Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen
Harmaat pilvet nousevat yllemme heti, kun astumme ulos bussista. Edessä on viikko kuljettavaa Kiilopäältä halki UKK-puiston, kohti Itäkairaa. Sadevarusteet joutuvat heti testiin.
Vaellamme yleensä poluttomassa maastossa, suosittuja reittejä karttaen. Onneksi masentavan leveä mönkijäura vaihtuu pian pieniksi poluiksi. Puut muodostavat portin ja kutsuvat sisälle metsään.
Jyrkimmät rinteet ovat säästyneet metsätaloudelta kenties satoja vuosia. Kilpikaarnaisten mäntyjen ja hopearunkoisten kelojen näkeminen ilahduttaa. Ihmisen jälki ulottuu myös Pohjoisen metsiin, erämaa-alueet ovat vain pieniä rippeitä kaiken keskellä.
Koemme kylmän veden sateen lisäksi kahlatessamme jokien yli. Pystysuorat nousut ja laskut ottavat voimille, mutta jokilaaksojen vehreys saa hetkeksi unohtamaan kärsimykset. Ajattelen mielessäni, ettei luonto tahallaan nouse vaikeakulkuiseksi kulkijan edessä. On vain löydettävä reittinsä määränpäähän louhikoista ja tuulenkaadoista huolimatta.
Elokuinen metsä tarjoaa jo luonnonantimia retkiruokia kruunaamaan. Puolukat ja herkkutatit odottavat poimijoita, vaan taitavat säilyä metsän eläinten ilona.
Koilliskairan maisemiin mahtuu monenlaista metsää. Tunturikoivikkoa, nuorta männikköä, puronvarsien pajukkoa ja upeaa vanhaa metsää.
Erään suopuron reunamilla kohtaamme riekon, joka pitkään luottaa suojaväriinsä ja kuvaaja pääsee rauhassa lähestymään kohdettaan. Lopulta riekko ottaa jalat alleen ja häviää kanervan varpujen sekaan.
Ennen retkeä olemme lukeneet, että Jaurujoen pohjoispuolelta löytyisi laajan metsäpalon jäljet, kesällä 2013 iskeneen salaman seurauksena. 30 hehtaarin kokoinen luonnonkulo kuulostaa valtavalta, muttemme ole varmoja sen tarkasta sijainnista. Onneksi autiotuvalta lähtevä polku johdattaa meidät aivan kulon äärelle.
Näky on vaikuttava. Hiiltyneet puut ja tulen kaatamat kelot muistuttavat siitä, että metsä uudistuu ilman ihmisen toimiakin. Tälle paikalle on vielä joskus palattava uudestaan.
Reitti kulkee osittain vanhaa poroaitaa seuraillen. Suon yli kulkevat pitkospuut ovat alkaneet vajota rahkasammalten alle. Luonto ottaa omat puunsa takaisin.
Vaeltaminen ottaa voimille, mutta myös antaa voimaa. Kun mukana on vain se, minkä jaksaa kantaa, on helppoa kuvitella itsensä erämaiden rajakyliin, elämään luonnon ehdoilla. Hiljaisuus, metsät ja niiden taltioiminen kuviin ovat minulle tärkeä keino rentoutua. Siinä samalla tulee pohdittua, mitä itse on valmis tekemään metsien hyväksi.
Kirjoittaja on valokuvausta ja retkeilyä harrastava luontoliittolainen aktiivi Helsingistä. Sonja julkaisee Metsäblogissa vaelluskirjoituksiaan ja pohtii samalla Suomen metsien tilaa.
Luonto-Liiton metsäblogi 