Skip to content

Biotalous-battle

26.11.2015

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Metsämessujen yhteydessä 6.11.2015 järjestetyn ”biotalous-battlen” keskeinen väittämä kuului: ”Metsäluonto kestää suunnitellun 15 miljoonan kuution lisäyksen talousmetsien hakkuissa.” Kaksi joukkuetta väitteli aiheesta. Kyllä kestää -joukkueen muodostivat puuntuotoksen professori Kari Mielikäinen, UPM:n yhteiskuntavastuujohtaja Petri Heinonen ja MTK:n ympäristöasiantuntija Markus Nissinen. Ei kestä -joukkuetta edustivat Jyväskylän yliopiston ekologian professorit Janne Kotiaho ja Mikko Mönkkönen sekä ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta. Väittelyä tuomaroi Metsäyhdistyksen viestinnän suunnittelija Hannes Mäntyranta.

Lukijat voinevat kuvitella jo etukäteen kummankin puolen argumenttien pääsisällön: yliopistotutkijat olivat huolissaan tehometsätalouden aiheuttamasta monimuotoisuuden hupenemisesta, kansankielellä voisi kai puhua luonnon köyhtymisestä (itse puhuisin myös metsäsuhteemme yksitoikkoistumisesta). He huomauttivat, ettei ole järkevää tai kestävää paisuttaa hakkuita ”lyhytkiertoisen vessapaperiteollisuuden” tarpeisiin, jota biotalous, os. sellunkeitto, tulisi enimmäkseen olemaan. Talouden ja teollisuuden etumiehet kokivat, ettei oikeastaan ole mitään ekologista ongelmaa, korkeintaan näkemyseroja, ja hakkuita voitaisiin lisätä vieläkin enemmän. Vaikka asetelma ja moni argumentti oli ennalta arvattavissa, väittely oli silti kiintoisa, koska moni merkitys paljastui siinä melkein kuin itsestään.

Kuinka talousmetsästä tehdään luonnollisempi kuin luonnonmetsästä

leimikkolapsi

Tunnelmakuva metsämessuilta.

Oikeastaan biotalous-battle muistutti ilmastonmuutosdebatteja kymmenen vuotta sitten. Vielä silloin ns. denialisteilla (eli kieltäjillä, usein teollisuuden eturyhmien edustajilla) oli tapana kyseenalaistaa ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen väittämällä tutkimusmittareita ja -metodeja humpuukiksi. Professori Mielikäinen, joka nimitti itseään ”menneisyyden mieheksi”, huvitti yleisöä heiluttelemalla käsiään ja kutsumalla metsäekologian tutkimustuloksia ”hihastaravistelluiksi mielipiteiksi”. Varsin kiintoisaa onkin, miten pontevasti metsätalousihmiset ovat lähteneet mukaan nimenomaan ekologiadebattiin. Heillä on taloudellis-poliittinen ylivalta ja vaikutusvalta Suomessa, kaikki kanavat käytössä lobata, rahoittaa ja säätää, mutta silti ikään kuin eettinen alastatus.

Tarvitaan siis oikeuttamisen puhetapoja ja puolustushyökkäystä, on tartuttava samoihin aseisiin: numeroihin ja käsitteisiin, alettava kääntää niitä omaksi eduksi. Numero- ja tilastovyörytys (ilman että valotetaan niiden koko kuvaa, vertauskohtia, laskentamenetelmiä jne.) on keskeinen keino saada kuulijan pää pyörälle, esittää faktoja ja alistaa maailma talouspuheelle. ”Koska numerot”, muuta selitystä ei tarvitakaan. Näin tuntuivat erityisesti Mielikäinen & Heinonen ajattelevan tykittäessään kuutioita, prosentteja ja hehtaareita sarjatulella.

Toisekseen tarvitaan käsitteiden ja arvopuheen haltuunottoa, jossa sanojen aiemmat merkitykset pyritään löyhentämään ja muuttamaan itselle sopiviksi. Muiden mukana UPM ja MTK palkkaavat ”vastuujohtajia” ja ”ympäristöpäälliköitä”, jotka kiertävät valistamassa, kuinka talousmetsissä onkin eniten luontoarvoja, puunkasvu on ylin luontoarvo, metsä surkastuu ilman ihmiskäden ja koneen antamaa hoitoa ja talousmetsä on itse asiassa luonnollisempi kuin luonnontilainen metsä. Silmän- tai paremminkin mielenkääntötemppu toimii kuulijaan, vaikkapa sijoittajaan, kuluttajaan tai metsänomistajaan, joka pelkää olevansa jotenkin epäekologinen tai mikä pahinta: epäeettinen, moraalisesti kyseenalainen. Puheessa etiikasta ja yhteiskuntavastuusta ihmisille yritetään sanoa, että meidän yritystoimintamme perustuu ”hyvän tekemiseen”, ja sinäkin kuluttajana tai sijoittajana olet hyväntekijä, mikäli jaat meidän arvomme.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Vaikka Kyllä kestää -joukkue pyrki kiertämään ja mitätöimään koko metsäekologisen ongelman, Ei kestä -joukkueen puheenjohtaja Janne Kotiaho esitti kolme isoa metsäpoliittista keinokokonaisuutta, tiivistäen: 1. maankäyttösuunnittelu kestäväksi, 2. velvoittavat kompensaatiot, esimerkiksi haittaverotyyppinen, 3. metsätuotteiden jalostusasteen nosto, enemmän rahaa vähemmällä raaka-aineella ja pois bulkkituotannosta, johon biotalouskin tuntuu sortuvan.

Kyllä kestää -puolen pj. Mielikäinen torjui nämä ehdotukset luettelemalla koko joukon metsätaloudesta tuttuja iskusanoja: täsmäsuojelu; puu kasvaa nopeammin kuin ehditään hakata; metsänviljely istutustaimineen lisää geneettistä monimuotoisuutta, paikallismetsät ovat siis geneettisesti köyhempiä (tässä professorilta sekosivat taas metsän ja yhden puulajin monimuotoisuus). Hehkuttaessaan täsmäsuojelua UPM-Heinonen yritti kiertää ekologian alkeet eliöiden tarvitsemasta tilasta siirtyä ja laajentua uusille alueille: ”Lehtolajeille ei ole mitään iloa ympäröivästä suojellusta kangasmetsästä.” Samalla logiikalla voisi kysyä, onko minulle mitään ”iloa” (väistämätöntä tarvetta) UPM:n touhuista? Onko tällainen järkevää argumentointia? Puhutaan paljon kuvainnollisesta ”talouspuheen rutosta” tai ”markkinaistumisen loisesta”, joka nakertaa ihmisen empatiakykyä ja mielikuvitusta, ihmisyyden henkistä puolta; ihmissuhteet, terveys, luonto, taide – kaikki muuttuvat ostamisen ja myymisen, markkina-arvojen alaisiksi. Olisiko esimerkiksi Heinonen siis vielä pelastettavissa: auttaisiko tehokas ympäristökasvatus ennallistamaan hänen mielensä? Alkaisiko hän toipua, jos viettäisi vuoden vanhassa metsässä seuraten kuukkelin touhuja?

Kuinka havaita ja ymmärtää hidas muutos?

freimiMielestäni väittelyn ehkä tärkeimmän huomion esitti professori Ollikainen: Monimuotoisuus tuhoutuu huomaamatta ja pienin keinoin, vaikka vastapuoli sanoo, että nämä metsätalousvaikutukset ovat niin pieniä, ettei niillä ole merkitystä. Todellakin, kun kuuntelee itseään vanhempien ihmisten juttelua eri puolilla maata, sama kuvio toistuu kertomuksissa: ennen oli metsässä sitä ja tätä, nyt ei enää ole. Tietyt linnut ovat hävinneet, lapsuuden purot ja lähteet on kaivettu pois, salot ovat pirstoutuneet, hillasoita ei enää ole, autolla pääsee joka paikkaan, rannat on rakennettu. Voiko tällaisiin tavallisen ihmisen havaintoihin luottaa? Niitä ei kerrota mitenkään vihaisina, vaan haikeina ja ikään kuin pakkoon mukautuen. Ei haluta osoittaa ketään, koska maalla ihmissuhteet ovat kietoutuneet luonnonvaroihin hyvin konkreettisesti. Nämä ”arkikokemukset” paljastavat hyvin Ollikaisen kuvaaman kehityskulun: ”huomaamatta, pienin keinoin”. Nakerretaan sieltä täältä, ja yhtenä päivänä havahdutaan, kuinka asia on muuttunut kokonaan.

Molemmissa joukkueissa oli argumentoimaan tottuneita puhujia, yksittäisistä heitoista eniten mieleen jääneitä olivat mm. Kotiahon vertaus ”Ajatella, jos ihmiskunnalta vietäisiin 95% resursseista pois, mitä populaatiolle tapahtuisi?” Myös Nissisen ”Lisää pöhinää nuoriin metsiin!” ja muut nuorisokieliset sutkautukset huvittivat. Mielikäisen ravistelu-performanssin lisäksi kulmakarvani kohosivat, kun Petri Heinonen väitti, ettei hallitus-kepu voi huijata metsänomistajia, koska sehän olisi heille huonoa politiikkaa!

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Lopuksi puhe kääntyi siihen, kuinka löydetään metsätalousmalli, joka minimoisi riskit ja haitat ja samalla maksimoisi hyödyt. Mielikäinen valitti, ettei monimuotoisuuden parantamiseksi ole ”mitään uusia keinoja”. Hän ei tainnut kuunnella Kotiahon ratkaisuehdotuksia alussa? Ennallistaminen, kompensaatio, jalostusarvo jne. eivät ehkä ole juuri eilen keksittyjä keinoja, mutta miksi pussillinen uusia olisi parempi kuin vanhat ja toimiviksi osoittautuneet, sen verran kuin niitä on voitu käyttää? Ehkä veron sijasta toimivampi saattaisi olla suojelukannustin koko tuotantoketjulle metsänomistajista teollisuuteen ja jalostajiin (kuten METSO-ohjelma oli kunnes hallitus leikkasi sen rahoituksen). Raha toimii parhaiten, sekä keppinä että porkkanana. (Battlessa ei asiaa sivuttu, mutta järkevintä lienee olisi aloittaa Metsähallituksesta sekä UPM:n kaltaisista suurmaanomistajista, saataisiin suurempia rauhoitettuja pinta-aloja uhattujen populaatioiden toipua ja laajentua, kuin yksityisomistajien maatilkuilla. Vaikka esteettisessä mielessä olisi mukavaa, että suojeltuja, tunnelmallisia, metsännäköisiä metsiä olisi moniaalla.)

Jäin väittelyn jälkeen miettimään, kuinka ihmisten ”inhimillinen ja henkinen jalostusarvo” saataisiin siinä mielessä korkeammaksi, että osattaisiin luoda ja ihastella muitakin työpaikkoja ja yritysmuotoja kuin yksipuolisen metsäteollisuuden massatuotanto alihankkijoineen? Tukisin verovaroilla mieluusti taitavaa puurakentajaa, metsämatkailuyrittäjää tai kuusesta lääkkeitä jalostavaa tutkijaa, ne tuovat puulle ”lisäarvoa” ja kunnioittavat sitä hienona materiaalina, suojelu voisi puolestaan tuoda monella metsälle lisää ekologista tai esteettistä arvoa. (Kuten huomata saattaa, talous- ja arvopuhetta en pysty minäkään kokonaan välttämään.) Jos Mielikäinen & co toivovat ”uusia” suojeluideoita, saanko minäkin toivoa metsätaloudelta ja -teollisuudelta uusia tuote- ja työpaikkaideoita, jotka ovat sekä ekologisesti että inhimillisesti kestävämpiä?

Keskustelu biotaloudesta jatkuu myös Debattibaarissa.

Kirjoittaja on metsäpuheen ja -merkitysten tarkkailija.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: