Metsähallitus ei näytä saavan tarpeekseen Vienan reitin historiallisten ja luonnonsuojelullisten arvojen tuhoamisesta. Viime syksynä sen hampaissa oli Syntisenkangas, ja tänä syksynä Metsähallitus on hakannut Aittokankaan alueella. Lisäksi se on laatimassa hakkuusunnitelmia Vienan reitin päähän Pulkkisenautiolle Museoviraston ja Kainuun Museon vastustavista lausunnoista huolimatta. Lausunnossaan Museovirasto on todennut muun muassa seuraavaa:
”Viiankijärven pohjoispuolella sijaitseva Pulkkisenautionkangas on selvitetyn reitin varrella merkittävin luonnontilaisena säilynyt vanhan metsän alue. Polun alkuperäinen luonne erämaata halkovana kulkutienä on täällä edelleen koettavissa. Hakkuut muuttaisivat olennaisesti polun kokonaisilmettä ja luonnetta. Museovirasto esittääkin, että hakkuista pidättäydytään.”
Tämän viikon torstaina 2.10. Kainuun maakunnan retkeily poikkeaa myös Vienan reitin alueelle keskustelemaan Vienan reitin ja Yli-Vuokin virkistysmetsän tilanteesta. Aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita osallistumaan tilaisuuteen: kokoontuminen Rautiaisen puromyllyllä 2.10. klo 15 (ks. myllyn sijainti täältä).
Jos haluat vaikuttaa Vienan reitin tulevaisuuteen, niin anna palautetta Metsähallitukselle sähköpostitse: palaute@metsa.fi
Lisäksi huolensa voi ilmaista esimerkiksi maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpolle (petteri.orpo@eduskunta.fi / sihteeri Tiina Sahlberg-Kelly: tiina.sahlberg-kelly@mmm.fi) ja ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasoselle (sanni.grahn-laasonen@eduskunta.fi / sihteeri Kristina Tamminen: kristina.tamminen@ymparisto.fi).
Seuraavissa valokuvissa Aittokankaan alue Metsähallituksen tämänsyksyisten hakkuiden jälkeen:
Syksyn 2014 hakkuissa Metsähallitus heikensi Vienan reitin kulttuuri- ja luontoarvoja entisestään.Historian siipien havina vaimenee hakkuu hakkuulta.Monen Aittokankaan vanhan puun tarina päättyi tänä syksynä.Elias Lönnrotin ajoista Vienan reitin luonne on muuttunut.
Helsingin kaupunginvaltuusto teki keskiviikkona 3.9.2014 syysretken Isosaareen ja Vallisaareen. Upeita kohteita.
Valitettavasti Isosaaressa vastassa oli irvokas näky.
Metsähallitus oli hakannut saaren keskuskuusikosta useamman hehtaarin arvokasta metsää.
Kaupunginvaltuuston retkellä oli sopivasti mukana myös Metsähallituksen luontopalveluiden henkilöstöä. Heille hakkuut tulivat yhtä suurena yllätyksenä ja järkytyksenä kuin suurelle osalle mukana olleita kaupunginvaltuutettujakin.
Meille luvattiin selvitys tilanteesta. Kyse on todennäköisesti myrskytuhoaluiden luonnonhoidon nimissä tehdyistä hakkuista. Valitettavasti mopo oli vain karannut käsistä.
Isosaaren osalta on surullista, että hakkuita on tehty juuri nyt, kun saaren käyttöä pohditaan aktiivisesti. Menetys Helsingin luonto- ja virkistysarvoille on melkoinen.
Hiljattain Metsähallituksen julkaiseman selvityksen mukaan ”retkeilijä kokee saavansa yhdestä vierailusta kansallispuistoon hyvinvointia keskimäärin 208 euron arvosta. ”
Tämä reissu oli ilman muuta ja kaikesta huolimatta vähintäänkin tuon arvoinen. Kiitos hienosta retkestä valtuutettu Jarmo Niemiselle ja Metsähallituksen luontopalveluiden väelle!
Oma lukunsa koko sopassa on myös Metsähallituksen ylimitoitetut tuottovaatimukset, jotka johtavat luonnon monimuotoisuuden kannalta liian suuriin hakkuisiin.
Kirjoittaja on ympäristöasiantuntija (HM), Luonto-Liiton toiminnanjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu (vihr).
Hanna Jauhiainen (vas.) merkitsee muistiin konkelolla kasvavan punahäivekäävän, joka on vanhan metsän indikaattorilaji. Pihla Salminen valokuvaa.
Osallistuin viime syyskuussa Luonto-Liiton metsälähettiläskoulutukseen, sillä halusin alkaa tehdä jotakin hupenevien metsiemme puolesta. Antoisan koulutuspäivän jälkeen meidät toivotettiin tervetulleiksi myös Luonto-Liiton metsäryhmän kokoukseen, jossa käsiteltiin muun muassa tulevaa kartoitusretkeä Etelä-Savoon Haarikko-järven alueelle. Haarikossa kuvatun Metsän tarina –dokumentin nähneenä sukat pyörivät jaloissani, kun kuulin, että voisin lähteä mukaan kartoittamaan metsiä tuolle yhdelle kuukkelien eteläisimmistä asuinsijoista. Alueesta on tehty suojeluesitys, jota varten suuri osa alueesta ja sen luontoarvoista oli jo kartoitettu, mutta joitakin reuna-alueita oli vielä tutkimatta. Pääsisin siispä oppimaan metsien kartoitusta ja vieläpä alueelle, jonka pikainen suojelu on hyvin tärkeää.
Lokakuussa koitti tuo odotettu reissu, pakkasen ja ensimmäisten lumihiutaleiden laskeutuessa. Perillä odotti iloinen joukko metsäryhmäläisiä, jotka opastivat minut metsän kartoitukseen. Ensimmäisenä aamuna jakauduimme muutaman hengen ryhmiin ja jaoimme jokaiselle ryhmälle kartoitettavan alueen. Pääsin kahden konkarin mukaan Rakovuorille, joista osa oli jo UPM:n suunnitelmissa suojeltavina luontokohteina.
Opin ensimmäisen kartoituspäiväni aikana muutamia kääpälajeja, koetin arvioida metsän ikää, tyyppiä sekä lahopuun määrä ja räpsin kuvia. Sain lainaksi GPS-laitteen, josta kartan kanssa seurasin reittiämme ja johon merkkasin suojelun kannalta tärkeitä lajeja ja paikkoja, esimerkiksi kääpiä ja korpilaikkuja. Ja voi sitä riemun tunnetta, kun kaatuneen kuusen juurakosta löytyi vanhan metsän lajeihin kuuluva aarnisammal (Schistostega pennata)! Illalla majapaikkaamme palattuamme saimme kuulla iloisia uutisia myös toiselta ryhmältä, sillä he olivat nähneet kuukkeliparin sekä liito-oravan papanoita.
Pihla Salminen (oik.) ja Hanna Jauhiainen kirjaavat aarnisammalen GPS-koordinaatteja Rakovuorilla.
Seuraavana inventointipäivänä saimme oppaaksemme alueen läpikotaisin tuntevan luontokuvaaja Hannu Siitosen, joka on yksi Metsän tarina –dokumentin tekijöistä. Hannu näytti meille viime kesänä salamasta syttyneen metsäpaloalueen. Mustaksi palanut maa ja puunrungot olivat maagisen kauniita ja pohjantikkakin kuului jo tulleen apajille kaivamaan makupaloja palaneen puunkuoren alta.
Kuukkeli laskeutuu Hannu Siitosen kädelle.
Päätehakkuiden vertaaminen metsän luonnolliseen uudistumiseen metsäpalon kautta tuntui absurdimmalta kuin koskaan, kun kuljimme tuossa kauniissa, uutta voimaa huokuvassa metsässä. Tapasimme myös kuukkeliparin, joka uteliaana lähestyi meitä puusta toisen lennähdellen. Sinä hetkenä viimeistään päätin, että aion auttaa metsien kartoituksessa aina kun se vain on mahdollista.
Metsäpaloalueen tutkimisen jälkeen lähdimme vielä kartoittamaan kahta pienempää aluetta, mahdollista liito-orava metsikköä sekä ilmakuvien perusteella lupaavan näköistä metsälaikkua. Menin jälkimmäisen ryhmän mukana, mutta maisema ei paikan päällä ollutkaan aivan se mitä odotimme ja toivoimme. Siinä missä meidän kartoissamme oli metsää, oli nyt heinikoitunut hakkuuaukea. Näky oli surullinen, mutta vakuutti minut siitä, että metsien kartoitusta on tehtävä niin paljon kuin mahdollista, jotta sama ei toistu muualla.
Kirjoittaja on 22-vuotias luonnonmaantieteen opiskelija, Luonto-Liiton luontokerho-ohjaaja ja metsien ystävä pienestä pitäen. Kirjoitus on aiemmin julkaistu Nuorten Luonto -lehden numerossa 1/2014. Jos sinäkin haluaisit lähteä kartoittamaan metsiä, ota yhteyttä Luonto-Liiton metsävastaavaan Lauri Kajanderiin (lauri.kajander [ät] luontoliitto.fi). Tulevan kesän kartoituksia suunnitellaan jo!
ps. Luontojärjestöt tekivät äskettäin Haarikon naapurista suojeluesityksen myös Tornatorin omistamalle Saarijärven alueelle. Suojeluesitys löytyy täältä.
Suojeltu metsä -osio näkyy heti näyttelyihin laskeuduttaessa.
Punkaharjulla sijaitsevassa Suomen Metsämuseo Lustossa ei pitkään ollut metsien suojelu lainkaan edustettuna. Viime vuoden keväällä perusnäyttelyssä avautunut Suojeltu metsä -osio muutti tilanteen kertaheitolla. Pieni, mutta näyttävä osasto esittelee metsiensuojelutoimijoita, suojelutyön arkea, suojelualueverkoston kehittymistä sekä yksittäisiä tempauksia ja kampanjoita vuosien varrelta. Osio tulee esiin heti, kun museokävijä laskeutuu ramppia pitkin Luston näyttelyihin. Rampin toisella puolella näkyy osuvasti Metsänparantajien vuosisata -näyttely auroineen ja valtavine ojineen.
Punkaharjun suunnalla liikkuvien kannattaa ehdottomasti katsastaa Metsämuseo Luston näyttelyt. Metsiensuojeluosion lisäksi myös Luston muissa näyttelyissä riittää runsaasti ihmeteltävää, ja tekemistä löytyy lapsillekin. Lusto on kiinni tammikuun lopun, mutta avautuu taas normaalisti helmikuun alussa.
Hankkeista ja näyttelyistä huolimatta metsiensuojelun historian tallennus on kesken. Lisäyksiä kokoelmiin kaivataan jatkuvasti. Jos sinulla on jotain lahjoitettavaa, voit kysyä lisätietoja allekirjoittaneelta (emilia ät emiliapippola.com / 050-5402551) tai suoraan Lustosta, esimerkiksi intendentti Leena Paaskoskelta, jonka yhteystiedot löytyvät täältä.
Luston amanuenssi Reetta Karhunkorva esittelee lehtileikettä, joka oli ainut metsien suojeluun liittyvä materiaali Luston kokoelmissa ennen ympäristöliikkeen ja metsiensuojelun historian tallennushankkeita.Luonto-Liiton metsäryhmäläiset tutustuivat Luston näyttelyyn UPM:n Haarikon alueelle eli Metsän tarina -elokuvan kuvauspaikoille suuntautuneen maastokartoitusretken yhteydessä 20.10.2013. Kuva: Lauri Kajander.Metsiensuojelutyön arkea ja toimijoita.Vuosien saatossa kartat, inventointilomakkeet ja kamerat ovat olleet ahkerassa käytössä.Tempauksia ja kampanjoita metsien suojelutilanteen edistämiseksi. Vasemmalla pilkottaa retkeilyä esittelevä näyttelyosio.Esimerkkitapaus: Kessi.Suojelualueverkoston kehittyminen.
***
Kirjoittaja on työskennellyt kahteen otteeseen projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa on tallennettu metsiensuojelun historiaa. Yhteystyökumppanina on ollut Suomen Metsämuseo Lusto. Vuonna 2011 hanke sai tukea Metsämiesten Säätiöltä ja Kansan Sivistysrahastolta. Vuonna 2013 Suomen Luonnonsuojelun Säätiö tuki hanketta henkilökohtaisella apurahalla.
Rahankeräyslupa * Keräysluvan saaja: Luonto-Liitto ry * Keräysluvan myöntäjä: Poliisihallitus * Keräysluvan numero: 2020/2013/1235 * Myöntämisajankohta: 3.6.2013 * Toimeenpanoaika: 1.7.2013–30.6.2015 * Toimeenpanoalue: koko maa Ahvenanmaata lukuunottamatta * Kerättävien varojen käyttötarkoitus: Kerätyt varat käytetään lasten ja nuorten luonnonharrastus- ja ympäristötoiminnan, kerho- ja leiritoiminnan toteuttamiseen sekä koulujen kerho-, oppilaskunta- ja opintotoiminnan tukemiseksi. Kerätyillä varoilla tuotetaan materiaaleja sekä järjestetään koulutusta, leirejä, kursseja, retkiä ja luentoja.
Kuva: Emilia Pippola
2) Metsäretki
Anna sukulaisellesi tai ystävällesi lahjaksi retki metsään tai suolle. Askartele lahjan saajalle lahjakortti. Retki voi suuntautua pieneen lähimetsään tai suureen metsään kauemmas ja retki voi olla lyhyt tai pitkä. Vinkkejä retkikohteista voit etsiä esimerkiksi luonnonsuojelujärjestöjen Kansallisomaisuus turvaan -suojeluesityksestä, johon on koottu suojelemattomia, arvokkaita metsäalueita valtion mailta.
Metsähallitus on jälleen hakannut historiallisen Vienan reitin varrella, tällä kertaa Suomussalmen Syntisenkankaan alueella. Lokakuun puolivälissä toteutetuista hakkuista voi lukea
Pohjanlahden ja Vienanmeren aikanaan yhdistänyt Vienan reitti ja sitä merkitsevät vanhat puut ovat muinaismuistolain suojaamia muinaisjäännöksiä. Vuodesta toiseen Metsähallitus suorittaa reitin varrella avohakkuita, eikä jälki ole kaunista katseltavaa. Kaikkialle ei jätetä suojavyöhykkeitä lainkaan, metsäkoneet ovat paikoin vaurioittaneet reittiä ja toisinaan Metsähallitus on kaatanut myös merkkipuita. Tämänsyksyisissäkin hakkuissa aukot ulottuvat osin polkuun saakka jättäen reitin paljaaksi.
Vuosien saatossa poliisille on jätetty useita rikosilmoituksia Vienan reitin hakkuista. Esimerkiksi vuonna 2010 Kainuun luonnonsuojelupiiri teki rikosilmoituksen muinaismuistolain rikkomisesta. Näistä hakkuista uutisoi muun muassa Helsingin Sanomat. Kaikesta huolimatta Metsäahallitus ei ole joutunut minkäänlaisiin seuraamuksiin kulttuurihistorian tuhoamisesta, vaan se jatkaa määrätietoisesti reitin tuhoamista. Valokuvissa näkyy Vienan reitin tila Syntisenkankaalla lokakuun 2013 hakkuiden jälkeen.
Vienan reitin maisemaa Syntisenkankaalla. Hakkuut ulottuvat paikoin polkuun asti.Metsähallitus mitoittaa hakkuut joka kerta liian suuriksi Vienan reitin varrella.Elias Lönnrot käytti Vienan reittiä runonkeruumatkoillaan 1800-luvulla. Historiallista tunnelmaa on vaikea enää aistia hakkuiden ja nuorten taimikoiden lomassa.Syntisenkankaan ikivanhat puut odottamassa noutajaa.Tämä oli vanhaa metsää. Nyt se on mäntytukki. PEFC-sertifioitu.Onko tämä mielestäsi virkistysmetsää?Seppo Leinosen pilakuva vuodelta 2005 osoittaa, ettei Metsähallituksen touhu ole vuosien saatossa muuttunut.
Kyllästyttääkö? Anna ihmeessä palautetta Metsähallitukselle, esim. metsätalouden johtajalle (Jussi Kumpula, puh. 020564 6657) ja/tai Suomussalmen tiimiesimiehelle (Heikki Juntunen, puh. 0205646417) Palautetta voi antaa myös sähköpostitse: etunimi.sukunimi@metsa.fi tai Metsähallituksen nettisivujen palautelomakkeella.
Olen viime viikkoina tallentanut ison läjän Luonto-Liiton metsäryhmän dioja Kantapuu-museotietokantaan. Kuvat eivät ole vielä tietokannassa julkisesti nähtävillä. Haluankin jakaa jo nyt laajemmalle yleisölle muutaman äskettäin vastaan tulleen helmen.
Jan Kunnas esittelee Metsähallituksen toimintaa Nurmeksen Uuronvaaralla 1992. Paperissa lukee: ”Näin toimii Metsähallitus”.Luonto-Liiton metsäryhmä aloittelemassa aarniometsäkartoituksia Kuhmossa 1992. Kuvassa Janne Kumpulainen, Jorma Rinkinen ja Jarmo Pyykkö.
Kirjoittaja työskentelee metsiensuojelun historian tallentajana Luonto-Liiton metsäryhmässä. Tallennusta tehdään yhteistyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa.
Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:
Vaikka tiedotusvälineet pauhasivat 80-luvun puolivälissä globaaleista ympäristöongelmista, Luonto-Liiton paikallistoiminta oli jähmeää. Vuosikymmenen loppupuolella toiminta alkoi virkistyä metsäkysymysten myötä: ensin syntyi erämaaliike, sitten Murhijärvi-liike, ja lopullinen päänavaus oli Talaskangas.
Talaskankaan alueen suojelu oli ollut esillä jo 70-luvulla. Vaikka Vieremän kuntakin puolsi suojelua, asia ei edennyt mihinkään. Sen sijaan Metsähallitus rakensi alueelle kattavan metsätieverkon. Vuonna 1986 paikalliset asukkaat ottivat yhteyttä muutamiin luonnonsuojelijoihin ja pyysivät apua. Janne Kumpulainen oli yksi heistä.
Janne Kumpulainen puhelimessa Talaksen taikakesän tukikohdassa.
– Olen kotoisin Iisalmesta, ja sukuni kävi Talaskankaalla marjastamassa. Lukion jälkeen kaverini sanoi, että sinne suunnitellaan hakkuita. Teimmekin Talaskankaalla kahdestaan inventointeja koiravaljakolla talvella 1986. Vuonna 1987 Talaskankaalla pidettiin ensimmäinen leiri, jossa oli luontoliittolaisiakin mukana, Janne kertoo.
Neuvotteluista ja vetoomuksista huolimatta hakkuut alkoivat marraskuussa 1988. Talaksen suojelijoita, mukana myös luontoliittolaisia, kerääntyi viikonlopuksi alueelle retkeilemään ja kartoittamaan sen luontoa. Kolmisenkymmentä luonnonsuojelijaa jäi paikalle. Maanantaiaamuna he olivat metsureita vastassa. Poliisi tuli hajottamaan porukan, ja hakkuut jatkuivat. Seurasi useita mielenosoituksia, tiedotteita, vetoomuksia ja muuta toimintaa Talaskankaan puolesta, mutta Metsähallitus taipui vain muutamiin myönnytyksiin.
Avohakkuu Talaskankaan etelälaidalla.
Hakkuut seis Sopenmäellä
Kuvaaja Jan Kunnas istui puussa Heinosenahon hakkuita estämässä 21.2.1989.
Vetoomukset eivät auttaneet Vuolijoen puoleisen Sopenmäenkään kohdalla, mutta tällä kertaa luonnonsuojelijat olivat päättäneet lopettaa hakkuut väkivallattoman vastarinnan keinoin. Sopenmäen keskiosissa sijaitsevalla Heinosenaholla käytiin kiihkeimmät taistot helmikuussa 1989. Taiteilija Tuuli Luukas tuli mukaan Talaskangas-liikkeeseen aivan Heinosenahon tapahtumien alkuvaiheessa.
– Istuimme opiskelukavereitteni kanssa Taideteollisen korkeakoulun ruokalassa. Minna Punkari, nykyinen Rajala, alkoi puhua Talaksesta. Puskaradion kautta sana oli meidänkin laitokselle kulkeutunut, Tuuli muistelee.
Iltapalaa mielenosoitusten jälkeen Vuorokkaan kaivoksella.
Ympäristöasiat olivat paljon esillä myös taidekasvatuksessa, ja monet opiskelijat olivat ekologisesti tiedostavia.
– Minulla oli ollut pidempään turhautunut olo, että jotain voisi tehdä. Me mentiin sitten sinne Vuorokkaan entiselle kaivokselle, joka oli saatu paikalliselta pastorilta aktivistien hermokeskukseksi. Aamulla mentiin tielle, missä metsurit olivat odotettavissa, ja sieltähän he tulivat. Ja sitä kesti monta päivää.
Osa aktivisteista kytki itsensä kettingein metsätraktoriin, osa kiipesi puihin, jottei niitä kaadettaisi, ja taideopiskelijoilla oli aina joka päivälle erilaista performatiivista koreografiaa. Väkeä oli niin paljon, että poliisilla kesti kauan ennen kuin kaikki saatiin poistettua metsästä. Moni oli useaan kertaan Kajaanissa putkassa. TV ja radio välittivät tapahtumat kaikelle kansalle.
– Pääsimme putkasta aina illalla pois, ja sitten kävimme paikallisessa pubissa katsomassa TV:stä, missä oikein mennään, kertoo Tuuli.
Viikon rytinällä Talaskangas saatiin toimenpidekieltoon kesän tutkimusten ajaksi. Ainoastaan Heinosenahon hakkuut Metsähallitus suoritti loppuun.
Taideopiskelijoiden suunnittelema loppuperformanssi Heinosenaholla: Metsän kaatuessa kaatuu myös ihminen. Osa esitti ihmispuita, osa suojelijoita ja Tuuli Luukas (oik.) esitti metsuria. Kirvestä heilauttamalla metsuri katkaisi fiktiivisesti ihmispuun, mutta jos suojelija ehti rynnätä halaamaan puuta, metsuri jättikin sen pystyyn. Koko performanssi meni radiotoimittajan kuvailemana mediaan suorana lähetyksenä.
Talaksen taikakesästä Luonto-Liiton metsäryhmään
Lastenleiri Iso-Talaksen rannalla.
Toimenpidekiellon astuttua voimaan Talas-aktivistit eivät jääneet toimettomiksi. He suunnittelivat kesätapahtumien sarjan, Talaksen taikakesän. Ohjelmassa oli muun muassa lastenleiri, kansainvälinen työleiri, taideleiri, valokuvanäyttely, metsäretkiä ja metsämatinea. Tarkoituksena oli selvittää alueen suojeluarvoja sekä tehdä Talaskangas tunnetuksi. Tukikohtana oli Kapeaveden entinen kansakoulu Vieremällä.
Talaskangas-rap soi radiossa, alue todettiin luontoarvoiltaan kansallispuistojen veroiseksi, ja Talaskankaan tapahtumat vaikuttivat osaltaan valtakunnallisten vanhojen metsien kartoitusten käynnistymiseen saman vuoden syksyllä. Talaskangas oli myös jonkinlainen lähtöponnistus tapahtumien ketjuun, joka lopulta johti Luonto-Liiton metsäryhmän perustamiseen vuonna 1993. Vahvemmin ryhmän syntyyn vaikuttivat myöhemmin Porkkasalon metsätaistot sekä sen jälkeiset vanhojen metsien inventoinnit Kainuussa.
Kansainvälisen työleirin osallistujia ansaitulla tauolla Kapeaveden koululla.
– Paikallinen yhteistyö oli koko Talaksen erityisarvo: toimittiin yhdessä paikallisten kanssa, paikallisista suojelutarpeista. Se on yhä nykyäänkin arvokasta vieremäläisille, kiteyttää Janne.
Luonto-Liiton tasolla Talaskangas ja välittömät tapahtumat sen jälkeen vaikuttivat siihen, että Luonto-Liiton luontokerhoihin nojautunut toiminta muuttui nykyaikaisemmaksi ympäristöjärjestötoiminnaksi.
– Luonto-Liitossa syntyi toimintaryhmäajattelu. Talaskangas oli myös esimerkki siitä, kuinka metsiensuojelutoimintaa harjoitetaan. Toimintamalli jalkautui muihinkin maakuntiin, Janne kertoo.
Yleiseen metsiensuojelukeskusteluun Talaskangas toi mukaan monimuotoisuuden käsitteen.
– Metsähallitus väitti, ettei Etelä-Suomessa ole aarniometsää. Talaskankaalla alettiin monimuotoisuuteen nojautuen argumentoida, että on muutakin arvokasta kuin koskematon ympäristö ja muutakin kuin estetiikka, valottaa pitkäaikainen metsäaktivisti Matti Ikonen. Hän tempautui mukaan metsiensuojelutoimintaan hieman Talaskankaan tapahtumien jälkeen.
– Talas vaikutti käänteentekevästi koko omaan elämänhistoriaan, ja ammatillisesti meihin moniin. Se toi eri alojen ihmisiä yhteen ja loi suorastaan uusia konsepteja. Taiteiden ja tieteiden välinen yhteistyö synnyttää ennalta arvaamatonta synergiaa, havainnollistaa Tuuli.
Metsämatinea Talaskankaalla 29.7.1989. Keskellä kirjailija Aarno Kellberg.
Kirjoittaja työskentelee metsiensuojelun historian tallentajana yhteystyössä Luonto-Liiton metsäryhmän sekä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Tiivistys tästä jutusta on julkaistu Nuorten Luonto -lehden tuoreimmassa numerossa 3/2013.
Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:
Lähdin vuonna 1998 Laplandskij lesiin Metsähallituksen työntekijänä Dennis Smirnovin ja Mishan kanssa kartoittamaan alueen metsiä. Laplandskij les sijaitsee Kuolan niemimaalla, rajoittuen UKK-puistoon länsilaidaltaan. Laplandskij les oli silloin täysin suojelematon, mutta upea satojen tuhansien hehtaareiden suuruinen metsäerämaa. Sen länsiosat ovat pitkälti männikköjä ja itäosat kuusivaltaisia. Männiköitä hakattiin koko ajan kovaa vauhtia ja siellä oli laajoja avohakkuita sekä metsätyöläisten leirejä.
Metallivaunu metsätyöläisten leirillä.
Venäläiset tutut heittivät meidät metsään. Osan matkasta kuljimme peltisellä veneellä, jossa oli yhden hevosvoiman moottori. Kuljimme ensin Mishan kanssa, ja Dennis tuli mukaamme viimeiseksi kahdeksi viikoksi. Jokien ylityksiin oli keksittävä tekniikoita siltojen puuttuessa: jos niitä ei pystynyt kahlaamaan, kiipesimme puita pitkin.
Misha ylittää joen.
Suurimman osan ruoasta kuljetimme itse mukanamme, mutta keräsimme lisäksi punikkitatteja, joita paistoimme trangian pannulla. Telttasaunankin pojat onnistuivat rakentamaan erään lammen rannalle. He keräsivät laajalta alueelta kiviä kasaksi, lämmittivät kivikasaa ja laittoivat monta tuntia lämmenneen kasan päälle tukien varaan pressun. Löylyt olivat leppoisat, mutta saunominen keskellä erämaata oli hyvin ylellistä.
Minä tein kartoituksesta raportin Metsähallitukselle. Misha ja Dennis veivät omat kartoitustuloksensa venäläisten ympäristöjärjestöjen sekä viranomaisten käyttöön. Vuosien jälkeen Laplandskij lesin itäosa suojeltiin.
Telttasaunan kiuas.Misha ja Dennis saunan lämmityksessä.Dennis suolla.Dennis puussa.Kahluu joen yli.Misha ja Dennis tunturissa.
Kirjoittaja toimi Luonto-Liitossa Venäjän metsäasioiden parissa 1996-1999. Vuonna 2003 hän valmistui Helsingin yliopistosta pääaineenaan systemaattis-ekologinen kasvitiede. Sen jälkeen hän työskenteli biologian ja maantieteen opettajana. Nykyisin Aulikki toimii ympäristökasvattajana Luontokoulu Tikankontissa ja Suomen luonto- ja ympäristökoulujen liitossa. Tämän reportaasin kuvat ovat päätyneet myös Suomen metsämuseo Luston kokoelmiin Luonto-Liiton metsiensuojeluaineiston tallennushankkeen myötä.
Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:
Luonto-Liiton metsäblogi 