Eikö tämä lopu ikinä?

”Suomessa avohakataan kymmeniä tuhansia jalkapallokentällisiä monimuotoisuudeltaan arvokkaimmiksi mertittyjä metsiä joka vuosi.”

”Suojeluarvoiltaan kaikkein arvokkaimmiksi merkittyjä eli lajirikkaimpia metsiä avohakattiin tai aiottiin hakata yli 20 000 hehtaaria vuonna 2020.”

”Viime vuosien hakkuutahti ja hakkuiden kohdistuminen tarkoittaa sitä, että kaikkein monimuotoisimmista metsistämme katoaa noin prosentti joka vuosi.”

”Tämän hakkuutahdin jatkuminen tarkoittaisi siis sitä, että lähes puolet lajirikkaimmista suojelemattomista metsistä on hakattu pois 50 vuodessa.”

Yllä lainauksia keskiviikkona 15.12. ilmestyneestä Ylen artikkelista, jossa kerrottiin monimuotisuuskarttoja ja metsänkäyttöilmoituksia verranneesta data-analyysistä. Analyysin tulokset ovat karua kuultavaa, mutta eivät yllätä.

Siinä että monimuotoisuudelle arvokkaita metsiä hakataan Suomessa ei ole mitään uutta. Sitä tehdään jatkuvasti, niin valtion kuin kuntien, yritysten kuin yksityistenkin maanomistajien toimesta. Puhuttiin sitten luonnonmetsistä, vanhoita metsistä tai monimuotoisuudelle arvokkaista metsistä, lopputulos on aina sama: Suomessa hakataan metsiä, joita ei pitäisi hakata.

Suomen hakkuumäärien sanotaan olevan kestäviä, sillä metsää ei Suomessa hakata yli vuotuisen kasvun ja laki velvoittaa istuttamaan aukoille uudet taimet. Tällä taataan se, ettei tänä vuonna hakattu puumäärä ole poissa ensi vuoden tuotoista ja että teollisuudelle voidaan turvata tasainen puunsaanti. Kyse on teknis-taloudellisesta kestävyydestä. Hakkuumäärien ekologinen kestävyys on kuitenkin jätetty huomiotta, metsien sosiaalisista ja kulttuurillisista arvoista puhumattakaan. ”Kestävyys” ei kestäkään lähempää tarkastelua.

Yksinkertaistettuna voisi sanoa että suomalaisessa metsätaloudessa on kaksi perimmäistä kestävyysongelmaa: Metsää hakataan Suomessa määrällisesti liikaa ja hakattavien metsien luontoarvoja ei selvitetä, jolloin hakkuisiin päätyy myös monimuotoisuudelle erityisen tärkeitä kohteita.

Metsäteollisuuden metsäjohtaja Karoliina Niemi väittää Ylen artikkelissa, että Suomessa luonnon monimuotoisuudelle tärkeimmät kohteet on jo suojeltu. Tämä ei pidä paikkaansa. Onneksi, sillä suojeltua metsää on Etelä-Suomessa vain noin 3%. Jos siinä olisivat kaikki jäljellä olevat monimuotoiset metsät, olisi tilanne todella surullinen. Arvokkaita suojelemattomia kohteita löytyy kuitenkin koko ajan. Niitä kartoittavat pääasiassa vapaaehtoiset ja ympäristöjärjestöt, mutta tänä vuonna myös Koneen säätiön rahoittama Luonnonmetsätyöryhmä on kiertänyt järjestelmällisesti kartoittamassa luontoarvoja valtion suojelemattomissa metsissä.

Olin itsekin tänä vuonna kartoittamassa valtion metsiä muun muassa loka-marraskuun vaihteessa kolme päivää Juupajoella. Maastoreissun toisena päivänä käveltyäni pitkään nuoressa istutusmetsässä päädyin yhtäkkiä uskomattoman hienoon korpeen. Kuuset olivat valtavia, haavoista puhumattakaan. Muutamasta ojasta huolimatta jalkojeni alla oli paksu rahkasammalmatto. Lahopuuta oli valtavasti, niin paljon että jopa kaltaiseni lahopuuta rakastava luonnonsuojelija huomasi kiroilevansa ääneen kiipeillessään ja ryömiessään runkojen yli, ali ja ympäri. Lenkkarit kastuivat monta kertaa (olisipa ollut kumisaappaat!) osuessaan märkään sammaleeseen. Melkein jokaisen kuusen rungolla kasvoi uhanalaista kissantassujäkälää ja vanhaa metsää indikoivaa kuusenhärmäjäkälää.

Sitten metsä loppui kuin seinään.

Valtio ei hakkaa korpia. Valtio ei hakkaa metsiä, joissa on uhanalaisia lajeja. Valtio ei hakkaa luonnontilaisia metsiä. Haavat jätetään säästöpuiksi. Lahopuu jätetään metsään. Avohakkuut ovat nykyään pieniä. Olen kuullut kaikki edeltävät väitteet lukuisia kertoja, ja haluaisin kovasti uskoa, että ne pitävät paikkansa. Jostain syystä kuitenkin seisoin marraskuun ensimmäisenä päivänä litimärissä lenkkareissa edessäni hakkuuaukko, joka kannoista päätellen oli ollut samanlaista metsää kuin selkäni taakse jäävä. En nähnyt yhtäkään lahopuuta, mutta sen sijaan ainakin metrin syviä metsäkoneen uria turpeessa ja vasta kunnostetun ja laajennetun ojan. Pystyssä oli pari mäntyä säästöpuuna ja muutama tekopökkelö, ikään kuin irvailemassa kadonneelle metsälle.

Muutamalla säästöpuulla ja tekopökkelöllä ei kuitenkaan ole merkitystä, jos koko ekosysteemi ympäriltä katoaa. Se on kuin laittaisi laastarin avomurtumaan. Vaikka joku laji kykenisikin selviytyä hakkuuaukon keskelle jätetyssä pökkelössä, lahopuurungolla tai vaikka palokannolla, joita Häädetkeitaan luonnonmetsissä oli merkitty säästettäväksi hakkuissa, tulevat ne kuitenkin ajan myötä katoamaan, kun alueen vanhojen metsän jatkumo häviää. Lisäksi suurin osa lajeista ei kykene selviytymään, sillä varjoisaan ja suojaisaan metsään verrattuna hakkuuaukko on hyvin erilainen elinympäristö.

Ei ole mikään salaisuus, että Suomessa on yhä jäljellä suojelunarvoisia vanhoja metsiä. Ei ole mikään salaisuus että niitä hakataan. Ei ole mikään salaisuus, että metsätalouden nykyiset luonnonhoitotoimet eivät riitä turvaamaan luonnon monimuotoisuutta. Mutta silti tuntuu, että kukaan ei tiedä.

”Suo-ojia kaivettiin Suomessa niin paljon, että niiden mitta ylettäisi kaksi kertaa Maasta Kuuhun ja takaisin.”

Inventointiraportin mukaan Suomessa on ojitettu tutkimuksen ajanjaksona yhteensä 46 000 hehtaaria sellaisia suoaloja, joissa ei ennen ollut ojia. Luku on huomattavasti suurempi kuin se ala suota, jota on samana aikana yritetty palauttaa lähemmäs entistä luonnontilaa.”

”HS:n pyynnöstä Korhonen tarkistaa myös edellisen kymmenvuotiskauden luvun uusista suo-ojista. Se osoittautuu vielä suuremmaksi. Silloin uutta suota oli inventoinnin perusteella ojitettu 55 000 hehtaaria.”

”Eivät ne palaudu entiseen luonnontilaansa kuin ehkä seuraavan jääkauden jälkeen.

Nämä lainaukset ovat perjantaina 17.12. Helsingin sanomissa ilmestyneestä artikkelista. Kaksi päivää sen jälkeen, kun Yle uutisoi monimuotoisuudelle arvokkaiden metsäkohteiden hävittämisestä, kertoi Helsingin sanomat, kuinka Suomessa yhä ojitetaan soita, vaikka sen on ajateltu loppuneen jo 1990-luvulla. Etelä-Suomen soista on ojitettu lähes 80 prosenttia ja lisää ojitetaan yhä.

Samaan aikaan kun esimerkiksi Helmi-ohjelmassa käytetään rahaa ja aikaa jo ojitettujen soiden ennallistamiseen, ojitetaan jossain lisää suota.

Samaan aikaan kun esimerkiksi Metso-ohjelmassa käytetään rahaa ja aikaa käytetään yksityisten omistamien monimuotoisuudelle arvokkaiden metsien suojeluun, hakkaa valtio omia samankaltaisia metsiään.

Helmi- ja Metso-ohjelmat ovat molemmat hyviä ohjelmia. Niiden vaikutus jää kuitenkin nollaan, jos jokaista suojeltua hehtaaria kohti tuhotaan saman verran tai jopa enemmän luonnontilaisia alueita. Ainoa joka hyötyy on ehkä maanomistaja, joka voi sekä saada rahallisen korvauksen että säilyttää rakkaan metsänsä pystyssä.

Toisessa keskiviikkona 15.12. ilmestyneessä Ylen artikkelissa ympäristöministeri Emma Kari kertoi vuodenvaihteessa aloittavasta työryhmästä, jonka tarkoitus on selvittää vanhojen ja luonnontilaisten metsien suojelua ja sitoutumista suojelupinta-alan kasvattamiseen. Tämä kuulostaa hyvältä. Askelia kohti luontokadon pysäyttämistä aletaan vihdoin ottamaan. Varovaisten askelten sijaan meidän pitäisi kuitenkin jo juosta, jos luontokato todella aiotaan pysäyttää vuoteen 2030 mennessä, kuten hallitus on tavoitteeksi ottanut.

Samassa artikkelissa maa- ja metsätalosministeri Jari Leppä kommentoi, että ei ole huolissaan luonnon monimuotoisuudesta. Monimuotoisuus ei kuulema katoa, se vain muuttaa muotoaan.

Ministeri hyvä, uhanalaiset lajit eivät muuta muotoaan. Ne kuolevat.

Jos nykymeno jatkuu, puolet Suomen monimuotoisuudelle arvokkaista metsistä on kadonnut, kun minä täytän 71 vuotta. Todennäköisesti monet minulle rakkaista ja tutuista metsälajeista ovat jo kuolleet sukupuuttoon. Saatan näyttää niistä kuvia lapsenlapselleni.

”Hei katso, tässä on kissantassujäkälä, tässä pikkuliuskasammal ja tässä aarninappu. Ja tältä näytti hömötiainen.”

Seuraavaksi kerron, kuinka 2000-luvun alussa meillä oli tiedossa keinot luontokadon pysäyttämiseksi, emmekä silti tehneet mitään.

Toisin kuin ministeri Leppä, minä olen huolissani luonnon monimuotoisuudesta. Olen huolissani siitä, että emme saa luontokatoa pysäytettyä ajoissa.

Olemme antaneet luonnon järjestelmällisen tuhoamisen jatkua jo vuosikausia. Olemme seuranneet sivusta avohakkuita ja soiden ojituksia osittain tietämättömyyttämme ja osittain silkasta tottumuksesta. Olemme seuranneet siemenpuuhakkuita, suojuspuuhakkuita, harvennushakkuita, turpeen polttoa, jokien patoamista, Itämeren rehevöitymistä, kasvihuonekaasujen määrän kasvua…

Jos nyt vihdoin avaisimme silmämme, ryhdistäytyisimme ja sanoisimme ei. Keinot luontokadon pysäyttämiseksi ovat olemassa. Ne täytyy vain panna käytäntöön.

Viimeisessä kuvassa kissantassujäkälä Felipes leucopellaeus (VU) ja kuusenhärmäjäkälä Lecanactis abietina.

Kaikki kuvat ovat tekstissä mainitusta valtion metsästä Juupajoelta.

Yksi kommentti artikkeliin ”Eikö tämä lopu ikinä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s