Päivän laji: nevamesisieni

Teksti: Martti Rajamäki ja Tea von Bonsdorff
Kuva: Tapio Kekki

Uhanalainen nevamesisieni on taantunut soiden ojitusten seurauksena. Kuva: Tapio Kekki
Uhanalainen nevamesisieni on taantunut soiden ojitusten seurauksena. Kuva: Tapio Kekki

”Kappas, renkaaton mesisieni avosuolla… Mikä ihme tämä on! Hmm… ai niin sellainen kuin nevamesisienihän on olemassa.” Näin voisi luonnehtia törmäämistä tähän etupäässä avosoilla viihtyvään vaarantuneeseen (VU) sieneen. Nevamesisieni (Armillaria ectypa) on yksi harvoista avosoilla viihtyvistä kookkaista suursienilajeista.

Nevamesisieni viihtyy märillä ohutturpeisilla keskiravinteisilla nevoilla ja letoilla, luhtarannoilla ja kalliosoistumissa. Nevamesisienen itiöemän löytää järviruoko- ja sarakasvustoista, mutta myös rahkasammalikosta. Itiöemä nousee usein pullosaran lahoavista tyviosista.

Nevamesisieni on harvinaisehko ja taantunut, vaarantuneeksi arvioitu sienilaji. Sille on koitunut kohtaloksi samat tekijät kuin muillekin soiden lajeille eli ennen kaikkea ojittaminen ja turpeenkaivuu. Laji on vahvasti pohjoispainotteinen, eniten esiintymiä on aapasoilla ja sieni harvinaistuu selvästi etelää kohti tultaessa.

***

Ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) keskeytti pitkään valmistellun soidensuojelun täydennysohjelman juuri ennen maanomistajakuulemisten alkamista.

Suojellaansuot

Suomen Latu haluaa kaataa paikallisten tukeman Teijon kansallispuiston

Teksti: Lauri Kajander

Teijon kansallispuiston perustaminen olisi ainutlaatuinen tilaisuus parantaa Etelä-Suomen metsien surkeaa suojelutilannetta. Mutta mitä tekee ulkoilijoiden keskusjärjestö Suomen Latu? Haluaa kaataa koko kansallispuistohankkeen! Suojelun sijaan Suomen Latu toivoo Teijoon mm. pienaukkohakkuita.

Teijon maisemat ovat kansallispuistotasoa. Kuva: Olli Turunen
Teijon maisemat ovat kansallispuistotasoa. Kuva: Olli Turunen

Tiedotteessaan 12.9.2013 Metsähallitus totesi näin:

”Alueen sijaintikunnassa Salossa ja eri intressiryhmien keskuudessa vallitsee varsin yhtenäinen kannatus kansallispuiston perustamiseksi, ja Varsinais-Suomen liitto on asettanut Teijon kansallispuiston perustamisen yhdeksi edunvalvonnan painopistealueekseen.” Erityisen tärkeänä kansallispuiston perustaminen nähtiin selvityksen mukaan luontomatkailun ja paikallisen matkailuyritystoiminnan kannalta sekä luonnonsuojelun, erityisesti metsien suojelun kannalta.

Metsähallitus teki selvityksen [pdf, 5Mb] kansallispuiston perustamisedellytyksistä. Kansallispuiston vaikutuksia alueen virkistyskäyttöön arvioidaan selvityksessä näin:

”Virkistyskäyttö voi jatkua kutakuinkin nykyisellä tavalla myös kansallispuistossa. Kansallispuistot toimivat paitsi luonnonsuojelualueina myös retkeilyä ja luontomatkailua varten. Kansallispuistoissa voi olla monipuolisesti erilaisia harrastusmuotoja. Perinteisen ulkoilun ja retkeilyn lisäksi esimerkiksi suunnistusta, pyöräilyä, ratsastusta, geokätköilyä, valokuvausta, hiihtoa jne. Tarpeen vaatiessa käyttömuotoja voidaan ohjata tarkemmin kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelmassa sekä järjestyssäännöllä. Alueelle voidaan esim. tarkemmin ohjata polkupyöräillyn tai ratsastukseen soveltuvia reittejä. Geokätköjen sijainnit tulee ilmoittaa Metsähallitukselle ja suunnistusrastit tulee sopia tarkemman suunnittelun yhteydessä. Myös hiihtolatujen ylläpito kansallispuistossa on mahdollista. Marjastus ja sienestys kuuluvat kansallispuistojen suosituimpiin aktiviteetteihin. Erityisen arvokkaille luontokohteille, kuten tärkeille lintujen pesimäalueille, voidaan asettaa liikkumisrajoituksia. Voimassa olevassa hoito- ja käyttösuunnitelmassa tällaisia alueita ei Teijolle kuitenkaan ole ehdotettu. Retkeilyalueella sijaitseva asuntovaunualueen nykyinen toiminta voi jatkua, mutta sitä ei tule laajentaa.”

Suojelu ei ole ristiriidassa alueiden retkeilykäytön kanssa. Suomessa on tällä hetkellä 37 kansallispuistoa ja niihin tehtiin vuonna 2012 yli kaksi miljoonaa käyntiä. Se on Metsähallituksen mukaan kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin vuonna 2001. Harva haluaa retkeilymaisemiinsa hakkuita – tätä todistaa myös noin 2500 ihmisen allekirjoittama valtion retkeilyalueiden hakkuita vastustava adressi vuodelta 2012.

Teijon alueella on vastustuksesta huolimatta tehty voimakkaita hakkuita kansallispuistoselvityksen aloittamiseen asti. Kuva: Hannu Paunila
Teijon alueella on vastustuksesta huolimatta tehty voimakkaita hakkuita kansallispuistoselvityksen aloittamiseen asti. Kuva: Hannu Paunila

Etelä-Suomessa metsäluonnon suojelun tila on katastrofaalisen huono. Metsistä on esimerkiksi Varsinais-Suomen Metsäkeskuksen alueella suojeltu vain 2,5 prosenttia ja tässäkin luvussa ovat myös niukkapuustoiset kitumaat mukana. Kaikkein huutavin pula on laajoista yhtenäisistä metsäalueista, joita hakkuut eivät pirstoisi erillisiksi pikkumetsiköiksi.

Teijon retkeilyalue Salossa on erittäin harvinainen mahdollisuus muodostaa Lounais-Suomen hemiboreaaliselle kasvillisuusvyöhykkeelle suuri suojelualue, joka pystyisi tarjoamaan elintilaa uhanalaiselle lajistolle. Esitetyn kansallispuiston alueeseen kuuluu yli 1000 hehtaaria nykyisin hakkuukäytössä olevia metsiä, jotka kansallispuistossa saataisiin ennallistavan suojelun piiriin ja kehittymään kohti luonnontilaa.

Kuka haluaa retkeillä hakkuulla, Suomen Latu? Kuva: Hannu Paunila
Kuka haluaa retkeillä hakkuulla, Suomen Latu? Kuva: Hannu Paunila

On vaikea ymmärtää, miksi Suomen Latu haluaa asettua vastustamaan kansallispuistoa, jolla on paikallisten vahva tuki, joka ei juuri vaikuta alueen nykyiseen virkistyskäyttöön ja joka toteutuessaan olisi erittäin merkittävä parannus metsien heikkoon suojelutilanteeseen koko Etelä-Suomen mittakaavassa. Olen varma, että myös moni Suomen Ladun 77 000:sta jäsenestä ihmettelee samaa.

Kohtalon ironiaa on, että juuri tänä vuonna myös Suomen Latu on ollut mukana juhlimassa Suomen 75-vuotiasta kansallispuistoverkkoa. Juhlavuoden kunniaksi Latu voisi korjata kantaansa Teijon kansallispuiston suhteen ja antaa tukensa hankkelle, jonka merkityksen niin monet muut tahot ovat jo ymmärtäneet.

LINKKEJÄ:

 

 

 

Arkistojen aarteet – osa 8: Legendaariset Talaskankaan metsätaistot ravistelivat luonnonsuojelutoimintaa ja Suomen kansaa

Teksti Emilia Pippola, kuvat Jan Kunnas

Seppo Haapalainen Talaskankaan suolla.
Seppo Haapalainen Talaskankaan suolla.

Vaikka tiedotusvälineet pauhasivat 80-luvun puolivälissä globaaleista ympäristöongelmista, Luonto-Liiton paikallistoiminta oli jähmeää. Vuosikymmenen loppupuolella toiminta alkoi virkistyä metsäkysymysten myötä: ensin syntyi erämaaliike, sitten Murhijärvi-liike, ja lopullinen päänavaus oli Talaskangas.

Talaskankaan alueen suojelu oli ollut esillä jo 70-luvulla. Vaikka Vieremän kuntakin puolsi suojelua, asia ei edennyt mihinkään. Sen sijaan Metsähallitus rakensi alueelle kattavan metsätieverkon. Vuonna 1986 paikalliset asukkaat ottivat yhteyttä muutamiin luonnonsuojelijoihin ja pyysivät apua. Janne Kumpulainen oli yksi heistä.

Janne Kumpulainen puhelimessa Talaksen taikakesän tukikohdassa.
Janne Kumpulainen puhelimessa Talaksen taikakesän tukikohdassa.

– Olen kotoisin Iisalmesta, ja sukuni kävi Talaskankaalla marjastamassa. Lukion jälkeen kaverini sanoi, että sinne suunnitellaan hakkuita. Teimmekin Talaskankaalla kahdestaan inventointeja koiravaljakolla talvella 1986. Vuonna 1987 Talaskankaalla pidettiin ensimmäinen leiri, jossa oli luontoliittolaisiakin mukana, Janne kertoo.

Neuvotteluista ja vetoomuksista huolimatta hakkuut alkoivat marraskuussa 1988. Talaksen suojelijoita, mukana myös luontoliittolaisia, kerääntyi viikonlopuksi alueelle retkeilemään ja kartoittamaan sen luontoa. Kolmisenkymmentä luonnonsuojelijaa jäi paikalle. Maanantaiaamuna he olivat metsureita vastassa. Poliisi tuli hajottamaan porukan, ja hakkuut jatkuivat. Seurasi useita mielenosoituksia, tiedotteita, vetoomuksia ja muuta toimintaa Talaskankaan puolesta, mutta Metsähallitus taipui vain muutamiin myönnytyksiin.

Avohakkuu Talaskankaan etelälaidalla.
Avohakkuu Talaskankaan etelälaidalla.

Hakkuut seis Sopenmäellä

Kuvaaja Jan Kunnas istui puussa Heinosenahon hakkuita estämässä 21.2.1989.
Kuvaaja Jan Kunnas istui puussa Heinosenahon hakkuita estämässä 21.2.1989.

Vetoomukset eivät auttaneet Vuolijoen puoleisen Sopenmäenkään kohdalla, mutta tällä kertaa luonnonsuojelijat olivat päättäneet lopettaa hakkuut väkivallattoman vastarinnan keinoin. Sopenmäen keskiosissa sijaitsevalla Heinosenaholla käytiin kiihkeimmät taistot helmikuussa 1989. Taiteilija Tuuli Luukas tuli mukaan Talaskangas-liikkeeseen aivan Heinosenahon tapahtumien alkuvaiheessa.

– Istuimme opiskelukavereitteni kanssa Taideteollisen korkeakoulun ruokalassa. Minna Punkari, nykyinen Rajala, alkoi puhua Talaksesta. Puskaradion kautta sana oli meidänkin laitokselle kulkeutunut, Tuuli muistelee.

Iltapalaa mielenosoitusten jälkeen Vuorokkaan kaivoksella.
Iltapalaa mielenosoitusten jälkeen Vuorokkaan kaivoksella.

Ympäristöasiat olivat paljon esillä myös taidekasvatuksessa, ja monet opiskelijat olivat ekologisesti tiedostavia.

– Minulla oli ollut pidempään turhautunut olo, että jotain voisi tehdä. Me mentiin sitten sinne Vuorokkaan entiselle kaivokselle, joka oli saatu paikalliselta pastorilta aktivistien hermokeskukseksi. Aamulla mentiin tielle, missä metsurit olivat odotettavissa, ja sieltähän he tulivat. Ja sitä kesti monta päivää.

Osa aktivisteista kytki itsensä kettingein metsätraktoriin, osa kiipesi puihin, jottei niitä kaadettaisi, ja taideopiskelijoilla oli aina joka päivälle erilaista performatiivista koreografiaa. Väkeä oli niin paljon, että poliisilla kesti kauan ennen kuin kaikki saatiin poistettua metsästä. Moni oli useaan kertaan Kajaanissa putkassa. TV ja radio välittivät tapahtumat kaikelle kansalle.

– Pääsimme putkasta aina illalla pois, ja sitten kävimme paikallisessa pubissa katsomassa TV:stä, missä oikein mennään, kertoo Tuuli.

Viikon rytinällä Talaskangas saatiin toimenpidekieltoon kesän tutkimusten ajaksi. Ainoastaan Heinosenahon hakkuut Metsähallitus suoritti loppuun.

Taideopiskelijoiden suunnittelema loppuperformanssi Heinosenaholla: Metsän kaatuessa kaatuu myös ihminen. Osa esitti ihmispuita, osa suojelijoita ja Tuuli Luukas (oik.) esitti metsuria. Kirvestä heilauttamalla metsuri katkaisi fiktiivisesti ihmispuun, mutta jos suojelija ehti rynnätä halaamaan puuta, metsuri jättikin sen pystyyn. Koko performanssi meni radiotoimittajan kuvailemana mediaan suorana lähetyksenä.
Taideopiskelijoiden suunnittelema loppuperformanssi Heinosenaholla: Metsän kaatuessa kaatuu myös ihminen. Osa esitti ihmispuita, osa suojelijoita ja Tuuli Luukas (oik.) esitti metsuria. Kirvestä heilauttamalla metsuri katkaisi fiktiivisesti ihmispuun, mutta jos suojelija ehti rynnätä halaamaan puuta, metsuri jättikin sen pystyyn. Koko performanssi meni radiotoimittajan kuvailemana mediaan suorana lähetyksenä.

Talaksen taikakesästä Luonto-Liiton metsäryhmään

Lastenleiri Iso-Talaksen rannalla.
Lastenleiri Iso-Talaksen rannalla.

Toimenpidekiellon astuttua voimaan Talas-aktivistit eivät jääneet toimettomiksi. He suunnittelivat kesätapahtumien sarjan, Talaksen taikakesän. Ohjelmassa oli muun muassa lastenleiri, kansainvälinen työleiri, taideleiri, valokuvanäyttely, metsäretkiä ja metsämatinea. Tarkoituksena oli selvittää alueen suojeluarvoja sekä tehdä Talaskangas tunnetuksi. Tukikohtana oli Kapeaveden entinen kansakoulu Vieremällä.

Talaskangas-rap soi radiossa, alue todettiin luontoarvoiltaan kansallispuistojen veroiseksi, ja Talaskankaan tapahtumat vaikuttivat osaltaan valtakunnallisten vanhojen metsien kartoitusten käynnistymiseen saman vuoden syksyllä. Talaskangas oli myös jonkinlainen lähtöponnistus tapahtumien ketjuun, joka lopulta johti Luonto-Liiton metsäryhmän perustamiseen vuonna 1993. Vahvemmin ryhmän syntyyn vaikuttivat myöhemmin Porkkasalon metsätaistot sekä sen jälkeiset vanhojen metsien inventoinnit Kainuussa.

Kansainvälisen työleirin osallistujia ansaitulla tauolla Kapeaveden koululla.
Kansainvälisen työleirin osallistujia ansaitulla tauolla Kapeaveden koululla.

Talaksen perintöä monella tasolla

Suonna Kononen puussa Heinosenahon hakkuita estämässä 21.2.1989.
Suonna Kononen puussa Heinosenahon hakkuita estämässä 21.2.1989.

– Paikallinen yhteistyö oli koko Talaksen erityisarvo: toimittiin yhdessä paikallisten kanssa, paikallisista suojelutarpeista. Se on yhä nykyäänkin arvokasta vieremäläisille, kiteyttää Janne.

Luonto-Liiton tasolla Talaskangas ja välittömät tapahtumat sen jälkeen vaikuttivat siihen, että Luonto-Liiton luontokerhoihin nojautunut toiminta muuttui nykyaikaisemmaksi ympäristöjärjestötoiminnaksi.

– Luonto-Liitossa syntyi toimintaryhmäajattelu. Talaskangas oli myös esimerkki siitä, kuinka metsiensuojelutoimintaa harjoitetaan. Toimintamalli jalkautui muihinkin maakuntiin, Janne kertoo.

Yleiseen metsiensuojelukeskusteluun Talaskangas toi mukaan monimuotoisuuden käsitteen.

– Metsähallitus väitti, ettei Etelä-Suomessa ole aarniometsää. Talaskankaalla alettiin monimuotoisuuteen nojautuen argumentoida, että on muutakin arvokasta kuin koskematon ympäristö ja muutakin kuin estetiikka, valottaa pitkäaikainen metsäaktivisti Matti Ikonen. Hän tempautui mukaan metsiensuojelutoimintaan hieman Talaskankaan tapahtumien jälkeen.

– Talas vaikutti käänteentekevästi koko omaan elämänhistoriaan, ja ammatillisesti meihin moniin. Se toi eri alojen ihmisiä yhteen ja loi suorastaan uusia konsepteja. Taiteiden ja tieteiden välinen yhteistyö synnyttää ennalta arvaamatonta synergiaa, havainnollistaa Tuuli.

Metsämatinea Talaskankaalla 29.7.1989. Keskellä kirjailija Aarno Kellberg.
Metsämatinea Talaskankaalla 29.7.1989. Keskellä kirjailija Aarno Kellberg.

Suojelualue Talaskankaasta tuli 1994.

Kirjoittaja työskentelee metsiensuojelun historian tallentajana yhteystyössä Luonto-Liiton metsäryhmän sekä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Tiivistys tästä jutusta on julkaistu Nuorten Luonto -lehden tuoreimmassa numerossa 3/2013.

Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:

Arkistojen aarteet – osa 5: Tunteet kuumina Jerisjärven tiellä

Teksti: Emilia Pippola

Muoniolainen ukko kohtelee kaltoin jalastaan kaivinkoneen kauhaan kytkeytynyttä Kuopion Nuorten Luonnonystäväin kuraattori Kari Saukkosta. Kuva: Timo Nikki.

Olen viime päivinä yrittänyt saada Luonto-Liiton metsäryhmän lehtileikeläjiä lopullisesti järjestykseen. Eilen sain järjesteltyä 90-luvun alkuvuosien leikkeet. Joukosta erottui Iltalehden (19.2.1991) revittelevä otsikko: ”Poliisin ote lipesi Pallastunturilla – Asukkaat ryhtyivät repimään luontoaktivisteja tunturista.”

Iltalehden juttu (pdf) liittyy Jerisjärven tiekiistaan. Luonnonsuojelijat yrittivät estää tien rakentamisen Pallas-Ounastunturin kansallispuistoon: puiston rajalle muodostettiin ihmismuuri ja työkoneisiin kahliuduttiin. Poliisi irrotti ja raahasi luonnonsuojelijoita paikalle tilaamaansa bussiin, ja myös paikalliset intoutuivat ”avustamaan” poliisia.

Jyrki Pynnönen ja Esa Mäkinen olivat kiivenneet työkoneen kauhan päälle, eikä poliisi saanut heitä alas. Luonto-Liiton toimistosihteerinä työskentelevä Jyrki kertoo kokemuksistaan näin:

– Ei me oltu mitenkään kiinni koneessa, mutta eihän poliisi voinut heiluttaa kauhaa, sillä mehän oltais voitu pudota ja loukkaantua vakavasti.

Paikalle tilattiinkin toinen työkone, jotta tietyötä saatiin jatkettua. Jyrki ja Esa joutuivat lopulta tulemaan itse alas kauhan päältä, kun koneen kuljettaja ryhtyi vaarallisesti liikuttelemaan kauhaa poliisien lähdettyä.

Suomen luonnonsuojeluliitto oli nimellään mukana Jerisjärven tapahtumissa. Luonnonsuojeluliiton bussit kuljettivat väkeä ”taistelupaikalle”, ja läheinen lomakylä oli vuokrattu Jerisjärven suojelijoille.

Luonnonsuojelijat saivat suoralla toiminnalla viivytettyä tietöitä, ja tuolloinen liikenneministeri Ilkka Kanerva joutui puhaltamaan työt pariin otteeseen väliaikaisesti poikki. Lopulta tie kuitenkin rakennettiin – laittomuudestaan huolimatta.

Iltalehden juttu 19.2.1991. Teksti: Erkki Koivula. Kuvat: Jarmo Kariniemi.
Luonnonsuojelijoita kiinnittyneinä maansiirtokoneeseen. Kauhan päällä Jyrki Pynnönen (vas.) ja Esa Mäkinen. Kuva: Harri Nurminen.

Sarjan aiemmat kirjoitukset ovat luettavissa täältä:

Kirjoittaja työskentelee tänä syksynä projektityöntekijänä Luonto-Liiton metsäryhmän hankkeessa, jossa tallennetaan metsiensuojelun historiaa. Hanketta ovat tukeneet Metsämiesten Säätiö ja Kansan Sivistysrahasto, ja se toteutetaan yhteystyössä Suomen metsämuseo Luston kanssa. Hankkeesta voit lukea lisää täältä.

Vahinkohakkuita luonnonsuojelualueella

Teksti Mari E. Niemi

Raaseporin kaupungin omistamalla yksityisellä Ramsholmenin luonnonsuojelualueella Tammisaaressa on viime päivinä hakattu kilpikaarnaisia lähes 200-vuotiaita mäntyjä.

Hakkuut 1) ovat lehtokasvillisuuden kannalta turhia, 2) vähentävät  luonnon monimuotoisuutta ja alueen esteettistä arvoa ja 3) haaskaavat arvokasta puuta: kaadetut puut on suunniteltu käytettävän kuitupuuksi ja energiaksi.

Luonnonsuojelualueen lehtokasvillisuutta "varjostavien yksittäisten mäntyjen" poistoa. © Luonto-Liiton metsäryhmä

 

1) Turhat hakkuut

Alueen hoito- ja käyttösuunnitelman mukaisesti alueella on sallittu yksittäisten mäntyjen poistaminen. Alueen tavoitteena on lehtokasvillisuuden ja jalopuiden hoitaminen. Nämä vaativat valoa menestyäkseen, mutta harvakseltaan ylispuina sijaitsevat männyt eivät niitä pahemmin varjosta.

Tämä on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun Suomessa poistetaan lehdosta mäntyjä. Kuusien osalta peistä on väännetty jo hyvä tovi.

Mänty, kuten kuusikin kuuluu luonnostaan myös lehtoihin.

Tietyissä kohdin voi olla perusteltua kaataa yksittäinen runko, mutta tällöinkin luonnonsuojelualueella puu on jätettävä luontaiseen eliympäristöönsä. Ramsholmenissa reitistöjen varsilla halutaan saada aluskasvillisuus kulkijoiden ihailtavaksi etenkin kevätaspektin aikaan. Tällaisessa tilanteessa lahopuita voi sijoittaa esim. noin 10 metrin päähän reiteiltä. Näin ihmiset pääsevät ihailemaan kevätkukkia ja lahopuulajistokin saa resurssinsa.

"Varjostavaa" mäntypuustoa taka-alalla pystyssä. Etualalla hakkuun jälkiä. © Luonto-Liiton metsäryhmä

2) Moraalisesti kestämättömät hakkuut

Kilpikaarnaisia mäntyjä on enää tänä päivänä jäljellä erittäin vähän. Niillä ei ole pelkästään itseisarvoinen oikeus jäädä kasvamaan ja rauhassa lahoamaan oman elinkiertonsa mukaisesti. Myös lukuisille metsälajeille nämä rungot ovat korvaamattomia: kaikki männyllä elävät lajit eivät menesty nopeasti kasvaneella ja nuorella puulla.

Ihmisille nämä harvat jäljellä olevat vanhat männyt ovat äärimmäisen arvokkaita myös esteettisessä mielessä. Harvassa ovat ne henkilöt, jotka eivät hiljene katsoessaan ylös männyn runkoa sen vahvaan punertavaan latvukseen.

Kuva puhukoon puolestaan. © Luonto-Liiton metsäryhmä

 

3) Kilpikaarnaisia runkoja kuiduksi ja energiapuuksi

Kaadettuja puita ei enää pystyyn saa, mutta ei ole yhdentekevää, mitä niille seuraavaksi tehdään. Nämä rungot on jo pätkitty, joten niiden hyödyntämismahdollisuudet rakennuspuuna lienevät rajalliset. Sen sijaan kalusteiden valmistamiseen näitä voinee käyttää. Tammisaaressa suunnitelmat kuitenkin ovat toisenlaiset. Runkoja on ajateltu käytettävän lyhytkestoisena kuitutuotteena tai energiaksi poltettuna. Suomessa on pulaa laadukkaasta puusepän- ja rakennuspuusta. Puurakennusala on kasvussa – mutta mistä puut?

Tässä tilanteessa lienee viisainta jättää runkojen pätkät elinalustaksi luonnonsuojelualueen lahopuulajistolle.

Odottamassa matkaa sellukattilaan (massaved) © Luonto-Liiton metsäryhmä
2010-luvun energiapuuta (energi) © Luonto-Liiton metsäryhmä

 

Maan merkit ja metsän rajat

Teksti Antti Salovaara & Lari Karreinen / Luonto-Liiton Uudenmaan piirin retkitoimintaryhmä

Metsässä liikkuessa tulee usein hyödynnettyä muitakin kuin luonnon omia maamerkkejä, vaikka nämä harvoin retkeilytunnelmaa muuten kohottavatkaan. Sähkö- ja puhelinlinjat, rakennukset, ojat ja polut sekä metsäautotiet tarjoavat helppoa paikannusapua retkeilijälle, merkityistä reiteistä puhumattakaan. Eräs turhankin selkeästi erottuva maamerkki on suojelualueen raja. En tarkoita tällä luonnonsuojelualueista tiedottavia kylttejä vaan sitä, että harmittavan usein maasto muuttuu kuin veitsellä leikaten. Pahimmassa tapauksessa aluetta reunustaa hakkuuaukko, vähemmän selvässä tilanteessa rajan paljastaa esimerkiksi puuston ikäluokka. Seitsemisen seudulla erotimme etsimämme Petäjäjärven Natura-alueen jo kaukaa siitä, että huikean korkea latvusto putoaa muutamaa kertaluokkaa alemmaksi, kuin viivottimella vedettyä linjaa seuraten.

Näkymä Petäjäjärven suojelualueen rajalta. Kuva: Lari Karreinen.

Metsän rajat näkyvät vahvoina myös ilmakuvissa. Järeämpiä metsäkokemuksia hakeva retkeilijä voikin niiden avulla suunnata retkiään aitoihin metsiin. Ilmakuvat eivät valehtele, vaikka niiden tulkinta ja hyödyntäminen retkisuunnittelussa vaatiikin hieman harjoittelua. Kuitenkin monet perusasiat, joita tavallinen kartta ei hevin paljasta, huomaa harjaantumattominkin silmin helposti ilmakuvasta.

Kyse ei tarvitse olla vain metsän iän arvioimisesta. Kerran esimerkiksi yritimme soidintavat teeret mielessämme selvittää, minkä Meikon alueen suon keskellä olikaan pieni piilokoju, jossa eräs meistä oli aikoinaan vieraillut. Tutkimalla ilmakuvia sopivilta seuduilta löytyi avosuon keskeltä outo pieni harmaa neliö, joka ei voinut olla mikään muu kuin etsimämme koju. En muista enää, kahlasiko pohdintoa seuranneella retkellä kukaan piilolle asti, mutta he, jotka eivät maanneet silmät ummessa makuupussin lämmössä kuulivat teerten pulputusta aamuauringon noustessa. Toisaalta he, jotka jäivät vaille teerikonserttia nukkuivat makeasti, mikä sekin on arvokas asia suon laidalla toteutettuna.

Suojelualueen raja Kuhmoisten Kärppäjärvellä. Kuva: Lari Karreinen.

 

Karttapaikan lisäksi hyvän palvelun ilmakuvien tarkasteluun tarjoaa Paikkatietoikkuna, jossa saa halutessaan päällekkäiseen tarkasteluun sekä maastokartan että ortoilmakuvan, lukuisten muiden vaihtoehtojen lisäksi.

Metsiensuojelusta saatavia rahavirtoja voidaan lisätä

Helsingin Sanomat 13.9.2010

Mielipide

Metsiensuojelusta saatavia rahavirtoja voidaan lisätä

Mari E. Niemi

Jouko Ylä-Liedenpohja peräänkuulutti metsien suojelusta saatavia vuosittaisia rahavirtoja, joita nyt saadaan harvennus- ja päätehakkuista (HS Mielipide 8. 9.). Hän kummasteli, missä ovat suojelualueiden sisäänpääsymaksut, joiden avulla katettaisiin hakkuutulojen menetys.

Metsiensuojelu tuo rahatuloja jo nyt, ja halutessamme tulevaisuudessa yhä enemmän.

Suojelualueet, etenkin kansallispuistot ovat suosittuja virkistäytymis- ja luontomatkailukohteita. Tutkimusten mukaan niissä kävijät tuovat paikallistalouteen tuloja käyttämällä erilaisia palveluja. Valtaosa luonnonsuojelusta saatavista rahavirroista muodostuu Pohjois-Suomessa, missä suurin osa suojelualueista sijaitsee. Kuitenkin väestöstä suurin osa asuu Etelä-Suomessa, mihin myös tarvitaan metsätuloja.

Rahatulot luonnonsuojelusta eivät kasva itsestään, vaan meidän on aktiivisesti kehitettävä metsiemme käyttöä siihen suuntaan, että huomioimme myös muut metsien käyttömuodot kuin puiden poistamisen metsistä.

Meidän onkin luotava laajoja yhtenäisiä suojeltuja metsäalueita Etelä-Suomeen. Lisäksi suojelemattomien metsien käsittely on muutettava avohakkuutaloudesta maiseman peitteisenä säilyttävään metsätalouteen. Näin luontomatkailulla on edellytykset kehittyä laajemmilla alueilla myös suojelualueiden ulkopuolella.

Mikäli emme rakenna luontomatkailulle kunnollisia ja houkuttelevia puitteita, elinkeino ei voi kehittyä siinä määrin kuin siihen muutoin olisi edellytyksiä. Harva yrittäjä haluaa sijoittaa johonkin, minkä tulevaisuudesta ei ole minkäänlaista varmuutta.

Ihmiset haluavat liikkua maisemassa, jota joku toinen ei äkisti muuta esimerkiksi avohakkaamalla. On ensiarvoisen tärkeää, että luomme alueita, joilla on huomioitu alueen metsämaiseman säilyminen pitkällä aikavälillä.

Nyt on hyvä ajankohta edistää tätä asiaa, sillä maa- ja metsätalousministeriö selvittää parhaillaan avohakkuulle vaihtoehtoisten metsien käsittelymenetelmien käyttöön ottamista.

maa- ja metsätaloustieteiden maisteri

metsänhoitaja

Luonto-Liiton metsävastaava