Kartoittaja sammaltaa – osa II: suot

Teksti: Laura Vuoksenmaa

Soiden kohdalla sammalien merkitys ympäristönsä ja sen ominaisuuksien ilmentäjinä tulee vielä selkeämmin esiin kuin metsissä. Kääpien ja suuren osan jäkälistä puuttuessa sammalet ovat putkilokasvien ohella se lajiryhmä, johon avoimempia soita inventoitaessa huomio kiinnittyy. Suon ravinteisuustaso ja se, vallitseeko siellä rimpi-, väli- vai mätäspinta ovat sammalien lajikoostumukseen eniten vaikuttavia tekijöitä.

Monet koko maassa uhanalaiset tai silmälläpidettävät suolajit ovat sen verran harvinaisia tai vaikeasti tunnistettavia, että ympäristöministeriön sammaltyöryhmän koostamat luontoarvolajit ovat etenkin vähemmän kokeneelle suonkävijälle sammalista helpommin lähestyttäviä ja kertovat kuitenkin hyvin elinympäristönsä ominaisuuksista ja luonnon tilasta. Metsien lajeihin verrattuna soiden sammallajeissa on kenties vähemmän vaihtelua luonnontilaisilla soilla maan etelä- ja pohjoisosien välillä, mutta lähekkäin sijaitsevilla eri ravinteisuustasojen ja puustojen soilla erot voivat olla suuretkin. Soiden mosaiikkimainen, usein eri suotyyppejä sisältävä luonne voi tosin yhdistää pienelle alalle niin tavanomaisia metsälajeja kuin vaateliaita kalkinsuosijoitakin. Erityisesti lettorämeille ja –korville on tyypillistä pienialainen kasvillisuustyyppien vaihtelu.

Vaikka aivan pohjoisimmassa ja karuimmassa Lapissa metsiä inventoitaessa indikaattorisammalia ei juurikaan tapaa, samojen leveyksien soilla sammalet kyllä elelevät ja peilaavat olosuhteitaan siinä missä eteläisemmässäkin Suomessa.

Uskaltaisin pitää monia suolajeja metsälajeihin verrattuna hieman selkeämpinä ja helpompina määrittäjälle, jolla ei ole mikroskooppia käytössään. Moni sammal on habitukseltaan selkeästi ”itsensä näköinen” ja tuntomerkit ovat muutenkin usein makroskooppisia.

Suosammaltajalle hyödyllisiä julkaisuja ovat metsäsammalkirjoituksessa esiteltyjen Nationalnyckeleiden ja BBS Field Guiden lisäksi Eurolan ynnä muiden Oulanka reports -sarjassa ilmestynyt Suokasvillisuusopas, jossa on laajasti eri suotyyppien sammalia (ja putkilokasveja) yleisistä uhanalaisiin. Piirroskuvat, jotka valitettavasti monista ”yleisteoksista” puuttuvat, ovat selkeitä, mutta monilla lajeilla on vielä vanhaa nimistöä. Oulangan suokasvillisuusopasta on näkynyt ainakin yliopistojen kirjastoissa, parhaiten saatavuustiedot saanee ottamalla yhteyttä Oulangan tutkimusasemaan. Keväällä 2016 ilmestynyt Laineen ynnä muiden Sammalten kirjo -kirja (Sata sammalta -kirjan pohjalta mm. maksasammalilla laajennettu) on kohtalaisen hyvä katsaus soiden sammallajistoon sisältäen rahkasammalia, ns. ruskosammalia, soiden maksasammalia ja lähteiden lajeja. Kirja on jaoteltu elinympäristöjen mukaan, mikä voi olla kätevä ominaisuus maastossa. Rahkasammaliin on mahdollista perehtyä syvemmin Laineen ynnä muiden The Intricate Beauty of Sphagnum Mosses -kirjan avulla. 40 rahkasammallajin esittelyn lisäksi jokaisesta lajista on hyvin kattavat mikroskooppituntomerkit ja –kuvat.

Valitsemillani sammallajit ovat ympäristöministeriön sammaltyöryhmän (2013) mukaan luontoarvolajeja, joiden indikaattoriarvo on hyvä. (Rassisammal ja punasirppisammal indikaattoriarvoltaan heikompia pohjoisimmalla kasvillisuusvyöhykkeellä 4.)

IUCN-uhanalaisuusluokat:

  • NT, silmälläpidettävä
  • VU, vaarantunut
  • EN, erittäin uhanalainen
  • CR, äärimmäisen uhanalainen
  • RT, alueellisesti uhanalainen

 


Kultasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Kultasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Kultasammal (Tomentypnum nitens) RT

Kultasammalen pitkät, teräväkärkiset lehdet saavat aikaan sinne ominaisen, kiiltävän tupsumaisen olemuksen (”neidon kultatukka”), joka erottuu usein selkeästi rahkasammalmaton seasta. Noin 5-10 cm pitkät, kellanvihreät versot ovat löyhän sulkahaaraisia ja varren alaosasta ruskeamman sävyisiä. Lehdet ovat pitkittäispoimuiset ja keskisuoni ulottuu noin lehden puoleenväliin.

Kultasammal on lettojen väli- ja mätäspintojen laji koko maassa ja sen tapaakin usein samoilta kasvupaikoilta kuin esimerkiksi rassisammalen. Toisinaan sitä voi tavata myös tunturien soistuneilla kohdilla. Pohjois-Suomen letoilla kultasammal on melko yleinen, mutta etelässä taantunut ja alueellisesti uhanalainen.


Rassisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen
Rassisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Rassisammal (Paludella squarrosa) RT

Rassisammalen piippurassimaisesta, pötkömäisestä olemuksesta on hankala erehtyä. Omintakeinen muoto johtuu vahvasti taakäänteisistä, selkeissä riveissä olevista lehdistä. Rassisammalen verso on haaraton ja useimmiten noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan kellanvihreä ja alaosastaan juurtumahapsinen ja ruskea. Useimmiten rassisammal kasvaa muiden sammalien, kuten heterahkasammalen, seassa, mutta toisinaan voi törmätä lähes pelkästä rassisammalestakin koostuviin laikkuihin.

Rassisammal esiintyy lettoisilla paikoilla koko maassa. Pohjoisemmassa se on yleinen ravinteisemmilla kasvupaikoilla, mutta Etelä-Suomessa rassisammal on alueellisesti uhanalainen ja harvinaisempi.


Mustapääsammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Mustapääsammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Mustapääsammal (Catoscopium nigritum) RT

Mustapääsammal on pieni lettojen lehtisammal, jonka tunnistaa parhaiten verson selkeästä värirajasta ja tumman punaruskeasta, golfmailamaisesta itiöpesäkkeestä pitkine perineen. Pesäkkeitä on yleensä melko runsaasti. Verso on yleensä noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan vaaleanvihreä, alaosastaan tumma ja huovastoinen. Mustapääsammalen harittavat lehdet ovat ehytlaitaiset ja teräväkärkiset, keskisuoni näkyy selkeästi.

Vaateliaimpiin lettolajeihin kuuluva sammal kasvaa tuppaina runsasravinteisten, kalkkivaikutteisten lettojen väli- ja rimpipinnoilla. Mustapääsammal on yleisin Pohjois-Suomen kalkkialueilla, etelässä harvinainen ja alueellisesti uhanalainen laji.


Sirppihuurresammal

Sirppihuurresammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Sirppihuurresammal. Kuvat: Laura Vuoksenmaa

Sirppihuurresammal (Palustriella falcata) NT, RT

Sirppihuurresammalkasvuston kullankiiltoinen sävy erottuu usein jo kauas. 5-10 senttimetriä pitkä verso on melko vankka ja epäsäännöllisehkön sulkahaarainen, joskin kärkiosa on yleensä haaraton. Sirppimäisen muotoisissa lehdissä on selkeät pitkittäispoimut ja vahva keskisuoni. Varren juurtumahapset saavat verson näyttämään himmeältä, mistä huurresammalet ovat saaneet nimensäkin. Omien havaintojeni perusteella sirppihuurresammal on muita huurresammalia selkeämmin kullanhohtoinen ja epämääräisemmin haaroittunut, vaikka huurresammalien tuntomerkit kannattaa silti tarkistaa hyvin. Huurresammallajien erottaminen toisistaan voi toisinaan olla hankalaa, mutta olen ottanut tämän lajin silti mukaan osoittamaan huurresammallähteitä luontotyyppinä.

Eutrofinen sirppihuurresammal kasvaa lähteiköissä ja tihkupinnoilla, usein lähdepurojen läheisyydessä. Sirppihuurresammalta esiintyy koko Suomessa, mutta eniten sitä on Pohjois-Suomen kalkkialueilla. Huurresammallähteiköt kuuluvat EU:n luontodirektiivin ensisijaisesti suojeltaviin luontotyyppeihin.


Pallopäärahkasammal2

Pallopäärahkasammal. Kuvat: Tuomo Kuitunen
Pallopäärahkasammal. Kuvat: Tuomo Kuitunen

Pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum)

Pallopäärahkasammalen huomaa maastossa pampulamaisesta latvastaan ja usein punaisen- ja vihreänkirjavasta väristään. Sammalen verso on pötkömäinen, helposti yli 10 cm pitkä ja haarat etenkin yläosassa melko tiheässä. Tummaa vartta ei juuri näy sitä vasten olevien alaspäin osoittavien haarojen välistä. Verson tuntuma on hyvin vankka, lähes jäykkä. Varsilehden muoto on pyöristynyt tasasivuinen kolmio.

Pallopäärahkasammalen voi löytää korpien mätäspinnoilta ja kangasmetsien soistumakohdista. Lähes koko Suomessa pohjoisinta Lappia lukuunottamatta esiintyvä pallopäärahkasammal on luonnontilaisen korven ilmentäjä. Pallopäärahkasammal on kansainvälinen vastuulaji.


Punasirppisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa
Punasirppisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Punasirppisammal (Sarmentypnum sarmentosum) RT

Punasirppisammal on melko kookas, olemukseltaan särmikäs, mustanpuhuvan vihreä-tummanpunainen sammal. Piikkimäisinä harottavien, hieman lusikkamaisten lehtien kärjet ovat tylpät, eikä keskisuoni ulotu aivan kärkeen asti. Verso on 5-10 cm pitkä ja roteva, haaroo epäsäännöllisesti ja niuhahkosti.

Meso-eutrofinen punasirppisammal viihtyy letoilla, tihkupinnoilla ja lähteiden reunamilla. Pohjoisessa Suomessa punasirppisammal on yleisehkö, etelässä harvinainen ja taantunut.

 


Lähteet omien maastohavaintojen lisäksi:


Kirjoittaja on Luonto-Liiton metsäjaoston jäsen, Pohjois-Suomen piirin metsävastaava sekä sammalharrastaja, jota kiehtovat myös muut indikaattorilajiryhmät.

Päivän laji: kuusenpiilojäkälä – korpikuusten vaarantunut kauneuspilkku

Teksti ja kuvat: Olli Manninen

Kuusenpiilojäkälä (Arthonia leucopellaea) on erinomainen arvokkaiden vanhapuustoisten korpien indikaattori. Korpien ohella lajia voi löytää puronvarsimetsistä sekä joskus rämeiltä. Lajin levinneisyys on Suomessa eteläinen ja se on kärsinyt paljon ojituksista ja hakkuista. Kuusenpiilojäkälä kasvaa vanhoilla elävillä kuusilla tai joskus muillakin puilla, hyvin usein samoilla rungoilla kuin kuusenhärmäjäkälä (Lecanactis abietina). Aluksi esiintymät tulevat kuoren uloimmille palasille, josta se voi levitä laajemmallekin.

Kuusenpiilojäkälä on erinomainen arvokkaiden vanhapuustoisten korpien indikaattori. Kuva: Olli Manninen
Kuusenpiilojäkälä on erinomainen arvokkaiden vanhapuustoisten korpien indikaattori. Kuva: Olli Manninen

Tämä rupijäkälälaji on poikkeuksellisen vaihteleva väritykseltään. Sekovarsi voi olla kellertävä, punertava, vihertävä tai jopa valkoinen! Itiäpesäkkeet ovat mustia, epäselvärajaisia ja vanhemmiten reunaltaan mutkittelevia. Ruotsalaisten mielestä nämä muistuttavat kissantassuja, tästä ruotsinkielinen nimikin (kattfotslav).

Uhanalaisuudeltaan uusenpiilojäkälä on luokiteltu vaarantuneeksi (VU). Uhanalaisuuden aiheuttajia ovat metsätaloustoimien aiheuttamat vanhojen metsien ja kookkaiden puiden väheneminen sekä korpien ojitukset. Lajin tulevaisuuden turvaamiseksi korpien suojelua tulee lisätä eteläisessä Suomessa. Myös ennallistamistoimet ojitetuilla esiintymispaikoilla saattavat auttaa lajia selviytymään. Korpien suojelutilanteen parantaminen on yksi uuden soidensuojelun täydennysohjelman päätavoitteista. Ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) keskeytti pitkään valmistellun soidensuojelun täydennysohjelman juuri ennen maanomistajakuulemisten alkamista.

Luonto-Liiton metsäryhmän kartoittajat löysivät kuusenpiilojäkälää UPM:n omistamasta Viilijaakonkorvesta. Korpi on osa Sammalisenvuorten aluetta, jonka suojelua luontojärjestöt ovat esittäneet jo vuonna 2008. Kuva: Olli Manninen
Luonto-Liiton metsäryhmän kartoittajat löysivät kuusenpiilojäkälää tästä UPM:n omistamasta komeasta korvesta. Viili-Jaakonkorpi on osa Lammin Sammalisenvuorten aluetta, jonka suojelua luontojärjestöt ovat esittäneet jo vuonna 2008 [katso linkki]. Aluetta ei ole suojeltu. Kuva: Olli Manninen
***
Päivän laji -sarjassamme julkaistu:

Päivän laji: aarninappu

Teksti ja kuva: Olli Manninen 
Aarninappu (Pseudographis pinicola) on vanhojen, hitaasti kasvaneiden kuusten kuorella elävä kotelosieni. Isäntäpuut ovat usein kitukasvuisia eivätkä kovin järeitä. Otollisimmat paikat lajille ovat soiden laitamien kitukuusikot, korvet ja muut pienilmastoltaan kosteat vanhoja, mielellään hieman vinoon kasvavia kuusia sisältävät metsät ja suot. Aarninappu on uhanalaisuusarvioinnissa luokiteltu vaarantuneeksi (VU).
Aarninapun otollisimpia kasvupaikkoja ovat soiden laitamien kitukuusikot, korvet ja muut pienilmastoltaan kosteat vanhoja, mielellään hieman vinoon kasvavia kuusia sisältävät metsät ja suot. Kuva: Olli Manninen
Aarninappu on helpointa tunnistaa kosteana vaikkapa sateen jälkeen. Silloin keskustan keltaoranssi väri tulee esiin ja kotelomaljat voivat turvota lähes pyöreiksi. Kuivana ne käpristyvät laidoiltaan kokoon muistuttaen pikkuriikkistä kahvipapua. Kuva: Olli Manninen

Tämä vain 1-2mm leveitä kotelomaljoja tekevä laji olisi vaikea löytää, ellei sillä olisi niin selkeät vaatimukset kasvupaikalleen. Otollisten paikkojen kuusten kuorta tutkien sen voi kyllä löytää paljainkin silmin. Helpointa laji on tunnistaa kosteana vaikkapa sateen jälkeen. Silloin keskustan keltaoranssi väri tulee esiin ja kotelomaljat voivat turvota lähes pyöreiksi. Kuivana ne käpristyvät laidoiltaan kokoon muistuttaen pikkuriikkistä kahvipapua.

Aarninapun otollisimpia kasvupaikkoja ovat soiden laitamien kitukuusikot, korvet ja muut pienilmastoltaan kosteat vanhoja, mielellään hieman vinoon kasvavia kuusia sisältävät metsät ja suot. Kuva: Olli Manninen
Aarninapun otollisimpia kasvupaikkoja ovat soiden laitamien kitukuusikot, korvet ja muut pienilmastoltaan kosteat vanhoja, mielellään hieman vinoon kasvavia kuusia sisältävät metsät ja suot. Kuva: Olli Manninen
Levinneisyydeltään laji on pohjoinen: Lapin ojittamattomien soiden laiteiden kuusilta sitä löytyy melko usein. Kenties eteläisin löytö Suomesta on Vesijaon alueelta, suojelemattomasta korvesta Luonto-Liiton inventoijien löytämä esiintymä. Laji oli vielä muutama vuosi sitten Suomessa hyvin huonosti tunnettu. Luonto-Liiton Pohjois-Ruotsissa maastoinventointeja tehneet aktiivit tutustuivat lajiin, jota Ruotsissa käytetään vanhojen, suojelunarvoisten metsien indikaattorina. Suomesta ei tuolloin ollut kuin muutama löytö tästä lajista eikä sillä vielä ollut suomenkielistä nimeäkään!
***
Päivän laji -sarjassamme aiemmin julkaistu:

Päivän laji: nevamesisieni

Teksti: Martti Rajamäki ja Tea von Bonsdorff
Kuva: Tapio Kekki

Uhanalainen nevamesisieni on taantunut soiden ojitusten seurauksena. Kuva: Tapio Kekki
Uhanalainen nevamesisieni on taantunut soiden ojitusten seurauksena. Kuva: Tapio Kekki

”Kappas, renkaaton mesisieni avosuolla… Mikä ihme tämä on! Hmm… ai niin sellainen kuin nevamesisienihän on olemassa.” Näin voisi luonnehtia törmäämistä tähän etupäässä avosoilla viihtyvään vaarantuneeseen (VU) sieneen. Nevamesisieni (Armillaria ectypa) on yksi harvoista avosoilla viihtyvistä kookkaista suursienilajeista.

Nevamesisieni viihtyy märillä ohutturpeisilla keskiravinteisilla nevoilla ja letoilla, luhtarannoilla ja kalliosoistumissa. Nevamesisienen itiöemän löytää järviruoko- ja sarakasvustoista, mutta myös rahkasammalikosta. Itiöemä nousee usein pullosaran lahoavista tyviosista.

Nevamesisieni on harvinaisehko ja taantunut, vaarantuneeksi arvioitu sienilaji. Sille on koitunut kohtaloksi samat tekijät kuin muillekin soiden lajeille eli ennen kaikkea ojittaminen ja turpeenkaivuu. Laji on vahvasti pohjoispainotteinen, eniten esiintymiä on aapasoilla ja sieni harvinaistuu selvästi etelää kohti tultaessa.

***

Ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) keskeytti pitkään valmistellun soidensuojelun täydennysohjelman juuri ennen maanomistajakuulemisten alkamista.

Suojellaansuot

Päivän laji: riekko – soiden kuukkeli

Teksti: Kukka Kyrö
Kuva: Teemu Saloriutta

Riekko katosi soiden mukana Etelä-Suomesta. Kuva: Teemu Saloriutta
Riekko katosi soiden mukana Etelä-Suomesta. Kuva: Teemu Saloriutta

Monet luulevat riekon olevan vain pohjoisten metsien ja tuntureiden laji. Kuitenkin vielä 1900-luvun alkupuolella riekko oli yleinen Etelä-Suomessakin. Sitten alkoivat soiden ojitukset ja turpeenkaivuu.

Siinä missä vanhojen metsien hakkuut veivät kuukkelit, koitui soiden hävittäminen riekon kohtaloksi Etelä-Suomessa. Etelässä riekko on nimittäin varsinainen suospesialisti ja paikkalintuna se on erityisen haavoittuvainen elinympäristönsä katoamiselle. Suo on riekolle koti, soidinpaikka ja valmiiksi katettu ruokapöytä. Soiden reunametsät taas tarjoavat riekoille tärkeitä suoja- ja pesäpaikkoja. Riekko on tärkeä soiden indikaattorilaji, jonka löytyminen viittaa lähes aina suon korkeisiin luontoarvoihin.

Riekko on luokiteltu koko Suomessa silmälläpidettäväksi (NT) ja Lapin eteläpuolella alueellisesti uhanalaiseksi (RT). Hemiboreaaliselta vyöhykkeeltä riekko on hävinnyt (RE).

***

Ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) keskeytti pitkään valmistellun soidensuojelun täydennysohjelman juuri ennen maanomistajakuulemisten alkamista.

Suojellaansuot

Metsätoimintaviikonloppu Nuuksiossa – kuvareportaasi

Teksti: Birthe Weijola, kuvat: Birthe Weijola, Markus Björksten

Metsätoimintaviikonloppu Nuuksiossa 5.-6.11. toi yhteen metsäryhmän ja LUP:in retkiryhmän toimijoita opettelemaan metsäkartoitusta ja suunnittelemaan tulevaa Lapinjärvi-retkeä.  Viikonlopun aikana löytyi hienoja retki- ja lahopuumetsiä Espoon kaupungin mailta,  jotka kelpaisivat suojeltavaksi.


Markus näyttää kuvia kesän Lappi-kartoituksista.
Lajikartoitusta on helpointa opetella pienryhmissä. Tässä Elina, Teemu, Emilia ja Anna lähdössä maastoon.
Punaisen listan lajeista ja vanhan metsän indikaattoreista otetaan koordinaatit.
Espoon kaupungin omistamalta Selkäkalliolta löytyi uhanalainen rusokantokääpä.

Suomen metsäluonto huutaa apua


Teksti Jaakko Junikka

Metsähallituksen ympäristöpäällikkö Petri Heinonen kehtasi väittää kaikkia faktoja vastaan mielipidekirjoituksensa (HS 28. 9.) otsikossa metsiemme olevan monimuotoisia, huolimatta tutkimuksista, jotka osoittavat asian olevan toisin: Suomen metsäisistä luontotyypeistä 75 % ja metsälajeista 50 % on uhanalaisia. Suomen metsistä on jo kuollut sukupuuttoon arviolta 100 lajia ja sukupuuttovelka on luokkaa 1000 lajia, mikä tarkoittaa, että nämä lajit tulevat lähitulevaisuudessa katoamaan, mikäli luonnontilaisen kaltaisten metsien määrä ei huomattavasti kasva nopeasti. Etelä-Suomen, eli 
poronhoitoalueen eteläpuolisen Suomen metsistä on silti suojeltu ainoastaan 1,9 %!

Tästä huolimatta Heinonen piirsi kuvan, missä Suomen metsillä menee paremmin kuin koskaan Suomen historian aikana. Lähes kaikki Heinosen esiin nostamat asiat vaativat oikaisua.

Heinonen väittää, että ”Tosiasiassa lehtipuuta on nyt Suomen metsissä enemmän kuin koskaan 1920-luvun jälkeen.” Hän perustaa väitteensä valtakunnan metsien inventointeihin (VMI), vaikka juuri niiden mukaan lehtipuiden osuus metsämaan tilavuudelta vallitsevana puustona 1920-luvulla oli 14,2 % ollen graafin mukaan vielä 1950-luvulla n. 15 % kun se nyt on 9,6 %.

Heinonen tuo esiin Suomen metsien tilavuuden kasvun ja siten metsiin sitoutuneen hiilen määrän nousun, vaikka nuorten metsien osuus on kolminkertaistunut 1920-luvulta koko maassa ja vanhojen metsien osuus vähentynyt paljon. Suomen metsien tilavuuden kasvu perustuu pitkälti suo-ojitusten aikaansaaman metsää kasvavan maa-alan lisääntymiseen. 
Suo-ojitusten aikaansaaman puuston kasvun lisääntymisen laskeminen hiilensidonnaksi on vähintään kyseenalaista, koska samaan aikaan puuston kasvaessa ojitettu suo maatuu vapauttaen hiilidioksidia, kuten viimein myös sen päällä kasvava metsä. Siten lopulta kaikki suo-ojitusalueet ovat pelkkiä hiilidioksidin lähteitä ja jäljelle jää Suomen nuoret vähän hiiltä sitovat metsät.

Heinonen antaa ymmärtää VMI -tietojen pohjalta lahopuun lisääntyneen Suomessa viime vuosisadan aikana, vaikka lahopuuta on mitattu VMI:ssa vasta 1996 lähtien. Etelä-Suomen luonnontilaisissa vanhoissa metsissä lahopuuta on 60-120 kuutiota/hehtaari, talousmetsissä keskimäärin 3,3. Ei siis ihme, että lahopuusta riippuvaiset sadat eliölajit ovat katoamassa Suomesta. Tutkimusten mukaan 20 kuutiota/hehtaari riittäisi näiden lajien säilymiseen.

Elämme YK:n kansainvälistä biodiversiteetti vuotta ja kuudetta – nyt ihmisen aikaansaamaa – maailmanlaajuista sukupuuttoaaltoa. Toivoisi että se tarkoittaisi enemmän tekoja elämän puolesta ja vähemmän moraalitonta viherpesua elämän kustannuksella.

Kirjoittaja on biologian ylioppilas ja luonnonsuojelija.

International Day Against Tree Monocultures 21.9.

Teksti Mari E. Niemi

Tänään vietetään kansainvälistä yksipuolisesti hoidettujen metsien päivää.

Päivän tarkoituksena on viestiä siitä, miten nykymetsätalous heikentää metsiemme lajiston elinolosuhteita. Moniaalla maapallon eteläpuolisilla alueilla plantaasit aiheuttavat myös maaperän ja vesistöjen pilaantumista. Surullinen seuraus plantaaseista on alkuperäiskansojen ja paikallisväestön maa-alueiden valtaaminen. Nämä ihmiset joutuvat siirtymään toisaalle ja usein vaihtoehdot ovat vähissä.

Suomessa viimeisten vuosikymmenten aikana harjoitettu metsien käsittely (avohakkuu – maanmuokkaukset – harvennukset – avohakkuu) on suistanut metsäluonnon katastrofaalisen hälyyttävään tilaan: Suomen metsäisistä luontotyypeistä on uhanalaisia noin 70 % ja metsälajeista noin puolet.
 

 

Kuva Mari E. Niemi. Suojelematonta harvennettua metsää valtionmaalla Teijon retkeilyalueella.

 

 

Metsälajiston lisäksi meilläkin kärsijänä on myös ihminen. Nykyään on vaikeaa löytää laajoja yhtenäisiä metsäalueita. Kuten elokuvantekijät Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat todenneet: ”Jäljellä oli vain kahden tai viiden minuutin metsiä. Kymmenen minuutin metsiä hyvin vähän.”
Suomessa metsistä ei ole tapana puhua monokulttuureina sillä täällä puuntuotantoon kasvatetaan kotoperäisiä puulajeja, yleensä mäntyä, kuusta tai harvemmin koivua. Metsät on kuitenkin käsitelty intensiivisesti siten, että usein metsässä kasvaa lähinnä yhtä puulajia.

Monipuolisessa lajirikkaassa suomalaisessa metsässä voi kasvaa esimerkiksi kuusta, mäntyä, haapaa ja koivua eri kokoisina puuyksilöinä, pienistä puista puuvanhuksiin. Joukosta löytyy oletettavasti myös raitaa, pihlajaa, leppiä, tuomea, katajaa ja Suomen eteläosissa yksittäisiä vaahteroita, tammia, pähkinäpensaita ja muita lehtipuita. Näitä kaikkia puita on luonnollisesti myös kuolleina niin pystyssä kuin eriasteisesti lahonneena metsän pohjallakin.
 

 

Kuva Harri Kuokkanen. Suojelematonta arvometsää UPM:n mailla Etelä-Savossa.

 

 

 

TAUSTOJA:

 

Suomen metsien runkopuusta on mäntyä 50 %, kuusta 30 %, (hies)koivua 17 % ja muita lehtipuita 3 %.
Vuonna 2009 metsää uudistettiin 150 000 ha. Tästä lukemasta 21 000 ha uudistettiin luontaisesti jättäen avohakkuulle siemenpuita. Lopuista viljellen uudistetuista metsistä kuusta oli 53 %, mäntyä 44 % ja muita puulajeja 3 %. Lähde: Metsätilastollinen vuosikirja 2009.