Vienan reitti jälleen Metsähallituksen kynsissä

Teksti: Emilia Pippola
Valokuvat: Luonto-Liitto

Metsähallitus ei näytä saavan tarpeekseen Vienan reitin historiallisten ja luonnonsuojelullisten arvojen tuhoamisesta. Viime syksynä sen hampaissa oli Syntisenkangas, ja tänä syksynä Metsähallitus on hakannut Aittokankaan alueella. Lisäksi se on laatimassa hakkuusunnitelmia Vienan reitin päähän Pulkkisenautiolle Museoviraston ja Kainuun Museon vastustavista lausunnoista huolimatta. Lausunnossaan Museovirasto on todennut muun muassa seuraavaa:

”Viiankijärven pohjoispuolella sijaitseva Pulkkisenautionkangas on selvitetyn reitin varrella merkittävin luonnontilaisena säilynyt vanhan metsän alue. Polun alkuperäinen luonne erämaata halkovana kulkutienä on täällä edelleen koettavissa. Hakkuut muuttaisivat olennaisesti polun kokonaisilmettä ja luonnetta. Museovirasto esittääkin, että hakkuista pidättäydytään.”

Tämän viikon torstaina 2.10. Kainuun maakunnan retkeily poikkeaa myös Vienan reitin alueelle keskustelemaan Vienan reitin ja Yli-Vuokin virkistysmetsän tilanteesta. Aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita osallistumaan tilaisuuteen: kokoontuminen Rautiaisen puromyllyllä 2.10. klo 15 (ks. myllyn sijainti täältä).

Jos haluat vaikuttaa Vienan reitin tulevaisuuteen, niin anna palautetta Metsähallitukselle sähköpostitse: palaute@metsa.fi

Lisäksi huolensa voi ilmaista esimerkiksi maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpolle (petteri.orpo@eduskunta.fi / sihteeri Tiina Sahlberg-Kelly: tiina.sahlberg-kelly@mmm.fi) ja ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasoselle (sanni.grahn-laasonen@eduskunta.fi / sihteeri Kristina Tamminen: kristina.tamminen@ymparisto.fi).

Seuraavissa valokuvissa Aittokankaan alue Metsähallituksen tämänsyksyisten hakkuiden jälkeen:

Vienan reitti, Aittokankaan alue, syksy 2014
Syksyn 2014 hakkuissa Metsähallitus heikensi Vienan reitin kulttuuri- ja luontoarvoja entisestään.

Vienan reitti, Aittokankaan alue, syksy 2014
Historian siipien havina vaimenee hakkuu hakkuulta.

Vienan reitti, Aittokankaan alue, syksy 2014
Monen Aittokankaan vanhan puun tarina päättyi tänä syksynä.

Vienan reitti, Aittokankaan alue, syksy 2014
Elias Lönnrotin ajoista Vienan reitin luonne on muuttunut.

Metsähallitus jatkaa syntejään Vienan reitillä

Teksti: Emilia Pippola
Valokuvat: Luonto-Liitto

Metsähallitus on jälleen hakannut historiallisen Vienan reitin varrella, tällä kertaa Suomussalmen Syntisenkankaan alueella. Lokakuun puolivälissä toteutetuista hakkuista voi lukea

Pohjanlahden ja Vienanmeren aikanaan yhdistänyt Vienan reitti ja sitä merkitsevät vanhat puut ovat muinaismuistolain suojaamia muinaisjäännöksiä. Vuodesta toiseen Metsähallitus suorittaa reitin varrella avohakkuita, eikä jälki ole kaunista katseltavaa. Kaikkialle ei jätetä suojavyöhykkeitä lainkaan, metsäkoneet ovat paikoin vaurioittaneet reittiä ja toisinaan Metsähallitus on kaatanut myös merkkipuita. Tämänsyksyisissäkin hakkuissa aukot ulottuvat osin polkuun saakka jättäen reitin paljaaksi.

Vuosien saatossa poliisille on jätetty useita rikosilmoituksia Vienan reitin hakkuista. Esimerkiksi vuonna 2010 Kainuun luonnonsuojelupiiri teki rikosilmoituksen muinaismuistolain rikkomisesta. Näistä hakkuista uutisoi muun muassa Helsingin Sanomat. Kaikesta huolimatta Metsäahallitus ei ole joutunut minkäänlaisiin seuraamuksiin kulttuurihistorian tuhoamisesta, vaan se jatkaa määrätietoisesti reitin tuhoamista. Valokuvissa näkyy Vienan reitin tila Syntisenkankaalla lokakuun 2013 hakkuiden jälkeen.

Vienan reitin hakkuut 2013 - Syntisenkangas
Vienan reitin maisemaa Syntisenkankaalla. Hakkuut ulottuvat paikoin polkuun asti.

Vienan reitin hakkuut 2013 - Syntisenkangas
Metsähallitus mitoittaa hakkuut joka kerta liian suuriksi Vienan reitin varrella.

Vienan reitin hakkuut 2013 - Syntisenkangas
Elias Lönnrot käytti Vienan reittiä runonkeruumatkoillaan 1800-luvulla. Historiallista tunnelmaa on vaikea enää aistia hakkuiden ja nuorten taimikoiden lomassa.

Vienan reitin hakkuut 2013 - Syntisenkangas
Syntisenkankaan ikivanhat puut odottamassa noutajaa.

Vienan reitin hakkuut 2013 - Syntisenkangas
Tämä oli vanhaa metsää. Nyt se on mäntytukki. PEFC-sertifioitu.

Vienan reitin hakkuut 2013 - Syntisenkangas
Onko tämä mielestäsi virkistysmetsää?

MetsŠhallitus avohakkaa historiallista Vienan reittiŠ
Seppo Leinosen pilakuva vuodelta 2005 osoittaa, ettei Metsähallituksen touhu ole vuosien saatossa muuttunut.

Kyllästyttääkö? Anna ihmeessä palautetta Metsähallitukselle, esim. metsätalouden johtajalle (Jussi Kumpula, puh. 020564 6657) ja/tai Suomussalmen tiimiesimiehelle (Heikki Juntunen, puh. 0205646417) Palautetta voi antaa myös sähköpostitse: etunimi.sukunimi@metsa.fi tai Metsähallituksen nettisivujen palautelomakkeella.

Alkuperäiskansat ja metsä: Batwa -kulttuurin myötä on katoamassa valtavasti arvokasta tietoa metsistä

Teksti ja kuvat Kati Tiitola

Maisemaa Mgahingan kansallispuistosta.

Vierailin Ugandassa turkulaisen Etnia ry:n ja Radio Robin Hoodin kehitysyhteistyöhankkeen tiimoilta heinäkuussa 2010. Matkasimme pieneen Kisoron kaupunkiin tutustumaan paikallisen alkuperäiskansan, batwojen, asemaan ja elinoloihin sekä tapaamaan alkuperäiskansan asemaa kohentamaan pyrkivän batwa-toimiston työntekijöitä. Mieleenpainuva matka herätti paljon ajatuksia alkuperäiskansoihin ja luonnonsuojeluun liittyvästä tematiikasta. Batwojen kohtalo on surullinen esimerkki siitä, miten vuosituhansia vanhan kulttuurin myötä on vaarassa kadota valtava määrä tietoa ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta.

”Metsän ihmiset”

Matkalla pääkaupungista Kampalasta Kisoroon maiseman hallitsevin elementti ei jää epäselväksi; metsää on raivattu urakalla maanviljelyn tarpeisiin. Tasainen peltojen ja pienten kylien värittämä maisema muuttuu metsäisemmäksi vasta matkattuamme kymmenisen tuntia ja saavuttuamme Lounais-Ugandan vuoristoalueelle lähellä Kongon demokraattisen tasavallan ja Ruandan rajaa. Täällä sijaitsevat harvat säästyneet metsäalueet, jotka tarjoavat kodin muun muassa erittäin uhanalaisille vuorigorilloille. Näissä metsissä on kehittynyt myös ikivanha kulttuuri, jolle metsä on merkinnyt kaikkea. Batwojen kulttuuri on yksi maailman vanhimmista: heidän arvellaan asettuneen Keski-Afrikan vuoristojen metsiin jopa 60 000 vuotta sitten. Batwat ovat näin ollen olleet alueen ensimmäisiä ihmisasukkaita. Batwat kutsuvat itseään nimellä ”metsän ihmiset”.

Batwoilla on perinteisesti ollut hyvin voimakas ja läheinen suhde metsään, joka on luonut pohjan heidän metsästykseen ja keräilyyn pohjautuvalle elinkeinoilleen ja koko kulttuurilleen. Metsä on merkinnyt batwoille kaikkea sekä aineellisessa että henkisessä mielessä. Antropologi Colin Turnbullin mukaan läheinen yhteys metsään kattaa koko batwojen henkisen, sosiaalisen ja kulttuurisen maailman (Turnbull 1961: The Forest People). Keskisen Afrikan metsissä on kehittynyt vuosituhansien saatossa kulttuuri, jonka elinehtona on ollut elinympäristön kunnioittaminen: batwa-yhteisöissä luonnonvaroja ei koskaan ole kulutettu kestämättömällä tavalla. Esimerkiksi metsästämistä yli välttämättömän tarpeen on batwa-yhteisössä pidetty suurena rikkomuksena.

Juuriltaan revitty kulttuuri

Batwojen elämäntapa jatkui Luonais-Ugandan metsissä katkeamattomana 1930-luvulle saakka, jolloin heidän pääsyään metsiin alettiin ensimmäisen kerran rajoittaa hallituksen toimesta. Lopullisesti batwat karkoitettiin asuinalueiltaan kansallispuistojen tieltä 1990-luvun alussa. Heidän tuhansia vuosia asuttamiensa metsien alueilla sijaitsevat nykyään Bwindin ja Mgahingan kansallispuistot sekä Echuyan metsiensuojelualue. Alueet suojeltiin, jotta arvokkaat luontokohteet oltaisiin säästetty ihmisten aiheuttamalta tuholta ja uhanalaiset gorillat pelastettu sukupuutolta. Valitettavasti tässä prosessissa jätettiin täysin vaille oikeuksia alueen alkuperäinen väestö, joka ei missään vaiheessa ole ollut osallinen kestämättömään luonnonvarojen hyödyntämiseen tai metsien tuhoamiseen.

Nykyään batwoilla ei ole lainkaan pääsyä kotimetsiinsä, ja vuosituhansia vanha kulttuuri on revitty juuriltaan. Batwojen siirryttyä metsistä pelloille ja esikaupungin kurjiin slummeihin on häviämässä myös valtava määrä tietoa metsistä, sen eläimistöstä ja esimerkiksi lääkekasveista, joiden hyödyntämistä koskeva tieto on batwoilla ollut omaa luokkaansa. Batwojen siirryttyä metsistä ympäröiviin kyliin myös uskonto on vaihtunut kristinuskoksi. Batwojen luonnonuskonnon pyhät paikat, kuten pyhät puut, ovat jääneet vanhoille asuinseuduille ja koko henkisen kulttuurin pohja metsien myötä hävinnyt. Perimätieto ei siirry eteen päin nuoremmille sukupolville, koska vanha tieto ei enää auta uusia sukupolvia selviytymään elämässä.

Ugandan hallitus ei ole korvannut batwoille heidän menettämiään alueita: heidän ei ole katsottu omistaneen maata, sillä käsitys maan omistamisesta on batwoille kuten muillekin metsästäjä-keräilijäkansoille ollut vieras. He yrittävät elättää itsensä kerjäämällä, satunnaisilla töillä sekä turisteille tarkoitetuilla tanssinäytöksillä ja kylävierailuilla, joiden yhteydessä he joutuvat usein alueen valtaväestön hyväksikäyttämiksi. Turistien maksama palkkio menee usein vierailujen järjestäjien taskuun sen sijaan, että batwat itse hyötyisivät turismista.

Batwat ovat Ugandan köyhin ja syrjityin etninen vähemmistö ja heidän terveydellinen tilanteensa on surkea: odotettavissa oleva elinikä on hyvin matala ja lapsikuolleisuus korkealla. Perinteisesti batwa-yhteisöt ovat metsästäjä-keräilijäkulttuurien tapaan olleet sekä sosiaalisesti että sukupuolisesti hyvin tasa-arvoisia. Uuden tilanteen myötä naiset ja tytöt ovat ajautuneet erittäin haavoittuvaiseen asemaan.

Batwa-lapsia ja-naisia Kisorossa.

Batwa-kulttuurin ja metsien tulevaisuus kulkevat käsi kädessä

Ugandan luonnonsuojelualueista vastaava Ugandan Wildlife Authority on tehnyt aikanaan lyhytnäköisen päätöksen sortaessaan räikeästi alueen alkuperäiskansaa, joka ei missään vaiheessa ole ollut osallinen luonnonvarojen liialliseen kuluttamiseen. Pientä valon pilkahdusta on havaittavissa UWA:n ja Batwa-toimiston uudessa hankkeessa, Batwa Trailissa, jossa batwat osallistuvat kansallispuistoon kohdistuvaan turismiin omilla ehdoillaan. Batwa Trail on vaelluspolku Mgahinghan kansallispuistossa, jossa batwat esittelevät kulttuuriperintöään, esimerkiksi lääkekasvien käyttöä ja metsästystekniikoita turisteille ja samalla siirtävät perimätietoa eteen päin yhteisön nuorille jäsenille. Batwa Trailin tuotto menee kokonaisuudessaan Batwa-yhteisön elinolojen parantamiseen.

Ugandan batwojen kohtalo on surullinen esimerkki siitä, miten luonnonsuojelullisia toimenpiteitä voidaan toteuttaa katastrofaalisin keinoin. Vierailu Kisorossa osoitti kuitenkin pientä toivoa siitä, että myös Ugandan luonnonsuojeluviranomaiset olisivat alkaneet ymmärtää, että batwa-kulttuurin säilyminen ja alueen metsien tulevaisuus kulkevat käsi kädessä. Ehkä eniten asiaan voisivat vaikuttaa Ugandalle taloudellisesti tärkeät gorilla- ja luontoturistit, joiden soisi tulevan enenevissä määrin tietoisiksi batwojen tilanteesta ja vaativan viranomaisia toimimaan niin, että batwojen sortaminen turismin varjolla loppuisi, ja heille suotaisiin oikeus oman kulttuurinsa harjoittamiseen ja ylläpitämiseen.

Kirjoittaja on koulutukseltaan kulttuurintutkija ja toimii tällä hetkellä harjoittelijana Luonto-Liitossa.

Sydämen sivistystä, herra johtava metsäasiantuntija!

Teksti Kaisa Illukka

Metsämuseo Lustossa Punkaharjulla avautui huhtikuun lopussa kolme uutta näyttelyä, jotka esittelevät moniarvoista metsäsuhdetta, metsiensuojelun ja ympäristöliikkeen vaiheita sekä luontoteemaa ikonimaalauksessa. Olin sekaantunut hieman ensiksi mainitun näyttelyn suunnitteluun, erityisesti kansanperinteen metsäsuhteen esittelyyn.

Luston henkilökunta kertoi projektin aikana, että museokävijät ovat viime vuosina alkaneet toivoa heiltä yhä useammin muutakin kuin talouden näkökulmaa metsiin: tietoa metsiensuojelusta ja elämyksiä metsämyyteistä. Lounailla juttelimmekin siitä, kuinka ajat ja asenteet ovat muuttuneet, jopa yllättäneet museoväenkin. Olin itsekin huomannut kasvavaa tilausta metsäsuhteen arkeologialle. Luin näyttelysuunnittelun taustaksi suurin piirtein kaiken, mitä pyhistä lehdoista Suomessa on kirjoitettu ja kerroin niistä tuttaville, jotka kuulumisia ja tekemisiä kyselivät. Kaiken arkisen ja tavallisen keskellä tällaiset myyttiset kertomukset ja anekdootit ovat aiheuttaneet kiinnostusta ja ihmettelyä. Mitä me olemme unohtaneet? Keitä he olivat, joille metsä merkitsi ihan muuta kuin meille? Olivatko he sivistyneempiä kuin me? Pyhittivätkö he metsiä vain peloissaan? Miksei tästä kerrota koulussa? (Tjaa, kukapa yläasteella jaksaisi kiinnostua.)

Se mikä meille on myyttistä, on esivanhemmillemme ollut kenties hyvinkin arkinen osa elämänpiiriä. Haaveilu esimodernista maailmankuvasta on myös vähintään hupsua näin modernista maailmasta käsin. Mutta en voinut olla palaamatta tähän henkisemmän metsäyhteyden unohtamiseen näyttelyavajaisten puheita kuunnellessani.

Maa- ja metsätalousministeriön johtava metsäasiantuntija käytti puheenvuoronsa pateettisen katkeriin muisteloihin yhteenotoista metsiensuojelijoitten kanssa. Kuinka ylilyöviä he olivatkaan tempauksissaan, mikään ei heille ole koskaan riittänyt, eivät edes sertifikaatit kaksin kappalein! Kröhöm! Tahditon veto herra metsäasiantuntijalta tässä yhteydessä: uusien näyttelyiden on nimenomaan tarkoitus rakentaa siltaa, antaa tunnustusta ympäristöliikkeelle, tai ainakin antaa museovieraiden itsensä vetää johtopäätöksensä, onko suojelutyö ollut tarpeellista. Tuomalla suojeluhistoria museoon laajennetaan myös virallisen Suomen metsäomakuvaa: metsähistoria ei ole yksinomaan metsätaloushistoriaa. Ilmeisesti tämä moniarvoinen metsäsuhde ei miellyttänytkään ministeriön edustajaa.

Viimeisen puheenvuoron käytti Suomen ikonimaalarien puheenjohtaja. Hän kertoi uskonnollisessa kuvataiteessa esitetystä sopusointuisesta luontosuhteesta, tunsi ikivanhoja eläinlegendoja, ja kun hän näin näytti meille kuulijoille ikonien säilyttämän kulttuuriperinnön, juuri sen mikä moderneilta ”arki-ihmisiltä” on unohtunut, kehtaisin väittää kaikkien kuunnelleen lumoutuneina, kunnioittaen. Että joku ihminen voi olla kuin aarrearkku, ja hän jakaa sen meidän kanssamme!

Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon, että myös ministeriön edustaja höysti puhettaan taidemaustein. Hän siteerasi Kalevalasta Sampsa Pellervoisen runoa, jossa metsät kylvetään optimaalisten kasvupaikkojen mukaan (esi-isämme olivat siis luontaisia tehometsänhoito-neroja!). Lisäksi herra kertoi herkistyneensä Ateneumin Arjen sankarit -näyttelyssä, jossa hän näki taiteen kuvaavan hienosti köyhän kansan kamppailua armottoman luonnon kesyttämiseksi.

Ohjelman lopuksi yleisölle esiintynyt ”shamaaninainen” rummutti loitsuja, ja pyysi muun muassa herra johtavaa metsäasiantuntijaa nostamaan pussistaan kohtalonsa riimukiven. Kuinka ollakaan, herra nosti sokkona Soturin kiven.

Kirjoittaja on taiteilija ja wannabe-saniaistieteilijä.


Metsähallitus ei välitä kulttuuriarvoista

Teksti Mari E. Niemi

Metsähallitus kunnostautuu taas kulttuuriperintömme hävittämisessä. Tällä kertaa vuorossa on Vienan reitin tuhoaminen Kainuun Suomussalmella. Metsähallitus on nakertanut reitin vartta jo lukuisat kerrat aiemminkin, eikä toiminnalle näy loppua. Tämän kertaiset hakkuut saivat vapun jälkeen kiitettävästi julkisuutta Ylä-Kainuussa, Ylen sivustolla ja Helsingin Sanomissa. Hakkuut keskeytettiin julkisuuden myötä, mutta pölyn vähän laskettua Metsähallitus palasi jatkamaan täystuhoaan.

Vienan reitillä ei näytä olevan suomalaisille merkitystä. Reitin pilaamista on nostettu julkisuuteen lukuisat kerrat aiemminkin ja useiden rikosilmoistusten jälkeenkin tuloksena on hakkuiden jatkuminen. Metsähallitus väittää säästävänsä polun, vaikka poistaakin ympäriltä kaikki puut. Jäljelle jätetään vain polun paikkaa merkinneet vanhat männyt. Mitä kukaan tekee yksittäisillä puilla ja polulla, jos metsä on poistettu ympäriltä?

Anna palautetta Metsähallitukselle!

Valtion maiden metsätaloudesta vastaa johtaja Hannu Jokinen 0205 64 4425 ja Metsähallituksen pääjohtaja on Jyrki Kangas 0205 64 4201. Paikallistasolla hakkuista vastaa tiimiesimies Heikki Juntunen 0205 64 6417 ja Maankäyttö- ja ympäristöpäällikkö Merja Väisänen 0205 64 6256. Palautetta voi antaa myös etunimi.sukunimi@metsa.fi