Helmikuun metsä – Ahvenanmaan Brändössä Jurmon saarella

Teksti ja kuvat: Mai ja Lassi Suominen

Vietimme joulukuun alussa viikon Ahvenanmaalla Brändön saaristossa. Ihailimme Jurmon
saaristomaisemia hyvin vaihtelevissa sääolosuhteissa. Alkuviikon saimme tutkailla saaren
rantoja, laitumia ja metsiä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Tämän jälkeen koitti
kunnon talvimyrsky. Tuolloin ei rytisevään metsään ollut asiaa, mutta rannoilla oli hienoa
seurata aallokon vyörymistä ja tuntea tuulen voima.

Jäkäläiset tervalepän rungot meren rannan tulvametsässä

Löysimme viehättävän luontopolun vanhan kalliomännikön halki. Saatoimme ihailla ikivanhoja kiemuralatvaisia mäntyjä. Kallion laen ohuessa maaperässä ne ovat kasvaneet vain muutaman metrin korkuisiksi, mutta niiden runkoa peittää paksu kilpikaarna. Seurasimme
polkua myös tervaleppää kasvavaan merenrantapoukamaan. Talviset tulvat suosivat tervaleppää ja pitävät kuusen taimet poissa lepikosta.

Kalliomännikön rakastavaiset

Saaren koillisosassa on tunnelmallista vanhaa metsälaidunta, jossa kasvaa haaraisia, mutkarunkoisia koivuja. Niistä kerättiin ennen lehdeksiä karjalle talviravinnoksi. Siksi rungot ovat vielä tänäkin päivänä jännittävän näköisiä. Myös lahopuuta on paikalla jonkin verran, kuten yleensäkin laidunmetsissä.

Suurin osa Jurmon saaren metsistä on metsätaloudellisesti käsiteltyjä, melko nuoria kangasmetsiä. Saaren pohjoisosassa on pieni sirpale vanhempaa metsää, jossa eri kokoiset kuuset ja koivut kasvavat vanhojen ylispuumäntyjen alla. Tuostakin metsästä on kuolleet puut haettu pois, mutta elävä puusto on sen ikäistä, että lähitulevaisuudessa puita alkaa kuolla ja metsä palautuu pikku hiljaa lähemmäs luonnontilaa.

Lehdesmetsä

Saariston metsät poikkeavat Manner-Suomen metsistä monella tapaa niin puustoltaan kuin
muultakin lajistoltaan. Lukuisten kallioiden männyt ja mutkittelevien rantojen tervalepät
ovat tunnusomaisia puulajeja. Lisäksi saaristosta löytyvät kaikki muutkin Suomessa
luonnonvaraisena kasvavat puulajit. Metsien luonnonsuojelullista arvoa punnittaessa
nostetaan usein esille kääpälajisto. Käävissä on paljon vaateliaita lajeja ja niiden elo
jossakin tietyssä metsässä kertoo paljon olennaista. Saaristossa on ainutlaatuinen ja rikas kääpälajisto.

Koiranheiden marjat tuovat väriä talviseen rantametsään.

Lounaisessa saaristossa, kuten muuallakin Etelä-Suomessa, suojeltujen metsien osuus on vielä
varsin pieni. Saaristomeren kansallispuistostakin vain murto-osa on maa-alueita. Vaikka moni
saaristometsä on hakkuin käsitelty, on joukossa myös luonnontilaisen kaltaisia metsiä.

Retkeilijä merenrantametsässä.

Saaristomme houkuttelevuutta matkailijoiden silmissä pyritään nostamaan eri tavoin.
Yksi selkeä valttikortti matkailun edistämisessä on suojeltujen metsäkohteiden määrän
kasvattaminen ja toisaalta myös metsänkäsittelyn monipuolistaminen. Avohakkuista ja
muista maisemaa rankasti muuttavista käsittelytavoista luopuminen on ensimmäinen askel
saaristometsien tilan parantamiseksi.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Joulukuun metsä – Jyväskylän Laajavuori

Teksti: Aura Yliselä

Minulle rakkain metsä on lapsuuteni retkeily- ja ulkoilumetsä, Jyväskylän Laajavuori. Alueen metsissä kuljin kavereiden tai perheen kanssa, yksin tai koirien kanssa. Vaikka ulkoilin Laajavuoressa myös yhdessä muiden kanssa, elävimmät muistoni metsästä liittyvät retkiin, joilla kuljin kilometrikaupalla metsissä yksin. Olin ajatuksissani, kuuntelin metsän ääniä, kiikaroin ja opettelin tunnistamaan lintuja, poimin marjoja ja kuljin ristiin rastiin tuttuja polkuja.

Kaupungin lähimetsäksi Laajavuoresta löytyy yllättävän monipuolista maastoa. On soita, aarniometsän tyyppisiä kuusikoita, vanhoille laskettelurinteiden pohjille syntyneitä niittyjä ja valitettavasti myös hakkuuraiskioita.

Laajavuoren metsässä risteilee 4 kilometrin mittainen luontopolku, joka antaa monipuolisen kuvan alueen luonnosta. Polun alku on Vuorilammen lähistöllä ja loppupää Laajavuoren laskettelukeskuksella. Lisäksi metsämaastossa risteilee talvisin aktiivisessa käytössä oleva hiihtolatujen verkosto, sekä vanhat Jyväskylän Suurajoissa käytössä olleet rallipolut.

Lapsena erityisesti nuo ralliautoja varten kauniiseen metsään puhkotut autotiet saivat ympäristötietoisuuteni heräämään. Vielä 80-luvulla rallien erikoiskokeita ajettiin Laajavuoressa, ja minulle, metsässä liikkumaan tottuneelle lapselle, vuotuinen ralliviikonloppu tarkoitti sitä että rakkaat ulkoilumaastoni riistettiin minulta. Ralliautot ajoivat mutkaisilla teillä tuhatta ja sataa, näkyvyyden ollessa todella huono. On ihme, ettei erikoiskokeilla sattunut enempää vakavia onnettomuuksia.

Nykyisin rallien päävarikko on siirretty Laajavuoresta lähemmäs kaupungin keskustaa, joten ralliautot eivät enää valtaa rakasta lapsuuteni metsää. Ikuisen vihan autourheilua kohtaan kotikaupunkini rallitapahtuma kuitenkin sai aikaan. Myöhemmin olin järjestämässä rallien vastaisia neppiautokilpailuja Pienajoja, kadunvaltausjuhlia ja mielenosoituksia.

Laajavuoresta muistan erityisesti luonnon hiljaisuuden. Metsään saattoi kulkea niin kauas, että liikenteen humina kuului enää heikosti kaukaisuudessa. Tämän vuoksi lapsena suututtikin niin paljon, kun äänekkäät ralliautot veivät minulta pois metsän hiljaisuuden.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Sarjan aiemmat osat:

Terveisiä ENY:n syyspäiväleiriltä

Teksti: Elina Silkelä

Syysleikkejä metsässä. Kuva: Emilia Pippola

Espoon Nuoret Ympäristönsuojelijat (ENY) järjesti lasten syyspäiväleirin 13.-15.10.2011 Espoossa Luontotalo Villa Elfvikillä. Leirin teemana olivat metsä ja puut. Teemaa toteutimme leikkien ja tunnistustehtävien, sekä yhteisen metsäretken muodossa. Ohjaajien kesken olimme suunnitelleet, että kirjoittaisimme yhdessä lasten kanssa leirikokemuksista Luonto-Liiton metsäblogiin lyhyen blogitekstin. Käytännössä idea osoittautui haasteelliseksi, sillä lapset olivat niin täynnä intoa ja menoa metsäretken päätyttyä, ettei yhteisten ideoiden kokoamisesta meinannut tulla mitään. Tässä tekstissä kerron kuitenkin leirin metsäretken sisällöstä ja tunnelmista ohjaajan näkökulmasta.

Leirin yhteisellä metsäretkellä teimme yhteisiä tehtäviä, joihin kuului paitsi puulajien tunnistusta myös erilaisia arviointitehtäviä. Kyselimme lapsilta miten Laajalahden luonnonsuojelualueen metsä poikkeaa heidän kotiensa lähimetsistä ja kiinnitimme lasten huomion alueen kelopuihin sekä tikan jälkiin puiden rungoissa. Nuoren retkeilijän oppaan (Sundsten, 2006) neuvojen mukaisesti arvioimme puiden ikää sekä pituutta. Iän arvioimiseksi mittasimme puiden rungon ympärysmitan noin 1,5 m korkeudelta. Kirjan neuvojen mukaan kukin 10 cm kertoo neljän vuoden iänlisäyksestä. Tällä logiikalla puita arvioituamme löysimme 110-vuotiaan kuusen, 101-vuotiaan männyn sekä 90-vuotiaan koivun. Koetimme myös arvioida puiden pituutta osoittamalla puuta noin käsivarren pituisella kepillä. Tarpeeksi kaukaa tarkasteltuna keppi näyttää yhtä pitkältä kuin puu. Tästä kohtaa tulee Nuoren retkeilijän oppaan mukaan laskea askeleet puulle ja kerrata yhteen askeleet ja mitattu askelleveys. Tällä mittausmenetelmällä saimme vaihtelevia tuloksia, emmekä ole aivan varmoja menetelmän toimivuudesta. Arviointi oli kuitenkin kaikista hauskaa, ja se oli pääasia!

Kun kyselimme lapsilta retken jälkeen, mitkä asiat olivat metsäretkellä hauskimpia ja mikä jäi parhaiten mieleen, eniten suosiota sai selvästi puiden iän arviointi. Myös retkellä näkemämme puu, joka oli kaatunut vetäen maata juuriensa mukana tieltään, oli tehnyt lapsiin vaikutuksen. Lapset muistivat, että luonnonsuojelualueen metsässä on kaatuneita puita tavallista metsää enemmän ja että luonnonsuojelualueen puut kasvavat itse luonnollisesti, niitä ei ole istutettu. Myös metsäretkellä puhuttaneet kaarnakuoriaiset olivat jääneet lasten mieliin.

Ohjaajana mieltäni lämmitti erityisesti, kun näin lapsien saaneen metsäretkestä elämyksiä. Viimeisenä leiripäivänä leikimme puuhippaa, jossa turvan hipalta sai kolmeksi sekunniksi ohjaajan nimeämästä puulajista. Viimeiseksi päiväksi oli leirille tullut mukaan tyttö, joka ei ollut osallistunut leirin aiempina päivinä. Aiemmin mukana ollut, seitsemänvuotias tyttö selitti selkeästi kaverilleen kuusen ja männyn eroa hippaleikin alkaessa. Ohjaajana olin iloinen huomatessani tytön muistavan tarkkaan selityksen, jonka itse olin edellisenä päivänä tytölle kertonut.

Seuraavan runon olen kirjoittanut lasten antamista kuvaavista sanoista (lihavoidut sanat), kun he tarkastelivat erästä mäntypuuta eri näkökulmista:

On puussa paljon vihreätä
kai siksi että se täynnä on lehtiä ja
sen runkoa peittävät hämähäkinseitit
ja vautsi, luuppiin osui myös itse hämähäkki,

eivät vain sen reitit

Oksisto on puulla mutkikas
ne mutkat muodostavat pitkät oksat
Kun juuresta katsoo, tuntuu ja näyttää, että mänty on kova
mäntypuusta tuli leiripuuna ihan ikioma!

Kirjoittaja on ENY:n leiriohjaaja.

Esittele sinulle merkityksellinen metsä!

Luonto-Liiton metsäryhmä aloittaa metsäblogissa juttusarjan ”Kuukauden metsä”, jossa esitellään kerran kuussa yksi erityinen metsä. Lähetä meille pieni juttu itsellesi läheisestä tai tärkeästä metsästä! Haluamme kuulla metsistä, joihin liittyy jokin omakohtainen kokemus tai tarina, tai joka on tavalla tai toisella tärkeä kirjoittajalle. Metsä voi olla vaikkapa pieni kaupunkimetsä tai aarniometsä tiettömien taipalaitten takana tai jotain siitä väliltä; tärkeintä on kirjoittajan omakohtainen suhde kyseiseen metsään. Kerro vapaasti missä ja millainen metsä on, miksi kyseinen metsä on sinulle tärkeä, millaisia muistoja siihen liittyy ja mitä siellä olet kokenut. Liitä juttuun myös kuva tai kuvia metsästä.

Kirjoitukset voi lähettää sähköpostitse Mai Suomiselle mai.suominen(at)gmail.com.

Sydämen sivistystä, herra johtava metsäasiantuntija!

Teksti Kaisa Illukka

Metsämuseo Lustossa Punkaharjulla avautui huhtikuun lopussa kolme uutta näyttelyä, jotka esittelevät moniarvoista metsäsuhdetta, metsiensuojelun ja ympäristöliikkeen vaiheita sekä luontoteemaa ikonimaalauksessa. Olin sekaantunut hieman ensiksi mainitun näyttelyn suunnitteluun, erityisesti kansanperinteen metsäsuhteen esittelyyn.

Luston henkilökunta kertoi projektin aikana, että museokävijät ovat viime vuosina alkaneet toivoa heiltä yhä useammin muutakin kuin talouden näkökulmaa metsiin: tietoa metsiensuojelusta ja elämyksiä metsämyyteistä. Lounailla juttelimmekin siitä, kuinka ajat ja asenteet ovat muuttuneet, jopa yllättäneet museoväenkin. Olin itsekin huomannut kasvavaa tilausta metsäsuhteen arkeologialle. Luin näyttelysuunnittelun taustaksi suurin piirtein kaiken, mitä pyhistä lehdoista Suomessa on kirjoitettu ja kerroin niistä tuttaville, jotka kuulumisia ja tekemisiä kyselivät. Kaiken arkisen ja tavallisen keskellä tällaiset myyttiset kertomukset ja anekdootit ovat aiheuttaneet kiinnostusta ja ihmettelyä. Mitä me olemme unohtaneet? Keitä he olivat, joille metsä merkitsi ihan muuta kuin meille? Olivatko he sivistyneempiä kuin me? Pyhittivätkö he metsiä vain peloissaan? Miksei tästä kerrota koulussa? (Tjaa, kukapa yläasteella jaksaisi kiinnostua.)

Se mikä meille on myyttistä, on esivanhemmillemme ollut kenties hyvinkin arkinen osa elämänpiiriä. Haaveilu esimodernista maailmankuvasta on myös vähintään hupsua näin modernista maailmasta käsin. Mutta en voinut olla palaamatta tähän henkisemmän metsäyhteyden unohtamiseen näyttelyavajaisten puheita kuunnellessani.

Maa- ja metsätalousministeriön johtava metsäasiantuntija käytti puheenvuoronsa pateettisen katkeriin muisteloihin yhteenotoista metsiensuojelijoitten kanssa. Kuinka ylilyöviä he olivatkaan tempauksissaan, mikään ei heille ole koskaan riittänyt, eivät edes sertifikaatit kaksin kappalein! Kröhöm! Tahditon veto herra metsäasiantuntijalta tässä yhteydessä: uusien näyttelyiden on nimenomaan tarkoitus rakentaa siltaa, antaa tunnustusta ympäristöliikkeelle, tai ainakin antaa museovieraiden itsensä vetää johtopäätöksensä, onko suojelutyö ollut tarpeellista. Tuomalla suojeluhistoria museoon laajennetaan myös virallisen Suomen metsäomakuvaa: metsähistoria ei ole yksinomaan metsätaloushistoriaa. Ilmeisesti tämä moniarvoinen metsäsuhde ei miellyttänytkään ministeriön edustajaa.

Viimeisen puheenvuoron käytti Suomen ikonimaalarien puheenjohtaja. Hän kertoi uskonnollisessa kuvataiteessa esitetystä sopusointuisesta luontosuhteesta, tunsi ikivanhoja eläinlegendoja, ja kun hän näin näytti meille kuulijoille ikonien säilyttämän kulttuuriperinnön, juuri sen mikä moderneilta ”arki-ihmisiltä” on unohtunut, kehtaisin väittää kaikkien kuunnelleen lumoutuneina, kunnioittaen. Että joku ihminen voi olla kuin aarrearkku, ja hän jakaa sen meidän kanssamme!

Tasapuolisuuden vuoksi kerrottakoon, että myös ministeriön edustaja höysti puhettaan taidemaustein. Hän siteerasi Kalevalasta Sampsa Pellervoisen runoa, jossa metsät kylvetään optimaalisten kasvupaikkojen mukaan (esi-isämme olivat siis luontaisia tehometsänhoito-neroja!). Lisäksi herra kertoi herkistyneensä Ateneumin Arjen sankarit -näyttelyssä, jossa hän näki taiteen kuvaavan hienosti köyhän kansan kamppailua armottoman luonnon kesyttämiseksi.

Ohjelman lopuksi yleisölle esiintynyt ”shamaaninainen” rummutti loitsuja, ja pyysi muun muassa herra johtavaa metsäasiantuntijaa nostamaan pussistaan kohtalonsa riimukiven. Kuinka ollakaan, herra nosti sokkona Soturin kiven.

Kirjoittaja on taiteilija ja wannabe-saniaistieteilijä.


Ympäristön psykologinen ulottuvuus

Teksti Kirsi Salonen

Olet joskus saattanut tuntea olosi alakuloiseksi tai stressaantuneeksi. Jos kielteinen olotila on jatkunut pitkään, olet ehkä joutunut pysähtymään ja miettimään syitä näille tuntemuksille. Tyypillisesti lähdemme miettimään olotilojemme alkuperää ihmissuhteista, työilmapiiristä, epäonnistumisista, psyykkisestä loukkaantumisesta tai huonommuuden tunteesta.

Nämä seikat saattavat olla prosessissa mukana, mutta oletko koskaan tullut ajatelleeksi tällaisena hetkenä, millaisessa fyysisessä ympäristössä olet näinä päivinä tai kuukausina oleskellut. Voisit esimerkiksi kysyä: missä olen viettänyt vapaa-aikani, mitä reittiä kuljen töihin, onko asuinrakennuksen vieressä metsää, olenko käynyt viime aikoina luonnossa, ja niin edelleen.

Fyysisen ympäristön merkitystä omille mielialoille tai psyykkiselle hyvinvoinnille on usein vaikea tunnistaa välittömästi. Monesti fyysisen tilan merkitykseen havahdutaan vasta ääritilanteissa, esimerkiksi mikäli huonetilasta vähenee happi, valo häikäisee, palelee, tai melu käy sietämättömäksi. Yleensä tällöinkin pääasiassa havainto koskee fysiologista vaikutusta, ei psyykkistä.

Länsimaisen psykologiatieteen tutkinnon suorittaneena myös minulle on tieteellisen tiedon ohella tarjoiltu aimoannos länsimaista ihmiskäsitystä ja arvomaailmaa. Lyhyesti ilmaistuna tähän liittyy käsitys ihmisen mielestä saarekkeena, jota arvioidaan ja hoidetaan irrallaan kehosta ja ympäristöstä. Sosiaalinen ympäristö on toki arvioinnissa mukana.

Fyysinen ympäristö mielletään tällöin viitekehykseksi, jossa psykososiaalinen ilmiö tapahtuu. Se on fyysinen välttämättömyys, mutta sillä ei katsota olevan erityistä merkitystä psyykkisen prosessin kannalta. Eko- ja ympäristöpsykologiseen viitekehykseen liittyy ajatus, että ihminen on aina ympäristössään. Ympäristön ominaisuuksilla on välitön vaikutus ihmiseen, myös psyykkiseen terveyteen ja hyvinvointiin. Tämä tarkoittaa, että fyysinen ympäristö sinänsä voi aiheuttaa myös psyykkistä pahoinvointia ja ongelmia.

Oman mahdollisen stressioireesi syntyperää miettiessäsi voitkin jatkossa ottaa huomioon psykososiaalisten tekijöiden lisäksi myös maisemalliset tekijät. Niihin liittyy visuaalisen aistikokemuksen lisäksi myös auditiivinen ja kinesteettinen: miltä maisema näyttää, houkuttaako se liikkumaan, tuottaako se tunteen tilasta tai suojasta, tekeekö maisema levottomaksi vai rauhoittaako se. Vaikutuksista on syytä tulla yhä tietoisemmaksi, jotta emme tekisi vääriä valintoja elinympäristömme suhteen.

Luontoympäristöä on tutkittu eri tieteen aloilla paljon ja tutkitaan edelleenkin. Vahvaa näyttöä on siitä, että luontoympäristöllä on myönteinen vaikutus ihmiseen. Professori Kalevi Korpela on tiivistänyt asian näin:” ”Mielipaikkatutkimuksissa on todettu, että etenkin luonnossa sijaitsevassa mielipaikassa ihminen pystyy säätelemään olotilaansa terveyttä edistävään suuntaan” (Korpela & Ylen, 2007).

Herää kysymys, miten ihminen tämän säätelyn tekee. Pystymmekö todella luonnossa säätelemään olotilaamme terveyttä edistävään suuntaan? Onko säätely tietoista vai onko prosessi täysin tiedostamaton? Ympäristöpsykologiset tutkimukset osoittavat vahvasti, että luontoympäristön myönteiset vaikutukset ovat hyvin nopeita ja osittain tiedostamattomia. Jatka lukemista ”Ympäristön psykologinen ulottuvuus”

Voinko minä vaikuttaa taajamametsien suojeluun?

Teksti Mari E. Niemi

Tästä on helppo olla samaa mieltä: Luonnoltaan arvokas ja viihtyisä lähimetsä on löydyttävä jokaiselle ihmisille.

Arkipäivää ovat kuitenkin lukuisat rakennushankkeet, jotka nakertavat metsäalueita pala kerrallaan. Lisäksi hyvinkin intensiivistä metsien käsittelyä harjoitetaan myös virkistysmetsissä. Edelleen. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla, sillä jokainen meistä voi tehdä paljon tilanteen muuttamiseksi.

Viime viikkoina olen ilahtuneena huomannut tämän asian olleen esillä julkisuudessa useammassakin eri yhteydessä.

Uudenmaan ympäristönsuojelupiiri järjesti tovi sitten hienon seminaarin (katso esitykset!) ja julkaisi oppaan kuntametsien merkityksestä asukkaille sekä näiden metsien mahdollisuuksista metsäluonnon monimuotoisuuden suojelussa.

Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava kirjoitti uusinpaan Luonnonsuojelijaan aiheesta osuvan ja monipuolisen Lukijan kirjeen (lue sivulta 24).

Aamulehdessä julkaistiin tovi sitten edelleen ajankohtainen artikkeli, josta ilmenee hyvin metsän merkitys ihmisille. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten metsiensuojelun tärkeyttä voisi kannustaa nostettavaksi esille eri lehdissä.

Jotkut taajamametsät ovat yksityisten omistamia, mutta kunnasta riippuen paljon metsää löytyy tietysti kuntien ja seurakuntien omistuksesta. Konkreettista apua näiden omistajatahojen omistamien arvokkaiden metsien suojelemiseen saa vaikkapa Suomen luonnonsuojeluliiton Luontohaasteesta. Siinä tarjotaan valmis konsepti, jonka avulla kuka tahansa voi haastaa kunnan suojelemaan arvokasta luontoa.

Lisää taustatukea löytyy Suomen ympäristökeskuksen ja Ympäristöministeriön kirjeestä kunnille.

Metsän suojelemiseksi tarvitaan yleensä monta yhteydenottoa ja mielellään eri tahoilta. Kannattaa siispä muistuttaa kuntia tästä viranomaiskirjeestä, haastaa kunta luontohaasteella ja koittaa aktivoida paikallismediakin asian tiimoilta. Aloitteita voisi olla hedelmällistä tehdä yhteistyössä muiden metsistä kiinnostuneiden tahojen kanssa. Näitä tahoja voisivat olla esimerkiksi partiolaiset, suunnistajat, asukasyhdistykset jne.

Monesti luontoarvot on vielä paikantamatta metsistä, joten voit ottaa käteesi tästä linkistä löytyvän opuksen ja lähteä tutkailemaan, löytyykö näitä luonnontilaisen metsän piirteitä lähimaisemistasi. Häkellyttävän usein näin käy – jopa keskellä kaupunkia!

Luonnontieteelliset seikat ovat usein keskustelun kärjessä silloin, kun jotakin metsää yritetään saada suojelluksi. Kuitenkin yhä enenevässä määrin myös muut asiat (virkistäytyminen, marjojen ja sienten keruu, metsän esteettiset arvot jne.) nousevat suojelukeskusteluun. Mukaan etenkin tähän keskusteluun on huutava tarve saada lisää puhujia ja kirjoittajia. Jokaisella on sanottavaa metsistä ja siitä, mitä ne meille ihmisille merkitsevät. Ei tarvitse olla luontoasiantuntija voidakseen vaatia jonkin metsän suojelua!

Mitä metsä merkitsee minulle?

teksti Riku Rinnekangas

Luin eilen yhdeltä istumalta kouvolalaisen luontokuvaaja Mika Honkalinnan kirjan ”Metsäpäiviä”. Kirja liikutti minua syvästi. Kyyneliä olisi tullut paljon enemmänkin, ellen olisi jossain vaiheessa pistänyt niille stopin.

Mika kertoo kirjassaan olostaan metsissä ja soilla vuosikymmenten varrella. Pääosassa ei ole silti kymenlaaksolainen metsä tai suo, ei edes metsäluonto yleensä. Ei myöskään Mika itse, vaan… niin mikä? Luonto mielentilana? Ihmisen olemassaolo?

Jostain tuollaisesta Mika kertoo kuvissa ja tekstissä, niiden lomassa ja takana. Kuinka ihminen on osa kaikkeutta, vailla alkua ja loppua.

Luonto ja ihminen ovat perimmiltään arvoituksia, eikä tällä väitteellä tarvitse sen kummemmin repostella. Asiantilan voi vain epäsuorasti päätellä kuten Mika, täynnä syksyn kaihoa ja surua, mutta myös syvää onnea, talven seesteistä rauhaa.

Ihminen elää elämäänsä, valuu kuin sadepisara vuorenrinteeltä, etsien oman reittinsä matkalla takaisin alkuun, äärettömän mereen…

Eikä tuossa ole lopulta mitään kummallista. Nykyinen tiede tavoittaa ilmiön jopa suhteellisen tarkasti. Kuinka yksilö kadottaa minätietoisuutensa ja sulautuu johonkin suurempaan, yliaikaiseen…

Jotain tällaista Mikankin tekstistä löytää. Kuten myös toisesta kymenlaaksolaisesta ajattelijasta, Tapio Kaitaharjusta.

Auttaisiko Honkalinnan ja Kaitaharjun luokittelu ”luontomystikoiksi”? Vai veisikö se oivalluksen vain loitommalle, kiinnittämällä sen muutamien omaisuudeksi?

Entä löytääkö viisauden luonnosta an sich? Epäilen, että Mikakin on höystänyt minän liudentumisen kokemustaan kirjojen äärellä. Ainakin olen häneltä omin korvin kuullut, kuinka hän tietää ja tuntee Yrjö Kallisensa.

Luonto ei anna vastauksia, mutta rohkaisee kysymään. Siinä kai se mitä tekemistä luonnolla ja elämän perusasioilla on keskenään. On helppo kysyä, koska metsä ei kerro vastauksia.

Toki mielemme tarjoilee, yhdistelee, lainaa, muokkaa ja kehittää vaikka mitä hyviä selityksiä, joita luonnolle, ihmiselle ja elämälle on läpi aikojen annettu. Mutta mitä niillä lopulta tarkoitetaan?

Koemme sisällämme jatkuvasti erilaisia jäsentymättömiä tuntemuksia, jotka peitämme kaikella sillä minkä kulttuuri meille tarjoaa. Mutta luonnossa tätä turvaverkkoa ole. Silloin paljastuu kuinka harhaista käsitteenvarainen elomme on.

Entä otsikon kysymys… En osaa vastata siihen! Asia nousi vastikään esille Kaarinassa metsiensuojelijoiden tapaamisessa. Jo silloin tiesin, että vastaukseni ei ole se, minkä olisin voinut antaa.

Mikan kirjaa lukiessa se alkoi kenties hahmottua.

Tämä ei tarkoita että vastaus olisi jokin juhlallinen, suuri mysteeri. Epämääräisyys johtuu paremminkin vastauksen luonteesta. Kyse on matkasta, jatkumosta, prosessista, joka hahmottuu pala palalta. Itse on sen sisällä, itse on osa sitä ja kaikki mitä tekee lukeutuu siihen. Asia tunnetaan myös nimellä ’elämä’.

Metsä on vain osa elämääni. Siksi en voi löytää sieltä vastauksia kaikkeen, vaikka elämän peruskysymykset tulevatkin metsässä helposti eteen. Kenties tästä kumpuaa oletus luonnosta jotenkin erityislaatuisena viisauden lähteenä.

On kuitenkin oltava tarkkana mitkä ajatukset ovat omia, mitkä lainattuja. Kuten Mika kirjassaan toteaa ettei ole koskaan ymmärtänyt pohdintaa elämän tarkoituksesta. Kaikessa banaaliudessaan elämän tarkoituksen kysyminen on malliesimerkki sivistyksen aikaansaamasta harhasta.

Ehkä kysymys metsän merkityksestä kuuluu samaan sarjaan.

Kirjoittaja toimii Kymenlaaksossa metsien- ja soidensuojelun parissa.

Viiden aistin luontopolun ympäristö rauhoitettujen metsien joukossa

Teksti Birthe Weijola

Rovavaaralla Inarissa sijaitsee Suomen ensimmäinen GPS-pohjainen luontopolku.
Ilahduttava uutinen 80 000 hehtaarin metsämaiden rauhoittamisesta Inarissa koskee myös Luonto-Liiton leirillä kesällä 2009 perustettua Viiden aistin luontopolkua Rovavaaralla. Polun ympäristö sijaitsee paliskuntien ja Greenpeacen vuonna 2003 tehdyllä rajauksella Inarin retkeilyalueella. Valtaosa Inarin retkeilyalueen vanhoista metsistä saatiin tällä suojelupäätöksellä rauhaan 20 vuodeksi. Kiitos siitä Greenpeacelle ja poronhoitajille, jotka ovat käyneet kovan taistelun asian puolesta!

Metsäryhmän ja Ikimetsän ystävien joulukuinen retki – kuvareportaasi

 
Luminen Kaarina tarjosi parastaan. Kuva: Tanja Korvenmaa
Suunta kohti metsää. Kuva: Tanja Korvenmaa
Urpiaisia Rauvolan pelloilla. Kuva: Tanja Korvenmaa
Rauvolan kulttuurimaisemaa. Kuva: Tanja Korvenmaa
Jättimäinen isorustojäkälä ihastutti Vaarniemessä. Kuva: Tanja Korvenmaa
Metsä näkyy jo! Kohti Vaarniemen kalliometsiä. Kuva: Tanja Korvenmaa
Lumessa kahlaajat puita kuuntelemassa. Kuva: Tanja Korvenmaa
Metsäryhmäläiset ja Ikimetsän ystävät löytävät yhteisiä suuntia. Kuva: Lassi Suominen