Olen viime viikkoina tallentanut ison läjän Luonto-Liiton metsäryhmän dioja Kantapuu-museotietokantaan. Kuvat eivät ole vielä tietokannassa julkisesti nähtävillä. Haluankin jakaa jo nyt laajemmalle yleisölle muutaman äskettäin vastaan tulleen helmen.
Jan Kunnas esittelee Metsähallituksen toimintaa Nurmeksen Uuronvaaralla 1992. Paperissa lukee: ”Näin toimii Metsähallitus”.Luonto-Liiton metsäryhmä aloittelemassa aarniometsäkartoituksia Kuhmossa 1992. Kuvassa Janne Kumpulainen, Jorma Rinkinen ja Jarmo Pyykkö.
Kirjoittaja työskentelee metsiensuojelun historian tallentajana Luonto-Liiton metsäryhmässä. Tallennusta tehdään yhteistyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa.
Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:
Vaikka tiedotusvälineet pauhasivat 80-luvun puolivälissä globaaleista ympäristöongelmista, Luonto-Liiton paikallistoiminta oli jähmeää. Vuosikymmenen loppupuolella toiminta alkoi virkistyä metsäkysymysten myötä: ensin syntyi erämaaliike, sitten Murhijärvi-liike, ja lopullinen päänavaus oli Talaskangas.
Talaskankaan alueen suojelu oli ollut esillä jo 70-luvulla. Vaikka Vieremän kuntakin puolsi suojelua, asia ei edennyt mihinkään. Sen sijaan Metsähallitus rakensi alueelle kattavan metsätieverkon. Vuonna 1986 paikalliset asukkaat ottivat yhteyttä muutamiin luonnonsuojelijoihin ja pyysivät apua. Janne Kumpulainen oli yksi heistä.
Janne Kumpulainen puhelimessa Talaksen taikakesän tukikohdassa.
– Olen kotoisin Iisalmesta, ja sukuni kävi Talaskankaalla marjastamassa. Lukion jälkeen kaverini sanoi, että sinne suunnitellaan hakkuita. Teimmekin Talaskankaalla kahdestaan inventointeja koiravaljakolla talvella 1986. Vuonna 1987 Talaskankaalla pidettiin ensimmäinen leiri, jossa oli luontoliittolaisiakin mukana, Janne kertoo.
Neuvotteluista ja vetoomuksista huolimatta hakkuut alkoivat marraskuussa 1988. Talaksen suojelijoita, mukana myös luontoliittolaisia, kerääntyi viikonlopuksi alueelle retkeilemään ja kartoittamaan sen luontoa. Kolmisenkymmentä luonnonsuojelijaa jäi paikalle. Maanantaiaamuna he olivat metsureita vastassa. Poliisi tuli hajottamaan porukan, ja hakkuut jatkuivat. Seurasi useita mielenosoituksia, tiedotteita, vetoomuksia ja muuta toimintaa Talaskankaan puolesta, mutta Metsähallitus taipui vain muutamiin myönnytyksiin.
Avohakkuu Talaskankaan etelälaidalla.
Hakkuut seis Sopenmäellä
Kuvaaja Jan Kunnas istui puussa Heinosenahon hakkuita estämässä 21.2.1989.
Vetoomukset eivät auttaneet Vuolijoen puoleisen Sopenmäenkään kohdalla, mutta tällä kertaa luonnonsuojelijat olivat päättäneet lopettaa hakkuut väkivallattoman vastarinnan keinoin. Sopenmäen keskiosissa sijaitsevalla Heinosenaholla käytiin kiihkeimmät taistot helmikuussa 1989. Taiteilija Tuuli Luukas tuli mukaan Talaskangas-liikkeeseen aivan Heinosenahon tapahtumien alkuvaiheessa.
– Istuimme opiskelukavereitteni kanssa Taideteollisen korkeakoulun ruokalassa. Minna Punkari, nykyinen Rajala, alkoi puhua Talaksesta. Puskaradion kautta sana oli meidänkin laitokselle kulkeutunut, Tuuli muistelee.
Iltapalaa mielenosoitusten jälkeen Vuorokkaan kaivoksella.
Ympäristöasiat olivat paljon esillä myös taidekasvatuksessa, ja monet opiskelijat olivat ekologisesti tiedostavia.
– Minulla oli ollut pidempään turhautunut olo, että jotain voisi tehdä. Me mentiin sitten sinne Vuorokkaan entiselle kaivokselle, joka oli saatu paikalliselta pastorilta aktivistien hermokeskukseksi. Aamulla mentiin tielle, missä metsurit olivat odotettavissa, ja sieltähän he tulivat. Ja sitä kesti monta päivää.
Osa aktivisteista kytki itsensä kettingein metsätraktoriin, osa kiipesi puihin, jottei niitä kaadettaisi, ja taideopiskelijoilla oli aina joka päivälle erilaista performatiivista koreografiaa. Väkeä oli niin paljon, että poliisilla kesti kauan ennen kuin kaikki saatiin poistettua metsästä. Moni oli useaan kertaan Kajaanissa putkassa. TV ja radio välittivät tapahtumat kaikelle kansalle.
– Pääsimme putkasta aina illalla pois, ja sitten kävimme paikallisessa pubissa katsomassa TV:stä, missä oikein mennään, kertoo Tuuli.
Viikon rytinällä Talaskangas saatiin toimenpidekieltoon kesän tutkimusten ajaksi. Ainoastaan Heinosenahon hakkuut Metsähallitus suoritti loppuun.
Taideopiskelijoiden suunnittelema loppuperformanssi Heinosenaholla: Metsän kaatuessa kaatuu myös ihminen. Osa esitti ihmispuita, osa suojelijoita ja Tuuli Luukas (oik.) esitti metsuria. Kirvestä heilauttamalla metsuri katkaisi fiktiivisesti ihmispuun, mutta jos suojelija ehti rynnätä halaamaan puuta, metsuri jättikin sen pystyyn. Koko performanssi meni radiotoimittajan kuvailemana mediaan suorana lähetyksenä.
Talaksen taikakesästä Luonto-Liiton metsäryhmään
Lastenleiri Iso-Talaksen rannalla.
Toimenpidekiellon astuttua voimaan Talas-aktivistit eivät jääneet toimettomiksi. He suunnittelivat kesätapahtumien sarjan, Talaksen taikakesän. Ohjelmassa oli muun muassa lastenleiri, kansainvälinen työleiri, taideleiri, valokuvanäyttely, metsäretkiä ja metsämatinea. Tarkoituksena oli selvittää alueen suojeluarvoja sekä tehdä Talaskangas tunnetuksi. Tukikohtana oli Kapeaveden entinen kansakoulu Vieremällä.
Talaskangas-rap soi radiossa, alue todettiin luontoarvoiltaan kansallispuistojen veroiseksi, ja Talaskankaan tapahtumat vaikuttivat osaltaan valtakunnallisten vanhojen metsien kartoitusten käynnistymiseen saman vuoden syksyllä. Talaskangas oli myös jonkinlainen lähtöponnistus tapahtumien ketjuun, joka lopulta johti Luonto-Liiton metsäryhmän perustamiseen vuonna 1993. Vahvemmin ryhmän syntyyn vaikuttivat myöhemmin Porkkasalon metsätaistot sekä sen jälkeiset vanhojen metsien inventoinnit Kainuussa.
Kansainvälisen työleirin osallistujia ansaitulla tauolla Kapeaveden koululla.
– Paikallinen yhteistyö oli koko Talaksen erityisarvo: toimittiin yhdessä paikallisten kanssa, paikallisista suojelutarpeista. Se on yhä nykyäänkin arvokasta vieremäläisille, kiteyttää Janne.
Luonto-Liiton tasolla Talaskangas ja välittömät tapahtumat sen jälkeen vaikuttivat siihen, että Luonto-Liiton luontokerhoihin nojautunut toiminta muuttui nykyaikaisemmaksi ympäristöjärjestötoiminnaksi.
– Luonto-Liitossa syntyi toimintaryhmäajattelu. Talaskangas oli myös esimerkki siitä, kuinka metsiensuojelutoimintaa harjoitetaan. Toimintamalli jalkautui muihinkin maakuntiin, Janne kertoo.
Yleiseen metsiensuojelukeskusteluun Talaskangas toi mukaan monimuotoisuuden käsitteen.
– Metsähallitus väitti, ettei Etelä-Suomessa ole aarniometsää. Talaskankaalla alettiin monimuotoisuuteen nojautuen argumentoida, että on muutakin arvokasta kuin koskematon ympäristö ja muutakin kuin estetiikka, valottaa pitkäaikainen metsäaktivisti Matti Ikonen. Hän tempautui mukaan metsiensuojelutoimintaan hieman Talaskankaan tapahtumien jälkeen.
– Talas vaikutti käänteentekevästi koko omaan elämänhistoriaan, ja ammatillisesti meihin moniin. Se toi eri alojen ihmisiä yhteen ja loi suorastaan uusia konsepteja. Taiteiden ja tieteiden välinen yhteistyö synnyttää ennalta arvaamatonta synergiaa, havainnollistaa Tuuli.
Metsämatinea Talaskankaalla 29.7.1989. Keskellä kirjailija Aarno Kellberg.
Kirjoittaja työskentelee metsiensuojelun historian tallentajana yhteystyössä Luonto-Liiton metsäryhmän sekä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Tiivistys tästä jutusta on julkaistu Nuorten Luonto -lehden tuoreimmassa numerossa 3/2013.
Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:
Lähdin vuonna 1998 Laplandskij lesiin Metsähallituksen työntekijänä Dennis Smirnovin ja Mishan kanssa kartoittamaan alueen metsiä. Laplandskij les sijaitsee Kuolan niemimaalla, rajoittuen UKK-puistoon länsilaidaltaan. Laplandskij les oli silloin täysin suojelematon, mutta upea satojen tuhansien hehtaareiden suuruinen metsäerämaa. Sen länsiosat ovat pitkälti männikköjä ja itäosat kuusivaltaisia. Männiköitä hakattiin koko ajan kovaa vauhtia ja siellä oli laajoja avohakkuita sekä metsätyöläisten leirejä.
Metallivaunu metsätyöläisten leirillä.
Venäläiset tutut heittivät meidät metsään. Osan matkasta kuljimme peltisellä veneellä, jossa oli yhden hevosvoiman moottori. Kuljimme ensin Mishan kanssa, ja Dennis tuli mukaamme viimeiseksi kahdeksi viikoksi. Jokien ylityksiin oli keksittävä tekniikoita siltojen puuttuessa: jos niitä ei pystynyt kahlaamaan, kiipesimme puita pitkin.
Misha ylittää joen.
Suurimman osan ruoasta kuljetimme itse mukanamme, mutta keräsimme lisäksi punikkitatteja, joita paistoimme trangian pannulla. Telttasaunankin pojat onnistuivat rakentamaan erään lammen rannalle. He keräsivät laajalta alueelta kiviä kasaksi, lämmittivät kivikasaa ja laittoivat monta tuntia lämmenneen kasan päälle tukien varaan pressun. Löylyt olivat leppoisat, mutta saunominen keskellä erämaata oli hyvin ylellistä.
Minä tein kartoituksesta raportin Metsähallitukselle. Misha ja Dennis veivät omat kartoitustuloksensa venäläisten ympäristöjärjestöjen sekä viranomaisten käyttöön. Vuosien jälkeen Laplandskij lesin itäosa suojeltiin.
Telttasaunan kiuas.Misha ja Dennis saunan lämmityksessä.Dennis suolla.Dennis puussa.Kahluu joen yli.Misha ja Dennis tunturissa.
Kirjoittaja toimi Luonto-Liitossa Venäjän metsäasioiden parissa 1996-1999. Vuonna 2003 hän valmistui Helsingin yliopistosta pääaineenaan systemaattis-ekologinen kasvitiede. Sen jälkeen hän työskenteli biologian ja maantieteen opettajana. Nykyisin Aulikki toimii ympäristökasvattajana Luontokoulu Tikankontissa ja Suomen luonto- ja ympäristökoulujen liitossa. Tämän reportaasin kuvat ovat päätyneet myös Suomen metsämuseo Luston kokoelmiin Luonto-Liiton metsiensuojeluaineiston tallennushankkeen myötä.
Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:
Metsähallitus tuskin tiesi, mihin se kätensä iski 20 vuotta sitten loka-marraskuun vaihteessa 1991 aloittaessaan hakkuut Sotkamon Porkkasalossa. Hiidenportin kansallispuiston rajalla käyty kaksiviikkoinen kamppailu oli lopullinen niitti vanhojen metsien suojelun käynnistymiselle ja Luonto-Liiton metsäryhmän perustamiselle. Jos herrat olisivat tämän tienneet, Porkkasalon hakkuissa olisi ehkä menetelty toisin. Onneksi metsähallinnon Kainuun johtajat pitivät pintansa ja tilasivat suuren poliisijoukon huolehtimaan kiistan pitkittymisestä ja näkyvyydestä.
Suomen luonnonsuojeluliiton metsäsihteeri Janne Kumpulainen ja ruuhka Porkkasalon tiellä. Kuva: Risto Sauso.
Lyhyesti kyse oli tästä: hieman etelämpänä oltiin kamppailtu Talaskankaan suojelusta 1987-1989. Siitä sai alkunsa Vesi- ja ympäristöhallituksen (nyk. Suomen ympäristökeskus) aarniometsäkartoitus Etelä-Suomen valtion mailla. Ehdotuksia tutkittavista alueista otettiin vastaan ilmoitusmenettelyllä. Metsähallitus ilmoitti tietenkin hyvin vähän kohteita, lähinnä jo suojeltuja aarnialueitaan. Onneksi oli valppaita yksityisiä, kuten lahtelainen Esa Brunström, joka ilmoitti mm. Porkkasalon.
Koska kyse oli vasta selvityshankkeesta, Metsähallitus sai hakata alueita mielensä mukaan yhtä aikaa tutkimuksen kanssa. Porkkasalo oli viimeinen niitti prosessia seuranneille luonnonsuojelijoille. Alueen hakkuita kävi maastossa vastustamassa erilaisin keinoin noin 80 ihmistä kahden viikon aikana. Sotkamon ja Kajaanin putkien ovet heiluivat taajaan, vastakeksitty sähköposti neliskulmaisista macintoshin koneista kulki edestakaisin, karttoja ja kannanottoja kulkeutui faksattuina lämpöpaperitulosteina sinne ja tänne, sanomalehdet kirjoittivat aiheesta metritolkulla ja jonain aamuna ihmeteltiin, kuka oli se ammattimies – tai Mystinen Metsätyömies tuonaikaisen radiohitin mukaan – joka oli yön pimeydessä kaivanut Porkkasalon metsäautotiehen useampia kuorma-auton kokoisia kuoppia läheiseltä patotyömaalta luvattomasti käyttöön otetulla kaivinkoneella.
Kiistan vielä velloessa maastossa 31.10.1991 ympäristöministeriö tiedotti asettavansa työryhmän tekemään esityksen Etelä-Suomen aarniometsien suojeluohjelmasta valtion maille, ja samalla päätettiin, ettei kohteita selvitystyön aikana hakattaisi. Vaatimuksemme kilahtivat siis lähes samantien läpi, ja muistan mielialan olleen korkealla huolimatta siitä, että Porkkasalon meneillään olleita hakkuita päätös ei koskenut.
Kukaan tuskin aavisti tuolloin, että tätä seuraisivat myöhemmin suojeluohjelma Etelä-Suomen yksityismaille, suojeluohjelmat Kuusamon yhteismetsään ja Pohjois-Suomen valtionmaille, Natura- ohjelmat täydennyksineen ja täydennyksien täydennyksineen, Metsähallituksen alue-ekologiset suunnitelmat, niiden edelleen täydentäminen ympäristöjärjestöjen ja Metsähallituksen välisellä ns. dialogiprosessilla, Metsä-Lapin vanhojen metsien suojelun täydentäminen ja viimeisimpänä laaja sopimus Inarin vanhojen metsien rauhoittamisesta. Mutta tavoite toki oli tämä. Kuten Matti Ikonen, yksi Suomen metsiensuojelun veteraaneista, sanoi sanomalehti Karjalaiselle 4.11.1991 Porkkasalossa: ”Pyrimme siihen, että voisimme häiritä hakkuita niin tehokkaasti, että ne olisi yksinkertaisesti pakko lopettaa …. Tämän jälkeen käynnistyisivät neuvottelut .. aarnimetsäalueiden suojelusta. Eikä mitkään kulissineuvottelut, vaan todelliset neuvottelut… Nyt ei ole siis kysymys vain tästä Porkkasalon alueesta, vaan koko Suomen vanhoista metsistä, joita ei ole enää paljoa.”.
Itse juhlin merkkipäivääni työn merkeissä eli vietin 18-vuotispäivääni Sotkamon poliisilaitoksen putkassa. Olin yksi kymmenistä myöhemmin oikeudessa tuomitusta metsäaktivistista, ja kuten moni muukin toverini, sain reilusti yli 2000 markan – iso summa tuohon aikaan – sakot ja korvaukset Metsähallitukselle, jotka sitten vuotta myöhemmin maksoin Metsähallitukselta tienaamillani palkkarahoilla – työtehtäviimme aarniometsäkartoittajina kuului mm. Porkkasalon ja sen lähialueiden kartoittaminen… Porkkasalon ansiota on myös Luonto-Liiton metsäryhmän perustaminen. Päätös ”metsäaktivistien järjestäytymisestä Luonto-Liiton metsäryhmäksi” tehtiin 1992 tai 1993 kokouksessa, jossa käsiteltiin Porkkasalon toiminnasta aiheutuneiden sakkojen ja muiden kulujen maksamista.
Sitä siis saa, mitä tilaa. 20 vuotta myöhemmin voidaan hyvällä mielellä todeta, että suojeltujen metsien määrä Suomessa on moninkertaistunut, ja itse Porkkasalolle sekä viereisen Teeri-Lososuon väliselle alueelle kävi oikein hyvin: sieltä suojeltiin eri päätöksin melkein kaikki mitä talven 1991 melko pienten hakkuiden jälkeen jäljellä vielä oli. Lopullinen lakisääteinen suojelu osalta alueista puuttuu vielä, mutta hakkuut eivät näitä vanhoja metsiä enää uhkaa.
Savottamme ei tietenkään ole vieläkään valmis. Monet viimeisen 20 vuoden aikana rauhoitetuista vanhoista metsistä ovat vielä vailla lopullista lakisääteistä suojelua, ja monia (pieniä) alueita valtionmailla Kainuussakin on vieläkin vailla mitään suojaa. Etelä-Suomen metsiensuojelu on edelleen erittäin puutteellista. Eikä Suomessa vieläkään ole viranomais- tai asiantuntijavoimin tehty järjestelmällistä kaikkien suojelunarvoisten metsien kartoitusta. Mutta siinä missä meillä on satojatuhansia suojeltuja hehtaareja takana, on selvää että on niitä vielä edessäkin.
Kirjoittaja on ikuinen Luonto-Liiton metsäryhmäläinen, vaikkakin toimii tällä hetkellä Greenpeacen metsävastaavana.
Muoniolainen ukko kohtelee kaltoin jalastaan kaivinkoneen kauhaan kytkeytynyttä Kuopion Nuorten Luonnonystäväin kuraattori Kari Saukkosta. Kuva: Timo Nikki.
Olen viime päivinä yrittänyt saada Luonto-Liiton metsäryhmän lehtileikeläjiä lopullisesti järjestykseen. Eilen sain järjesteltyä 90-luvun alkuvuosien leikkeet. Joukosta erottui Iltalehden (19.2.1991) revittelevä otsikko: ”Poliisin ote lipesi Pallastunturilla – Asukkaat ryhtyivät repimään luontoaktivisteja tunturista.”
Iltalehden juttu (pdf) liittyy Jerisjärven tiekiistaan. Luonnonsuojelijat yrittivät estää tien rakentamisen Pallas-Ounastunturin kansallispuistoon: puiston rajalle muodostettiin ihmismuuri ja työkoneisiin kahliuduttiin. Poliisi irrotti ja raahasi luonnonsuojelijoita paikalle tilaamaansa bussiin, ja myös paikalliset intoutuivat ”avustamaan” poliisia.
Jyrki Pynnönen ja Esa Mäkinen olivat kiivenneet työkoneen kauhan päälle, eikä poliisi saanut heitä alas. Luonto-Liiton toimistosihteerinä työskentelevä Jyrki kertoo kokemuksistaan näin:
– Ei me oltu mitenkään kiinni koneessa, mutta eihän poliisi voinut heiluttaa kauhaa, sillä mehän oltais voitu pudota ja loukkaantua vakavasti.
Paikalle tilattiinkin toinen työkone, jotta tietyötä saatiin jatkettua. Jyrki ja Esa joutuivat lopulta tulemaan itse alas kauhan päältä, kun koneen kuljettaja ryhtyi vaarallisesti liikuttelemaan kauhaa poliisien lähdettyä.
Suomen luonnonsuojeluliitto oli nimellään mukana Jerisjärven tapahtumissa. Luonnonsuojeluliiton bussit kuljettivat väkeä ”taistelupaikalle”, ja läheinen lomakylä oli vuokrattu Jerisjärven suojelijoille.
Luonnonsuojelijat saivat suoralla toiminnalla viivytettyä tietöitä, ja tuolloinen liikenneministeri Ilkka Kanerva joutui puhaltamaan työt pariin otteeseen väliaikaisesti poikki. Lopulta tie kuitenkin rakennettiin – laittomuudestaan huolimatta.
Iltalehden juttu 19.2.1991. Teksti: Erkki Koivula. Kuvat: Jarmo Kariniemi.Luonnonsuojelijoita kiinnittyneinä maansiirtokoneeseen. Kauhan päällä Jyrki Pynnönen (vas.) ja Esa Mäkinen. Kuva: Harri Nurminen.
Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:
Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.
Jyrki Heimonen kirjoitti Murhijärven tilanteesta tuoreeltaan Nuorten Luonnon numerossa 4/1988. Valokuva: Harri Nurminen.
Vuonna 1987 muodostunut erämaaliike oli ensimmäisiä merkkejä paikallisen luonnonsuojelutoiminnan viriämisestä eloon hiljaiselon jälkeen sekä ns. metsäsotien syttymisestä. Seuraavana merkkinä voidaan pitää syyskuussa 1988 syntynyttä Murhijärvi-liikettä.
Luontoliittolaiset biologian opiskelijat Oulusta sekä paikalliset asukkaat nousivat vastustamaan Murhisalon metsien hakkuita Suomussalmen Kuivajärven kylässä. Murhijärvi-liike syntyi spontaanisti noin kahdessa viikossa siitä, kun metsähallitus oli alkanut rakentaa metsäautoteitä keskelle Suomen viimeisten vienankarjalaisten kylien syntymetsiä. Myös Kalevalaseura, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sekä Antropologinen seura tukivat Murhisalon suojelua vienankarjalaisen eräkulttuurin muistomerkiksi.
Laajan rintaman vastustuksesta huolimatta tuolloinen maa- ja metsätalousministeri Toivo T. Pohjala oli haluton luopumaan hakkuusuunnitelmista, ja teiden rakentaminen sai jatkua. Murhijärvi-liikkeen sekä Luonto-Liiton aktivistit niin Oulusta kuin Helsingistäkin lähtivät pysäyttämään tietöitä keinolla millä hyvänsä. Suoran toiminnan uhkaamana ministeri lopulta astui metsähallituksen varpaille ja keskeytti työt – metsähallituksen pääjohtajan Jaakko Piiroisen nihkeydestä välittämättä.
Tiedotustilaisuus Murhijärven kohtalosta Suomussalmella Domnan pirtillä 15.9.1988. Metsätaistelut 1980-luvun lopulla nostivat uudeksi vaikutuskeinoksi mediat, joiden osuus suoran toiminnan iskuissa oli elintärkeä. Kuva: Harri Nurminen.
Saman vuoden lopulla alkunsa saanut Talaskangas-liike näytti, miten pitkälle aktivistit olivat tarpeen vaatiessa valmiita menemään. Makupalana Talaskankaan taistojen alkuvaiheen tunnelmista voitte lukea Jani Kaaron eli Rusinan lennokkaan kirjoituksen (pdf), joka julkaistiin Nuorten Luonnon numerossa 5/1988.
Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:
Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.
Hain viime viikolla Kirkkonummen Masalasta Räsäsen Lauran arkistoja lahjoitettavaksi Metsämuseo Lustoon. Räsänen oli aikanaan yksi erämaaliikkeen aktiiveista, ja nytkin mukaani sain pääasiassa materiaalia juuri erämaaliikkeeseen liittyen.
Erämaaliike syntyi 1987 vastustamaan metsähallituksen hakkuusuunnitelmia Kessin erämaassa. Liike ei toiminut minkään järjestön alla, vaan se oli yksittäisten ihmisten muodostama kansanliike. Mukana oli niin paikallisia ihmisiä kuin kaupunkilaisaktivistejakin. Erämaaliikkeen tavoitteena oli lakisääteinen, pysyvä hakkuukielto erämaa-alueilla.
Hieman myöhemmin metsiensuojelun tehokeinoksi vakiintunut suora toiminta ei ollut erämaaliikkeen toiminnassa keskeisellä sijalla. Liike korosti saamelaisten oikeuksia sekä hakkuiden vaikutuksia poro- ja paikallistalouteen sekä työllisyyteen. Myös heinäkuussa 1987 järjestetty Puuta heinää -talkooleiri perustui paljolti juuri sosiaalisiin näkökohtiin. Leirikirjettä lainatakseni:
”Kuitenkin on korostettava, että TALKOOLEIRI EI OLE RETTELÖIMISPAIKKA. Leirin järjestäjillä on selkeä kanta: metsähallituksen nykyiset toimet ovat typeryyttä, mutta leiri on tarkoitettu työn tekemiseen Kessin alueen ihmisten hyväksi.”
Poroisäntä Ahti Hänninen radiohaastattelussa Paatsjoen sillalla. Kuva: Laura Räsänen.Tapio Ryhänen (vas.) ja Sulo Sarre kaloja perkaamassa Sarren mökillä Kessin Sammakkoniemessä. Kuva: Laura Räsänen.Leirinuotiolla Hännisen Ahdin pihalla: Ahti (vas.), Maire Puikko (toinen vas.), Virva-Leea Lehtipuu (seisomassa), kaksi tuntematonta, Lea Turja (toinen oik.) sekä tuntematon leiriläinen (oik.). Kuva: Laura Räsänen.
Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:
Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.
Olen viime päivinä käynyt läpi Luonto-Liiton metsäryhmän kuva-arkistoja. Etenkin dioja riittää. Aiheena on useimmiten hieno suojelematon metsä tai hakattu arvometsä. Aina ei käy heti ilmi, mistä kuva on otettu ja mihin se tarkemmin liittyy, mutta tarinoita kuvat kertovat!
Toisinaan kuvien visuaalisuus kertoo omaa tarinaansa. Veikko Valkaman ilmakuva Inarin Paadarskaidilta havainnollistaa kouriintuntuvasti metsiemme pirstoutumista, joka ei kuvanottohetkestä nykypäivään ole ainakaan vähentynyt.
Ns. luonnonmukaista metsänkäsittelyä ilmasta Inarin Paadarskaidilla. Kuva: Veikko Vasama.
Yläilmoista, tai ainakin melkein, on kuvattu myös monia hakkuita ja hakkuupinoja. Diat todistavat surullisen monen metsän päätyneen pinoon.
Kuusamon Romevaaran hakkuita dokumentoimassa 1994. Hetkeä aiemmin hiiltynyt korjuukoneen kuljettaja on kasannut tukkikuorman tielle poikittain, lähtenyt viikonlopun viettoon ja blokannut metsäaktivistien autot kääntöpaikalle. Kuva: Raimo Rajamäki.
Onneksi metsiensuojelutyössä on lohdullisempiakin hetkiä. Evästauot lienevät aina paikallaan – oltiin sitten matkalla metsiä kartoittamaan tai hakkuita dokumentoimaan. Ja onpa joku joskus saanut ikuistettua evästauonkin lintuperspektiivistä…
Luonto-Liiton metsäryhmäläiset Matti Ikonen (vas.), Sami Tynkkynen (konepellillä), Katja Viberg ja Jan Kunnas lounastauolla matkalla Sysmään metsää pelastamaan 1992. Kuva: Matti Liimatainen.
Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.
Metsäryhmän lehtileikkeiden joukosta löytyi tänään Ylioppilaslehti 5/1995, jonka kantta koristaa nostalginen kuva Kuusamon metsäkiistan aktiiveista. Mattias Erkkilä oli tehnyt Ylioppilaslehteen repparin metsäkiistan välirauhan aikana. Repparin yhdessä kuvatekstissä Keijo Savola toteaa kuusamolaisten isäntien aggressiivisuuden yllättäneen hänet: ”Kuusamo on pimeyden ydin”. Toisessa samasta pinosta löytyneessä lehtileikkeessä kuusamolainen metsäisäntä Veikko Keränen kommentoi: ”Metsässä kyykkijöillä on mielessä vain radikaalit vouhotukset” (HS 13.2.1995).
Syksyllä 1994 alkanut kiista Kuusamon yhteismetsän vanhojen metsien hakkuista jatkui tiiviinä koko talven 94-95. Metsäaktivistit pitivät päämajaa Ahjolan koululla Suomussalmella, vahtivat metsiä ja raportoivat käänteistä tiiviisti sekä medialle että päättäjille. Paikallista ratkaisua kiistaan ei neuvotteluyrityksistä huolimatta löytynyt. Oulun lääninhallitus asetti yhteismetsän alueita toimenpidekieltoon ja hallitus puolestaan Kuusamotyöryhmän selvittämään ratkaisua metsien suojelun sekä yhteismetsän toiminnan turvaamiseksi. Työryhmän esitys suojelualueista Närängänvaaran, Romevaaran, Pajupurosuon ja Virmajoen alueille toteutui vuosikausia kestäneen prosessin jälkeen, kun korvausvaateet olivat ensin käyneet läpi kaikki oikeusasteet.
Metsäkiistan aikana metsäaktivistien postikin tuli Ahjolaan.
Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.
Luonto-Liiton metsäblogi 