Teksti: Ida Korhonen
Kun heinäkuussa telttailin Stansvikinkallioilla Helsingin Laajasalossa, en uskonut, että tulisin kirjoittamaan tätä blogitekstiä. Järjestimme silloin Stansvikin kaavankaatajaisiksi kutsutun tapahtuman, jossa vastustimme alueen arvokkaan vanhan metsän tuhoamista kerrostalokorttelin tieltä. En silloin vielä uskonut, että voisimme todella vaikuttaa jo kolme kertaa korkeimmassa hallinto-oikeudessa koeteltuun kaavaan. Jos paikallisaktiivit olivat taistelleet alueen puolesta jo 18 vuotta, mitä muutama nuori metsäaktivisti voisi vielä tehdä? Koin alueen puolustamisen lähinnä symbolisena tekona, josta voisi olla hyötyä tulevaisuudessa muiden lähimetsien suojelussa.
Onneksi kampanjassa oli mukana muutama aktiivi, jotka pitivät mahdollisena sitä, mitä muut väittivät mahdottomaksi. Pian kaavankaatajaisten jälkeen sai alkunsa Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanja, joka vaatii Helsinkiä perumaan tämänhetkiset metsiä uhkaavat kaavahankkeet ja lopettamaan arvokkaiden metsien päälle kaavoittamisen kokonaan. Kampanjan symboliksi nousi Stansvik, jossa hakkuu-uhasta tuli syyskuun alussa ajankohtainen. Helsingin kaupunki tiedotti silloin aloittavansa Stansvikintien perusparannuksen ja puiston 1. vaiheen rakentamisen. Käytännössä tämä tarkoitti vanhan metsän läpi rakennettavaa huoltotietä, jalopuulehtoon tulevaa parkkipaikkaa ja 564 puun kaatamista. Vaikka vielä ei ollutkaan kyse Stansvikinkallioiden metsän kaatamisesta ja kerrostaloista, oli tämä alku urakalle, jonka lopputuloksena alueen luonnon – metsien, lehtojen, kallioiden ja luonnontilaisten rantojen – tilalla olisi hoidettu puisto, rantabulevardi ja asuntoja 2000 ihmiselle. Päätimme, että tämä ei käy. Niin kauan kuin puut olisivat pystyssä, emme suostuisi luovuttamaan.
Minä ja toinen kampanjan aktiiveista, Aino, muutimme Stansvikiin siellä olevan mökkikylän asukkaiden ystävällisesti tarjotessa meille mökin (tai peräti neljä) käyttöömme. Tuntui, että juoksimme aikaa vastaan. Sometimme, kirjoitimme aiheesta eri medioille, tapasimme poliitikkoja ja valtuustoryhmiä sekä järjestimme säännöllisesti mielenosoituksen kaupungintalolla ja yhden Stansvikissä. Asiasta tuli henkilökohtainen, kun vietti kaiken aikansa Stansvikin metsissä ja rannoilla, ihaili aamuauringossa yli 300-vuotiaita mäntyjä, kuunteli yöllä lehtopöllön huhuilua, näki vaahteroiden pikkuhiljaa pukeutuvan ruskan sävyihin tai törmäsi iltahämärässä mäyrään. Muu maailma tuntui hyvin kaukaiselta, kun taas Stansvik oli elävä, ainutlaatuinen ja ikuinen.
Muut sanoivat, että Stansvikin pelastaminen on mahdotonta. Meille taas oli mahdotonta ajatella, että se voitaisiin menettää.
20.9. maanantaina heräsimme jännittyneinä. Helsinki oli tiedottanut, että puiden kaataminen aloitettaisiin sillä viikolla. Huoltotien ja parkkipaikan tieltä kaadettavat puut oli tarkoitus merkitä aamulla. Järjestimme samaan aikaan mielenosoituksen ja ylitimme uutiskynnyksen, kun Iltalehti ja Helsingin sanomat kirjoittivat tapahtumista. Jouduimme kuitenkin pettymään varsinkin Helsingin sanomien uutisointiin, sillä jutusta sai kuvan, että vastustimme vain alueen puistosuunnitelmaa, eikä siinä mainittu lainkaan kerrostalokorttelia, rantabulevardia tai muita alueen rakennussuunnitelmia. Ei sillä, ettemme olisi samalla vastustaneet myös puistosuunnitelmaa. Tuntuuhan se absurdilta, että kaupunki kutsuu hakkuita ja rakennustöitä valtaosin luonnontilaisessa lehdossa ”puiston kunnostukseksi”.
Sillä viikolla tapahtui paljon. Stansvikin kyläyhdistys ja Helsingin luonnonsuojeluyhdistys tekivät hallintopakkohakemuksen ELY-keskukseen ja Aluehallintovirastoon vedoten toimenpidealueella olevien vesilain suojeleminen kluuvin ja fladan luontoarvojen heikkenemiseen. Puiden kaato saatiin jäihin siihen asti, että virastoista saataisiin päätös mahdollisesta toimenpidekiellosta alueella. Saimme hieman lisäaikaa. Sen jälkeen tapahtumat sen kun kiihtyivät. Luovutimme yhdessä kyläyhdistyksen kanssa Stansvikinkallioiden rakentamista vastustavan, nyt jo yli 5200 nimeä keränneen adressin kaupunginvaltuustolle. Samalla kuulimme, että kaksi kaupunginvaltuutettua oli toisistaan tietämättä laittanut vireille valtuustoaloitteet, joilla haluttiin avata kyseinen asemakaava vielä uudelleen käsittelyyn. Myöhemmin samana päivänä kuulimme vielä kolmannesta valtuustoaloitteesta. Lopulta Helsingin kaupunkistrategiaan kirjattiin, että Stansvikinkallioiden asemakaava otetaan uudelleen tarkasteluun, eli käytännössä puretaan. Kaava kaatui sittenkin.
Maanantaiaamuna olimme heränneet peläten puiden kaadon alkavan milloin tahansa. Saman viikon loppuun mennessä mahdoton oli tehty mahdolliseksi.
Työ ei kuitenkaan ole vielä ohi.
Samassa kokouksessa, jossa päätettiin Stansvikin kaavan uudelleenarvioinnista, päätettiin myös muun muassa Vuosaaressa sijaitsevaan Pohjavedenpuistoon rakentamisesta. Huomenna, eli tiistaina 2.11. kaupunkiympäristölautakunta taas käsittelee mm. Karhunkaatajan ja Ramsinniemen alueiden asemakaavoja. Molemmille alueille on suunniteltu asuinrakentamista vanhan ja arvokkaan luonnonmetsän päälle. Tämä siitä huolimatta, että uudessa kaupunkistrategiassa linjattiin, ettei arvokkaimpien metsäkohteiden päälle enää rakennettaisi. Kivikonlaidassa taas aloitetaan kaupungin 28.10. julkaiseen tiedotteen mukaan marraskuun alussa kaatamaan puita maa-aineksen kierrätyskentän tieltä. Kyseessä tässäkin tapauksessa arvokas luonnonmetsä, mutta myös tärkeä virkistysalue ja osa Lahdenväylän suojaviheraluetta. Niin Kivikonlaidassa kuin Karhunkaatajan metsässä ja Ramsinniemessä on useita havaintoja uhanalaisista tai silmälläpidettävistä sekä vanhaa metsää indikoivista lajeista.
Paljon julkisuudessa ollut Stansvik pelastui, mutta sen varjossa metsiä järjestelmällisesti tuhoava systeemi on yhä olemassa ja voi hyvin. Kaupunki otti asekeleen oikeaan suuntaan, mutta todellisuus on vielä kaukana kaupunkistrategian ylevistä tavoitteista.
Miksi Helsingin metsien katoaminen sitten on niin suuri ongelma? Eikö olisi hyvä, jos ihmiset asuisivat tiiviisti kaupungeissa julkisen liikenteen tavoitettavissa ja luonto saisi olla rauhassa jossain siellä muualla?
Valitettavasti luonto ei Suomessa saa olla rauhassa missään. Kaupunkien ulkopuolella intensiivinen metsätalous on johtanut metsämaiseman yksipuolistumiseen, metsien nuorenemiseen ja monimuotoisuuden vähenemiseen. Vaikka kaupunkimetsät ovat pieniä ja usein myös virkistyskäytön kuluttamia, ne ovat myös monimuotoisia vanhoja metsiä, jollaisia Etelä-Suomessa ei juuri ole enää jäljellä. Samalla ne ovat viimeisiä saarekkeita monille uhanalaisille lajeille. Esimerkiksi Helsingin metsistä löytyy monia uhanalaisia tai harvinaisia kääpä- ja sammallajeja, ja Helsingissä on myös elinvoimainen, joskin kaavoittajia turhauttava liito-oravapopulaatio.
Samalla kun biodiversiteettikato ja ilmastonmuutos puhuttavat meillä ja maailmalla, tuntuu vastuuttomalta ja lyhytnäköiseltä, että Helsinki Suomen pääkaupunkina surutta kaavoittaa ja kaataa metsiään. Etelä-Suomen vanhojen metsien vähäisyyden huomioon ottaen meillä ei ole enää varaa menettää yhtäkään arvokasta metsää, oli se kuinka pieni tahansa. Sukupuuttovelkaa ei makseta vuokratuloilla takaisin.
Usein meiltä kysytään myös, mihin Helsinki sitten rakentaa, jos ei metsiin. Entä kohtuuhintainen asuminen ja kasvutavoitteet? Kun pyöräilen kotoani Vuosaaresta Stansvikiin ensin Roihupellon ja sitten Herttoniemen teollisuusalueiden läpi, näen hehtaaritolkulla yksikerroksisia teollisuushalleja ja puolityhjiä parkkipaikkoja. En ole kaupunkisuunnittelun asiantuntija, mutta uskallan väittää, että hallien päälle mahtuisi muutama kymmenen kerrosta lisää. Ja jossain vaiheessa tulevaisuudessa voi olla ajankohtaista kysyä, tarvitseeko todella aina rakentaa lisää.
Eräs poliitikko mainitsi, että kaupunginvaltuustossa pelätään Stansvikin alkavan toimia esimerkkinä. Eli jos Stansvikin kaava puretaan, voi se tulevaisuudessa johtaa myös muiden lainvoimaisten kaavojen purkamiseen. Tämä on ymmärrettävä pelko, sillä juuri sitähän me kampanjassa toivomme: kaikkien kaavoituksen uhkaamien metsien pelastamista, emme vain Stansvikin.
En silti halua, että tästä tulee tapa. Ymmärrän, että valtava määrä aikaa, rahaa ja vaivaa valuu hukkaan, kun kaava ensin suunnitellaan ja sitten puretaan. Itse asiassa haluaisin, että meillä olisi kaupunki, jossa meidän kampanjaamme ei tarvittaisi. Eikö olisi kaikille mukavempaa, jos joka kaavan kohdalla ei enää tarvitsisi tapella liito-oravista ja lahokaviosammalista. Helsingin metsät ovat arvokkaita paikallisesti, valtakunnallisesti ja jopa maailmanlaajuisesti. Ne ovat kaupunkilaisille rakkaita paikkoja joihin liittyy muistoja ja tunteita. Haluan Helsingin, jossa yhtäkään kaavaa ei tarvitse kaataa, sillä yhdenkään kaavan takia ei tarvitse kaataa metsää.
Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanjaa jatkuu Helsingissä. Tue meitä tai tule mukaan.
Jaa kuvia ja tarinoita uhatuista metsistä tai muista suojelemattomista lähimetsistä somessa aihetunnisteella #kaadetaankaava
Seuraa meitä instagramissa, twitterissä ja facebookissa:
Luonto-Liiton metsäryhmä @metsaryhma
Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanja @kaadetaankaava
Tule osallistumaan mielenosoitukseen kaupungintalon eteen. Seuraavat miekkarit ovat:
3.11.
10.11.
24.11.
8.12.
Tule paikalle Stansvikiin 20.11. järjestettävässä marrasmetsä -tapahtumaan!
Asutko muualla kuin Helsingissä ja haluat puolustaa oman kuntasi lähimetsiä? Aloita oma Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanja alueellasi. Autamme mielellämme kampanjan aloittamisessa. Ota yhteyttä kampanjaan somessa tai tämän blogin kirjoittajaan sähköpostilla: metsaryhma.pkseutu[at]luontoliitto.fi
Luonto-Liiton metsäblogi 