palustriella falcata) NT, RT

Sirppihuurresammalkasvuston kullankiiltoinen sävy erottuu usein jo kauas. 5-10 senttimetriä pitkä verso on melko vankka ja epäsäännöllisehkön sulkahaarainen, joskin kärkiosa on yleensä haaraton. Sirppimäisen muotoisissa lehdissä on selkeät pitkittäispoimut ja vahva keskisuoni. Varren juurtumahapset saavat verson näyttämään himmeältä, mistä huurresammalet ovat saaneet nimensäkin. Omien havaintojeni perusteella sirppihuurresammal on muita huurresammalia selkeämmin kullanhohtoinen ja epämääräisemmin haaroittunut, vaikka huurresammalien tuntomerkit kannattaa silti tarkistaa hyvin. Huurresammallajien erottaminen toisistaan voi toisinaan olla hankalaa, mutta olen ottanut tämän lajin silti mukaan osoittamaan huurresammallähteitä luontotyyppinä.

Eutrofinen sirppihuurresammal kasvaa lähteiköissä ja tihkupinnoilla, usein lähdepurojen läheisyydessä. Sirppihuurresammalta esiintyy koko Suomessa, mutta eniten sitä on Pohjois-Suomen kalkkialueilla. Huurresammallähteiköt kuuluvat EU:n luontodirektiivin ensisijaisesti suojeltaviin luontotyyppeihin.

---

Pallopäärahkasammal. Kuvat: Tuomo Kuitunen

Pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum)

Pallopäärahkasammalen huomaa maastossa pampulamaisesta latvastaan ja usein punaisen- ja vihreänkirjavasta väristään. Sammalen verso on pötkömäinen, helposti yli 10 cm pitkä ja haarat etenkin yläosassa melko tiheässä. Tummaa vartta ei juuri näy sitä vasten olevien alaspäin osoittavien haarojen välistä. Verson tuntuma on hyvin vankka, lähes jäykkä. Varsilehden muoto on pyöristynyt tasasivuinen kolmio.

Pallopäärahkasammalen voi löytää korpien mätäspinnoilta ja kangasmetsien soistumakohdista. Lähes koko Suomessa pohjoisinta Lappia lukuunottamatta esiintyvä pallopäärahkasammal on luonnontilaisen korven ilmentäjä. Pallopäärahkasammal on kansainvälinen vastuulaji.

---

Punasirppisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Punasirppisammal (Sarmentypnum sarmentosum) RT

Punasirppisammal on melko kookas, olemukseltaan särmikäs, mustanpuhuvan vihreä-tummanpunainen sammal. Piikkimäisinä harottavien, hieman lusikkamaisten lehtien kärjet ovat tylpät, eikä keskisuoni ulotu aivan kärkeen asti. Verso on 5-10 cm pitkä ja roteva, haaroo epäsäännöllisesti ja niuhahkosti.

Meso-eutrofinen punasirppisammal viihtyy letoilla, tihkupinnoilla ja lähteiden reunamilla. Pohjoisessa Suomessa punasirppisammal on yleisehkö, etelässä harvinainen ja taantunut.

 

---

Lähteet omien maastohavaintojen lisäksi:

• Laine, J., Sallantaus, T., Syrjänen, K., & Vasander, H. (2016). Sammalten kirjo. Metsäkustannus.
• Ulvinen, T., & Juutinen, R. (2015). Suomen sammalten levinneisyys eliömaakunnissa 6
• http://www.ymparisto.fi/download/noname/%7B565EFA99-4AAF-4AC0-BD0D-D61BE33492DC%7D/97366
• http://laji.fi/?locale=fi
• http://www.luopioistenkasvisto.fi/Sivut/sammalet/lajit.html

---

Kirjoittaja on Luonto-Liiton metsäjaoston jäsen, Pohjois-Suomen piirin metsävastaava sekä sammalharrastaja, jota kiehtovat myös muut indikaattorilajiryhmät.

Metsäseikkailua Jyväskylässä

Teksti ja kuvat: Miia Kokkonen, Tytti Hämäläinen ja Maiju Hiiri

Jyväskylässä Keltinmäen metsän kätköissä kohoaa Kammarinmäen jyrkänne ja sen komea luola. Kalevalan päivänä 28. helmikuuta Keltinmäen lähimetsään johtava polku oli vilkkaassa käytössä. Yli 200 pientä ja isompaa retkeilijää osallistui koko perheen metsäpäivään, jonka järjestivät Luonto-Liiton Keski-Suomen piirin Kessu, Jyväskylän yliopiston aineenopettajaopiskelijat sekä Parasta Lapsille Ry Jyväskylä.

Kalevala-teemainen metsäpäivä järjestettiin Kessussa viime vuonna ensimmäisen kerran, jolloin se toimi Lähimetsät haltuun -kampanjan avajaistapahtumana. Jyväskylän lähimetsät ovat muutenkin ahkerassa virkistyskäytössä, ja metsäpäivinä ne ovat täyttyneet erilaisista seikkailullisista aktiviteeteista, jotka tekevät luontoa ja sen merkitystä lapsille – ja aikuisille – tutuksi.

Sopivan hurjaksi viritelty köysikiipeily tasapainotti tarinoinnin, tietovisailun ja kilpalaulannan tuomaa rauhallisuutta. Sekä lapset että aikuiset innostuivat kiipeilemisestä, saatiin paljon onnistumisen kokemuksia ja jotkut halusivat kiivetä jopa useamman kerran. Metsä ja luonto tuntuivat herättävän lapsissa intoa myös itsenäiseen leikkimiseen ja hauskanpitoon.

Metsäpäivän keskiössä oli seikkailupolku, jonka rasteilla lapset pääsivät köysikiipeilemään, ampumaan tarkkuutta jättiritsalla, osallistumaan tietovisaan, etsimään lumiseen metsään piiloutuneita eläimiä jälkien perusteella sekä haastamaan itse Väinämöisen eläinaiheiseen runonlaulanta- tai piirustuskilpailuun. Rasteilla kuultiin myös lyhennelmiä Kalevalan alkuperäisistä kertomuksista toiminnan tueksi. Seikkailupolku yhdisti luontevasti luontotietoa, ympäristökasvatusta ja kulttuuria – tietenkään hauskanpitoa unohtamatta!

Runonlaulantarastilla Väinämöisen ei tarvinnut onneksi upottaa ketään hankeen, sen verran hienoja tuotoksia syntyi. Niin lapset kuin aikuisetkin innostuivat riimittelemään ja kuviakin kertyi paljon. Jokunen osallistuja lauloikin! Mahtavaa heittäytymistä!

Metsäpäivän monipuoliset aktiviteetit kirvoittivat ilmoille monia riemunkiljahduksia, onnistumisen iloa ja yllättävää luovuutta. Rasteilla temmeltämisen jälkeen lapset pääsivät syömään eväitä nuotion ääreen ja kuuntelemaan luontosatuja tarinateltan kamiinan lämmössä. Metsäpäivässä saatiin Luonto-Liiton laumaan muutamia uusia jäseniäkin, ja moni vanhempi kyseli Kessun toiminnasta. Telttaa purkaessamme olimme yksimielisiä käytännön ympäristökasvatuksen tärkeydestä: luontotieto ja -yhteys ovat suomalaisilla vielä tallessa, kun niitä mielen sopukoista herätellään. Lapsille jo luonto itsessään on suuri seikkailu, missä leikkimisen syvin olemus tulee esille. On myös olennaista saada kaupungissa asuvia perheitä retkelle lähimetsäänkin huomaamaan luonnon moninaiset hyvät vaikutukset.

Kirjoittajista Miia on Kessun piiriaktiivi, muut kirjoittajat ovat Jyväskylän yliopiston aineenopettajaopiskelijoita.

Tutustu Joensuun metsiin

Teksti ja kuvat: Aslak Eronen

Selite karttaan: puuston ikä vuonna 2013. Kartta löytyy täältä (Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna).

Joensuun seudun, kuten koko Pohjois-Karjalankin metsämaisemia hallitsevat sodan jälkeen kasvaneet nuoret kasvatusmetsät sekä ojitetut suot. Niinpä peräti 75% Savo-Karjalan metsistä on avohakattu 1940-luvun jälkeen ja soista on ojitettu 69%. Silti säilyneet vanhan metsän alueet Pohjois-Karjalassa ovat kaskihistoriaa lukuun ottamatta lähes luonnontilaisia, ja jopa Joensuun lähialueilta löytyy hyvinkin hienoja vanhan metsän alueita. Onnekseni opiskelin Joensuussa vuosina 2009-2014 ja pääsin tänä aikana tutustumaan näihin valtavan hienoihin metsiin. Tässä kooste hienoimmista metsistä, joissa olen polkupyörällä Joensuusta käsin käynyt. Metsien järjestys on sattumanvarainen.

Kartalle merkattuina metsät löytyvät täältä (Maanmittauslaitoksen Paikkatietoikkuna).

1 Soikkelin metsä

Soikkelin metsä on vanhojen metsien suojelualue Lykynlammen ulkoilualueen pohjoispuolella. Kuusisekametsä on rinteistään rehevää, eteläosastaan korpimaista ja pohjoisosastaan talousmetsämäistä. Idässä metsä rajoittuu nuoreen rehevännäköiseen pöpelikköön, jonka laidalla kasvaa valtavia kuusivanhuksia. Metsän hienoin osa, sen lounaiskulma nimittäin, jossa oli valtavia sammaloituneita kuusenrunkoja, suuria sortuneita koivuja ja ainakin toistasataavuotiaita mäntyjä, avohakattiin vuonna 2014. Suojelualue levittäytyy tästä hakkuuaukosta pohjoiseen.

2 Paiholan metsä

Paiholan metsä Kulhossa on enimmäkseen kuivan kankaan mäntymetsää, joka on suojeltu vanhojen metsien suojeluohjelmassa. Vaikka suurimmat aihkimännyt on alueelta kaadettu joskus 1940-luvun lopulla, niin silti tässä valtapuustoltaan yli 120-vuotiaassa metsässä kurkottavat mahtavat ikihongat oksistojaan taivaisiin koivujen ja männynriukuloiden yläpuolelle. Suojelualueen luoteiskulmassa on ojittamaton räme ja sammalpohjainen kuusikko, jossa kasvaa suuria mäntyjä. Isompi osa alueesta on kooltaan vaikuttavat 70 hehtaaria, mutta lisäksi suojelualueeseen kuuluu viiden hehtaarin lisäosa, josta löytyy ojitettu, mutta muuten luonnontilaisen kaltainen kuusikorpi.

Paiholan metsän yleisilmettä.

3 Betlehemin luonnonsuojelualue; Pöllönvaara-Kruununkangas

Edellä mainitusta metsästä luoteeseen, Kruununkankaan nuorten talousmänniköiden ja Siprintien toisella puolella on toinen hieno alue. Täällä vuorottelevat nuoret kuusirääseiköt ja mahtavat hakkuuraiskiot suppien pohjille ja harjujen notkelmiin jääneiden vanhojen ja rehevien ikikuusikoiden kanssa. Valtavien palokoroisten aihkimäntyjen kannot tosin todistavat näissäkin ikikuusikoissa harjoitetun metsätaloutta (kauan sitten, hevosaikana), mutta silti täällä on vanhoja, suuria haapoja ja koivupökkelöitä kuusien ja mäntyjen seassa. Hienoin ja isoin näistä vanhan metsän länteistä on suojeltu vähän vajaan 10 hehtaarin Betlehemin yksityisenä luonnonsuojelualueena.

Koivumaapuuta Betlehemin metsässä.

4 Hopealahden metsä

Hopealahden metsä, kaksiosainen 19 hehtaarin helmi Pyhäselän rannalla, on kuusivaltainen vanha metsä. Vaikka se on ympäröinyt vanhaa Piipposten tilaa ties kuinka kauan, aistii siellä silti vanhan aarniokuusikon tunnelman. Metsä tosin on varsinkin pohjoisosastaan rakenteeltaan hyvin omalaatuinen: nuorten, pienten kuusien seassa kasvaa ikivanhoja kuusivanhuksia sekä todella vaikuttavan kokoisia koivuja. Lahopuuta metsästä löytyy kuusimaapuista suuriin koivupökkelöihin. Metsän erillinen eteläosa on hieman talousmetsämäisempi, mutta täälläpä elääkin liito-orava! Hopealahden metsä on suojeltu vanhojen metsien suojeluohjelmassa.

5 Näätävaara-Kolvananuuro

Tämä lienee yhtenäisin ja rikkumattomin metsäkokonaisuus Joensuun lähimailla. Kolvananuuron lehtojen- ja vanhojen metsien suojeluohjelmissa suojeltu rotko on kilometrinmittainen rotkolaakso, jonka lohkareisella pohjalla kasvaa aarniokuusikkoa ja saniaislehtoa sekä useita Pohjois-Karjalassa harvinaisia kasvilajeja. Lisäksi rotkonpohjan purossa elää mutuja.

Hienot, vanhat kuusikot jatkuvat osittain myös UPM:n omistamalle, toistaiseksi suojelemattomalle Näätävaaran palstalle, jonka keskeltä lähimmälle tielle on matkaa Etelä-Suomen mittakaavassa vaikuttavat 1,0 kilometriä, eli se on suoranainen pienoiserämaa! Palstan korkeammat alueet on hakattu joskus 1960-luvulla, mutta näistäkin nuorista männiköistä löytyy jokunen edellisen puusukupolven aihkimänty ja kelokin. Näätävaaran palstalla on kolme luonnontilaista lampea ja sieltä on löydetty vanhan metsän indikaattorilajeja, mm. viinikääpää ja karhunkääpää. Kolvananuuron-Näätävaaaran lähistöllä on myös muutama muu pieni lehtojensuojelualue ja vanhan metsän sirpale.

Retkeilykohteena alue on kylläkin jo yhden päivän pyöräilysäteen ulkoreunalla, noin 42 kilometrin päässä Joensuusta.

6 Paskolähde ja muut Jaamankankaan vanhan metsän riekaleet

Hakkuin raiskatun Jaamankankaan ja turpeestaan riistetyn Raatesuon välistä pulppuaa kristallinkirkas lähde, jonka ympärillä levittäytyy hakkuilta unohtunut pieni vanhan metsän sirpale. Kortteisesta ja rahkasammaleisesta metsänpohjasta pulppuaa sieltä täältä vettä lahoavien leppien ja kuusien muodostaman korven keskelle. Vanhan metsän sydämen muodostaa pieni rahkasammalsuon ympäröimä lammikko. Nimestäään huolimatta Paskolähde on erittäin kaunis paikka ja siellä on huhujen mukaan hyvin rikas epifyyttilajisto.

Paskolahteen metsää.

7 Niinivaara-Munakukkulat

Kenties hienoin metsä, jossa olen pyöräilymatkan päässä Joensuusta käynyt. Jyrkät, sokkeloiset rinteet ovat vanhojen, jylhien kuusikoiden peittämiä, mutta niissä kasvaa myös metsälehmuksia suurten, haavanarinakääpäisten haapojen katveessa. Lisäksi rinteistä löytyy ikivanhoja palaneita tervaskantoja todistamassa viimeisimmästä metsäpalosta. Rinteiden alla on reheviä lähdesoita, joista löytyy mm. kaatunut haapajättiläinen, harsosammalta, sekä hiljakseen kuolemaa tekevä raita, jossa on hieno raidankeuhkojäkäläkasvusto. Harjujen ja suppien sokkeloon eksyimme lähes aina, mutta eksymistenhän tuloksena koko paikan aikanaan löysimmekin.

Ikävä kyllä tämä kaunis ja erittäin vaihtelurikas vanha metsä kaikkine yksityiskohtineen on, Törisevänsuota lukuun ottamatta, vailla harjujensuojeluohjelmaa kummoisempaa suojelua. Eli vaikkei soraa saakaan kaivaa metsän alta, voi metsän silti hakata reunamuodostuman päältä pois. Toivottavasti syvät supat ja jyrkät rinteet tulevat suojelemaan näitä metsiä vastaisuudessakin…

Niinivaara-Munakukkuloiden lähteikköön kaatunut suuri haapa.

8 Utranharju

Lehmon Jätti.

Utranharjun poiskaivamattomia alueita peittävät vaihtelurikkaat metsät. Täältä löytyy niin nelimetristä mäntytaimikkoa, kuin vanhaa kuusimetsääkin. Sekä kaikkea tältä väliltä, jopa pieni sorakuopan pohjoispuoleinen haavikko, jossa suurien haapojen alustaa peittää raitalahopuu! Alueella on myös ojittamattomia rämeitä sekä upouusi metsäautotie. Hakkuita lienee siis tiedossa.

Utranharjulla, aivan lenkkeilypolun vieressä, kasvaa myös yksi Suomen pisimpiä mäntyjä, 38-metrinen ”Lehmon Jätti”.

9 Noljakanmäki ja Marjalan metsä

Noljakanmäen Natura-2000 alueeseen kuuluu perinnemaisemien ja suurimman Joensuussa näkemäni koivun ja männyn lisäksi myös hienoa metsää. Biologian opiskelijoiden kääpärallissa alueelta löytyi 45 kääväkästä.

Lähistöllä, Marjalan takana on toinen pikkuruinen vanha metsä, jossa olen nähnyt muun muassa ilveksenjälkiä sekä metson. Tuomo Takala taas löysi täältä myös Chaenotheca gracilenta -nuppijäkälää.

Noljakanmäen murtunut koivu.

10 Kuhasalo

Kuhasaloksi kutsutaan Penttilästä etelään sijaitsevaa nientä peittävää metsäaluetta. Nimestään huolimatta siellä ei esiintyne kuhia, mutta tässäkin vanhassa kuusikossa on kääpärallissa löytynyt 45 kääpälajia.

11 Louhivaaran metsä

Jakokosken suunnalla sijaitsevat Louhivaara, Hevosvaara, sekä Kotivaaran ja Syntirinteen kalliorinteet ovat hienon vanhan metsän peittämää. Notkelmista ja rinteistä löytyy vanhoja kuusikoita, siellä täällä on myös jyrkkiä, louhikkoisia rinteitä ja vaarojen laella kasvaa vanhaa sekametsää. Vanhoja, suuria haapoja, tyveltään liito-oravan papeloiden peittämiä, löytyi paristakin paikasta. Yhtenäinen vanhan metsän alue on täällä hyvin suuri, joskin reunoiltaan repaleinen ja kokonaan vailla suojelua.

Pieniin vanhan metsän repaleisiin olen törmännyt myös muualla, muun muassa Repokallion metsässä ja Raatekankaan pohjoispuolella (kartassa kohteet 12. ja 13.)

Yhteenveto

Kaikkien näiden hienojen metsäalueiden jälkeen voi jäädä vaikutelma, että hienoja vanhoja metsiä olisi täällä Joensuun lähialueilla vielä paljon jäljellä. Karu totuus on kuitenkin toinen. Esitellyt metsät ovat vuosien etsimisten tulos ja useimmiten valtavien hakkuuaukkojen ja nuorten pöpelikköjen ympäröimiä. Näin ollen monet näistä tässä kirjoituksessa esitellyistä metsistä päätynevät ennen pitkää hakkuuaukoiksi, ja ovat näin ollen tuleville sukupolville ikuisesti saavuttamattomissa, kuin uni menneisyydestä… Mutta jotakin sentään on vielä jäljellä, joten menkää metsään nyt kun se vielä on mahdollista!

Kirjoittaja on ekologian opiskelija Turun Yliopistossa. Kirjoitus perustuu Joensuun biologian opiskelijoiden Halko-lehdessä 2011-2014 julkaistuun artikkelisarjaan.

Biotalous-battle

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Metsämessujen yhteydessä 6.11.2015 järjestetyn ”biotalous-battlen” keskeinen väittämä kuului: ”Metsäluonto kestää suunnitellun 15 miljoonan kuution lisäyksen talousmetsien hakkuissa.” Kaksi joukkuetta väitteli aiheesta. Kyllä kestää -joukkueen muodostivat puuntuotoksen professori Kari Mielikäinen, UPM:n yhteiskuntavastuujohtaja Petri Heinonen ja MTK:n ympäristöasiantuntija Markus Nissinen. Ei kestä -joukkuetta edustivat Jyväskylän yliopiston ekologian professorit Janne Kotiaho ja Mikko Mönkkönen sekä ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta. Väittelyä tuomaroi Metsäyhdistyksen viestinnän suunnittelija Hannes Mäntyranta.

Lukijat voinevat kuvitella jo etukäteen kummankin puolen argumenttien pääsisällön: yliopistotutkijat olivat huolissaan tehometsätalouden aiheuttamasta monimuotoisuuden hupenemisesta, kansankielellä voisi kai puhua luonnon köyhtymisestä (itse puhuisin myös metsäsuhteemme yksitoikkoistumisesta). He huomauttivat, ettei ole järkevää tai kestävää paisuttaa hakkuita ”lyhytkiertoisen vessapaperiteollisuuden” tarpeisiin, jota biotalous, os. sellunkeitto, tulisi enimmäkseen olemaan. Talouden ja teollisuuden etumiehet kokivat, ettei oikeastaan ole mitään ekologista ongelmaa, korkeintaan näkemyseroja, ja hakkuita voitaisiin lisätä vieläkin enemmän. Vaikka asetelma ja moni argumentti oli ennalta arvattavissa, väittely oli silti kiintoisa, koska moni merkitys paljastui siinä melkein kuin itsestään.

Kuinka talousmetsästä tehdään luonnollisempi kuin luonnonmetsästä

Tunnelmakuva metsämessuilta.

Oikeastaan biotalous-battle muistutti ilmastonmuutosdebatteja kymmenen vuotta sitten. Vielä silloin ns. denialisteilla (eli kieltäjillä, usein teollisuuden eturyhmien edustajilla) oli tapana kyseenalaistaa ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen väittämällä tutkimusmittareita ja -metodeja humpuukiksi. Professori Mielikäinen, joka nimitti itseään ”menneisyyden mieheksi”, huvitti yleisöä heiluttelemalla käsiään ja kutsumalla metsäekologian tutkimustuloksia ”hihastaravistelluiksi mielipiteiksi”. Varsin kiintoisaa onkin, miten pontevasti metsätalousihmiset ovat lähteneet mukaan nimenomaan ekologiadebattiin. Heillä on taloudellis-poliittinen ylivalta ja vaikutusvalta Suomessa, kaikki kanavat käytössä lobata, rahoittaa ja säätää, mutta silti ikään kuin eettinen alastatus.

Tarvitaan siis oikeuttamisen puhetapoja ja puolustushyökkäystä, on tartuttava samoihin aseisiin: numeroihin ja käsitteisiin, alettava kääntää niitä omaksi eduksi. Numero- ja tilastovyörytys (ilman että valotetaan niiden koko kuvaa, vertauskohtia, laskentamenetelmiä jne.) on keskeinen keino saada kuulijan pää pyörälle, esittää faktoja ja alistaa maailma talouspuheelle. ”Koska numerot”, muuta selitystä ei tarvitakaan. Näin tuntuivat erityisesti Mielikäinen & Heinonen ajattelevan tykittäessään kuutioita, prosentteja ja hehtaareita sarjatulella.

Toisekseen tarvitaan käsitteiden ja arvopuheen haltuunottoa, jossa sanojen aiemmat merkitykset pyritään löyhentämään ja muuttamaan itselle sopiviksi. Muiden mukana UPM ja MTK palkkaavat ”vastuujohtajia” ja ”ympäristöpäälliköitä”, jotka kiertävät valistamassa, kuinka talousmetsissä onkin eniten luontoarvoja, puunkasvu on ylin luontoarvo, metsä surkastuu ilman ihmiskäden ja koneen antamaa hoitoa ja talousmetsä on itse asiassa luonnollisempi kuin luonnontilainen metsä. Silmän- tai paremminkin mielenkääntötemppu toimii kuulijaan, vaikkapa sijoittajaan, kuluttajaan tai metsänomistajaan, joka pelkää olevansa jotenkin epäekologinen tai mikä pahinta: epäeettinen, moraalisesti kyseenalainen. Puheessa etiikasta ja yhteiskuntavastuusta ihmisille yritetään sanoa, että meidän yritystoimintamme perustuu ”hyvän tekemiseen”, ja sinäkin kuluttajana tai sijoittajana olet hyväntekijä, mikäli jaat meidän arvomme.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Vaikka Kyllä kestää -joukkue pyrki kiertämään ja mitätöimään koko metsäekologisen ongelman, Ei kestä -joukkueen puheenjohtaja Janne Kotiaho esitti kolme isoa metsäpoliittista keinokokonaisuutta, tiivistäen: 1. maankäyttösuunnittelu kestäväksi, 2. velvoittavat kompensaatiot, esimerkiksi haittaverotyyppinen, 3. metsätuotteiden jalostusasteen nosto, enemmän rahaa vähemmällä raaka-aineella ja pois bulkkituotannosta, johon biotalouskin tuntuu sortuvan.

Kyllä kestää -puolen pj. Mielikäinen torjui nämä ehdotukset luettelemalla koko joukon metsätaloudesta tuttuja iskusanoja: täsmäsuojelu; puu kasvaa nopeammin kuin ehditään hakata; metsänviljely istutustaimineen lisää geneettistä monimuotoisuutta, paikallismetsät ovat siis geneettisesti köyhempiä (tässä professorilta sekosivat taas metsän ja yhden puulajin monimuotoisuus). Hehkuttaessaan täsmäsuojelua UPM-Heinonen yritti kiertää ekologian alkeet eliöiden tarvitsemasta tilasta siirtyä ja laajentua uusille alueille: ”Lehtolajeille ei ole mitään iloa ympäröivästä suojellusta kangasmetsästä.” Samalla logiikalla voisi kysyä, onko minulle mitään ”iloa” (väistämätöntä tarvetta) UPM:n touhuista? Onko tällainen järkevää argumentointia? Puhutaan paljon kuvainnollisesta ”talouspuheen rutosta” tai ”markkinaistumisen loisesta”, joka nakertaa ihmisen empatiakykyä ja mielikuvitusta, ihmisyyden henkistä puolta; ihmissuhteet, terveys, luonto, taide – kaikki muuttuvat ostamisen ja myymisen, markkina-arvojen alaisiksi. Olisiko esimerkiksi Heinonen siis vielä pelastettavissa: auttaisiko tehokas ympäristökasvatus ennallistamaan hänen mielensä? Alkaisiko hän toipua, jos viettäisi vuoden vanhassa metsässä seuraten kuukkelin touhuja?

Kuinka havaita ja ymmärtää hidas muutos?

Mielestäni väittelyn ehkä tärkeimmän huomion esitti professori Ollikainen: Monimuotoisuus tuhoutuu huomaamatta ja pienin keinoin, vaikka vastapuoli sanoo, että nämä metsätalousvaikutukset ovat niin pieniä, ettei niillä ole merkitystä. Todellakin, kun kuuntelee itseään vanhempien ihmisten juttelua eri puolilla maata, sama kuvio toistuu kertomuksissa: ennen oli metsässä sitä ja tätä, nyt ei enää ole. Tietyt linnut ovat hävinneet, lapsuuden purot ja lähteet on kaivettu pois, salot ovat pirstoutuneet, hillasoita ei enää ole, autolla pääsee joka paikkaan, rannat on rakennettu. Voiko tällaisiin tavallisen ihmisen havaintoihin luottaa? Niitä ei kerrota mitenkään vihaisina, vaan haikeina ja ikään kuin pakkoon mukautuen. Ei haluta osoittaa ketään, koska maalla ihmissuhteet ovat kietoutuneet luonnonvaroihin hyvin konkreettisesti. Nämä ”arkikokemukset” paljastavat hyvin Ollikaisen kuvaaman kehityskulun: ”huomaamatta, pienin keinoin”. Nakerretaan sieltä täältä, ja yhtenä päivänä havahdutaan, kuinka asia on muuttunut kokonaan.

Molemmissa joukkueissa oli argumentoimaan tottuneita puhujia, yksittäisistä heitoista eniten mieleen jääneitä olivat mm. Kotiahon vertaus ”Ajatella, jos ihmiskunnalta vietäisiin 95% resursseista pois, mitä populaatiolle tapahtuisi?” Myös Nissisen ”Lisää pöhinää nuoriin metsiin!” ja muut nuorisokieliset sutkautukset huvittivat. Mielikäisen ravistelu-performanssin lisäksi kulmakarvani kohosivat, kun Petri Heinonen väitti, ettei hallitus-kepu voi huijata metsänomistajia, koska sehän olisi heille huonoa politiikkaa!

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Lopuksi puhe kääntyi siihen, kuinka löydetään metsätalousmalli, joka minimoisi riskit ja haitat ja samalla maksimoisi hyödyt. Mielikäinen valitti, ettei monimuotoisuuden parantamiseksi ole ”mitään uusia keinoja”. Hän ei tainnut kuunnella Kotiahon ratkaisuehdotuksia alussa? Ennallistaminen, kompensaatio, jalostusarvo jne. eivät ehkä ole juuri eilen keksittyjä keinoja, mutta miksi pussillinen uusia olisi parempi kuin vanhat ja toimiviksi osoittautuneet, sen verran kuin niitä on voitu käyttää? Ehkä veron sijasta toimivampi saattaisi olla suojelukannustin koko tuotantoketjulle metsänomistajista teollisuuteen ja jalostajiin (kuten METSO-ohjelma oli kunnes hallitus leikkasi sen rahoituksen). Raha toimii parhaiten, sekä keppinä että porkkanana. (Battlessa ei asiaa sivuttu, mutta järkevintä lienee olisi aloittaa Metsähallituksesta sekä UPM:n kaltaisista suurmaanomistajista, saataisiin suurempia rauhoitettuja pinta-aloja uhattujen populaatioiden toipua ja laajentua, kuin yksityisomistajien maatilkuilla. Vaikka esteettisessä mielessä olisi mukavaa, että suojeltuja, tunnelmallisia, metsännäköisiä metsiä olisi moniaalla.)

Jäin väittelyn jälkeen miettimään, kuinka ihmisten ”inhimillinen ja henkinen jalostusarvo” saataisiin siinä mielessä korkeammaksi, että osattaisiin luoda ja ihastella muitakin työpaikkoja ja yritysmuotoja kuin yksipuolisen metsäteollisuuden massatuotanto alihankkijoineen? Tukisin verovaroilla mieluusti taitavaa puurakentajaa, metsämatkailuyrittäjää tai kuusesta lääkkeitä jalostavaa tutkijaa, ne tuovat puulle ”lisäarvoa” ja kunnioittavat sitä hienona materiaalina, suojelu voisi puolestaan tuoda monella metsälle lisää ekologista tai esteettistä arvoa. (Kuten huomata saattaa, talous- ja arvopuhetta en pysty minäkään kokonaan välttämään.) Jos Mielikäinen & co toivovat ”uusia” suojeluideoita, saanko minäkin toivoa metsätaloudelta ja -teollisuudelta uusia tuote- ja työpaikkaideoita, jotka ovat sekä ekologisesti että inhimillisesti kestävämpiä?

Keskustelu biotaloudesta jatkuu myös Debattibaarissa.

Kirjoittaja on metsäpuheen ja -merkitysten tarkkailija.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Taajamametsien hallinta tarvitsee tietoa ja demokratiaa

Teksti: Riku Rinnekangas

Anni-Maaria Leppäsen kirjoituksessaan (Metsäblogi 12.5.2015) esille nostama asukasnäkökulma on tärkeä taajamametsiin liittyvien kamppailujen ymmärtämiseksi.

Suomen luonnonsuojeluliiton Kouvolan paikallisyhdistyksellä oli toukokuun puolivälissä taajamametsätilaisuus, jossa olivat keskustelemassa mm. Kouvolan kaupungin nykyinen sekä entinen taajamametsistä vastaava virkamies. Kuulijoita oli kourallinen.

Ilta vahvisti aiempia havaintojani siitä, millä perusteilla Kouvolan taajamametsiä hoidetaan. Sitä määrittää asukkaiden enemmistön mielipide sekä ammattilaisten metsänhoitoon ja metsätalouteen perustuvat käsitykset. Enemmistön mielipiteestä ei tosin ole selvää näyttöä. Esimerkiksi kyseisessä tilaisuudessa metsäammattilaisten ohella ei ollut varsinaisesti ketään muita, jotka olisi tätä enemmistöä edustaneet.

Kun asukkaiden enemmistön ja metsäammattilaisten käsityksiä leimaa vanhakantainen metsätalousajattelu, metsien ekologista ulottuvuutta ei ymmärretä tai edes haluta ymmärtää. Parhaimmillaankin se ymmärretään vajaasti. Tällöin taajamametsien ekologian huomiointi edellyttää asian jatkuvaa esilletuontia niiden toimesta, jotka ymmärtävät taajamametsät luontona, eivätkä ihmiselle hoitovelvoitteita asettavana rasitteena.

Hakkuita, kuten hakkuutarpeita ja -menetelmiä, kohdevalintoja, aikatauluja, jne. voidaan perustella tilanteen mukaan joko populistisilla tai asiantuntijaperusteilla. Näitä perusteluja esittää taajamametsistä vastaava virkamies, joka käyttää toimeenpanovaltaansa mm. tilaamalla metsäsuunnitelmat, muotoilemalla asukaskyselyjen kysymykset, käsittelemällä vastausaineiston, tiedottamalla hakkuista, kuulemalla asukkaita, ohjeistamalla korjuuhenkilöstön jne.

Enemmistö Kouvolan ja uskoakseni koko Suomen asukkaista hyväksyy kehäselityksen taajamametsien käsittelylle: taajamametsiä täytyy hoitaa, koska metsiä yleensä täytyy hoitaa. Näin taajamametsiin kajoaminen voidaan aina oikeuttaa demokratian mukaisena.

Anni-Maaria Leppänen peräänkuuluttaa asukkaiden näkemyksen huomioimista siinä, miten metsiä tulee käsitellä. Tämä on perusteltua kansalaisyhteiskunnan nimissä, mutta se ei tuota varmaa lopputulosta taajamametsien ekologian kannalta. Jos enemmistö on välinpitämättömiä, jotka myötäilevät muutamia äänekkäitä hakkuuintoilijoita, demokratia ja siten oikeus toteutuu.

Tilannekohtaisesti voi tietysti käydä niin, että äänekäs vähemmistö tai jopa asukkaiden enemmistö vaatii tietyn metsän säilyttämistä. Taajamametsistä päättävä virkamies voi silloinkin nojata asiantuntijuuteensa, auktoriteettiinsa tai asemaansa hallintokoneistossa ja torjua vaatimukset.

Taajamametsien hallinnasta vallitseekin usein jatkuva epäselvyys. Vaikka on olemassa kaavat ja hoitosuunnitelmat, metsien kohtalo ratkaistaan helposti tapauskohtaisesti. Kamppailu taajamametsistä on siksi pysyvä olotila. Oman ulottuvuutensa siihen luo julkisuus, perinteinen media sekä sosiaalinen media.

Leppäsen blogitekstissään mainitseman Sipilä et al.in peräänkuuluttama asukkaiden valta lähiympäristöönsä toteutuu ainakin Kouvolassa, kun on kyse siitä, että asukkaat haluavat kaupungin kaatavan esimerkiksi pihoja varjostavia puita. Kaupungin metsäammattilainen kuuntelee asukkaita rajatusti. Puita voidaan tapauskohtaisesti myös säästää ja hakkuista jopa kokonaan pidättäytyä, mutta metsäammattilainen oikeuttaa toimintansa viime kädessä suomalaiseen kulttuuriin syvärakenteeseen iskostuneen ”metsää täytyy hoitaa” -periaatteen kautta. Suojelu ja säästäminen ovat poikkeus säännöstä.

Jotta taajamametsien ympärillä vallitseva kamppailu vähenisi, tulisi puhua taajamamesien hyötyjen (kuten. maisema, virkistys, terveys, ekologia) ohella myös siitä, millaisen tiedon varassa niiden käytöstä päätetään ja millainen tuo päätösprosessi on. Toki jos henkilö ei edes ymmärrä eroa taajamametsän ja talousmetsän välillä, lähtökohta keskustelulle on hankala.

Onkin todellinen viidakko yrittää osoittaa metsäammattilaisille, kuntapäättäjille tai henkistä 50-lukua elävälle asukkaalle kuinka taajamametsien hallinnassa tarvitaan sekä demokratiaa että tietoa. Kumpikaan ei yksin riitä.

Kirjoittaja on Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin toiminnanjohtaja.

Kaupunkimetsiin kätkeytyy merkitystietoa – mitä se on ja mihin sitä tarvitaan?

Teksti ja kuva: Anni-Maaria Leppänen

Meissä kaikissa piilee valtava määrä tietoa omasta arjen elinpiiristämme. Elämämme aikana kertyneiden kokemustemme johdosta tiedämme esimerkiksi, mitä oma koti, piha tai lähimetsä meille merkitsee. Onko tällaisella merkitystiedolla sitten jotain väliä? Pitäisikö sitä kenties kerätä ja tallentaa entistäkin enemmän ja monipuolisemmin? Entäpä miten tällaista tietoa sitten tulisi käsitellä osana päätöksentekoa ja kaupunkisuunnittelua?

Kirjoitan parhaillaan kulttuurimaantieteen opinnäytetyötäni siitä, mitä Meri-Rastilan metsä merkitsee asukkaille, jotka käyttävät kyseistä metsää arjessaan. Tutkimusaineistoni koostuu siis niistä kokemuksista, muistoista ja kertomuksista, joita nämä asukkaat liittävät omaan lähimetsäänsä eli tässä tapauksessa Meri-Rastilan metsään. Lähimetsän merkitysten selvittämisen ohella olen törmännyt kiinnostaviin tutkimuksiin, joissa pohditaan kokemuspohjaisen merkitystiedon asemaa ja tärkeyttä osana päätöksentekoa ja kaupunkisuunnittelua.

Kalliometsämaisema kelopuineen voi ihastuttaa lähimetsässä liikkujaa ja nostaa mieleen muistot Lapin eräretkekistä.

Pyysin Meri-Rastilan asukkaita kertomaan minulle, mitä heidän lähimetsänsä heille merkitsee. Nimitän tätä asukkailta keräämääni informaatiota merkitystiedoksi, mutta sitä voisi yhtä hyvin kutsua myös paikallistiedoksi, josta puhuvat tutkijat Veikko Anttonen ja Riku Rinnekangas artikkelissaan ”Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa”. He kertovat kahdesta metsätiedon lajista, asiantuntijatiedosta ja paikallistiedosta, sekä näiden kahden välisestä suhteesta. Tutkijoiden mukaan paikallinen arjen metsätiedon muodostuminen ei edellytä erityistä teoriaa ja koulutusta, vaan se syntyy vähitellen käytännön ja kokemuksen kautta metsää käyttävien ihmisten (heidän tutkimustapauksessaan metsänomistajien) arjessa. Asiantuntijatieto taas rakennetaan koulutuksella, ja se perustuu teoriaperusteiseen ja tieteellisten menetelmin tuotettuun ymmärrykseen metsästä.

Nämä metsätiedon lajit syntyvät siis hyvin erilaisista lähtökohdista käsin, ja yleensä niitä myös käyttävät toisistaan erillään olevat tahot. Esimerkiksi tutkijat, päätöksentekijät ja viranomaiset tukeutuvat yleensä asiantuntijatietoon, kun taas metsänomistajien ja kaupunkimetsiä käyttävien asukkaiden metsätieto pohjautuu ennemminkin heidän omaan kokemukseensa metsän käytöstä.

Paikallistiedon suhdetta asiantuntijatietoon etenkin suunnittelun ja päätöksenteon näkökulmasta ovat tutkineet Maija Sipilä, Pia Bäcklund ja Liisa Tyrväinen. Heidän artikkelissaan ”Vaikuttamisen rajoilla – onko koetulla luonnolla sijaa kaupungin suunnittelussa ja päätöksenteossa?” tutkijat kutsuvat paikallistietoa luonnon kokemukselliseksi ulottuvuudeksi, joka muodostuu ihmisten kokemuksista ja arvostuksista. Se on siis ihmisten paikkoihin liittämää merkitystietoa, josta myös minun tutkimusaineistoni koostuu.

Kiinnostavaa artikkelissa on etenkin pohdinta siitä, millaisin edellytyksin kaupunkiluontoon liitetyt kokemukset ja arvostukset voisivat olla päätöksenteossa tasaveroista tietoa teknis-taloudellisen ja ekologisen luontotiedon (ns. asiantuntijatiedon) rinnalla. Tasaveroisuudella tutkijat tarkoittavat sitä, että asukkailta kerättävä informaatio pitäisi nähdä myös tietona eli yhtä pätevänä ja tarpeellisena informaationa kuin luontoa koskeva asiantuntijatieto (esim. tieto alueiden vesitaloudesta, maaperäoloista ja lajistosta tai rakentamisen, kunnallistekniikan ja luonnonhoidon kustannuksista).

Olen samaa mieltä tutkijoiden kanssa kokemuksista ja arvostuksista koostuvan paikallistiedon tasaveroisuuden vaatimuksesta, sillä arkiympäristöämme eivät muodosta pelkästään fyysiset tilat vaan nimenomaan koetut paikat, jotka syntyvät ajan saatossa ihmisten paikoille antamien merkitysten kautta ja ovat tärkeä osa arkea. Kaupunkien lähimetsätkin ovat niitä arjessaan käyttäville asukkaille merkityksellisiä paikkoja ja merkitystiedon lähteitä ovat näin ollen itse asukkaat.

Merkitystiedosta siis ollaan tietoisia ja sen keräämiseksi on kehitetty ja käytetty erilaisia menetelmiä. Lisäpohdintaa herättävät kysymykset, ovatko asukkaat tyytyväisiä näihin osallistumisen menetelmiin. Kokevatko he, että heidän äänensä todella tulee kuuluville päätöksenteossa ja suunnittelussa eikä jää pelkäksi mielipiteeksi asiantuntijatiedon jalkoihin?

On selvää, että kaupunkia ja kaupunkimetsiä pystytään suunnittelemaan teknisestä, taloudellisesta ja nykyään osin ekologisestakin näkökulmasta mainiosti pelkän asiantuntijatiedon varassa. Kuitenkaan ilman kattavaa merkitystiedon keräämistä ja sen tunnustamista tasaveroiseksi tiedoksi asiantuntijatiedon rinnalla ei pystytä suunnittelemaan oikeudenmukaista kaupunkia, jossa asukkaiden ääni on yhtä merkittävä tietolähde muiden tietolähteiden joukossa. Sipilä, Bäcklund ja Tyrväinen toteavatkin artikkelinsa lopussa, että asukkailla pitäisi olla auktoriteettiasema oman elinympäristönsä suunnittelussa, sillä luontoalueiden saavutettavuudella ja niiden laadulla on vaikutuksia ihmisten psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Suunnittelussa on siis kyse ihmisten elämään perustavanlaatuisesti vaikuttavista päätöksistä. Se, mihin tietoon päätöksenteko suunnittelun eri tasoilla pohjautuu, ei näin ollen olekaan aivan merkityksetöntä.

Lähteet:

• Anttonen, V. & R., Rinnekangas 2006. Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa. Teoksessa: Vehkamäki, Seppo (toim.). Metsät ja hyvä elämä – monitieteinen tutkimusraportti. Metsäkustannus Oy.
• Sipilä, M., Bäcklund, P. & L., Tyrväinen 2009. Vaikuttamisen rajoilla – onko koetulla luonnolla sijaa kaupungin suunnittelussa ja päätöksenteossa? Alue ja ympäristö, 38(1): 39-50.

Kirjoittaja opiskelee kulttuurimaantiedettä Helsingin yliopistossa ja tekee gradua liittyen kaupunkimetsien merkityksiin.

Kartanonmetsä haltuun – kuvareportaasi

Teksti ja kuvat: Emilia Pippola

Lauantaina 28.2.2015 käynnistyi Luonto-Liiton valtakunnallinen Lähimetsät haltuun! -kampanja. Helsingissä avajaispäivää juhlistettiin ottamalla Kartanonmetsä haltuun kaikenikäisten luontotapahtumassa. Kartanonmetsä on upea lähimetsä Malminkartanon juna-aseman päällä. Sitä, kuten monta muutakin lähimetsää, uhkaa kaavoitus. Lisää kuvia Kartanonmetsän metsäalueelta löytyy täältä. Lisätietoa metsästä löytyy Villi Stadi -sivuston kohdekuvauksesta.

Alla muutamia otoksia Kartanonmetsän tapahtumasta:

Kalevalan päivän kunniaksi itsensä pystyi kuvauttamaan avohakkuuta surevana Kullervona.

Pieni Kullervo.

Eväät maistuivat metsässä.

Kuuma mehu lämmitti osallistujia.

Paikalla oli monenikäisiä – aina perheiden pienimmistä lähtien.

Puukehyksillä sai ottaa kuvia eri kohteista. Tässä omakuva.

Sammal ”valokuvassa”.

Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander avasi tapahtuman.

Mikko Strahlendorff Malminkartanon Asukasyhdistyksestä esitteli alueen kaavaluonnosta.

Lähimetsät ovat perheille tärkeitä ulkolu- ja leikkipaikkoja.

Osallistujat valmiina luonto- ja satupoluille sekä tarinankodan satuihin.

Paikalla oli yksi kampanjan suojelijoista Mikko ”Peltsi” Peltola.

Kiertävän Luontokoulu Naakan Milla Tuormaa johdatti lapset luontopolulle. Matka alkoi silmät sidottuina.

Kartanonmetsä haltuun!

Lähimetsät haltuun! -kampanja edistää lähimetsien suojelua sekä nostaa esiin lähimetsien tärkeyttä luonnon monimuotoisuudelle ja ihmisten hyvinvoinnille. Ollaan enemmän metsissä ja otetaan ne haltuun!

Metsälähettiläskoulutus Tampereella 28.9.2014

Teksti: Iiris Kallajoki

Helsingin metsälähettiläskoulutus pidettiin Pauligin huvilalla 5.10.2014. Kuva: Sanjaana Gavalas.

Kauniina syksyisenä sunnuntaina reilu kuukausi sitten, kun lehdet olivat vielä puissa, kokoontui kymmenkunta ihmistä vanhaan tiilirakennukseen Tammerkosken rantaan. Heitä yhdisti rakkaus hämyisiä, valoisia ja linnunlaululla silattuja metsiä kohtaan, ja tänään heillä kaikilla oli yhteinen päämäärä. He olivat saapuneet Tampereelle oppiakseen Luonto-Liiton metsälähettiläiksi ja viedäkseen metsien ilo- ja hätäsanomaa eteenpäin yläkoulujen nuorille.

Nyt vedämme villasukat jalkaan, otamme teetä lämmikkeeksi ja keskitymme itse asiaan. Aloittakaamme tutustumalla hieman koulutuksen järjestäjään ja blogin ylläpitäjään, Luonto-Liittoon. Luonto-Liitolla on ilmasto-, metsä-, peto- ja itämerilähettiläitä, jotka kiertävät kouluissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa tukemassa ympäristökasvatusta, herättelemässä oppilaiden kiinnostusta ympäristöasioita kohtaan ja rohkaisemassa oppilaita osallistumaan lähiympäristöään koskevaan keskusteluun. Vierailut ovat kouluille täysin maksuttomia, ja lähettiläät saavat Luonto-Liitolta korvauksen pitämistään tunneista.

Metsälähettiläät herättelevät koululaisten metsäsuhdetta joko perinteisen luentomaisesti tai uudemman draamavierailun keinoin. Tammerkosken voimalan vanhassa ja vilpoisessa hallintahuoneessa tutustumme ensin luentopohjaiseen kouluvierailuun. Vaikka tunti on luentopohjainen, ei lähettilään pitämän tunnin ole tarkoitus muistuttaa tavallista oppituntia. Oppilaat voivat ehkä astua luokkahuoneeseen, jossa pulpetit on työnnetty sivuun, lattialla on syksyn lehtiä ja taustalta kuuluu linnunlaulua. Tunnin aikana olisi tarkoitus saada nuoret keskustelemaan, kiinnostumaan ja ajattelemaan itse. Faktaa tulee toki myös. Mitä olikaan biodiversiteetti, ja miksi luonnonsuojelijoiden ja metsätalouden luvut Suomen suojellusta metsäpinta-alasta eroavat toisistaan niin suuresti? Kotiin pyritään antamaan konkreettisia vinkkejä, joilla jokainen voi edistää metsien suojelua. ”Korvaa, kuluta vähemmän, käytä uudelleen, kierrätä” jää muistuttamaan ekologisemmasta elämästä myös oman korvan taakse.

Maittavan lounastauon jälkeen sukellamme draamavierailun saloihin. Draaman ideana on herkistää ja koskettaa arjen keskellä, antaa mahdollisuus irrotella luovasti ja kohottaa itsetuntoa. Jokainen osallistuu ja voi draaman turvin olla hetken joku muu kuin oma itsensä. Pienten draamatarinoiden kautta koemme yhdessä rakasta lähimetsää uhkaavan tilanteen ja käsittelemme metsien suojeluun liittyviä asioita ja näkökulmia konkreettisesti monelta eri kantilta. Koulutuksen loppukeskustelun perusteella jäi monelle tulevalle metsälähettiläälle ehkä parhaiten mieleen puiden avuttomuus metsurin edessä, draaman keinoin koettuna. Saimme tehtäväksemme muodostaa metsän ja luoda sen äänimaailman. Yhtäkkiä saapui puiden keskelle metsuri moottorisahoineen, ja puut hiljenivät yksi toisensa jälkeen kykenemättä vastarintaan. Avohakkuun jäljiltä seisomaan jääneet lakisääteiset puut suhisivat hiljaa ja yksinään siinä missä aiempi metsä oli humissut ja livertänyt. Metsällä ei ole omaa ääntä, joten meidän pitää puhua metsien puolesta.

Itse en vielä ole kouluvierailuille ehtinyt. Luulen, että minulle suurin haaste on muistaa että nuorten ei tarvitse olla metsiensuojelun kannalla, vaan heillä on oikeus omaan mielipiteeseensä. Että jätän tilaa nuorten omalle ajattelulle, enkä kaada heidän päähänsä omia näkemyksiäni. Jännittää, saanko nuoret mukaan keskusteluun tai heittäytymään draaman vietäväksi. Olisi kuitenkin hienoa, jos edes yksi nuori alkaisi ajatella ja kiinnostuisi metsistä hiukan lisää. Hänhän voisi olla tulevaisuuden metsiensuojelija. Koulutuksen päätyttyä lähti Tammerkosken rantamilta joukko innostuneita lähettiläitä viemään metsän ääntä kukin omalle taholleen.

Uudet ja vanhat metsälähettiläät kiertävät yläkouluissa vielä loppuvuoden ajan. Ensi vuoden rahoitus metsälähettilästoiminnalle ei ole varmistunut. Toivottavasti rahaa löytyy, jotta koulut saisivat jatkossakin tilata ilmaisia ja inspiroivia tunteja Luonto-Liitolta. Lisää metsälähettiläistä ja muista Luonto-Liiton kouluvierailuista täällä.

Kirjoittaja on kaupungista maalle muuttanut biologin alku, joka edistää metsien suojelua Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiirin metsäjaoksessa.

Suomalainen suolla – suon kulttuurisista ja symbolisista merkityksistä

Teksti: Kati Tiitola

Kuumana käyvän suokeskustelun innoittamana päätin laatia blogikirjoituksen soiden merkityksestä suomalaisessa kansanperinteessä. Maamme on yksi maailman soisimmista maista, joten suolla on luonnollisesti ollut suuri merkitys suomalaisille kautta aikojen. Siitä kertoo jo rikas suosanastomme.

Patvinsuo. Kuva: Kati Tiitola.

Yksi vaikuttavimmista ja mieleenpainuvimmista luontokokemuksistani on suolammessa uiminen lämpimänä toukokuisena päivänä. Suopursulta tuoksuva tumma vesi ja sinne laskeutuminen pehmeältä sammalmättäältä tuntuu laskeutumiselta tuntemattoman syliin, pohjaa ei ole näkyvissä, tuntuu siltä kuin tumman veden sisällä voisi olla mitä vain. Suo on otettava vastaan kaikilla aisteilla. Se symboloi porttia tuntemattomaan, salaperäiseen, tuonpuoleiseen unien alitajuiseen maailmaan. Kaikista luonnonvesistä hoitavin on mielestäni nimenomaan tumma, suopursulta tuoksuva humuspitoinen suolammen vesi. Sinne laskeutuessaan ei voi olla välinpitämätön tai omissa ajatuksissaan: suolampi vaikuttavuudessaan ja aistirikkaudessaan herkistää aistit ja mielen kokemaan, olemaan läsnä.

Miettiessäni suon merkityksiä kansanperinteessämme, ensimmäisenä mieleeni nousevat kuolema ja tuonpuoleinen ja toisaalta rikkaudet ja suuri onni, jota suo voi rohkealle kulkijalleen tarjota. Suohon liittyy ratkaisemattomia arvoituksia. Isokyrön Leväluhdasta löydettiin tuhat vuotta sitten sinne upotettujen pienikokoisten ihmisten kallot. Soista on ympäri Eurooppaa löydetty hyvin säilyneitä muinaisten ihmisten ruumiita, jotka kertovat uskomuksista, joissa suota on pidetty porttina tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Suo on näytellyt osaansa myös lähihistoriaan sijoittuneissa ratkaisemattomissa arvoituksissa, näistä tunnetuimpana Kyllikki Saaren suohauta ja ratkaisematon murhamysteeri 1950 -luvulla.

Aarteet ja rikkaudet liittyvät suohon salaperäisten aarnivalkeiden muodossa. Aarnivalkeat eli virvatulet näyttivät onnekkaalle kulkijalle usein suolle haudatun aarteen paikan. Aarretta vartioi henkiolento Aarni tai Kratti, josta valon uskottiin olevan lähtöisin. Toki suo on tarjonnut aarteitaan myös ravitsemuksellisesti tärkeiden hillan ja karpalon muodossa.

Akseli Gallen-Kallela: Joukahaisen kosto. Kuva: Wikimedia Commons.

Kalevalaisessa kansanrunoudessa suo mainitaan usein. Ehkäpä tunnetuimpana suo-kuvastona suomalaisten mieleen on iskostunut Väinämöinen laulamassa Joukahaista suohon. Muinaiselle suomalaiselle oli tärkeää olla tietoinen asioiden syntyperistä. Raudan synty -runossa raudan kerrotaan ensimmäisen kerran löydetyn suolta suden käpälänpainanteista, josta Seppo Ilmarinen sen keräsi ja ryhtyi työstämään sitä pajassaan. Suolla on osuutensa myös esimerkiksi suden synnyssä. Suolla viihtyvistä kasveista muun muassa suopursua on käytetty monipuolisesti esimerkiksi hengitysteiden avaamiseen, reuman ja ihotautien hoitoon, koin ja syöpäläisten karkottamiseen sekä kasvivärjäykseen.

Kahlitsematon ja ojittamaton luonnontilainen suo haastaa ihmisen: sitä ei voi hallita, sitä täytyy lähestyä herkästi tunnustellen ja kunnioittaen. Se ei edusta suoraviivaisuutta ja ennalta-arvattavuutta vaan haastaa tehokkuusajattelun läpäisemän nykyihmisen astumaan alueelle, jota ei voi ennakoida, joka pakottaa olemaan läsnä ja tiedostamaan jokaisen askeleen. Jos lähtee kiirehtimään, voi käydä huonosti. Suolla ihminen on pieni. Suo on täynnä yllätyksiä ja sen tarjoamat voimakkaat aistielämykset herättävät nukkuvan mielikuvituksemme. Suo aktivoi alitajuista kollektiivista muistiamme: sitä, josta kumpusivat myös esivanhempiemme tarinat ja myytit. Suolla voimme huomata olevamme edelleen osa tätä ketjua, tarinat eivät ole hävinneet minnekään. Retki suolle avoimin aistein varustettuna voi parhaimmillaan tarjota meille mahdollisuuden tutustua syvemmin itseemme ja alitajuntaamme.

Toivottavasti myös tulevaisuudessa Etelä-Suomessa on mahdollisuus kulkea luonnontilaisilla soilla, jotka herättävät meissä pienuuden ja kunnioituksen tunteen ja johdattavat meidät yhteyteen ikivanhan perimätiedon kanssa.

Kirjoittaja on kulttuurintutkija, joka löysi tiensä Luonto-Liittoon ja metsäryhmän toimintaan vuonna 2011. Metsissä kulkeminen inspiroi pohtimaan kulttuurista luontosuhdetta, etenkin kansaperinteen näkökulmasta.

Suojellaan suot -kampanja käynnistyi

Luonto-Liiton metsäryhmä käynnisti #suojellaansuot -kampanjan.

Emme hyväksy uhanalaisen suoluonnon käyttämistä poliittisena pelinappulana.

Vaadimme, että ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen huolehtii soidensuojelun täydennysohjelman toteutuksesta hallitusohjelmassa sovitulla tavalla, vuosia kestäneen asiantuntijavalmistelun mukaisesti. Jos olet samaa mieltä, sano se ääneen!

Jaa oheista ja Luonto-Liiton Facebook-sivulta löytyvää kuvaa Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa hashtageilla #suojellaansuot #sannigrahnlaasonen #suotsanninvastuulla #soidensuojelu

Twitterissä muista myös @sannigrahn

Voit myös ottaa viikonlopun suoretkellä oman selfien tai muun kuvan ja jakaa napakat terveisesi somessa. Muista #suojellaansuot

Haasta kaverisi mukaan!