Se ei ole maailma, jossa haluan elää

Kivikonlaita, Helsinki, 8.-9.11.2021

Seison työmaa-alueen keskellä vaaleanpunaisessa heijastinliivissä ja pidän toisella kädellä pystyssä banderollia. Olemme koneen turvaetäisyyden sisäpuolella, mutta metsätyökone on yhä liikkeessä. Tiedämme, että kuskin pitäisi lopettaa työt heti huomatessaan ihmisen 100 metrin etäisyydellä koneesta. 

Kone ajaa suuren lahopuurungon yli. Kuuluu rasahdus, aivan kuin selkäranka katkeaisi. Vieressä työskentelevän korjuukoneen telaketjut vajoavat syvälle mutaan. Siinä missä vielä pari päivää aiemmin oli kiinteä metsämaa ja polku, on nyt pelkkää mutavelliä, koneiden jättämiä syviä uria, oksia, puiden latvoja ja sikin sokin lojuvia puunrunkoja.

Poliisi saapuu paikalle. Minä istun kuusenoksista muodostuneen kasan päälle, enkä poistu.

Olen nähnyt elämässäni lukuisia hakkuuaukkoja. Olen nähnyt menetettyjen korpikuusikoiden valtavia kantoja ja avohakkuun keskellä yksinäisinä seisovia aihkimäntyjä. Metsätyökoneen jälkiä toisensa perään. Mutta en ole aiemmin nähnyt, kuinka yli kolmekymmenmetrinen puu kaatuu. Siitä lähtevä ääni saa minut säpsähtämään. Kone kaataa puun nopeasti ja aggressiivisesti ja yhtä nopeasti ja aggressiivisesti se pilkkoo puun sopivan mittaisiksi tukeiksi. Ja sitten on seuraavan vuoro. Suljen silmät.

Olemme Kivikonlaidassa, Helsingissä, vanhassa ja arvokkaassa lähimetsässä jota kaupunki hakkaa kaavoituksen tieltä. Jo aiemmin kaupunkiin on vedottu kaavan muuttamiseksi ja metsän säästämiseksi, mutta turhaan. Nyt tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että hakkuut ovat alkaneet, ja me olemme menneet väliin. Toiveenamme on saada poliittinen päätös kaavan perumisesta tai edes uudelleenarvioinnista ja ennen kaikkea osoittaa, ettemme hyväksy kaupungin toimintaa. Onnistumme viiivyttämään hakkuita kahden päivän ajan. Näiden päivien aikana koen läpi melkein kaikki tunteet, jotka osaan nimetä. Olen vihainen, totta kai, mutta samalla myös innostunut, toiveikas ja äärimmäisen motivoitunut. Olen jännittynyt ja epävarma. Olen turhautunut. Olen tyyni ja keskittynyt. Olen onnellinen kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat siellä kanssani. Vitsailen ja nauran. Kiroilen ja itken. Ja aivan viimeisenä tunteena, vasta myöhään tiistai-iltana, päästyäni putkasta ja kävellessäni metrolta kohti kotia, tulee suru. 

Suru kestää useita päiviä. Silloin tällöin mieleeni palaa, miltä näytti kun yksi korkeimmista koivuista kaatuu. Se vajosi mutaiseen maahan ja pilkkoutui palasiksi, jotka korjuukone noukki kyytiinsä. Kone jatkoi matkaansa, ajoi lahopuun päältä, puu raksahti poikki ja se ääni kuulosti selkärangan katkeamiselta.

Palataan takaisin hakkuutyömaalle. Aikaan, jolloin suurin osa metsästä oli vielä pystyssä. Kahden päivän aikana hakkuut pysäytetään Kivikonlaidassa yhteensä kolme kertaa. Joka kerta poliisi käy paikalla ja hakee mielenosoittajat pois koneen läheisyydestä. Laillinen hakkuu saa jatkua. Ensimmäisellä kerralla maanantaina mielenosoittajia on vain neljä. Poliisi sanoo, että saamme jatkaa mielenosoitustamme, jos lupaamme pysyä työmaa-alueen ulkopuolella. Vastaan, että pysymme siellä ilomielin, mikäli meille luvataan, etteivät hakkuut jatku. Seuraavaksi poliisi sanoo, että olisi tehokkaampaa yrittää vaikuttaa kaavoihin etukäteen vaikka olemalla yhteydessä päättäjiin. Totean, että sitähän tässä on tehty jo vuosikausia huonoin tuloksin. Sen jälkeen poliisi ehdottaa, että voisimme mielenosoittamisen sijaan istuttaa puita. Naurahdan ja kerron, että puolet Suomessa kasvavista männyistä on läpimitaltaan alle seitsemän senttimetriä paksuja, ja että Suomi ei todellakaan tarvitse yhtäkään uutta puuntaimea vaan vanhoja metsiä. Lopulta poliisi puuskahtaa, ettei ala meitä sieltä pois kantamaan ja rämpii mudan, hakkuutähteiden ja puunrunkojen lomasta takaisin autolleen.

Estämme hakkuiden jatkumisen vielä neljän tunnin ajan ennen kuin poliisi saapuu uudelleen paikalle, tällä kertaa suuremmalla joukolla. Lopulta kolme meistä neljästä otetaan kiinni. Minä jään yksin pimenevään iltaan katsomaan, kuinka puut alkavat kaatua.

Seuraavana aamuna mielenosoittajia on enemmän, yli kymmenen. Olemme paikalla jo ennen töiden alkua. Paikalle saapuu kaupungin työntekijöitä. ”Täällä taas”, yksi heistä toteaa. Muuta emme juttele. Eräs ystävällinen henkilö tulee tarjoamaan meille lämmintä teetä. Hän kertoo olevansa töissä viereisessä teollisuushallissa ja että voisimme tulla koputtamaan oveen, jos tarvitsisimme jotain, esimerkiksi vessaa tai lisää lämmintä juotavaa. Kiitämme häntä ja hän kiittää meitä siitä, että olemme paikalla. Niin kiittää moni muukin ohikulkija. Harva näyttää tienneen Kivikonlaidan kaavasuunnitelmasta ennen hakkuiden alkamista. Ohikulkijat ovat tyrmistynyt rakkaan lähimetsänsä menettämistä ja pettyneitä kaupungin toimintaan.

Neljä mielenosoittajaa pysäyttää hakkuut tiistaina heti alkumetreillä. Samalla kun he siirtyvät työmaa-alueelle moton eteen aletaan aluetta kiireesti aidata. Me muut jäämme aidan ulkopuolelle ja aidanraosta työnnämme ystävillemme suklaata sekä lämpimiä lapasia ja pipoja. Jonkin ajan kuluttua poliisi saapui paikalle. Kaksi mielenosoittajaa kieltäytyy noudattamasta poistumiskäskyä ja heidät viedään pois. Me muut saamme ohjeen pysyä aidan ulkopuolella, jossa saisimme rauhanomaisesti osoittaa mieltä. Poliisi jää joksikin aikaa seuraamaan tilannetta. Me siirrymme läheiselle kävelytielle banderollien kanssa osittain siksi, että siellä pystyy jututtamaan ohikulkijoita, mutta osittain koska siellä ei tarvitse koko ajan nähdä kuinka puu toisensa perään kaatuu.

Jossain vaiheessa poliisi lähtee. Mietimme mitä voimme enää tehdä ja mikä olisi paras tapa saada asialle huomiota. Mikään media ei tunnu kiinnostuvan aiheesta. Päättäjille on lähetetty lukuisia viestejä, vetoomuksia ja päivityksiä paikan päältä.

Ketään ei tunnu kiinnostavan.

Kuulen jälleen kuinka puu kaatuu, vaikken näekään metsätyökonetta.

Puen heijastinliivin, otan banderollin ja lähden kohti ääntä. Jos voisin, lukittautuisin kiinni johonkin tai kiipeäisin puuhun. En mediahuomion takia, en mielenosoitukseksi, vaan koska haluan vain saada hakkuut loppumaan. Millään muulla ei ole väliä juuri nyt. Mutta minulla ei ole ketjua tai lukkoa ja puiden oksat ovat liian korkealla kiipeämiselle. Minulla on vain itseni, pieni ihminen, joka on helppo kantaa pois. 

Kivikonlaidan hakkuut jatkuvat vielä useamman päivän. Metsänlaitaan kertyy valtavia puupinoja. Lasken vuosilustoja yhdestä pinossa makaavista männyistä. Pääsen 157 asti ennen kuin sekoan laskuissa. Kaupunki tuo paikalle kyltin, jossa kerrotaan Kivikonlaidan kierrätyskentän rakennustöiden aikataulusta. Siinä lukee: ”Tässä tehdään maailman toimivinta kaupunkia”, kuten kaikissa Helsingin työmaakylteissä. Kyltti on surullinen osoitus siitä, että kaavan myötä Kivikonlaidassa ei ole enää kyse metsästä vaan rakennustyömaasta. Metsän läpi tehdään ensin noin 300 metriä pitkä ja 50 metriä leveä tie, jonka päähän tulee hehtaarin kokoinen maa-aineksen kierrätyskenttä. Yhteensä metsää katoaa hieman yli 2 hehtaaria. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan juuri sen verran metsää Suomessa katoaa joka tunti.

Kierrätyskenttä on hankkeena hyvä ja kannatettava, vähentäähän se rakennustyömailta tulevan maa-aineksen säilyttämiseen ja paikasta toiseen kuljettamiseen kuluvan energian määrää huomattavasti. Paikkana metsä on kuitenkin väärä. Hyvin vähäisellä käytöllä olevaa joutomaata on kyseisellä alueella Helsingissä huomattava määrä. Niille kaikille on kuitenkin jo kaavoitettu muuta maankäyttöä, kaikkea lumenkaatopaikoista jo noin 14 vuotta myöhässä olevaan liikuntapuistohankkeeseen, eikä rohkeutta muuttaa kaavoja tunnu löytyvän. Loppujen lopuksi kaavoissa on kyse vain ihmisten tekemistä sopimuksista ja päätöksistä. Ne voidaan aina muuttaa.

Aina on mahdollista päättää toisin.

Kivikonlaidan kierrätyskentän hakkuilla ja niiden vastustamiselle on minulle symbolinen merkitys. Kentällä tullaan säilyttämään kaivumaita ja purkumateriaaleja, joita käytetään Helsingin omilla rakennustyömailla. Tällä hetkellä kaupungilla on lukuisia kaavoitushankkeita, jotka uhkaavat lähimetsiä. Käykö niin, että tällä metsään rakennettavalla kierrätyskentällä tullaan säilyttämään raaka-aineita, joita käytetään kaikilla tulevilla metsiä tuhoavilla rakennustyömailla?

Vai voisiko Kivikonlaita olla viimeinen tällainen konflikti? Voisiko olla niin, että tulevaisuuden Helsingissä kenenkään ei tarvitse seistä metsätyökoneen edessä, sillä yhtäkään lähimetsää ei kaadettaisi.

Helsingin kestämättömän kaavoituspolitiikan lisäksi Kivikonlaita symboloi minulle laajempaa, maailmanlaajuista luontokatoa. Se symboloi maailmaa, jossa on normaalia laittaa ihmisten tarpeet muiden lajien edelle. Maailmaa, jossa kaupungin kasvu on tärkeämpää kuin asukkaille rakkaan lähiluonnon säilyminen, tai esimerkiksi luisteleminen tärkeämpää kuin uhanalaisten lajien selviytyminen, kuten Matokallion kaava osoittaa.

Se ei ole maailma, jossa haluan elää. Siksi en poistu, kun poliisi käskee.

Kerää koko sarja: Helsingin hienoimmat metsät

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Helsingin arvometsiä kartalla
Helsingin arvometsiä kartalla

Jotkut harrastavat matkakohteittensa merkkaamista nuppineulalla (maailman)kartalle. Kun näin Helsingin arvometsät* -kartan, ajattelin tehdä siitä samanlaisen: näkisin missä olen käynyt ja minne voisin mennä seuraavaksi. (Laitoin neulat ensin niihin vihreisiin suojeluesityskohteisiin, joissa olen käynyt.) Tämä auttaisi ohjaamaan myös urbaaneja tuttavia uusiin paikkoihin: aina silloin tällöin kysellään, missä muualla olisi hienoja päiväretkipaikkoja kuin tutuissa merenrantakohteissa tai keskuspuistossa.

Vanhankaupunginlahti
Vanhankaupunginlahti

Voi myös ajatella, että lähimetsien tuntemus kuuluu yleissivistykseen ja kansalaistaitoihin, tai yksinkertaisesti on vain kiva tuntea kotipaikkansa luonnonmaisemat ja lajiyhteisöt; liittää ne omaan paikkaidentiteettiinsä ja elinpiiriinsä kaiken kulttuurisen mujun rinnalla. Ne ovat minulle myös keskeinen ns. kuntapalvelu: arvostan hienoina säilyneitä metsiä siinä missä toimivaa terveyskeskustakin. (Molemmat tärkeitä henkiselle ja ruumiilliselle terveydelle.)

Laajasalo
Laajasalo. ”Kentälle vain peliluvalla.”

Lähiluontosuhteen vaalimiselle on muitakin syitä. Kaupungissa eli voimakkaasti rakennetussa ympäristössä asuessaan on tärkeää pitää yllä suhdetta johonkin, mikä ei ole ihmisen tekemää, vaan joka elelee ja muuttuu jotakuinkin omilla ehdoillaan ja prosessiensa mukaan. Tavallaan jatkuva muistutus siitä, että on täällä muitakin. Koska kaavoitus- ja toimintapäätösten seuraaminen tai niihin vaikuttaminen tuntuu monesta hankalalta ja vieraalta, ei aina tiedosteta (tarpeeksi ajoissa), mikä valtava paine rauhassa elelleitä, suojelemattomia kaupunkimetsiä uhkaa: paitsi rakentaminen, myös jatkuva ”siistiminen” ja puistouttaminen. Ei ehkä anneta arvoa ekologisesti tärkeille seikoille kuten monilajisuudelle ja eri-ikäisyydelle, vaan metsäalueen tulee näyttää ihmismakuun väljältä, valoisalta ja ”turvalliselta”.

Munkkivuori
Munkkivuori

Lähimetsät haltuun -kampanja on mielestäni myös tarpeellista demokratiatyötä: puolustetaan paitsi toisten lajien olemassaolon oikeutta, myös ihmisten oikeutta lähimetsiinsä: kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä kokemaan elämyksiä kaukaisemmissa wau-luontokohteissa tai edes kansallispuistoissa. On tärkeää, että monimuotoista luontoa löytyisi myös lähempää, jopa osana arkiympyröitämme (vaikka on myös lajeja, jotka eivät niinkään välitä läheisestä rinnakkainelosta ihmiskulttuurin kanssa, siksi niille on turvattava toisenlaisia alueita).

Seuraavaksi paikkaan omaa metsäsivistysaukkoani menemällä Mustavuoren lehtoon, jota sielläpäin asuva ystäväni kutsuu hauskasti ”eurooppalaistyyppiseksi” metsäksi.

Malminkartano
Malminkartano

Jollas
Jollas

* Tämä selvitys on esitys kaupungin päättäjille näiden alueiden lajiston ja ekosysteemin turvaamiseksi, metsillä on siis erityistä ekologista arvoa. Monille arvokasta voi olla myös metsään liittyvä kulttuurihistoria, muistot ja virkistysarvot.

Kartanonmetsä haltuun – kuvareportaasi

Teksti ja kuvat: Emilia Pippola

Lauantaina 28.2.2015 käynnistyi Luonto-Liiton valtakunnallinen Lähimetsät haltuun! -kampanja. Helsingissä avajaispäivää juhlistettiin ottamalla Kartanonmetsä haltuun kaikenikäisten luontotapahtumassa. Kartanonmetsä on upea lähimetsä Malminkartanon juna-aseman päällä. Sitä, kuten monta muutakin lähimetsää, uhkaa kaavoitus. Lisää kuvia Kartanonmetsän metsäalueelta löytyy täältä. Lisätietoa metsästä löytyy Villi Stadi -sivuston kohdekuvauksesta.

Alla muutamia otoksia Kartanonmetsän tapahtumasta:

Kalevalan päivän kunniaksi itsensä pystyi kuvauttamaan avohakkuuta surevana Kullervona.
Kalevalan päivän kunniaksi itsensä pystyi kuvauttamaan avohakkuuta surevana Kullervona.

Pieni Kullervo.
Pieni Kullervo.

Eväät maistuivat metsässä.
Eväät maistuivat metsässä.

kartanonmetsa_haltuun_08

Kuuma mehu lämmitti osallistujia.
Kuuma mehu lämmitti osallistujia.

Paikalla oli monenikäisiä - aina perheiden pienimmistä lähtien.
Paikalla oli monenikäisiä – aina perheiden pienimmistä lähtien.

Puukehyksillä sai ottaa kuvia eri kohteista. Tässä omakuva.
Puukehyksillä sai ottaa kuvia eri kohteista. Tässä omakuva.

Sammal "valokuvassa".
Sammal ”valokuvassa”.

Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander avasi tapahtuman.
Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander avasi tapahtuman.

Mikko Strahlendorff Malminkartanon Asukasyhdistyksestä esitteli alueen kaavaluonnosta.
Mikko Strahlendorff Malminkartanon Asukasyhdistyksestä esitteli alueen kaavaluonnosta.

Lähimetsät ovat perheille tärkeitä ulkolu- ja leikkipaikkoja.
Lähimetsät ovat perheille tärkeitä ulkolu- ja leikkipaikkoja.

Osallistujat valmiina luonto- ja satupoluille sekä tarinankodan satuihin.
Osallistujat valmiina luonto- ja satupoluille sekä tarinankodan satuihin.

Paikalla oli yksi kampanjan suojelijoista Mikko ”Peltsi” Peltola.
Paikalla oli yksi kampanjan suojelijoista Mikko ”Peltsi” Peltola.

Kiertävän Luontokoulu Naakan Milla Tuormaa johdatti lapset luontopolulle. Matka alkoi silmät sidottuina.
Kiertävän Luontokoulu Naakan Milla Tuormaa johdatti lapset luontopolulle. Matka alkoi silmät sidottuina.

kartanonmetsa_haltuun_17

kartanonmetsa_haltuun_15
Kartanonmetsä haltuun!

Lähimetsät haltuun! -kampanja edistää lähimetsien suojelua sekä nostaa esiin lähimetsien tärkeyttä luonnon monimuotoisuudelle ja ihmisten hyvinvoinnille. Ollaan enemmän metsissä ja otetaan ne haltuun!

Lähimetsämanifesti

Teksti: Hanna Savisaari

Valta kuntien omistamia lähimetsiä koskevista päätöksistä on annettava niille, joita ne koskevat. Luonto-Liiton Lähimetsät haltuun! -kampanja vaatii aidosti avointa ja osallistavaa päätöksentekoa lähimetsiä koskeviin kysymyksiin.
Lähimetsät ovat meidän virkistäytymisen, liikkumisen ja hiljaa olemisen paikkojamme. Emme suostu luovuttamaan niitä hakkuille tai rakentamiselle.

Lähimetsien itseisarvo luonnon monimuotoisuuden ja ihmisen elämän säilyttäjinä on tunnustettava. Lähimetsiä ei saa kaventaa ja pilkkoa. Niitä ei tule kohdella hyödyntämättömänä tonttimaana tai raaka-ainevarastona rakentamisen ja näköalattoman tehometsätalouden nimissä.

Lähimetsät ovat lähellä taajamia sijaitsevia, helposti saavutettavissa olevia metsäalueita. Niillä on merkitystä paitsi seudun asukkaiden virkistäytymisen paikkoina myös metsälajien elinympäristöinä. Asutuksen puristuksessa pienetkin metsät ovat tärkeitä ulkoilualueita ja vihreitä väyliä suurempien metsäalueiden välillä.

Luonnossa liikkuminen tekee ihmisille hyvää: jo kymmenen minuuttia metsässä alentaa verenpainetta ja vähentää negatiivisia tunteita. Sosiaalinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus vaatii, että metsää on oltava kaikkien ulottuvilla ja saavutettavissa ilman omaa autoa.

Metsät ovat tärkeässä roolissa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä hiilen sitojina. Lisäksi ne puhdistavat ilmaa, toimivat meluesteinä ja suojavyöhykkeinä sekä sitovat sadevesiä. Puolet Suomen uhanalaisista eliölajeista tarvitsee metsää, ja niiden ahdingon syynä on metsätalous.

Vain noin kolmannes kuntien omistamista metsistä on kaavassa merkitty ulkoilu- ja virkistysalueiksi, eivätkä niistäkään kaikki ole turvassa rajuilta maiseman muutoksilta. Kasvavissa kaupungeissa lähimetsiä uhkaa eniten rakentaminen. Kun kaavoittaja hakee vapaita maa-alueita kaupungin mailta, houkutus nakertaa lähimetsien laitoja on suuri. Pienemmissä kunnissa päättäjiä vaivaa vanhakantainen talousmetsäajattelu. Kauempana taajamista sijaitsevia metsiä hoidetaan usein kuin talousmetsää, vaikka ne olisi kaavassa merkitty virkistysalueiksi. Käytännössä viheralueiden pienipiirteinen metsätalous aiheuttaa kunnalle usein enemmän menoja kuin tuloja.

Esimerkkejä uhanalaisista lähimetsistä löytyy lähes kaikista kaupungeista. Virkistysmetsää on suunniteltu tuhansien ihmisten asuinalueeksi esimerkiksi Helsingin Meri-Rastilassa ja Vartiosaaressa asukkaiden vastustuksesta huolimatta. Oulun kaupungin omistama Sanginjoen ulkoilumetsä ei ole turvassa hakkuilta, vaikka paikalliset ovat vaatineet sen suojelua vuosien ajan. Suojassa eivät ole myöskään esimerkiksi Tampereen Kauppi-Niihama, Kuopion Puijo, Jyväskylän Kortepohja, Vaasan Mustikkamaa.

Useimmiten samalla alueella on mahdollista turvata sekä virkistys- että luontoarvot. Silloin metsää ei hoideta puuntuoton nimissä. Hallitun hoitamattomuuden periaate toimisikin hyvin lähimetsissä. Ulkoilureittejä on hyvä rakentaa ja ylläpitää harkitusti niin, että metsä tulisi kaikkien ulottuville. Reittien varrelta on mahdollista kaataa yksittäisiä vaarallisina pidettyjä puita, kunhan ne jätetään metsään maalahopuiksi. Luonnoltaan arvokkaimmat alueet jätetään kokonaan koskemattomiksi ja kulkureittejä ohjataan rajatuille alueille kulumisen välttämiseksi.

Lähimetsien rahassa mittaamattomat arvot on tunnustettava suunnittelussa. Metsiä on suojeltava marjastajille, sienestäjille, ulkoilijoille, seikkailijoille, rauhoittujille ja niille lukemattomille eliölajeille ja elinympäristöille, joista elävä metsä muodostuu. Lähimetsät ovat arvokkaimpia sellaisenaan, metsinä.

Luonto-Liiton Lähimetsät haltuun! -kampanja käynnistyy lauantaina 28. helmikuuta kaavoituksen ja hakkuiden uhkaamissa lähimetsissä seitsemällä paikkakunnalla ympäri maata. Avajaisia vietetään Helsingissä Malminkartanon Kartanonmetsässä, Joensuussa Kanervalan ulkoilumetsässä, Jyväskylässä Laajavuoren Kortemäessä ja Tampereella Kaupin kansanpuiston metsässä. Oulussa hiihdetään Hietasaareen ja Vaasassa retkeillään Vaskiluodossa. Turussa nostetaan malja lähimetsille.

Lähimetsät haltuun! on Luonto-Liiton valtakunnallinen kampanja, jolla nostetaan esiin lähimetsien tärkeyttä luonnon monimuotoisuudelle ja ihmisten hyvinvoinnille sekä kannustetaan ihmisiä viettämään enemmän aikaa metsässä. Kampanjan tavoitteena on edistää kaupunkien ja kuntien omistamien lähimetsien suojelua.

lahimetsat.fi

#lahimetsat

Helmikuun metsä: Takapihametsä Seinäjoen Kivistössä

Teksti: Emilia Pippola

Minä (keskellä) leikkimässä metsässä naapurin Annan ja Jaakon kanssa vuoden 1990 paikkeilla. Kuva: Lauri Pippola.
Minä (keskellä) leikkimässä metsässä naapurin Annan ja Jaakon kanssa vuoden 1990 paikkeilla. Kuva: Lauri Pippola.

Metsä, jossa olen viettänyt ehkä eniten aikaa, sijaitsee lapsuudenkotini takapihalla Seinäjoen Kivistön omakotitalolähiössä. Se on kapea kaitale lähitalojen ja teiden välissä.

Lapsena en miettinyt metsää sen tarkemmin, mutta merkityksellinen se oli. Monet parhaimmista ulkoleikeistä sijoittuivat juuri metsään. Se oli näyttämönä muun muassa Tarzan-aiheisissa leikeissä, ja sieltä löytyi hyviä piilopaikkoja purkkikseen. Metsän läpi oli myös kiva oikaista, kun halusi käydä lähikaupassa tai leikkipuistossa. Ja sieltä poimittiin lähes poikkeuksetta marjat satokauden ensimmäiseen mustikkapiirakkaan!

Nykyään katson metsää eri silmin. Harmittelen, kun sitä niin ahkerasti harvennetaan, mutta lahopuita ei jätetä. Sen läpi kulkee myös turhan paljon polkuja, ja ”valtaväylä” on laajentunut viime vuosina lähes tien levyiseksi.

Puutteistaan huolimatta metsä on vieläkin tärkeä. Sinne on mukava tuijotella keittiön ikkunasta. Katsoa lumihiutaleiden putoilevan tai oravan kiipeilevän. Monesti olen ikkunasta asti nähnyt muurahaiskeossa kevään ensimmäiset muurahaiset. Ja metsän kautta oikaisen mielelläni nykyäänkin, vaikka tiedän osaltani leventävän polkuja.

Metsä on nykyisin minulle myös muistutus siitä, miten tärkeitä pienet – ja jopa varsin yksitoikkoiset – metsät voivat olla. Lapsille ne ovat lyömättömiä leikkipaikkoja, ja aikuisille ne tarjoavat ainakin levollisuutta asuinympäristöön. Voi kunpa mahdollisimman monella olisi kotinsa lähellä ”oma” metsä!

Levein metsän läpi kulkevista poluista marraskuussa 2012. Kuva: Emilia Pippola.
Levein metsän läpi kulkevista poluista marraskuussa 2012. Kuva: Emilia Pippola.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Joulukuun metsä – Jyväskylän Laajavuori

Teksti: Aura Yliselä

Minulle rakkain metsä on lapsuuteni retkeily- ja ulkoilumetsä, Jyväskylän Laajavuori. Alueen metsissä kuljin kavereiden tai perheen kanssa, yksin tai koirien kanssa. Vaikka ulkoilin Laajavuoressa myös yhdessä muiden kanssa, elävimmät muistoni metsästä liittyvät retkiin, joilla kuljin kilometrikaupalla metsissä yksin. Olin ajatuksissani, kuuntelin metsän ääniä, kiikaroin ja opettelin tunnistamaan lintuja, poimin marjoja ja kuljin ristiin rastiin tuttuja polkuja.

Kaupungin lähimetsäksi Laajavuoresta löytyy yllättävän monipuolista maastoa. On soita, aarniometsän tyyppisiä kuusikoita, vanhoille laskettelurinteiden pohjille syntyneitä niittyjä ja valitettavasti myös hakkuuraiskioita.

Laajavuoren metsässä risteilee 4 kilometrin mittainen luontopolku, joka antaa monipuolisen kuvan alueen luonnosta. Polun alku on Vuorilammen lähistöllä ja loppupää Laajavuoren laskettelukeskuksella. Lisäksi metsämaastossa risteilee talvisin aktiivisessa käytössä oleva hiihtolatujen verkosto, sekä vanhat Jyväskylän Suurajoissa käytössä olleet rallipolut.

Lapsena erityisesti nuo ralliautoja varten kauniiseen metsään puhkotut autotiet saivat ympäristötietoisuuteni heräämään. Vielä 80-luvulla rallien erikoiskokeita ajettiin Laajavuoressa, ja minulle, metsässä liikkumaan tottuneelle lapselle, vuotuinen ralliviikonloppu tarkoitti sitä että rakkaat ulkoilumaastoni riistettiin minulta. Ralliautot ajoivat mutkaisilla teillä tuhatta ja sataa, näkyvyyden ollessa todella huono. On ihme, ettei erikoiskokeilla sattunut enempää vakavia onnettomuuksia.

Nykyisin rallien päävarikko on siirretty Laajavuoresta lähemmäs kaupungin keskustaa, joten ralliautot eivät enää valtaa rakasta lapsuuteni metsää. Ikuisen vihan autourheilua kohtaan kotikaupunkini rallitapahtuma kuitenkin sai aikaan. Myöhemmin olin järjestämässä rallien vastaisia neppiautokilpailuja Pienajoja, kadunvaltausjuhlia ja mielenosoituksia.

Laajavuoresta muistan erityisesti luonnon hiljaisuuden. Metsään saattoi kulkea niin kauas, että liikenteen humina kuului enää heikosti kaukaisuudessa. Tämän vuoksi lapsena suututtikin niin paljon, kun äänekkäät ralliautot veivät minulta pois metsän hiljaisuuden.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Sarjan aiemmat osat:

Terveisiä ENY:n syyspäiväleiriltä

Teksti: Elina Silkelä

Syysleikkejä metsässä. Kuva: Emilia Pippola

Espoon Nuoret Ympäristönsuojelijat (ENY) järjesti lasten syyspäiväleirin 13.-15.10.2011 Espoossa Luontotalo Villa Elfvikillä. Leirin teemana olivat metsä ja puut. Teemaa toteutimme leikkien ja tunnistustehtävien, sekä yhteisen metsäretken muodossa. Ohjaajien kesken olimme suunnitelleet, että kirjoittaisimme yhdessä lasten kanssa leirikokemuksista Luonto-Liiton metsäblogiin lyhyen blogitekstin. Käytännössä idea osoittautui haasteelliseksi, sillä lapset olivat niin täynnä intoa ja menoa metsäretken päätyttyä, ettei yhteisten ideoiden kokoamisesta meinannut tulla mitään. Tässä tekstissä kerron kuitenkin leirin metsäretken sisällöstä ja tunnelmista ohjaajan näkökulmasta.

Leirin yhteisellä metsäretkellä teimme yhteisiä tehtäviä, joihin kuului paitsi puulajien tunnistusta myös erilaisia arviointitehtäviä. Kyselimme lapsilta miten Laajalahden luonnonsuojelualueen metsä poikkeaa heidän kotiensa lähimetsistä ja kiinnitimme lasten huomion alueen kelopuihin sekä tikan jälkiin puiden rungoissa. Nuoren retkeilijän oppaan (Sundsten, 2006) neuvojen mukaisesti arvioimme puiden ikää sekä pituutta. Iän arvioimiseksi mittasimme puiden rungon ympärysmitan noin 1,5 m korkeudelta. Kirjan neuvojen mukaan kukin 10 cm kertoo neljän vuoden iänlisäyksestä. Tällä logiikalla puita arvioituamme löysimme 110-vuotiaan kuusen, 101-vuotiaan männyn sekä 90-vuotiaan koivun. Koetimme myös arvioida puiden pituutta osoittamalla puuta noin käsivarren pituisella kepillä. Tarpeeksi kaukaa tarkasteltuna keppi näyttää yhtä pitkältä kuin puu. Tästä kohtaa tulee Nuoren retkeilijän oppaan mukaan laskea askeleet puulle ja kerrata yhteen askeleet ja mitattu askelleveys. Tällä mittausmenetelmällä saimme vaihtelevia tuloksia, emmekä ole aivan varmoja menetelmän toimivuudesta. Arviointi oli kuitenkin kaikista hauskaa, ja se oli pääasia!

Kun kyselimme lapsilta retken jälkeen, mitkä asiat olivat metsäretkellä hauskimpia ja mikä jäi parhaiten mieleen, eniten suosiota sai selvästi puiden iän arviointi. Myös retkellä näkemämme puu, joka oli kaatunut vetäen maata juuriensa mukana tieltään, oli tehnyt lapsiin vaikutuksen. Lapset muistivat, että luonnonsuojelualueen metsässä on kaatuneita puita tavallista metsää enemmän ja että luonnonsuojelualueen puut kasvavat itse luonnollisesti, niitä ei ole istutettu. Myös metsäretkellä puhuttaneet kaarnakuoriaiset olivat jääneet lasten mieliin.

Ohjaajana mieltäni lämmitti erityisesti, kun näin lapsien saaneen metsäretkestä elämyksiä. Viimeisenä leiripäivänä leikimme puuhippaa, jossa turvan hipalta sai kolmeksi sekunniksi ohjaajan nimeämästä puulajista. Viimeiseksi päiväksi oli leirille tullut mukaan tyttö, joka ei ollut osallistunut leirin aiempina päivinä. Aiemmin mukana ollut, seitsemänvuotias tyttö selitti selkeästi kaverilleen kuusen ja männyn eroa hippaleikin alkaessa. Ohjaajana olin iloinen huomatessani tytön muistavan tarkkaan selityksen, jonka itse olin edellisenä päivänä tytölle kertonut.

Seuraavan runon olen kirjoittanut lasten antamista kuvaavista sanoista (lihavoidut sanat), kun he tarkastelivat erästä mäntypuuta eri näkökulmista:

On puussa paljon vihreätä
kai siksi että se täynnä on lehtiä ja
sen runkoa peittävät hämähäkinseitit
ja vautsi, luuppiin osui myös itse hämähäkki,

eivät vain sen reitit

Oksisto on puulla mutkikas
ne mutkat muodostavat pitkät oksat
Kun juuresta katsoo, tuntuu ja näyttää, että mänty on kova
mäntypuusta tuli leiripuuna ihan ikioma!

Kirjoittaja on ENY:n leiriohjaaja.

Metsäryhmän ja Ikimetsän ystävien joulukuinen retki – kuvareportaasi

 
Luminen Kaarina tarjosi parastaan. Kuva: Tanja Korvenmaa

Suunta kohti metsää. Kuva: Tanja Korvenmaa

Urpiaisia Rauvolan pelloilla. Kuva: Tanja Korvenmaa

Rauvolan kulttuurimaisemaa. Kuva: Tanja Korvenmaa

Jättimäinen isorustojäkälä ihastutti Vaarniemessä. Kuva: Tanja Korvenmaa

Metsä näkyy jo! Kohti Vaarniemen kalliometsiä. Kuva: Tanja Korvenmaa

Lumessa kahlaajat puita kuuntelemassa. Kuva: Tanja Korvenmaa

Metsäryhmäläiset ja Ikimetsän ystävät löytävät yhteisiä suuntia. Kuva: Lassi Suominen

Suvisaaristo palautti mieleen pääkaupunkiseudun hienot metsät

Teksti ja kuvat Emilia Pippola

Vartuin Seinäjoella ja asuin sen jälkeen seitsemän vuotta Oulussa ennen kuin päädyin Helsinkiin. Olin tottunut, että lähimetsään pääsee kävellen tai vähintäänkin pyörällä. Muutettuani Helsinkiin, vieläpä varsin urbaaniin kaupunginosaan, en heti löytänyt tietäni lähimetsiin. Kävely- tai pyörämatkan päässä ei tuntunut laajempia metsiä olevan – tai ehkä olin vain ennakkoluuloinen.

Pikku hiljaa alkoi valjeta, että kiinnostavia metsiä löytyy sekä Helsingin sisältä että muualta pääkaupunkiseudulta. Kaikki metsät eivät ole ihan kävely- tai pyörämatkankaan päässä, mutta julkisilla voi helposti päästä moneen hienoon metsään – eikä tarvitse edes mennä Nuuksioon.

Kun toisena Helsingin keväänäni aloin liikkua Espoon keskuspuistossa, häkellyin muun muassa hienojen lehtojen määrästä aivan asuntoalueiden kupeessa. Yhtä jykeviin kuusiin ja haapoihin en ollut monessa paikkassa törmännyt ja vastaavan rehevyyden olin kuvitellut rajoittuvan lähinnä suojelualueille.

Kalliomännikköä Suvisaariston lounaisjyrkänteellä.

Tänä syksynä sain uuden muistutuksen lähimetsäretkeilyn virkistävästä vaikutuksesta, kun lupauduin vetämään Luonto-Liiton Uudenmaan piirin metsäretkeä Espoon Suvisaaristoon pyhäinpäivänä. Jo valmistelureissulla ihmettelin, miksi päiväretkille tulee lähdettyä niin harvoin! Vain puolisen tuntia bussissa Kampin bussiterminaalista ja päätyy keskelle tervaleppäluhdan lahopuurytöä, josta voi jatkaa matkaansa jykeväpuustoisten lehtomaisten ja tuoreiden kankaiden läpi upeisiin kalliomänniköihin keloineen ja käkkärämäntyineen.

Myös retken osallistujat tuntuivat nauttivan muutaman tunnin retkestä. Sen aikana ehdittiin ihmetellä loppusyksyllä näkyviä lajeja kuten luppoja, naavoja ja muita jäkäliä, metsän yleisiä sammaleita sekä lahopuiden kääpiä. Erään männikön kosteasta painanteista löytyi kotiin vietäväksi suppilovahveroita, ja evästaukokin ehdittiin pitää lounaisrannan kalliojyrkänteellä saaristolaismaisemissa.

Pyhäinpäivän retkellä saatiin monissa paikoissa ihastella lukuisia lahopuita ja korpipainanteita.

Suuri osa Suvisaariston metsistä on hiljattain suojeltu osana Espoon 550-juhlavuoden kunniaksi suojeltua 550 metsähehtaaria. Hienot metsät ovat päätyneet hakkuilta turvaan! Niihin voin turvallisesti palata jonain päivänä uudelleen, mutta seuraavaksi haluan taas suunnata askeleeni johonkin hienoon suojelemattomaan metsään ja toimia sen säilymisen puolesta. Tärkeintä on kuitenkin se, että metsään – melkein millaiseen tahansa – pääsee tarpeeksi usein. Muistetaan siis lähimetsät, talvellakin!

Onko viisasta kiintyä metsään?

Teksti Hanna Savisaari

Omaan metsäsuhteeseeni liittyy olennaisena huoli. Pysyvätkö minulle tärkeät metsät metsinä vai käykö niin, että saavunkin hakkuuaukealle? Välillä tuntuu siltä, ettei yhteenkään metsään kannata kiintyä, sillä menetyksen tunne on musertava. Suojellut metsät ovat ainakin toistaiseksi turvassa, mutta suojelualueiden purkamisestakin kuulee välillä puhuttavan. Osa METSO-rahoilla säästyneistä metsistäkin ovat hakkuilta turvassa vain määritellyn ajan. Kolmenkymmenen rauhoitusvuoden aikana tapahtuu varmasti paljon. Toivoa sopii, ettei väliaikaissuojelu ole pelkkää rahanhukkaa ja tarkoita ainoastaan hakkuiden siirtämistä tulevaisuuteen.

Lapsuuteni metsässä Ylöjärvellä kävi surullisesti. Kuljin samassa metsässä vuosikaudet ja eksyin monta kertaa. Kasvoin tuntemaan metsän, joka muuttui vähitellen mutta pysyi tuttuna. Sitten kuluikin pari vuotta ilman, että ehdin kulkemaan tuttuun metsään.

Viime kesänä päätin tutustua lapsuuden maisemaani uudelleen, mutta kapean ennallaan säilyneen kaistaleen takana odottikin järkytys: läpinäkyväksi harvennettu havupuiden rivistö, ja sen takana omakotialue. Kyllähän minä rakennussuunnitelmista jotakin tiesin, mutta en ollut ymmärtänyt, että uusi asuinalue ulottuu näin pitkälle, minun metsääni. Tunnistin maiseman enää kalliojyrkänteestä, jota siskoni kanssa lapsena kiipesimme. Sitä pahaa oloa ja suuttumusta on vaikea sanoin kuvailla, mutta se on tuttu tunne monelle.

Olisiko parempi olla kiintymättä? Välillä tuntuisi viisaammalta jättää kulkematta suojelemattomissa metsissä, sillä ne saattavat kadota. Pitäisikö luovuttaa, antaa kaiken mennä? Olla menemättä metsään? Tai käydä vain kansallispuistoissa?

Mutta ei se ole mahdollista. En minä pärjää ilman metsän antamaa tunnetta. En jaksa ilman mahdollisuutta lähteä käymään lähimetsässä.

Pitäisikö siis sittenkin puhua rakkaiden metsien puolesta? Kotimaisema ja retkillä tutuiksi tulleet metsät eivät ole minun siinä mielessä, jossa verottaja niitä tarkastelee, mutta minun joka tapauksessa. Ne ovat olennainen osa elämääni ja sitä, miten hyvin tai huonosti voin.

Valtion metsät ovat meidän kaikkien, vaikkei Metsähallitus tunnu sitä vielä käsittävän. Ja kuka voi väittää, etteivät kuntien ja seurakuntien omistamat metsät kuuluisi kuntalaisille ja kirkon jäsenille?

Metsillä on henkistä ja kulttuurista merkitystä ihmisille. Kirjallisuus, musiikki ja kuvataide ovat täynnä metsää, kansanperinteestä puhumattakaan. Metsäkokemus on niissä usein voimakas ja voimaa antava. Tämähän jo tiedetään ja toistetaan. Suomalaiset ovat metsäkansaa, kyllä kyllä. Mutta kuka saa voimaa avohakkuumaisemasta? Ei kukaan.

Usein keskusteluissa nähdään kaksi toisilleen vastakkaista puolta: metsä on joko työn ja taloudellisen toimeentulon lähde tai sellaisenaan arvokas ja mielenterveyttä ylläpitävä voima. Molemmissa puhutaan metsän tuomasta hyvinvoinnista. Avohakkuiden takia nämä eivät samaan maisemaan mahdu. Miksi välillä tuntuu siltä, että metsistä ei saisi puhua kiintymyksen kielellä, vaikka juuri se on puheista voimakkain? Annetaan sen kuulua.

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon elokuva Sateenkaaren pää (2007) kertoo juuri siitä.