Puupohjaisia pakkausmateriaaleja, puupohjaisia tekstiilejä, puupohjaisia kemikaaleja, puupohjaisia polttoaineita ja puupohjaista energiaa.
Biotaloutta.
Puupohjaisia kertakäyttöpillejä, puupohjaista pikamuotia ja puupohjaista yksityisautoilua.
Puupohjaista kertakäyttökulttuuria. Puupohjaista ylikulutusta.
Huomenna 26.11. on Älä osta mitään -päivä. Se on kulutuskriittinen teemapäivä, jota on vietetty jo vuodesta 1993 ja sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa muutaman sanan ylikulutuksesta ja biotaloudesta.
Suomalaisen biotalouden keskiössä ovat metsät, tai oikeastaan puu. Raaka-aineena puu tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia korvata fossiilisia polttoaineita ja ympäristöä kuormittavia raaka-aineita, kuten muovia. Siksi se halutaan nähdä ikään kuin ihmeratkaisuna kulutuskulttuurimme aikaansaamiin ympäristöongelmiin. Uusiutuva, kotimainen, luonnonmukainen ja monikäyttöinen raaka-aine, joka kasvaessaan sitoo itseensä tehokkaasti hiiltä ilmakehästä, kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Ja totta se ei olekaan, sillä vaikka puu saattaakin olla uusiutuva luonnonvara, niin metsä ei ole.
Uusimman VMI:n eli valtakunnan metsien inventoinnin tulokset ovat synkkiä. Etelä-Suomessa yli 100-vuotiaiden metsien määrä on vähentynyt useita kymmeniä prosentteja sitten edellisen VMI:n. Itse asiassa melkein puolet Etelä-Suomen metsistä on alle 40-vuotiaita ja lisäksi yli puolet Suomen puista on alle 2,5 senttimetriä paksuja. Luit oikein. Kahden euron kolikko on halkaisijaltaan suurempi kuin yli puolet Suomen puista.
Kaadettujen metsien tilalle on kyllä saatu uusia puuyksilöitä, mutta hakkuissa kadotettua metsäluontoa se ei ole tuonut takaisin. Suomen eliölajeista joka yhdeksäs on uhanalainen ja suurin osa uhanalaisista lajeista, noin 31 %, elää nimenomaan metsissä. Metsien hakkuut ovat ensisijainen syy 733 lajin uhanalaisuuteen ja yksi syistä lukuisalle muullekin lajille.
Metsäteollisuuden toimijat muistavat jatkuvasti tuoda esille, että Suomessa vuosittaiset hakkuumäärät ovat pienemmät kuin puuston vuotuinen kasvu. Kestäviä hakkuumääriä laskettaessa huomioidaan kuitenkin vain taloudellinen kestävyys, ja samalla sivuutetaan hakkuiden ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset. Puuta kyllä riittää, vaikka metsät kävisivätkin vähiin. Tai oikeastaan ei sitä puutakaan enää tunnu riittävän, tai miksi muuten esimerkiksi Metsähallituksen on pakko päästä hakkaamaan myös arvokkaita luonnonmetsiä, vaikkapa Karttimonjoella ja Häädetkeitaalla vaikka niiden luontoarvot tiedetään hyvin. 2,5 senttimetrin paksuisista puista ei taida olla tukkipuuksi.
Puun voisi ajatella olevan Suomen öljy. Siitä voidaan valmistaa vaikka mitä, siitä voidaan saada energiaa, sillä voidaan lämmittää taloja. Siihen voi investoida, sitä voi myydä ja ostaa. Samoin kuin maailman öljyvarojen, myös puuvarojen vähentyessä saman raaka-ainemäärän saaminen käy yhä vaikeammaksi. Kun helposti saatavilla olevat öljyvarat loppuvat, on porattava yhä syvempiä reikiä maankuoreen ja seulottava öljyhippuja hiekanjyvistä. Puuta saadaksemme taas on hakattava hidaskasvuisia ikimänniköitä yhä kauempana pohjoisessa, on hakattava lähimetsiä, mökkimetsiä, rantoja ja suonlaitoja. On hakattava ikimetsiä, mutta toisaalta metsää on myös hakattava yhä nuorempana ja nuorempana.
Keksin hauskan arvoituksen: Aika kuluu, mutta se vain nuortuu. Mikä se on?
Okei, ei se ehkä ollutkaan niin hauska. Varmaan kaikki kuitenkin arvasivat vastauksen.
Luonnonvarakeskuksen sivuilla metsä- ja puuteollisuutta kuvaillaan Suomen biotalouden ”kulmakiveksi” ja ”moottoriksi”. Biotaloudesta maalaillaan kuvaa uuden, vihreämmän ja ekologisesti kestävämmän yhteiskunnan avaimena. Asiana, joka voi samaan aikaan hillitä ilmastonmuutosta, suojella luonnon monimuotoisuutta ja parantaa kansantaloutta. Todellisuudessa yli 70% Suomen biotalousviennin arvosta on peräisin metsätuotteista, joista suurin osa on perinteisiä metsä- ja puuteollisuuden tuotteita, ei uusia kestäviä innovaatioita. Suurista taloudellisista tuotoista huolimatta metsäsektorin työllisyys taas on ollut laskussa jo koko 2010-luvun. Rooli biotalouden kulmakivenä tarjoaa kuitenkin metsäteollisuudelle loistavan viherpesuraon.
Kun Metsä Fibren omistama Äänekosken sellutehtaan toiminta lopetettiin vuonna 2017, perustettiin tilalle Äänekosken biotuotetehdas. Tehtaan nimen vaihtaminen maksoi 1,2 miljardia euroa ja oli Suomen metsätalouden historian suurin investointi. Lopputuote, sellu, säilyi kuitenkin pääosin entisellään. Äänekosken tehdas tuottaa vuosittain 1,3 miljoonaa tonnia sellua ja kuluttaa 6,5 miljoonaa kuutiota puuta. Tämä tarkoittaa 240 rekallista ja 70 junavaunullista puuta päivässä. Bio- etuliitteensä tehdas saa siitä että selluntuotannon sivutuotteet käytetään muiden tuotteiden valmistamiseen, eikä tehdas kuluta fossiilisia polttoaineita (jos unohdetaan ne tehtaalle päivittäin ajavat 240 rekkaa). Sanana sellutehdas tai metsäteollisuus yhdistetään helposti mökkimetsän avohakkuuseen, mutta sanat biotuotetehdas ja biotalous taas suorastaan huutavat ekologisuutta. 1,2 miljardin nimenvaihto saattoi siis todella kannattaa.
Äänekosken tehdas tuottaa myös energiaa ja se vastaa 2,5 prosentista Suomen koko sähköntuotannosta. Puuraaka-aineen poltto ylipäätään kattaa noin 28% Suomen energiankulutuksesta ja on suurin yksittäinen uusiutuva energianlähde. Suomi ei pääsisi EU:n asettamiin uusiutuvan energian tavoitteisiin ilman puun polttoa. Ongelma tässä on, että vaikka puupohjainen energia luokiteltaisiinkin EU:ssa ja Suomessa uusiutuvaksi, ei se silti ole päästötöntä. Tuntuu absurdilta, että puiden kasvaessa sitoma hiili vapautetaan takaisin ilmakehään. Ja voidaanko uusiutuvaksi energiaksi edes luokitella jotain, jonka tuotanto on riippuvainen luonnonvaroja ylikuluttavasta ja luonnon monimuotoisuutta heikentävästä teollisuudenalasta?
Suurin osa Suomen bioenergiasta tuotetaan metsäteollisuuden sivuvirtoja hyödyntäen, mutta mukaan mahtuu myös luonnonmetsien polttamista. Julkisuudessa on ollut mm. Inarin ja Kuusamon yhteismetsien tapaukset, joissa vanhaa luonnonmetsää ei ole sertifikaattikriteerien takia voitu myydä metsäteollisuudelle, ja se on sen sijaan päätynyt paikallisille energiayhtiöille. Myös valtion mailta löysimme tänä vuonna energiapuupinon, jossa makasivat sulassa sovussa kelot, muut lahopuut ja haavat joiden ympäri käsivarret eivät olisi yltäneet, jos ne vielä olisivat olleet pystyssä.
Minun elinaikanani näiden kaadettujen luonnonmetsien tilalle ei ehdi muodostua uutta metsäekosysteemiä, ja Suomen metsäluonnon monimuotoisuuden vähenemisen huomioon ottaen on todennäköistä, ettei sama lajikirjo ikinä palaa alueille. Puu uudistuu, metsä ei.
Vaikka olenkin paatunut lahopuunrakastaja ja metsiensuojelija, en halua vain kieltää kaikkea, museoida metsiä ja palata kivikauteen (tai jos haluan, pidän sen omana tietonani). Mielestäni monet puupohjaiset tuotteet ovat hyödyllisiä ja tarpeellisia. Vaikka tykkäänkin kritisoida biotaloutta, se ei ole yksiselitteisesti huono asia ja siinä on valtavasti potentiaalia. Esimerkiksi puurakentaminen ja nanoselluloosan hyödyntäminen lääketieteessä voivat olla kestäviä puunkäyttömuotoja, ja rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että kyllä minäkin käytän vessapaperia.
Kyse ei ole siitä käytetäänkö puuta, vaan siitä mihin ja miten paljon sitä käytetään. Sen sijaan, että kaadetaan metsää uusien puukerrostalojen rakentamiseksi, voitaisiin miettiä mahdollisuuksia kierrättää jo olemassa olevia rakennusmateriaaleja entistä paremmin. Tällä hetkellä rakennusala tuottaa Euroopan tasolla noin kolmanneksen kaikesta ihmisen tuottamasta jätteestä. Suomessa se on noin 1,6 miljoonaa tonnia jätettä vuodessa. Suurin osa tästä jätteestä on halvempaa heittää pois kuin kierrättää, ja rakennustyömailta lähteekin valtavasti käyttökelpoisia raaka-aineita suoraan kaatopaikalle.
Tekstiilijätettä taas kertyy Suomessa vuosittain 70 000-100 000 tonnia. Vaikka puupohjainen paita saattaa olla luonnolle ja ilmastolle parempi kuin runsaasti vettä ja maapinta-alaa kuluttavasta puuvillasta valmistettu, pitäisi ensisijaisesti miettiä, miten tekstiilijäte saataisiin tehokkaasti hyötykäyttöön. Tällä hetkellä se Suomessa yleensä poltetaan hiilidioksidiksi ilmakehään. Samalla kun kehitellään uusia tekstiilejä, vaatekaupat polttavat säännöllisesti vanhat myymättä jääneet mallistonsa uusien tieltä. Maailmanlaajuisesti kaikista valmistetuista vaatteista arviolta 73% päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi. Olisi aika luopua pikamuodista ja kehitettävä toimiva ja tehokas tekstiilinkierrätyssysteemi sen sijaan että istutaan miettimässä, miten sellusta saataisiin yhä uusia vaatteita jätemäärää kerryttämään.
Entä sitten puupohjaiset pakkausmateriaalit? Onko loppujen lopuksi yhtään ekologisempaa ostaa yksittäispakattuja tuotteita käärittynä puu- eikä öljypohjaiseen muoviin? Pitäisikö uusien materiaalien kehittämisen sijaan pyrkiä jätteettömään yhteiskuntaan? Pitäisikö kysyä itseltään, tarvitseeko tämän tuotteen todella olla pakattu johonkin? Tai jopa, tarvitsenko minä tätä tuotetta ylipäätään?
Puupohjaiset materiaalit ja uudet biotalouden innovaatiot eivät pelasta meitä luontokadolta ja ilmastonmuutokselta, ellemme ole valmiita laskemaan omaa kulutustasoamme. Kertakäyttöpillistä ei saa ekologista oli sen materiaali mikä tahansa.
Minä en halua olla luonnonvarojen ylikuluttaja. En halua olla kuluttaja ollenkaan.
Luonto-Liiton metsäblogi 