Siirry sisältöön

Se ei ole maailma, jossa haluan elää

16.11.2021

Kivikonlaita, Helsinki, 8.-9.11.2021

Seison työmaa-alueen keskellä vaaleanpunaisessa heijastinliivissä ja pidän toisella kädellä pystyssä banderollia. Olemme koneen turvaetäisyyden sisäpuolella, mutta metsätyökone on yhä liikkeessä. Tiedämme, että kuskin pitäisi lopettaa työt heti huomatessaan ihmisen 100 metrin etäisyydellä koneesta. 

Kone ajaa suuren lahopuurungon yli. Kuuluu rasahdus, aivan kuin selkäranka katkeaisi. Vieressä työskentelevän korjuukoneen telaketjut vajoavat syvälle mutaan. Siinä missä vielä pari päivää aiemmin oli kiinteä metsämaa ja polku, on nyt pelkkää mutavelliä, koneiden jättämiä syviä uria, oksia, puiden latvoja ja sikin sokin lojuvia puunrunkoja.

Poliisi saapuu paikalle. Minä istun kuusenoksista muodostuneen kasan päälle, enkä poistu.

Olen nähnyt elämässäni lukuisia hakkuuaukkoja. Olen nähnyt menetettyjen korpikuusikoiden valtavia kantoja ja avohakkuun keskellä yksinäisinä seisovia aihkimäntyjä. Metsätyökoneen jälkiä toisensa perään. Mutta en ole aiemmin nähnyt, kuinka yli kolmekymmenmetrinen puu kaatuu. Siitä lähtevä ääni saa minut säpsähtämään. Kone kaataa puun nopeasti ja aggressiivisesti ja yhtä nopeasti ja aggressiivisesti se pilkkoo puun sopivan mittaisiksi tukeiksi. Ja sitten on seuraavan vuoro. Suljen silmät.

Olemme Kivikonlaidassa, Helsingissä, vanhassa ja arvokkaassa lähimetsässä jota kaupunki hakkaa kaavoituksen tieltä. Jo aiemmin kaupunkiin on vedottu kaavan muuttamiseksi ja metsän säästämiseksi, mutta turhaan. Nyt tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että hakkuut ovat alkaneet, ja me olemme menneet väliin. Toiveenamme on saada poliittinen päätös kaavan perumisesta tai edes uudelleenarvioinnista ja ennen kaikkea osoittaa, ettemme hyväksy kaupungin toimintaa. Onnistumme viiivyttämään hakkuita kahden päivän ajan. Näiden päivien aikana koen läpi melkein kaikki tunteet, jotka osaan nimetä. Olen vihainen, totta kai, mutta samalla myös innostunut, toiveikas ja äärimmäisen motivoitunut. Olen jännittynyt ja epävarma. Olen turhautunut. Olen tyyni ja keskittynyt. Olen onnellinen kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat siellä kanssani. Vitsailen ja nauran. Kiroilen ja itken. Ja aivan viimeisenä tunteena, vasta myöhään tiistai-iltana, päästyäni putkasta ja kävellessäni metrolta kohti kotia, tulee suru. 

Suru kestää useita päiviä. Silloin tällöin mieleeni palaa, miltä näytti kun yksi korkeimmista koivuista kaatuu. Se vajosi mutaiseen maahan ja pilkkoutui palasiksi, jotka korjuukone noukki kyytiinsä. Kone jatkoi matkaansa, ajoi lahopuun päältä, puu raksahti poikki ja se ääni kuulosti selkärangan katkeamiselta.

Palataan takaisin hakkuutyömaalle. Aikaan, jolloin suurin osa metsästä oli vielä pystyssä. Kahden päivän aikana hakkuut pysäytetään Kivikonlaidassa yhteensä kolme kertaa. Joka kerta poliisi käy paikalla ja hakee mielenosoittajat pois koneen läheisyydestä. Laillinen hakkuu saa jatkua. Ensimmäisellä kerralla maanantaina mielenosoittajia on vain neljä. Poliisi sanoo, että saamme jatkaa mielenosoitustamme, jos lupaamme pysyä työmaa-alueen ulkopuolella. Vastaan, että pysymme siellä ilomielin, mikäli meille luvataan, etteivät hakkuut jatku. Seuraavaksi poliisi sanoo, että olisi tehokkaampaa yrittää vaikuttaa kaavoihin etukäteen vaikka olemalla yhteydessä päättäjiin. Totean, että sitähän tässä on tehty jo vuosikausia huonoin tuloksin. Sen jälkeen poliisi ehdottaa, että voisimme mielenosoittamisen sijaan istuttaa puita. Naurahdan ja kerron, että puolet Suomessa kasvavista männyistä on läpimitaltaan alle seitsemän senttimetriä paksuja, ja että Suomi ei todellakaan tarvitse yhtäkään uutta puuntaimea vaan vanhoja metsiä. Lopulta poliisi puuskahtaa, ettei ala meitä sieltä pois kantamaan ja rämpii mudan, hakkuutähteiden ja puunrunkojen lomasta takaisin autolleen.

Estämme hakkuiden jatkumisen vielä neljän tunnin ajan ennen kuin poliisi saapuu uudelleen paikalle, tällä kertaa suuremmalla joukolla. Lopulta kolme meistä neljästä otetaan kiinni. Minä jään yksin pimenevään iltaan katsomaan, kuinka puut alkavat kaatua.

Seuraavana aamuna mielenosoittajia on enemmän, yli kymmenen. Olemme paikalla jo ennen töiden alkua. Paikalle saapuu kaupungin työntekijöitä. ”Täällä taas”, yksi heistä toteaa. Muuta emme juttele. Eräs ystävällinen henkilö tulee tarjoamaan meille lämmintä teetä. Hän kertoo olevansa töissä viereisessä teollisuushallissa ja että voisimme tulla koputtamaan oveen, jos tarvitsisimme jotain, esimerkiksi vessaa tai lisää lämmintä juotavaa. Kiitämme häntä ja hän kiittää meitä siitä, että olemme paikalla. Niin kiittää moni muukin ohikulkija. Harva näyttää tienneen Kivikonlaidan kaavasuunnitelmasta ennen hakkuiden alkamista. Ohikulkijat ovat tyrmistynyt rakkaan lähimetsänsä menettämistä ja pettyneitä kaupungin toimintaan.

Neljä mielenosoittajaa pysäyttää hakkuut tiistaina heti alkumetreillä. Samalla kun he siirtyvät työmaa-alueelle moton eteen aletaan aluetta kiireesti aidata. Me muut jäämme aidan ulkopuolelle ja aidanraosta työnnämme ystävillemme suklaata sekä lämpimiä lapasia ja pipoja. Jonkin ajan kuluttua poliisi saapui paikalle. Kaksi mielenosoittajaa kieltäytyy noudattamasta poistumiskäskyä ja heidät viedään pois. Me muut saamme ohjeen pysyä aidan ulkopuolella, jossa saisimme rauhanomaisesti osoittaa mieltä. Poliisi jää joksikin aikaa seuraamaan tilannetta. Me siirrymme läheiselle kävelytielle banderollien kanssa osittain siksi, että siellä pystyy jututtamaan ohikulkijoita, mutta osittain koska siellä ei tarvitse koko ajan nähdä kuinka puu toisensa perään kaatuu.

Jossain vaiheessa poliisi lähtee. Mietimme mitä voimme enää tehdä ja mikä olisi paras tapa saada asialle huomiota. Mikään media ei tunnu kiinnostuvan aiheesta. Päättäjille on lähetetty lukuisia viestejä, vetoomuksia ja päivityksiä paikan päältä.

Ketään ei tunnu kiinnostavan.

Kuulen jälleen kuinka puu kaatuu, vaikken näekään metsätyökonetta.

Puen heijastinliivin, otan banderollin ja lähden kohti ääntä. Jos voisin, lukittautuisin kiinni johonkin tai kiipeäisin puuhun. En mediahuomion takia, en mielenosoitukseksi, vaan koska haluan vain saada hakkuut loppumaan. Millään muulla ei ole väliä juuri nyt. Mutta minulla ei ole ketjua tai lukkoa ja puiden oksat ovat liian korkealla kiipeämiselle. Minulla on vain itseni, pieni ihminen, joka on helppo kantaa pois. 

Kivikonlaidan hakkuut jatkuvat vielä useamman päivän. Metsänlaitaan kertyy valtavia puupinoja. Lasken vuosilustoja yhdestä pinossa makaavista männyistä. Pääsen 157 asti ennen kuin sekoan laskuissa. Kaupunki tuo paikalle kyltin, jossa kerrotaan Kivikonlaidan kierrätyskentän rakennustöiden aikataulusta. Siinä lukee: ”Tässä tehdään maailman toimivinta kaupunkia”, kuten kaikissa Helsingin työmaakylteissä. Kyltti on surullinen osoitus siitä, että kaavan myötä Kivikonlaidassa ei ole enää kyse metsästä vaan rakennustyömaasta. Metsän läpi tehdään ensin noin 300 metriä pitkä ja 50 metriä leveä tie, jonka päähän tulee hehtaarin kokoinen maa-aineksen kierrätyskenttä. Yhteensä metsää katoaa hieman yli 2 hehtaaria. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan juuri sen verran metsää Suomessa katoaa joka tunti.

Kierrätyskenttä on hankkeena hyvä ja kannatettava, vähentäähän se rakennustyömailta tulevan maa-aineksen säilyttämiseen ja paikasta toiseen kuljettamiseen kuluvan energian määrää huomattavasti. Paikkana metsä on kuitenkin väärä. Hyvin vähäisellä käytöllä olevaa joutomaata on kyseisellä alueella Helsingissä huomattava määrä. Niille kaikille on kuitenkin jo kaavoitettu muuta maankäyttöä, kaikkea lumenkaatopaikoista jo noin 14 vuotta myöhässä olevaan liikuntapuistohankkeeseen, eikä rohkeutta muuttaa kaavoja tunnu löytyvän. Loppujen lopuksi kaavoissa on kyse vain ihmisten tekemistä sopimuksista ja päätöksistä. Ne voidaan aina muuttaa.

Aina on mahdollista päättää toisin.

Kivikonlaidan kierrätyskentän hakkuilla ja niiden vastustamiselle on minulle symbolinen merkitys. Kentällä tullaan säilyttämään kaivumaita ja purkumateriaaleja, joita käytetään Helsingin omilla rakennustyömailla. Tällä hetkellä kaupungilla on lukuisia kaavoitushankkeita, jotka uhkaavat lähimetsiä. Käykö niin, että tällä metsään rakennettavalla kierrätyskentällä tullaan säilyttämään raaka-aineita, joita käytetään kaikilla tulevilla metsiä tuhoavilla rakennustyömailla?

Vai voisiko Kivikonlaita olla viimeinen tällainen konflikti? Voisiko olla niin, että tulevaisuuden Helsingissä kenenkään ei tarvitse seistä metsätyökoneen edessä, sillä yhtäkään lähimetsää ei kaadettaisi.

Helsingin kestämättömän kaavoituspolitiikan lisäksi Kivikonlaita symboloi minulle laajempaa, maailmanlaajuista luontokatoa. Se symboloi maailmaa, jossa on normaalia laittaa ihmisten tarpeet muiden lajien edelle. Maailmaa, jossa kaupungin kasvu on tärkeämpää kuin asukkaille rakkaan lähiluonnon säilyminen, tai esimerkiksi luisteleminen tärkeämpää kuin uhanalaisten lajien selviytyminen, kuten Matokallion kaava osoittaa.

Se ei ole maailma, jossa haluan elää. Siksi en poistu, kun poliisi käskee.

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: