Tällaisia hokemia kuullaan usein keskusteltaessa tehometsätalouden kestävyydestä. Suomen metsistä avohakataan vuosittain vain murto-osa. Avohakkuuthan ovat nykyään niin pienialaisia Osaran aukeisiin verrattuna, että metsämaisemassa säilyy aina runsaasti myös varttuneita metsiä.
Ja tosiaan, yksittäiset metsänkäyttöilmoitukset tehdään useimmiten korkeintaan muutamien hehtaarien yhtenäisistä alueista. Tosin jo hehtaarin aukkoa voi pitää valtavana verrattuna luonnonmetsien tavanomaisten luontaisten häiriöiden mittakaavaan. Siis siihen, johon iso osa metsälajeistamme on sopeutunut. Yksityismetsissä yksittäisen päätehakkuun keskimääräinen pinta-ala on pienempi kuin muiden maanomistajien hakkuissa, ollen sekin kuitenkin 1,3 hehtaaria.
Yllä olevasta kuvasta kuitenkin välittyy avohakkuutalouden metsämaisemaa muokkaava voima totuudenmukaisemmin. Lähes kaikki kartalla näkyvät avohakkuut on tehty 13 viime vuoden aikana Kolvananuuron luonnonsuojelualueeseen rajautuvalla, metsäyhtiö Tornatorin (Stora Enson tytäryhtiö) omistamalla palstalla.
13 vuoden ikäinen taimikko on vielä kovin kaukana sellaisesta metsästä, jossa viihtyisi sen kummemmin ihminen kuin uhanalainen metsälajikaan. Lähes yhtenäinen harmaan pirstoma alue on kooltaan noin 120 hehtaaria. Kymmenien hehtaarien kokoiset harmaat vyöhykkeet ovat yleisiä. Lohduttomimmat tuhoalueet peittävät yhtenäisinä jopa kymmeniä neliökilometrejä kotimaatamme. Siis tuhansia hehtaareja.
Tornatorin avohakkuun leimikkonauha runsaslahopuustoisessa metsässä Kolvananuuron itäpuolella Joensuussa.
Lopputuloksena oleva maisema muistuttaa metsää yhtä paljon kuin yhtiöiden kestävyyspuheet todellisuutta. Yhtiöt tekevät kaikkensa, jotta niiden maine olisi vihreä. Tai siis tekevät kaikkensa, paitsi sellaisia käytännön tekoja, jotka sanottavasti auttaisivat metsäluontoamme. Ongelmana on, ettei yhtiön puusta saamaa hintaa parantava sertifikaatti saisi jättitulosta takovien metsäjättien mielestä johtaa siihen, että puuta saa kaataa vähemmän. Kyse ei ole tappion välttelystä, vaan maksimaalisesta voitontavoittelusta. Kansankielellä ahneudesta.
Tornatorin avohakkuun leimikkonauha runsaslahopuustoisessa metsässä Kolvananuuron itäpuolella Joensuussa.
Kulisseissa on meneillään kiivas kamppailu siitä, ettei FSC-sertifikaattia tarvitsisi noudattaa ihan niin kuin sääntöihin on kirjattu. Esimerkiksi uhanalaisten lajien esiintymien hävittäminen halutaan sallituksi. Nyt kun vihreä leima on lyöty pitävästi kankkuun, voi sikailu toden teolla alkaa.
Kolvananuuron seudulta Tornator on juuri aikeissa parturoida viimeisiä vanhoja metsiään (linkki Karttapaikkaan). Sellaisiakin, jotka kuuluisi sertifioinnin sääntöjen mukaan säästää ja jotka ovat selkeästi suojelun arvoisia. Niissä elää suuri joukko uhanalaisia lajeja, joista, kuten sääntöjen vastaisista hakkuistakin, on yhtiölle ilmoitettu. Toivottavasti ainakin tämän alueen kohdalla omien sääntöjen noudattaminen kiinnostaa.
Tornatorin avohakkuuleimikon runsaslahopuustoista luonnontilaisen kaltaista metsää. Tällaiset metsät kuuluvat uhanalaisten lajien tärkeimpiin elinympäristöihin.
P.S. Sattumoisin yhtiö ilmoitti juuri uuden, laajan luonnonsuojelualueen perustamisesta läheiselle Luhtapohjan alueelle. Yhtiön kommentin mukaan ”Uusia luonnonsuojelualueita perustamalla täydennämme ekologista verkostoa, joka yhdessä avainbiotooppien, lajiesiintymien ja suojakaistojen kanssa muodostaa Tornatorin metsien monimuotoisuudelle vahvan perustan”.
Hienolta kuulostaa ja suoluonnon kannalta onkin. Tornatorin metsien monimuotoisuudesta on kuitenkin turha puhua valtaosin puuttomista, märistä luhtasoista muodostuvan suojelualueen kohdalla, jonka sertifikaattikin velvoittaisi pääosin säästämään. Lajiesiintymien mainitseminen särähtäisi korvaan huomattavasti vähemmän, jos yhtiö ei olisi juuri viime kesänä tuhonnut avohakkuissa sille ilmoitettuja uhanalaisten lajien esiintymiä FSC-sertifikaatin sääntöjen vastaisesti. Suojelu-uutiset ovat aina hyviä, mutta metsäluonto kaipaa suojeltuja metsiä.
Teksti: Lauri Kajander & Olli Manninen Kuvat: Olli Manninen, Hanna Jauhiainen, Päivi Mattila ja Luonto-Liiton metsäryhmä
Maastokartoittajat löysivät elokuussa 2016 tuhansia uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien esiintymiä Metsähallituksen hakkuusuunnitelmien uhkaamista vanhoista metsistä Lapissa. Metsähallitus ei ole kertonut miten nämä upeat ikimetsät ja uhanalaiset lajit aiotaan turvata – vai aiotaanko ne lajilöydöistä piittaamatta hävittää.
Luonto-Liiton metsäryhmäläisistä ja muista vapaaehtoisista luontokartoittajista koostuva inventointiryhmä tutki elokuun 2016 aikana valtion omistamien metsien luontoarvoja Lapissa. Olli Mannisen koordinoimilla retkillä dokumentoitiin Metsähallituksen hakkuusuunnitelmien kohteita Inarin, Sodankylän, Savukosken, Muonion, Kolarin ja Kittilän kunnissa.
Kuohana-Annenvaara, Inari – hakkuiden uhkaamia täysin luonnontilaisia ja kevyesti poimintahakattuja metsiä, joista löytyi yli 300 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää. Kuva: Hanna Jauhiainen
Kuten oheisista kuvista näkyy, Metsähallitus hakkaa edelleen myös ilmiselviä ikimetsiä. Näitä on vuosikymmeniä jatkuneiden hakkuiden jäljiltä jäljellä vain muutama prosentti Suomen metsäpinta-alasta. Ne ovat kaikki luonnonsuojelun kannalta erittäin arvokkaita. Monia näistä kartoitetuista metsistä ei ole mahdollista kevyttä poimintahakkuuta lukuunottamatta hakattu koskaan, vaan ne ovat saaneet kehittyä luonnontilassa jääkauden jälkeen. Metsähallituksen suunnittelemien hakkuiden jälkeen paikalla ei ole enää elinmahdollisuuksia häviämisvaarassa olevalle uhanalaiselle metsälajistolle, satoja vuosia vanhojen aihkimäntyjen ja kelojen juhlallisesta rauhasta puhumattakaan.
Kartoituksen tulokset osoittavat karusti kuinka vastuutonta Metsähallituksen hakkuutoiminta on: raportoiduilla 27:llä hakattavaksi aiotulla vanhan metsän kohteella tehtiin yhteensä yli 3 000 havaintoa uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista, joukossa kymmenkunta havaintoa luonnonsuojelulailla erityisesti suojelluista lajeista. Näiden lisäksi alueilta löytyi runsaasti muita vanhaa luonnonsuojelullisesti arvokasta metsää indikoivia lajeja.
Tuolpujärvet, Inari – hakkuiden uhkaamia vanhoja metsiä, osin Natura2000 -alueella. Kuva: Olli Manninen
Kartoittajat kiersivät noin tuhannen hehtaarin verran hakattaviksi ilmoitettuja metsiä. Hakkuusuunnitelmia on ilmakuvien perusteella Lapin arvokkaissa vanhoissa metsissä vielä ainakin toinen mokoma lisää. Monet tutkituista kohteista ovat suurempien arvokkaiden suojelemattomien metsäkokonaisuuksien osia, monet rajautuvat olemassaoleviin suojelualueisiin ja yksi on Natura 2000 -aluetta.
Kartoitusten tulokset lajilistoineen toimitettiin Metsähallitukselle marraskuun alussa. Siis yli kolmetuhatta uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien esiintymää suunnitelluilla hakkuualueilla. Metsähallitusta pyydettiin perumaan suunnitellut hakkuut näillä ilmiselvästi huippuarvokkailla vanhan metsän luontokohteilla. Metsähallitus ei vastannut mitään yli kuukauteen.
Pekan Tupajärvi, Inari – Hakkuiden uhkaamia hienoja vanhoja metsiä, joista löydettiin yli 300 uhanalaisen ja silmälläpidettävän lajin esiintymää. Alueelta löytyi myös poikkeuksellisen runsaasti saamelaisten kulttuuriperintöön kuuluvia vanhoja petunottojälkiä tai muita vanhoja merkintöjä. Kuva: Luonto-Liiton metsäryhmä
Patistelemalla sähköpostitse ja Metsähallituksen Facebook -sivulla saatiin lopulta vastukseksi, että muutamia kohteita oli jo hakattu ennen lajitiedon vastaanottamista. Muiden kohteiden kohtalosta Metsähallitus ei ole vieläkään useista pyynnöistä huolimatta suostunut kertomaan.
Vintilänkaira S, Savukoski – Metsähallituksen ilmoituksen mukaan tämä metsä on hakattu syksyn 2016 aikana osittain tai kokonaan. Suoraan Vintilänkairan erämaa-alueeseen rajoittuvilla hakkuualueilla oli erittäin luonnotilaisia metsiä. Alueelta löytyi yli 250 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää, joista yksi lailla erityisesti suojeltu lutikkakääpä. Kuva: Olli Manninen
Vapaaehtoistyönä kerätty luontotieto on nykyään käytännössä ainoa tapa yrittää pelastaa jäljellä olevia suojelemattomia aarniometsiä valtion mailla. Metsähallitus ei tee itse luontoselvityksiä hakattavissa ”talousmetsissä”. Näissäkin nyt kartoitetuissa kohteissa ehdittiin tänä syksynä tehdyissä hakkuissa hävittämään ilmeisesti ainakin kaksi luonnonsuojelulailla erityisesti suojellun lajin esiintymää, muista uhanalaisista lajeista puhumattakaan.
Tammukkalammet, Inari – Hakkuiden uhkaamia laadukkaita vanhoja mäntymetsiä, jotka rajautuvat suoraan Tsarmitunturin erämaahan. Kuva: Päivi Mattila
Aikaisemmin Metsähallitukselle on toimitettu tarkat koordinaattipisteet kaikista lajihavainnoista. Sen sijaan, että paljon arvokasta lajistoa sisältävät ilmiselvät arvometsät rajattaisiin riittävän suuriksi säästettäviksi luontokohteiksi, joissa lajeilla olisi tulevaisuudessakin elinmahdollisuuksia, Metsähallitus on hyvin usein näissä tapauksissa jättänyt pistemäisen lajihavainnon ympärille pienen tupsun puustoa ja hakannut kaikki metsät lajihavaintojen välistä. Tästä syystä inventointiryhmä ei ole tällä kertaa toistaiseksi toimittanut tarkkoja koordinaatteja havainnoista, vaan lajisto on ilmoitettu hakkuukohteittain. Keskustelu metsäkohteiden suojelemisesta jatkuu.
Raitiojänkä, Sodankylä – Tietön ja laadukas vanhan metsän alue, jolla sekä kuusi- että mäntymetsien lajisto on poikkeuksellisen monipuolista. Alueella tehtiin yli 280 havaintoa peräti 29 eri uhanalaisesta tai silmälläpidettävästä lajista. Kuva: Olli Manninen
Pikaisilla maastokäynneillä havaittavat uhanalaiset ja vanhaa metsää indikoivat lajit kertovat vain pienen osan alueiden luontoarvoista. Ne tulisikin tulkita lähinnä osoituksena siitä, että alueella on erittäin todennäköisesti paljon muitakin luonnonsuojelullisesti arvokkaita lajeja ja yleensä paljon enemmän jo havaittujenkin lajien esiintymiä. Kartoitukset koskevat vain joitakin harvoja lajiryhmiä ja maastokäynnit harvoin ovat läheskään kattavia edes pienillä kohteilla. Lisäselvitykset kohteiden luontoarvoista olisivat tarpeen, jotta kohteiden luontoarvot saadaan peremmin selville.
Maaimmainen Nuorakoskenvaara, Savukoski – Metsähallituksen ilmoituksen mukaan tämä kohde on hakattu kokonaan tai osittain syksyn 2016 aikana. Kokonaisen vaaran laen peittävä hieno vanha mäntymetsä, josta löytyi yli 260 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää. Kuva: Olli Manninen
Kuitenkin jo tiedossa olevien lajiesiintymien ja kuvalinkkien kuvistakin näkyvän metsän luontaisen rakenteen perusteella on selvää, että näiden metsien hakkaaminen on uhanalaisen metsäluonnon kannalta kestämätöntä. Metsähallituksen on syytä pikimmiten lopettaa ikimetsien hakkaaminen ja uhanalaisten lajien hävittäminen.
Seuraavat kohteet Metsähallitus on ilmoittanut hakanneensa osittain tai kokonaan jo ennen kuin kartoitustulokset toimitettiin MH:lle eli syksyn 2016 aikana:
Soiden kohdalla sammalien merkitys ympäristönsä ja sen ominaisuuksien ilmentäjinä tulee vielä selkeämmin esiin kuin metsissä. Kääpien ja suuren osan jäkälistä puuttuessa sammalet ovat putkilokasvien ohella se lajiryhmä, johon avoimempia soita inventoitaessa huomio kiinnittyy. Suon ravinteisuustaso ja se, vallitseeko siellä rimpi-, väli- vai mätäspinta ovat sammalien lajikoostumukseen eniten vaikuttavia tekijöitä.
Monet koko maassa uhanalaiset tai silmälläpidettävät suolajit ovat sen verran harvinaisia tai vaikeasti tunnistettavia, että ympäristöministeriön sammaltyöryhmän koostamat luontoarvolajit ovat etenkin vähemmän kokeneelle suonkävijälle sammalista helpommin lähestyttäviä ja kertovat kuitenkin hyvin elinympäristönsä ominaisuuksista ja luonnon tilasta. Metsien lajeihin verrattuna soiden sammallajeissa on kenties vähemmän vaihtelua luonnontilaisilla soilla maan etelä- ja pohjoisosien välillä, mutta lähekkäin sijaitsevilla eri ravinteisuustasojen ja puustojen soilla erot voivat olla suuretkin. Soiden mosaiikkimainen, usein eri suotyyppejä sisältävä luonne voi tosin yhdistää pienelle alalle niin tavanomaisia metsälajeja kuin vaateliaita kalkinsuosijoitakin. Erityisesti lettorämeille ja –korville on tyypillistä pienialainen kasvillisuustyyppien vaihtelu.
Vaikka aivan pohjoisimmassa ja karuimmassa Lapissa metsiä inventoitaessa indikaattorisammalia ei juurikaan tapaa, samojen leveyksien soilla sammalet kyllä elelevät ja peilaavat olosuhteitaan siinä missä eteläisemmässäkin Suomessa.
Uskaltaisin pitää monia suolajeja metsälajeihin verrattuna hieman selkeämpinä ja helpompina määrittäjälle, jolla ei ole mikroskooppia käytössään. Moni sammal on habitukseltaan selkeästi ”itsensä näköinen” ja tuntomerkit ovat muutenkin usein makroskooppisia.
Suosammaltajalle hyödyllisiä julkaisuja ovat metsäsammalkirjoituksessa esiteltyjen Nationalnyckeleiden ja BBS Field Guiden lisäksi Eurolan ynnä muiden Oulanka reports -sarjassa ilmestynyt Suokasvillisuusopas, jossa on laajasti eri suotyyppien sammalia (ja putkilokasveja) yleisistä uhanalaisiin. Piirroskuvat, jotka valitettavasti monista ”yleisteoksista” puuttuvat, ovat selkeitä, mutta monilla lajeilla on vielä vanhaa nimistöä. Oulangan suokasvillisuusopasta on näkynyt ainakin yliopistojen kirjastoissa, parhaiten saatavuustiedot saanee ottamalla yhteyttä Oulangan tutkimusasemaan. Keväällä 2016 ilmestynyt Laineen ynnä muiden Sammalten kirjo -kirja (Sata sammalta -kirjan pohjalta mm. maksasammalilla laajennettu) on kohtalaisen hyvä katsaus soiden sammallajistoon sisältäen rahkasammalia, ns. ruskosammalia, soiden maksasammalia ja lähteiden lajeja. Kirja on jaoteltu elinympäristöjen mukaan, mikä voi olla kätevä ominaisuus maastossa. Rahkasammaliin on mahdollista perehtyä syvemmin Laineen ynnä muiden The Intricate Beauty of Sphagnum Mosses -kirjan avulla. 40 rahkasammallajin esittelyn lisäksi jokaisesta lajista on hyvin kattavat mikroskooppituntomerkit ja –kuvat.
Valitsemillani sammallajit ovat ympäristöministeriön sammaltyöryhmän (2013) mukaan luontoarvolajeja, joiden indikaattoriarvo on hyvä. (Rassisammal ja punasirppisammal indikaattoriarvoltaan heikompia pohjoisimmalla kasvillisuusvyöhykkeellä 4.)
IUCN-uhanalaisuusluokat:
NT, silmälläpidettävä
VU, vaarantunut
EN, erittäin uhanalainen
CR, äärimmäisen uhanalainen
RT, alueellisesti uhanalainen
Kultasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Kultasammal (Tomentypnum nitens) RT
Kultasammalen pitkät, teräväkärkiset lehdet saavat aikaan sinne ominaisen, kiiltävän tupsumaisen olemuksen (”neidon kultatukka”), joka erottuu usein selkeästi rahkasammalmaton seasta. Noin 5-10 cm pitkät, kellanvihreät versot ovat löyhän sulkahaaraisia ja varren alaosasta ruskeamman sävyisiä. Lehdet ovat pitkittäispoimuiset ja keskisuoni ulottuu noin lehden puoleenväliin.
Kultasammal on lettojen väli- ja mätäspintojen laji koko maassa ja sen tapaakin usein samoilta kasvupaikoilta kuin esimerkiksi rassisammalen. Toisinaan sitä voi tavata myös tunturien soistuneilla kohdilla. Pohjois-Suomen letoilla kultasammal on melko yleinen, mutta etelässä taantunut ja alueellisesti uhanalainen.
Rassisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Rassisammal (Paludella squarrosa) RT
Rassisammalen piippurassimaisesta, pötkömäisestä olemuksesta on hankala erehtyä. Omintakeinen muoto johtuu vahvasti taakäänteisistä, selkeissä riveissä olevista lehdistä. Rassisammalen verso on haaraton ja useimmiten noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan kellanvihreä ja alaosastaan juurtumahapsinen ja ruskea. Useimmiten rassisammal kasvaa muiden sammalien, kuten heterahkasammalen, seassa, mutta toisinaan voi törmätä lähes pelkästä rassisammalestakin koostuviin laikkuihin.
Rassisammal esiintyy lettoisilla paikoilla koko maassa. Pohjoisemmassa se on yleinen ravinteisemmilla kasvupaikoilla, mutta Etelä-Suomessa rassisammal on alueellisesti uhanalainen ja harvinaisempi.
Mustapääsammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Mustapääsammal (Catoscopium nigritum) RT
Mustapääsammal on pieni lettojen lehtisammal, jonka tunnistaa parhaiten verson selkeästä värirajasta ja tumman punaruskeasta, golfmailamaisesta itiöpesäkkeestä pitkine perineen. Pesäkkeitä on yleensä melko runsaasti. Verso on yleensä noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan vaaleanvihreä, alaosastaan tumma ja huovastoinen. Mustapääsammalen harittavat lehdet ovat ehytlaitaiset ja teräväkärkiset, keskisuoni näkyy selkeästi.
Vaateliaimpiin lettolajeihin kuuluva sammal kasvaa tuppaina runsasravinteisten, kalkkivaikutteisten lettojen väli- ja rimpipinnoilla. Mustapääsammal on yleisin Pohjois-Suomen kalkkialueilla, etelässä harvinainen ja alueellisesti uhanalainen laji.
Sirppihuurresammal. Kuvat: Laura Vuoksenmaa
Sirppihuurresammal (Palustriella falcata) NT, RT
Sirppihuurresammalkasvuston kullankiiltoinen sävy erottuu usein jo kauas. 5-10 senttimetriä pitkä verso on melko vankka ja epäsäännöllisehkön sulkahaarainen, joskin kärkiosa on yleensä haaraton. Sirppimäisen muotoisissa lehdissä on selkeät pitkittäispoimut ja vahva keskisuoni. Varren juurtumahapset saavat verson näyttämään himmeältä, mistä huurresammalet ovat saaneet nimensäkin. Omien havaintojeni perusteella sirppihuurresammal on muita huurresammalia selkeämmin kullanhohtoinen ja epämääräisemmin haaroittunut, vaikka huurresammalien tuntomerkit kannattaa silti tarkistaa hyvin. Huurresammallajien erottaminen toisistaan voi toisinaan olla hankalaa, mutta olen ottanut tämän lajin silti mukaan osoittamaan huurresammallähteitä luontotyyppinä.
Eutrofinen sirppihuurresammal kasvaa lähteiköissä ja tihkupinnoilla, usein lähdepurojen läheisyydessä. Sirppihuurresammalta esiintyy koko Suomessa, mutta eniten sitä on Pohjois-Suomen kalkkialueilla. Huurresammallähteiköt kuuluvat EU:n luontodirektiivin ensisijaisesti suojeltaviin luontotyyppeihin.
Pallopäärahkasammal. Kuvat: Tuomo Kuitunen
Pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum)
Pallopäärahkasammalen huomaa maastossa pampulamaisesta latvastaan ja usein punaisen- ja vihreänkirjavasta väristään. Sammalen verso on pötkömäinen, helposti yli 10 cm pitkä ja haarat etenkin yläosassa melko tiheässä. Tummaa vartta ei juuri näy sitä vasten olevien alaspäin osoittavien haarojen välistä. Verson tuntuma on hyvin vankka, lähes jäykkä. Varsilehden muoto on pyöristynyt tasasivuinen kolmio.
Pallopäärahkasammalen voi löytää korpien mätäspinnoilta ja kangasmetsien soistumakohdista. Lähes koko Suomessa pohjoisinta Lappia lukuunottamatta esiintyvä pallopäärahkasammal on luonnontilaisen korven ilmentäjä. Pallopäärahkasammal on kansainvälinen vastuulaji.
Punasirppisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Punasirppisammal (Sarmentypnum sarmentosum) RT
Punasirppisammal on melko kookas, olemukseltaan särmikäs, mustanpuhuvan vihreä-tummanpunainen sammal. Piikkimäisinä harottavien, hieman lusikkamaisten lehtien kärjet ovat tylpät, eikä keskisuoni ulotu aivan kärkeen asti. Verso on 5-10 cm pitkä ja roteva, haaroo epäsäännöllisesti ja niuhahkosti.
Meso-eutrofinen punasirppisammal viihtyy letoilla, tihkupinnoilla ja lähteiden reunamilla. Pohjoisessa Suomessa punasirppisammal on yleisehkö, etelässä harvinainen ja taantunut.
Lähteet omien maastohavaintojen lisäksi:
Laine, J., Sallantaus, T., Syrjänen, K., & Vasander, H. (2016). Sammalten kirjo. Metsäkustannus.
Ulvinen, T., & Juutinen, R. (2015). Suomen sammalten levinneisyys eliömaakunnissa 6
Kirjoittaja on Luonto-Liiton metsäjaoston jäsen, Pohjois-Suomen piirin metsävastaava sekä sammalharrastaja, jota kiehtovat myös muut indikaattorilajiryhmät.
Monien muiden lajiryhmien ohella myös sammalilla on runsaasti annettavaa arvokkaiden metsä- ja suoalueiden kartoittajalle. Metsissä suotuisa ja tasainen pienilmasto on sammalille erityisen tärkeä, soilla sammalet ovat olennaisia elinympäristönsä olosuhteiden ilmentäjiä ja herkempiä muutoksille kuin monet putkilokasvit. Karuimmissa metsätyypeissä sammalien varaan ei tosin voi laskea, vaan esimerkiksi kääväkkäillä ja jäkälillä on suurempi merkitys. Tässä kirjoituksessa esitellään kuusi metsän suojeluarvoa ilmentävää ja suhteellisen helposti tunnistettavaa sammallajia.
Sammalet voivat vaikuttaa aluksi epämääräiseltä vihreältä nöyhdältä, mutta niihin tutustuessa silmä ja luppikäsi harjaantuvat melko nopeasti ja lahorunkojen ja lähteiden maailma aukenee jo aivan uudella tavalla. Sammalien etsintä ja tutkailu on mahdollista käytännössä koko lumettoman ajan suurimman osan näyttäessä samalta läpi vuoden, varsinaista ”sammalsesonkia” kun ei esimerkiksi kääpien tai kukkivien kasvien tapaan ole. Sammalnäytteet eivät myöskään juuri vanhene tai pilaannu, vaan useimmiten kostutettuina näyttävät taas samankaltaisilta kuin maastossa kasvaessaan. Monen sammalen arvo indikaattorina pysyy samankaltaisena eri osissa Suomea ja usein esiintymisalue kattaa suuren osan maasta. Harvinaisempien lajien lisäksi myös tutummista lajeista voi päätellä luonnon tilaa – esimerkiksi sulkasammal (Ptilium crista-castrensis) on tavallisista metsäsammalistamme jo jonkinlaista vakautta ympäristöltään vaativa. Sulkasammalta harvinaisempi, mutta silti korpisissa paikoissa melko usein tavattava pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum) on Suomen kansainvälinen vastuulaji.
Maastossa luppi kymmenkertaisella suurennoksella on sammaltajalle olennainen apuväline, pienemmät yksityiskohdat vaativat 20-kertaisen suurennoksen. Pienimpien lajien tuntomerkkeihin pääsee käsiksi preparointi- tai valomikroskoopilla, mutta sellaisia lajeja en ole tähän koosteeseen ottanut lukuun.
Kattavia suomenkielisiä teoksia ei sammalista valitettavasti tällä hetkellä juuri ole, joten tiedon ja määritysohjeet joutuu kokoamaan useista eri teoksista ja netistä. Suomenkielisellä materiaalilla pääsee kuitenkin kohtalaisen sujuvasti alkuun luovasti yhdistellen. Yleisiä (ja joitakin harvinaisempia) lehtisammalia esittelee Jukka Laineen ynnä muiden Sata sammalta-kirja. Osin saman kattauksen muutamalla maksasammalmausteella tarjoaa Jouko Rikkisen Jäkälät ja sammalet Suomen luonnossa. Luopioisten kasviston sammalsivu (http://luopioistenkasvisto.fi/Sivut/sammalet/lajit.html) on ollut itselleni ja monelle muulle sammalista kiinnostuneelle verraton apu niin maastossa kuin mikroskoopinkin ääressä. Ruotsinkielisiä, yleisempiä sammalkirjoja ovat Nationalnyckelit (3 osaa tällä hetkellä), Tomas Hallingbäckin ja Ingmar Holmåsenin Mossorja myös indikaattorikääväkkäitä ja –jäkäliä sisältävä Signalarter. Britannian sammalseuran British Bryological Societyn BBS Field Guide -julkaisussa on kattava määrityskaava sekä maksa- että lehtisammalille (http://www.bbsfieldguide.org.uk/sites/default/files/pdfs/otherpdfs/%20BBS%20Field%20Guide%20Field%20Key.pdf) ja melko suuri osa myös Suomessa tavattavista lajeista. BBS:n sivuille päätyykin helposti, jos laittaa lajin tieteellisen nimen Googleen – opas kun löytyy pdf-muotoisena, joskin pilkottuna, netistä.
Lajien ajan tasalla olevat uhanalaisuusstatukset löytyvät kätevimmin Suomen lajitietokeskuksen (http://www.laji.fi) sivuilta. Suomen uhanalaiset sammalet-kirjasta löytyy kattavasti sammalia uhanalaisuusluokasta VU eteenpäin.
IUCN-uhanalaisuusluokat:
NT = silmälläpidettävä
VU = vaarantunut
EN = erittäin uhanalainen
CR = äärimmäisen uhanalainen
RT = alueellisesti uhanalainen
Aarnisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Aarnisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Aarnisammal (Schistostega pennata) NT
Mystisen oloinen aarnisammal on lopulta yllättävän helppo löytää, kun sen jäljille on kerran päässyt. Vaalean sinivihreä ja kaksiulotteisen oloinen, vajaan senttimetrin korkuinen, lehtisuoneton sammal tulee vastaan todennäköisimmin hieman viileänkosteissa korpinotkoissa ja hämyisillä puronvarsilla, joita voi yrittää silmäillä jo kartalta. Aarnisammal kasvaa vanhojen tuulenkaatojen juurakoilla ja kallionkoloissa, mutta esiintyy toisinaan ihmisvaikutteisemmillakin paikoilla, kuten vanhojen juoksuhautojen seinämillä. Valoa heijastava alkeisrihma on ominaisuus, josta aarnisammal useimmiten tunnetaan, mutta kokemukseni mukaan kiilurihmastoa harvemmin löytyy. Ilmeisesti kallioilla hohto on todennäköisempää kuin tuulenkaatojen sammalilla. Aarnisammal on melko helppo tunnistaa, ja poikkeuksellisesti havainnosta ilmoitettaessa riittää näytteen sijaan laadukas valokuva. Esiintyy pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko Suomessa.
Kantoraippasammal on yksi selkeimmin tunnistettavista lahomaapuiden sammalista pienestä koostaan huolimatta. Versot kaksiliuskaisine lehtineen ovat korkeintaan millimetrin levyisiä ja alle 1 cm pituisia, nyörimäisinä suikertavia. Tunnusomaisen kantoraippasammalesta tekevät versojen hieman toukkamaisina kohenevat päät, joissa on tumman punaruskeita itujyväsiä. Kantoraippasammalen löytää keskikokoisilta ja järeiltä havumaapuilta, joiden kaarnasta yleensä suurin osa on jo pudonnut pois. (Jossakin vaiheessa mahdolliset kantoraipparungot alkaa tunnistaa jo kauempaa). Useimmiten kantoraippasammal vaatii kosteahkoa pienilmastoa, mutta toisinaan siihen törmää hieman kuivemmillakin mäntykankailla. Lahopuujatkumo on kantoraippasammalelle kuitenkin tarpeen. Esiintyy pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko Suomessa.
Lahokaviosammal. Kuva: Olli Manninen
Lahokaviosammal (Buxbaumia viridis) CR
Lahokaviosammalen tunnistaa sen suhteessa kokoonsa suurista, tunnusomaisen muotoisista itiöpesäkkeistä, eikä se ole pesäkkeettömänä käytännössä havaittavissa. Itiöpesäkkeet ovat selkeän vihreitä (vanhempana ruskettuvat) ja pesäke perineen on noin 1-2 cm pitkä. Lahokaviosammal kasvaa lehtomaisissa paikoissa pitkälle lahonneella havumaapuulla ja vaatii lahopuujatkimon. Esiintyy hyvin harvinaisena Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan alueella.
Haapariippusammal. Kuva: Olli Manninen
Haapariippusammal (Neckera pennata) VU
Muista tässä esitellyistä lajeista poiketen haapariippusammal kasvaa lahopuun sijaan elävillä vanhoilla puilla, enimmäkseen haavoilla. Myös jalopuilla ja ravinteisilla kallioilla on tavattu haapariippusammalesiintymiä – sammal vaatii emäksisen kasvualustan. Kuusivaltaiset metsät ovat haapariippusammalen pääelinympäristöä, joskin sen voi löytää myös lehdoista. Sammalen olemus on lippamaisen räystäsmäinen ja on havaittavissa toisinaan jo kauempaa (onpa tätä yritetty kiikaroidakin). Yleensä 5-10 cm pituinen verso on lähempää tarkasteltuna sulkamaisesti-viuhkamaisesti haaroittuva ja litteä, vihreissä lehdissä on aaltopoimuisuutta. Haapariippusammalta esiintyy enimmäkseen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta havaintoja on Oulun Pohjanmaalle asti. Sammal on kansainvälinen vastuulaji.
Rakkosammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Rakkosammal (Nowellia curvifolia) NT, RT
Eteläisessä Suomessa vanhojen metsien havumaapuilla, usein kosteampien maastonkohtien lähellä suikertaa kauempaa palmikkomaiselta näyttävä rakkosammal. Kasvutapa ja lehtien vettä keräävä asento ovat melko itsensä näköisiä. Rakkosammalen 1-2 cm pituisten, parin millin levyisten versojen väri vaihtelee vaaleanvihreästä kellertävän kautta ruosteenpunertavaan. Lehdet ovat kaksiliuskaiset ja kuperasti vartta ja kasvualustaa kohti taipuneet. Kukkamaiset itiöpesäkkeet sijaitsevat pitkien, läpikuultavien perien päissä. Rakkosammal esiintyy harvinaisena Ahvenanmaalta Etelä-Hämeeseen asti painottuen rannikolle.
Pikkuliuskasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Pikkuliuskasammal (ja muita lajeja). Kuva: Tuomo Kuitunen
Pikkuliuskasammal (Riccardia palmata) NT, RT
Korpisilla, kosteilla paikoilla olevalla lahopuulla kasvaa sinertävänvihreä pikkuliuskasammal. Sammalen sekovarren liuskojen käpälämäinen olemus ja monista muista lahopuusammalista erottuva väri jäävät helposti mieleen. Yksittäiset liuskat ovat korkeintaan millimetrin levyisiä ja usein melko tasakokoisia, mikä aiheuttaa räpylämäisen vaikutelman, koko räpylä on noin puoli senttimetriä leveä. Yleisemmällä kantoliuskasammalella (Riccardia latifrons) haarat ovat isommat ja ”levämäisesti” epäsäännöllisemmät. Olen havainnut pikkuliuskasammalen viihtyvän erityisesti maapuiden varjoon jäävillä alaosilla mieluiten puun kylki kosteaan suuntaan, runkojen päältä sitä tuskin löytää. Lähteiset kohdat ja pienten purojen ja norojen lähistöt ovat erityisen suotuisia paikkoja pikkuliuskasammalelle. Sammalta tavataan pohjoisinta Lappia ja kuivia alueita lukuunottamatta koko Suomessa.
Lähteet omien maastohavaintojen lisäksi:
Atherton, I., Bosanquet, S. D., & Lawley, M. (Eds.). (2010). Mosses and liverworts of Britain and Ireland: a field guide (pp. 312-4). Plymouth: British Bryological Society.
Laaka-Lindberg, S., Anttila, S., & Syrjänen, K. (2009). Suomen uhanalaiset sammalet. Suomen ympäristökeskus.
Ulvinen, T., & Juutinen, R. (2015). Suomen sammalten levinneisyys eliömaakunnissa 6
Teksti: Hanna Jauhiainen Kuvat: Luonto-Liiton metsäryhmä
Vietimme viikonlopun Pesiöjärven maisemissa Suomussalmella helmikuun lopussa 2015. Suksi luisti ja saarten vanhojen metsien katveessa mieli tahtoi virittyä hiihtolomatunnelmiin, mutta retkellämme oli myös tarkoitus. Järven saaria uhkaavat nimittäin Metsähallituksen hakkuut, jotka voivat alkaa hetkenä minä hyvänsä.
Aamuauringon valo pilkottaa pilvien lomasta Honkasaaren takana.
Leuto sää tuo saarille ehkä hiukan lisäaikaa: jäätie ei vielä kanna rekkaa eikä se näillä keleillä vahvistu. Metsähallitus on kuitenkin uhonnut tuovansa puut saarista vaikka traktorilla jollei jäätietä saada kantamaan rekkaa. Toistaiseksi hakkuut eivät ole alkaneet. Kävimme paikalla protestoimassa tulevia hakkuita, tarkkailemassa tilannetta ja tutustumassa alueen luonnonarvoihin.
Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.
Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.
Saaret on merkitty maakuntakaavassa virkistysalueiksi. Hakkuut heikentäisivät saarten virkistysarvoja väistämättä, minkä myös Kainuun ELY-keskus on todennut muistiossaan. Ajourat ja hakkuun jäljet tulisivat näkymään saarten luonnossa vielä pitkään. Hakkuut vaikuttaisivat negatiivisesti myös maisemaan. Alueen matkailuyrittäjät tuskin ilahtuisivat maisema-arvojen heikentymisestä, sillä Kainuun matkailun tärkein vetonaula on luonto. Hakkuut ovatkin herättäneet vastustusta paikallisten keskuudessa.
Honkasaaren rannalla on virkistytty nuotion äärellä.
Saarten luonto on monipuolista ja vaihtelevaa. Honka- ja Kutusaari ovat puustoltaan mäntyvaltaisia, kun taas Lehto- ja Kumpusaaressa on enemmän kuusivaltaista iäkästä sekametsää. Saarilta löytyi useita vanhan metsän ilmentäjälajeja, joista silmälläpidettäviä oli kolme (korpiluppo, kanadanluppo ja hentoneulajäkälä) sekä vaarantuneeksi luokiteltu aarninappu, joka elää vanhojen kuusten kuorella.
Lajiston tonkimista. Tältä kuusivanhukselta löytyi aarninappu.
Kumpusaaren korpiluppokuusikkoa.
Lisäksi Lehtosaaressa epäillään esiintyvän liito-oravaa. ELY-keskus on kieltäny hakkuut Lehtosaaressa ennen kunnollisen liito-oravaselvityksen tekemistä. Tähän vuodenaikaan luotettavan liito-oravaselvityksen tekeminen on mahdotonta. Metsähallitus aikoo yhä kuitenkin hakata muissa saarissa. Paha vain, että jäätie kulkee ensin Lehtosaareen ja sen kautta muihin saariin. Tielinja on merkitty kulkemaan suoraan Lehtosaaren läpi.
Lehtosaaren monimuotoista metsää. Taka-alalla näkyvä keltainen nauha on tielinjan merkki.
Lehtosaaren metsää.
Toivon, että vielä monet pääsevät retkeilemään Pesiöjärven rauhaisissa maisemissa siinä tilassa kuin ne ovat nyt. Metsähallituksen maat ovat meidän kaikkien yhteistä omaisuutta ja tällaisten pienten, virkistys- ja luonnonarvoiltaan merkittävien saarten parturoiminen on Metsähallitukselta, omaisuutemme vartijalta, kovin lyhytnäköistä ja piittaamatonta toimintaa.
Kuusenpiilojäkälä (Arthonia leucopellaea) on erinomainen arvokkaiden vanhapuustoisten korpien indikaattori. Korpien ohella lajia voi löytää puronvarsimetsistä sekä joskus rämeiltä. Lajin levinneisyys on Suomessa eteläinen ja se on kärsinyt paljon ojituksista ja hakkuista. Kuusenpiilojäkälä kasvaa vanhoilla elävillä kuusilla tai joskus muillakin puilla, hyvin usein samoilla rungoilla kuin kuusenhärmäjäkälä (Lecanactis abietina). Aluksi esiintymät tulevat kuoren uloimmille palasille, josta se voi levitä laajemmallekin.
Kuusenpiilojäkälä on erinomainen arvokkaiden vanhapuustoisten korpien indikaattori. Kuva: Olli Manninen
Tämä rupijäkälälaji on poikkeuksellisen vaihteleva väritykseltään. Sekovarsi voi olla kellertävä, punertava, vihertävä tai jopa valkoinen! Itiäpesäkkeet ovat mustia, epäselvärajaisia ja vanhemmiten reunaltaan mutkittelevia. Ruotsalaisten mielestä nämä muistuttavat kissantassuja, tästä ruotsinkielinen nimikin (kattfotslav).
Uhanalaisuudeltaan uusenpiilojäkälä on luokiteltu vaarantuneeksi (VU). Uhanalaisuuden aiheuttajia ovat metsätaloustoimien aiheuttamat vanhojen metsien ja kookkaiden puiden väheneminen sekä korpien ojitukset. Lajin tulevaisuuden turvaamiseksi korpien suojelua tulee lisätä eteläisessä Suomessa. Myös ennallistamistoimet ojitetuilla esiintymispaikoilla saattavat auttaa lajia selviytymään. Korpien suojelutilanteen parantaminen on yksi uuden soidensuojelun täydennysohjelman päätavoitteista. Ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) keskeytti pitkään valmistellun soidensuojelun täydennysohjelman juuri ennen maanomistajakuulemisten alkamista.
Luonto-Liiton metsäryhmän kartoittajat löysivät kuusenpiilojäkälää tästä UPM:n omistamasta komeasta korvesta. Viili-Jaakonkorpi on osa Lammin Sammalisenvuorten aluetta, jonka suojelua luontojärjestöt ovat esittäneet jo vuonna 2008 [katso linkki]. Aluetta ei ole suojeltu. Kuva: Olli Manninen
Aarninappu (Pseudographis pinicola) on vanhojen, hitaasti kasvaneiden kuusten kuorella elävä kotelosieni. Isäntäpuut ovat usein kitukasvuisia eivätkä kovin järeitä. Otollisimmat paikat lajille ovat soiden laitamien kitukuusikot, korvet ja muut pienilmastoltaan kosteat vanhoja, mielellään hieman vinoon kasvavia kuusia sisältävät metsät ja suot. Aarninappu on uhanalaisuusarvioinnissa luokiteltu vaarantuneeksi (VU).
Aarninappu on helpointa tunnistaa kosteana vaikkapa sateen jälkeen. Silloin keskustan keltaoranssi väri tulee esiin ja kotelomaljat voivat turvota lähes pyöreiksi. Kuivana ne käpristyvät laidoiltaan kokoon muistuttaen pikkuriikkistä kahvipapua. Kuva: Olli Manninen
Tämä vain 1-2mm leveitä kotelomaljoja tekevä laji olisi vaikea löytää, ellei sillä olisi niin selkeät vaatimukset kasvupaikalleen. Otollisten paikkojen kuusten kuorta tutkien sen voi kyllä löytää paljainkin silmin. Helpointa laji on tunnistaa kosteana vaikkapa sateen jälkeen. Silloin keskustan keltaoranssi väri tulee esiin ja kotelomaljat voivat turvota lähes pyöreiksi. Kuivana ne käpristyvät laidoiltaan kokoon muistuttaen pikkuriikkistä kahvipapua.
Aarninapun otollisimpia kasvupaikkoja ovat soiden laitamien kitukuusikot, korvet ja muut pienilmastoltaan kosteat vanhoja, mielellään hieman vinoon kasvavia kuusia sisältävät metsät ja suot. Kuva: Olli Manninen
Levinneisyydeltään laji on pohjoinen: Lapin ojittamattomien soiden laiteiden kuusilta sitä löytyy melko usein. Kenties eteläisin löytö Suomesta on Vesijaon alueelta, suojelemattomasta korvesta Luonto-Liiton inventoijien löytämä esiintymä. Laji oli vielä muutama vuosi sitten Suomessa hyvin huonosti tunnettu. Luonto-Liiton Pohjois-Ruotsissa maastoinventointeja tehneet aktiivit tutustuivat lajiin, jota Ruotsissa käytetään vanhojen, suojelunarvoisten metsien indikaattorina. Suomesta ei tuolloin ollut kuin muutama löytö tästä lajista eikä sillä vielä ollut suomenkielistä nimeäkään!
Teksti: Martti Rajamäki ja Tea von Bonsdorff Kuva: Tapio Kekki
Uhanalainen nevamesisieni on taantunut soiden ojitusten seurauksena. Kuva: Tapio Kekki
”Kappas, renkaaton mesisieni avosuolla… Mikä ihme tämä on! Hmm… ai niin sellainen kuin nevamesisienihän on olemassa.” Näin voisi luonnehtia törmäämistä tähän etupäässä avosoilla viihtyvään vaarantuneeseen (VU) sieneen. Nevamesisieni (Armillaria ectypa) on yksi harvoista avosoilla viihtyvistä kookkaista suursienilajeista.
Nevamesisieni viihtyy märillä ohutturpeisilla keskiravinteisilla nevoilla ja letoilla, luhtarannoilla ja kalliosoistumissa. Nevamesisienen itiöemän löytää järviruoko- ja sarakasvustoista, mutta myös rahkasammalikosta. Itiöemä nousee usein pullosaran lahoavista tyviosista.
Nevamesisieni on harvinaisehko ja taantunut, vaarantuneeksi arvioitu sienilaji. Sille on koitunut kohtaloksi samat tekijät kuin muillekin soiden lajeille eli ennen kaikkea ojittaminen ja turpeenkaivuu. Laji on vahvasti pohjoispainotteinen, eniten esiintymiä on aapasoilla ja sieni harvinaistuu selvästi etelää kohti tultaessa.
Riekko katosi soiden mukana Etelä-Suomesta. Kuva: Teemu Saloriutta
Monet luulevat riekon olevan vain pohjoisten metsien ja tuntureiden laji. Kuitenkin vielä 1900-luvun alkupuolella riekko oli yleinen Etelä-Suomessakin. Sitten alkoivat soiden ojitukset ja turpeenkaivuu.
Siinä missä vanhojen metsien hakkuut veivät kuukkelit, koitui soiden hävittäminen riekon kohtaloksi Etelä-Suomessa. Etelässä riekko on nimittäin varsinainen suospesialisti ja paikkalintuna se on erityisen haavoittuvainen elinympäristönsä katoamiselle. Suo on riekolle koti, soidinpaikka ja valmiiksi katettu ruokapöytä. Soiden reunametsät taas tarjoavat riekoille tärkeitä suoja- ja pesäpaikkoja. Riekko on tärkeä soiden indikaattorilaji, jonka löytyminen viittaa lähes aina suon korkeisiin luontoarvoihin.
Riekko on luokiteltu koko Suomessa silmälläpidettäväksi (NT) ja Lapin eteläpuolella alueellisesti uhanalaiseksi (RT). Hemiboreaaliselta vyöhykkeeltä riekko on hävinnyt (RE).
Luonto-Liitto (edustajanaan Keijo Savola) osallistui lakiesityksen valmisteluun ministeriön kokoamassa ns. projektiryhmä 4:ssä, jonka tehtävänä oli selvittää luontoarvojen huomioimista ympäristölupamenettelyssä. Nykyisen ratkaisukäytännön mukaan ympäristöluvanvaraisen toiminnan sijoituspaikan luonnonarvoja ei voida ottaa huomioon lupaharkinnassa, ellei luonnonarvoja ole suojeltu muulla lainsäädännöllä.
Esitetty lakimuutos korjaa pahimmat katveet tästä nykylain ”häpeäpilkusta”, joka on käytännössä johtanut 2000-luvulla mm. kymmenien valtakunnallisesti ja alueellisesti merkittävien soiden tuhoutumiseen turpeenkaivuun vuoksi. Kansalaisten oikeustajua ja suhteellisuudentajua on myös häirinnyt syvästi luonnonarvojen valikoiva ja suppea, vain luonnonsuojelulaissa yksilöityjen suojeluarvojen kautta tapahtuva huomiointikäytäntö, jossa osin marginaaliset yksityiskohdat (mm. yksittäiset lajihavainnot) ovat olleet tärkeämpiä kuin arvokkaan luontoalueen laajuus tai luonnonsuojelullinen kokonaismerkitys.
Ympäristöministeriö keräsi uudesta lakiehdotuksesta lausuntoja 7.1.2013 asti. Lausunnossamme kiinnitimme huomiota erityisesti niihin lakimuutoksen osa-alueisiin, jotka liittyvät välittömästi luonnon monimuotoisuuden huomiointiin. Katsoimme esityksen kehittävän lakia tässä suhteessa olennaisesti nykyistä paremmaksi. Toivommekin, että lakiesitys saataisiin mahdollisimman nopeasti poliittiseen käsittelyyn.
Enemmän huomiota olisi kuitenkin kaivattu mm. valvonnan kehittämiseen sekä eräisiin luonnonarvojen huomiointiin liittyviin seikkoihin. Nostimme lausunnossamme esiin seuraavia näkökohtia:
Esitys tuo hankkeen sijaintialueen valtakunnalliset ja alueelliset luonnonarvot järkevässä muodosssa lupaharkinnan piiriin. Tämä on merkittävä parannus nykytilanteeseen.
Kaavojen ja luonnonarvojen riittävän selvittämisen suhdetta olisi syytä avata enemmän lain perusteluissa, ettei luonnonarvojen selvittämisen osalta puuttellisten tai vanhentuneiden kaavojen avulla luoda ”ohituskaistaa”.
Lakiehdotuksessa (11 §) on mukana myös erityisten maisema- ja kauneusarvojen huomiointimahdollisuus lupaharkinnassa. Tämä laajennus on nähdäksemme täysin perusteltu, koska maisema- ja kauneusarvot ovat jo vanhastaan kuuluneet luonnonsuojelun piiriin.
Erityisten maisema- ja kauneusarvojen huomioinnin perusteluosuutta emme sen sijaan pidä onnistuneena. Siitä puuttuu kokonaan maininta luonnonympäristöjen kauneus- ja maisema-arvoista. Tältä osalta toivomme lain perusteluja täsmennettävän siten, että kaikki toimijat, mukaan lukien lupaviranomaiset ymmärtävät, että myös huomattavat luonnonympäristöjen maisema- ja kauneusarvot tulee huomioida, vaikka niitä ei maakuntaliittojen tai ympäristöhallinnon peltovaltaisten kulttuurimaisemien selvityksissä olisikaan huomioitu.
Myös päästöalueiden luonnonarvojen täsmällisempi ja 2000-luvun tietämykseen (mm. luontotyyppien uhanalaisarvioinnin tulokset) perustuva huomiointivelvoite kuuluisi tarkastella lakimuutoksen osana. Lain tarkoituksenmukaisuuden kannalta olisi perusteltua edellyttää sitä, että päästövesistöjen mahdolliset valtakunnalliset ja alueelliset luonnonarvot huomioitaisiin samalla tavalla kuin sijaintipaikankin luonnonarvot.
Lupatoimivallan eli lupapäätösten ja lupiin liittyvän valvonnan nykyistä laajempaa siirtämistä valtiolta kunnille (40 §) emme pidä perusteltuna. Tarvetta olisi mieluumminkin siirtää tiettyjä kuntien päätäntävaltaan kuuluvia asioita (mm. maa-ainestenottoluvat) kunnilta valtiolle.
Luonto-Liiton lausunto löytyy kokonaisuudessaan tästä linkistä
Luonto-Liiton metsäblogi 