Metsien suojelu vihdoin Metsämuseo Luston perusnäyttelyssä

Teksti: Emilia Pippola

Kuvat: Emilia Pippola ja Lauri Kajander

Suojeltu metsä -osio näkyy heti näyttelyihin laskeuduttaessa.
Suojeltu metsä -osio näkyy heti näyttelyihin laskeuduttaessa.

Punkaharjulla sijaitsevassa Suomen Metsämuseo Lustossa ei pitkään ollut metsien suojelu lainkaan edustettuna. Viime vuoden keväällä perusnäyttelyssä avautunut Suojeltu metsä -osio muutti tilanteen kertaheitolla. Pieni, mutta näyttävä osasto esittelee metsiensuojelutoimijoita, suojelutyön arkea, suojelualueverkoston kehittymistä sekä yksittäisiä tempauksia ja kampanjoita vuosien varrelta. Osio tulee esiin heti, kun museokävijä laskeutuu ramppia pitkin Luston näyttelyihin. Rampin toisella puolella näkyy osuvasti Metsänparantajien vuosisata -näyttely auroineen ja valtavine ojineen.

Aiemmin Luston kokoelmissa ei ollut tarvittavaa materiaalia metsiensuojelua käsittelevän näyttelyn rakentamiseen. Tilanne alkoi muuttua vuonna 2010. Silloin Lusto ja Työväenmuseo Werstas käynnistivät hankkeen, jossa museoiden kokoelmiin ruvettiin tallentamaan ympäristöliikkeen historiaan liittyvää aineistoa. Hankkeessa tuotettiin myös ympäristöliikkeestä kertova näyttely: Koijärvi, Kessi ja Kuusamon kosket. Metsiensuojelun osalta kokoelmat karttuivat edelleen Luonto-Liiton metsäryhmän tallennushankkeiden myötä syksyllä 2011 ja 2013.

Punkaharjun suunnalla liikkuvien kannattaa ehdottomasti katsastaa Metsämuseo Luston näyttelyt. Metsiensuojeluosion lisäksi myös Luston muissa näyttelyissä riittää runsaasti ihmeteltävää, ja tekemistä löytyy lapsillekin. Lusto on kiinni tammikuun lopun, mutta avautuu taas normaalisti helmikuun alussa.

Hankkeista ja näyttelyistä huolimatta metsiensuojelun historian tallennus on kesken. Lisäyksiä kokoelmiin kaivataan jatkuvasti. Jos sinulla on jotain lahjoitettavaa, voit kysyä lisätietoja allekirjoittaneelta (emilia ät emiliapippola.com / 050-5402551) tai suoraan Lustosta, esimerkiksi intendentti Leena Paaskoskelta, jonka yhteystiedot löytyvät täältä.

Luston amanuenssi Reetta Karhunkorva esittelee lehtileikettä, joka oli ainut metsien suojeluun liittyvä materiaali Luston kokoelmissa ennen ympäristöliikkeen ja metsiensuojelun historian tallennushankkeita.
Luston amanuenssi Reetta Karhunkorva esittelee lehtileikettä, joka oli ainut metsien suojeluun liittyvä materiaali Luston kokoelmissa ennen ympäristöliikkeen ja metsiensuojelun historian tallennushankkeita.

Luonto-Liiton metsäryhmäläiset tutustuivat Luston näyttelyyn UPM:n Haarikon alueelle eli Metsän tarina -elokuvan kuvauspaikoille suuntautuneen maastokartoitusretken yhteydessä 20.10.2013. Kuva: Lauri Kajander.
Luonto-Liiton metsäryhmäläiset tutustuivat Luston näyttelyyn UPM:n Haarikon alueelle eli Metsän tarina -elokuvan kuvauspaikoille suuntautuneen maastokartoitusretken yhteydessä 20.10.2013. Kuva: Lauri Kajander.

Metsiensuojelutyön arkea ja toimijoita.
Metsiensuojelutyön arkea ja toimijoita.

Vuosien saatossa kartat, inventointilomakkeet ja kamerat ovat olleet ahkerassa käytössä.
Vuosien saatossa kartat, inventointilomakkeet ja kamerat ovat olleet ahkerassa käytössä.

Tempauksia ja kampanjoita metsien suojelutilanteen edistämiseksi. Vasemmalla pilkottaa retkeilyä esittelevä näyttelyosio.
Tempauksia ja kampanjoita metsien suojelutilanteen edistämiseksi. Vasemmalla pilkottaa retkeilyä esittelevä näyttelyosio.

Esimerkkitapaus: Kessi.
Esimerkkitapaus: Kessi.

Suojelualueverkoston kehittyminen.
Suojelualueverkoston kehittyminen.

***

Kirjoittaja on työskennellyt kahteen otteeseen projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa on tallennettu metsiensuojelun historiaa. Yhteystyökumppanina on ollut Suomen Metsämuseo Lusto. Vuonna 2011 hanke sai tukea Metsämiesten Säätiöltä ja Kansan Sivistysrahastolta. Vuonna 2013 Suomen Luonnonsuojelun Säätiö tuki hanketta henkilökohtaisella apurahalla.

Arkistojen aarteet – osa 7: Laplandskij les

Teksti ja kuvat Aulikki Laine

Laplandskij lesin tunturimaisemaa.
Laplandskij lesin tunturimaisemaa.

Lähdin vuonna 1998 Laplandskij lesiin Metsähallituksen työntekijänä Dennis Smirnovin ja Mishan kanssa kartoittamaan alueen metsiä. Laplandskij les sijaitsee Kuolan niemimaalla, rajoittuen UKK-puistoon länsilaidaltaan. Laplandskij les oli silloin täysin suojelematon, mutta upea satojen tuhansien hehtaareiden suuruinen metsäerämaa. Sen länsiosat ovat pitkälti männikköjä ja itäosat kuusivaltaisia. Männiköitä hakattiin koko ajan kovaa vauhtia ja siellä oli laajoja avohakkuita sekä metsätyöläisten leirejä.

Metallivaunu metsätyöläisten leirillä.
Metallivaunu metsätyöläisten leirillä.

Venäläiset tutut heittivät meidät metsään. Osan matkasta kuljimme peltisellä veneellä, jossa oli yhden hevosvoiman moottori. Kuljimme ensin Mishan kanssa, ja Dennis tuli mukaamme viimeiseksi kahdeksi viikoksi. Jokien ylityksiin oli keksittävä tekniikoita siltojen puuttuessa: jos niitä ei pystynyt kahlaamaan, kiipesimme puita pitkin.

Misha ylittää joen.
Misha ylittää joen.

Suurimman osan ruoasta kuljetimme itse mukanamme, mutta keräsimme lisäksi punikkitatteja, joita paistoimme trangian pannulla. Telttasaunankin pojat onnistuivat rakentamaan erään lammen rannalle. He keräsivät laajalta alueelta kiviä kasaksi, lämmittivät kivikasaa ja laittoivat monta tuntia lämmenneen kasan päälle tukien varaan pressun. Löylyt olivat leppoisat, mutta saunominen keskellä erämaata oli hyvin ylellistä.

Minä tein kartoituksesta raportin Metsähallitukselle. Misha ja Dennis veivät omat kartoitustuloksensa venäläisten ympäristöjärjestöjen sekä viranomaisten käyttöön. Vuosien jälkeen Laplandskij lesin itäosa suojeltiin.

Telttasaunan kiuas.
Telttasaunan kiuas.

Misha ja Dennis saunan lämmityksessä.
Misha ja Dennis saunan lämmityksessä.

Dennis suolla.
Dennis suolla.

Dennis puussa.
Dennis puussa.

Kahluu joen yli.
Kahluu joen yli.

Misha ja Dennis tunturissa.
Misha ja Dennis tunturissa.

Kirjoittaja toimi Luonto-Liitossa Venäjän metsäasioiden parissa 1996-1999. Vuonna 2003 hän valmistui Helsingin yliopistosta pääaineenaan systemaattis-ekologinen kasvitiede. Sen jälkeen hän työskenteli biologian ja maantieteen opettajana. Nykyisin Aulikki toimii ympäristökasvattajana Luontokoulu Tikankontissa ja Suomen luonto- ja ympäristökoulujen liitossa. Tämän reportaasin kuvat ovat päätyneet myös Suomen metsämuseo Luston kokoelmiin Luonto-Liiton metsiensuojeluaineiston tallennushankkeen myötä.

Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:

Arkistojen aarteet – osa 6: 20 vuotta Porkkasalon taistelusta

Teksti: Matti Liimatainen

Metsähallitus tuskin tiesi, mihin se kätensä iski 20 vuotta sitten loka-marraskuun vaihteessa 1991 aloittaessaan hakkuut Sotkamon Porkkasalossa. Hiidenportin kansallispuiston rajalla käyty kaksiviikkoinen kamppailu oli lopullinen niitti vanhojen metsien suojelun käynnistymiselle ja Luonto-Liiton metsäryhmän perustamiselle. Jos herrat olisivat tämän tienneet, Porkkasalon hakkuissa olisi ehkä menetelty toisin. Onneksi metsähallinnon Kainuun johtajat pitivät pintansa ja tilasivat suuren poliisijoukon huolehtimaan kiistan pitkittymisestä ja näkyvyydestä.

Suomen luonnonsuojeluliiton metsäsihteeri Janne Kumpulainen ja ruuhka Porkkasalon tiellä. Kuva: Risto Sauso.

Lyhyesti kyse oli tästä: hieman etelämpänä oltiin kamppailtu Talaskankaan suojelusta 1987-1989. Siitä sai alkunsa Vesi- ja ympäristöhallituksen (nyk. Suomen ympäristökeskus) aarniometsäkartoitus Etelä-Suomen valtion mailla. Ehdotuksia tutkittavista alueista otettiin vastaan ilmoitusmenettelyllä. Metsähallitus ilmoitti tietenkin hyvin vähän kohteita, lähinnä jo suojeltuja aarnialueitaan. Onneksi oli valppaita yksityisiä, kuten lahtelainen Esa Brunström, joka ilmoitti mm. Porkkasalon.

Koska kyse oli vasta selvityshankkeesta, Metsähallitus sai hakata alueita mielensä mukaan yhtä aikaa tutkimuksen kanssa. Porkkasalo oli viimeinen niitti prosessia seuranneille luonnonsuojelijoille. Alueen hakkuita kävi maastossa vastustamassa erilaisin keinoin noin 80 ihmistä kahden viikon aikana. Sotkamon ja Kajaanin putkien ovet heiluivat taajaan, vastakeksitty sähköposti neliskulmaisista macintoshin koneista kulki edestakaisin, karttoja ja kannanottoja kulkeutui faksattuina lämpöpaperitulosteina sinne ja tänne, sanomalehdet kirjoittivat aiheesta metritolkulla ja jonain aamuna ihmeteltiin, kuka oli se ammattimies – tai Mystinen Metsätyömies tuonaikaisen radiohitin mukaan –  joka oli yön pimeydessä kaivanut Porkkasalon metsäautotiehen useampia kuorma-auton kokoisia kuoppia läheiseltä patotyömaalta luvattomasti käyttöön otetulla kaivinkoneella.

Kiistan vielä velloessa maastossa 31.10.1991 ympäristöministeriö tiedotti asettavansa työryhmän tekemään esityksen Etelä-Suomen aarniometsien suojeluohjelmasta valtion maille, ja samalla päätettiin, ettei kohteita selvitystyön aikana hakattaisi. Vaatimuksemme kilahtivat siis lähes samantien läpi, ja muistan mielialan olleen korkealla huolimatta siitä, että Porkkasalon meneillään olleita hakkuita päätös ei koskenut.

Kukaan tuskin aavisti tuolloin, että tätä seuraisivat myöhemmin suojeluohjelma Etelä-Suomen yksityismaille, suojeluohjelmat Kuusamon yhteismetsään ja Pohjois-Suomen valtionmaille, Natura- ohjelmat täydennyksineen ja täydennyksien täydennyksineen, Metsähallituksen alue-ekologiset suunnitelmat, niiden edelleen täydentäminen ympäristöjärjestöjen ja Metsähallituksen välisellä ns. dialogiprosessilla, Metsä-Lapin vanhojen metsien suojelun täydentäminen ja viimeisimpänä laaja sopimus Inarin vanhojen metsien rauhoittamisesta. Mutta tavoite toki oli tämä. Kuten Matti Ikonen, yksi Suomen metsiensuojelun veteraaneista, sanoi sanomalehti Karjalaiselle 4.11.1991 Porkkasalossa: ”Pyrimme siihen, että voisimme häiritä hakkuita niin tehokkaasti, että ne olisi yksinkertaisesti pakko lopettaa …. Tämän jälkeen käynnistyisivät neuvottelut .. aarnimetsäalueiden suojelusta. Eikä mitkään kulissineuvottelut, vaan todelliset neuvottelut… Nyt ei ole siis kysymys vain tästä Porkkasalon alueesta, vaan koko Suomen vanhoista metsistä, joita ei ole enää paljoa.”.

Itse juhlin merkkipäivääni työn merkeissä eli vietin 18-vuotispäivääni Sotkamon poliisilaitoksen putkassa. Olin yksi kymmenistä myöhemmin oikeudessa tuomitusta metsäaktivistista, ja kuten moni muukin toverini, sain reilusti yli 2000 markan – iso summa tuohon aikaan – sakot ja korvaukset Metsähallitukselle, jotka sitten vuotta myöhemmin maksoin Metsähallitukselta tienaamillani palkkarahoilla – työtehtäviimme aarniometsäkartoittajina kuului mm. Porkkasalon ja sen lähialueiden kartoittaminen… Porkkasalon ansiota on myös Luonto-Liiton metsäryhmän perustaminen. Päätös ”metsäaktivistien järjestäytymisestä Luonto-Liiton metsäryhmäksi” tehtiin 1992 tai 1993 kokouksessa, jossa käsiteltiin Porkkasalon toiminnasta aiheutuneiden sakkojen ja muiden kulujen maksamista.

Sitä siis saa, mitä tilaa. 20 vuotta myöhemmin voidaan hyvällä mielellä todeta, että suojeltujen metsien määrä Suomessa on moninkertaistunut, ja itse Porkkasalolle sekä viereisen Teeri-Lososuon väliselle alueelle kävi oikein hyvin: sieltä suojeltiin eri päätöksin melkein kaikki mitä talven 1991 melko pienten hakkuiden jälkeen jäljellä vielä oli. Lopullinen lakisääteinen suojelu osalta alueista puuttuu vielä, mutta hakkuut eivät näitä vanhoja metsiä enää uhkaa.

Savottamme ei tietenkään ole vieläkään valmis. Monet viimeisen 20 vuoden aikana rauhoitetuista vanhoista metsistä ovat vielä vailla lopullista lakisääteistä suojelua, ja monia (pieniä) alueita valtionmailla Kainuussakin on vieläkin vailla mitään suojaa. Etelä-Suomen metsiensuojelu on edelleen erittäin puutteellista. Eikä Suomessa vieläkään ole viranomais- tai asiantuntijavoimin tehty järjestelmällistä kaikkien suojelunarvoisten metsien kartoitusta. Mutta siinä missä meillä on satojatuhansia suojeltuja hehtaareja takana, on selvää että on niitä vielä edessäkin.

Kirjoittaja on ikuinen Luonto-Liiton metsäryhmäläinen, vaikkakin toimii tällä hetkellä Greenpeacen metsävastaavana.

Arkistojen aarteet – osa 5: Tunteet kuumina Jerisjärven tiellä

Teksti: Emilia Pippola

Muoniolainen ukko kohtelee kaltoin jalastaan kaivinkoneen kauhaan kytkeytynyttä Kuopion Nuorten Luonnonystäväin kuraattori Kari Saukkosta. Kuva: Timo Nikki.

Olen viime päivinä yrittänyt saada Luonto-Liiton metsäryhmän lehtileikeläjiä lopullisesti järjestykseen. Eilen sain järjesteltyä 90-luvun alkuvuosien leikkeet. Joukosta erottui Iltalehden (19.2.1991) revittelevä otsikko: ”Poliisin ote lipesi Pallastunturilla – Asukkaat ryhtyivät repimään luontoaktivisteja tunturista.”

Iltalehden juttu (pdf) liittyy Jerisjärven tiekiistaan. Luonnonsuojelijat yrittivät estää tien rakentamisen Pallas-Ounastunturin kansallispuistoon: puiston rajalle muodostettiin ihmismuuri ja työkoneisiin kahliuduttiin. Poliisi irrotti ja raahasi luonnonsuojelijoita paikalle tilaamaansa bussiin, ja myös paikalliset intoutuivat ”avustamaan” poliisia.

Jyrki Pynnönen ja Esa Mäkinen olivat kiivenneet työkoneen kauhan päälle, eikä poliisi saanut heitä alas. Luonto-Liiton toimistosihteerinä työskentelevä Jyrki kertoo kokemuksistaan näin:

– Ei me oltu mitenkään kiinni koneessa, mutta eihän poliisi voinut heiluttaa kauhaa, sillä mehän oltais voitu pudota ja loukkaantua vakavasti.

Paikalle tilattiinkin toinen työkone, jotta tietyötä saatiin jatkettua. Jyrki ja Esa joutuivat lopulta tulemaan itse alas kauhan päältä, kun koneen kuljettaja ryhtyi vaarallisesti liikuttelemaan kauhaa poliisien lähdettyä.

Suomen luonnonsuojeluliitto oli nimellään mukana Jerisjärven tapahtumissa. Luonnonsuojeluliiton bussit kuljettivat väkeä ”taistelupaikalle”, ja läheinen lomakylä oli vuokrattu Jerisjärven suojelijoille.

Luonnonsuojelijat saivat suoralla toiminnalla viivytettyä tietöitä, ja tuolloinen liikenneministeri Ilkka Kanerva joutui puhaltamaan työt pariin otteeseen väliaikaisesti poikki. Lopulta tie kuitenkin rakennettiin – laittomuudestaan huolimatta.

Iltalehden juttu 19.2.1991. Teksti: Erkki Koivula. Kuvat: Jarmo Kariniemi.

Luonnonsuojelijoita kiinnittyneinä maansiirtokoneeseen. Kauhan päällä Jyrki Pynnönen (vas.) ja Esa Mäkinen. Kuva: Harri Nurminen.

Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:

Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.

Arkistojen aarteet – osa 4: Metsäsotien syttyessä

Teksti: Emilia Pippola

Jyrki Heimonen kirjoitti Murhijärven tilanteesta tuoreeltaan Nuorten Luonnon numerossa 4/1988. Valokuva: Harri Nurminen.

Vuonna 1987 muodostunut erämaaliike oli ensimmäisiä merkkejä paikallisen luonnonsuojelutoiminnan viriämisestä eloon hiljaiselon jälkeen sekä ns. metsäsotien syttymisestä. Seuraavana merkkinä voidaan pitää syyskuussa 1988 syntynyttä Murhijärvi-liikettä.

Luontoliittolaiset biologian opiskelijat Oulusta sekä paikalliset asukkaat nousivat vastustamaan Murhisalon metsien hakkuita Suomussalmen Kuivajärven kylässä. Murhijärvi-liike syntyi spontaanisti noin kahdessa viikossa siitä, kun metsähallitus oli alkanut rakentaa metsäautoteitä keskelle Suomen viimeisten vienankarjalaisten kylien syntymetsiä. Myös Kalevalaseura, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sekä Antropologinen seura tukivat Murhisalon suojelua vienankarjalaisen eräkulttuurin muistomerkiksi.

Laajan rintaman vastustuksesta huolimatta tuolloinen maa- ja metsätalousministeri Toivo T. Pohjala oli haluton luopumaan hakkuusuunnitelmista, ja teiden rakentaminen sai jatkua. Murhijärvi-liikkeen sekä Luonto-Liiton aktivistit niin Oulusta kuin Helsingistäkin lähtivät pysäyttämään tietöitä keinolla millä hyvänsä. Suoran toiminnan uhkaamana ministeri lopulta astui metsähallituksen varpaille ja keskeytti työt – metsähallituksen pääjohtajan Jaakko Piiroisen nihkeydestä välittämättä.

Tiedotustilaisuus Murhijärven kohtalosta Suomussalmella Domnan pirtillä 15.9.1988. Metsätaistelut 1980-luvun lopulla nostivat uudeksi vaikutuskeinoksi mediat, joiden osuus suoran toiminnan iskuissa oli elintärkeä. Kuva: Harri Nurminen.

Saman vuoden lopulla alkunsa saanut Talaskangas-liike näytti, miten pitkälle aktivistit olivat tarpeen vaatiessa valmiita menemään. Makupalana Talaskankaan taistojen alkuvaiheen tunnelmista voitte lukea Jani Kaaron eli Rusinan lennokkaan kirjoituksen (pdf), joka julkaistiin Nuorten Luonnon numerossa 5/1988.

Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:

Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.

Arkistojen aarteet – osa 3: Puuta heinää

Teksti: Emilia Pippola

Hain viime viikolla Kirkkonummen Masalasta Räsäsen Lauran arkistoja lahjoitettavaksi Metsämuseo Lustoon. Räsänen oli aikanaan yksi erämaaliikkeen aktiiveista, ja nytkin mukaani sain pääasiassa materiaalia juuri erämaaliikkeeseen liittyen.

Erämaaliike syntyi 1987 vastustamaan metsähallituksen hakkuusuunnitelmia Kessin erämaassa. Liike ei toiminut minkään järjestön alla, vaan se oli yksittäisten ihmisten muodostama kansanliike. Mukana oli niin paikallisia ihmisiä kuin kaupunkilaisaktivistejakin. Erämaaliikkeen tavoitteena oli lakisääteinen, pysyvä hakkuukielto erämaa-alueilla.

Hieman myöhemmin metsiensuojelun tehokeinoksi vakiintunut suora toiminta ei ollut erämaaliikkeen toiminnassa keskeisellä sijalla. Liike korosti saamelaisten oikeuksia sekä hakkuiden vaikutuksia poro- ja paikallistalouteen sekä työllisyyteen. Myös heinäkuussa 1987 järjestetty Puuta heinää -talkooleiri perustui paljolti juuri sosiaalisiin näkökohtiin. Leirikirjettä lainatakseni:

”Kuitenkin on korostettava, että TALKOOLEIRI EI OLE RETTELÖIMISPAIKKA. Leirin järjestäjillä on selkeä kanta: metsähallituksen nykyiset toimet ovat typeryyttä, mutta leiri on tarkoitettu työn tekemiseen Kessin alueen ihmisten hyväksi.”

Poroisäntä Ahti Hänninen radiohaastattelussa Paatsjoen sillalla. Kuva: Laura Räsänen.

Tapio Ryhänen (vas.) ja Sulo Sarre kaloja perkaamassa Sarren mökillä Kessin Sammakkoniemessä. Kuva: Laura Räsänen.

Leirinuotiolla Hännisen Ahdin pihalla: Ahti (vas.), Maire Puikko (toinen vas.), Virva-Leea Lehtipuu (seisomassa), kaksi tuntematonta, Lea Turja (toinen oik.) sekä tuntematon leiriläinen (oik.). Kuva: Laura Räsänen.

Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:

Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.

Näkökulma arvokonfliktiin metsiensuojelukeskustelussa

Teksti: Ilkka Hiltunen

Järjestellessäni lehtileikkeitä metsiensuojelun historian tallennusprojektia varten kiinnitin huomiota erääseen voimakassanaiseen mielipidekirjoitukseen, otsikolla Metsien suojelu ylittää kohtuuden. Leikkeessä ei ole päivämäärää, mutta se ajoittuu selvästikin Kuusamon metsäkiistan aikoihin, 90-luvun puoliväliin. Huomionarvoista kirjoituksessa on se, miten perustavalla tasolla kirjoittaja, vaalalainen Aarne Nurro, hyökkää metsiensuojelua vastaan. Metsiensuojelun toteuttajia kutsutaan kirjoituksessa ”yhteiskunnan pohjasakaksi”, mikä on sinänsä osoitus ns. vahvasta mielipiteestä, mutta mielenkiintoisempaa on mielestäni se, että kirjoittaja vetoaa ”yksityisen omistusoikeuden” perustavaan arvoon.

Kirjoituksessa tulee siis esille kärjistetty näkemys syvälle menevästä arvokonfliktista ympäristöväen ja metsänomistajien välillä. Metsänomistajalle metsäalueen ”vuosituhansia voimassa ollut” omistusoikeus on perusarvo. Luonnonsuojelija puolestaan pitää arvokkaana metsien luonnontilaisuutta ja biodiversiteettiä. Kyseessä ei välttämättä ole symmetrinen vastakkainasettelu, sillä voitaneen uskottavasti kuvitella esimerkiksi että luonnonsuojelija pitää yksityisomistusta tärkeänä (vaikkakaan ei ylittämättömänä) arvona, kun taas metsänomistajalle metsän luonnontilaisuus on täysin yhdentekevää. Nurro ainakin antaa ymmärtää, ettei häntä metsien koskemattomuus kiinnosta: mikään ei ole ikuista, dinosauruksetkin kuolivat sukupuuttoon, metsiemme museointi on turhuutta.

Tällaisen arvokonfliktin ratkaisua voi (ja on ehkä järkevintäkin) hakea faktapohjalta. On mahdollista, että metsänomistajan näkemys ympäristönsuojelusta tai käynnissä olevaan metsäkiistaan liittyvistä tosiasioista on vääristynyt. Arvokysymykset voidaan ohittaa, jos niihin vetoaminen kumpuaa käytännön tason väärinymmärrysten perusteella koetusta epäoikeudenmukaisuudesta, liittyen esimerkiksi tarjottuihin korvauksiin.

Toisaalta luonnonsuojelija voi vedota yhteiskunnassamme vallitsevaan moniarvoisuuden periaatteeseen, jonka mukaan erilaisten arvomaailmojen edustajien intressit olisi otettava huomioon. Jos periaate hyväksytään, konfliktista tulee rajanvetokysymys: kaikkia metsiä ei voi suojella, mutta luonnontilaisten metsien harvinaisuus ja tiettyjen niissä elävien lajien uhanalaisuus antavat pätevän perusteen sulkea jonkin verran yksityisomistuksessakin olevia metsäalueita suojelun piiriin.

Oma mielenkiintoni arvokonfliktin käsittelemiseen heräsi kuitenkin ennen kaikkea argumentoinnin näkökulmasta. Jotta konfliktin ratkaisua voisi lähestyä, on tarkasteltava, minkälaisista arvoista on kysymys. Tässä olennaista on ottaa selville, ovatko yksityisomistuksen ja metsien luonnontilaisuuden säilyttämisen arvot itseisarvoja vai kenties palautettavissa joihinkin perustavampiin arvoihin. Tarkastelemalla, millaisissa suhteissa arvot ovat toisiin arvoihin, voidaan mahdollisesti sanoa jotain ainakin tietynlaisten arvomaailmojen sisäisestä johdonmukaisuudesta.

Yksityisomistusta on nähdäkseni vaikea mieltää itseisarvoksi. Olen sisällyttänyt sen kyllä omaan arvomaailmaani, mutta vain siksi, että se osaltaan mahdollistaa mielekkään toiminnan nykyisessä ympäristössäni. Ajatus yksityisomistuksen hylkäämisestä ei aiheuta minussa moraalista närkästystä, vaan korkeintaan ihmettelyä. Yksityisomistuksen arvo on helpompi siis mieltää välineelliseksi: sillä on arvoa, koska se mahdollistaa perustavampien arvojen toteuttamisen. Tämä ei kuitenkaan estä yksityisomistuksen kutsumista ”perusarvoksi”.

Luonnonsuojelun arvo taas vaikuttaa monimutkaisemmalta tapaukselta, jota koskevaa kiistelyä on käyty ainakin syväekologian ja ympäristöetiikan teorioiden yhteydessä. Luonto-Liiton julki tuotuihin tavoitteisiin kuuluu se, että luonnon itseisarvo tunnustetaan. Tällainen julistus on helppo ymmärtää vastaukseksi näkemyksille luonnonympäristöstä ainoastaan elinkeinotoiminnan resurssina, jolloin sillä on vain taloudellista välinearvoa. On tietysti helppo keksiä myös paremmin luonnontilaisen ympäristön suojelemista tukevia välinearvoja, kuten vaikkapa hyödyllisyys virkistyskäytössä ja tieteellisessä tutkimuksessa. Tällaiset välinearvot ovat periaatteessa helposti ymmärrettävissä ja perusteltavissa.

Itseisarvoisuus vaikuttaa puolestaan selvästi hankalammalta. Ensinnäkin siihen sisältyy oletus universaaliudesta, mikä tarkoittaa, että on näkemyksistä tai mielipiteistä riippumatta väärin, jos arvoa ei satu hyväksymään. Toisekseen itseisarvo ei sisällä minkäänlaista perustelua itselleen, mikä tekee sen puolesta argumentoinnista haastavaa. Tästä syystä puhe itseisarvoista rajautuu tavallisesti asioihin, joiden itseisarvoa pidetään yleisesti itsestään selvänä, kuten esimerkiksi onnellisuus, oikeudenmukaisuus tai vapaus. Luontoa koskevien näkemysten moninaisuus ja niihin liittyvät kiistat antavat ymmärtää, että emme ainakaan vielä elä maailmassa, jossa voisimme olettaa luonnontilaisen ympäristön itseisarvon sisältyvän yleisesti jaettuun arvopohjaan. On otettava huomioon, että taloudellisten intressien ja luonnonsuojelun välinen vastakkainasettelu ei ole ainoa mahdollinen konfliktin lähde, vaan ristiriitoja voi syntyä myös keskusteltaessa esimerkiksi alkuperäiskansojen tai eläinten oikeuksista.

Luonnon itseisarvon julistaminen vaikuttaisi siis heikolta lähtökohdalta järjellisen argumentoinnin viitekehyksessä. Voi myös kysyä, onko itseisarvon olettamiselle tarvetta lainkaan, jos on kenties mahdollista perustella luonnontilaisen ympäristön säilyttämistä pelkästään laajalta välineellisten arvojen pohjalta. Tällainen laaja arvopohja voi sisältää esteettisiä, eettisiä, tiedollisia, virkistyksellisiä ja myös taloudellisia välinearvoja. Uskoisin, että varsinkin julkisen keskustelun ollessa kyseessä on hyvä tarkastella kriittisesti, miltä pohjalta esitämme väitteitämme, vaikka keskustelu ei olisikaan vaarassa karata kovin abstraktiksi.

Jos luonnon puolustajina haluamme hyväntahtoisesti antautua väittelyyn tämän maailman aarnenurrojen kanssa, olemme vankemmalla pohjalla, jos meillä on vastapuolen kanssa yhteistä arvopohjaa. Mahdollisuus yhteisen pohjan löytymiselle on sitä suurempi mitä laajemmalta perustalta itse esitämme väitteitämme. Välinearvoihin tukeutuminen mahdollistaa tämän siinä missä itseisarvon olettaminen saattaa sulkea pois mahdollisuuksia järkiperäiselle keskustelulle.

Kirjoittaja on koulutukseltaan filosofi ja toimii tällä hetkellä harjoittelijana Luonto-Liitossa.

Arkistojen aarteet – osa 2: Ilmakuvia

Teksti: Emilia Pippola

Olen viime päivinä käynyt läpi Luonto-Liiton metsäryhmän kuva-arkistoja. Etenkin dioja riittää. Aiheena on useimmiten hieno suojelematon metsä tai hakattu arvometsä. Aina ei käy heti ilmi, mistä kuva on otettu ja mihin se tarkemmin liittyy, mutta tarinoita kuvat kertovat!

Toisinaan kuvien visuaalisuus kertoo omaa tarinaansa. Veikko Valkaman ilmakuva Inarin Paadarskaidilta havainnollistaa kouriintuntuvasti metsiemme pirstoutumista, joka ei kuvanottohetkestä nykypäivään ole ainakaan vähentynyt.

Ns. luonnonmukaista metsänkäsittelyä ilmasta Inarin Paadarskaidilla. Kuva: Veikko Vasama.

 

Yläilmoista, tai ainakin melkein, on kuvattu myös monia hakkuita ja hakkuupinoja. Diat todistavat surullisen monen metsän päätyneen pinoon.

Kuusamon Romevaaran hakkuita dokumentoimassa 1994. Hetkeä aiemmin hiiltynyt korjuukoneen kuljettaja on kasannut tukkikuorman tielle poikittain, lähtenyt viikonlopun viettoon ja blokannut metsäaktivistien autot kääntöpaikalle. Kuva: Raimo Rajamäki.

 

Onneksi metsiensuojelutyössä on lohdullisempiakin hetkiä. Evästauot lienevät aina paikallaan – oltiin sitten matkalla metsiä kartoittamaan tai hakkuita dokumentoimaan. Ja onpa joku joskus saanut ikuistettua evästauonkin lintuperspektiivistä…

Luonto-Liiton metsäryhmäläiset Matti Ikonen (vas.), Sami Tynkkynen (konepellillä), Katja Viberg ja Jan Kunnas lounastauolla matkalla Sysmään metsää pelastamaan 1992. Kuva: Matti Liimatainen.

 

Sarjan aiemmat osat ovat luettavissa täältä:

 

Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.

Arkistojen aarteet – osa 1: Kuusamon metsäsissit

Teksti: Emilia Pippola

Keijo Savola ja Maiju Pasanen Ylioppilaslehden 5/1995 kannessa. Kuva: Mattias Erkkilä.

Metsäryhmän lehtileikkeiden joukosta löytyi tänään Ylioppilaslehti 5/1995, jonka kantta koristaa nostalginen kuva Kuusamon metsäkiistan aktiiveista. Mattias Erkkilä oli tehnyt Ylioppilaslehteen repparin metsäkiistan välirauhan aikana. Repparin yhdessä kuvatekstissä Keijo Savola toteaa kuusamolaisten isäntien aggressiivisuuden yllättäneen hänet: ”Kuusamo on pimeyden ydin”. Toisessa samasta pinosta löytyneessä lehtileikkeessä kuusamolainen metsäisäntä Veikko Keränen kommentoi: ”Metsässä kyykkijöillä on mielessä vain radikaalit vouhotukset” (HS 13.2.1995).

Syksyllä 1994 alkanut kiista Kuusamon yhteismetsän vanhojen metsien hakkuista jatkui tiiviinä koko talven 94-95. Metsäaktivistit pitivät päämajaa Ahjolan koululla Suomussalmella, vahtivat metsiä ja raportoivat käänteistä tiiviisti sekä medialle että päättäjille. Paikallista ratkaisua kiistaan ei neuvotteluyrityksistä huolimatta löytynyt. Oulun lääninhallitus asetti yhteismetsän alueita toimenpidekieltoon ja hallitus puolestaan Kuusamotyöryhmän selvittämään ratkaisua metsien suojelun sekä yhteismetsän toiminnan turvaamiseksi. Työryhmän esitys suojelualueista Närängänvaaran, Romevaaran, Pajupurosuon ja Virmajoen alueille toteutui vuosikausia kestäneen prosessin jälkeen, kun korvausvaateet olivat ensin käyneet läpi kaikki oikeusasteet.

Metsäkiistan aikana metsäaktivistien postikin tuli Ahjolaan.

Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.

Kun metsiensuojelun historiaa tallennetaan, on sinunkin apusi tarpeen!

Teksti: Emilia Pippola

Haussa on mm. täydellinen sarja Luonto-Liiton julkaisemia lehtiä. Olisitko valmis lahjoittamaan omat Molekyyli-, Nuorten Luonto - ja/tai Sieppo-lehtesi museoon?

Metsäaktivistien paukut eivät ole riittäneet metsiensuojeluhistorian tallentamiseen. Työtä on riittänyt ja riittää yhä hehtaaritolkulla ajankohtaisten suojelukysymysten parissa. Metsiensuojelussa etusijalla on taistelu suojelunarvoisten alueiden puolesta, ja niin pitääkin olla! Muuten lukemattomat metsälajit katoavat unholaan eikä tuleville sukupolville jää juuri muuta kuin surullisia puupeltoja.

Jotta metsiensuojelutyön merkitys, vaiheet ja parhaassa tapauksessa myös innostus siihen aukeaisivat mahdollisimman monelle, työn historiaa arkineen, juhlineen ja kaikkine sattumuksineen on tallennettava johonkin. Muuten tarina on vaarassa jäädä luonnonsuojelujärjestöjen ja yksittäisten metsäaktivistien hyllyihin ja ullakoille. Urakka tarinan välittämiseksi on onneksi jo alkanut. Ensiaskeleena voidaan pitää Suomen metsämuseo Luston ja Työväenmuseo Werstaan tuottamaa näyttelyä Koijärvi, Kessi ja Kuusamon kosket, joka pureutuu suomalaisen ympäristöliikkeen historiaan. Näyttelyn myötä myös metsiensuojeluhistoriasta kertovaa materiaalia päätyi Luston kokoelmiin.

Metsiensuojeluhistorian tallennusurakka on kuitenkin vasta alkutaipaleella. Tämän syksyn aikana Luonto-Liiton metsäryhmä pyrkii kirimään urakassa niin pitkälle kuin mahdollista. Metsiensuojelu on tarkoitus saada osaksi Luston perusnäyttelyä jo tulevana keväänä. Jokaisen apu on siis enemmän kuin tervetullut! Jos omissa arkistoissasi on valokuvia, kirjeitä, esineitä tai jotain muuta metsiensuojelun taipaleen varrelta, jonka olisit valmis lahjoittamaan museokokoelmiin, ota yhteyttä allekirjoittaneeseen (emilia ät emiliapippola.com / 050 5402551). Lahjoitettava materiaali voi yhtä hyvin olla iältään satavuotias kuin viikon vanhakin, eikä sen tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa. Jopa rikkinäinen villasukka, johon liittyy tarina, voi olla kullanarvoinen!

Pengon tulevan parin kuukauden aikana metsäryhmän arkistoja ja raportoin metsäblogissa viikoittain sieltä löytyneistä aarteista.

Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa.