Onko viisasta kiintyä metsään?

Teksti Hanna Savisaari

Omaan metsäsuhteeseeni liittyy olennaisena huoli. Pysyvätkö minulle tärkeät metsät metsinä vai käykö niin, että saavunkin hakkuuaukealle? Välillä tuntuu siltä, ettei yhteenkään metsään kannata kiintyä, sillä menetyksen tunne on musertava. Suojellut metsät ovat ainakin toistaiseksi turvassa, mutta suojelualueiden purkamisestakin kuulee välillä puhuttavan. Osa METSO-rahoilla säästyneistä metsistäkin ovat hakkuilta turvassa vain määritellyn ajan. Kolmenkymmenen rauhoitusvuoden aikana tapahtuu varmasti paljon. Toivoa sopii, ettei väliaikaissuojelu ole pelkkää rahanhukkaa ja tarkoita ainoastaan hakkuiden siirtämistä tulevaisuuteen.

Lapsuuteni metsässä Ylöjärvellä kävi surullisesti. Kuljin samassa metsässä vuosikaudet ja eksyin monta kertaa. Kasvoin tuntemaan metsän, joka muuttui vähitellen mutta pysyi tuttuna. Sitten kuluikin pari vuotta ilman, että ehdin kulkemaan tuttuun metsään.

Viime kesänä päätin tutustua lapsuuden maisemaani uudelleen, mutta kapean ennallaan säilyneen kaistaleen takana odottikin järkytys: läpinäkyväksi harvennettu havupuiden rivistö, ja sen takana omakotialue. Kyllähän minä rakennussuunnitelmista jotakin tiesin, mutta en ollut ymmärtänyt, että uusi asuinalue ulottuu näin pitkälle, minun metsääni. Tunnistin maiseman enää kalliojyrkänteestä, jota siskoni kanssa lapsena kiipesimme. Sitä pahaa oloa ja suuttumusta on vaikea sanoin kuvailla, mutta se on tuttu tunne monelle.

Olisiko parempi olla kiintymättä? Välillä tuntuisi viisaammalta jättää kulkematta suojelemattomissa metsissä, sillä ne saattavat kadota. Pitäisikö luovuttaa, antaa kaiken mennä? Olla menemättä metsään? Tai käydä vain kansallispuistoissa?

Mutta ei se ole mahdollista. En minä pärjää ilman metsän antamaa tunnetta. En jaksa ilman mahdollisuutta lähteä käymään lähimetsässä.

Pitäisikö siis sittenkin puhua rakkaiden metsien puolesta? Kotimaisema ja retkillä tutuiksi tulleet metsät eivät ole minun siinä mielessä, jossa verottaja niitä tarkastelee, mutta minun joka tapauksessa. Ne ovat olennainen osa elämääni ja sitä, miten hyvin tai huonosti voin.

Valtion metsät ovat meidän kaikkien, vaikkei Metsähallitus tunnu sitä vielä käsittävän. Ja kuka voi väittää, etteivät kuntien ja seurakuntien omistamat metsät kuuluisi kuntalaisille ja kirkon jäsenille?

Metsillä on henkistä ja kulttuurista merkitystä ihmisille. Kirjallisuus, musiikki ja kuvataide ovat täynnä metsää, kansanperinteestä puhumattakaan. Metsäkokemus on niissä usein voimakas ja voimaa antava. Tämähän jo tiedetään ja toistetaan. Suomalaiset ovat metsäkansaa, kyllä kyllä. Mutta kuka saa voimaa avohakkuumaisemasta? Ei kukaan.

Usein keskusteluissa nähdään kaksi toisilleen vastakkaista puolta: metsä on joko työn ja taloudellisen toimeentulon lähde tai sellaisenaan arvokas ja mielenterveyttä ylläpitävä voima. Molemmissa puhutaan metsän tuomasta hyvinvoinnista. Avohakkuiden takia nämä eivät samaan maisemaan mahdu. Miksi välillä tuntuu siltä, että metsistä ei saisi puhua kiintymyksen kielellä, vaikka juuri se on puheista voimakkain? Annetaan sen kuulua.

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon elokuva Sateenkaaren pää (2007) kertoo juuri siitä.