Ehkä en sittenkään ihan vielä luovuta

8.12.2021, Häädetkeidas, Parkano

Kukaan ei välitä.

Siltä minusta tuntuu, kun kävelen ties kuinka monetta kertaa samaa metsätietä pitkin tarkistamaan, etteivät hakkuut vartioimassamme luonnonmetsässä ole jatkuneet. Ohitan samat hakkuutyömaasta varoittavat kyltit kuin joka päivä, samat puupinot, samat työkoneiden jäljet. Pakkasta on 23 astetta. Varpaita paleltaa vähän.

 

On kulunut päivää vaille kaksi viikkoa siitä kun Metsähallituksen hakkuut Häädetkeitaan luonnonpuiston läheisyydessä aivan suojelualueen rajalla keskeytyivät. Olen ollut täällä siitä asti. Koneet, yksi hakkuukone ja kaksi korjuukonetta, ovat yhä paikalla. Tällä hetkellä ne työskentelevät tien toisella puolella istutusmännikössä, ja käymme säännöllisesti tarkistamassa, etteivät ne ole siirtyneet arvokkaan vanhan metsän puolelle.

Kukaan ei välitä. Kukaan ei tiedä, että olemme täällä, paitsi ehkä muutama metsäkoneenkuljettaja ja ne 100 ihmistä, jotka tykkäsivät Instagram-postauksestani. Mediaa kiinnostaa enemmän Sanna Marinin baarissa käynti kuin valtion luonnonmetsän hakkuut, saati muutama pakkasessa värjöttelevä luonnonsuojelija.

 

Valtion omistamia arvokkaita luonnonmetsiä hakataan jatkuvasti, eivätkä Häädetkeitaan hakkuut ole kuin yksi esimerkki siitä. Samaan aikaan kun me päivystämme Parkanossa, luonnonmetsää todennäköisesti kaadetaan jo jossain muualla. Metsähallitus hallinnoi noin kolmasosaa Suomesta. Siltä eivät kohteet lopu kesken. Lisäksi arvometsät eivät ole uhattuna ainoastaan valtion mailla, vaan luonnonmetsiä hakkaavat joko tietoisesti tai tiedon puutteen vuoksi myös mm. metsäyhtiöt, kunnat, seurakunnat, yhteismetsät, säätiöt ja yksityiset metsänomistajat.

Alle kuukausi sitten seurasin, kuinka kotikaupunkini Helsinki kaatoi arvokasta vanhaa metsää rakentamisen tieltä. Pari viikkoa sitten olin ystäväni kanssa Hämeenlinnassa kiertämässä UPM:n hakattavaksi suunnittelemissa metsissä, kaikki vanhaa luonnonmetsää, joista löysimme useita uhanalaisia lajeja. Viime vuonna oma ukkini avohakkasi sukuni metsää. Aukon keskelle jäi yksi haapa säästöpuuksi. Sekin kaatui syysmyrskyssä.

Suomessa metsiä hakataan koko ajan ja kaikkialla. Meidän pieni paleva joukkiomme ja punainen Toyota eivät paljoa lohduta, kun vastassa on metsätalouden valtava koneisto ja luonnonvarojen ylikulutukseen perustuva yhteiskuntarakenne. Yksi ihminen on pieni verrattuna metsätyökoneeseen. Metsissä elävät uhanalaiset lajit ovat vielä pienempiä.

Tunnen itseni pieneksi, mitättömäksi ja merkityksettömäksi. Haluan pois pakkasesta ja mökiltä, jonka patterit eivät ole riittäneet lämmittämään huoneita 13 astetta lämpimämmäksi. Haluan kotiin. Haluan todeta, että hakatkoon vaan, jos kukaan ei kerran välitä. Haluan halauksen.

Olen valmis luovuttamaan. Käyn hyvästelemässä Häädetkeitaan metsät. Kävelen läpi koko hakattavaksi suunnitellun alueen seuraten askeltemme jälkiä, jotka ovat kuluneiden päivien aikana ehtineet muodostua poluiksi. Tiedän, että jos lähdemme, hakkuukone voi siirtyä kaatamaan luonnonmetsää milloin tahansa. Tunnen syyllisyyttä, vaikka en ole vastuussa hakkuista. En ole niistä päättänyt, en ole niitä suunnitellut, enkä niitä toteuta. Mutta en myöskään jää tänne puolustamaan tätä luontoa. Jos puu kaatuu, ja kukaan ei ole kuulemassa, kukaan ei kuule. Metsä voi huutaa kuinka kovaa vain, mutta kukaan ei vastaa.

Luonnonsuojelua ei Suomessa tapahdu, jos sitä ei aktiivisesti vaadita. Tämä johtuu siitä, että luonnon järjestelmällinen tuhoaminen on arkipäivää. Se on normaalia toimintaa, jota juuri kukaan ei kyseenalaista. Siksi tarvitaan luonnonsuojelijoita, jotka huutavat metsän puolesta.

Lähden kävelemään metsästä takaisin mökille. Matkaa on maantietä noin 8 kilometriä. Tuntuu hyvältä vain kävellä pitkin tietä. Minulla on selkeä määränpää, jonka tiedän voivani saavuttaa. Pakkanen nipistelee poskia, mutta liike pitää lämpimänä. Aurinko maalaa maiseman kultaiseksi.

Takaa tulee auto, joka pysähtyy kohdalleni. Kuski kysyy, tarvitsenko kyydin. Kiitän tarjouksesta, mutta sanon haluavani kävellä. Seuraavaksi kuski kysyy, olenko yksi aktivisteista. Vastaan myöntävästi ja hän toivottaa paljon onnea ja tsemppiä meille.

Tulee hyvä mieli. Joku välittää sittenkin.

Ehkä en sittenkään ihan vielä luovuta.

9.12.2021, Häädetkeidas, Parkano

Torstaiaamuna nukun yli herätykseni. Nukun sikeästi ja raskaasti, ja kun vihdoin herään, väsyttää. Ulkona on kylmä. Vatsaan sattuu.

Syömme aamupalaa ja lähdemme tarkistamaan, etteivät hakkuut tänäkään aamuna ole jatkuneet luonnonmetsän puolella. Kun käännymme maantieltä kohteellemme johtavalle metsäautotielle, ajamme ohi pienestä varoituskolmiosta.

”Näitkö mitä siinä luki?” kysyn autoa ajavalta ystävältäni.

”En ole ihan varma, mutta siinä taidettiin varoittaa lavettiautosta.”

”Voisikohan…?” en sano lausetta loppuun. Lavettiautoa käytetään siirtämään raskaita metsätyökoneita paikasta toiseen. Sitä olemme koko ajan odottaneet, autoa, joka vesi koneet pois. Uskallan toivoa, vaikka epäilenkin asiaa. Harvennushakkuu kohteidemme vieressä on vielä kesken, joten miksi koneet haluttaisiin vielä siirtää muualle.

Metsässä on rauhallista. On tyyni pakkasaamu. Edes hömötiainen, joka useana päivänä on tullut hyppimään suoraan nenäni eteen, ei tällä kertaa näyttäydy. Ystävääni harmittaa vähän. Hän olisi kovasti halunnut saada siitä kuvan. Palaamme metsästä tielle ja juuri silloin ohitsemme ajaa hakkuukone. Tuijotamme pöllämystyneinä, kuinka se etenee suoraan kohti vartioimiamme luonnonmetsäkohteita. Lähdemme perään.

Hetken ajan luulen, että hakkuita aiotaan jatkaa. Kiihdytän askeliani ja olen jo kuulevinani kaatuvien puiden äänet. Sitten näen lavettiauton. Se on pysäköity kääntöpaikalle metsäautotien päähän aivan kohteidemme viereen.

Alan melkein itkeä.

Ennen kuin kone lastataan lavettiauton kyytiin, se käy vielä kerran luonnonmetsässä. Yhtäkään puuta ei kuitenkaan kaadu, onhan kuski tietoinen 90 metrin turvaetäisyydestä.

Tasan kaksi viikkoa sitten Metsähallituksen hakkuut Häädetkeitaan luonnonmetsässä pysähtyivät. Olen ollut paikalla siitä asti. Olen tarponut lumissa metsissä ja soilla, antanut auringon osua puiden välistä kasvoilleni, nähnyt ilveksen jäljet, tuijottanut tähtitaivasta, palellut, saanut uusia ystäviä, kuunnellut talviyön täydellistä hiljaisuutta.

Kaksi viikkoa sitten näin hakkuukoneen aavemaiset valot puiden latvoissa ja pimeässä metsässä leikkivät varjot, jotka liikkuivat puiden kaatumisen tahtiin. Näin kuinka kone pysähtyi. Se sammutti valot. Tuli täysin pimeää.

Nyt katson, kuinka lavettiauto ajaa pois vieden hakkuukoneen mukanaan.

On mahdollista, jopa todennäköistä, että Metsähallitus tuo koneen takaisin. Emme voi vartioida Häädetkeitaalla ikuisesti. Metsähallitus voi päättää jatkaa hakkuita huomenna. Se voi myös päättää tehdä sen vasta ensi vuonna. Tai kahden vuoden päästä. Tai viiden. Tai kymmenen.

Niin kauan kuin metsää ei ole suojeltu, se on hakkuiden uhkaama.

Metsiä hakataan koko ajan ja kaikkialla. Mutta ainakaan tänään niitä ei hakata täällä.

Lue aiempi blogi Häädetkeitaan hakkuista täältä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s