Kuvareportaasi: metsäkulttuuria Kalliossa

Teksti ja kuvat: Kati Tiitola

Viime viikon torstaina vietettiin iltaa metsärunouden parissa Cafe Mascotissa Helsingin Kalliossa, kun järjestöt ja runoilijat yhdistivät voimansa metsien hyväksi Poetry Jam -tapahtumassa. Lopputulos oli mieltänostattava ja mielestäni erittäin onnistunut tapahtuma. Oli ilo nähdä, miten innoissaan ihmiset jonottivat Open Mic-sessiossa päästäkseen esittämään omia runojaan ja kappaleitaan. Metsäteema koettiin selvästikin läheiseksi, niin hartaan keskittynyt yleisö oli kuunnellessaan metsärunoja. Poetry Jam on Helsinki Poetry Connectionin luotsaama kuukausittain järjestettävä runotapahtuma. Maaliskuun jameihin Luonto-Liiton metsäryhmä ja Ikimetsän ystävät toivat mukanaan metsä-teeman, joka otettiin erittäin hyvin vastaan runoilijoiden keskuudessa. Illan runoilijavieraita olivat Risto Rasa, Pauliina Haasjoki ja Jouni Tossavainen. Musiikista vastasi DJ Arwi Lind, Tommi Liimatta sekä Edorf. Toivon mukaan Poetry Jam toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten kulttuurin ja taiteen avulla voidaan edistää metsiensuojelua, lisätä ihmisten tietoisuutta ja kannustaa heitä syventämään omaa metsä- ja luontosuhdettaan. Tästä on hyvä jatkaa metsäkulttuurin kehittämistä!

Juliste: UG Jartsa

Ikimetsän ystävien ja Luonto-Liiton edustajat jakoivat tietoa metsiensuojelusta.

Illan isäntä Harri Hertell.

Jouni Tossavainen avasi runojensa kautta omaa metsäsuhdettaan ansiokkaasti.

Tunnelma yleisössä oli lähes hartaan keskittynyt pitkän linjan metsärunoilija Risto Rasan esiintyessä.

Pauliina Haasjoen runot siivittivät iltaa kohti Open Mic -sessiota.

Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander mainitsi metsiensuojelun tavoitteeksi metsien säilymisen runollisina.

Absoluuttisesta Nollapisteestä tunnettu Tommi Liimatta esitti omaa sanataidettaan kitaran kera.

Rap-artisti Edorf toi väkevillä sanoituksillaan mukanaan tuulahduksen pohjoisen metsistä.

Metsärunot vetivät tuvan täyteen väkeä.

”Metsänhaltia panee metsämieheltä metsän lukkoon, jos kohtelee huonosti saalistaan” -mitä voimme oppia kansanperinteemme metsäsuhteesta?

Image

Teksti: Kati Tiitola

Kansanperinteemme metsäsuhdetta tarkastellessa on surullista havaita, miten paljon hienovaraisia elementtejä kulttuurimme on kadottanut suhtautumisessaan metsään. Nyky-Suomessa metsä näyttäytyy usein yksinomaan resurssina, jonka arvo perustuu siitä saatavaan taloudelliseen hyötyyn. Metsäsuhteesta puuttuu usein myös vanhoista uskomuksista heijastuva vastavuoroisuus ja kunnioittavuus: etääntyminen metsästä ja luonnosta on luonut kulttuurin, joka ei enää koe selviytymisensä riippuvan luonnosta, vaan suhtaudumme luontoon itsestämme erillisenä. Kulttuurimme on luonut harhan, jonka mukaan oma hyvinvointimme ei enää olekaan riippuvainen metsiemme ja muun ympäröivän luonnon tilasta.

Kansantarinoiden näkökulmasta tarkasteltuna entisajan metsä oli täynnä elämää: siellä kuljettiin aistit avoinna havainnoiden ja erilaisia merkkejä tulkiten. Herkistyminen luonnolle oli elintärkeää, koska se saattoi parhaimmillaan pelastaa metsässäkulkijan hengen. Kansantarinoissa usein toistuva teema kertoo siitä, miten metsämies on asettunut makuulle, jolloin hän herää varoittavaan ääneen. Ähtärissä taltioidussa tarinassa mies herää metsänhaltijan ärjäisyyn: ” Nouse ylös joutuin siitä paikalta, vanha mies panee maata!”. Mies herää, nousee ylös ja saman tien suuri honka kaatuu tien poikki juuri sille kohdalle, missä mies on maannut. (Myytillisiä tarinoita, toim. Lauri Simonsuuri, s. 374).

Kansantarinoista piirtyvästä metsäsuhteesta heijastuu ennen kaikkea vastavuoroisuuden käsitys. Metsänkävijä suhtautuu metsään elävänä ja kunnioitettavana subjektina. Mikäli teet metsälle pahaa etkä kunnioita sitä, se asettaa tiellesi vaikeuksia. Mikäli kunnioitat metsää ja metsänväkeä, se tekee sinulle palveluksia ja on puolellasi. Tämä tematiikka nousee esille esimerkiksi tarinassa, jossa metsämies kohtaa metsänneidon nuotiolla. Euralaisessa tarinassa metsämiehen kohdellessa metsänneitoa hyvin ja asiallisesti tarjoten tälle yösijan ja ruokaa, metsänneito palkitsee hänet hyvällä saalisonnella. Mikäli mies ei kunnioita metsänneitoa vaan pilkkaa tätä tai häätää tämän pois, lähettää metsänneito metsämiehen tielle suuren karhun, joka käy miehen kimppuun. (Myytillisiä tarinoita, s. 378). Vanhan kansan uskomuksissa oli itsestään selvää, että metsästäjän tuli kunnioittaa myös saalistaan. Muuruvedeltä tallennetun haastattelun mukaan: ”Metsänhaltia panee metsämieheltä metsän lukkoon, jos kohtelee huonosti saalistaan”. (Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s.59).

Metsä on alun perin tarkoittanut rajaa. Metsä merkitsi ihmisille ikään kuin valtakuntaa, johon mentiin vierailulle. Tässä valtakunnassa oli tärkeää noudattaa tarkoin normeja, jotta vältyttiin niiltä vaaroilta, joita siihen liittyi. Metsä saattoi mahtavuudessaan olla myös vaarallinen ja pelottavakin paikka, ja myös siksi sitä tuli kunnioittaa.

Eräs yleinen teema kansanperinteen metsätarinoissa on metsänpeittoon joutuminen. Metsänpeittoa kuvataan tilaksi, jossa metsä on lumonnut kulkijan, ja kaapannut tämän tuonpuoleiseen maailmaan, jossa kaikki on päinvastoin kuin normaalisti. Metsänpeittoon joutunut voi muuttua kannoksi tai kiveksi, eikä hän tunne enää tuttuja paikkoja. Metsänpeitossa olija saattaa nähdä etsijänsä, mutta nämä eivät kuule eivätkä näe häntä. Metsänpeittoon saattoi joutua metsänhaltijan lumouksen johdosta, kuten Koivistolta vuonna 1938 tallennetusta tarinasta käy ilmi:

Mummini kertoi, että yhen kerran oli mies jäänyt metsän peittoon. Oli ollut talvi, hää oli hiihtänyt suksilla, koko yön hiihti ja aina kuuli koiran haukuntaa, mutta hää ei vaan tarkannut sitä kohten. Hiihti, hiihti itsensä väsyksiin ja lopuksi rupesi lukemaan Isä meitää takaperin. Tuli aamu, niin hää oli oman peltonsa veräjällä ja oli koko yön hiihtänyt oman peltonsa ympäri, mut ei vaan osannu kotiheese, vaikka koiran haukunta kuului hänen omasta kodistaan. Mut metsänhaltija kun oli hänet lumonnut niin, että hää joutui metsän peittoon.”

Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s. 62-64

Sittemmin ihminen on ottanut metsän haltuunsa, anastanut sen voiman ja mahtavuuden ja asettanut itsensä röyhkeästi metsän valtiaaksi. Onko Etelä-Suomen talousmetsistä enää löydettävissä taikaa? Pienet metsäpläntit, jotka rajautuvat joka suunnasta autoteihin, eivät saa aikaan samanlaista kunnioitusta herättävää pienuuden tunnetta, jonka voi kokea suuressa kirveen koskemattomassa erämaametsässä. Tällaiset kunnioitusta herättävät metsäkokemukset, joita kokiessaan ihminen tuntee itsensä pieneksi suuren luonnon keskellä, olisivat mielestäni elintärkeitä myös nykyihmiselle, koska ne luovat elämäämme perspektiiviä, auttavat hahmottamaan omaa läheistä kohtalon yhteyttämme luonnon kanssa ja asettavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Nämä metsäkokemukset auttavat meitä hahmottamaan, mitkä asiat oikeasti ovat tärkeitä ja mitkä toisarvoisia.

Lähteet:

Simonsuuri (toim.) 1975: Myytillisiä tarinoita.

Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni 1997: Puiden kansa.

Kirjoittaja toimii tällä hetkellä Luonto-Liitossa harjoittelijana.

Taidetta uhatun metsän puolesta – kuvareportaasi

Teksti: Kaisa Illukka ja Emilia Pippola, kuvat: Emilia Pippola

Vedimme viime viikonloppuna Ympäristötoimintapäivillä Karjaan Lärkkullassa työpajan, jonka teemana oli ympäristöasioihin vaikuttaminen taiteen keinoin. Annoimme nuorten ideoitavaksi teoksen aiheesta uhattu metsä.

Vapaata ideointia teeman ympärillä. Jimi (vas.), Minna, Antti, Heidi ja Ella valitsivat monista vaihtoehdoista toteutettavaksi inhimillistetyn, omasta puolestaan puhuvan metsän.

Ella ja puun puheenvuoro.

Juonta kasaamassa.

"May the forest be with you." Ympäristötoimintapäivien lopuksi teos ripustettiin Lärkkullan lähimetsään.

Puutkin ovat katsoneet elokuvia.

Puhekuplat - vaihtoehto perinteisille luonnonsuojelubanderolleille?

Kaisa ja Minna ripustushommissa.

Teokselle ”Run Forrest run” pyritään löytämään lopullinen sijoituspaikka jostain akuutisti uhatusta metsästä.

Alkuperäiskansat ja metsä: Batwa -kulttuurin myötä on katoamassa valtavasti arvokasta tietoa metsistä

Teksti ja kuvat Kati Tiitola

Maisemaa Mgahingan kansallispuistosta.

Vierailin Ugandassa turkulaisen Etnia ry:n ja Radio Robin Hoodin kehitysyhteistyöhankkeen tiimoilta heinäkuussa 2010. Matkasimme pieneen Kisoron kaupunkiin tutustumaan paikallisen alkuperäiskansan, batwojen, asemaan ja elinoloihin sekä tapaamaan alkuperäiskansan asemaa kohentamaan pyrkivän batwa-toimiston työntekijöitä. Mieleenpainuva matka herätti paljon ajatuksia alkuperäiskansoihin ja luonnonsuojeluun liittyvästä tematiikasta. Batwojen kohtalo on surullinen esimerkki siitä, miten vuosituhansia vanhan kulttuurin myötä on vaarassa kadota valtava määrä tietoa ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta.

”Metsän ihmiset”

Matkalla pääkaupungista Kampalasta Kisoroon maiseman hallitsevin elementti ei jää epäselväksi; metsää on raivattu urakalla maanviljelyn tarpeisiin. Tasainen peltojen ja pienten kylien värittämä maisema muuttuu metsäisemmäksi vasta matkattuamme kymmenisen tuntia ja saavuttuamme Lounais-Ugandan vuoristoalueelle lähellä Kongon demokraattisen tasavallan ja Ruandan rajaa. Täällä sijaitsevat harvat säästyneet metsäalueet, jotka tarjoavat kodin muun muassa erittäin uhanalaisille vuorigorilloille. Näissä metsissä on kehittynyt myös ikivanha kulttuuri, jolle metsä on merkinnyt kaikkea. Batwojen kulttuuri on yksi maailman vanhimmista: heidän arvellaan asettuneen Keski-Afrikan vuoristojen metsiin jopa 60 000 vuotta sitten. Batwat ovat näin ollen olleet alueen ensimmäisiä ihmisasukkaita. Batwat kutsuvat itseään nimellä ”metsän ihmiset”.

Batwoilla on perinteisesti ollut hyvin voimakas ja läheinen suhde metsään, joka on luonut pohjan heidän metsästykseen ja keräilyyn pohjautuvalle elinkeinoilleen ja koko kulttuurilleen. Metsä on merkinnyt batwoille kaikkea sekä aineellisessa että henkisessä mielessä. Antropologi Colin Turnbullin mukaan läheinen yhteys metsään kattaa koko batwojen henkisen, sosiaalisen ja kulttuurisen maailman (Turnbull 1961: The Forest People). Keskisen Afrikan metsissä on kehittynyt vuosituhansien saatossa kulttuuri, jonka elinehtona on ollut elinympäristön kunnioittaminen: batwa-yhteisöissä luonnonvaroja ei koskaan ole kulutettu kestämättömällä tavalla. Esimerkiksi metsästämistä yli välttämättömän tarpeen on batwa-yhteisössä pidetty suurena rikkomuksena.

Juuriltaan revitty kulttuuri

Batwojen elämäntapa jatkui Luonais-Ugandan metsissä katkeamattomana 1930-luvulle saakka, jolloin heidän pääsyään metsiin alettiin ensimmäisen kerran rajoittaa hallituksen toimesta. Lopullisesti batwat karkoitettiin asuinalueiltaan kansallispuistojen tieltä 1990-luvun alussa. Heidän tuhansia vuosia asuttamiensa metsien alueilla sijaitsevat nykyään Bwindin ja Mgahingan kansallispuistot sekä Echuyan metsiensuojelualue. Alueet suojeltiin, jotta arvokkaat luontokohteet oltaisiin säästetty ihmisten aiheuttamalta tuholta ja uhanalaiset gorillat pelastettu sukupuutolta. Valitettavasti tässä prosessissa jätettiin täysin vaille oikeuksia alueen alkuperäinen väestö, joka ei missään vaiheessa ole ollut osallinen kestämättömään luonnonvarojen hyödyntämiseen tai metsien tuhoamiseen.

Nykyään batwoilla ei ole lainkaan pääsyä kotimetsiinsä, ja vuosituhansia vanha kulttuuri on revitty juuriltaan. Batwojen siirryttyä metsistä pelloille ja esikaupungin kurjiin slummeihin on häviämässä myös valtava määrä tietoa metsistä, sen eläimistöstä ja esimerkiksi lääkekasveista, joiden hyödyntämistä koskeva tieto on batwoilla ollut omaa luokkaansa. Batwojen siirryttyä metsistä ympäröiviin kyliin myös uskonto on vaihtunut kristinuskoksi. Batwojen luonnonuskonnon pyhät paikat, kuten pyhät puut, ovat jääneet vanhoille asuinseuduille ja koko henkisen kulttuurin pohja metsien myötä hävinnyt. Perimätieto ei siirry eteen päin nuoremmille sukupolville, koska vanha tieto ei enää auta uusia sukupolvia selviytymään elämässä.

Ugandan hallitus ei ole korvannut batwoille heidän menettämiään alueita: heidän ei ole katsottu omistaneen maata, sillä käsitys maan omistamisesta on batwoille kuten muillekin metsästäjä-keräilijäkansoille ollut vieras. He yrittävät elättää itsensä kerjäämällä, satunnaisilla töillä sekä turisteille tarkoitetuilla tanssinäytöksillä ja kylävierailuilla, joiden yhteydessä he joutuvat usein alueen valtaväestön hyväksikäyttämiksi. Turistien maksama palkkio menee usein vierailujen järjestäjien taskuun sen sijaan, että batwat itse hyötyisivät turismista.

Batwat ovat Ugandan köyhin ja syrjityin etninen vähemmistö ja heidän terveydellinen tilanteensa on surkea: odotettavissa oleva elinikä on hyvin matala ja lapsikuolleisuus korkealla. Perinteisesti batwa-yhteisöt ovat metsästäjä-keräilijäkulttuurien tapaan olleet sekä sosiaalisesti että sukupuolisesti hyvin tasa-arvoisia. Uuden tilanteen myötä naiset ja tytöt ovat ajautuneet erittäin haavoittuvaiseen asemaan.

Batwa-lapsia ja-naisia Kisorossa.

Batwa-kulttuurin ja metsien tulevaisuus kulkevat käsi kädessä

Ugandan luonnonsuojelualueista vastaava Ugandan Wildlife Authority on tehnyt aikanaan lyhytnäköisen päätöksen sortaessaan räikeästi alueen alkuperäiskansaa, joka ei missään vaiheessa ole ollut osallinen luonnonvarojen liialliseen kuluttamiseen. Pientä valon pilkahdusta on havaittavissa UWA:n ja Batwa-toimiston uudessa hankkeessa, Batwa Trailissa, jossa batwat osallistuvat kansallispuistoon kohdistuvaan turismiin omilla ehdoillaan. Batwa Trail on vaelluspolku Mgahinghan kansallispuistossa, jossa batwat esittelevät kulttuuriperintöään, esimerkiksi lääkekasvien käyttöä ja metsästystekniikoita turisteille ja samalla siirtävät perimätietoa eteen päin yhteisön nuorille jäsenille. Batwa Trailin tuotto menee kokonaisuudessaan Batwa-yhteisön elinolojen parantamiseen.

Ugandan batwojen kohtalo on surullinen esimerkki siitä, miten luonnonsuojelullisia toimenpiteitä voidaan toteuttaa katastrofaalisin keinoin. Vierailu Kisorossa osoitti kuitenkin pientä toivoa siitä, että myös Ugandan luonnonsuojeluviranomaiset olisivat alkaneet ymmärtää, että batwa-kulttuurin säilyminen ja alueen metsien tulevaisuus kulkevat käsi kädessä. Ehkä eniten asiaan voisivat vaikuttaa Ugandalle taloudellisesti tärkeät gorilla- ja luontoturistit, joiden soisi tulevan enenevissä määrin tietoisiksi batwojen tilanteesta ja vaativan viranomaisia toimimaan niin, että batwojen sortaminen turismin varjolla loppuisi, ja heille suotaisiin oikeus oman kulttuurinsa harjoittamiseen ja ylläpitämiseen.

Kirjoittaja on koulutukseltaan kulttuurintutkija ja toimii tällä hetkellä harjoittelijana Luonto-Liitossa.

Kun metsiensuojelun historiaa tallennetaan, on sinunkin apusi tarpeen!

Teksti: Emilia Pippola

Haussa on mm. täydellinen sarja Luonto-Liiton julkaisemia lehtiä. Olisitko valmis lahjoittamaan omat Molekyyli-, Nuorten Luonto - ja/tai Sieppo-lehtesi museoon?

Metsäaktivistien paukut eivät ole riittäneet metsiensuojeluhistorian tallentamiseen. Työtä on riittänyt ja riittää yhä hehtaaritolkulla ajankohtaisten suojelukysymysten parissa. Metsiensuojelussa etusijalla on taistelu suojelunarvoisten alueiden puolesta, ja niin pitääkin olla! Muuten lukemattomat metsälajit katoavat unholaan eikä tuleville sukupolville jää juuri muuta kuin surullisia puupeltoja.

Jotta metsiensuojelutyön merkitys, vaiheet ja parhaassa tapauksessa myös innostus siihen aukeaisivat mahdollisimman monelle, työn historiaa arkineen, juhlineen ja kaikkine sattumuksineen on tallennettava johonkin. Muuten tarina on vaarassa jäädä luonnonsuojelujärjestöjen ja yksittäisten metsäaktivistien hyllyihin ja ullakoille. Urakka tarinan välittämiseksi on onneksi jo alkanut. Ensiaskeleena voidaan pitää Suomen metsämuseo Luston ja Työväenmuseo Werstaan tuottamaa näyttelyä Koijärvi, Kessi ja Kuusamon kosket, joka pureutuu suomalaisen ympäristöliikkeen historiaan. Näyttelyn myötä myös metsiensuojeluhistoriasta kertovaa materiaalia päätyi Luston kokoelmiin.

Metsiensuojeluhistorian tallennusurakka on kuitenkin vasta alkutaipaleella. Tämän syksyn aikana Luonto-Liiton metsäryhmä pyrkii kirimään urakassa niin pitkälle kuin mahdollista. Metsiensuojelu on tarkoitus saada osaksi Luston perusnäyttelyä jo tulevana keväänä. Jokaisen apu on siis enemmän kuin tervetullut! Jos omissa arkistoissasi on valokuvia, kirjeitä, esineitä tai jotain muuta metsiensuojelun taipaleen varrelta, jonka olisit valmis lahjoittamaan museokokoelmiin, ota yhteyttä allekirjoittaneeseen (emilia ät emiliapippola.com / 050 5402551). Lahjoitettava materiaali voi yhtä hyvin olla iältään satavuotias kuin viikon vanhakin, eikä sen tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa. Jopa rikkinäinen villasukka, johon liittyy tarina, voi olla kullanarvoinen!

Pengon tulevan parin kuukauden aikana metsäryhmän arkistoja ja raportoin metsäblogissa viikoittain sieltä löytyneistä aarteista.

Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa.

Ympäristön psykologinen ulottuvuus

Teksti Kirsi Salonen

Olet joskus saattanut tuntea olosi alakuloiseksi tai stressaantuneeksi. Jos kielteinen olotila on jatkunut pitkään, olet ehkä joutunut pysähtymään ja miettimään syitä näille tuntemuksille. Tyypillisesti lähdemme miettimään olotilojemme alkuperää ihmissuhteista, työilmapiiristä, epäonnistumisista, psyykkisestä loukkaantumisesta tai huonommuuden tunteesta.

Nämä seikat saattavat olla prosessissa mukana, mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi tällaisena hetkenä, millaisessa fyysisessä ympäristössä olet näinä päivinä tai kuukausina oleskellut. Voisit esimerkiksi kysyä: missä olen viettänyt vapaa-aikani, mitä reittiä kuljen töihin, onko asuinrakennuksen vieressä metsää, olenko käynyt viime aikoina luonnossa, ja niin edelleen.

Fyysisen ympäristön merkitystä omille mielialoille tai psyykkiselle hyvinvoinnille on usein vaikea tunnistaa välittömästi. Monesti fyysisen tilan merkitykseen havahdutaan vasta ääritilanteissa, esimerkiksi mikäli huonetilasta vähenee happi, valo häikäisee, palelee, tai melu käy sietämättömäksi. Yleensä tällöinkin pääasiassa havainto koskee fysiologista vaikutusta, ei psyykkistä.

Länsimaisen psykologiatieteen tutkinnon suorittaneena myös minulle on tieteellisen tiedon ohella tarjoiltu aimoannos länsimaista ihmiskäsitystä ja arvomaailmaa. Lyhyesti ilmaistuna tähän liittyy käsitys ihmisen mielestä saarekkeena, jota arvioidaan ja hoidetaan irrallaan kehosta ja ympäristöstä. Sosiaalinen ympäristö on toki arvioinnissa mukana.

Fyysinen ympäristö mielletään tällöin viitekehykseksi, jossa psykososiaalinen ilmiö tapahtuu. Se on fyysinen välttämättömyys, mutta sillä ei katsota olevan erityistä merkitystä psyykkisen prosessin kannalta. Eko- ja ympäristöpsykologiseen viitekehykseen liittyy ajatus, että ihminen on aina ympäristössään. Ympäristön ominaisuuksilla on välitön vaikutus ihmiseen, myös psyykkiseen terveyteen ja hyvinvointiin. Tämä tarkoittaa, että fyysinen ympäristö sinänsä voi aiheuttaa myös psyykkistä pahoinvointia ja ongelmia.

Oman mahdollisen stressioireesi syntyperää miettiessäsi voitkin jatkossa ottaa huomioon psykososiaalisten tekijöiden lisäksi myös maisemalliset tekijät. Niihin liittyy visuaalisen aistikokemuksen lisäksi myös auditiivinen ja kinesteettinen: miltä maisema näyttää, houkuttaako se liikkumaan, tuottaako se tunteen tilasta tai suojasta, tekeekö maisema levottomaksi vai rauhoittaako se. Vaikutuksista on syytä tulla yhä tietoisemmaksi, jotta emme tekisi vääriä valintoja elinympäristömme suhteen.

Luontoympäristöä on tutkittu eri tieteen aloilla paljon ja tutkitaan edelleenkin. Vahvaa näyttöä on siitä, että luontoympäristöllä on myönteinen vaikutus ihmiseen. Professori Kalevi Korpela on tiivistänyt asian näin:” ”Mielipaikkatutkimuksissa on todettu, että etenkin luonnossa sijaitsevassa mielipaikassa ihminen pystyy säätelemään olotilaansa terveyttä edistävään suuntaan” (Korpela & Ylen, 2007).

Herää kysymys, miten ihminen tämän säätelyn tekee. Pystymmekö todella luonnossa säätelemään olotilaamme terveyttä edistävään suuntaan? Onko säätely tietoista vai onko prosessi täysin tiedostamaton? Ympäristöpsykologiset tutkimukset osoittavat vahvasti, että luontoympäristön myönteiset vaikutukset ovat hyvin nopeita ja osittain tiedostamattomia. Jatka lukemista ”Ympäristön psykologinen ulottuvuus”

Metsiensuojelun historian tallentamiselle tukea

Teksti Mari E. Niemi

Suomen metsiensuojelussa on tehty paljon arvokasta, valtaosin julkisuuteen näkymätöntä työtä ja erityisesti viimeisten parinkymmenen vuoden aikana ollaan otettu harppauksia eteenpäin. Suojeltuja metsiä on kuitenkin edelleen hälyyttävän vähän ja näin ollen onkin erittäin tärkeää, että asiaa saadaan jatkossa esille yhä enemmän ja eri yhteyksissä.

Yksi keino tähän on koota talteen menneiden vuosien kokemuksia. Aineiston tallentaminen museon kokoelmiin mahdollistaa tutkijoille pääsyn käsiksi arvokkaaseen materiaaliin. Tutkimusten tuloksia ja kokoelmia itsessään voidaan esitellä suurelle yleisölle mm. museoiden näyttelyissä ja erinäisissä julkaisuissa ja esitelmissä.

Luonto-Liitto on tänä keväänä saanut aineiston tallennustyöhön kaksi apurahaa Kansan sivistysrahastolta ja Metsämiesten säätiöltä. Tulemme kokoamaan luonnonsuojelujärjestöjen metsiensuojelun aineistoa Metsämuseo Luston kokoelmiin yhteistyössä Luston henkilöstön kanssa. Työ on alkanut mallikkaasti jo vuoden 2010 aikana Työväenmuseo Werstaan ja siellä työskennelleen historiantutkija Harri Höltän toimesta.

Huhtikuun lopulta lähtien tämän hetkisiin tuloksiin voi lähteä tutustumaan metsiensuojelua ja samalla myös ympäristöliikkeen historiaa esittelevässä Koijärvi, Kessi ja Kuusamon kosket nimisessä näyttelyssä. Samaan aikaan Punkaharjun Lustossa avautuu myös uusi perusnäyttely Suomalaisten metsät, jossa esitellään erilaisia metsäsuhteita, -arvoja ja -käsityksiä.

Mitä Luonto-Liiton metsäryhmä teki vuonna 2010?

Teksti Mari E. Niemi

Luonto-Liiton metsäryhmä sai taas valtavasti aikaan vuoden 2010 aikana. Ilman lukuisten metsäryhmän vapaaehtoisten mittavaa panosta tämä ei tietenkään olisi ollut mahdollista. Tähän alkuun haluan siispä esittää suuren suuren kiitoksen metsien sankareille! Teitte upeaa ja tärkeää työtä uhatun metsäluonnon hyväksi!

Nostan tässä kärkeen seuraavat kolme metsäryhmän aikaansaannosta, joita kuvailen alla tarkemmin:

1) Toimintamme ansiosta saatiin aikaan uusia suojelupäätöksiä ja otettiin ensi askeleita metsien käsittelyn parantamiseksi.

2) Aktivoiduimme metsäkulttuurin saralla.

3) Toimintatapamme sai uusia muotoja ja ylipäätään toimijoita saatiin lisää. Saimme myös uudenlaista näkyvyyttä.

Jatka lukemista ”Mitä Luonto-Liiton metsäryhmä teki vuonna 2010?”

Viiden aistin luontopolun ympäristö rauhoitettujen metsien joukossa

Teksti Birthe Weijola

Rovavaaralla Inarissa sijaitsee Suomen ensimmäinen GPS-pohjainen luontopolku.

Ilahduttava uutinen 80 000 hehtaarin metsämaiden rauhoittamisesta Inarissa koskee myös Luonto-Liiton leirillä kesällä 2009 perustettua Viiden aistin luontopolkua Rovavaaralla. Polun ympäristö sijaitsee paliskuntien ja Greenpeacen vuonna 2003 tehdyllä rajauksella Inarin retkeilyalueella. Valtaosa Inarin retkeilyalueen vanhoista metsistä saatiin tällä suojelupäätöksellä rauhaan 20 vuodeksi. Kiitos siitä Greenpeacelle ja poronhoitajille, jotka ovat käyneet kovan taistelun asian puolesta!

Metsäryhmän ja Ikimetsän ystävien joulukuinen retki – kuvareportaasi

 
Luminen Kaarina tarjosi parastaan. Kuva: Tanja Korvenmaa

Suunta kohti metsää. Kuva: Tanja Korvenmaa

Urpiaisia Rauvolan pelloilla. Kuva: Tanja Korvenmaa

Rauvolan kulttuurimaisemaa. Kuva: Tanja Korvenmaa

Jättimäinen isorustojäkälä ihastutti Vaarniemessä. Kuva: Tanja Korvenmaa

Metsä näkyy jo! Kohti Vaarniemen kalliometsiä. Kuva: Tanja Korvenmaa

Lumessa kahlaajat puita kuuntelemassa. Kuva: Tanja Korvenmaa

Metsäryhmäläiset ja Ikimetsän ystävät löytävät yhteisiä suuntia. Kuva: Lassi Suominen