Skip to content

Näkökulma arvokonfliktiin metsiensuojelukeskustelussa

28.9.2011

Teksti: Ilkka Hiltunen

Järjestellessäni lehtileikkeitä metsiensuojelun historian tallennusprojektia varten kiinnitin huomiota erääseen voimakassanaiseen mielipidekirjoitukseen, otsikolla Metsien suojelu ylittää kohtuuden. Leikkeessä ei ole päivämäärää, mutta se ajoittuu selvästikin Kuusamon metsäkiistan aikoihin, 90-luvun puoliväliin. Huomionarvoista kirjoituksessa on se, miten perustavalla tasolla kirjoittaja, vaalalainen Aarne Nurro, hyökkää metsiensuojelua vastaan. Metsiensuojelun toteuttajia kutsutaan kirjoituksessa ”yhteiskunnan pohjasakaksi”, mikä on sinänsä osoitus ns. vahvasta mielipiteestä, mutta mielenkiintoisempaa on mielestäni se, että kirjoittaja vetoaa ”yksityisen omistusoikeuden” perustavaan arvoon.

Kirjoituksessa tulee siis esille kärjistetty näkemys syvälle menevästä arvokonfliktista ympäristöväen ja metsänomistajien välillä. Metsänomistajalle metsäalueen ”vuosituhansia voimassa ollut” omistusoikeus on perusarvo. Luonnonsuojelija puolestaan pitää arvokkaana metsien luonnontilaisuutta ja biodiversiteettiä. Kyseessä ei välttämättä ole symmetrinen vastakkainasettelu, sillä voitaneen uskottavasti kuvitella esimerkiksi että luonnonsuojelija pitää yksityisomistusta tärkeänä (vaikkakaan ei ylittämättömänä) arvona, kun taas metsänomistajalle metsän luonnontilaisuus on täysin yhdentekevää. Nurro ainakin antaa ymmärtää, ettei häntä metsien koskemattomuus kiinnosta: mikään ei ole ikuista, dinosauruksetkin kuolivat sukupuuttoon, metsiemme museointi on turhuutta.

Tällaisen arvokonfliktin ratkaisua voi (ja on ehkä järkevintäkin) hakea faktapohjalta. On mahdollista, että metsänomistajan näkemys ympäristönsuojelusta tai käynnissä olevaan metsäkiistaan liittyvistä tosiasioista on vääristynyt. Arvokysymykset voidaan ohittaa, jos niihin vetoaminen kumpuaa käytännön tason väärinymmärrysten perusteella koetusta epäoikeudenmukaisuudesta, liittyen esimerkiksi tarjottuihin korvauksiin.

Toisaalta luonnonsuojelija voi vedota yhteiskunnassamme vallitsevaan moniarvoisuuden periaatteeseen, jonka mukaan erilaisten arvomaailmojen edustajien intressit olisi otettava huomioon. Jos periaate hyväksytään, konfliktista tulee rajanvetokysymys: kaikkia metsiä ei voi suojella, mutta luonnontilaisten metsien harvinaisuus ja tiettyjen niissä elävien lajien uhanalaisuus antavat pätevän perusteen sulkea jonkin verran yksityisomistuksessakin olevia metsäalueita suojelun piiriin.

Oma mielenkiintoni arvokonfliktin käsittelemiseen heräsi kuitenkin ennen kaikkea argumentoinnin näkökulmasta. Jotta konfliktin ratkaisua voisi lähestyä, on tarkasteltava, minkälaisista arvoista on kysymys. Tässä olennaista on ottaa selville, ovatko yksityisomistuksen ja metsien luonnontilaisuuden säilyttämisen arvot itseisarvoja vai kenties palautettavissa joihinkin perustavampiin arvoihin. Tarkastelemalla, millaisissa suhteissa arvot ovat toisiin arvoihin, voidaan mahdollisesti sanoa jotain ainakin tietynlaisten arvomaailmojen sisäisestä johdonmukaisuudesta.

Yksityisomistusta on nähdäkseni vaikea mieltää itseisarvoksi. Olen sisällyttänyt sen kyllä omaan arvomaailmaani, mutta vain siksi, että se osaltaan mahdollistaa mielekkään toiminnan nykyisessä ympäristössäni. Ajatus yksityisomistuksen hylkäämisestä ei aiheuta minussa moraalista närkästystä, vaan korkeintaan ihmettelyä. Yksityisomistuksen arvo on helpompi siis mieltää välineelliseksi: sillä on arvoa, koska se mahdollistaa perustavampien arvojen toteuttamisen. Tämä ei kuitenkaan estä yksityisomistuksen kutsumista ”perusarvoksi”.

Luonnonsuojelun arvo taas vaikuttaa monimutkaisemmalta tapaukselta, jota koskevaa kiistelyä on käyty ainakin syväekologian ja ympäristöetiikan teorioiden yhteydessä. Luonto-Liiton julki tuotuihin tavoitteisiin kuuluu se, että luonnon itseisarvo tunnustetaan. Tällainen julistus on helppo ymmärtää vastaukseksi näkemyksille luonnonympäristöstä ainoastaan elinkeinotoiminnan resurssina, jolloin sillä on vain taloudellista välinearvoa. On tietysti helppo keksiä myös paremmin luonnontilaisen ympäristön suojelemista tukevia välinearvoja, kuten vaikkapa hyödyllisyys virkistyskäytössä ja tieteellisessä tutkimuksessa. Tällaiset välinearvot ovat periaatteessa helposti ymmärrettävissä ja perusteltavissa.

Itseisarvoisuus vaikuttaa puolestaan selvästi hankalammalta. Ensinnäkin siihen sisältyy oletus universaaliudesta, mikä tarkoittaa, että on näkemyksistä tai mielipiteistä riippumatta väärin, jos arvoa ei satu hyväksymään. Toisekseen itseisarvo ei sisällä minkäänlaista perustelua itselleen, mikä tekee sen puolesta argumentoinnista haastavaa. Tästä syystä puhe itseisarvoista rajautuu tavallisesti asioihin, joiden itseisarvoa pidetään yleisesti itsestään selvänä, kuten esimerkiksi onnellisuus, oikeudenmukaisuus tai vapaus. Luontoa koskevien näkemysten moninaisuus ja niihin liittyvät kiistat antavat ymmärtää, että emme ainakaan vielä elä maailmassa, jossa voisimme olettaa luonnontilaisen ympäristön itseisarvon sisältyvän yleisesti jaettuun arvopohjaan. On otettava huomioon, että taloudellisten intressien ja luonnonsuojelun välinen vastakkainasettelu ei ole ainoa mahdollinen konfliktin lähde, vaan ristiriitoja voi syntyä myös keskusteltaessa esimerkiksi alkuperäiskansojen tai eläinten oikeuksista.

Luonnon itseisarvon julistaminen vaikuttaisi siis heikolta lähtökohdalta järjellisen argumentoinnin viitekehyksessä. Voi myös kysyä, onko itseisarvon olettamiselle tarvetta lainkaan, jos on kenties mahdollista perustella luonnontilaisen ympäristön säilyttämistä pelkästään laajalta välineellisten arvojen pohjalta. Tällainen laaja arvopohja voi sisältää esteettisiä, eettisiä, tiedollisia, virkistyksellisiä ja myös taloudellisia välinearvoja. Uskoisin, että varsinkin julkisen keskustelun ollessa kyseessä on hyvä tarkastella kriittisesti, miltä pohjalta esitämme väitteitämme, vaikka keskustelu ei olisikaan vaarassa karata kovin abstraktiksi.

Jos luonnon puolustajina haluamme hyväntahtoisesti antautua väittelyyn tämän maailman aarnenurrojen kanssa, olemme vankemmalla pohjalla, jos meillä on vastapuolen kanssa yhteistä arvopohjaa. Mahdollisuus yhteisen pohjan löytymiselle on sitä suurempi mitä laajemmalta perustalta itse esitämme väitteitämme. Välinearvoihin tukeutuminen mahdollistaa tämän siinä missä itseisarvon olettaminen saattaa sulkea pois mahdollisuuksia järkiperäiselle keskustelulle.

Kirjoittaja on koulutukseltaan filosofi ja toimii tällä hetkellä harjoittelijana Luonto-Liitossa.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: