Arkistojen aarteet – osa 1: Kuusamon metsäsissit

Teksti: Emilia Pippola

Keijo Savola ja Maiju Pasanen Ylioppilaslehden 5/1995 kannessa. Kuva: Mattias Erkkilä.

Metsäryhmän lehtileikkeiden joukosta löytyi tänään Ylioppilaslehti 5/1995, jonka kantta koristaa nostalginen kuva Kuusamon metsäkiistan aktiiveista. Mattias Erkkilä oli tehnyt Ylioppilaslehteen repparin metsäkiistan välirauhan aikana. Repparin yhdessä kuvatekstissä Keijo Savola toteaa kuusamolaisten isäntien aggressiivisuuden yllättäneen hänet: ”Kuusamo on pimeyden ydin”. Toisessa samasta pinosta löytyneessä lehtileikkeessä kuusamolainen metsäisäntä Veikko Keränen kommentoi: ”Metsässä kyykkijöillä on mielessä vain radikaalit vouhotukset” (HS 13.2.1995).

Syksyllä 1994 alkanut kiista Kuusamon yhteismetsän vanhojen metsien hakkuista jatkui tiiviinä koko talven 94-95. Metsäaktivistit pitivät päämajaa Ahjolan koululla Suomussalmella, vahtivat metsiä ja raportoivat käänteistä tiiviisti sekä medialle että päättäjille. Paikallista ratkaisua kiistaan ei neuvotteluyrityksistä huolimatta löytynyt. Oulun lääninhallitus asetti yhteismetsän alueita toimenpidekieltoon ja hallitus puolestaan Kuusamotyöryhmän selvittämään ratkaisua metsien suojelun sekä yhteismetsän toiminnan turvaamiseksi. Työryhmän esitys suojelualueista Närängänvaaran, Romevaaran, Pajupurosuon ja Virmajoen alueille toteutui vuosikausia kestäneen prosessin jälkeen, kun korvausvaateet olivat ensin käyneet läpi kaikki oikeusasteet.

Metsäkiistan aikana metsäaktivistien postikin tuli Ahjolaan.

Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.

Kun metsiensuojelun historiaa tallennetaan, on sinunkin apusi tarpeen!

Teksti: Emilia Pippola

Haussa on mm. täydellinen sarja Luonto-Liiton julkaisemia lehtiä. Olisitko valmis lahjoittamaan omat Molekyyli-, Nuorten Luonto - ja/tai Sieppo-lehtesi museoon?

Metsäaktivistien paukut eivät ole riittäneet metsiensuojeluhistorian tallentamiseen. Työtä on riittänyt ja riittää yhä hehtaaritolkulla ajankohtaisten suojelukysymysten parissa. Metsiensuojelussa etusijalla on taistelu suojelunarvoisten alueiden puolesta, ja niin pitääkin olla! Muuten lukemattomat metsälajit katoavat unholaan eikä tuleville sukupolville jää juuri muuta kuin surullisia puupeltoja.

Jotta metsiensuojelutyön merkitys, vaiheet ja parhaassa tapauksessa myös innostus siihen aukeaisivat mahdollisimman monelle, työn historiaa arkineen, juhlineen ja kaikkine sattumuksineen on tallennettava johonkin. Muuten tarina on vaarassa jäädä luonnonsuojelujärjestöjen ja yksittäisten metsäaktivistien hyllyihin ja ullakoille. Urakka tarinan välittämiseksi on onneksi jo alkanut. Ensiaskeleena voidaan pitää Suomen metsämuseo Luston ja Työväenmuseo Werstaan tuottamaa näyttelyä Koijärvi, Kessi ja Kuusamon kosket, joka pureutuu suomalaisen ympäristöliikkeen historiaan. Näyttelyn myötä myös metsiensuojeluhistoriasta kertovaa materiaalia päätyi Luston kokoelmiin.

Metsiensuojeluhistorian tallennusurakka on kuitenkin vasta alkutaipaleella. Tämän syksyn aikana Luonto-Liiton metsäryhmä pyrkii kirimään urakassa niin pitkälle kuin mahdollista. Metsiensuojelu on tarkoitus saada osaksi Luston perusnäyttelyä jo tulevana keväänä. Jokaisen apu on siis enemmän kuin tervetullut! Jos omissa arkistoissasi on valokuvia, kirjeitä, esineitä tai jotain muuta metsiensuojelun taipaleen varrelta, jonka olisit valmis lahjoittamaan museokokoelmiin, ota yhteyttä allekirjoittaneeseen (emilia ät emiliapippola.com / 050 5402551). Lahjoitettava materiaali voi yhtä hyvin olla iältään satavuotias kuin viikon vanhakin, eikä sen tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa. Jopa rikkinäinen villasukka, johon liittyy tarina, voi olla kullanarvoinen!

Pengon tulevan parin kuukauden aikana metsäryhmän arkistoja ja raportoin metsäblogissa viikoittain sieltä löytyneistä aarteista.

Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa.

Sydämen sivistystä, herra johtava metsäasiantuntija!

Teksti Kaisa Illukka

Metsämuseo Lustossa Punkaharjulla avautui huhtikuun lopussa kolme uutta näyttelyä, jotka esittelevät moniarvoista metsäsuhdetta, metsiensuojelun ja ympäristöliikkeen vaiheita sekä luontoteemaa ikonimaalauksessa. Olin sekaantunut hieman ensiksi mainitun näyttelyn suunnitteluun, erityisesti kansanperinteen metsäsuhteen esittelyyn.

Luston henkilökunta kertoi projektin aikana, että museokävijät ovat viime vuosina alkaneet toivoa heiltä yhä useammin muutakin kuin talouden näkökulmaa metsiin: tietoa metsiensuojelusta ja elämyksiä metsämyyteistä. Lounailla juttelimmekin siitä, kuinka ajat ja asenteet ovat muuttuneet, jopa yllättäneet museoväenkin. Olin itsekin huomannut kasvavaa tilausta metsäsuhteen arkeologialle. Luin näyttelysuunnittelun taustaksi suurin piirtein kaiken, mitä pyhistä lehdoista Suomessa on kirjoitettu ja kerroin niistä tuttaville, jotka kuulumisia ja tekemisiä kyselivät. Kaiken arkisen ja tavallisen keskellä tällaiset myyttiset kertomukset ja anekdootit ovat aiheuttaneet kiinnostusta ja ihmettelyä. Mitä me olemme unohtaneet? Keitä he olivat, joille metsä merkitsi ihan muuta kuin meille? Olivatko he sivistyneempiä kuin me? Pyhittivätkö he metsiä vain peloissaan? Miksei tästä kerrota koulussa? (Tjaa, kukapa yläasteella jaksaisi kiinnostua.)

Se mikä meille on myyttistä, on esivanhemmillemme ollut kenties hyvinkin arkinen osa elämänpiiriä. Haaveilu esimodernista maailmankuvasta on myös vähintään hupsua näin modernista maailmasta käsin. Mutta en voinut olla palaamatta tähän henkisemmän metsäyhteyden unohtamiseen näyttelyavajaisten puheita kuunnellessani.

Maa- ja metsätalousministeriön johtava metsäasiantuntija käytti puheenvuoronsa pateettisen katkeriin muisteloihin yhteenotoista metsiensuojelijoitten kanssa. Kuinka ylilyöviä he olivatkaan tempauksissaan, mikään ei heille ole koskaan riittänyt, eivät edes sertifikaatit kaksin kappalein! Kröhöm! Tahditon veto herra metsäasiantuntijalta tässä yhteydessä: uusien näyttelyiden on nimenomaan tarkoitus rakentaa siltaa, antaa tunnustusta ympäristöliikkeelle, tai ainakin antaa museovieraiden itsensä vetää johtopäätöksensä, onko suojelutyö ollut tarpeellista. Tuomalla suojeluhistoria museoon laajennetaan myös virallisen Suomen metsäomakuvaa: metsähistoria ei ole yksinomaan metsätaloushistoriaa. Ilmeisesti tämä moniarvoinen metsäsuhde ei miellyttänytkään ministeriön edustajaa.

Viimeisen puheenvuoron käytti Suomen ikonimaalarien puheenjohtaja. Hän kertoi uskonnollisessa kuvataiteessa esitetystä sopusointuisesta luontosuhteesta, tunsi ikivanhoja eläinlegendoja, ja kun hän näin näytti meille kuulijoille ikonien säilyttämän kulttuuriperinnön, juuri sen mikä moderneilta ”arki-ihmisiltä” on unohtunut, kehtaisin väittää kaikkien kuunnelleen lumoutuneina, kunnioittaen. Että joku ihminen voi olla kuin aarrearkku, ja hän jakaa sen meidän kanssamme!

Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon, että myös ministeriön edustaja höysti puhettaan taidemaustein. Hän siteerasi Kalevalasta Sampsa Pellervoisen runoa, jossa metsät kylvetään optimaalisten kasvupaikkojen mukaan (esi-isämme olivat siis luontaisia tehometsänhoito-neroja!). Lisäksi herra kertoi herkistyneensä Ateneumin Arjen sankarit -näyttelyssä, jossa hän näki taiteen kuvaavan hienosti köyhän kansan kamppailua armottoman luonnon kesyttämiseksi.

Ohjelman lopuksi yleisölle esiintynyt ”shamaaninainen” rummutti loitsuja, ja pyysi muun muassa herra johtavaa metsäasiantuntijaa nostamaan pussistaan kohtalonsa riimukiven. Kuinka ollakaan, herra nosti sokkona Soturin kiven.

Kirjoittaja on taiteilija ja wannabe-saniaistieteilijä.