Se ei ole maailma, jossa haluan elää

Kivikonlaita, Helsinki, 8.-9.11.2021

Seison työmaa-alueen keskellä vaaleanpunaisessa heijastinliivissä ja pidän toisella kädellä pystyssä banderollia. Olemme koneen turvaetäisyyden sisäpuolella, mutta metsätyökone on yhä liikkeessä. Tiedämme, että kuskin pitäisi lopettaa työt heti huomatessaan ihmisen 100 metrin etäisyydellä koneesta. 

Kone ajaa suuren lahopuurungon yli. Kuuluu rasahdus, aivan kuin selkäranka katkeaisi. Vieressä työskentelevän korjuukoneen telaketjut vajoavat syvälle mutaan. Siinä missä vielä pari päivää aiemmin oli kiinteä metsämaa ja polku, on nyt pelkkää mutavelliä, koneiden jättämiä syviä uria, oksia, puiden latvoja ja sikin sokin lojuvia puunrunkoja.

Poliisi saapuu paikalle. Minä istun kuusenoksista muodostuneen kasan päälle, enkä poistu.

Olen nähnyt elämässäni lukuisia hakkuuaukkoja. Olen nähnyt menetettyjen korpikuusikoiden valtavia kantoja ja avohakkuun keskellä yksinäisinä seisovia aihkimäntyjä. Metsätyökoneen jälkiä toisensa perään. Mutta en ole aiemmin nähnyt, kuinka yli kolmekymmenmetrinen puu kaatuu. Siitä lähtevä ääni saa minut säpsähtämään. Kone kaataa puun nopeasti ja aggressiivisesti ja yhtä nopeasti ja aggressiivisesti se pilkkoo puun sopivan mittaisiksi tukeiksi. Ja sitten on seuraavan vuoro. Suljen silmät.

Olemme Kivikonlaidassa, Helsingissä, vanhassa ja arvokkaassa lähimetsässä jota kaupunki hakkaa kaavoituksen tieltä. Jo aiemmin kaupunkiin on vedottu kaavan muuttamiseksi ja metsän säästämiseksi, mutta turhaan. Nyt tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että hakkuut ovat alkaneet, ja me olemme menneet väliin. Toiveenamme on saada poliittinen päätös kaavan perumisesta tai edes uudelleenarvioinnista ja ennen kaikkea osoittaa, ettemme hyväksy kaupungin toimintaa. Onnistumme viiivyttämään hakkuita kahden päivän ajan. Näiden päivien aikana koen läpi melkein kaikki tunteet, jotka osaan nimetä. Olen vihainen, totta kai, mutta samalla myös innostunut, toiveikas ja äärimmäisen motivoitunut. Olen jännittynyt ja epävarma. Olen turhautunut. Olen tyyni ja keskittynyt. Olen onnellinen kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat siellä kanssani. Vitsailen ja nauran. Kiroilen ja itken. Ja aivan viimeisenä tunteena, vasta myöhään tiistai-iltana, päästyäni putkasta ja kävellessäni metrolta kohti kotia, tulee suru. 

Suru kestää useita päiviä. Silloin tällöin mieleeni palaa, miltä näytti kun yksi korkeimmista koivuista kaatuu. Se vajosi mutaiseen maahan ja pilkkoutui palasiksi, jotka korjuukone noukki kyytiinsä. Kone jatkoi matkaansa, ajoi lahopuun päältä, puu raksahti poikki ja se ääni kuulosti selkärangan katkeamiselta.

Palataan takaisin hakkuutyömaalle. Aikaan, jolloin suurin osa metsästä oli vielä pystyssä. Kahden päivän aikana hakkuut pysäytetään Kivikonlaidassa yhteensä kolme kertaa. Joka kerta poliisi käy paikalla ja hakee mielenosoittajat pois koneen läheisyydestä. Laillinen hakkuu saa jatkua. Ensimmäisellä kerralla maanantaina mielenosoittajia on vain neljä. Poliisi sanoo, että saamme jatkaa mielenosoitustamme, jos lupaamme pysyä työmaa-alueen ulkopuolella. Vastaan, että pysymme siellä ilomielin, mikäli meille luvataan, etteivät hakkuut jatku. Seuraavaksi poliisi sanoo, että olisi tehokkaampaa yrittää vaikuttaa kaavoihin etukäteen vaikka olemalla yhteydessä päättäjiin. Totean, että sitähän tässä on tehty jo vuosikausia huonoin tuloksin. Sen jälkeen poliisi ehdottaa, että voisimme mielenosoittamisen sijaan istuttaa puita. Naurahdan ja kerron, että puolet Suomessa kasvavista männyistä on läpimitaltaan alle seitsemän senttimetriä paksuja, ja että Suomi ei todellakaan tarvitse yhtäkään uutta puuntaimea vaan vanhoja metsiä. Lopulta poliisi puuskahtaa, ettei ala meitä sieltä pois kantamaan ja rämpii mudan, hakkuutähteiden ja puunrunkojen lomasta takaisin autolleen.

Estämme hakkuiden jatkumisen vielä neljän tunnin ajan ennen kuin poliisi saapuu uudelleen paikalle, tällä kertaa suuremmalla joukolla. Lopulta kolme meistä neljästä otetaan kiinni. Minä jään yksin pimenevään iltaan katsomaan, kuinka puut alkavat kaatua.

Seuraavana aamuna mielenosoittajia on enemmän, yli kymmenen. Olemme paikalla jo ennen töiden alkua. Paikalle saapuu kaupungin työntekijöitä. ”Täällä taas”, yksi heistä toteaa. Muuta emme juttele. Eräs ystävällinen henkilö tulee tarjoamaan meille lämmintä teetä. Hän kertoo olevansa töissä viereisessä teollisuushallissa ja että voisimme tulla koputtamaan oveen, jos tarvitsisimme jotain, esimerkiksi vessaa tai lisää lämmintä juotavaa. Kiitämme häntä ja hän kiittää meitä siitä, että olemme paikalla. Niin kiittää moni muukin ohikulkija. Harva näyttää tienneen Kivikonlaidan kaavasuunnitelmasta ennen hakkuiden alkamista. Ohikulkijat ovat tyrmistynyt rakkaan lähimetsänsä menettämistä ja pettyneitä kaupungin toimintaan.

Neljä mielenosoittajaa pysäyttää hakkuut tiistaina heti alkumetreillä. Samalla kun he siirtyvät työmaa-alueelle moton eteen aletaan aluetta kiireesti aidata. Me muut jäämme aidan ulkopuolelle ja aidanraosta työnnämme ystävillemme suklaata sekä lämpimiä lapasia ja pipoja. Jonkin ajan kuluttua poliisi saapui paikalle. Kaksi mielenosoittajaa kieltäytyy noudattamasta poistumiskäskyä ja heidät viedään pois. Me muut saamme ohjeen pysyä aidan ulkopuolella, jossa saisimme rauhanomaisesti osoittaa mieltä. Poliisi jää joksikin aikaa seuraamaan tilannetta. Me siirrymme läheiselle kävelytielle banderollien kanssa osittain siksi, että siellä pystyy jututtamaan ohikulkijoita, mutta osittain koska siellä ei tarvitse koko ajan nähdä kuinka puu toisensa perään kaatuu.

Jossain vaiheessa poliisi lähtee. Mietimme mitä voimme enää tehdä ja mikä olisi paras tapa saada asialle huomiota. Mikään media ei tunnu kiinnostuvan aiheesta. Päättäjille on lähetetty lukuisia viestejä, vetoomuksia ja päivityksiä paikan päältä.

Ketään ei tunnu kiinnostavan.

Kuulen jälleen kuinka puu kaatuu, vaikken näekään metsätyökonetta.

Puen heijastinliivin, otan banderollin ja lähden kohti ääntä. Jos voisin, lukittautuisin kiinni johonkin tai kiipeäisin puuhun. En mediahuomion takia, en mielenosoitukseksi, vaan koska haluan vain saada hakkuut loppumaan. Millään muulla ei ole väliä juuri nyt. Mutta minulla ei ole ketjua tai lukkoa ja puiden oksat ovat liian korkealla kiipeämiselle. Minulla on vain itseni, pieni ihminen, joka on helppo kantaa pois. 

Kivikonlaidan hakkuut jatkuvat vielä useamman päivän. Metsänlaitaan kertyy valtavia puupinoja. Lasken vuosilustoja yhdestä pinossa makaavista männyistä. Pääsen 157 asti ennen kuin sekoan laskuissa. Kaupunki tuo paikalle kyltin, jossa kerrotaan Kivikonlaidan kierrätyskentän rakennustöiden aikataulusta. Siinä lukee: ”Tässä tehdään maailman toimivinta kaupunkia”, kuten kaikissa Helsingin työmaakylteissä. Kyltti on surullinen osoitus siitä, että kaavan myötä Kivikonlaidassa ei ole enää kyse metsästä vaan rakennustyömaasta. Metsän läpi tehdään ensin noin 300 metriä pitkä ja 50 metriä leveä tie, jonka päähän tulee hehtaarin kokoinen maa-aineksen kierrätyskenttä. Yhteensä metsää katoaa hieman yli 2 hehtaaria. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan juuri sen verran metsää Suomessa katoaa joka tunti.

Kierrätyskenttä on hankkeena hyvä ja kannatettava, vähentäähän se rakennustyömailta tulevan maa-aineksen säilyttämiseen ja paikasta toiseen kuljettamiseen kuluvan energian määrää huomattavasti. Paikkana metsä on kuitenkin väärä. Hyvin vähäisellä käytöllä olevaa joutomaata on kyseisellä alueella Helsingissä huomattava määrä. Niille kaikille on kuitenkin jo kaavoitettu muuta maankäyttöä, kaikkea lumenkaatopaikoista jo noin 14 vuotta myöhässä olevaan liikuntapuistohankkeeseen, eikä rohkeutta muuttaa kaavoja tunnu löytyvän. Loppujen lopuksi kaavoissa on kyse vain ihmisten tekemistä sopimuksista ja päätöksistä. Ne voidaan aina muuttaa.

Aina on mahdollista päättää toisin.

Kivikonlaidan kierrätyskentän hakkuilla ja niiden vastustamiselle on minulle symbolinen merkitys. Kentällä tullaan säilyttämään kaivumaita ja purkumateriaaleja, joita käytetään Helsingin omilla rakennustyömailla. Tällä hetkellä kaupungilla on lukuisia kaavoitushankkeita, jotka uhkaavat lähimetsiä. Käykö niin, että tällä metsään rakennettavalla kierrätyskentällä tullaan säilyttämään raaka-aineita, joita käytetään kaikilla tulevilla metsiä tuhoavilla rakennustyömailla?

Vai voisiko Kivikonlaita olla viimeinen tällainen konflikti? Voisiko olla niin, että tulevaisuuden Helsingissä kenenkään ei tarvitse seistä metsätyökoneen edessä, sillä yhtäkään lähimetsää ei kaadettaisi.

Helsingin kestämättömän kaavoituspolitiikan lisäksi Kivikonlaita symboloi minulle laajempaa, maailmanlaajuista luontokatoa. Se symboloi maailmaa, jossa on normaalia laittaa ihmisten tarpeet muiden lajien edelle. Maailmaa, jossa kaupungin kasvu on tärkeämpää kuin asukkaille rakkaan lähiluonnon säilyminen, tai esimerkiksi luisteleminen tärkeämpää kuin uhanalaisten lajien selviytyminen, kuten Matokallion kaava osoittaa.

Se ei ole maailma, jossa haluan elää. Siksi en poistu, kun poliisi käskee.

Luonto-Liitto tiedottaa: Hakkuiden uhkaamalta Purunpään alueelta löydettiin erityissuojeltu laji

Kuvat: Pekka Turunen

Kulttuuriyhdistys Konstsamfundet ja luonnonsuojelijat neuvottelivat tänään Purunpään alueen metsien kohtalosta. Neuvottelun jälkeen tilanne ei ole vieläkään hyvä, mutta parempi. Hakkuut ovat toistaiseksi jäässä, lisäksi Luonto-Liiton metsäryhmä löysi alueelta erityissuojellun lajin, jonka vuoksi Purunpäähän saadaan välittömästi uusi pieni, noin 2–3 hehtaarin, luonnonsuojelualue.

Paikalliset metsäaktiivit ja kulttuuriyhdistys Konstsamfundet saivat hetki sitten päätökseen neuvottelun, jossa keskusteltiin Kemiönsaaren Purunpään alueen hakkuista. Neuvotteluissa sovittiin, että hakkuut ovat keskeytettyinä siihen saakka, kunnes Konstsamfundet saa valmiiksi metsänhoitosuunnitelman suojeluehdotuksineen.

Kyseessä on 30-vuotinen metsähoitosuunnitelma, jota on odotettu joulukuusta 2014 saakka. Konstsamfundetin piti kutsua metsänhoitosuunnitelmaan liittyen ihmisiä avoimeen tilaisuuteen, jossa alueen kohtalosta olisi keskusteltu. Sen sijaan yhdistys alkoi hakata Purunpäässä ilman kuulemistilaisuuksia. Hakkuista Konstsamfundet oli tehnyt ilmoitukset jo syksyllä, mutta he eivät olleet missään vaiheessa keskusteluja maininneet näistä suunnitelmista. Paikalliset luonnonsuojelijat löysivät 11. huhtikuuta Purunpään metsistä useita leimikoita ja Trollklintenin luona aloitetut avohakkuut.

purunpaa_PekkaTurunen2

”Neuvottelussa pahoiteltiin puolin ja toisin, että tilanne meni kuten meni. Olisi ollut parempi, että kuulemistilaisuus olisi suunnitelmien mukaan pidetty, jolloin olisimme voineet kertoa, mitkä alueet ovat erityisen arvokkaita ja suojeltavia. Nyt hakattu 13 hehtaarin alue oli todella hienoa metsää. Suunnitelmana Konstsamfundetilla oli hakata yhteensä 35 hehtaaria”, kertoo Luonto-Liiton valtuuston puheenjohtaja Ville Laitinen.

Hakkuiden pysähdyttyä Luonto-Liiton metsäryhmäläiset jäivät inventoimaan aluetta. Kun metsäkone poistui alueelta ja ryhmäläiset pääsivät leimikkoalueen sisäpuolelle, sieltä löytyi lahokaviosammalta, joka on erityissuojeltu laji.

”Otimme heti yhteyttä ELY-keskukseen, joka päätti, että lajin esiintymisalue suojellaan. Kyseessä on äärimmäisen harvinainen laji, siitä on vain alle 20 havaintoa koko Suomesta. Jos hakkuut olisivat jatkuneet vielä puoli tuntia, laji olisi tuolta alueelta menetetty. Kuka tietää, mitä kaikkea jo hakatulta alueelta olisi löytynyt”, Laitinen sanoo.

Purunpään alue Kemiönsaarella on maisemallisesti ainutlaatuinen metsäinen ja korkeakallioinen niemi Saaristomeren rannalla. Tällä erityisellä, kaikkiaan noin 350 hehtaarin kokoisella, alueella on monimuotoista ja vaihtelevaa metsä-, suo- ja kallioluontoa. 1970-luvulla Saaristomeren kansallispuistoa suunniteltaessa asiantuntijat pitivät Purunpään saamista osaksi kansallispuistoa erittäin tärkeänä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä nykyään noin 6000 hehtaarin suurmaanomistaja, kulttuuriyhdistys Konstsamfundet, vastusti suojelua.

Lisätietoja:

Ville Laitinen

Luonto-Liiton valtuuston puheenjohtaja

puh. 040 770 0065

Kuvia (Pekka Turunen)

Linkkejä:

Tiedote 16.4:

Luonto-Liiton metsäryhmä ja kemiönsaarelaiset vastustavat hakkuita Purunpään alueella

Luonto-Liiton Metsäblogi 15.4.:

Konstsamfundet hävittää saaristometsiä Purunpäässä – Luonto-Liiton metsäryhmä tuomitsee hakkuut

Luonto-Liiton Metsäblogi 16.4.:

Mielenosoitus sai Purunpään hakkuut keskeytymään Kemiönsaarella

Suomen Latu haluaa kaataa paikallisten tukeman Teijon kansallispuiston

Teksti: Lauri Kajander

Teijon kansallispuiston perustaminen olisi ainutlaatuinen tilaisuus parantaa Etelä-Suomen metsien surkeaa suojelutilannetta. Mutta mitä tekee ulkoilijoiden keskusjärjestö Suomen Latu? Haluaa kaataa koko kansallispuistohankkeen! Suojelun sijaan Suomen Latu toivoo Teijoon mm. pienaukkohakkuita.

Teijon maisemat ovat kansallispuistotasoa. Kuva: Olli Turunen
Teijon maisemat ovat kansallispuistotasoa. Kuva: Olli Turunen

Tiedotteessaan 12.9.2013 Metsähallitus totesi näin:

”Alueen sijaintikunnassa Salossa ja eri intressiryhmien keskuudessa vallitsee varsin yhtenäinen kannatus kansallispuiston perustamiseksi, ja Varsinais-Suomen liitto on asettanut Teijon kansallispuiston perustamisen yhdeksi edunvalvonnan painopistealueekseen.” Erityisen tärkeänä kansallispuiston perustaminen nähtiin selvityksen mukaan luontomatkailun ja paikallisen matkailuyritystoiminnan kannalta sekä luonnonsuojelun, erityisesti metsien suojelun kannalta.

Metsähallitus teki selvityksen [pdf, 5Mb] kansallispuiston perustamisedellytyksistä. Kansallispuiston vaikutuksia alueen virkistyskäyttöön arvioidaan selvityksessä näin:

”Virkistyskäyttö voi jatkua kutakuinkin nykyisellä tavalla myös kansallispuistossa. Kansallispuistot toimivat paitsi luonnonsuojelualueina myös retkeilyä ja luontomatkailua varten. Kansallispuistoissa voi olla monipuolisesti erilaisia harrastusmuotoja. Perinteisen ulkoilun ja retkeilyn lisäksi esimerkiksi suunnistusta, pyöräilyä, ratsastusta, geokätköilyä, valokuvausta, hiihtoa jne. Tarpeen vaatiessa käyttömuotoja voidaan ohjata tarkemmin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmassa sekä järjestyssäännöllä. Alueelle voidaan esim. tarkemmin ohjata polkupyöräillyn tai ratsastukseen soveltuvia reittejä. Geokätköjen sijainnit tulee ilmoittaa Metsähallitukselle ja suunnistusrastit tulee sopia tarkemman suunnittelun yhteydessä. Myös hiihtolatujen ylläpito kansallispuistossa on mahdollista. Marjastus ja sienestys kuuluvat kansallispuistojen suosituimpiin aktiviteetteihin. Erityisen arvokkaille luontokohteille, kuten tärkeille lintujen pesimäalueille, voidaan asettaa liikkumisrajoituksia. Voimassa olevassa hoito- ja käyttösuunnitelmassa tällaisia alueita ei Teijolle kuitenkaan ole ehdotettu. Retkeilyalueella sijaitseva asuntovaunualueen nykyinen toiminta voi jatkua, mutta sitä ei tule laajentaa.”

Suojelu ei ole ristiriidassa alueiden retkeilykäytön kanssa. Suomessa on tällä hetkellä 37 kansallispuistoa ja niihin tehtiin vuonna 2012 yli kaksi miljoonaa käyntiä. Se on Metsähallituksen mukaan kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin vuonna 2001. Harva haluaa retkeilymaisemiinsa hakkuita – tätä todistaa myös noin 2500 ihmisen allekirjoittama valtion retkeilyalueiden hakkuita vastustava adressi vuodelta 2012.

Teijon alueella on vastustuksesta huolimatta tehty voimakkaita hakkuita kansallispuistoselvityksen aloittamiseen asti. Kuva: Hannu Paunila
Teijon alueella on vastustuksesta huolimatta tehty voimakkaita hakkuita kansallispuistoselvityksen aloittamiseen asti. Kuva: Hannu Paunila

Etelä-Suomessa metsäluonnon suojelun tila on katastrofaalisen huono. Metsistä on esimerkiksi Varsinais-Suomen Metsäkeskuksen alueella suojeltu vain 2,5 prosenttia ja tässäkin luvussa ovat myös niukkapuustoiset kitumaat mukana. Kaikkein huutavin pula on laajoista yhtenäisistä metsäalueista, joita hakkuut eivät pirstoisi erillisiksi pikkumetsiköiksi.

Teijon retkeilyalue Salossa on erittäin harvinainen mahdollisuus muodostaa Lounais-Suomen hemiboreaaliselle kasvillisuusvyöhykkeelle suuri suojelualue, joka pystyisi tarjoamaan elintilaa uhanalaiselle lajistolle. Esitetyn kansallispuiston alueeseen kuuluu yli 1000 hehtaaria nykyisin hakkuukäytössä olevia metsiä, jotka kansallispuistossa saataisiin ennallistavan suojelun piiriin ja kehittymään kohti luonnontilaa.

Kuka haluaa retkeillä hakkuulla, Suomen Latu? Kuva: Hannu Paunila
Kuka haluaa retkeillä hakkuulla, Suomen Latu? Kuva: Hannu Paunila

On vaikea ymmärtää, miksi Suomen Latu haluaa asettua vastustamaan kansallispuistoa, jolla on paikallisten vahva tuki, joka ei juuri vaikuta alueen nykyiseen virkistyskäyttöön ja joka toteutuessaan olisi erittäin merkittävä parannus metsien heikkoon suojelutilanteeseen koko Etelä-Suomen mittakaavassa. Olen varma, että myös moni Suomen Ladun 77 000:sta jäsenestä ihmettelee samaa.

Kohtalon ironiaa on, että juuri tänä vuonna myös Suomen Latu on ollut mukana juhlimassa Suomen 75-vuotiasta kansallispuistoverkkoa. Juhlavuoden kunniaksi Latu voisi korjata kantaansa Teijon kansallispuiston suhteen ja antaa tukensa hankkelle, jonka merkityksen niin monet muut tahot ovat jo ymmärtäneet.

LINKKEJÄ:

 

 

 

Tammikuun metsä – Järventausta Eurajoen Irjanteella

Teksti ja kuvat: Ilona Hankonen

Ostin keväällä metsäpalstan. Olin jo pitkään etsinyt metsäpalstaa lähiseudulta. Motiivini

Avainbiotoopiksi määritetty rehevä korpipainanne, jossa on riistan juomapaikka.

hankintaan olivat moninaiset. Ensinnäkin minulle oli kertynyt hieman säästöjä, jotka halusin sijoittaa turvallisesti. Toiseksi taloudessamme käytetään noin 20 mottia polttopuuta vuodessa ja se ei rankanakaan ostettuna ole aivan halpaa.  Haluan myös tietää, mistä polttopuuni tulee. Kolmanneksi, etsin palstaa, jota voisin hoitaa ja käyttää luontoarvoja vaalien ja kehittäen. Neljänneksi, taloudessamme retkeillään, marjastetaan,
sienestetään ja metsästetään. Onhan sitä komeaa harrastaa omassa metsässä.

Ensitöikseni tein hirveä ja valkohäntäpeuraa koskevan metsästysvuokrasopimuksen paikallisen hirviporukan kanssa. Ilokseni juuri huomasin, että mailleni oli nauhoitettu passipaikkoja. Ehkä joskus kaato osuu palstalleni ja saan metsästäni polttopuiden lisäksi myös kassillisen herkullisia keittoaineksia. Meillä metsästetään vain pienriistaa ja sitäkin jousella, joten saalis ei pakastinta täytä. Mieheni on toki innoissaan hankinnastani ja ensi viikonloppuna viemme palstalle metsäkauriin ruokinta-automaatin. Metsäkanalinnut saavat olla rauhassa, niitä ei Satakunnassa ole syötäväksi asti. Ilo oli suuri, kun näin kaksi nuorta metsopoikaa palstallani viimeksi käydessäni.

Aarnimetsiä etsivän luontoharrastajan näkökulmasta palstani ei ole kehuttava. Itse tykästyin eniten sen rehevyyteen: lähes koko palsta on lehtoa, loput lehtomaista kangasta tai rehevää korpea. Maaperä on diabaasia, joka aiheuttaa poikkeuksellisen rehevyyden.

Tehometsätalouden jälki on ikävää, ajatteli asiaa sitten luonnon tai järkevän metsätalouden kannalta. Paikalla on kuulemma ollut todella vanhaa, hienoa kuusimetsää, mutta loputkin siitä avohakattiin noin 10 vuotta sitten, lehdon maaperä aurattiin ja istutettiin männylle. Siellä täällä näkyy vielä jättiläiskuusien kantoja. Ne nostavat joskus palan kurkkuun. Osa metsästäni on uudistettu jo aiemmin. Märässä korvessa kasvaa 50-vuotias kuusikko, lehtorinteessä nelikymppinen oksakas räkämännikkö.

Räkämännikön alareunasta, vanhalta ajouralta löysin pari pientä metsälehmusta. Kuusama, näsiä, lehtopähkämö, metsävirna ja vuokot kukkivat metsässäni. Mietin, miltä metsä on mahtanut näyttää ennen minun syntymääni, kun se on hakattu. Onkohan lehmuksia ollut paljonkin? Metsälehmus on näin lännessä jo harvinaisuus.

Kukkiva näsiä, jota on palstalla todella paljon.

Räkämännikkö on niin harvaa, että puiden välissä pääsee ajamaan vanhalla massikallamme. Haluaisin kaataa kasvatettavaa puustoa polttopuuksi ja antaa tilaa alta luontaisesti puskevalle kuusen, haavan ja koivun taimikolle. Mielestäni kodin ja pihasaunan lämmittäminen ja ruoan valmistus ovat männyn arvolle paremmin sopivia käyttötarkoituksia kuin vessapaperi ja mainokset.

Tukkipuuta männyistäni ei tulisi kuitenkaan, koska ne kasvavat männylle vääränlaisella kasvupaikalla, hirvien kurittamina ja liian harvassa. Tämä suunnitelmani on kuitenkin lainvastainen, enkä ole varma, uskallanko toteuttaa sitä. Männikkö on harvennettu jo lakirajalle ja jos vielä poistan kelvotonta istutusmäntyä ja palstalle osuu tarkastus, voi käydä niin, että minut velvoitetaan avohakkaamaan, auraamaan ja istuttamaan lehtoni. Järkevä tapa hoitaa omaa omaisuutta ei ole sallittu, vaikka kuulemma elämme vapaassa markkinataloudessa.

Männyntaimikon taimet ovat kieroon kasvaneita, hirvien ja männynversoruosteen kurittamia puskia, jotka männylle liian lihavassa maaperässä ja harvaksi jääneessä taimikossa kasvavat enemmän paksuja valo-oksia kuin pituutta. Männyntaimikon keskellä törröttää lehtokorpipainanteen muistona komea tervaleppä.

Kymmenisen vuotta sitten hakattua lehtometsää / korpea, joka on istutettu männylle. Jättöpuina mäntyjen joukossa tervaleppää.

Paikoin uudistaminen on täysin epäonnistunut. Taimikossa on avoimia heinää kasvavia alueita. Vaikka näitä ei enää tarvitse paikata, ajattelin tehdä uhkarohkean kokeilun. Hirvien valtavasta määrästä huolimatta istutan aukkopaikkoihin pienen määrän hybridihaavan taimia, jotka kokeilen suojata nestesaippuaan kastetuilla kangassoiroilla. Vierasperäinen puulaji on tietysti hieman epäortodoksinen valinta, mutta toisaalta hybridihaapa kurottaa nopeasti hirvien ulottumattomiin. Haavasta saan tulevaa polttopuuta ja osan voin jättää aikanaan kolopesijöiden askarreltaviksi. Ja onhan toki niinkin, että näinä ilmastonmuutoksen aikoina on hiilensidonta hyveellinen harrastus. Metsäni geneettinen laatuhan on tuhottu ja ties mitä alkuperää olevilla istutusmännyillä.

Rehevää korpea ei onneksi ole kunnostusojitettu. Vanhat lapio-ojat halkovat rahkasammalikkoa. Ajouralta löydän mesimarjaa. Rehevimmän lehtokorven ojan penkalla kasvavat virmajuuret, hiirenportaat ja korpi-imarteet. Toisaalla on avovesilämpäre, jonka ympärillä maasto on heinäkorpea. Järeiden hieskoivujen reunustama lämpäre on riistan juomapaikka. Asetan paikalle videokuvaa ottavan riistakameran. Eläimiä käy juomassa jatkuvasti. Kesähelteillä pari viimevuotista hirvivasikkaa pulahtaa lammikkoon ja hyppelee riemuissaan rahkasammalikossa vilvoittavan kylvyn jälkeen.

Tämä kuvio on minun oma luonnonsuojelualueeni. Metsäkeskuksen vuonna 2005 tekemässä metsäsuunnitelmassa kuvio on määritelty ”soistuvaksi kangasmetsäksi”, vaikka turvetta on 40 cm ja kasvillisuus rehevälle korvelle tyypillistä viitakastikkaa ja kurjenjalkaa.

Tälle ihanalle paikalle suositellaan suunnitelmassa avohakkuuta ja ojitusmätästystä, jotka olisi suunnitelman mukaan pitänyt toteuttaa jo ennen viime vuotta. Kanssani paikalla käynyt metsäammattilainen määritti kuvion kuitenkin avainbiotoopiksi, jota ei saa hakata. Näin erilaisia voivat eri metsäammattilaisten suositukset ja laintulkinnat olla! Onneksi edellinen omistaja on käyttänyt järkeään. Puolen hehtaarin kuviolta olisi saatu muutama koivutukki ja kasa energiapuuta. Yhteiskunnan avokätisellä KEMERA-tuella toki tämänkin avainbiotoopin tuhoaminen olisi saatu taloudellisesti kannattavaksi.

Kauempana korpi on yksitotista talouskuusikkoa. Se on uudistettu aikoinaan alikasvoksesta ja kasvaa tiheänä ja veden vaivaamana huonosti. Jos teen siihen joskus avohakkuun, on se pakko ojittaa, jotta uudistaminen olisi mahdollista. Olen päättänyt kokeilla vaihtoehtoista strategiaa: harvennan kuusikkoa alaharsintana polttopuuksi vähin erin ja istutan syntyviin pieniin aukkoihin ja ojien varsille tervaleppää. Ehkäpä korpi joskus kehittyy näin hoidettuna kohti alkuperäistä tilaansa, rehevää tervaleppäkorpea.

Yhtä asiaa ihmettelen. Pidän itseäni melko tavallisena metsänomistajana. Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion selvityksen mukaan suurin osa metsänomistajista haluaa painottaa metsissään monikäyttöä: puuntuotantoa, virkistystä, riistaa, luontoarvoja, marjoja, sieniä, kauneutta; kaikkea tätä sekaisin.

Miksi siis metsälaki näkee metsät lähtökohtaisesti teollisuuden puuntuotantoon tarkoitettuina? Miksi en saa omasta metsästäni hakata vain kuiduksi kelpaavaa mäntyä polttopuuksi miten haluan? Miksi en saa kasvattaa lehdossa vaikka raitaa, jos haluan? Miksi minun on maksettava metsänhoitomaksua palveluista, joita en tarvitse ja jotka ovat tavoitteitteni kanssa jopa ristiriidassa? Eikö metsäni olekaan minun?

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Metsäretki Lapinjärvelle – kuvareportaasi

Teksti ja kuvat: Emilia Pippola

Luonto-Liiton metsäryhmä ja Luonto-Liiton Uudenmaan piiri järjestivät marraskuun viimeisenä sunnuntaina yleisöretken Lapinjärvelle Latokartanon metsäpalstalle. Parikymmentä retkeläistä pääsi tutustumaan yhteen Uudenmaan hienoimmista metsäalueista loppusyksyn kosteansumeassa säässä. Ahkerimmat ehtivät retken lomassa poimia mukaansa metsän tunnelman lisäksi syksyn viimeiset suppilovahverot.

Metsäretken oppaana Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander.

Taivallusta lahopuiden lomassa.

Latokartanon palstan loppusyksyistä tunnelmaa.

Harmaaluppojen koristelema oksa.

Myös Metsäntutkimuslaitoksen metsätalousinsinööri Markku Rantala (oik.) osallistui metsäretkelle.

”Well here’s another mess you’ve gotten me into”. Osa ympäristötoimintapäivillä syntynyttä taideteosta ripustettuna tämänsyksyiselle hakkuuaukolle.

Latokartanon metsäpalstalle, joka on valtion omistama Metsäntutkimuslaitoksen tutkimusmetsä, on tehty ja suunnitellaan hakkuita. Alue on Etelä-Suomen mittakaavassa laaja arvometsä. Eteläsuomalaisen, uhanalaisen metsäluonnon suojelussa tällaisten metsien tärvelemiseen hakkuilla ei ole varaa!

Metsäalueesta ja sen tilanteesta löytyy lisätietoa muun muassa luonnonsuojelujärjestöjen tiedotteesta.

Metsätoimintaviikonloppu Nuuksiossa – kuvareportaasi

Teksti: Birthe Weijola, kuvat: Birthe Weijola, Markus Björksten

Metsätoimintaviikonloppu Nuuksiossa 5.-6.11. toi yhteen metsäryhmän ja LUP:in retkiryhmän toimijoita opettelemaan metsäkartoitusta ja suunnittelemaan tulevaa Lapinjärvi-retkeä.  Viikonlopun aikana löytyi hienoja retki- ja lahopuumetsiä Espoon kaupungin mailta,  jotka kelpaisivat suojeltavaksi.


Markus näyttää kuvia kesän Lappi-kartoituksista.

Lajikartoitusta on helpointa opetella pienryhmissä. Tässä Elina, Teemu, Emilia ja Anna lähdössä maastoon.

Punaisen listan lajeista ja vanhan metsän indikaattoreista otetaan koordinaatit.

Espoon kaupungin omistamalta Selkäkalliolta löytyi uhanalainen rusokantokääpä.

Metsiensuojelijoiden verkosto vahvistuu entisestään – 15 uutta metsäkartoittajaa paikansi UPM-Kymmenen hienoja suojelemattomia metsiä

Teksti Mari E. Niemi

Kymeenlaakson luonnonsuojelupiiri ja Luonto-Liitto järjestivät viime viikonloppuna 29.-31.10. metsäkartoituskurssin. Kolusimme ison porukan voimin Kouvolan läheisyydessä useampia eri metsäyhtiö UPM-Kymmenen omistamia metsäkohteita. Samalla perehdyimme siihen, mikä tämän päivän suomalaisessa metsämaisemassa on huomionarvoista.

UPM-Kymmene omistaa eri puolilla Suomea merkittäviä määriä metsiä ja soita. Näin myös Kaakkois-Suomessa. Ajattelimme lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli tutkailla yhtiön suojelemattomia metsiä ja kouluttaa samalla liudan uusia kartoittajia. Porukkaa oli ilahduttavasti eri puolilta maamme eteläistä osaa: Jyväskylästä, Savonlinnasta, Kotkasta, Turusta, Pirkanmaalta ja tietysti Kymenlaaksosta.

Esittelen tässä lyhykäiseen kaksi erilaista löydöstämme:

1) Katsastimme yhtiön omistamaa laajempaa yhtenäistä aluetta Kouvolan kaakkoispuolella. Tästä linkistä voi karkeasti havaita, miten yhtiö on toteuttanut isoja avohakkuita viime vuosien aikana. Kuitenkin maisemassa on vielä säilynyt ilahduttavasti jokunen hyvinkin arvokas metsä.

Suojellun Hangassuon kupeessa sijaitseva Iso-Penttinen häkellytti kartoittajat luonnontilaisuudellaan. Paikansimme erirakenteista kuusivaltaista metsää, jossa on useampi kymmenen kuutiota kuollutta puuta. Alueelta löytyy myös liito-orava ja pohjantikka. Pohtiessamme rinteen laen mäntyjen ikää lensi päämme yli kanahaukka. Kartoituksessa ei tutkittu lahopuulajistoa, mutta ohimennen kävellessä havaitsimme vanhan metsän indikaattorilajit rusokäävän ja ruostekäävän, joista etenkin jälkimmäinen on aika hyvä havainto keskellä noin vahvasti pirstottua maisemaa. Arvokkaan ydinalueen ympärille saattoi rajata useamman hehtaarin alalta tukialuetta eli iältään varttunutta metsää, jossa luontoarvot ovat kehittymässä hyvää vauhtia.

2) Perehdyimme myös taajamametsiin lähempänä Kouvolan keskustan tuntumaa. Sääksniemestä löysimme vanhaa mäntymetsää, jossa kilpikaarnaisista rungoista ei ollut tulla loppua. Alueen keskellä sijaitsee hieno kuusimetsä, jossa on runsaasti lahopuuta. Eri puolilla aluetta kasvaa haapoja niin vanhoina yksittäisinä puina kuin pieniä metsikköjä muodostavien nuorten puiden rykelminäkin. Tämä on esimerkiksi liito-oravalle tärkeää. Liito-oravan läsnäolosta viestivät vanhat ja tuoreet papanat järeän haavan tyvellä. Alueen arvoa lisää sijainti asutuksen kupeessa: hyviä lähivirkistysmetsiä ei voi koskaan olla liikaa.

Kaakkois-Suomessa taitaa luonnonvarojen käyttö olla lähes tulkoon intensiivisintä koko maassa. Metsätkin ovat isolta osin vahvasti käsiteltyjä ja paikoin pirtoutuneita pieniksi laikuiksi. Niin metsien lajistosta kuin luontotyypeistäkin iso osa on uhanalaisia. Jotta kykenemme jarruttamaan uhanalaistumiskehitystä ja vältämme uusien lajien ja metsäisten luontotyyppien uhanalaistumisen, on tartuttava ripeästi työhön: On etsittävä metsät, jotka voivat seuraavien vuosikymmenten aikana kehittyä arvokkaammiksi luontokohteiksi. UPM-Kymmenellä on tässäkin osassa maata mahdollisuudet kantaa kortensa kekoon metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi!

Suomen metsäluonto huutaa apua


Teksti Jaakko Junikka

Metsähallituksen ympäristöpäällikkö Petri Heinonen kehtasi väittää kaikkia faktoja vastaan mielipidekirjoituksensa (HS 28. 9.) otsikossa metsiemme olevan monimuotoisia, huolimatta tutkimuksista, jotka osoittavat asian olevan toisin: Suomen metsäisistä luontotyypeistä 75 % ja metsälajeista 50 % on uhanalaisia. Suomen metsistä on jo kuollut sukupuuttoon arviolta 100 lajia ja sukupuuttovelka on luokkaa 1000 lajia, mikä tarkoittaa, että nämä lajit tulevat lähitulevaisuudessa katoamaan, mikäli luonnontilaisen kaltaisten metsien määrä ei huomattavasti kasva nopeasti. Etelä-Suomen, eli 
poronhoitoalueen eteläpuolisen Suomen metsistä on silti suojeltu ainoastaan 1,9 %!

Tästä huolimatta Heinonen piirsi kuvan, missä Suomen metsillä menee paremmin kuin koskaan Suomen historian aikana. Lähes kaikki Heinosen esiin nostamat asiat vaativat oikaisua.

Heinonen väittää, että ”Tosiasiassa lehtipuuta on nyt Suomen metsissä enemmän kuin koskaan 1920-luvun jälkeen.” Hän perustaa väitteensä valtakunnan metsien inventointeihin (VMI), vaikka juuri niiden mukaan lehtipuiden osuus metsämaan tilavuudelta vallitsevana puustona 1920-luvulla oli 14,2 % ollen graafin mukaan vielä 1950-luvulla n. 15 % kun se nyt on 9,6 %.

Heinonen tuo esiin Suomen metsien tilavuuden kasvun ja siten metsiin sitoutuneen hiilen määrän nousun, vaikka nuorten metsien osuus on kolminkertaistunut 1920-luvulta koko maassa ja vanhojen metsien osuus vähentynyt paljon. Suomen metsien tilavuuden kasvu perustuu pitkälti suo-ojitusten aikaansaaman metsää kasvavan maa-alan lisääntymiseen. 
Suo-ojitusten aikaansaaman puuston kasvun lisääntymisen laskeminen hiilensidonnaksi on vähintään kyseenalaista, koska samaan aikaan puuston kasvaessa ojitettu suo maatuu vapauttaen hiilidioksidia, kuten viimein myös sen päällä kasvava metsä. Siten lopulta kaikki suo-ojitusalueet ovat pelkkiä hiilidioksidin lähteitä ja jäljelle jää Suomen nuoret vähän hiiltä sitovat metsät.

Heinonen antaa ymmärtää VMI -tietojen pohjalta lahopuun lisääntyneen Suomessa viime vuosisadan aikana, vaikka lahopuuta on mitattu VMI:ssa vasta 1996 lähtien. Etelä-Suomen luonnontilaisissa vanhoissa metsissä lahopuuta on 60-120 kuutiota/hehtaari, talousmetsissä keskimäärin 3,3. Ei siis ihme, että lahopuusta riippuvaiset sadat eliölajit ovat katoamassa Suomesta. Tutkimusten mukaan 20 kuutiota/hehtaari riittäisi näiden lajien säilymiseen.

Elämme YK:n kansainvälistä biodiversiteetti vuotta ja kuudetta – nyt ihmisen aikaansaamaa – maailmanlaajuista sukupuuttoaaltoa. Toivoisi että se tarkoittaisi enemmän tekoja elämän puolesta ja vähemmän moraalitonta viherpesua elämän kustannuksella.

Kirjoittaja on biologian ylioppilas ja luonnonsuojelija.

”Monet tulevat aarniometsät ja kansallispuistot ovat nykyisiä talousmetsiä”

Sunnuntaidebatti

Helsingin Sanomat 5.9.2010

”Metsien suojelu kannattaa paremmin kuin talouskäyttö”

Suomen metsäluonnon monimuotoisuus jatkaa hupenemistaan. Vanhat metsät ovat pirstaleisia, ja niitä on niukasti. Etelä-Suomen metsistä 98 prosenttia on talouskäytössä.

Samanaikaisesti metsätalouden markkinanäkymät ovat muuttuneet entistä epävarmemmiksi. Kukaan ei tiedä, mikä on nykyisen suomalaisen talousmetsän arvo, kun se realisoidaan hakkuissa 40–100 vuoden päästä.

Metsien suojelu saattaa olla jo nyt kannattavampaa kuin niiden talouskäyttö. Tulevaisuudessa näin on vielä varmemmin.

Monet tulevat aarniometsät ja kansallispuistot ovat nykyisiä talousmetsiä. Aarniometsä ja kansallispuisto voivat olla metsänkasvatuksen tuotteita siinä missä kuitupuu tai tukkikin.

Metsäsektorin uudet mahdollisuudet pitäisi nähdä puiden hakkuun ja jalostuksen lisäksi myös luonnon monimuotoisuudessa ja retkeilyssä.

Metsien luonnonarvoja mitataan yhä pelkästään nykyhetken näkökulmasta. Suojelukin rajoittuu tarpeettomasti vain nykyisellään arvokkaiden metsien säilyttämiseen. Kuitenkin myös nuorista metsistä kehittyy ajan myötä vanhaa metsää, ja luonnonmetsää voi kasvattaa siinä missä talousmetsääkin.

Luonnonarvojen kehittymistä voidaan nopeuttaa tekemällä yksitoikkoisiin talousmetsiin pieniä aukkoja, ja lahopuuta voi lisätä tappamalla puita pystyyn. Vanhan metsän lajit leviävät kasvatettaviin luonnonmetsiin sitä mukaa kun niiden elinolot kehittyvät uusille lajeille sopiviksi.

Tällaiset ennallistamistoimet työllistävät siinä missä perinteinen metsätalouskin. Ennallistaminen on nykyistä talousmetsänhoitoa kaukonäköisempää metsänhoitoa. Nykyinen talousmetsien hoito heikentää metsien monimuotoisuutta, koska se vähentää lahopuun määrää metsissä.

Etelä-Suomen rehevillä mailla suurin osa talousmetsistä on muunnettavissa 20–40 vuodessa arvokkaaksi luonnonmetsäksi, kunhan ne siirretään pois talouskäytöstä ja niitä ennallistetaan. Myös suuri osa Etelä-Suomen kansallispuistoista on perustettu entisiin talousmetsiin, joiden luonnonarvojen kehittymistä on vauhditettu ennallistamalla.

Luonnonsuojelun, retkeilyn ja luontomatkailun kannalta on tärkeää luoda laajoja luonnontilaisen metsän alueita. Luonnontilaisia metsiä voidaan yhdistää toisiinsa maakauppojen ja vaihtojärjestelyjen avulla. Eri maanomistajien luonnontilaisia metsäpalstoja voidaan koota uudenlaisiin yhteismetsiin, jotka eheyttävät talouskäytön rikkomaa metsämaisemaa. Metsänomistajien ei tarvitse liittää uusiin suojeltaviin yhteismetsiin kaikkia metsiään, vaan osan voi säilyttää talouskäytössä.

Maanomistuksen vaihtojärjestelyillä on mahdollista muodostaa myös tärkeitä ekologisia yhteyksiä nykyisten suojelualueiden välille. Niiden avulla voidaan rakentaa yhtenäistä retkeilyreitistöä, jollainen puuttuu nyt Etelä-Suomesta.

Yhä useammat metsänomistajat ovat suojelumyönteisiä. Eniten lisäsuojelua kannattavat hyvätuloiset eteläsuomalaiset. Heitä pitäisi houkutella sijoittamaan uudenlaiseen metsiensuojeluun liittyvään tuotekehittelyyn, kuten aarniometsien kasvatukseen tai kansallispuistojen perustamiseen.

Valtio voisi vuokrata tai ostaa laajempia metsäkokonaisuuksia samaan tapaan kuin nykyisiäkin suojelualueita. Myös yritykset, säätiöt, seurakunnat ja kaupungit voisivat rahoittaa tai osallistua metsänomistuksellaan tulevaan suojeluun. Tästä olisi suojeluun osallistuville yhteisöille imagohyötyä, jolla on myös taloudellista arvoa.

Nykyisten suojeluohjelmien rinnalle pitäisi perustaa luonnonarvojen kehittämiseen pitkällä tähtäimellä pyrkiviä suojeluohjelmia. Niihin voisi kuulua nykyisiltä luonnonarvoiltaan riittämättömiä, mutta tulevaisuuden suojelukohteiksi kehityskelpoisia alueita.

Näin suojeluun saadaan laajempia alueita pienemmällä rahalla, sillä nuori metsä ei ole yhtä arvokasta kuin vanha. Talouskäytön kannalta metsien yhtenäisyys on yhdentekevää, mutta suojelun ja retkeilyn näkökulmasta se tuottaa huomattavaa lisäarvoa.

Laajempien suojelu- ja retkeilyalueiden muodostaminen avaa tulevaisuudessa uusia mahdollisuuksia luontomatkailulle. Keskieurooppalainen, reheviin lehtimetsiin tottunut matkailija ei näe eroa Etelä-Suomen ja Lapin metsien välillä. Etelä-Suomi tarjoaisi luontomatkailulle paljon nykyistä suurempia mahdollisuuksia, jos matkailijoille voitaisiin markkinoida oikeita erämaita.

Metsien suojelu on ollut liiaksi suunnittelemattomasti metsänkäsittelyn ulkopuolelle jääneiden metsien varassa. Kunhan suojelun ja retkeilyn kehitysmahdollisuudet otetaan huomioon aiempaa suunnitelmallisemmin ja kauaskantoisemmin, metsistä saadaan irti myös suurin taloudellinen hyöty.

Jere Nieminen

Kirjoittaja on ympäristöpolitiikan tutkija Tampereen yliopistossa.

Metsiensuojelusta saatavia rahavirtoja voidaan lisätä

Helsingin Sanomat 13.9.2010

Mielipide

Metsiensuojelusta saatavia rahavirtoja voidaan lisätä

Mari E. Niemi

Jouko Ylä-Liedenpohja peräänkuulutti metsien suojelusta saatavia vuosittaisia rahavirtoja, joita nyt saadaan harvennus- ja päätehakkuista (HS Mielipide 8. 9.). Hän kummasteli, missä ovat suojelualueiden sisäänpääsymaksut, joiden avulla katettaisiin hakkuutulojen menetys.

Metsiensuojelu tuo rahatuloja jo nyt, ja halutessamme tulevaisuudessa yhä enemmän.

Suojelualueet, etenkin kansallispuistot ovat suosittuja virkistäytymis- ja luontomatkailukohteita. Tutkimusten mukaan niissä kävijät tuovat paikallistalouteen tuloja käyttämällä erilaisia palveluja. Valtaosa luonnonsuojelusta saatavista rahavirroista muodostuu Pohjois-Suomessa, missä suurin osa suojelualueista sijaitsee. Kuitenkin väestöstä suurin osa asuu Etelä-Suomessa, mihin myös tarvitaan metsätuloja.

Rahatulot luonnonsuojelusta eivät kasva itsestään, vaan meidän on aktiivisesti kehitettävä metsiemme käyttöä siihen suuntaan, että huomioimme myös muut metsien käyttömuodot kuin puiden poistamisen metsistä.

Meidän onkin luotava laajoja yhtenäisiä suojeltuja metsäalueita Etelä-Suomeen. Lisäksi suojelemattomien metsien käsittely on muutettava avohakkuutaloudesta maiseman peitteisenä säilyttävään metsätalouteen. Näin luontomatkailulla on edellytykset kehittyä laajemmilla alueilla myös suojelualueiden ulkopuolella.

Mikäli emme rakenna luontomatkailulle kunnollisia ja houkuttelevia puitteita, elinkeino ei voi kehittyä siinä määrin kuin siihen muutoin olisi edellytyksiä. Harva yrittäjä haluaa sijoittaa johonkin, minkä tulevaisuudesta ei ole minkäänlaista varmuutta.

Ihmiset haluavat liikkua maisemassa, jota joku toinen ei äkisti muuta esimerkiksi avohakkaamalla. On ensiarvoisen tärkeää, että luomme alueita, joilla on huomioitu alueen metsämaiseman säilyminen pitkällä aikavälillä.

Nyt on hyvä ajankohta edistää tätä asiaa, sillä maa- ja metsätalousministeriö selvittää parhaillaan avohakkuulle vaihtoehtoisten metsien käsittelymenetelmien käyttöön ottamista.

maa- ja metsätaloustieteiden maisteri

metsänhoitaja

Luonto-Liiton metsävastaava