Kaupunkimetsiin kätkeytyy merkitystietoa – mitä se on ja mihin sitä tarvitaan?

Teksti ja kuva: Anni-Maaria Leppänen

Meissä kaikissa piilee valtava määrä tietoa omasta arjen elinpiiristämme. Elämämme aikana kertyneiden kokemustemme johdosta tiedämme esimerkiksi, mitä oma koti, piha tai lähimetsä meille merkitsee. Onko tällaisella merkitystiedolla sitten jotain väliä? Pitäisikö sitä kenties kerätä ja tallentaa entistäkin enemmän ja monipuolisemmin? Entäpä miten tällaista tietoa sitten tulisi käsitellä osana päätöksentekoa ja kaupunkisuunnittelua?

Kirjoitan parhaillaan kulttuurimaantieteen opinnäytetyötäni siitä, mitä Meri-Rastilan metsä merkitsee asukkaille, jotka käyttävät kyseistä metsää arjessaan. Tutkimusaineistoni koostuu siis niistä kokemuksista, muistoista ja kertomuksista, joita nämä asukkaat liittävät omaan lähimetsäänsä eli tässä tapauksessa Meri-Rastilan metsään. Lähimetsän merkitysten selvittämisen ohella olen törmännyt kiinnostaviin tutkimuksiin, joissa pohditaan kokemuspohjaisen merkitystiedon asemaa ja tärkeyttä osana päätöksentekoa ja kaupunkisuunnittelua.

Kalliometsämaisema kelopuineen voi ihastuttaa lähimetsässä liikkujaa ja nostaa mieleen muistot Lapin eräretkekistä.
Kalliometsämaisema kelopuineen voi ihastuttaa lähimetsässä liikkujaa ja nostaa mieleen muistot Lapin eräretkekistä.

Pyysin Meri-Rastilan asukkaita kertomaan minulle, mitä heidän lähimetsänsä heille merkitsee. Nimitän tätä asukkailta keräämääni informaatiota merkitystiedoksi, mutta sitä voisi yhtä hyvin kutsua myös paikallistiedoksi, josta puhuvat tutkijat Veikko Anttonen ja Riku Rinnekangas artikkelissaan ”Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa”. He kertovat kahdesta metsätiedon lajista, asiantuntijatiedosta ja paikallistiedosta, sekä näiden kahden välisestä suhteesta. Tutkijoiden mukaan paikallinen arjen metsätiedon muodostuminen ei edellytä erityistä teoriaa ja koulutusta, vaan se syntyy vähitellen käytännön ja kokemuksen kautta metsää käyttävien ihmisten (heidän tutkimustapauksessaan metsänomistajien) arjessa. Asiantuntijatieto taas rakennetaan koulutuksella, ja se perustuu teoriaperusteiseen ja tieteellisten menetelmin tuotettuun ymmärrykseen metsästä.

Nämä metsätiedon lajit syntyvät siis hyvin erilaisista lähtökohdista käsin, ja yleensä niitä myös käyttävät toisistaan erillään olevat tahot. Esimerkiksi tutkijat, päätöksentekijät ja viranomaiset tukeutuvat yleensä asiantuntijatietoon, kun taas metsänomistajien ja kaupunkimetsiä käyttävien asukkaiden metsätieto pohjautuu ennemminkin heidän omaan kokemukseensa metsän käytöstä.

Paikallistiedon suhdetta asiantuntijatietoon etenkin suunnittelun ja päätöksenteon näkökulmasta ovat tutkineet Maija Sipilä, Pia Bäcklund ja Liisa Tyrväinen. Heidän artikkelissaan ”Vaikuttamisen rajoilla – onko koetulla luonnolla sijaa kaupungin suunnittelussa ja päätöksenteossa?” tutkijat kutsuvat paikallistietoa luonnon kokemukselliseksi ulottuvuudeksi, joka muodostuu ihmisten kokemuksista ja arvostuksista. Se on siis ihmisten paikkoihin liittämää merkitystietoa, josta myös minun tutkimusaineistoni koostuu.

Kiinnostavaa artikkelissa on etenkin pohdinta siitä, millaisin edellytyksin kaupunkiluontoon liitetyt kokemukset ja arvostukset voisivat olla päätöksenteossa tasaveroista tietoa teknis-taloudellisen ja ekologisen luontotiedon (ns. asiantuntijatiedon) rinnalla. Tasaveroisuudella tutkijat tarkoittavat sitä, että asukkailta kerättävä informaatio pitäisi nähdä myös tietona eli yhtä pätevänä ja tarpeellisena informaationa kuin luontoa koskeva asiantuntijatieto (esim. tieto alueiden vesitaloudesta, maaperäoloista ja lajistosta tai rakentamisen, kunnallistekniikan ja luonnonhoidon kustannuksista).

Olen samaa mieltä tutkijoiden kanssa kokemuksista ja arvostuksista koostuvan paikallistiedon tasaveroisuuden vaatimuksesta, sillä arkiympäristöämme eivät muodosta pelkästään fyysiset tilat vaan nimenomaan koetut paikat, jotka syntyvät ajan saatossa ihmisten paikoille antamien merkitysten kautta ja ovat tärkeä osa arkea. Kaupunkien lähimetsätkin ovat niitä arjessaan käyttäville asukkaille merkityksellisiä paikkoja ja merkitystiedon lähteitä ovat näin ollen itse asukkaat.

Merkitystiedosta siis ollaan tietoisia ja sen keräämiseksi on kehitetty ja käytetty erilaisia menetelmiä. Lisäpohdintaa herättävät kysymykset, ovatko asukkaat tyytyväisiä näihin osallistumisen menetelmiin. Kokevatko he, että heidän äänensä todella tulee kuuluville päätöksenteossa ja suunnittelussa eikä jää pelkäksi mielipiteeksi asiantuntijatiedon jalkoihin?

On selvää, että kaupunkia ja kaupunkimetsiä pystytään suunnittelemaan teknisestä, taloudellisesta ja nykyään osin ekologisestakin näkökulmasta mainiosti pelkän asiantuntijatiedon varassa. Kuitenkaan ilman kattavaa merkitystiedon keräämistä ja sen tunnustamista tasaveroiseksi tiedoksi asiantuntijatiedon rinnalla ei pystytä suunnittelemaan oikeudenmukaista kaupunkia, jossa asukkaiden ääni on yhtä merkittävä tietolähde muiden tietolähteiden joukossa. Sipilä, Bäcklund ja Tyrväinen toteavatkin artikkelinsa lopussa, että asukkailla pitäisi olla auktoriteettiasema oman elinympäristönsä suunnittelussa, sillä luontoalueiden saavutettavuudella ja niiden laadulla on vaikutuksia ihmisten psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Suunnittelussa on siis kyse ihmisten elämään perustavanlaatuisesti vaikuttavista päätöksistä. Se, mihin tietoon päätöksenteko suunnittelun eri tasoilla pohjautuu, ei näin ollen olekaan aivan merkityksetöntä.

Lähteet:

  • Anttonen, V. & R., Rinnekangas 2006. Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa. Teoksessa: Vehkamäki, Seppo (toim.). Metsät ja hyvä elämä – monitieteinen tutkimusraportti. Metsäkustannus Oy.
  • Sipilä, M., Bäcklund, P. & L., Tyrväinen 2009. Vaikuttamisen rajoilla – onko koetulla luonnolla sijaa kaupungin suunnittelussa ja päätöksenteossa? Alue ja ympäristö, 38(1): 39-50.

Kirjoittaja opiskelee kulttuurimaantiedettä Helsingin yliopistossa ja tekee gradua liittyen kaupunkimetsien merkityksiin.

Marraskuun metsä – Hietasaari

Teksti ja kuvat:  Kirsi Eskelinen

Minulle merkityksellinen ja tärkeä metsä alkaa melkein kotioveltani Oulun Hietasaaressa. Se on metsä, jossa olen käynyt ehkä eniten elämässäni – monesti useita kertoja päivässä. Jos minun pitäisi kertoa, millaista metsää arvostan eniten, kuvailisin luultavasti Lapin vanhoja männiköitä tai Venäjän Karjalan ikimetsiä. Se, että metsä on ihan vieressä ja tulee tutuksi koiran ja ystävien kanssa siellä kulkiessa, tekee tästä metsästä kuitenkin tällä hetkellä tärkeimmän metsäni. On myös hienoa voida nähdä sama metsä eri vuorokauden- ja vuodenaikoina sekä erilaisilla säillä.

Pieniläpimittaista lahopuuta Hietasaaressa.

Lähimetsäni ei ole järin vanhaa, ehkä pääosin viisikymmenvuotiasta. Silti siellä on siellä täällä monisatavuotisia kilpikaarnamäntyjä ja vanhoja kuusia muistona menneistä pihapiireistä. Metsää halkovat pienet, umpeutumassa olevat ojat ja paikoin tuskastuttavan tasarakenteisena kasvava männikkö kielivät suuren osan metsästä olleen taannoin peltoa. Näkymä ei kuitenkaan ole tavanomaisesta talousmetsästä, vaan useat männyt kasvavat oikukkaasti vinkuraan ja paikoin lehtipuiden suuri osuus elävöittää maisemaa. Saniaiset viihtyvät täällä hyvin, ja pohjakerros onkin valtaosin lehtomaista. Merenrantaa lähestyttäessä lisääntyy suolajisto, ja rannan tuntumassa on leveä luhtainen vyöhyke. Maannousemametsä on toistaiseksi saanut kehittyä rauhassa, vaikka raivattu hiekkaranta ja hotelli ovatkin vain kilometrin päässä. Ympäröivä meri ja jokisuisto tuovat metsään oman tunnelmansa.

Talvella liikun pääosin suksilla, ja matka jatkuu sujuvasti metsästä meren ja saarta halkovan salmen jäälle. On hauskaa, kun talvella pääsee aivan eri reittejä kuin kesäaikaan, ja osa metsää halkovista pikkuteistä teistä jätetään auraamatta. Ne kapenevat talven mittaan ensi poluiksi, ja lopulta niistä tulee hiihtolatuja.

Syysmyrskyn tekemä konkelo.

Erityistä lähimetsässäni on se, etten juuri ajattele lajistoa, metsätyyppejä tai METSO-kriteerejä siellä kulkiessani, enkä ole selvillä metsään suunnitelluista toimenpiteistä. Välillä toki väistämättä huomaa jotakin erityistä, kuten lehtikuusen tai tammen. Onpa rantaruovikossa tullut vastaan supikoirakin ja parin viime viikon ajan lähimetsässäni on kuulemma liikuskellut myös muutama peura! Ihmettelen kovasti, kuinka ne ovat tiensä lähes ydinkeskustan viereiseen saareen löytäneet.

Tänä syksynä myrsky teki lähimetsässäni paljon tuulenkaatoja. Oli onnellinen, kun lähinnä ohuista rungoista koostuva lahopuusto sai järeämpää täydennystä. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, kun kaupunki korjautti tuulenkaadot pois. Olin ehkä vihaisempi ja surullisempi kuin minkään näkemäni vanhan metsän hakkuuta todistaessa. Mietin, olisiko pitänyt yrittää reagoida asiaan heti tuulenkaatojen synnyttyä ja vedota kaupunkia pitäytymään toimenpiteistä- vai olisiko se vain vauhdittanut korjuuta kuten aluksi epäilin. Muutama tuulenkaato kuitenkin jäi rikastuttamaan Hietasaaren metsäluontoa. Päätin sittenkin perehtyä alueen metsänkäyttösuunnitelmaan ja yrittää jatkossa olla tilanteen tasalla ja vaikuttaa metsän luonnontilaistumisen edistämiseksi. Toivon kuitenkin, että pystyn jatkossakin tekemään ennen kaikkea elämyksellisiä, arkisia retkiä lähimetsääni.

Vanha mänty polunvarressa

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.