Arkistojen aarteet – osa 8: Legendaariset Talaskankaan metsätaistot ravistelivat luonnonsuojelutoimintaa ja Suomen kansaa

Teksti Emilia Pippola, kuvat Jan Kunnas

Seppo Haapalainen Talaskankaan suolla.
Seppo Haapalainen Talaskankaan suolla.

Vaikka tiedotusvälineet pauhasivat 80-luvun puolivälissä globaaleista ympäristöongelmista, Luonto-Liiton paikallistoiminta oli jähmeää. Vuosikymmenen loppupuolella toiminta alkoi virkistyä metsäkysymysten myötä: ensin syntyi erämaaliike, sitten Murhijärvi-liike, ja lopullinen päänavaus oli Talaskangas.

Talaskankaan alueen suojelu oli ollut esillä jo 70-luvulla. Vaikka Vieremän kuntakin puolsi suojelua, asia ei edennyt mihinkään. Sen sijaan Metsähallitus rakensi alueelle kattavan metsätieverkon. Vuonna 1986 paikalliset asukkaat ottivat yhteyttä muutamiin luonnonsuojelijoihin ja pyysivät apua. Janne Kumpulainen oli yksi heistä.

Janne Kumpulainen puhelimessa Talaksen taikakesän tukikohdassa.
Janne Kumpulainen puhelimessa Talaksen taikakesän tukikohdassa.

– Olen kotoisin Iisalmesta, ja sukuni kävi Talaskankaalla marjastamassa. Lukion jälkeen kaverini sanoi, että sinne suunnitellaan hakkuita. Teimmekin Talaskankaalla kahdestaan inventointeja koiravaljakolla talvella 1986. Vuonna 1987 Talaskankaalla pidettiin ensimmäinen leiri, jossa oli luontoliittolaisiakin mukana, Janne kertoo.

Neuvotteluista ja vetoomuksista huolimatta hakkuut alkoivat marraskuussa 1988. Talaksen suojelijoita, mukana myös luontoliittolaisia, kerääntyi viikonlopuksi alueelle retkeilemään ja kartoittamaan sen luontoa. Kolmisenkymmentä luonnonsuojelijaa jäi paikalle. Maanantaiaamuna he olivat metsureita vastassa. Poliisi tuli hajottamaan porukan, ja hakkuut jatkuivat. Seurasi useita mielenosoituksia, tiedotteita, vetoomuksia ja muuta toimintaa Talaskankaan puolesta, mutta Metsähallitus taipui vain muutamiin myönnytyksiin.

Avohakkuu Talaskankaan etelälaidalla.
Avohakkuu Talaskankaan etelälaidalla.

Hakkuut seis Sopenmäellä

Kuvaaja Jan Kunnas istui puussa Heinosenahon hakkuita estämässä 21.2.1989.
Kuvaaja Jan Kunnas istui puussa Heinosenahon hakkuita estämässä 21.2.1989.

Vetoomukset eivät auttaneet Vuolijoen puoleisen Sopenmäenkään kohdalla, mutta tällä kertaa luonnonsuojelijat olivat päättäneet lopettaa hakkuut väkivallattoman vastarinnan keinoin. Sopenmäen keskiosissa sijaitsevalla Heinosenaholla käytiin kiihkeimmät taistot helmikuussa 1989. Taiteilija Tuuli Luukas tuli mukaan Talaskangas-liikkeeseen aivan Heinosenahon tapahtumien alkuvaiheessa.

– Istuimme opiskelukavereitteni kanssa Taideteollisen korkeakoulun ruokalassa. Minna Punkari, nykyinen Rajala, alkoi puhua Talaksesta. Puskaradion kautta sana oli meidänkin laitokselle kulkeutunut, Tuuli muistelee.

Iltapalaa mielenosoitusten jälkeen Vuorokkaan kaivoksella.
Iltapalaa mielenosoitusten jälkeen Vuorokkaan kaivoksella.

Ympäristöasiat olivat paljon esillä myös taidekasvatuksessa, ja monet opiskelijat olivat ekologisesti tiedostavia.

– Minulla oli ollut pidempään turhautunut olo, että jotain voisi tehdä. Me mentiin sitten sinne Vuorokkaan entiselle kaivokselle, joka oli saatu paikalliselta pastorilta aktivistien hermokeskukseksi. Aamulla mentiin tielle, missä metsurit olivat odotettavissa, ja sieltähän he tulivat. Ja sitä kesti monta päivää.

Osa aktivisteista kytki itsensä kettingein metsätraktoriin, osa kiipesi puihin, jottei niitä kaadettaisi, ja taideopiskelijoilla oli aina joka päivälle erilaista performatiivista koreografiaa. Väkeä oli niin paljon, että poliisilla kesti kauan ennen kuin kaikki saatiin poistettua metsästä. Moni oli useaan kertaan Kajaanissa putkassa. TV ja radio välittivät tapahtumat kaikelle kansalle.

– Pääsimme putkasta aina illalla pois, ja sitten kävimme paikallisessa pubissa katsomassa TV:stä, missä oikein mennään, kertoo Tuuli.

Viikon rytinällä Talaskangas saatiin toimenpidekieltoon kesän tutkimusten ajaksi. Ainoastaan Heinosenahon hakkuut Metsähallitus suoritti loppuun.

Taideopiskelijoiden suunnittelema loppuperformanssi Heinosenaholla: Metsän kaatuessa kaatuu myös ihminen. Osa esitti ihmispuita, osa suojelijoita ja Tuuli Luukas (oik.) esitti metsuria. Kirvestä heilauttamalla metsuri katkaisi fiktiivisesti ihmispuun, mutta jos suojelija ehti rynnätä halaamaan puuta, metsuri jättikin sen pystyyn. Koko performanssi meni radiotoimittajan kuvailemana mediaan suorana lähetyksenä.
Taideopiskelijoiden suunnittelema loppuperformanssi Heinosenaholla: Metsän kaatuessa kaatuu myös ihminen. Osa esitti ihmispuita, osa suojelijoita ja Tuuli Luukas (oik.) esitti metsuria. Kirvestä heilauttamalla metsuri katkaisi fiktiivisesti ihmispuun, mutta jos suojelija ehti rynnätä halaamaan puuta, metsuri jättikin sen pystyyn. Koko performanssi meni radiotoimittajan kuvailemana mediaan suorana lähetyksenä.

Talaksen taikakesästä Luonto-Liiton metsäryhmään

Lastenleiri Iso-Talaksen rannalla.
Lastenleiri Iso-Talaksen rannalla.

Toimenpidekiellon astuttua voimaan Talas-aktivistit eivät jääneet toimettomiksi. He suunnittelivat kesätapahtumien sarjan, Talaksen taikakesän. Ohjelmassa oli muun muassa lastenleiri, kansainvälinen työleiri, taideleiri, valokuvanäyttely, metsäretkiä ja metsämatinea. Tarkoituksena oli selvittää alueen suojeluarvoja sekä tehdä Talaskangas tunnetuksi. Tukikohtana oli Kapeaveden entinen kansakoulu Vieremällä.

Talaskangas-rap soi radiossa, alue todettiin luontoarvoiltaan kansallispuistojen veroiseksi, ja Talaskankaan tapahtumat vaikuttivat osaltaan valtakunnallisten vanhojen metsien kartoitusten käynnistymiseen saman vuoden syksyllä. Talaskangas oli myös jonkinlainen lähtöponnistus tapahtumien ketjuun, joka lopulta johti Luonto-Liiton metsäryhmän perustamiseen vuonna 1993. Vahvemmin ryhmän syntyyn vaikuttivat myöhemmin Porkkasalon metsätaistot sekä sen jälkeiset vanhojen metsien inventoinnit Kainuussa.

Kansainvälisen työleirin osallistujia ansaitulla tauolla Kapeaveden koululla.
Kansainvälisen työleirin osallistujia ansaitulla tauolla Kapeaveden koululla.

Talaksen perintöä monella tasolla

Suonna Kononen puussa Heinosenahon hakkuita estämässä 21.2.1989.
Suonna Kononen puussa Heinosenahon hakkuita estämässä 21.2.1989.

– Paikallinen yhteistyö oli koko Talaksen erityisarvo: toimittiin yhdessä paikallisten kanssa, paikallisista suojelutarpeista. Se on yhä nykyäänkin arvokasta vieremäläisille, kiteyttää Janne.

Luonto-Liiton tasolla Talaskangas ja välittömät tapahtumat sen jälkeen vaikuttivat siihen, että Luonto-Liiton luontokerhoihin nojautunut toiminta muuttui nykyaikaisemmaksi ympäristöjärjestötoiminnaksi.

– Luonto-Liitossa syntyi toimintaryhmäajattelu. Talaskangas oli myös esimerkki siitä, kuinka metsiensuojelutoimintaa harjoitetaan. Toimintamalli jalkautui muihinkin maakuntiin, Janne kertoo.

Yleiseen metsiensuojelukeskusteluun Talaskangas toi mukaan monimuotoisuuden käsitteen.

– Metsähallitus väitti, ettei Etelä-Suomessa ole aarniometsää. Talaskankaalla alettiin monimuotoisuuteen nojautuen argumentoida, että on muutakin arvokasta kuin koskematon ympäristö ja muutakin kuin estetiikka, valottaa pitkäaikainen metsäaktivisti Matti Ikonen. Hän tempautui mukaan metsiensuojelutoimintaan hieman Talaskankaan tapahtumien jälkeen.

– Talas vaikutti käänteentekevästi koko omaan elämänhistoriaan, ja ammatillisesti meihin moniin. Se toi eri alojen ihmisiä yhteen ja loi suorastaan uusia konsepteja. Taiteiden ja tieteiden välinen yhteistyö synnyttää ennalta arvaamatonta synergiaa, havainnollistaa Tuuli.

Metsämatinea Talaskankaalla 29.7.1989. Keskellä kirjailija Aarno Kellberg.
Metsämatinea Talaskankaalla 29.7.1989. Keskellä kirjailija Aarno Kellberg.

Suojelualue Talaskankaasta tuli 1994.

Kirjoittaja työskentelee metsiensuojelun historian tallentajana yhteystyössä Luonto-Liiton metsäryhmän sekä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Tiivistys tästä jutusta on julkaistu Nuorten Luonto -lehden tuoreimmassa numerossa 3/2013.

Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:

Ihana päivä suolla

Teksti Kaisa Tolvanen

Tapahtui jotain mitä ennen ei ollut tapahtunut. Huhtikuisena perjantaina joukko ihmisiä marssi Parkanossa suolle osoittamaan mieltään. Itsekin saavuin paikalle retkelilymielessä, reppu täynnä edellisenä iltana dyykattua mämmiä, leipää ja luomukiwejä. Olin odottanut sateista päivää ja pakannut itselleni ja lapsille reilusti vaatetta päälle. Rukonevalle saavuttuamme aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja oli ihana nähdä joukko soiden puolustajia lapioimassa jo kovaa vauhtia ojaa umpeen. Itsekin tartuin lapion varteen samantien ja hikihän siinä tuli sadevarustus päällä ja lapsi selässä lapioidessa.

Itselleni oli tärkeää päästä paikalle tunteakseni tekeväni jotain hyvin konkreettista luonnonsuojelua. Välillä järjestötoiminta kaikkine kokouspöytäkirjoineen ja selvityksineen ei ole niin motivoivaa, ellei välillä voi kokea osallistuvansa todella johonkin merkittävään. Tärkeä asia on sekin, että mielenosoituksissa tapaa ihmisiä ja kokee kuuluvansa johonkin joukkoon, yhteiseen rintamaan. Paikan päällä mielenosoittamisessa on myös oma arvokkuutensa. Ollaan siellä missä asioihin halutaan vaikuttaa, eikä huudella kaupungista käsin maalle mitä asioille pitäisi tehdä. Jollain tapaa vierastan suuria kaupunkien kaduilla tapahtuvia mielenosoituksia, missä nyrkit pystyssä joukko ihmisiä huutaa yhteen ääneen iskulauseitaan. Varmasti monelle tärkeitä tapahtumia, mutta itse helposti ironisoin senkaltaista vaikuttamista. Onko se enemmän niitä ihmisiä varten vai asioita muuttaakseen? Joukossa on toki voimaa, suuri massa on näyttävä, mutta se tunne mikä mielenosoittajien keskuudessa on ei aina välity ulospäin. Mielenosoitukset nähdään helposti vain joukkona rähiseviä mellakoitsijoita tai haihaittelijoita. Jossain peräkylillä mielenosoitukset ei ole yleisöä varten, ei edes mielenosoittajia varten vaan hyvin konkreettisesti vaikkapa juuri tuota Rukonevan suota varten ja kaikkia niitä lajeja, joita siellä tapaa.
Suolle saimme mediaa paikalle, joka oli toki yksi tarkoituskin. Valokuvaajat huomioivat heti lapset, joka on samalla niin sympaattista ja oksettavaa. Ihan kuin tulisin paikalle lasteni kanssa vain saadakseni kamerat meitä kohti, pakottaen lapseni jokaisen haluamani asian maskotiksi tai herättääkseni huomiota, jopa pahennusta. Samaan aikaan kuitenkin luonnonsuojelua tehdään juuri seuraaville sukupolville ja henkilökohtaisella tasolla taas lapset kulkevat sinne minne minäkin. Muistin toki tuolla suolla kuten muissakin mielenosoituksissa sanoa lapsille, että kun poliisi kuvaa, käännä pää. En halua riskeerata lasteni tulevaisuutta maailmanparantajina, jos he jo alle kouluikäisenä ovat supon nauhoilla ja profiloituneina ekoanarkisteiksi.
Kaiken kaikkiaan ihana päivä suolla. Aurinkoa, mukavia ihmisiä, mämmiä, lakkoja (pakastepurkista) ja vähän Vapon äijälle päänaukomista. Kaikkea hyvää. Myös jatkossa toivon löytäväni itseni tuonkaltaisista rauhallisista mielenosoituksista lasteni kanssa sekä näkeväni että tuo Parkanon Rukonevakin saisi säilyä luonnonkaltaisena suona ilman ainuttakaan uutta ojaa.
Lisää kuvia mielenosoituksesta on nähtävissä täällä. Suomen luonnonsuojeluliitto myös tiedotti tapahtumasta. Valtioenemmistöisen turvetuotantoyhtiön Vapon virheellistä tietoa välittävään kampanjaan voi tutustua myös netissä. Vapon propagandaa vastaan on perustettu Facebookissa ryhmä Vastaääni Vapon vedätykselle. Osoita mielipiteesi ja ”tykkää siitä”!

Puumajassa pienten metsien saarella

Teksti Päivi Mattila

Asun tällä hetkellä  kaupungissa, joten en käy metsässä läheskään niin usein kuin haluaisin. Mielenterveyteni nojaa kuitenkin siihen, että halutessani bussi vie patikoimiskelpoiseen metsään tunnissa. On tärkeä tietää, että se on siellä: ei tietenkään pelkästään minulle itselleni vaan metsoille, ilveksille ja kaikenkarvaisille hyönteisille.

Metsien rakastajana ahdistuin vieraillessani tänä keväänä Briteissä. Kaikkialla oli vain lammaslaitumia, peltoja ja talomerta. Saaren metsäpeite on hävitetty jo satoja vuosia sitten, joten siellä kaupungit alkoivat muutaman viikon päästä tuntua tietyssä mielessä vankilan suljetuilta osastoilta.

Harvoja jäljellä olevia paikkoja puolustetaan kuitenkin sitoutuneesti. Osallistuin Etelä-Englannissa Titnoren protestileirille, jossa aktivistit ovat vuodesta 2006 pitäneet majaa sikäläisen tammea ja pyökkiä kasvavan aarniometsän puolesta. Samat ihmiset eivät tietenkään ole olleet leirillä koko aikaa, vaan porukka vaihtuu.

Paikan erikoisuus oli aurinkopaneelein toimiva oma radioasema, joka lähetti iltaisin ohjelmaa metsän suojelun puolesta. Ja missäs lähetysstudio oli? Parinkymmenen metrin korkeudella puun latvassa!

Puumajoissa myös asutaan ja nukutaan. Majat ovat hyödyllisiä mahdollisen häätämisen hidastamiseksi, mutta vähintään yhtä tärkeää on, että niissä on hauska asua. Villi luonto tulee automaattisesti osaksi arkea. Kotosuomessa kuulen kyllä lokkien kaijatuksen ikkunasta, mutta oravan askeleet kerrostalokatto vaimentaa liian tehokkaasti.

Kirjoittaja on metsissä pienestä saakka leikkinyt pirkanmaalainen.