Retkellä hakkuiden uhkaamissa Pesiöjärven saarissa

Teksti: Hanna Jauhiainen
Kuvat: Luonto-Liiton metsäryhmä

Vietimme viikonlopun Pesiöjärven maisemissa Suomussalmella helmikuun lopussa 2015. Suksi luisti ja saarten vanhojen metsien katveessa mieli tahtoi virittyä hiihtolomatunnelmiin, mutta retkellämme oli myös tarkoitus. Järven saaria uhkaavat nimittäin Metsähallituksen hakkuut, jotka voivat alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Aamuauringon valo pilkottaa pilvien lomasta Honkasaaren takana.
Aamuauringon valo pilkottaa pilvien lomasta Honkasaaren takana.

Leuto sää tuo saarille ehkä hiukan lisäaikaa: jäätie ei vielä kanna rekkaa eikä se näillä keleillä vahvistu. Metsähallitus on kuitenkin uhonnut tuovansa puut saarista vaikka traktorilla jollei jäätietä saada kantamaan rekkaa. Toistaiseksi hakkuut eivät ole alkaneet. Kävimme paikalla protestoimassa tulevia hakkuita, tarkkailemassa tilannetta ja tutustumassa alueen luonnonarvoihin.

Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.
Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.
Kansallisomaisuusbandis
Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.

 

Saaret on merkitty maakuntakaavassa virkistysalueiksi. Hakkuut heikentäisivät saarten virkistysarvoja väistämättä, minkä myös Kainuun ELY-keskus on todennut muistiossaan. Ajourat ja hakkuun jäljet tulisivat näkymään saarten luonnossa vielä pitkään. Hakkuut vaikuttaisivat negatiivisesti myös maisemaan. Alueen matkailuyrittäjät tuskin ilahtuisivat maisema-arvojen heikentymisestä, sillä Kainuun matkailun tärkein vetonaula on luonto. Hakkuut ovatkin herättäneet vastustusta paikallisten keskuudessa.

Honkasaaren rannalla on virkistytty nuotion äärellä.
Honkasaaren rannalla on virkistytty nuotion äärellä.

Saarten luonto on monipuolista ja vaihtelevaa. Honka- ja Kutusaari ovat puustoltaan mäntyvaltaisia, kun taas Lehto- ja Kumpusaaressa on enemmän kuusivaltaista iäkästä sekametsää. Saarilta löytyi useita vanhan metsän ilmentäjälajeja, joista silmälläpidettäviä oli kolme (korpiluppo, kanadanluppo ja hentoneulajäkälä) sekä vaarantuneeksi luokiteltu aarninappu, joka elää vanhojen kuusten kuorella.

Lajiston tonkimista. Tältä kuusivanhukselta löytyi aarninappu.
Lajiston tonkimista. Tältä kuusivanhukselta löytyi aarninappu.
Kumpusaaren korpiluppokuusikkoa.
Kumpusaaren korpiluppokuusikkoa.

Lisäksi Lehtosaaressa epäillään esiintyvän liito-oravaa. ELY-keskus on kieltäny hakkuut Lehtosaaressa ennen kunnollisen liito-oravaselvityksen tekemistä. Tähän vuodenaikaan luotettavan liito-oravaselvityksen tekeminen on mahdotonta. Metsähallitus aikoo yhä kuitenkin hakata muissa saarissa. Paha vain, että jäätie kulkee ensin Lehtosaareen ja sen kautta muihin saariin. Tielinja on merkitty kulkemaan suoraan Lehtosaaren läpi.

Lehtosaaren monimuotoista metsää. Taka-alalla näkyvä keltainen nauha on tielinjan merkki.
Lehtosaaren monimuotoista metsää. Taka-alalla näkyvä keltainen nauha on tielinjan merkki.
Lehtosaaren metsää.
Lehtosaaren metsää.

Toivon, että vielä monet pääsevät retkeilemään Pesiöjärven rauhaisissa maisemissa siinä tilassa kuin ne ovat nyt. Metsähallituksen maat ovat meidän kaikkien yhteistä omaisuutta ja tällaisten pienten, virkistys- ja luonnonarvoiltaan merkittävien saarten parturoiminen on Metsähallitukselta, omaisuutemme vartijalta, kovin lyhytnäköistä ja piittaamatonta toimintaa.

Lisää aiheesta:

Metsälähettiläskoulutus Tampereella 28.9.2014

Teksti: Iiris Kallajoki

Helsingin metsälähettiläskoulutus pidettiin Pauligin huvilalla 5.10.2014. Kuva: Sanjaana Gavalas.
Helsingin metsälähettiläskoulutus pidettiin Pauligin huvilalla 5.10.2014. Kuva: Sanjaana Gavalas.

Kauniina syksyisenä sunnuntaina reilu kuukausi sitten, kun lehdet olivat vielä puissa, kokoontui kymmenkunta ihmistä vanhaan tiilirakennukseen Tammerkosken rantaan. Heitä yhdisti rakkaus hämyisiä, valoisia ja linnunlaululla silattuja metsiä kohtaan, ja tänään heillä kaikilla oli yhteinen päämäärä. He olivat saapuneet Tampereelle oppiakseen Luonto-Liiton metsälähettiläiksi ja viedäkseen metsien ilo- ja hätäsanomaa eteenpäin yläkoulujen nuorille.

Nyt vedämme villasukat jalkaan, otamme teetä lämmikkeeksi ja keskitymme itse asiaan. Aloittakaamme tutustumalla hieman koulutuksen järjestäjään ja blogin ylläpitäjään, Luonto-Liittoon. Luonto-Liitolla on ilmasto-, metsä-, peto- ja itämerilähettiläitä, jotka kiertävät kouluissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa tukemassa ympäristökasvatusta, herättelemässä oppilaiden kiinnostusta ympäristöasioita kohtaan ja rohkaisemassa oppilaita osallistumaan lähiympäristöään koskevaan keskusteluun. Vierailut ovat kouluille täysin maksuttomia, ja lähettiläät saavat Luonto-Liitolta korvauksen pitämistään tunneista.

Metsälähettiläät herättelevät koululaisten metsäsuhdetta joko perinteisen luentomaisesti tai uudemman draamavierailun keinoin. Tammerkosken voimalan vanhassa ja vilpoisessa hallintahuoneessa tutustumme ensin luentopohjaiseen kouluvierailuun. Vaikka tunti on luentopohjainen, ei lähettilään pitämän tunnin ole tarkoitus muistuttaa tavallista oppituntia. Oppilaat voivat ehkä astua luokkahuoneeseen, jossa pulpetit on työnnetty sivuun, lattialla on syksyn lehtiä ja taustalta kuuluu linnunlaulua. Tunnin aikana olisi tarkoitus saada nuoret keskustelemaan, kiinnostumaan ja ajattelemaan itse. Faktaa tulee toki myös. Mitä olikaan biodiversiteetti, ja miksi luonnonsuojelijoiden ja metsätalouden luvut Suomen suojellusta metsäpinta-alasta eroavat toisistaan niin suuresti? Kotiin pyritään antamaan konkreettisia vinkkejä, joilla jokainen voi edistää metsien suojelua. ”Korvaa, kuluta vähemmän, käytä uudelleen, kierrätä” jää muistuttamaan ekologisemmasta elämästä myös oman korvan taakse.

Maittavan lounastauon jälkeen sukellamme draamavierailun saloihin. Draaman ideana on herkistää ja koskettaa arjen keskellä, antaa mahdollisuus irrotella luovasti ja kohottaa itsetuntoa. Jokainen osallistuu ja voi draaman turvin olla hetken joku muu kuin oma itsensä. Pienten draamatarinoiden kautta koemme yhdessä rakasta lähimetsää uhkaavan tilanteen ja käsittelemme metsien suojeluun liittyviä asioita ja näkökulmia konkreettisesti monelta eri kantilta. Koulutuksen loppukeskustelun perusteella jäi monelle tulevalle metsälähettiläälle ehkä parhaiten mieleen puiden avuttomuus metsurin edessä, draaman keinoin koettuna. Saimme tehtäväksemme muodostaa metsän ja luoda sen äänimaailman. Yhtäkkiä saapui puiden keskelle metsuri moottorisahoineen, ja puut hiljenivät yksi toisensa jälkeen kykenemättä vastarintaan. Avohakkuun jäljiltä seisomaan jääneet lakisääteiset puut suhisivat hiljaa ja yksinään siinä missä aiempi metsä oli humissut ja livertänyt. Metsällä ei ole omaa ääntä, joten meidän pitää puhua metsien puolesta.

Itse en vielä ole kouluvierailuille ehtinyt. Luulen, että minulle suurin haaste on muistaa että nuorten ei tarvitse olla metsiensuojelun kannalla, vaan heillä on oikeus omaan mielipiteeseensä. Että jätän tilaa nuorten omalle ajattelulle, enkä kaada heidän päähänsä omia näkemyksiäni. Jännittää, saanko nuoret mukaan keskusteluun tai heittäytymään draaman vietäväksi. Olisi kuitenkin hienoa, jos edes yksi nuori alkaisi ajatella ja kiinnostuisi metsistä hiukan lisää. Hänhän voisi olla tulevaisuuden metsiensuojelija. Koulutuksen päätyttyä lähti Tammerkosken rantamilta joukko innostuneita lähettiläitä viemään metsän ääntä kukin omalle taholleen.

Uudet ja vanhat metsälähettiläät kiertävät yläkouluissa vielä loppuvuoden ajan. Ensi vuoden rahoitus metsälähettilästoiminnalle ei ole varmistunut. Toivottavasti rahaa löytyy, jotta koulut saisivat jatkossakin tilata ilmaisia ja inspiroivia tunteja Luonto-Liitolta. Lisää metsälähettiläistä ja muista Luonto-Liiton kouluvierailuista täällä.

Kirjoittaja on kaupungista maalle muuttanut biologin alku, joka edistää metsien suojelua Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiirin metsäjaoksessa.

Helmikuun metsä: Takapihametsä Seinäjoen Kivistössä

Teksti: Emilia Pippola

Minä (keskellä) leikkimässä metsässä naapurin Annan ja Jaakon kanssa vuoden 1990 paikkeilla. Kuva: Lauri Pippola.
Minä (keskellä) leikkimässä metsässä naapurin Annan ja Jaakon kanssa vuoden 1990 paikkeilla. Kuva: Lauri Pippola.

Metsä, jossa olen viettänyt ehkä eniten aikaa, sijaitsee lapsuudenkotini takapihalla Seinäjoen Kivistön omakotitalolähiössä. Se on kapea kaitale lähitalojen ja teiden välissä.

Lapsena en miettinyt metsää sen tarkemmin, mutta merkityksellinen se oli. Monet parhaimmista ulkoleikeistä sijoittuivat juuri metsään. Se oli näyttämönä muun muassa Tarzan-aiheisissa leikeissä, ja sieltä löytyi hyviä piilopaikkoja purkkikseen. Metsän läpi oli myös kiva oikaista, kun halusi käydä lähikaupassa tai leikkipuistossa. Ja sieltä poimittiin lähes poikkeuksetta marjat satokauden ensimmäiseen mustikkapiirakkaan!

Nykyään katson metsää eri silmin. Harmittelen, kun sitä niin ahkerasti harvennetaan, mutta lahopuita ei jätetä. Sen läpi kulkee myös turhan paljon polkuja, ja ”valtaväylä” on laajentunut viime vuosina lähes tien levyiseksi.

Puutteistaan huolimatta metsä on vieläkin tärkeä. Sinne on mukava tuijotella keittiön ikkunasta. Katsoa lumihiutaleiden putoilevan tai oravan kiipeilevän. Monesti olen ikkunasta asti nähnyt muurahaiskeossa kevään ensimmäiset muurahaiset. Ja metsän kautta oikaisen mielelläni nykyäänkin, vaikka tiedän osaltani leventävän polkuja.

Metsä on nykyisin minulle myös muistutus siitä, miten tärkeitä pienet – ja jopa varsin yksitoikkoiset – metsät voivat olla. Lapsille ne ovat lyömättömiä leikkipaikkoja, ja aikuisille ne tarjoavat ainakin levollisuutta asuinympäristöön. Voi kunpa mahdollisimman monella olisi kotinsa lähellä ”oma” metsä!

Levein metsän läpi kulkevista poluista marraskuussa 2012. Kuva: Emilia Pippola.
Levein metsän läpi kulkevista poluista marraskuussa 2012. Kuva: Emilia Pippola.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Monimuotoisen metsän taika -näyttely lainattavissa Luonto-Liitosta

Korppi

Teksti: Emilia Pippola

Näyttely kertoo sadunhohtoisen tarinan tytöstä ja pojasta, jotka joutuvat metsänpeittoon. Taika muuttaa tytön korpiksi ja metsä lumoaa ystävykset. Mutta vapautuvatko he koskaan taian vallasta?

Luonto-Liitto on tehnyt Monimuotoisen metsän taika -näyttelyn, jossa kuljetaan puustoisilta soilta lehtoihin ja aarniometsiin sekä muihin metsäisiin elinympäristöihin. Metsistä löytyy niin tyypillisiä kuin harvinaisiakin eliöitä. Kokonaisuudessaan näyttely kertoo luonnon monimuotoisuudesta, joka kannattelee myös ihmistä.

UnijulisteEtenkin monelle kaupunkilaisnuorelle metsä on melko vieras ympäristö. Siksi näyttelyn erityiseksi kohderyhmäksi on valittu nuoret, ja tieto esitellään tunteisiin vetoavan tarinan ja kuvien kautta.

Lainattava ja helposti ripustettava näyttely on suunnattu erityisesti yläkoululaisille metsäopetuksen virikemateriaaliksi, mutta se sopii nuoremmillekin. Koulujen lisäksi näyttelyn voi toki lainata muihinkin tiloihin ja tapahtumiin.

Näyttely koostuu 12 kankaisesta valokuvataulusta, joissa piirretyt hahmot seikkailevat. Näyttelyn teemoja voi syventää tehtäväpaketin sekä paperijulisteiden avulla. Lisäksi saatavilla on tunnelmallinen ääniraita omalle MP3-soittimelle.

Lisätiedot ja tilaukset:

  • Malva Green, Luonto-Liiton ympäristökasvatuspäällikkö, malva.green (ät) luontoliitto.fi

Monimuotoisen metsän taika -näyttelyn yhtenä lähtökohtana on ollut tarina kadonneesta tähdestä. Sen kautta voi virittäytyä näyttelyn tunnelmiin:

”Metsänhaltia panee metsämieheltä metsän lukkoon, jos kohtelee huonosti saalistaan” -mitä voimme oppia kansanperinteemme metsäsuhteesta?

Image

Teksti: Kati Tiitola

Kansanperinteemme metsäsuhdetta tarkastellessa on surullista havaita, miten paljon hienovaraisia elementtejä kulttuurimme on kadottanut suhtautumisessaan metsään. Nyky-Suomessa metsä näyttäytyy usein yksinomaan resurssina, jonka arvo perustuu siitä saatavaan taloudelliseen hyötyyn. Metsäsuhteesta puuttuu usein myös vanhoista uskomuksista heijastuva vastavuoroisuus ja kunnioittavuus: etääntyminen metsästä ja luonnosta on luonut kulttuurin, joka ei enää koe selviytymisensä riippuvan luonnosta, vaan suhtaudumme luontoon itsestämme erillisenä. Kulttuurimme on luonut harhan, jonka mukaan oma hyvinvointimme ei enää olekaan riippuvainen metsiemme ja muun ympäröivän luonnon tilasta.

Kansantarinoiden näkökulmasta tarkasteltuna entisajan metsä oli täynnä elämää: siellä kuljettiin aistit avoinna havainnoiden ja erilaisia merkkejä tulkiten. Herkistyminen luonnolle oli elintärkeää, koska se saattoi parhaimmillaan pelastaa metsässäkulkijan hengen. Kansantarinoissa usein toistuva teema kertoo siitä, miten metsämies on asettunut makuulle, jolloin hän herää varoittavaan ääneen. Ähtärissä taltioidussa tarinassa mies herää metsänhaltijan ärjäisyyn: ” Nouse ylös joutuin siitä paikalta, vanha mies panee maata!”. Mies herää, nousee ylös ja saman tien suuri honka kaatuu tien poikki juuri sille kohdalle, missä mies on maannut. (Myytillisiä tarinoita, toim. Lauri Simonsuuri, s. 374).

Kansantarinoista piirtyvästä metsäsuhteesta heijastuu ennen kaikkea vastavuoroisuuden käsitys. Metsänkävijä suhtautuu metsään elävänä ja kunnioitettavana subjektina. Mikäli teet metsälle pahaa etkä kunnioita sitä, se asettaa tiellesi vaikeuksia. Mikäli kunnioitat metsää ja metsänväkeä, se tekee sinulle palveluksia ja on puolellasi. Tämä tematiikka nousee esille esimerkiksi tarinassa, jossa metsämies kohtaa metsänneidon nuotiolla. Euralaisessa tarinassa metsämiehen kohdellessa metsänneitoa hyvin ja asiallisesti tarjoten tälle yösijan ja ruokaa, metsänneito palkitsee hänet hyvällä saalisonnella. Mikäli mies ei kunnioita metsänneitoa vaan pilkkaa tätä tai häätää tämän pois, lähettää metsänneito metsämiehen tielle suuren karhun, joka käy miehen kimppuun. (Myytillisiä tarinoita, s. 378). Vanhan kansan uskomuksissa oli itsestään selvää, että metsästäjän tuli kunnioittaa myös saalistaan. Muuruvedeltä tallennetun haastattelun mukaan: ”Metsänhaltia panee metsämieheltä metsän lukkoon, jos kohtelee huonosti saalistaan”. (Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s.59).

Metsä on alun perin tarkoittanut rajaa. Metsä merkitsi ihmisille ikään kuin valtakuntaa, johon mentiin vierailulle. Tässä valtakunnassa oli tärkeää noudattaa tarkoin normeja, jotta vältyttiin niiltä vaaroilta, joita siihen liittyi. Metsä saattoi mahtavuudessaan olla myös vaarallinen ja pelottavakin paikka, ja myös siksi sitä tuli kunnioittaa.

Eräs yleinen teema kansanperinteen metsätarinoissa on metsänpeittoon joutuminen. Metsänpeittoa kuvataan tilaksi, jossa metsä on lumonnut kulkijan, ja kaapannut tämän tuonpuoleiseen maailmaan, jossa kaikki on päinvastoin kuin normaalisti. Metsänpeittoon joutunut voi muuttua kannoksi tai kiveksi, eikä hän tunne enää tuttuja paikkoja. Metsänpeitossa olija saattaa nähdä etsijänsä, mutta nämä eivät kuule eivätkä näe häntä. Metsänpeittoon saattoi joutua metsänhaltijan lumouksen johdosta, kuten Koivistolta vuonna 1938 tallennetusta tarinasta käy ilmi:

Mummini kertoi, että yhen kerran oli mies jäänyt metsän peittoon. Oli ollut talvi, hää oli hiihtänyt suksilla, koko yön hiihti ja aina kuuli koiran haukuntaa, mutta hää ei vaan tarkannut sitä kohten. Hiihti, hiihti itsensä väsyksiin ja lopuksi rupesi lukemaan Isä meitää takaperin. Tuli aamu, niin hää oli oman peltonsa veräjällä ja oli koko yön hiihtänyt oman peltonsa ympäri, mut ei vaan osannu kotiheese, vaikka koiran haukunta kuului hänen omasta kodistaan. Mut metsänhaltija kun oli hänet lumonnut niin, että hää joutui metsän peittoon.”

Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s. 62-64

Sittemmin ihminen on ottanut metsän haltuunsa, anastanut sen voiman ja mahtavuuden ja asettanut itsensä röyhkeästi metsän valtiaaksi. Onko Etelä-Suomen talousmetsistä enää löydettävissä taikaa? Pienet metsäpläntit, jotka rajautuvat joka suunnasta autoteihin, eivät saa aikaan samanlaista kunnioitusta herättävää pienuuden tunnetta, jonka voi kokea suuressa kirveen koskemattomassa erämaametsässä. Tällaiset kunnioitusta herättävät metsäkokemukset, joita kokiessaan ihminen tuntee itsensä pieneksi suuren luonnon keskellä, olisivat mielestäni elintärkeitä myös nykyihmiselle, koska ne luovat elämäämme perspektiiviä, auttavat hahmottamaan omaa läheistä kohtalon yhteyttämme luonnon kanssa ja asettavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Nämä metsäkokemukset auttavat meitä hahmottamaan, mitkä asiat oikeasti ovat tärkeitä ja mitkä toisarvoisia.

Lähteet:

Simonsuuri (toim.) 1975: Myytillisiä tarinoita.

Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni 1997: Puiden kansa.

Kirjoittaja toimii tällä hetkellä Luonto-Liitossa harjoittelijana.

Joulukuun metsä – Jyväskylän Laajavuori

Teksti: Aura Yliselä

Minulle rakkain metsä on lapsuuteni retkeily- ja ulkoilumetsä, Jyväskylän Laajavuori. Alueen metsissä kuljin kavereiden tai perheen kanssa, yksin tai koirien kanssa. Vaikka ulkoilin Laajavuoressa myös yhdessä muiden kanssa, elävimmät muistoni metsästä liittyvät retkiin, joilla kuljin kilometrikaupalla metsissä yksin. Olin ajatuksissani, kuuntelin metsän ääniä, kiikaroin ja opettelin tunnistamaan lintuja, poimin marjoja ja kuljin ristiin rastiin tuttuja polkuja.

Kaupungin lähimetsäksi Laajavuoresta löytyy yllättävän monipuolista maastoa. On soita, aarniometsän tyyppisiä kuusikoita, vanhoille laskettelurinteiden pohjille syntyneitä niittyjä ja valitettavasti myös hakkuuraiskioita.

Laajavuoren metsässä risteilee 4 kilometrin mittainen luontopolku, joka antaa monipuolisen kuvan alueen luonnosta. Polun alku on Vuorilammen lähistöllä ja loppupää Laajavuoren laskettelukeskuksella. Lisäksi metsämaastossa risteilee talvisin aktiivisessa käytössä oleva hiihtolatujen verkosto, sekä vanhat Jyväskylän Suurajoissa käytössä olleet rallipolut.

Lapsena erityisesti nuo ralliautoja varten kauniiseen metsään puhkotut autotiet saivat ympäristötietoisuuteni heräämään. Vielä 80-luvulla rallien erikoiskokeita ajettiin Laajavuoressa, ja minulle, metsässä liikkumaan tottuneelle lapselle, vuotuinen ralliviikonloppu tarkoitti sitä että rakkaat ulkoilumaastoni riistettiin minulta. Ralliautot ajoivat mutkaisilla teillä tuhatta ja sataa, näkyvyyden ollessa todella huono. On ihme, ettei erikoiskokeilla sattunut enempää vakavia onnettomuuksia.

Nykyisin rallien päävarikko on siirretty Laajavuoresta lähemmäs kaupungin keskustaa, joten ralliautot eivät enää valtaa rakasta lapsuuteni metsää. Ikuisen vihan autourheilua kohtaan kotikaupunkini rallitapahtuma kuitenkin sai aikaan. Myöhemmin olin järjestämässä rallien vastaisia neppiautokilpailuja Pienajoja, kadunvaltausjuhlia ja mielenosoituksia.

Laajavuoresta muistan erityisesti luonnon hiljaisuuden. Metsään saattoi kulkea niin kauas, että liikenteen humina kuului enää heikosti kaukaisuudessa. Tämän vuoksi lapsena suututtikin niin paljon, kun äänekkäät ralliautot veivät minulta pois metsän hiljaisuuden.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Sarjan aiemmat osat:

Alkuperäiskansat ja metsä: Batwa -kulttuurin myötä on katoamassa valtavasti arvokasta tietoa metsistä

Teksti ja kuvat Kati Tiitola

Maisemaa Mgahingan kansallispuistosta.

Vierailin Ugandassa turkulaisen Etnia ry:n ja Radio Robin Hoodin kehitysyhteistyöhankkeen tiimoilta heinäkuussa 2010. Matkasimme pieneen Kisoron kaupunkiin tutustumaan paikallisen alkuperäiskansan, batwojen, asemaan ja elinoloihin sekä tapaamaan alkuperäiskansan asemaa kohentamaan pyrkivän batwa-toimiston työntekijöitä. Mieleenpainuva matka herätti paljon ajatuksia alkuperäiskansoihin ja luonnonsuojeluun liittyvästä tematiikasta. Batwojen kohtalo on surullinen esimerkki siitä, miten vuosituhansia vanhan kulttuurin myötä on vaarassa kadota valtava määrä tietoa ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta.

”Metsän ihmiset”

Matkalla pääkaupungista Kampalasta Kisoroon maiseman hallitsevin elementti ei jää epäselväksi; metsää on raivattu urakalla maanviljelyn tarpeisiin. Tasainen peltojen ja pienten kylien värittämä maisema muuttuu metsäisemmäksi vasta matkattuamme kymmenisen tuntia ja saavuttuamme Lounais-Ugandan vuoristoalueelle lähellä Kongon demokraattisen tasavallan ja Ruandan rajaa. Täällä sijaitsevat harvat säästyneet metsäalueet, jotka tarjoavat kodin muun muassa erittäin uhanalaisille vuorigorilloille. Näissä metsissä on kehittynyt myös ikivanha kulttuuri, jolle metsä on merkinnyt kaikkea. Batwojen kulttuuri on yksi maailman vanhimmista: heidän arvellaan asettuneen Keski-Afrikan vuoristojen metsiin jopa 60 000 vuotta sitten. Batwat ovat näin ollen olleet alueen ensimmäisiä ihmisasukkaita. Batwat kutsuvat itseään nimellä ”metsän ihmiset”.

Batwoilla on perinteisesti ollut hyvin voimakas ja läheinen suhde metsään, joka on luonut pohjan heidän metsästykseen ja keräilyyn pohjautuvalle elinkeinoilleen ja koko kulttuurilleen. Metsä on merkinnyt batwoille kaikkea sekä aineellisessa että henkisessä mielessä. Antropologi Colin Turnbullin mukaan läheinen yhteys metsään kattaa koko batwojen henkisen, sosiaalisen ja kulttuurisen maailman (Turnbull 1961: The Forest People). Keskisen Afrikan metsissä on kehittynyt vuosituhansien saatossa kulttuuri, jonka elinehtona on ollut elinympäristön kunnioittaminen: batwa-yhteisöissä luonnonvaroja ei koskaan ole kulutettu kestämättömällä tavalla. Esimerkiksi metsästämistä yli välttämättömän tarpeen on batwa-yhteisössä pidetty suurena rikkomuksena.

Juuriltaan revitty kulttuuri

Batwojen elämäntapa jatkui Luonais-Ugandan metsissä katkeamattomana 1930-luvulle saakka, jolloin heidän pääsyään metsiin alettiin ensimmäisen kerran rajoittaa hallituksen toimesta. Lopullisesti batwat karkoitettiin asuinalueiltaan kansallispuistojen tieltä 1990-luvun alussa. Heidän tuhansia vuosia asuttamiensa metsien alueilla sijaitsevat nykyään Bwindin ja Mgahingan kansallispuistot sekä Echuyan metsiensuojelualue. Alueet suojeltiin, jotta arvokkaat luontokohteet oltaisiin säästetty ihmisten aiheuttamalta tuholta ja uhanalaiset gorillat pelastettu sukupuutolta. Valitettavasti tässä prosessissa jätettiin täysin vaille oikeuksia alueen alkuperäinen väestö, joka ei missään vaiheessa ole ollut osallinen kestämättömään luonnonvarojen hyödyntämiseen tai metsien tuhoamiseen.

Nykyään batwoilla ei ole lainkaan pääsyä kotimetsiinsä, ja vuosituhansia vanha kulttuuri on revitty juuriltaan. Batwojen siirryttyä metsistä pelloille ja esikaupungin kurjiin slummeihin on häviämässä myös valtava määrä tietoa metsistä, sen eläimistöstä ja esimerkiksi lääkekasveista, joiden hyödyntämistä koskeva tieto on batwoilla ollut omaa luokkaansa. Batwojen siirryttyä metsistä ympäröiviin kyliin myös uskonto on vaihtunut kristinuskoksi. Batwojen luonnonuskonnon pyhät paikat, kuten pyhät puut, ovat jääneet vanhoille asuinseuduille ja koko henkisen kulttuurin pohja metsien myötä hävinnyt. Perimätieto ei siirry eteen päin nuoremmille sukupolville, koska vanha tieto ei enää auta uusia sukupolvia selviytymään elämässä.

Ugandan hallitus ei ole korvannut batwoille heidän menettämiään alueita: heidän ei ole katsottu omistaneen maata, sillä käsitys maan omistamisesta on batwoille kuten muillekin metsästäjä-keräilijäkansoille ollut vieras. He yrittävät elättää itsensä kerjäämällä, satunnaisilla töillä sekä turisteille tarkoitetuilla tanssinäytöksillä ja kylävierailuilla, joiden yhteydessä he joutuvat usein alueen valtaväestön hyväksikäyttämiksi. Turistien maksama palkkio menee usein vierailujen järjestäjien taskuun sen sijaan, että batwat itse hyötyisivät turismista.

Batwat ovat Ugandan köyhin ja syrjityin etninen vähemmistö ja heidän terveydellinen tilanteensa on surkea: odotettavissa oleva elinikä on hyvin matala ja lapsikuolleisuus korkealla. Perinteisesti batwa-yhteisöt ovat metsästäjä-keräilijäkulttuurien tapaan olleet sekä sosiaalisesti että sukupuolisesti hyvin tasa-arvoisia. Uuden tilanteen myötä naiset ja tytöt ovat ajautuneet erittäin haavoittuvaiseen asemaan.

Batwa-lapsia ja-naisia Kisorossa.

Batwa-kulttuurin ja metsien tulevaisuus kulkevat käsi kädessä

Ugandan luonnonsuojelualueista vastaava Ugandan Wildlife Authority on tehnyt aikanaan lyhytnäköisen päätöksen sortaessaan räikeästi alueen alkuperäiskansaa, joka ei missään vaiheessa ole ollut osallinen luonnonvarojen liialliseen kuluttamiseen. Pientä valon pilkahdusta on havaittavissa UWA:n ja Batwa-toimiston uudessa hankkeessa, Batwa Trailissa, jossa batwat osallistuvat kansallispuistoon kohdistuvaan turismiin omilla ehdoillaan. Batwa Trail on vaelluspolku Mgahinghan kansallispuistossa, jossa batwat esittelevät kulttuuriperintöään, esimerkiksi lääkekasvien käyttöä ja metsästystekniikoita turisteille ja samalla siirtävät perimätietoa eteen päin yhteisön nuorille jäsenille. Batwa Trailin tuotto menee kokonaisuudessaan Batwa-yhteisön elinolojen parantamiseen.

Ugandan batwojen kohtalo on surullinen esimerkki siitä, miten luonnonsuojelullisia toimenpiteitä voidaan toteuttaa katastrofaalisin keinoin. Vierailu Kisorossa osoitti kuitenkin pientä toivoa siitä, että myös Ugandan luonnonsuojeluviranomaiset olisivat alkaneet ymmärtää, että batwa-kulttuurin säilyminen ja alueen metsien tulevaisuus kulkevat käsi kädessä. Ehkä eniten asiaan voisivat vaikuttaa Ugandalle taloudellisesti tärkeät gorilla- ja luontoturistit, joiden soisi tulevan enenevissä määrin tietoisiksi batwojen tilanteesta ja vaativan viranomaisia toimimaan niin, että batwojen sortaminen turismin varjolla loppuisi, ja heille suotaisiin oikeus oman kulttuurinsa harjoittamiseen ja ylläpitämiseen.

Kirjoittaja on koulutukseltaan kulttuurintutkija ja toimii tällä hetkellä harjoittelijana Luonto-Liitossa.

Esittele sinulle merkityksellinen metsä!

Luonto-Liiton metsäryhmä aloittaa metsäblogissa juttusarjan ”Kuukauden metsä”, jossa esitellään kerran kuussa yksi erityinen metsä. Lähetä meille pieni juttu itsellesi läheisestä tai tärkeästä metsästä! Haluamme kuulla metsistä, joihin liittyy jokin omakohtainen kokemus tai tarina, tai joka on tavalla tai toisella tärkeä kirjoittajalle. Metsä voi olla vaikkapa pieni kaupunkimetsä tai aarniometsä tiettömien taipalaitten takana tai jotain siitä väliltä; tärkeintä on kirjoittajan omakohtainen suhde kyseiseen metsään. Kerro vapaasti missä ja millainen metsä on, miksi kyseinen metsä on sinulle tärkeä, millaisia muistoja siihen liittyy ja mitä siellä olet kokenut. Liitä juttuun myös kuva tai kuvia metsästä.

Kirjoitukset voi lähettää sähköpostitse Mai Suomiselle mai.suominen(at)gmail.com.

Terveyttä metsästä

Teksti Sini Heikkilä

Olen taipuvainen uskomaan, että ihminen on pääasiassa itsekäs laji. Sen vuoksi metsiensuojelussa, kuten muussakin ympäristönsuojelussa, myös ihmislähtöiset perustelut ovat tervetulleita. Viimeaikaiset tutkimukset antavat viitteitä siitä, että monet tällaisista perusteluista liittyvät meille tärkeään asiaan, terveyteen.

Metla järjesti Helsingissä toukokuun lopulla mielenkiintoisen seminaarin Nature promoting human health, jossa esiteltiin aiheeseen liittyvää uusinta tutkimusta. Luonnossa ja etenkin metsäisessä ympäristössä liikkuminen näyttäisi vaikuttavan positiivisesti niin ihmisen psyykkiseen kuin fyysiseenkin terveyteen, alkaen positiivisen ajattelun lisääntymisestä stressin lievittymiseen ja jopa syövän ehkäisyyn!

Metsien tervehdyttävä vaikutus liittyy luultavasti siihen seikkaan, että ihminen on psyko-fyysinen kokonaisuus: täysin fysiologisiltakin vaikuttavien sairauksien taustalla on usein myös psyykkisiä tekijöitä. Itämainen lääketiede on jo kauan ymmärtänyt tämän. Esimerkiksi Japanissa ns. metsäkylpyä – metsäisessä ympäristössä kävelyä, jonka aikana mieli lepää – on pidetty ihmisen terveydelle hyvänä, ja nyt tieteellinen tutkimus on vahvistamassa tätä.

Lisätutkimusta tarvitaan vielä paljon, mutta alustavat tulokset ovat vähintäänkin mielenkiintoisia. Entä jos luonnosta erkaantumisella ja luonnossa olemisen vähentymisellä on suuri merkitys lukuisien vakavien sairauksien lisääntymiseen? Kuinka saamme ihmiset ymmärtämään, että luontomaisessa ympäristössä oleminen on perustavanlaatuista hyvinvoinnillemme?  Jos onnistumme tässä, uskon että metsiensuojelutyö saa siinä sivussa aivan uutta puhtia.

Seminaarin paneelikeskustelussa kiinnostava huomio oli, että luonnon virkistyspalveluja ei ole onnistuttu – markkinointikielellä  sanoen – brändäämään riittävän hyvin. Ehkäpä uusien tutkimustulosten myötä kannattaisi lanseerata jokin luonnon kokonaisvaltaista hyvinvointivaikutusta paremmin kuvaava käsite.

Terveysintoilu on etenkin nuorten naisten keskuudessa iso juttu, joten naistenlehtiin vaan rohkeasti rummuttamaan tästä! Luonnossa liikkuminen ja oleilu pitäisi saada itsestään selväksi osaksi terveellistä elämäntapaa, samaan tapaan kuin esimerkiksi kuntoliikunta. Myös vanhemmat on saatava ymmärtämään, että lapset kannattaa altistaa luonnolle. Tämä Luonto-Liiton taannoin järjestämässä Lapset luontoon -keskustelutilaisuudessakin esiin tullut seikka on tärkeä. Äidit ja isät haluavat olla lapsilleen hyviä vanhempia, mutta heiltä puuttuu tieto siitä, että pistävät neulaset, tahraava muta, kompastuttavat puunjuuret ja hiljainen metsä ovat juuri sitä hyvää vanhemmuutta.

Kirjoittaja on Luonto-Liiton kerhohankevastaava.

Sydämen sivistystä, herra johtava metsäasiantuntija!

Teksti Kaisa Illukka

Metsämuseo Lustossa Punkaharjulla avautui huhtikuun lopussa kolme uutta näyttelyä, jotka esittelevät moniarvoista metsäsuhdetta, metsiensuojelun ja ympäristöliikkeen vaiheita sekä luontoteemaa ikonimaalauksessa. Olin sekaantunut hieman ensiksi mainitun näyttelyn suunnitteluun, erityisesti kansanperinteen metsäsuhteen esittelyyn.

Luston henkilökunta kertoi projektin aikana, että museokävijät ovat viime vuosina alkaneet toivoa heiltä yhä useammin muutakin kuin talouden näkökulmaa metsiin: tietoa metsiensuojelusta ja elämyksiä metsämyyteistä. Lounailla juttelimmekin siitä, kuinka ajat ja asenteet ovat muuttuneet, jopa yllättäneet museoväenkin. Olin itsekin huomannut kasvavaa tilausta metsäsuhteen arkeologialle. Luin näyttelysuunnittelun taustaksi suurin piirtein kaiken, mitä pyhistä lehdoista Suomessa on kirjoitettu ja kerroin niistä tuttaville, jotka kuulumisia ja tekemisiä kyselivät. Kaiken arkisen ja tavallisen keskellä tällaiset myyttiset kertomukset ja anekdootit ovat aiheuttaneet kiinnostusta ja ihmettelyä. Mitä me olemme unohtaneet? Keitä he olivat, joille metsä merkitsi ihan muuta kuin meille? Olivatko he sivistyneempiä kuin me? Pyhittivätkö he metsiä vain peloissaan? Miksei tästä kerrota koulussa? (Tjaa, kukapa yläasteella jaksaisi kiinnostua.)

Se mikä meille on myyttistä, on esivanhemmillemme ollut kenties hyvinkin arkinen osa elämänpiiriä. Haaveilu esimodernista maailmankuvasta on myös vähintään hupsua näin modernista maailmasta käsin. Mutta en voinut olla palaamatta tähän henkisemmän metsäyhteyden unohtamiseen näyttelyavajaisten puheita kuunnellessani.

Maa- ja metsätalousministeriön johtava metsäasiantuntija käytti puheenvuoronsa pateettisen katkeriin muisteloihin yhteenotoista metsiensuojelijoitten kanssa. Kuinka ylilyöviä he olivatkaan tempauksissaan, mikään ei heille ole koskaan riittänyt, eivät edes sertifikaatit kaksin kappalein! Kröhöm! Tahditon veto herra metsäasiantuntijalta tässä yhteydessä: uusien näyttelyiden on nimenomaan tarkoitus rakentaa siltaa, antaa tunnustusta ympäristöliikkeelle, tai ainakin antaa museovieraiden itsensä vetää johtopäätöksensä, onko suojelutyö ollut tarpeellista. Tuomalla suojeluhistoria museoon laajennetaan myös virallisen Suomen metsäomakuvaa: metsähistoria ei ole yksinomaan metsätaloushistoriaa. Ilmeisesti tämä moniarvoinen metsäsuhde ei miellyttänytkään ministeriön edustajaa.

Viimeisen puheenvuoron käytti Suomen ikonimaalarien puheenjohtaja. Hän kertoi uskonnollisessa kuvataiteessa esitetystä sopusointuisesta luontosuhteesta, tunsi ikivanhoja eläinlegendoja, ja kun hän näin näytti meille kuulijoille ikonien säilyttämän kulttuuriperinnön, juuri sen mikä moderneilta ”arki-ihmisiltä” on unohtunut, kehtaisin väittää kaikkien kuunnelleen lumoutuneina, kunnioittaen. Että joku ihminen voi olla kuin aarrearkku, ja hän jakaa sen meidän kanssamme!

Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon, että myös ministeriön edustaja höysti puhettaan taidemaustein. Hän siteerasi Kalevalasta Sampsa Pellervoisen runoa, jossa metsät kylvetään optimaalisten kasvupaikkojen mukaan (esi-isämme olivat siis luontaisia tehometsänhoito-neroja!). Lisäksi herra kertoi herkistyneensä Ateneumin Arjen sankarit -näyttelyssä, jossa hän näki taiteen kuvaavan hienosti köyhän kansan kamppailua armottoman luonnon kesyttämiseksi.

Ohjelman lopuksi yleisölle esiintynyt ”shamaaninainen” rummutti loitsuja, ja pyysi muun muassa herra johtavaa metsäasiantuntijaa nostamaan pussistaan kohtalonsa riimukiven. Kuinka ollakaan, herra nosti sokkona Soturin kiven.

Kirjoittaja on taiteilija ja wannabe-saniaistieteilijä.