Näkökulma arvokonfliktiin metsiensuojelukeskustelussa

Teksti: Ilkka Hiltunen

Järjestellessäni lehtileikkeitä metsiensuojelun historian tallennusprojektia varten kiinnitin huomiota erääseen voimakassanaiseen mielipidekirjoitukseen, otsikolla Metsien suojelu ylittää kohtuuden. Leikkeessä ei ole päivämäärää, mutta se ajoittuu selvästikin Kuusamon metsäkiistan aikoihin, 90-luvun puoliväliin. Huomionarvoista kirjoituksessa on se, miten perustavalla tasolla kirjoittaja, vaalalainen Aarne Nurro, hyökkää metsiensuojelua vastaan. Metsiensuojelun toteuttajia kutsutaan kirjoituksessa ”yhteiskunnan pohjasakaksi”, mikä on sinänsä osoitus ns. vahvasta mielipiteestä, mutta mielenkiintoisempaa on mielestäni se, että kirjoittaja vetoaa ”yksityisen omistusoikeuden” perustavaan arvoon.

Kirjoituksessa tulee siis esille kärjistetty näkemys syvälle menevästä arvokonfliktista ympäristöväen ja metsänomistajien välillä. Metsänomistajalle metsäalueen ”vuosituhansia voimassa ollut” omistusoikeus on perusarvo. Luonnonsuojelija puolestaan pitää arvokkaana metsien luonnontilaisuutta ja biodiversiteettiä. Kyseessä ei välttämättä ole symmetrinen vastakkainasettelu, sillä voitaneen uskottavasti kuvitella esimerkiksi että luonnonsuojelija pitää yksityisomistusta tärkeänä (vaikkakaan ei ylittämättömänä) arvona, kun taas metsänomistajalle metsän luonnontilaisuus on täysin yhdentekevää. Nurro ainakin antaa ymmärtää, ettei häntä metsien koskemattomuus kiinnosta: mikään ei ole ikuista, dinosauruksetkin kuolivat sukupuuttoon, metsiemme museointi on turhuutta.

Tällaisen arvokonfliktin ratkaisua voi (ja on ehkä järkevintäkin) hakea faktapohjalta. On mahdollista, että metsänomistajan näkemys ympäristönsuojelusta tai käynnissä olevaan metsäkiistaan liittyvistä tosiasioista on vääristynyt. Arvokysymykset voidaan ohittaa, jos niihin vetoaminen kumpuaa käytännön tason väärinymmärrysten perusteella koetusta epäoikeudenmukaisuudesta, liittyen esimerkiksi tarjottuihin korvauksiin.

Toisaalta luonnonsuojelija voi vedota yhteiskunnassamme vallitsevaan moniarvoisuuden periaatteeseen, jonka mukaan erilaisten arvomaailmojen edustajien intressit olisi otettava huomioon. Jos periaate hyväksytään, konfliktista tulee rajanvetokysymys: kaikkia metsiä ei voi suojella, mutta luonnontilaisten metsien harvinaisuus ja tiettyjen niissä elävien lajien uhanalaisuus antavat pätevän perusteen sulkea jonkin verran yksityisomistuksessakin olevia metsäalueita suojelun piiriin.

Oma mielenkiintoni arvokonfliktin käsittelemiseen heräsi kuitenkin ennen kaikkea argumentoinnin näkökulmasta. Jotta konfliktin ratkaisua voisi lähestyä, on tarkasteltava, minkälaisista arvoista on kysymys. Tässä olennaista on ottaa selville, ovatko yksityisomistuksen ja metsien luonnontilaisuuden säilyttämisen arvot itseisarvoja vai kenties palautettavissa joihinkin perustavampiin arvoihin. Tarkastelemalla, millaisissa suhteissa arvot ovat toisiin arvoihin, voidaan mahdollisesti sanoa jotain ainakin tietynlaisten arvomaailmojen sisäisestä johdonmukaisuudesta.

Yksityisomistusta on nähdäkseni vaikea mieltää itseisarvoksi. Olen sisällyttänyt sen kyllä omaan arvomaailmaani, mutta vain siksi, että se osaltaan mahdollistaa mielekkään toiminnan nykyisessä ympäristössäni. Ajatus yksityisomistuksen hylkäämisestä ei aiheuta minussa moraalista närkästystä, vaan korkeintaan ihmettelyä. Yksityisomistuksen arvo on helpompi siis mieltää välineelliseksi: sillä on arvoa, koska se mahdollistaa perustavampien arvojen toteuttamisen. Tämä ei kuitenkaan estä yksityisomistuksen kutsumista ”perusarvoksi”.

Luonnonsuojelun arvo taas vaikuttaa monimutkaisemmalta tapaukselta, jota koskevaa kiistelyä on käyty ainakin syväekologian ja ympäristöetiikan teorioiden yhteydessä. Luonto-Liiton julki tuotuihin tavoitteisiin kuuluu se, että luonnon itseisarvo tunnustetaan. Tällainen julistus on helppo ymmärtää vastaukseksi näkemyksille luonnonympäristöstä ainoastaan elinkeinotoiminnan resurssina, jolloin sillä on vain taloudellista välinearvoa. On tietysti helppo keksiä myös paremmin luonnontilaisen ympäristön suojelemista tukevia välinearvoja, kuten vaikkapa hyödyllisyys virkistyskäytössä ja tieteellisessä tutkimuksessa. Tällaiset välinearvot ovat periaatteessa helposti ymmärrettävissä ja perusteltavissa.

Itseisarvoisuus vaikuttaa puolestaan selvästi hankalammalta. Ensinnäkin siihen sisältyy oletus universaaliudesta, mikä tarkoittaa, että on näkemyksistä tai mielipiteistä riippumatta väärin, jos arvoa ei satu hyväksymään. Toisekseen itseisarvo ei sisällä minkäänlaista perustelua itselleen, mikä tekee sen puolesta argumentoinnista haastavaa. Tästä syystä puhe itseisarvoista rajautuu tavallisesti asioihin, joiden itseisarvoa pidetään yleisesti itsestään selvänä, kuten esimerkiksi onnellisuus, oikeudenmukaisuus tai vapaus. Luontoa koskevien näkemysten moninaisuus ja niihin liittyvät kiistat antavat ymmärtää, että emme ainakaan vielä elä maailmassa, jossa voisimme olettaa luonnontilaisen ympäristön itseisarvon sisältyvän yleisesti jaettuun arvopohjaan. On otettava huomioon, että taloudellisten intressien ja luonnonsuojelun välinen vastakkainasettelu ei ole ainoa mahdollinen konfliktin lähde, vaan ristiriitoja voi syntyä myös keskusteltaessa esimerkiksi alkuperäiskansojen tai eläinten oikeuksista.

Luonnon itseisarvon julistaminen vaikuttaisi siis heikolta lähtökohdalta järjellisen argumentoinnin viitekehyksessä. Voi myös kysyä, onko itseisarvon olettamiselle tarvetta lainkaan, jos on kenties mahdollista perustella luonnontilaisen ympäristön säilyttämistä pelkästään laajalta välineellisten arvojen pohjalta. Tällainen laaja arvopohja voi sisältää esteettisiä, eettisiä, tiedollisia, virkistyksellisiä ja myös taloudellisia välinearvoja. Uskoisin, että varsinkin julkisen keskustelun ollessa kyseessä on hyvä tarkastella kriittisesti, miltä pohjalta esitämme väitteitämme, vaikka keskustelu ei olisikaan vaarassa karata kovin abstraktiksi.

Jos luonnon puolustajina haluamme hyväntahtoisesti antautua väittelyyn tämän maailman aarnenurrojen kanssa, olemme vankemmalla pohjalla, jos meillä on vastapuolen kanssa yhteistä arvopohjaa. Mahdollisuus yhteisen pohjan löytymiselle on sitä suurempi mitä laajemmalta perustalta itse esitämme väitteitämme. Välinearvoihin tukeutuminen mahdollistaa tämän siinä missä itseisarvon olettaminen saattaa sulkea pois mahdollisuuksia järkiperäiselle keskustelulle.

Kirjoittaja on koulutukseltaan filosofi ja toimii tällä hetkellä harjoittelijana Luonto-Liitossa.

Mitä metsä merkitsee minulle?

teksti Riku Rinnekangas

Luin eilen yhdeltä istumalta kouvolalaisen luontokuvaaja Mika Honkalinnan kirjan ”Metsäpäiviä”. Kirja liikutti minua syvästi. Kyyneliä olisi tullut paljon enemmänkin, ellen olisi jossain vaiheessa pistänyt niille stopin.

Mika kertoo kirjassaan olostaan metsissä ja soilla vuosikymmenten varrella. Pääosassa ei ole silti kymenlaaksolainen metsä tai suo, ei edes metsäluonto yleensä. Ei myöskään Mika itse, vaan… niin mikä? Luonto mielentilana? Ihmisen olemassaolo?

Jostain tuollaisesta Mika kertoo kuvissa ja tekstissä, niiden lomassa ja takana. Kuinka ihminen on osa kaikkeutta, vailla alkua ja loppua.

Luonto ja ihminen ovat perimmiltään arvoituksia, eikä tällä väitteellä tarvitse sen kummemmin repostella. Asiantilan voi vain epäsuorasti päätellä kuten Mika, täynnä syksyn kaihoa ja surua, mutta myös syvää onnea, talven seesteistä rauhaa.

Ihminen elää elämäänsä, valuu kuin sadepisara vuorenrinteeltä, etsien oman reittinsä matkalla takaisin alkuun, äärettömän mereen…

Eikä tuossa ole lopulta mitään kummallista. Nykyinen tiede tavoittaa ilmiön jopa suhteellisen tarkasti. Kuinka yksilö kadottaa minätietoisuutensa ja sulautuu johonkin suurempaan, yliaikaiseen…

Jotain tällaista Mikankin tekstistä löytää. Kuten myös toisesta kymenlaaksolaisesta ajattelijasta, Tapio Kaitaharjusta.

Auttaisiko Honkalinnan ja Kaitaharjun luokittelu ”luontomystikoiksi”? Vai veisikö se oivalluksen vain loitommalle, kiinnittämällä sen muutamien omaisuudeksi?

Entä löytääkö viisauden luonnosta an sich? Epäilen, että Mikakin on höystänyt minän liudentumisen kokemustaan kirjojen äärellä. Ainakin olen häneltä omin korvin kuullut, kuinka hän tietää ja tuntee Yrjö Kallisensa.

Luonto ei anna vastauksia, mutta rohkaisee kysymään. Siinä kai se mitä tekemistä luonnolla ja elämän perusasioilla on keskenään. On helppo kysyä, koska metsä ei kerro vastauksia.

Toki mielemme tarjoilee, yhdistelee, lainaa, muokkaa ja kehittää vaikka mitä hyviä selityksiä, joita luonnolle, ihmiselle ja elämälle on läpi aikojen annettu. Mutta mitä niillä lopulta tarkoitetaan?

Koemme sisällämme jatkuvasti erilaisia jäsentymättömiä tuntemuksia, jotka peitämme kaikella sillä minkä kulttuuri meille tarjoaa. Mutta luonnossa tätä turvaverkkoa ole. Silloin paljastuu kuinka harhaista käsitteenvarainen elomme on.

Entä otsikon kysymys… En osaa vastata siihen! Asia nousi vastikään esille Kaarinassa metsiensuojelijoiden tapaamisessa. Jo silloin tiesin, että vastaukseni ei ole se, minkä olisin voinut antaa.

Mikan kirjaa lukiessa se alkoi kenties hahmottua.

Tämä ei tarkoita että vastaus olisi jokin juhlallinen, suuri mysteeri. Epämääräisyys johtuu paremminkin vastauksen luonteesta. Kyse on matkasta, jatkumosta, prosessista, joka hahmottuu pala palalta. Itse on sen sisällä, itse on osa sitä ja kaikki mitä tekee lukeutuu siihen. Asia tunnetaan myös nimellä ’elämä’.

Metsä on vain osa elämääni. Siksi en voi löytää sieltä vastauksia kaikkeen, vaikka elämän peruskysymykset tulevatkin metsässä helposti eteen. Kenties tästä kumpuaa oletus luonnosta jotenkin erityislaatuisena viisauden lähteenä.

On kuitenkin oltava tarkkana mitkä ajatukset ovat omia, mitkä lainattuja. Kuten Mika kirjassaan toteaa ettei ole koskaan ymmärtänyt pohdintaa elämän tarkoituksesta. Kaikessa banaaliudessaan elämän tarkoituksen kysyminen on malliesimerkki sivistyksen aikaansaamasta harhasta.

Ehkä kysymys metsän merkityksestä kuuluu samaan sarjaan.

Kirjoittaja toimii Kymenlaaksossa metsien- ja soidensuojelun parissa.

Metsäryhmän ja Ikimetsän ystävien joulukuinen retki – kuvareportaasi

 
Luminen Kaarina tarjosi parastaan. Kuva: Tanja Korvenmaa

Suunta kohti metsää. Kuva: Tanja Korvenmaa

Urpiaisia Rauvolan pelloilla. Kuva: Tanja Korvenmaa

Rauvolan kulttuurimaisemaa. Kuva: Tanja Korvenmaa

Jättimäinen isorustojäkälä ihastutti Vaarniemessä. Kuva: Tanja Korvenmaa

Metsä näkyy jo! Kohti Vaarniemen kalliometsiä. Kuva: Tanja Korvenmaa

Lumessa kahlaajat puita kuuntelemassa. Kuva: Tanja Korvenmaa

Metsäryhmäläiset ja Ikimetsän ystävät löytävät yhteisiä suuntia. Kuva: Lassi Suominen

Luonto-Liiton valtakunnallinen metsätapaaminen 9.-10.10.

Teksti Mari E. Niemi

Viime viikonloppuna 9.-10.10. järjestettiin Oulussa Luonto-Liiton valtakunnallinen metsätapaaminen, jossa suunniteltiin ensi vuoden toimintaa ja kampanjointia. Paikan päälle kokoontui metsäaktivisteja eri puolilta maata. Oli ilahduttavaa havaita, että metsäryhmän koko kasvaa! Toimintaryhmiä alkaa muodostua useampaan eri Luonto-Liiton piiriin.

Viikonlopun aikana havaitsin, että metsäaktivistin sydän palaa perinteiseen tapaan metsäkartoitusten tekemiseen ja suojelualoitteiden laatimiseen – huoli suojelualueiden vähäisyydestä on edelleen käsin kosketeltavan suuri. Luonto-Liiton metsäryhmän kartoittajat löytävät suojelun arvoisia uhattuja metsiä lähes jokaisella maastokäynnillään.

Enenevässä määrin myös muut metsäiset asiat herättävät kiinnostusta. Monet nykyisistä metsienkäsittelyn menetelmistä nähdään käsittämättömänä toimintana aikana, jolloin käyttökelpoista tietoa tulvii joka suunnalta. Tiedosta huolimatta metsäala ei ole toistaiseksi nähnyt asiaa tarpeeksi tärkeänä, jotta uudistaisi menetelmiään. Kriittisyys avohakkuita kohtaan kasvaa ja vähäiset lahopuumäärät metsissämme huolestuttavat. Maanmuokkaukset ja kantojen kiskominen nähdään hyväksymättömänä toimintana. Metsäisten elinympäristöjen ja metsälajiston tilan heikentämisen lisäksi nykyisillä metsienkäsittelymenetelmillä luodaan maisemaa, joka on luonnossa virkistäytyville ihmisille vastenmielistä katseltavaa.

Myös soiden uhattu tila herättää suuria harmistumisen tunteita. Turvetuotannolle halutaan laittaa stoppi ja metsäisten soiden ojitukset on saatava loppumaan.

Ihmisten luontosuhde ja luonnon itseisarvon tunnustaminen puhuttivat monia. Tulevaisuudessa näiden asioiden vahvistamista ja tunnustamista halutaan korostaa entistäkin enemmän. Ihmisyys on perin mitätöntä, mikäli olemme välinpitämättömiä luonnon monimuotoisuutta kohtaan.

Suomessa tuhotaan arvometsiä joka ikisenä päivänä. Tätä tosiasiaa on sydäntäsärkevän surullista joutua todistamaan. Tästä huolimatta metsäryhmäläiset ovat motivoituneita ja valmiita tekemään väsymättä töitä sen eteen, että metsiä päätyisi suojeluun. Olen ylpeä Luonto-Liiton metsäryhmästä ja siitä, millä tavoin ryhmä työskentelee. Mielipieroja on, mutta on ollut upeaa havaita, miten hyvässä hengessä keskustelut ovat silti kulkeneet eteenpäin, ja on löytynyt yhteinen linja. Erilaiset näkemykset varmistavat sen, että asioita ei oteta itsestäänselvyytenä vaan näkemystään joutuu testaamaan ja perustelemaan. Monipuolisuus on varmasti yksi keskeinen syy siihen, että Luonto-Liiton metsäryhmä kykenee tekemään haastavaa metsiensuojelutyötä vuodesta toiseen.

Arvokas itsenään

Teksti Sofia Virtanen

Tasaisin väliajoin jotkut lehtien kolumnistit ja nimettömät nettikirjoittelijat suoltavat ilmoille ajatuksia, että yhteiskunnassamme on menty luonnon ja ympäristön suojelussa liian pitkälle ja unohdettu ihmisen hyvinvointi: köyhät, sairaat, vanhukset ja niin edelleen. ”Kaiken maailman önniäisiä kyllä suojellaan, kun ihmiset kituvat” -argumentointi on yllättävän yleistä – ainakin ympäristömme todelliseen tilaan nähden.

Näin ajattelevat kenties harvoin ovat täysin pahantahtoisia alkuperäisluontoa kohtaan. Useimmat lienevät hämääntyneet luulemaan, että lähes jokaisen poliitikon, yritysjohtajan ja tv-kasvon vakuuttelu ympäristön ja luonnon suojelun suuresta merkityksestä hänelle henkilökohtaisesti tarkoittaisi, että ympäröivällä luonnolla tosiasiassa menee hyvin. Jos tätä logiikkaa soveltaa retoriikkaan ”ihmishyvinvoinnista”, ei köyhiä ja sairaita ole kai olemassakaan ja vanhuksetkin kupsahtavat keskimäärin 110-vuotiaina saappaat jalassa, jos silloinkaan. Niin paljon myös ihmisten, kaikenlaisten väestöryhmien, oikeuksia ja hyvinvointia puolustetaan julkisessa keskustelussa. Kun ihmisten hyvinvointia puolustetaan itseisarvona, kysyy moni (”luonnonsuojelumyönteinen”kin henkilö): mitä hyötyä meille on siitä, jos puhdistamme Itämeren, pelastamme tuonkin kääpälajin sukupuutolta, säilytämme osan soista luonnontilaisina?

Monissa tapauksissa, ehkä jopa useimmissa, taloudelliset, virkistykselliset yms. ihmisen edun mukaiset perustelut suojelulle voi löytää, kun katsoo riittävän pitkälle tulevaisuuteen. Silti kaiken argumentaatiohutun keskellä moni luonnonsuojelija varmaan mieluusti vastaisi hyötytiedusteluun joskus: ”Ei mitään, senkin pölvästi.” Sinulle, joka et ymmärrä juuri tämän kovakuoriaisyksilön tai käävän itiöemän kauneutta, tajua mitään näiden kauriiden sosiaalisen käytöksen ainutlaatuisuudesta tai  ihaile upeana harvinaisuutena kukan erikoista värimuunnosta, etkä halua jälkeläistesikään tulevissa sukupolvissa sitä käsittävän, tästä ei todellakaan ole mitään HYÖTYÄ. Onnea valitsemallasi tiellä kohti ihmisen mahdollisimman täydellisesti hallitsemaa, ”järjestyksessä” olevaa maailmaa, jossa pari rikkaruohoa nurmikon reunassa saa aikaan välittömän tuhovimman ja suurimmat arkipäivän elämykset koet siitä, mitä joku lajitoverisi televisiossa tai internetissä teki tai mitä typerää vaihteeksi sanoi. Säilyttämisestä ei ole sinulle mitään hyötyä, näiden eliöiden ja asioiden olemassaolo maailmassa vain on itsessään arvokasta.

Luonnonsuojelija haluaa yleensä kuitenkin pysyä väleissä eri tavoin ajattelevien kanssa; muuten mahdollisuudet tehdä oma vähäinenkin osa luonnon puolesta voisivat mennä. Diplomaattisuhteet ”änkyrämaailmaan” olisi katkaistu. Hän myös haluaisi edistää ”kaikkea hyvää”: luonnon säilymisen lisäksi uusiutuvaa energiaa ja ihmisten hyvinvointia. Itsekin toivon, että saisimme yhteiskunnan kehityksen käännettyä parempaan muissakin kuin luonnonsuojeluasioissa. Jo nyt on kuitenkin näköpiirissä mahdollisia konflikteja perinteisen luonnonsuojelun ja ympäristönsuojelun (ei enää edes ”änkyrämaailman”) välillä: fossiilisten polttoaineiden korvaaminen biomassaenergialla on tiettyyn rajaan asti hyvä asia, mutta emme herranen aika voi uhrata kaikkea asutukselta liikenevää pinta-alaa energiapuun ja -heinäkasvien viljelyyn.

Kulutuksen vähentäminen ja energiankäytön tehostaminen ei ole tärkeää vain ilmastonmuutoksen estämiseksi ja siksi, että tiettyjä resursseja on pian enää huomattavan niukasti saatavilla. Se on välttämätöntä myös alkuperäisluonnon saarekkeiden säilymiselle. Tämä vihreän liikkeen muinainen lähtökohta pitäisi kaikkien nykyisten ”ympäristömyönteisten” ihmisten muistaa. Mielellään myös arvostaa luontoa itsessään.

Nauttikaamme syksyisestä luonnosta! Vuoden kaunein hetki – juuri ennen lehtien putoamista.

Kirjoittaja on helsinkiläinen opiskelija, joka rakastaa luontoa (paitsi hirvikärpäsiä).