Pyhittääkö tarkoitus keinot metsäntutkimuksessa?

Teksti: Ida Korhonen

Karttimonjoki. Kuva: Kalle Hakkola

Suomussalmella Karttimonjoella metsä on luminen ja kaunis. Ikivanhojen kuusten, kilpikaarnamäntyjen, kelojen, maapuiden ja lumipyryn keskellä voi hetkeksi unohtaa hakkuuaukot, taimikot ja nuoret istutusmetsät, ja kuvitella, että ympärillä aarniometsä jatkuu kilometrien, eikä vain muutaman sadan metrin, päähän. Voimakkaasti käsiteltyä talousmetsää on Suomussalmella paljon, luonnonmetsää taas hyvin vähän. Siitä huolimatta Metsähallitus aloitti maanantaina 11.10. Karttimonjoella luonnonmetsien hakkuut. Hakattaviksi suunnitelluilta alueilta on löytynyt lukuisia uhanalaisia lajeja ja lisäksi ne ovat osa arvokasta vanhojen metsien ketjua, joka yhdistää suomalais-venäläisen Kalevala-puiston suojelualueet toisiinsa ja on aiemmin näkynyt myös Metsähallituksen omilla kartoilla ekologisena yhteytenä.

Nyt hakkuut ovat pysähdyksissä jo toista viikkoa. Paikalla on Greenpeacen, Luonto-Liiton metsäryhmän ja Elokapinan aktivisteja. Metsähallitus ei kuitenkaan ole luvannut luopua hakkuista, vaan perustelee luonnonmetsän tuhoamista, sillä että kyseessä on jatkuvan kasvatuksen tutkimuskoeala. Samaan aikaan hakkuita aiotaan toteuttaa myös kahdella muulla tutkimusalueella, Rautavaaralla ja Savukoskella.

Karttimonjoki. Kuva: Kalle Hakkola

Tapaus saa pohtimaan metsäntutkimuksen eettisyyttä. Esimerkiksi lääketiede ja -tutkimus toimii tiettyjen eettisten periaatteiden mukaan. Olisi vastuutonta kokeilla ihmisiin lääkkeitä, joiden vaikutuksia ei kunnolla tunneta tai jotka voivat aiheuttaa koehenkilölle haittaa. Myös eläinkokeiden eettisyyttä on kyseenalaistettu usein, ja niistä onkin pyritty luopumaan niiltä osin kuin se on ollut mahdollista. Metsäntutkimus sen sijaan on saanut vuosikausia rauhassa tehdä metsillemme mitä haluaa. Sen nimissä on kaadettu metsää, muokattu maata, lannoitettu, myrkytetty ja ojitettu. Tutkimus ei ole myöskään ollut täysin puolueetonta. Motiivina ei useinkaan ole ollut puhdas tieteellinen kiinnostus metsäekosysteemin toimintaa kohtaan, vaan halu maksimoida puuntuotanto. Pitkään aikaan ei edes ollut sallittua tutkia mitään muuta kuin tasa-ikärakenteista metsänkasvatusta, sillä kaikki muu kuin päätehakkuisiin tähtäävä metsänhoito oli käytännössä kiellettyä. Nykyään tästä kiellosta on luovuttu ja jatkuvaa kasvatusta saa tutkia. Hyvä että tutkitaan, mutta onko se pakko tehdä juuri arvokkaissa luonnonmetsissä?

Olen paikalla Karttimonjoella, mutta en vastusta jatkuvaa metsänkasvatusta, metsäntutkimusta tai jatkuvan metsänkasvatuksen tutkimusta. Ne ovat kaikki hyviä asioita. Vastustan luonnonmetsien hakkuita. Jatkuva kasvatus, siinä missä kaikki metsänhoito, kuuluu käsiteltyihin talousmetsiin. Siellä eri-ikäistävät hakkuut voivat jopa lisätä monimuotoisuutta. Luonnonmetsään hakkuut eivät kuitenkaan kuulu, olivat ne osa tutkimusta tai eivät.

Valitettavasti tämä ei ole ensimmäinen eikä todennäköisesti viimeinenkään kerta, kun arvokkaan luonnonmetsän hakkuita perustellaan tutkimuksella. Muun muassa tänä kesänä törmäsin aivan Evon retkeilyalueen tuntumassa UPM:n mailla tuoreeseen avohakkuuseen. Hakkuuaukon keskelle johtivat pitkospuut, joiden varrella oli kaikenlaisia kammioita ja mittalaitteita. Niiden päästä löytyi kyltti, jonka mukaan alue on osa tutkimusta, jossa selvitetään eri hakkuutapojen vaikutusta maaperän hiilenkiertoon. Tutkimusaihe on tärkeä, mutta paikka Karttimonjoen koealojen tavoin väärä. Yhä paikalla makaavista tukeista päätellen alue oli ollut järeää kuusimetsää ja tutkimuksen kontrollina toimivalta pieneltä hakkaamatta jääneeltä vanhan metsän suikaleelta löytyi nopealla läpikävelylläkin useampi silmälläpidettävä laji. UPM on todennäköisesti muistanut mainostaa, kuinka se vastuullisena toimijana kantaa huolta ilmastonmuutoksesta ja osallistuu tällaiseen tutkimukseen. Samalla se varmasti unohtaa mainita avohakanneensa vanhan kuusikon turvemaalla, muuttaneensa hiilivaraston seuraavaksi 20 vuodeksi hiilipäästöjen lähteeksi ja tuhonneensa uhanalaisten lajien elinympäristön.

Voi olla, että tutkimustulosten avulla voidaan joskus tulevaisuudessa tehdä parempia valintoja ja ilmastoystävällisempää metsänhoitoa. Kadotettua luonnonmetsää se ei kuitenkaan tuo takaisin.

Evon retkeilyalue. Kuva: Ida Korhonen

Aikoinaan on ollut täysin hyväksyttävää tehdä kokeita ihmisillä. Esimerkiksi Edward Jenner kehitti vuonna 1796 isorokkorokotteen siirtämällä kahdeksanvuotiaaseen poikaansa ensin lehmänrokon taudinaiheuttajia ja altistamalla hänet sen jälkeen isorokolle. Vaikka tarkoitus oli hyvä, pidettäisiin tällaista toimintaa nykyään erittäin epäeettisenä. Ehkä tulevaisuudessa ajattelemme metsäkokeista samoin kuin historian ihmiskokeista. Ehkä mietimme, miten on ollut mahdollista, että biodiversiteettikadosta ja ilmastonmuutoksesta huolimatta tuhosimme viimeisiä luonnonmetsiä tutkimuksen takia.

Luonnonmetsien hakkuita ei tarvitse tutkia. Niiden seuraukset tiedetään jo. Olivat tutkimuskysymykset mitä tahansa, lopputulos on aina sama: luontokato.

Greenpeacen ja Suomen luonnonsuojeluliiton tiedotteet Suomussalmen hakkuista: 

https://www.greenpeace.org/finland/tiedotteet/49305/valtio-hakkaa-luonnonmetsia-suomussalmella-greenpeace-paikalla/

https://metsat.greenpeace.fi/blog/kysymyksiae-ja-vastauksia-suomussalmen-karttimonjoen-hakkuista

https://www.sll.fi/2021/09/08/luonnonsuojeluliitto-tuomitsee-luonnonmetsia-uhkaavat-hakkuut-suomussalmella/

Evon retkeilyalue. Kuva: Ida Korhonen

Kartoittaja sammaltaa – osa I: metsät

Teksti: Laura Vuoksenmaa

Monien muiden lajiryhmien ohella myös sammalilla on runsaasti annettavaa arvokkaiden metsä- ja suoalueiden kartoittajalle. Metsissä suotuisa ja tasainen pienilmasto on sammalille erityisen tärkeä, soilla sammalet ovat olennaisia elinympäristönsä olosuhteiden ilmentäjiä ja herkempiä muutoksille kuin monet putkilokasvit. Karuimmissa metsätyypeissä sammalien varaan ei tosin voi laskea, vaan esimerkiksi kääväkkäillä ja jäkälillä on suurempi merkitys. Tässä kirjoituksessa esitellään kuusi metsän suojeluarvoa ilmentävää ja suhteellisen helposti tunnistettavaa sammallajia.

Luonto-Liiton maastokartoittajat kirjaavat aarnisammalen esiintymän UPM:n hakkuiden uhkaamalla Haarikon aluella. Kuva: Lauri Kajander
Luonto-Liiton maastokartoittajat kirjaavat aarnisammalen esiintymän UPM:n hakkuiden uhkaamalla Haarikon aluella. Kuva: Lauri Kajander

Sammalet voivat vaikuttaa aluksi epämääräiseltä vihreältä nöyhdältä, mutta niihin tutustuessa silmä ja luppikäsi harjaantuvat melko nopeasti ja lahorunkojen ja lähteiden maailma aukenee jo aivan uudella tavalla. Sammalien etsintä ja tutkailu on mahdollista käytännössä koko lumettoman ajan suurimman osan näyttäessä samalta läpi vuoden, varsinaista ”sammalsesonkia” kun ei esimerkiksi kääpien tai kukkivien kasvien tapaan ole. Sammalnäytteet eivät myöskään juuri vanhene tai pilaannu, vaan useimmiten kostutettuina näyttävät taas samankaltaisilta kuin maastossa kasvaessaan. Monen sammalen arvo indikaattorina pysyy samankaltaisena eri osissa Suomea ja usein esiintymisalue kattaa suuren osan maasta. Harvinaisempien lajien lisäksi myös tutummista lajeista voi päätellä luonnon tilaa – esimerkiksi sulkasammal (Ptilium crista-castrensis) on tavallisista metsäsammalistamme jo jonkinlaista vakautta ympäristöltään vaativa. Sulkasammalta harvinaisempi, mutta silti korpisissa paikoissa melko usein tavattava pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum) on Suomen kansainvälinen vastuulaji.

Maastossa luppi kymmenkertaisella suurennoksella on sammaltajalle olennainen apuväline, pienemmät yksityiskohdat vaativat 20-kertaisen suurennoksen. Pienimpien lajien tuntomerkkeihin pääsee käsiksi preparointi- tai valomikroskoopilla, mutta sellaisia lajeja en ole tähän koosteeseen ottanut lukuun.

Kattavia suomenkielisiä teoksia ei sammalista valitettavasti tällä hetkellä juuri ole, joten tiedon ja määritysohjeet joutuu kokoamaan useista eri teoksista ja netistä. Suomenkielisellä materiaalilla pääsee kuitenkin kohtalaisen sujuvasti alkuun luovasti yhdistellen. Yleisiä (ja joitakin harvinaisempia) lehtisammalia esittelee Jukka Laineen ynnä muiden Sata sammalta -kirja. Osin saman kattauksen muutamalla maksasammalmausteella tarjoaa Jouko Rikkisen Jäkälät ja sammalet Suomen luonnossa. Luopioisten kasviston sammalsivu (http://luopioistenkasvisto.fi/Sivut/sammalet/lajit.html) on ollut itselleni ja monelle muulle sammalista kiinnostuneelle verraton apu niin maastossa kuin mikroskoopinkin ääressä. Ruotsinkielisiä, yleisempiä sammalkirjoja ovat Nationalnyckelit (3 osaa tällä hetkellä), Tomas Hallingbäckin ja Ingmar Holmåsenin Mossor ja myös indikaattorikääväkkäitä ja –jäkäliä sisältävä Signalarter. Britannian sammalseuran British Bryological Societyn BBS Field Guide -julkaisussa on kattava määrityskaava sekä maksa- että lehtisammalille (http://www.bbsfieldguide.org.uk/sites/default/files/pdfs/otherpdfs/%20BBS%20Field%20Guide%20Field%20Key.pdf) ja melko suuri osa myös Suomessa tavattavista lajeista. BBS:n sivuille päätyykin helposti, jos laittaa lajin tieteellisen nimen Googleen – opas kun löytyy pdf-muotoisena, joskin pilkottuna, netistä.
Lajien ajan tasalla olevat uhanalaisuusstatukset löytyvät kätevimmin Suomen lajitietokeskuksen (http://www.laji.fi) sivuilta. Suomen uhanalaiset sammalet-kirjasta löytyy kattavasti sammalia uhanalaisuusluokasta VU eteenpäin.

IUCN-uhanalaisuusluokat:

  • NT = silmälläpidettävä
  • VU = vaarantunut
  • EN = erittäin uhanalainen
  • CR = äärimmäisen uhanalainen
  • RT = alueellisesti uhanalainen

 


 

Aarnisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Aarnisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Aarnisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Aarnisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Aarnisammal (Schistostega pennata) NT

Mystisen oloinen aarnisammal on lopulta yllättävän helppo löytää, kun sen jäljille on kerran päässyt. Vaalean sinivihreä ja kaksiulotteisen oloinen, vajaan senttimetrin korkuinen, lehtisuoneton sammal tulee vastaan todennäköisimmin hieman viileänkosteissa korpinotkoissa ja hämyisillä puronvarsilla, joita voi yrittää silmäillä jo kartalta. Aarnisammal kasvaa vanhojen tuulenkaatojen juurakoilla ja kallionkoloissa, mutta esiintyy toisinaan ihmisvaikutteisemmillakin paikoilla, kuten vanhojen juoksuhautojen seinämillä. Valoa heijastava alkeisrihma on ominaisuus, josta aarnisammal useimmiten tunnetaan, mutta kokemukseni mukaan kiilurihmastoa harvemmin löytyy. Ilmeisesti kallioilla hohto on todennäköisempää kuin tuulenkaatojen sammalilla. Aarnisammal on melko helppo tunnistaa, ja poikkeuksellisesti havainnosta ilmoitettaessa riittää näytteen sijaan laadukas valokuva. Esiintyy pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko Suomessa.

 


 

Kantoraippasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Kantoraippasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Kantoraippasammal (Anastrophyllum hellerianum) NT, RT

Kantoraippasammal on yksi selkeimmin tunnistettavista lahomaapuiden sammalista pienestä koostaan huolimatta. Versot kaksiliuskaisine lehtineen ovat korkeintaan millimetrin levyisiä ja alle 1 cm pituisia, nyörimäisinä suikertavia. Tunnusomaisen kantoraippasammalesta tekevät versojen hieman toukkamaisina kohenevat päät, joissa on tumman punaruskeita itujyväsiä. Kantoraippasammalen löytää keskikokoisilta ja järeiltä havumaapuilta, joiden kaarnasta yleensä suurin osa on jo pudonnut pois. (Jossakin vaiheessa mahdolliset kantoraipparungot alkaa tunnistaa jo kauempaa). Useimmiten kantoraippasammal vaatii kosteahkoa pienilmastoa, mutta toisinaan siihen törmää hieman kuivemmillakin mäntykankailla. Lahopuujatkumo on kantoraippasammalelle kuitenkin tarpeen. Esiintyy pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko Suomessa.

 


 

Lahokaviosammal. Kuva: Olli Manninen
Lahokaviosammal. Kuva: Olli Manninen

Lahokaviosammal (Buxbaumia viridis) CR

Lahokaviosammalen tunnistaa sen suhteessa kokoonsa suurista, tunnusomaisen muotoisista itiöpesäkkeistä, eikä se ole pesäkkeettömänä käytännössä havaittavissa. Itiöpesäkkeet ovat selkeän vihreitä (vanhempana ruskettuvat) ja pesäke perineen on noin 1-2 cm pitkä. Lahokaviosammal kasvaa lehtomaisissa paikoissa pitkälle lahonneella havumaapuulla ja vaatii lahopuujatkimon. Esiintyy hyvin harvinaisena Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan alueella.

 


 

Haapariippusammal. Kuva: Olli Manninen
Haapariippusammal. Kuva: Olli Manninen

Haapariippusammal (Neckera pennata) VU

Muista tässä esitellyistä lajeista poiketen haapariippusammal kasvaa lahopuun sijaan elävillä vanhoilla puilla, enimmäkseen haavoilla. Myös jalopuilla ja ravinteisilla kallioilla on tavattu haapariippusammalesiintymiä – sammal vaatii emäksisen kasvualustan. Kuusivaltaiset metsät ovat haapariippusammalen pääelinympäristöä, joskin sen voi löytää myös lehdoista. Sammalen olemus on lippamaisen räystäsmäinen ja on havaittavissa toisinaan jo kauempaa (onpa tätä yritetty kiikaroidakin). Yleensä 5-10 cm pituinen verso on lähempää tarkasteltuna sulkamaisesti-viuhkamaisesti haaroittuva ja litteä, vihreissä lehdissä on aaltopoimuisuutta. Haapariippusammalta esiintyy enimmäkseen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta havaintoja on Oulun Pohjanmaalle asti. Sammal on kansainvälinen vastuulaji.

 


 

Rakkosammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Rakkosammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Rakkosammal (Nowellia curvifolia) NT, RT

Eteläisessä Suomessa vanhojen metsien havumaapuilla, usein kosteampien maastonkohtien lähellä suikertaa kauempaa palmikkomaiselta näyttävä rakkosammal. Kasvutapa ja lehtien vettä keräävä asento ovat melko itsensä näköisiä. Rakkosammalen 1-2 cm pituisten, parin millin levyisten versojen väri vaihtelee vaaleanvihreästä kellertävän kautta ruosteenpunertavaan. Lehdet ovat kaksiliuskaiset ja kuperasti vartta ja kasvualustaa kohti taipuneet. Kukkamaiset itiöpesäkkeet sijaitsevat pitkien, läpikuultavien perien päissä. Rakkosammal esiintyy harvinaisena Ahvenanmaalta Etelä-Hämeeseen asti painottuen rannikolle.

 


 

Pikkuliuskasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Pikkuliuskasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Pikkuliuskasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Pikkuliuskasammal (ja muita lajeja). Kuva: Tuomo Kuitunen

Pikkuliuskasammal (Riccardia palmata) NT, RT

Korpisilla, kosteilla paikoilla olevalla lahopuulla kasvaa sinertävänvihreä pikkuliuskasammal. Sammalen sekovarren liuskojen käpälämäinen olemus ja monista muista lahopuusammalista erottuva väri jäävät helposti mieleen. Yksittäiset liuskat ovat korkeintaan millimetrin levyisiä ja usein melko tasakokoisia, mikä aiheuttaa räpylämäisen vaikutelman, koko räpylä on noin puoli senttimetriä leveä. Yleisemmällä kantoliuskasammalella (Riccardia latifrons) haarat ovat isommat ja ”levämäisesti” epäsäännöllisemmät. Olen havainnut pikkuliuskasammalen viihtyvän erityisesti maapuiden varjoon jäävillä alaosilla mieluiten puun kylki kosteaan suuntaan, runkojen päältä sitä tuskin löytää. Lähteiset kohdat ja pienten purojen ja norojen lähistöt ovat erityisen suotuisia paikkoja pikkuliuskasammalelle. Sammalta tavataan pohjoisinta Lappia ja kuivia alueita lukuunottamatta koko Suomessa.

 


Lähteet omien maastohavaintojen lisäksi:

Biotalous-battle

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Metsämessujen yhteydessä 6.11.2015 järjestetyn ”biotalous-battlen” keskeinen väittämä kuului: ”Metsäluonto kestää suunnitellun 15 miljoonan kuution lisäyksen talousmetsien hakkuissa.” Kaksi joukkuetta väitteli aiheesta. Kyllä kestää -joukkueen muodostivat puuntuotoksen professori Kari Mielikäinen, UPM:n yhteiskuntavastuujohtaja Petri Heinonen ja MTK:n ympäristöasiantuntija Markus Nissinen. Ei kestä -joukkuetta edustivat Jyväskylän yliopiston ekologian professorit Janne Kotiaho ja Mikko Mönkkönen sekä ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta. Väittelyä tuomaroi Metsäyhdistyksen viestinnän suunnittelija Hannes Mäntyranta.

Lukijat voinevat kuvitella jo etukäteen kummankin puolen argumenttien pääsisällön: yliopistotutkijat olivat huolissaan tehometsätalouden aiheuttamasta monimuotoisuuden hupenemisesta, kansankielellä voisi kai puhua luonnon köyhtymisestä (itse puhuisin myös metsäsuhteemme yksitoikkoistumisesta). He huomauttivat, ettei ole järkevää tai kestävää paisuttaa hakkuita ”lyhytkiertoisen vessapaperiteollisuuden” tarpeisiin, jota biotalous, os. sellunkeitto, tulisi enimmäkseen olemaan. Talouden ja teollisuuden etumiehet kokivat, ettei oikeastaan ole mitään ekologista ongelmaa, korkeintaan näkemyseroja, ja hakkuita voitaisiin lisätä vieläkin enemmän. Vaikka asetelma ja moni argumentti oli ennalta arvattavissa, väittely oli silti kiintoisa, koska moni merkitys paljastui siinä melkein kuin itsestään.

Kuinka talousmetsästä tehdään luonnollisempi kuin luonnonmetsästä

leimikkolapsi
Tunnelmakuva metsämessuilta.

Oikeastaan biotalous-battle muistutti ilmastonmuutosdebatteja kymmenen vuotta sitten. Vielä silloin ns. denialisteilla (eli kieltäjillä, usein teollisuuden eturyhmien edustajilla) oli tapana kyseenalaistaa ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen väittämällä tutkimusmittareita ja -metodeja humpuukiksi. Professori Mielikäinen, joka nimitti itseään ”menneisyyden mieheksi”, huvitti yleisöä heiluttelemalla käsiään ja kutsumalla metsäekologian tutkimustuloksia ”hihastaravistelluiksi mielipiteiksi”. Varsin kiintoisaa onkin, miten pontevasti metsätalousihmiset ovat lähteneet mukaan nimenomaan ekologiadebattiin. Heillä on taloudellis-poliittinen ylivalta ja vaikutusvalta Suomessa, kaikki kanavat käytössä lobata, rahoittaa ja säätää, mutta silti ikään kuin eettinen alastatus.

Tarvitaan siis oikeuttamisen puhetapoja ja puolustushyökkäystä, on tartuttava samoihin aseisiin: numeroihin ja käsitteisiin, alettava kääntää niitä omaksi eduksi. Numero- ja tilastovyörytys (ilman että valotetaan niiden koko kuvaa, vertauskohtia, laskentamenetelmiä jne.) on keskeinen keino saada kuulijan pää pyörälle, esittää faktoja ja alistaa maailma talouspuheelle. ”Koska numerot”, muuta selitystä ei tarvitakaan. Näin tuntuivat erityisesti Mielikäinen & Heinonen ajattelevan tykittäessään kuutioita, prosentteja ja hehtaareita sarjatulella.

Toisekseen tarvitaan käsitteiden ja arvopuheen haltuunottoa, jossa sanojen aiemmat merkitykset pyritään löyhentämään ja muuttamaan itselle sopiviksi. Muiden mukana UPM ja MTK palkkaavat ”vastuujohtajia” ja ”ympäristöpäälliköitä”, jotka kiertävät valistamassa, kuinka talousmetsissä onkin eniten luontoarvoja, puunkasvu on ylin luontoarvo, metsä surkastuu ilman ihmiskäden ja koneen antamaa hoitoa ja talousmetsä on itse asiassa luonnollisempi kuin luonnontilainen metsä. Silmän- tai paremminkin mielenkääntötemppu toimii kuulijaan, vaikkapa sijoittajaan, kuluttajaan tai metsänomistajaan, joka pelkää olevansa jotenkin epäekologinen tai mikä pahinta: epäeettinen, moraalisesti kyseenalainen. Puheessa etiikasta ja yhteiskuntavastuusta ihmisille yritetään sanoa, että meidän yritystoimintamme perustuu ”hyvän tekemiseen”, ja sinäkin kuluttajana tai sijoittajana olet hyväntekijä, mikäli jaat meidän arvomme.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Vaikka Kyllä kestää -joukkue pyrki kiertämään ja mitätöimään koko metsäekologisen ongelman, Ei kestä -joukkueen puheenjohtaja Janne Kotiaho esitti kolme isoa metsäpoliittista keinokokonaisuutta, tiivistäen: 1. maankäyttösuunnittelu kestäväksi, 2. velvoittavat kompensaatiot, esimerkiksi haittaverotyyppinen, 3. metsätuotteiden jalostusasteen nosto, enemmän rahaa vähemmällä raaka-aineella ja pois bulkkituotannosta, johon biotalouskin tuntuu sortuvan.

Kyllä kestää -puolen pj. Mielikäinen torjui nämä ehdotukset luettelemalla koko joukon metsätaloudesta tuttuja iskusanoja: täsmäsuojelu; puu kasvaa nopeammin kuin ehditään hakata; metsänviljely istutustaimineen lisää geneettistä monimuotoisuutta, paikallismetsät ovat siis geneettisesti köyhempiä (tässä professorilta sekosivat taas metsän ja yhden puulajin monimuotoisuus). Hehkuttaessaan täsmäsuojelua UPM-Heinonen yritti kiertää ekologian alkeet eliöiden tarvitsemasta tilasta siirtyä ja laajentua uusille alueille: ”Lehtolajeille ei ole mitään iloa ympäröivästä suojellusta kangasmetsästä.” Samalla logiikalla voisi kysyä, onko minulle mitään ”iloa” (väistämätöntä tarvetta) UPM:n touhuista? Onko tällainen järkevää argumentointia? Puhutaan paljon kuvainnollisesta ”talouspuheen rutosta” tai ”markkinaistumisen loisesta”, joka nakertaa ihmisen empatiakykyä ja mielikuvitusta, ihmisyyden henkistä puolta; ihmissuhteet, terveys, luonto, taide – kaikki muuttuvat ostamisen ja myymisen, markkina-arvojen alaisiksi. Olisiko esimerkiksi Heinonen siis vielä pelastettavissa: auttaisiko tehokas ympäristökasvatus ennallistamaan hänen mielensä? Alkaisiko hän toipua, jos viettäisi vuoden vanhassa metsässä seuraten kuukkelin touhuja?

Kuinka havaita ja ymmärtää hidas muutos?

freimiMielestäni väittelyn ehkä tärkeimmän huomion esitti professori Ollikainen: Monimuotoisuus tuhoutuu huomaamatta ja pienin keinoin, vaikka vastapuoli sanoo, että nämä metsätalousvaikutukset ovat niin pieniä, ettei niillä ole merkitystä. Todellakin, kun kuuntelee itseään vanhempien ihmisten juttelua eri puolilla maata, sama kuvio toistuu kertomuksissa: ennen oli metsässä sitä ja tätä, nyt ei enää ole. Tietyt linnut ovat hävinneet, lapsuuden purot ja lähteet on kaivettu pois, salot ovat pirstoutuneet, hillasoita ei enää ole, autolla pääsee joka paikkaan, rannat on rakennettu. Voiko tällaisiin tavallisen ihmisen havaintoihin luottaa? Niitä ei kerrota mitenkään vihaisina, vaan haikeina ja ikään kuin pakkoon mukautuen. Ei haluta osoittaa ketään, koska maalla ihmissuhteet ovat kietoutuneet luonnonvaroihin hyvin konkreettisesti. Nämä ”arkikokemukset” paljastavat hyvin Ollikaisen kuvaaman kehityskulun: ”huomaamatta, pienin keinoin”. Nakerretaan sieltä täältä, ja yhtenä päivänä havahdutaan, kuinka asia on muuttunut kokonaan.

Molemmissa joukkueissa oli argumentoimaan tottuneita puhujia, yksittäisistä heitoista eniten mieleen jääneitä olivat mm. Kotiahon vertaus ”Ajatella, jos ihmiskunnalta vietäisiin 95% resursseista pois, mitä populaatiolle tapahtuisi?” Myös Nissisen ”Lisää pöhinää nuoriin metsiin!” ja muut nuorisokieliset sutkautukset huvittivat. Mielikäisen ravistelu-performanssin lisäksi kulmakarvani kohosivat, kun Petri Heinonen väitti, ettei hallitus-kepu voi huijata metsänomistajia, koska sehän olisi heille huonoa politiikkaa!

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Lopuksi puhe kääntyi siihen, kuinka löydetään metsätalousmalli, joka minimoisi riskit ja haitat ja samalla maksimoisi hyödyt. Mielikäinen valitti, ettei monimuotoisuuden parantamiseksi ole ”mitään uusia keinoja”. Hän ei tainnut kuunnella Kotiahon ratkaisuehdotuksia alussa? Ennallistaminen, kompensaatio, jalostusarvo jne. eivät ehkä ole juuri eilen keksittyjä keinoja, mutta miksi pussillinen uusia olisi parempi kuin vanhat ja toimiviksi osoittautuneet, sen verran kuin niitä on voitu käyttää? Ehkä veron sijasta toimivampi saattaisi olla suojelukannustin koko tuotantoketjulle metsänomistajista teollisuuteen ja jalostajiin (kuten METSO-ohjelma oli kunnes hallitus leikkasi sen rahoituksen). Raha toimii parhaiten, sekä keppinä että porkkanana. (Battlessa ei asiaa sivuttu, mutta järkevintä lienee olisi aloittaa Metsähallituksesta sekä UPM:n kaltaisista suurmaanomistajista, saataisiin suurempia rauhoitettuja pinta-aloja uhattujen populaatioiden toipua ja laajentua, kuin yksityisomistajien maatilkuilla. Vaikka esteettisessä mielessä olisi mukavaa, että suojeltuja, tunnelmallisia, metsännäköisiä metsiä olisi moniaalla.)

Jäin väittelyn jälkeen miettimään, kuinka ihmisten ”inhimillinen ja henkinen jalostusarvo” saataisiin siinä mielessä korkeammaksi, että osattaisiin luoda ja ihastella muitakin työpaikkoja ja yritysmuotoja kuin yksipuolisen metsäteollisuuden massatuotanto alihankkijoineen? Tukisin verovaroilla mieluusti taitavaa puurakentajaa, metsämatkailuyrittäjää tai kuusesta lääkkeitä jalostavaa tutkijaa, ne tuovat puulle ”lisäarvoa” ja kunnioittavat sitä hienona materiaalina, suojelu voisi puolestaan tuoda monella metsälle lisää ekologista tai esteettistä arvoa. (Kuten huomata saattaa, talous- ja arvopuhetta en pysty minäkään kokonaan välttämään.) Jos Mielikäinen & co toivovat ”uusia” suojeluideoita, saanko minäkin toivoa metsätaloudelta ja -teollisuudelta uusia tuote- ja työpaikkaideoita, jotka ovat sekä ekologisesti että inhimillisesti kestävämpiä?

Keskustelu biotaloudesta jatkuu myös Debattibaarissa.

Kirjoittaja on metsäpuheen ja -merkitysten tarkkailija.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Kaupunkimetsiin kätkeytyy merkitystietoa – mitä se on ja mihin sitä tarvitaan?

Teksti ja kuva: Anni-Maaria Leppänen

Meissä kaikissa piilee valtava määrä tietoa omasta arjen elinpiiristämme. Elämämme aikana kertyneiden kokemustemme johdosta tiedämme esimerkiksi, mitä oma koti, piha tai lähimetsä meille merkitsee. Onko tällaisella merkitystiedolla sitten jotain väliä? Pitäisikö sitä kenties kerätä ja tallentaa entistäkin enemmän ja monipuolisemmin? Entäpä miten tällaista tietoa sitten tulisi käsitellä osana päätöksentekoa ja kaupunkisuunnittelua?

Kirjoitan parhaillaan kulttuurimaantieteen opinnäytetyötäni siitä, mitä Meri-Rastilan metsä merkitsee asukkaille, jotka käyttävät kyseistä metsää arjessaan. Tutkimusaineistoni koostuu siis niistä kokemuksista, muistoista ja kertomuksista, joita nämä asukkaat liittävät omaan lähimetsäänsä eli tässä tapauksessa Meri-Rastilan metsään. Lähimetsän merkitysten selvittämisen ohella olen törmännyt kiinnostaviin tutkimuksiin, joissa pohditaan kokemuspohjaisen merkitystiedon asemaa ja tärkeyttä osana päätöksentekoa ja kaupunkisuunnittelua.

Kalliometsämaisema kelopuineen voi ihastuttaa lähimetsässä liikkujaa ja nostaa mieleen muistot Lapin eräretkekistä.
Kalliometsämaisema kelopuineen voi ihastuttaa lähimetsässä liikkujaa ja nostaa mieleen muistot Lapin eräretkekistä.

Pyysin Meri-Rastilan asukkaita kertomaan minulle, mitä heidän lähimetsänsä heille merkitsee. Nimitän tätä asukkailta keräämääni informaatiota merkitystiedoksi, mutta sitä voisi yhtä hyvin kutsua myös paikallistiedoksi, josta puhuvat tutkijat Veikko Anttonen ja Riku Rinnekangas artikkelissaan ”Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa”. He kertovat kahdesta metsätiedon lajista, asiantuntijatiedosta ja paikallistiedosta, sekä näiden kahden välisestä suhteesta. Tutkijoiden mukaan paikallinen arjen metsätiedon muodostuminen ei edellytä erityistä teoriaa ja koulutusta, vaan se syntyy vähitellen käytännön ja kokemuksen kautta metsää käyttävien ihmisten (heidän tutkimustapauksessaan metsänomistajien) arjessa. Asiantuntijatieto taas rakennetaan koulutuksella, ja se perustuu teoriaperusteiseen ja tieteellisten menetelmin tuotettuun ymmärrykseen metsästä.

Nämä metsätiedon lajit syntyvät siis hyvin erilaisista lähtökohdista käsin, ja yleensä niitä myös käyttävät toisistaan erillään olevat tahot. Esimerkiksi tutkijat, päätöksentekijät ja viranomaiset tukeutuvat yleensä asiantuntijatietoon, kun taas metsänomistajien ja kaupunkimetsiä käyttävien asukkaiden metsätieto pohjautuu ennemminkin heidän omaan kokemukseensa metsän käytöstä.

Paikallistiedon suhdetta asiantuntijatietoon etenkin suunnittelun ja päätöksenteon näkökulmasta ovat tutkineet Maija Sipilä, Pia Bäcklund ja Liisa Tyrväinen. Heidän artikkelissaan ”Vaikuttamisen rajoilla – onko koetulla luonnolla sijaa kaupungin suunnittelussa ja päätöksenteossa?” tutkijat kutsuvat paikallistietoa luonnon kokemukselliseksi ulottuvuudeksi, joka muodostuu ihmisten kokemuksista ja arvostuksista. Se on siis ihmisten paikkoihin liittämää merkitystietoa, josta myös minun tutkimusaineistoni koostuu.

Kiinnostavaa artikkelissa on etenkin pohdinta siitä, millaisin edellytyksin kaupunkiluontoon liitetyt kokemukset ja arvostukset voisivat olla päätöksenteossa tasaveroista tietoa teknis-taloudellisen ja ekologisen luontotiedon (ns. asiantuntijatiedon) rinnalla. Tasaveroisuudella tutkijat tarkoittavat sitä, että asukkailta kerättävä informaatio pitäisi nähdä myös tietona eli yhtä pätevänä ja tarpeellisena informaationa kuin luontoa koskeva asiantuntijatieto (esim. tieto alueiden vesitaloudesta, maaperäoloista ja lajistosta tai rakentamisen, kunnallistekniikan ja luonnonhoidon kustannuksista).

Olen samaa mieltä tutkijoiden kanssa kokemuksista ja arvostuksista koostuvan paikallistiedon tasaveroisuuden vaatimuksesta, sillä arkiympäristöämme eivät muodosta pelkästään fyysiset tilat vaan nimenomaan koetut paikat, jotka syntyvät ajan saatossa ihmisten paikoille antamien merkitysten kautta ja ovat tärkeä osa arkea. Kaupunkien lähimetsätkin ovat niitä arjessaan käyttäville asukkaille merkityksellisiä paikkoja ja merkitystiedon lähteitä ovat näin ollen itse asukkaat.

Merkitystiedosta siis ollaan tietoisia ja sen keräämiseksi on kehitetty ja käytetty erilaisia menetelmiä. Lisäpohdintaa herättävät kysymykset, ovatko asukkaat tyytyväisiä näihin osallistumisen menetelmiin. Kokevatko he, että heidän äänensä todella tulee kuuluville päätöksenteossa ja suunnittelussa eikä jää pelkäksi mielipiteeksi asiantuntijatiedon jalkoihin?

On selvää, että kaupunkia ja kaupunkimetsiä pystytään suunnittelemaan teknisestä, taloudellisesta ja nykyään osin ekologisestakin näkökulmasta mainiosti pelkän asiantuntijatiedon varassa. Kuitenkaan ilman kattavaa merkitystiedon keräämistä ja sen tunnustamista tasaveroiseksi tiedoksi asiantuntijatiedon rinnalla ei pystytä suunnittelemaan oikeudenmukaista kaupunkia, jossa asukkaiden ääni on yhtä merkittävä tietolähde muiden tietolähteiden joukossa. Sipilä, Bäcklund ja Tyrväinen toteavatkin artikkelinsa lopussa, että asukkailla pitäisi olla auktoriteettiasema oman elinympäristönsä suunnittelussa, sillä luontoalueiden saavutettavuudella ja niiden laadulla on vaikutuksia ihmisten psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Suunnittelussa on siis kyse ihmisten elämään perustavanlaatuisesti vaikuttavista päätöksistä. Se, mihin tietoon päätöksenteko suunnittelun eri tasoilla pohjautuu, ei näin ollen olekaan aivan merkityksetöntä.

Lähteet:

  • Anttonen, V. & R., Rinnekangas 2006. Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa. Teoksessa: Vehkamäki, Seppo (toim.). Metsät ja hyvä elämä – monitieteinen tutkimusraportti. Metsäkustannus Oy.
  • Sipilä, M., Bäcklund, P. & L., Tyrväinen 2009. Vaikuttamisen rajoilla – onko koetulla luonnolla sijaa kaupungin suunnittelussa ja päätöksenteossa? Alue ja ympäristö, 38(1): 39-50.

Kirjoittaja opiskelee kulttuurimaantiedettä Helsingin yliopistossa ja tekee gradua liittyen kaupunkimetsien merkityksiin.

Terveyttä metsästä

Teksti Sini Heikkilä

Olen taipuvainen uskomaan, että ihminen on pääasiassa itsekäs laji. Sen vuoksi metsiensuojelussa, kuten muussakin ympäristönsuojelussa, myös ihmislähtöiset perustelut ovat tervetulleita. Viimeaikaiset tutkimukset antavat viitteitä siitä, että monet tällaisista perusteluista liittyvät meille tärkeään asiaan, terveyteen.

Metla järjesti Helsingissä toukokuun lopulla mielenkiintoisen seminaarin Nature promoting human health, jossa esiteltiin aiheeseen liittyvää uusinta tutkimusta. Luonnossa ja etenkin metsäisessä ympäristössä liikkuminen näyttäisi vaikuttavan positiivisesti niin ihmisen psyykkiseen kuin fyysiseenkin terveyteen, alkaen positiivisen ajattelun lisääntymisestä stressin lievittymiseen ja jopa syövän ehkäisyyn!

Metsien tervehdyttävä vaikutus liittyy luultavasti siihen seikkaan, että ihminen on psyko-fyysinen kokonaisuus: täysin fysiologisiltakin vaikuttavien sairauksien taustalla on usein myös psyykkisiä tekijöitä. Itämainen lääketiede on jo kauan ymmärtänyt tämän. Esimerkiksi Japanissa ns. metsäkylpyä – metsäisessä ympäristössä kävelyä, jonka aikana mieli lepää – on pidetty ihmisen terveydelle hyvänä, ja nyt tieteellinen tutkimus on vahvistamassa tätä.

Lisätutkimusta tarvitaan vielä paljon, mutta alustavat tulokset ovat vähintäänkin mielenkiintoisia. Entä jos luonnosta erkaantumisella ja luonnossa olemisen vähentymisellä on suuri merkitys lukuisien vakavien sairauksien lisääntymiseen? Kuinka saamme ihmiset ymmärtämään, että luontomaisessa ympäristössä oleminen on perustavanlaatuista hyvinvoinnillemme?  Jos onnistumme tässä, uskon että metsiensuojelutyö saa siinä sivussa aivan uutta puhtia.

Seminaarin paneelikeskustelussa kiinnostava huomio oli, että luonnon virkistyspalveluja ei ole onnistuttu – markkinointikielellä  sanoen – brändäämään riittävän hyvin. Ehkäpä uusien tutkimustulosten myötä kannattaisi lanseerata jokin luonnon kokonaisvaltaista hyvinvointivaikutusta paremmin kuvaava käsite.

Terveysintoilu on etenkin nuorten naisten keskuudessa iso juttu, joten naistenlehtiin vaan rohkeasti rummuttamaan tästä! Luonnossa liikkuminen ja oleilu pitäisi saada itsestään selväksi osaksi terveellistä elämäntapaa, samaan tapaan kuin esimerkiksi kuntoliikunta. Myös vanhemmat on saatava ymmärtämään, että lapset kannattaa altistaa luonnolle. Tämä Luonto-Liiton taannoin järjestämässä Lapset luontoon -keskustelutilaisuudessakin esiin tullut seikka on tärkeä. Äidit ja isät haluavat olla lapsilleen hyviä vanhempia, mutta heiltä puuttuu tieto siitä, että pistävät neulaset, tahraava muta, kompastuttavat puunjuuret ja hiljainen metsä ovat juuri sitä hyvää vanhemmuutta.

Kirjoittaja on Luonto-Liiton kerhohankevastaava.