Matkalla lähemmäksi rajantuntumaa

Teksti Kaisa Tolvanen

Vietimme hetken aikaa elämää taas kiertolaisina ja kävimme katsomassa maailmaa, tällä kertaa Skotlannissa. Minulle maailmalla matkaaminen on tavallaan elinehto, ilman niitä hetkiä poissa tavanomaisesta elämästäni en mitenkään jaksaisi elää. Maailmalla olen vapaa, huoleton ja itsenäinen, kuten Nuuskamuikkunen konsanaan. Minussa nousee vahvempia puolempia esiin : olen hurjan kärsivällinen lasten kanssa, pystyn ottamaan vastoinkäymisiä vastaan ja olemaan avoimempi joka suuntaan. Tutustun helpommin ihmisiin, saan uudenlaisia näkökulmia ja nautin siitä ajatuksesta että voin mennä minne tahansa. Olen vain kiertolaisena isossa maailmassa. Haaveilen, että jonain päivänä voisin irtisanoutua kaikesta ja lähteä maailmalle lasteni kanssa loppuelämäkseni.
Skotlannissa vierailimme Päivin innostamana Bilstonin Glenin protestileirillä, jossa myös joukko ihmisiä asuu puumajoissaan. Alunperin vuonna 2002 moottoritiehanketta vastaan noussut liike edustaa tänä päivänä ennen kaikkea vaihtoehtoista elämäntyyliä. Paikka voisi olla kuin Robin Hoodin metsäleiri, jossa iloiset veikot asuvat. Siellä tapaamani aktivistit toivat taas uudenlaisia näkökulmia elämiseen ja olemiseen tässä yhteiskunnassa. Miksi ajattelemme itsekin, että eläminen metsässä on vaihtoehtoista? Eikö se olisi juuri aika luonnollista? Kyseenalaistemme helposti miten kukaan voi elää yhteiskunnan ulkopuolella tai vähintään sen rajantuntumassa. Eikö kysymys pitäisi asettaa toisinpäin : miten kukaan voi elää tässä yhteiskunnassa? Miten kukaan voi kasvattaa lapsensa normien mukaisesti, lihansyöjiksi, kuluttajiksi ja vieläpä usein ilman minkäänlaista yhteisöä ympärillään? Bilston Glenissa oli asunut hetkittäin myös lapsia ja itsekin aloin haaveilemaan asumisesta tuollaisessa paikassa tai kierrellen metsäleiriltä toiselle.
Voisiko sitä jonain päivänä todella tehdä jotain sellaista? Jättää kodin, koulut ja kaiken. Irtautua kaikesta siitä mitä meidän odotetaan tekevän tai olevan ja antaa vain mennä, lähteä maailmalle oppimaan. Haluaisin ajatella, että lapsenikin oppisivat enemmän elämästä tapaamalla monenlaisia ihmisiä, kohtaamalla erilaisia asioita ja näkemällä paikkoja. Kieliä oppisi asumalla pidemmän aikaa jossain maassa, kädentaitoja tekemällä ja historiaa kuunnellen ihmisten tarinoita. Ruuanhankintaa opettelisimme yhdessä keräillen ja viljellen. Matematiikkaa voisin opettaa Siperian pikajunassa ja navigaatiotaitoja seilatellassamme Jäämerellä.
Skotlannissa matkatessa ajatuksissa yhdistyivät kaikki ne halut ja tarpeet mitä minulla on. Olla kiertolainen, olla aktivisti, olla vanhempi, joka tarjoaa lapsilleen kaiken hyvän. Matkan jälkeen kotonakin, jossa on muuten ihana taas olla, nuo ajatukset ja toiveet ovat mielessäni alati. Ehkä minun ei tarvitse matkustaa Skotlantiin asti asumaan aktivisten kanssa pusikkoon, kun voin lähellä kotiakin mennä kunnolliseen metsään ja jäädä sinne edes hetkeksi. Mahdollisesti jonain päivänä kotini voi olla erämaamökki jossain kaukana kaikesta, jossa voin elää vapaana. Maailma voisi tulla myös minun luokseni ulkomaalaisten vierailijoiden muodossa. Onneksi kesä on tulossa ja tiedossa on jos jonkinmoisia metsäleiriä erilaisilla kokoonpanoilla. Hetkittäisiä heittäytymisiä yhteiskunnasta takaisin luontoon!

Puumajassa pienten metsien saarella

Teksti Päivi Mattila

Asun tällä hetkellä  kaupungissa, joten en käy metsässä läheskään niin usein kuin haluaisin. Mielenterveyteni nojaa kuitenkin siihen, että halutessani bussi vie patikoimiskelpoiseen metsään tunnissa. On tärkeä tietää, että se on siellä: ei tietenkään pelkästään minulle itselleni vaan metsoille, ilveksille ja kaikenkarvaisille hyönteisille.

Metsien rakastajana ahdistuin vieraillessani tänä keväänä Briteissä. Kaikkialla oli vain lammaslaitumia, peltoja ja talomerta. Saaren metsäpeite on hävitetty jo satoja vuosia sitten, joten siellä kaupungit alkoivat muutaman viikon päästä tuntua tietyssä mielessä vankilan suljetuilta osastoilta.

Harvoja jäljellä olevia paikkoja puolustetaan kuitenkin sitoutuneesti. Osallistuin Etelä-Englannissa Titnoren protestileirille, jossa aktivistit ovat vuodesta 2006 pitäneet majaa sikäläisen tammea ja pyökkiä kasvavan aarniometsän puolesta. Samat ihmiset eivät tietenkään ole olleet leirillä koko aikaa, vaan porukka vaihtuu.

Paikan erikoisuus oli aurinkopaneelein toimiva oma radioasema, joka lähetti iltaisin ohjelmaa metsän suojelun puolesta. Ja missäs lähetysstudio oli? Parinkymmenen metrin korkeudella puun latvassa!

Puumajoissa myös asutaan ja nukutaan. Majat ovat hyödyllisiä mahdollisen häätämisen hidastamiseksi, mutta vähintään yhtä tärkeää on, että niissä on hauska asua. Villi luonto tulee automaattisesti osaksi arkea. Kotosuomessa kuulen kyllä lokkien kaijatuksen ikkunasta, mutta oravan askeleet kerrostalokatto vaimentaa liian tehokkaasti.

Kirjoittaja on metsissä pienestä saakka leikkinyt pirkanmaalainen.