Itäkairan lumiset maisemat lumoavat kaamosvaelluksella

Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen

Ajatus kaamosvaelluksesta oli kytenyt retkiporukassamme jo pari vuotta. Edellisten vuosien loskakelit olivat saaneet haaveilemaan kunnon pakkasista ja ajaneet meidät lopulta etsimään oikeaa talvea Itäkairasta.

Retkelle uskaltautui mukaan myös talviretkeilyn ensikertalaisia, joille viikon hiihtovaellus kuulosti sopivalta seikkailulta! Yöpyminen tapahtuisi lämpimissä autiotuvissa ja päivämatkat suunniteltaisiin kohtuullisiksi. Ryhmän kokeneempien osallistujien seurassa olo olisi turvallinen.

Ilta alkaa jo hämärtyä, kun joukkomme rinkkoineen ja ahkioineen nytkähtää liikkeelle Kemihaaran Loman pihasta. Kuutamo valaisee lumisen maiseman, avoimessa maastossa ei tarvitse vielä otsalamppua. Hiihdän joukkomme ensimmäisenä, kun yhtäkkiä metsän pimeydestä katsovat silmät. Ilves? Susi? Hahmo vilkaisee vielä kerran kohti ja jatkaa sitten matkaansa. En saa selvää pehmeään pakkaslumeen jääneistä jäljistä. Lumoutuneena jatkan matkaa kohti ensimmäistä autiotupaa, Naltiojokea.

 

Kultainen valo kaamoksen keskellä

Heräämme pilkkopimeässä valmistamaan aamupuuroa. Ensimmäisenä päivänä ei vielä muista, että retkikeittimen kahvaa ei kannattaisi pakkasessa käsitellä paljain käsin tai sormet tarttuvat kiinni kylmään metalliin.

Aamuhämärässä lähdemme liikkeelle, kaikki valoisa aika on hyödynnettävä. Olemme varautuneet kaamokseen ylimääräisillä otsalampuilla ja varaparistoilla, mutta perillä meitä odottaa yllätys. Aamun sininen hämärä vaihtuu vähitellen päiväksi, jonka valoa kimmeltävä lumipeite heijastaa. Kaamoksen valoisuus yllättää meidät kaikki.

Yli-Vieriaavan avoimessa suomaisemassa ihailemme metsän ylle muodostuvia helmiäispilviä. Suon läpi kiemurtaa valkoisen lumipeitteen saanut joki, jonka rannoilla kaartuvat kuuran kuorruttamat koivut. Kauempana siintävät Korvatunturin terävät huiput, niillekin on vielä joskus kiivettävä.

Seuraavien päivien aikana hiihtelemme hiljaisissa metsissä, joiden puista lumi on tehnyt kaariportteja, eläinhahmoja ja maahisia. Autiotuvilla ajan täyttävät monet askareet: on hakattava puita, lämmitettävä tupaa, ja jäätyneen vesipaikan takia sulatettava lunta.

Lämpötila nousee plussan puolelle juuri sinä päivänä, kun edessä on pisin päivämatka. Painavaksi muuttunut lumi tumpsahtelee alas tykkypuiden latvoista. Taipuneiden runkojen alitse hiihtäessään on varottava saamasta lumikuormaa niskaansa. Suksen päällä on joka askeleella useiden kilojen lisäpaino, eteneminen on sulavan sivakoinnin sijasta vain hidasta kävelyä.

Neljän tunnin taivaltamisen jälkeen joudumme nöyrinä kääntymään takaisin omille jäljillemme ja palaamaan muutaman kilometrin päässä odottavalle tuvalle. Reittisuunnitelma muuttuu. Tästä eteenpäin palaamme kohti lähtöpistettämme tuttu autiotupa kerrallaan.

Onneksemme lauha sää jää vain yhden päivän mittaiseksi ja pääsemme nauttimaan kunnon talvesta. Vuoden vaihdetta vietämme Mantoselän autiotuvalla. Reissun ensimmäiset revontulet saavat joukkomme kuvaajiin vipinää!

 

Loppuhuipennus kuin tilauksesta

Aurinko maalaa taivaalle vaaleanpunaisen ja violetin sävyjä, kun suljemme Naltiojoen autiotuvan oven takanamme. Reissusta on jäljellä seitsemän kilometrin paluuhiihto Kemihaaraan. Kiristynyt pakkanen pakottaa suojaamaan kasvoja villahuivilla, hengitys tiivistyy huurteeksi neuloksen pintaan.

Kynttiläkuuset ojentelevat kapeita latvojaan kohti punertavaa taivasta. Sauvojen pyöreät jäljet reunustavat jonossa suksien ja ahkioiden painamaa uraa. Seuraava lumisade peittäisi merkit käynnistämme tunturien maassa. Matka taittuu nopeasti, kun tiedossa on sauna ja paikka valmiissa pöydässä.


Muutamia tunteja myöhemmin istumme pöydän ääressä kylläisinä päivällisestä, kun majapaikkamme isäntä heittää kuin ohimennen tiedon ulkona loimuavista revontulista. Juoksujalkaa haemme kameravarusteemme, vihreän nauhan tanssiessa kirkkaana pihapiirin yllä.

Juuri kun astumme Kemihaaran sillalle, syttyy suoraan yläpuolellemme monivärinen revontulikorona! Vihreän, valkoisen ja violetin sävyissä leiskuva taivas on hienoin kuviteltavissa oleva päätös ensimmäiselle kaamosvaellukselle.

 

Houkuttaako talviretkeily? LUP eli Luonto-Liiton Uudenmaan piiri järjestää 27.12.2015-3.1.2016 Sydäntalven hiihtoretken Kuusamon Närängänvaaralle. Tykkykuusikoiden peittämät vaarametsät, kaamoshankien kimallus ja vanhan erämaatilan tunnelma tarjoavat ainutlaatuiset puitteet talvisesta luonnosta nauttimiseen. Noin 15-29-vuotiaille suunnatulla retkellä on vielä tilaa omin kyydein saapuville. Tiedustelut: martikainen.sonja(ät)gmail.com

Retkitunnelmia elokuisesta Koilliskairasta

Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen

Harmaat pilvet nousevat yllemme heti, kun astumme ulos bussista. Edessä on viikko kuljettavaa Kiilopäältä halki UKK-puiston, kohti Itäkairaa. Sadevarusteet joutuvat heti testiin.

20140817_1341-44_001

Vaellamme yleensä poluttomassa maastossa, suosittuja reittejä karttaen. Onneksi masentavan leveä  mönkijäura vaihtuu pian pieniksi poluiksi. Puut muodostavat portin ja kutsuvat sisälle metsään.

20140821_1735-23_018

20140817_2055-17_003

Jyrkimmät rinteet ovat säästyneet metsätaloudelta kenties satoja vuosia. Kilpikaarnaisten mäntyjen ja hopearunkoisten kelojen näkeminen ilahduttaa. Ihmisen jälki ulottuu myös Pohjoisen metsiin, erämaa-alueet ovat vain pieniä rippeitä kaiken keskellä.

20140818_1959-22_008

20140818_2004-34_115

20140820_1515-43_013

Koemme kylmän veden sateen lisäksi kahlatessamme jokien yli. Pystysuorat nousut ja laskut ottavat voimille, mutta jokilaaksojen vehreys saa hetkeksi unohtamaan kärsimykset. Ajattelen mielessäni, ettei luonto tahallaan nouse vaikeakulkuiseksi kulkijan edessä. On vain löydettävä reittinsä määränpäähän louhikoista ja tuulenkaadoista huolimatta.

20140818_1029-25_005

Elokuinen metsä tarjoaa jo luonnonantimia retkiruokia kruunaamaan. Puolukat ja herkkutatit odottavat poimijoita, vaan taitavat säilyä metsän eläinten ilona.

20140821_1659-57_017

Koilliskairan maisemiin mahtuu monenlaista metsää. Tunturikoivikkoa, nuorta männikköä, puronvarsien pajukkoa ja upeaa vanhaa metsää.

20140819_1150-28_011

Erään suopuron reunamilla kohtaamme riekon, joka pitkään luottaa suojaväriinsä ja kuvaaja pääsee rauhassa lähestymään kohdettaan. Lopulta riekko ottaa jalat alleen ja häviää kanervan varpujen sekaan.

20140818_1913-04_007

Ennen retkeä olemme lukeneet, että Jaurujoen pohjoispuolelta löytyisi laajan metsäpalon jäljet, kesällä 2013 iskeneen salaman seurauksena. 30 hehtaarin kokoinen luonnonkulo kuulostaa valtavalta, muttemme ole varmoja sen tarkasta sijainnista. Onneksi autiotuvalta lähtevä polku johdattaa meidät aivan kulon äärelle.

20140821_0848-24_015

Näky on vaikuttava. Hiiltyneet puut ja tulen kaatamat kelot muistuttavat siitä, että metsä uudistuu ilman ihmisen toimiakin. Tälle paikalle on vielä joskus palattava uudestaan.

20140821_1612-40_016

Reitti kulkee osittain vanhaa poroaitaa seuraillen. Suon yli kulkevat pitkospuut ovat alkaneet vajota rahkasammalten alle. Luonto ottaa omat puunsa takaisin.

20140822_0954-20_019

Vaeltaminen ottaa voimille, mutta myös antaa voimaa. Kun mukana on vain se, minkä jaksaa kantaa, on helppoa kuvitella itsensä erämaiden rajakyliin, elämään luonnon ehdoilla. Hiljaisuus, metsät ja niiden taltioiminen kuviin ovat minulle tärkeä keino rentoutua. Siinä samalla tulee pohdittua, mitä itse on valmis tekemään metsien hyväksi.

20140818_2205-40_153
Auringonlasku Luirojärvellä.

Kirjoittaja on valokuvausta ja retkeilyä harrastava luontoliittolainen aktiivi Helsingistä. Sonja julkaisee Metsäblogissa vaelluskirjoituksiaan ja pohtii samalla Suomen metsien tilaa.