Siirry sisältöön

Kansallisromantiikkaa, isänmaallista talouspolitiikkaa ja maakuvabrändäystä – Suomalainen metsäasennemuokkaus ennen ja nyt Osa 1/2

14.11.2018

Metsä Suomen kansallisen identiteetin muodostajana ja symbolina

Metsien rooli suomalaisuuden ydintekijänä ei ole aina ollut itsestään selvyys, vaan se on rakennettu tarkoitushakuisesti. Kansallinen herääminen 1800-luvun lopulla edellytti eron tekemistä vanhoihin vallanpitäjiin. Suomen korkeakulttuuri ja hallinto olivat täysin ruotsinkieliset, joten katse kääntyi omaleimaiseen suomen kieleen ja sitä puhuvaan kansaan, jonka perinteiden keruu herätti intohimoja fennomaanisen sivistyneistön parissa. Juurevan kansan elämän ihailuun liitettiin luontevasti myös ympäristö, joka oli paitsi synnyttänyt kansankulttuurin, myös säilyttänyt sen tiettömien taipaleiden takana.

Tämä Suomessa virinnyt aatteellinen kehitys on linjassa ajan laajempienkin aatesuuntauksien kanssa: myös keskisemmässä Euroopassa romanttinen historiankirjoitus kiinnostui 1700-luvulla menneisyyden hengestä ja pyrki välittämään lukijoille pelkän tapahtumajanan sijasta kokemuksen entisajan elämästä ja kulttuurisista perinteistä. Osana tätä tyylisuuntaa nousivat tavallisen kansan elämä ja tavat merkitykselliseen asemaan muuallakin: aiemmin arkiset ympäristöt, kuten metsät, saivat mystisen merkityksen, kun ne nähtiin kansallisen luonteen, muistin ja tapakulttuurin kehtona.

Kansallisen heräämisen myötä suomalaisille tulivat tutuksi taiteilijoiden representaatiot metsästä. Niitä esittivät Sibeliuksen vavahduttavat kareliaaniset sävelet, Lönnrotin maalailevat kuvaukset Karjalan laulumaista, Runebergin jumalallisuutta korostava luonnonmystiikka, Topeliuksen isänmaallinen luonnonrakkaus ja Kiven vapaudenkaipuinen kipuilu metsissä elämisen ja maatalousyhteisöön sopeutumisen välillä. Vielä kirjailijoita ihannoivammin metsien puolesta puhuivat kansallisromanttiset taidemaalarit. Gallen-Kallela, Halonen ja Järnelfelt paitsi kuvittivat ikoniseksi sittemmin muuttunutta korpiluontoa, myös puhuivat aktiivisesti luonnon itseisarvon ja sen koskemattomana säilyttämisen puolesta. Suomalaisen kansallisromanttisen taiteen myötä metsän kertomukseksi vakiintuivat aarniometsät, järvien pintaan päilyvät pilvet ja luonnon kauneus ja pyhyys, jota Suomen kansa metsissään arvostaa. Näitä visioita maalailivat lähinnä kaupunkilaiset taiteilijat toisille kaupunkilaisille. Nostalgisen metsäidyllin luomisen edellytys on vieraantuminen metsästä: idylliä katsotaan ulkoapäin, metsän tapauksessa kaupungista käsin.

pirkanmaa

Perinteisestä talonpoikaisesta kansankulttuurista ei vastinetta koskemattoman metsän ihailulle löytynyt. Varhaisempien sukupolvien ja metsäelämän romantisoiminen ei vastannut todellisuutta, sillä heille metsä on ollut realiteetti, jonka ehdoilla on eletty ja elinympäristö, josta on pyritty hyötymään kaikilla mahdollisilla tavoilla. Suomi oli 1800-luvulla vankasti agraarinen alue, jonka asukkaiden suhdetta ympäröiviin metsiin oli jo vuosisatoja leimannut taistelu elintilasta: ihminen eli sillä alueella, jonka sai metsältä itselleen vaivalla raivattua. Metsä edusti sekä elinikäistä vastustajaa petoineen ja hankaline maastoineen että puutavaran passiivista varantoa, jota metsän taltuttajalla oli oikeus hyödyntää. Jouko Hautalaan viitaten Leea Virtanen jopa kärjistää suomalaisten perinteisen metsäasenteen näin: ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja haaskannut niitä suruttomasti.” Metsää ja sen asukkaita pelättiin, ja kunnioittava suhde niihin perustui lähinnä magian hyötyorientoituneeseen syy-seurauslogiikkaan.

Talonpoikainen hyötyajattelu ilmeni fennomaanisessa kuvastossa kulttuurimaisemana, jossa metsien keskelle on työtä säästämättä raivattu tila maatalolle tai torpalle ja sen ympärille peltoa, niittyä ja hakamaita. Kansallisromanttisten taiteilijoiden kuvaama villin metsäluonnon kuvasto eli Suomen symbolina, mutta kansallismielisillekin metsät esiintyivät ennen kaikkea hyödynnettävänä puutavarana: rannattomana puumerenä, joka oli saatava hakkuutoiminnnan piiriin. Metsiä ja puita arvostavampi ajattelutapa alkoi levitä myös kansan pariin, kun metsä alettiin nähdä taloudellisesti merkittävänä resurssina, joka tuotti oikein hyödynnettynä voittoa omistajalleen. Taloudellisesti motivoinut luonnon arvostaminen ei ole epätavallinen ilmiö muuallakaan. Siitä on välillisesti kyse myös nykyajan luontorakkaudessa, jonka on mahdollistanut metsästä riippumaton hyvinvointi.

Metsäteollisuus lähti Suomessa voimakkaaseen kasvuun 1900-luvun taitteessa, ja pian liki 90 % Suomen vientituloista tuli puutavarasta. Puun hinnan nousu maailmalla teki metsäteollisuudesta Suomen talouden perustan ja nosti köyhän maan taloudellisen hyvinvoinnin nousujohdanteeseen. Hakkuita haluttiin lisätä kaikkialla, ja metsänviljely nähtiin sijoituksena tulevaisuuteen. Sahoista, tukinuitosta ja lumisista savotoista tuli yhtä lailla kansallista kuvastoa kuin korpimaistakin. Samalla kehittyi metsälle toinen kertomus: ryhdikkäiden, suorarunkoisten puiden muodostama kansallisomaisuus, jota sitkeät korvenraivaajat korjaavat nostaakseen kansansa köyhyydestä ja tuodakseen maalle töitä ja tuloja. Metsänhakkuusta tuli isänmaallista toimintaa ja metsä alkoi merkitä keskeisesti puunkasvua, kun se aiemmin koettiin etupäässä luonnonpaikkana ja vastakohtana kulttuurille tai valtiolle.

Metsäaiheet saivat nopeasti tunnustetun paikan Suomen symboliikassa. 1900-luvun vaihteessa metsämotiivi alkoi korvata klassista kuvastoa jopa valtiollisissa tunnuksissa ja sai saman aseman kuin kuninkaalliset tunnukset muissa Pohjoismaissa. Ajatus Suomesta metsämaana ja suomalaisista metsäläisinä, ylpeästi uppiniskaisina oman tiensä kulkijoina, näkyy arkisemmissakin metsämielikuvissa. Metsä esiintyy Suomen symbolina suurimmassa osassa isänmaallisia lauluja. Erityyppinen metsä liitetään niissä erilaisiin mielikuviin ja elämänpiireihin. Todellisin eli isänmaallisin metsä on havumetsää, joka kuvastaa maskuliinista voimaa, herooisuutta, myyttistä alkutilaisuutta ja Suomen kohtalon vaiheita. Lehtimetsä liitetään feminiinisempään ja tunteikkaampaan kuvastoon, kuten taakse jääneen Karjalan kaipuuseen.

Havupuusymboliikka yksilöityy jopa tiettyihin puihin. Suomen itsenäistyessä v. 1917 kylvettiin Itsenäisyyden kuusi, joka myöhemmin istutettiin Helsingin Kaivopuistoon. Viisikymmentä vuotta myöhemmin istutettiin eri puolille Suomea 30 000 tämän kuusen siemenistä kasvatettua kuusentainta, joita kutsuttiin Kotikuusiksi. Kotikuusta kuvailtiin ”vapaan ja itsenäisen Suomen tunnusmerkiksi”. Suomen 100-vuotisjuhlaa siivitti kampanja, jonka tavoitteena oli istuttaa 100 miljoonaa Tulevaisuuden kuusta juhlavuoden kunniaksi. Pieniä kuusentaimia kuvaillaan kampanjan puitteissa tunteikkaasti. Julkunen ja Kuusamo (1987) puhuvat metsäaiheen metonymiasta: kun tietyn kulttuurin – tässä tapauksessa suomalaisuuden – kuvaston sääntöjä on omaksuttu riittävästi, jo yksi käkkärämänty tai tyylitelty havunoksa riittää herättämään mielikuvan suomalaisuudesta. (Jatkuu seuraavassa osassa)

Teksti ja kuvat: FM, MA Juulia Juutilainen

Teksti on ote Aalto-yliopiston maisterinopinnäytteestä Understory.

purnu

Lähteet:
Julkunen, E. ja Kuusamo, A. (1987) ”Kansallis/omaisuus. Metsän mielikuvat isänmaallisissa lauluissa ja metsämainoksissa.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Harrison, R. P. (1992) Forests. The Shadow of Civilization.

Keto-Tokoi, P. (2011) ”Suomen symboli.” Teoksessa: Keto-Tokoi, P. ja Kuuluvainen, T.: Suomalainen aarniometsä.

Laaksonen, H. ja Kalliola, I. (2017) Tulevaisuuden kuusi.

Leikola, M. (1987) ”Metsien hoidon aatehistoriaa.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Virtanen, L. (1994) ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään.” Teoksessa: Metsä ja metsänviljaa.

Virtanen, P. (1987) ”Kansanperinteen metsäkuvia.” Teoksessa: Reunala, A. ja Virtanen, P. (toim.): Metsä suomalaisten elämässä = Forest as a Finnish Cultural Entity.

Suomi Finland 100. (2016) Istuta puu satavuotiaalle Suomelle [verkkoaineisto]. Saatavissa: https://suomifinland100.fi/istuta-puu-satavuotiaalle-suomelle/.

Näin nämä metsät koetaan

1.11.2018

Metsäsuhteen käsite on viime aikoina vallannut alaa metsäkeskustelussa. Kokemuksellisuuden korostamisella on kuitenkin myös varjopuolensa.

Kertomuksellisuus ja kokemukset ovat yhä suurempi osa tiedonvälitystä, eikä suomalainen metsäkeskustelukaan ole tältä ilmiöltä välttynyt. Etenkin metsäsuhteen käsite on saanut viime aikoina runsaasti jalansijaa. Alkuvuonna Maa- ja metsätalousministeriön, Suomen Metsäyhdistyksen ja Luston yhteinen metsäsuhteita.fi-sivusto julkaisi KantarTNS:n toteuttaman suomalaista metsäsuhdetta kartoittavan kyselytutkimuksen. Artemis Kelosaaren essee samasta aiheesta ilmestyi Tiede-lehdessä 4/17.

Aihe on kiintoisa ja tärkeä tutkittava, mutta metsäsuhteen kaltaisen, henkilökohtaisista kokemuksista kumpuavan ja monitahoisen käsitteen esilletuonnissa on oltava varovainen ja pidettävä luonnontieteellinen tutkimustieto todella kiinteästi rinnalla. Muutoin vaarana voi olla metsäluonnon kannalta lyhytnäköisten hakkuutoimenpiteiden perustelu biologisen tiedon kanssa tasa-arvoisina esitetyillä näkemyksillä – monimuotoisuudelle tuhoisin seurauksin.

Metsäsuhdeselvitystä tutkaillessani tulokset näyttivät ensi vilkaisulta ristiriitaisilta: metsien säilyminen luonnonmukaisina on erittäin tai melko tärkeää 86 prosentille vastaajista, metsien mahdollisimman tehokas taloudellinen hyödyntäminen taas on erittäin tai melko tärkeää 55 prosentille. Vaivaako kolmasosaa vastaajista perustava kognitiivinen dissonanssi?

Kysellessäni tutkimuksen tekijätahoilta tarkempaa määritelmää metsien ”mahdollisimman tehokkaalle taloudelliselle hyödyntämiselle”, selvisi, ettei sellaista tutkimuksessa ole. Myös metsän luonnonmukaisuutta ei kyselyssä määritelty. Käsitteet on jätetty auki ja annettu vastaajien mietittäväksi tai arvailtavaksi. Taloudellinen hyödyntäminenhän voi pitää sisällään varsinaisten metsätaloudellisten toimenpiteiden lisäksi myös vaikkapa luontomatkailun, jonka hyödyt paikallistaloudelle ovat huomattavat. Metsähallituksen tiedotteen mukaan esimerkiksi Oulangan kansallispuisto jättää 18,9 miljoonaa euroa paikallistalouteen. Kyselyn tuloksia katsellessa ei kuitenkaan voi tietää, miten vastaajat ovat kysymyksen tulkinneet tai mitä kysymyksellä on ajateltu haettavan. Ympäripyöreällä ilmaisulla mahdollisimman tehokkaasta taloudellisesta hyödyntämisestä voidaan vaivihkaa ohjata luontokeskuksia ja pitkospuureittejä puoltavat äänet biotalouden laariin.

Suomalaisten metsäsuhteen ristiriitaisuus ei ole varsinaisesti uusi ilmiö. Metsästäjä-keräilijän elämäntavan muuttuessa agraarisemmaksi riippuvuus metsästä alkoi väistyä ja luontoon suhtautuminen muuttua. Maanviljelyskulttuurista polveutuvassa välineellisessä, utilistisessa luontosuhteessa metsä on yhtä aikaa resurssien lähde, vastus ja uhka. Tehometsätalouden alkuaikojen retoriikka luonnontilaisista metsistä museoituvina ja itsetuhoon suistuvina kaikuu tutkijoidenkin puheissa sinnikkäästi edelleen.

Eräkirjailijana tunnetun metsänhoitajan A. E. Järvisen metsäsuhteen kaksijakoisuutta ovat käsitelleet muun muassa Suomalainen aarniometsä -teos ja Tere Vadén kirjassaan Ajo ja jälki. Vadén kuvaa Järvisen metsäsuhdetta ja sitä, miten tämän tapa kutsua työtään ”metsiin kohdistuvaksi” erottaa ”työn” ”metsistä”: ”’Metsiin kohdistuva työ’, on yksilösubjektin asenne. On syytä epäillä, että tässä ilmauksessa sana ’metsä’ ei tarkoita samaa kuin esimerkiksi sellaisessa ilmauksessa, jossa ’suurten metsien elämisen riemu ottaa minut valtoihinsa’. Työn kohdistusta tarvitaan siksi, että metsä on Järviselle muutakin kuin kohde, pelkkä objekti ja hyötykäytön varasto.” Järvisen sisäinen ristiriita tuskin edustaa Suomessa kovin marginaalista ääntä, vaikka harvemmin sitä näin selkeästi sanallistetaan.

Metsäsuhde ei kokemuksellisuudessaan ole aina johdonmukainen ja suoraviivainen. Olen kuitenkin maastossa ja netissä harhaillessani yrittänyt löytää tämän hetken suomalaisten metsäristiriidan syitä ja mahdollistajia. Kenties metsän vähittäistä nakerrusta ympäriltä ei huomaa tai siihen turtuu, kunnes on liian myöhäistä. Havahtuminen tapahtuu, kun toimenpiteet osuvat juuri siihen vuosia samana pysyneeseen marjametsään. Usein luonnontilaista metsää ei tunnisteta. On puutetta sekä tiedosta että metsästä, mikä johtaa siihen, että biologian opiskelijatkin valokuvaavat talousmännikköä innoissaan. Sosiaalisessa mediassa jaetaan avohakkuuaukioiden kuvia runollisilla kuvateksteillä.

Lauran metsäsuhdeblogin kuva 2

Ja miten tieto näkemistä muuttaakaan: Pirkanmaan kotimetsät, joissa yläasteikäisenä opettelin valokuvaamaan ja määrittelemään itseni metsän ja sen estetiikan kautta, näyttävät harvenevilla kävelyretkillä ryteiköiltä. Hippiäiset ovat sentään vielä läsnä. Katseeni on luonnontieteen ja pohjoisen maisemien turmelema.

Ihmistä tuskin lopulta paljoa haittaa talousmetsistä nauttiminen, vaikka luonnon monimuotoisuuden terveyshyödyt onkin viime vuosina tunnustettu. Ehkä eräs syy siihen, miksi terveysmetsäpuhe on tuntunut usein epämääräisen vaivaannuttavalta on se, että loppuviimeksi metsissä on kyse ennen kaikkea muunlajisista. Metsäsuhteen käsite, useista näkökulmistaan huolimatta, inhimillistää käsiteltävän asian. Antti Salminen muistuttaa vuoropuhelussaan Ville Hämäläisen kanssa (Nuori Voima 4-5/2017), että voima, jolla ihminen hyödyntää ei-inhimillistä, ”resurssia”, on sekin ei-inhimillistä perua. Ei-inhimillinen, Salminen kirjoittaa, ei tarvitse inhimillistä juuri mihinkään, mutta inhimillinen tarvitsee ei-inhimillistä ensimmäisestä henkäyksestä viimeiseen korahdukseen. Ystävälläni on tapana sanoa, että jo metsäsuhteen käsite kertoo sen, että metsäsuhde on häviämässä. Vadén mainitsee ”erämaan” ja ”metsän” olevan erämaasta eroamisen sanoja, talon piiristä käytettyjä sanoja.

Metsien elon- ja kuolonkirjon ja merkityksien itseisarvo tuskin on yhteiskunnallisesti varteenotettava argumentti. Onko tieteelliseen tietoon perustuva luonnonsuojelu siis ainoa keino estää metsäkeskustelun luisumista käsittelemään pelkästään ihmisen tarpeita? Ihmiskeskeisyys toki säilyy, sillä jo luonnonsuojelun ajatus eristää luonnon suojeltavaksi objektiksi. Ajo ja jälki -teoksessa Vadén tekee mielenkiintoisen huomion: ”Luonnonsuojelu on teknologisen tietoisuuden kieroin tapa vangita luojattoman luonnon kokemus, tässä on myös syy siihen miksi teknologian keskusalueilta ohjailtu luonnonsuojelu on kohdannut katkerinta vastarintaa siellä, missä rippeitä, haamuja, luojattoman luonnon kokemuksesta on vielä ollut jäljellä.” Ne paikat, joissa näitä rippeitä vielä on, ovat usein myös niitä, joiden viimeiset suojelemattomat vanhat metsät ja ekologiset käytävät ovat häviämässä, mutta joissa usein käden heilautuksen säestyksellä todetaan, että kyllähän täällä tätä metsää riittää. Osaltaan ristiriitaa aiheuttaa myös se, että myönteinen suhtautuminen luonnonsuojeluun ja monimuotoisuuden arvon tunnustaminen ovat usein korkeita juurikin näillä ”teknologian keskusalueilla”.

Nykyisellään tietynlainen maasta eläminen, jota rippeiden-haamujen alueilla vielä on, on harvoin missään määrin kestävää – mutta johtaako sen väheneminen luonnon ulkoistavaan suojeluun, metsien muuttumisen refugioiksi ja reservaateiksi?
Metsäluonnon häviämisen tahdin kiihtyessä on kuitenkin käytettävä niitä keinoja, jotka ovat käsillä. Elinympäristöt pirstaloituvat nopeammin kuin metsäsuhteet muuttuvat. Vähitellen metsän ja sen kanssa olemisen ja kokemisen käsittelyn on muututtava suuressa mittakaavassa, mutta sitä ennen on syytä varmistaa, että biologinen tieto, taiteen ja filosofian avustuksella, tuo esiin tämän elon- ja kuolonkirjon olennaisuuden varmistaakseen myös sen jatkuvuuden.

Teksti ja kuvat: L. V. Maa
Kirjoitus on julkaistu Elonkehä -lehden 2/2018 Vieraskynä -palstalla.

Metsäsuhdetta brändäämässä

8.2.2018

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Yle kirjoitti 4.2. Suomen metsämuseo Luston tiedonkeruuhankkeesta, jossa selvitellään suomalaisten metsäsuhteita ja pyritään löytämään yhteisymmärrystä erilaisten metsäasenteiden välille. Lusto ei toki ole ensimmäisenä asialla; ristiriitaistenkin metsäsuhteiden ja -näkökulmien käsitteleminen on ollut viime vuosina pinnalla sekä tutkimushankkeissa että taiteessa.

Luston näyttelypäällikkö toteaa jutussa: ”Metsäsuhde-käsite on siitä erittäin hyvä, että se saattaa eri tavoin ajattelevat yhteen, kun he hoksaavat, että mehän ollaan tässä saman asian äärellä. Että metsä on kummallekin osapuolelle tärkeä ja rakas asia, mutta sitä katsotaan vaan eri tavalla.”

Saksan mänty

Erilaisia metsäsuhteita 1: Mänty-ihmiskehosuhde. Rauhassa kasvanut lähimetsän mänty, jonka oksilla moni lapsi on harjaannuttanut motoriikkaansa, mutta jonka ikää kukaan ei tiedä. Talvi 2013.

Metsäsuhdeprojekti laittaa kaikki suhteet ja kokemukset samalle viivalle ja samanarvoisiksi niiden sisältöjä tarkemmin arvottamatta. Kunhan on joku, vaikka välillinenkin linkki metsään. Vessapaperinkuluttajalla on metsäsuhde siinä missä metsäekologillakin, erilaiset metsäsuhteet ovat rikkaus, kampanja viestittää.

Koettuja suhteita ei voi oikein osoittaa tosiksi tai epätosiksi, jokainen kokee miten kokee. Mutta entä jos kokija ei esimerkiksi ”koe” tai ei halua kokea metsän ekologisia tai kulttuurihistoriallisia piirteitä, niitä jotka eivät näyttäydy paljaalle ihmissilmälle, joita hän ei ehkä tunne tai jotka haittaavat hänen intressejään? Millaisesta ”metsäsuhteesta” silloin on kyse? Joku toinen saattaa puolestaan tuntea rakkautta metsän puunkasvua kohtaan, mutta onko silloin kyseessä metsäsuhde vai tarkemmin ajateltuna puunkasvatussuhde? Mitä metsän käsitteellä tahdotaan tarkoittaa, onhan luonnonmetsällä ja talousmetsällä kuitenkin valtavasti eroa?

Kaikki metsäsuhteet eivät ole yhtä painavia ja merkityksellisiä esimerkiksi poliittisessa päätöksenteossa tai julkisessa keskustelussa. Muiden kuin ihmisten metsäsuhteita ei välttämättä oteta huomioon politiikassa. Eikä kyllä edes kaikkien ihmisten. Kuvitellaan vaikka kolme metsäsuhdetta. Kanahaukalle metsä on elinympäristö ja -ehto, sen metsäsuhde on siis elämän ja kuoleman suhde, vaikkakin kokemustasolla ihmisymmärryksen vaikea saavuttaa. Lapsen metsäsuhde voi olla hyvin kehollinen ja mielikuvituksekas, voisi sanoa: perustavanlaatuinen. Kolmas metsäsuhde voisi olla Metsähallituksen aluepäällikön, joka haluaa täyttää maan hallituksen asettamat hakkuutavoitteet ja vähän ylikin, hänellä on paljon metsävaltaa, mutta hän vakuuttelee metsärakkauttaan (sillä kukapa kysyttäessä sanoisi vihaavansa metsää?).

On tosi mielenkiintoista kuulla lintutietäjiltä kanahaukan touhuista, ihmetellä että tällaisenkin olion kanssa saa elää samaan aikaan maapallolla ja miettiä, mitenköhän se metsänsä kokee. Vähän harmittaa, ettei haukoilla tai lapsilla ole metsävaltaa, eikä heidän metsäsuhteitaan nosteta kampanjan keskiöön. Projektin tägeihin liitetty metsäsuhteisto vaikuttaa toistaiseksi painottuvan erilaisiin metsänkäyttösuhteisiin.  Mutta mihin tällä kokemuspuheen kasaamisella pyritään? Miksi se kuulostaa ilmiönä niin tutulta?

Hulkonmäki

Erilaisia metsäsuhteita 2: Evankelis-luterilais-ekonominen metsäsuhde, Savitaipaleen seurakunta tarvitsi metsänhakkuutuloja seurakuntatalon peruskorjaukseen. Syksy 2017.

Kokemuspuheen voimistumiseen yhteiskunnassa on pureutunut Kertomuksen vaarat -tutkimusprojekti, jonka tavoitteena on ”selvittää, miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto, mitä riskejä tähän liittyy ja miten tutkijat voivat lisätä kriittistä ymmärrystä kertomusmuodon voimasta ja vaaroista”. Tutkimus keskittyy erityisesti kokemuksellisen puheen, tunteita herättävien ”mallikertomusten” jakamisen sekä narratiivisuuden yhteiskunnallisen ja poliittisen hyötykäytön kysymyksiin.

Kertomuksen vaarat -projektin kysymyksiä soveltaen metsäsuhdepuheen ongelmaksi muodostuu helposti se, että poliittis-yhteiskunnallisista kysymyksistä – kuten metsien käyttö – pyritään henkilökohtaisella kokemuspuheella häivyttämään niiden poliittisuus. Metsäsuhteet esitetään vilpittöminä ja subjektiivisina, vähän psyykkisinäkin tunneasioina, joissa ei ole mitään oikeaa tai väärää, vaan kaikki ovat ihan yhtä hyviä metsäsuhteita, vaikka erilaisia. Yksilökertomuksilla pyritään myös suoraan tunnesamastumiseen, ja ihminen saattaakin samastua helpommin tunteitaan heruttelevaan metsävallanpitäjään kuin metsässä mönkivään uhanalaiseen eliöön.

Metsäsuhdekampanjassa ei ole kuitenkaan kyseessä pelkkä tiedonkeruu ja metsäkonsensus, vaan Lusto ja Suomen Metsäyhdistys ovat mukana rakentamassa suomalaisten metsäsuhteesta maabrändiä ja ajavat sitä myös Unescon aineettomien maailmanperintökohteiden listalle. Matkailuelinkeinon kasvaessa saattaakin herätä ajatus, vastaavatko suomalaisten kauppaamat metsämielikuvat ja -suhteet todellisuutta? Luontomatkailuahan voisi markkinoida rehellisesti vaikka taimikonhoitokuvastolla ja brändätä se esimerkiksi weird wilderness experienceksi. Vaan uskaltaisivatko metsäsuhdebrändääjät julkaista kertomuksia vihamielisistä metsäsuhteista, salametsästyksestä tai laittomista hakkuista? Nekin ovat valitettavan tosia metsäsuhteita maassamme ja ”metsäsuhteiden erilaisuushan on rikkaus” kampanjoitsijoiden mukaan.

IMG_20170108_164304

Erilaisia metsäsuhteita 3: Taiteilijan metsäsuhde. Taidemaalari Pekka Halonen rauhoitti Halosenniemen pienen luontoalueen Tuusulassa aikana, jolloin luonnonsuojelusta ei vielä juuri puhuttu. Nyt niemellä kasvaa ihastuttava vanha sekametsikkö. Talvi 2017.

Metsäkokemusten keruuprojekti kuulostaa tietenkin somalta, vaikkakin enemmän vaikuttamisviestinnältä kuin tutkimukselta, koska  tämän metsäsuhdeprojektin taustalla vaikuttavat pääasiassa metsätaloustoimijat firmoista etujärjestöihin, eivätkä esimerkiksi tutkimuslaitokset. Keskustelun herättäminen ja sillanrakentaminen ovat ihan kivoja pyrkimyksiä, mutta millaisilla argumenteilla? Luston apulaisjohtajan mukaan ”metsäteollisuuden johtajat unohtavat ’motot ja motit’, kun heidän kanssaan alkaa avata metsäsuhdeteemaa.” Olisi kuitenkin varsin suotavaa, että luontosuhdefiilistelyn ja brändityöpajojen sijaan metsäalan edunvalvojat ja vallanpitäjät kykenisivät käymään myös ihan asia- ja tietopohjaista dialogia köyhtyvän metsäluontomme tilasta ja heidän osuudestaan asiassa. Monimuotoinen metsäluonto on kuitenkin paras maabrändi ja tarjoaa kestävimmän metsäsuhteen:

Welcome to Finland, the land that overcame its forestry greed and is now learning a more moderate, respecting and wiser forest relationship!

 

Hakamäen koivut

Erilaisia metsäsuhteita 4: Paikallishistoriaan kietoutuva metsäsuhde, sisällissodan raadollisimmat hetket nähneet vanhat koivut Savitaipaleen Hakamäen suojelupläntillä. Kevät 2017.

Bioajan perintö?

12.6.2017

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Suomen juhlavuoden kunniaksi metsätaloussektori käynnisti Bioaika-kampanjan ”lahjana Suomen nuorille”. Biosanomaa kärrätään rekoilla ympäri Suomen: levittäydytään torille tai koulunpihalle, pystytetään teltat, käynnistetään simulaattorit ja yritetään puhua nuorten kieltä hupparissa ja lököfarkuissa. Suomen luonnonsuojeluliitto bloggasi jo Bioajan ristiriitaisesta sisällöstä. Sitä vasten arveluttavana näyttäytyykin juuri metsäbiotalouden ”lupaus” tulevaisuuden elinkeinosta, sekä taloudellisessa että perustavammassa, eettisessä mielessä.

20170605_171111

Ysäri-yläasteella tuijotettiin säännöllisesti metsäteollisuuden esittelyvideoita ja vierailtiin sahayrityksissä ja sellutehtaissa. Lähtökohta oli varsin sukupuolittunut: metsätalous esiteltiin hyvinpalkattuna työnä erityisesti nuorille ja vähemmän koulutetuille miehille. Lukion jälkeen moni huokaisi helpotuksesta: emme valinneet kovasti tuputettua metsäalaa, jolla työpaikat katosivat valtavaa vauhtia. Kun muisti muutamaa vuotta aiemmin esitetyt filmit lupauksineen, väistämätön johtopäätös oli: saattoiko nuori ihminen luottaa aikuisten talous- ja tulevaisuusnäkemyksiin, jos ne olivat näin pettävällä ja lyhytkatseisella pohjalla? Maailman muuttuminen tuntui tulevan täysyllätyksenä vanhakantaisen metsäalan edunvalvojille.

Vuonna 2017 Bioaika-kampanja esittelee jälleen metsäalaa tulevaisuuden varmana työpaikkana ja kasvualana. Epäilemättä työtä riittää, ja erityisesti maakuntien pojat ovat edelleen metsätalouden työvoimapolitikan vaikuttimena, vaikka koneistumisen ja tehostumisen myötä työtä on silti paljon harvemmille. Mutta mikäli ottaa huomioon biotalouden oikeat ympäristövaikutukset: haluaako ajattelukykyinen nuori ekologisesti arveluttavalle alalle, jollaiseksi biotalous on kovaa vauhtia muodostumassa?

Sanotaan, ettei henkistä perintöä voi syödä, eikä sillä voi maksaa laskuja. Siispä tingimme ylevistä periaatteista, hyväksymme avohakatut maisemat ja luonnon muuttumisen luonnonvarareservaatiksi sekä unohdamme monitahoisemman metsäsuhteemme. Ikään kuin sanattomasta sopimuksesta – ja jotta pojat saisivat töitä kotikonnuilta – nielemme biotaloushöpsismin saarnamiehineen.

20170605_171637

Bioaika-torilla jututtamani metsäteollisuuden edustaja myönsi suoraan, että sellun ja kartongin kysyntä vetää (sitä on siis todellinen ”biotalous”), ja toisekseen kampanjan markkinoimat bio-innovaatiot tai metsätuotteiden arvonlisäys eivät vaadi niin himokkaita hakkuunlisäyksiä kuin suunnitelmissa. Rehellistä puhetta teollisuudelta, ja ihan muuta kuin mitä biorekassa maalaillaan.

Tämänhetkisen ja suunnitellun metsätalouden volyymit ovat kohtuuttomia sekä luonnon että ihmisyyden kannalta. Yhä useammin törmään ihmisten kaipuuseen metsän syvemmistä merkityksistä, siitä ajattelutavasta, että otetaan vain se mitä tarvitaan ja sekin kunnioituksella. Folklore koetaan jälleen arvokkaana perintönä, kädentaitajia ja luonnonmerkkien tuntijoita kunnioitetaan. Metsäkasvien yhteiselämästä ja tunteista kertovat kirjat rikkovat myyntiennätyksiä, metsämuseoilta toivotaan enemmän henkistä perintöä ja luonnon esittelyä kuin metsätalousinfoa, ja ne, jotka ymmärtävät metsän ekologisia suhteita ja merkitysmaailmoja mottimäärien asemesta ovat äärimmäisen arvokkaita tietäjiä ja tiennäyttäjiä nyt ja tulevaisuudessa. Tätä vasten Bioajan taustaorganisaatioiden lahja nuorille sukupolville näyttää uhkaavasti karhunpalvelukselta: hienon puumateriaalin halventamiselta lyhytikäisiksi kertakäyttötuotteiksi, hiilipäästöjen kasvattamiselta nielujen sijaan, sieluttomilta maisemilta sekä esineellistävän luontosuhteen markkinoimiselta. Tällaisen ”bioperinnönkö” haluamme jättää?

Ehkä sittenkin haluamme tarjota syvempää merkitysperintöä, esikuvia ja opetusta; sellaista, joka puunkasvu- ja sivuvirtahokemien sijaan siirtää sivistystä, suhteellisuudentajua, ekologista ymmärrystä, tarinoita, taidetta ja mielikuvitusta. Tätä ansiokasta työtä muun muassa Luonto-Liiton metsälähettiläät ovat vuosien mittaan tehneet.

20170605_171625

Aleksis Kivi mietteliäänä Bioajan äärellä.

 

 

Ympäristöministeriö puolustelee hallituksen tuhoisaa metsäpolitiikkaa valikoiduilla puolitotuuksilla

24.5.2017

Teksti ja kuvat: Lauri Kajander

Suomen ilmastopaneeli julkaisi 23.5.2017 raportin, jossa selvitettiin biotalousalan tutkijoiden käsityksiä metsien hyödyntämisen ilmastovaikutuksista. Tutkijat muotoilivat yhdessä seitsemän väittämää, joista tutkijat ovat yksimielisiä. Asunto-, energia- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen kiirehti heti kommentoimaan tutkijoiden näkemyksiä tiedotteella.

Kantoaukko_panoraama_Jämsä_2016_LKa

Vertaillaanpa.

Tutkijat:

Hakkuiden ja puunkorjuun lisääminen pienentää Suomen metsien hiilinielua ja metsien hiilivarastoa vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin verrattuna tilanteeseen, jossa niitä ei lisätä.

Ministeri Tiilikaisen johtopäätös:

”Metsänhoidon ilmastohyödyt tunnustetaan. Suomen metsät ovat jatkossakin hiilinielu. Tämä tarkoittaa, että Suomen metsät viilentävät ilmastoa eli sitovat ilmakehästä hiilidioksidia. Suomen metsien hiilivarasto suurenee joka vuosi”

Ilmastonmuutoksen torjunnassa on ensiarvoisen tärkeää saada hiilipäästöjä ilmakehään vähennettyä voimakkaasti ja nopeasti, muutaman lähivuosikymmenen aikana. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että lisäämällä metsien hakkuita vaikutus tällä aikavälillä on päinvastainen. Tiilikainen sivuuttaa tämän täysin ja hokee hallituksen biotalousmantraa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Avohakkuu_Jämsä_UPM_2016_LKa

Entäs sitten luonnon monimuotoisuus?

Tutkijat:

Merkittävä metsien hakkuiden lisääminen voi johtaa metsäluonnon monimuotoisuuden selvään heikkenemiseen, ellei asiaa oteta huomioon riittävästi metsänhoidon käytäntöjen ja suojeluverkoston toteutuksessa.

Tiilikaisen mielestä tämäkin asia on kunnossa:

”[Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnonvarakeskuksen vuonna 2016 tekemän metsäluonnon monimuotoisuutta koskevan] selvityksen mukaan metsien monimuotoisuustavoitteet ovat saavutettavissa myös kansallisen metsästrategian puunkäyttötavoitteilla, mutta lisätoimia monimuotoisuuden edistämiseksi tarvitaan.

”Näin tullaan tekemään. Viimeksi huhtikuussa hallitus päätti lisätä luonnonsuojelun määrärahoja. Nämä ohjataan metsäluonnon suojeluun”, ministeri Tiilikainen sanoo.

Kerrataanpa minkälainen ”lisätoimi monimuotoisuuden edistämiseksi” Sipilän hallituksen luonnonsuojelubudjetti on ollut.

Vuonna 2015 luonnonsuojelualueiden hankintaan budjetoitiin yhteensä 47,8 miljoonaa euroa. Sipilän hallitus leikkasi tästä rahoituksesta 63 % ja vuonna 2016 käytössä oli 17 miljoonaa. Itse romahduttamaansa rahoitukseen hallitus on nyt palauttamassa 3 miljoonaa ensi vuonna, jolloin rahaa on käytettävissä yhteensä 21,7 miljoonaa.

Vuonna 2018 luonnonsuojelualueiden hankintarahoja on siis leikattu vuoden 2015 tasosta 63 prosentin sijaan ”vain” 55 prosenttia.

Että sellaisia ”lisätoimia monimuotoisuuden edistämiseksi”.

Lopuksi Tiilikainen valittaa ympäristöministeriön tiedotteessa, että tutkijoiden näkemyksestä puuttuu kansainvälinen ote. Hän vertaa Suomen hakkuutasoa Ruotsin hakkuutasoon, ikään kuin olisi jokin kestävän hakkuutason mittari että jossain hakataan vielä enemmän. Ruotsin hakkuutaso on vielä korkeampi kuin Suomen, mutta ei siksi että Suomessa hakattaisiin liian vähän vaan siksi että Ruotsissakin hakataan liikaa.

Tiilikaiselta itseltään tietenkin unohtuu Suomen ja Ruotsin luonnonsuojelubudjettien vertailu. Alla olevasta kuvasta selviää miksi.

Ruotsi-Suomi ls-maaottelu 2017

Tässä vielä Ilmastopaneelin raportin kaikki seitsemän tutkijoiden yhdessä muotoilemaa väittämää, joista vallitsee yksimielisyys. Väittämien arviointiin ja työstämiseen osallistui 28 tutkijaa Helsingin yliopistosta, Ilmatieteen laitokselta, Itä-Suomen yliopistosta, Jyväskylän yliopistosta, Luonnonvarakeskuksesta, Suomen ympäristökeskuksesta ja Teknologian tutkimuskeskuksesta VTT:ltä.

  • Talousmetsien puuntuotantoa on mahdollista lisätä metsähoidon keinoin, mutta lähimpien vuosikymmenien aikana ei pystytä lisäämään merkittävästi runkopuun nettokasvua. Merkittävä lisäys on odotettavissa vasta 2050-luvulla ja sen jälkeen.
  • Hakkuiden ja puunkorjuun lisääminen pienentää Suomen metsien hiilinielua ja metsien hiilivarastoa vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin verrattuna tilanteeseen, jossa niitä ei lisätä.
  • Suurimmat ilmastohyödyt puunkäytöllä saavutetaan puupohjaisilla pitkäikäisillä tuotteilla, joiden hiilisisältö pystytään pitämään pitkään käytössä ja jotka korvaavat elinkaarivaikutuksiltaan suuripäästöisiä tuotteita.
  • Pitkällä aikavälillä fossiilisten polttoaineiden korvaaminen metsäenergialla tuottaa ilmastohyötyjä, mikäli fossiilisten korvautuminen on pysyvää, metsämaa säilyy metsänä ja metsien kasvu pysyy ennallaan tai kasvaa tulevaisuudessa.
  • Metsien käytön poliittista päätöksentekoa varten tuotettuja Suomen metsien tulevaa kehitystä kuvaavia mallilaskelmia olisi hyvä täydentää muun muassa ilmastomuutoksen erilaisia kehityspolkuja kuvaavilla analyyseillä.
  • Metsien eri käyttömuodoille kuten puuntuotannolle, hiilensidonnalle, suojelulle ja virkistyskäytölle asetetut tavoitteet kilpailevat keskenään, eikä tavoitteita voida todennäköisesti saavuttaa samanaikaisesti.
  • Merkittävä metsien hakkuiden lisääminen voi johtaa metsäluonnon monimuotoisuuden selvään heikkenemiseen, ellei asiaa oteta huomioon riittävästi metsänhoidon käytäntöjen ja suojeluverkoston toteutuksessa.

 

Miksi Tornator ei halua suojella Natura -alueen virkistysmetsiä?

11.5.2017

Teksti:
Janne Kumpulainen, luontoinventoija
Juha Kinnunen, biologi, FM

Vieremäläisille ja yläsavolaisille laaja Hällämönharjun seutu on ollut tunnetuimpia harjumetsiä, ja suosituimpia sellaisia. Niinpä pääomistaja Tornator suostui viitoittamaan polun ja rakentamaan kodan Linnaharjulle. Yhtiö osoitti tällä, että virkistys kohdistuu muihinkin osiin kuin harjun keskeisimpään selänteeseen.

Hällämönharju_usvassa

Hällämönharju usvassa.

Toistaiseksi Tornator on suostunut rauhoittamaan vain jyrkimmän pätkän järvimaiseman keskeltä. Yhtiö kuitenkin jätti polun hoitamatta ja alkoi vähentää Natura-alueen harjumetsiä reunoilta käsin. Tornator ryhtyi rahankiilto silmissään vähentämään Natura-alueen arvoja. Siitä huolimatta että joka vuosikymenellä on kiistelty alueen suojelusta.

Linnaharju_aukkohakkuu_2015

Linnaharjun vuonna 2015 hakattua maisemaa. ”Linnaharjun metsiä käsitellään maisema-, ja virkistysarvojensa vuoksi puistomaisesti, vaikka ne ovatkin talousmetsiä. Polun opastaulut pidetään ajantasalla tulevan metsänkäsittelyn mukaan, joten polku elää jatkuvasti”, sanotaan Vieremän kunnan nettisivulla.

Tornator on osallistunut Hällämön hoito- ja kunnostusuunnitelman ohjausryhmään. Samaan aikaan kun ryhmässä on monien osapuolien toimesta esitetty luontopolun kunnostamista, yhtiö ei kerro omista aikeistaan. Tornator on jatkanut alueen metsien hakkaamista, ja valmistelee uusia jatkohakkuita kuin mitään suojelun toteutusta ei aiottaisikaan miettiä.

Aika lailla samanlainen kiista Natura-suojelun toteutuksesta käytiin viime vuonna Kajaanin Ärjänsaaressa. Eli onko alueelta ehditty kartoittaa luontotyypit ja mitä suunnittelu edellyttää ennen hakkuita. Myös kartoituksen tarkkuus on tärkeää. Jos harjumetsien joukossa on (nuortakin) luonnonmetsää, hakkuut ovat laittomia.

ELY-keskus ei ole puuttunut Tornatorin hakkuisiin Hällämönharjun Natura-alueella. Suurin ristiriita viranomaisten passiivisuudessa on se, että maanmuokkaus on haitannut luontotyypeille tärkeiden kasvilajien säilymistä. Eli hakkuut ja muokkaus yhdessä ovat heikentäneet Natura-alueen harjumetsiä ja muita luontotyyppejä. Luonnonsuojelulaki kieltää näiden heikentämisen.

Linnaharju_avohakkuu_2017.jpg

Avohakkuu Linnaharjulla vuonna 2017.

Linnaharju_avohakkuu_2017-2.jpg

Avohakkuu Linnaharjulla vuonna 2017.

Ydinalueiden arvo on hyvin merkittävä niin geologisesti kuin biologisesti. Suomen Ympäristö -julkaisussa 32/2011 todetaan, että alue on Savon laajin valtakunnallisesti arvokas tuuli-/rantakerrostumien yhdistelmämuodostuma (s.18). Hakkuut tuntuvat erityisen ahneilta, kun ajattelee ainutkertaisen kokonaisuuden arvoa.

Vieremän kunta on toivonut Linnaharjun polun kunnostamista. Hakkuiden jatkaminen oli huono vastaus luontomatkailun ja matkailusuunnitelman kehittäjille. Kuka kustantaa uuden kodan, kun edellisen kotareitin maisema on pilattu hätiköintihakkuilla? Ehkä kunta huomaa tästä, että maakuntakaavamerkinnät pitäisi siirtää yleiskaavan määräyksiksi.

Hakkuut mahdollistava maa-aineslailla toteutettu suojeluvaihtoehto valittiin viime vuosisadalla Hällämön Natura-alueen toteutuskeinoksi vain siksi, ettei valtiolle syntyisi suojelusta korvausvelvollisuutta. Rajoittamalla metsätaloushakkuita – ja perustamalla suojeluosia – turvataan monikäyttö ja lisääntyvä matkailukäyttö. Vain tällä tavalla kyetään takaamaan alueen arvot. Vieläkö tarvitaan kiista maanmuokkauksen rajuudesta Natura-alueella?

Linnaharju_avohakkuu_2015.jpg

Linnaharjun avohakkuu vuodelta 2015.

Onko mäntyplantaasi-istutuksien perustaminen luontaisesti syntyneen männikön tilalle järkevää Natura-alueen käyttöä? Miksi ELY-keskus sallii heikentää luontotyypin ominaispiirteitä, esimerkiksi harjukasvillisuuden elinoloja?

Näitä kysymyksiä kuullaan vielä lisää.

Hällämönharju&Pikku-Hällämö.jpg

Hällämönharju ja Pikku-Hällämö.

mapant

Kartta Hällämönharjun ja Linnaharjun topografiasta. Violetit alueet ovat suppakuoppia. (karttakuva: MapAnt.fi)


 

LINKKEJÄ:

 

Metsähallitus hakkaa ikimetsiä Lapissa – hakkuukohteilta tuhansia havaintoja uhanalaisista ja muista vaateliaista lajeista

22.12.2016

Teksti: Lauri Kajander & Olli Manninen
Kuvat: Olli Manninen, Hanna Jauhiainen, Päivi Mattila ja Luonto-Liiton metsäryhmä

Maastokartoittajat löysivät elokuussa 2016 tuhansia uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien esiintymiä Metsähallituksen hakkuusuunnitelmien uhkaamista vanhoista metsistä Lapissa. Metsähallitus ei ole kertonut miten nämä upeat ikimetsät ja uhanalaiset lajit aiotaan turvata – vai aiotaanko ne lajilöydöistä piittaamatta hävittää.

Luonto-Liiton metsäryhmäläisistä ja muista vapaaehtoisista luontokartoittajista koostuva inventointiryhmä tutki elokuun 2016 aikana valtion omistamien metsien luontoarvoja Lapissa. Olli Mannisen koordinoimilla retkillä dokumentoitiin Metsähallituksen hakkuusuunnitelmien kohteita Inarin, Sodankylän, Savukosken, Muonion, Kolarin ja Kittilän kunnissa.

kuohana-annenvaara_inari

Kuohana-Annenvaara, Inari – hakkuiden uhkaamia täysin luonnontilaisia ja kevyesti poimintahakattuja metsiä, joista löytyi yli 300 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää. Kuva: Hanna Jauhiainen

Kuten oheisista kuvista näkyy, Metsähallitus hakkaa edelleen myös ilmiselviä ikimetsiä. Näitä on vuosikymmeniä jatkuneiden hakkuiden jäljiltä jäljellä vain muutama prosentti Suomen metsäpinta-alasta. Ne ovat kaikki luonnonsuojelun kannalta erittäin arvokkaita. Monia näistä kartoitetuista metsistä ei ole mahdollista kevyttä poimintahakkuuta lukuunottamatta hakattu koskaan, vaan ne ovat saaneet kehittyä luonnontilassa jääkauden jälkeen. Metsähallituksen suunnittelemien hakkuiden jälkeen paikalla ei ole enää elinmahdollisuuksia häviämisvaarassa olevalle uhanalaiselle metsälajistolle, satoja vuosia vanhojen aihkimäntyjen ja kelojen juhlallisesta rauhasta puhumattakaan.

Kartoituksen tulokset osoittavat karusti kuinka vastuutonta Metsähallituksen hakkuutoiminta on: raportoiduilla 27:llä hakattavaksi aiotulla vanhan metsän kohteella tehtiin yhteensä yli 3 000 havaintoa uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista, joukossa kymmenkunta havaintoa luonnonsuojelulailla erityisesti suojelluista lajeista. Näiden lisäksi alueilta löytyi runsaasti muita vanhaa luonnonsuojelullisesti arvokasta metsää indikoivia lajeja.

tuolpujarvet_s_inari

Tuolpujärvet, Inari – hakkuiden uhkaamia vanhoja metsiä, osin Natura2000 -alueella. Kuva: Olli Manninen

Kartoittajat kiersivät noin tuhannen hehtaarin verran hakattaviksi ilmoitettuja metsiä. Hakkuusuunnitelmia on ilmakuvien perusteella Lapin arvokkaissa vanhoissa metsissä vielä ainakin toinen mokoma lisää. Monet tutkituista kohteista ovat suurempien arvokkaiden suojelemattomien metsäkokonaisuuksien osia, monet rajautuvat olemassaoleviin suojelualueisiin ja yksi on Natura 2000 -aluetta.

Kartoitusten tulokset lajilistoineen toimitettiin Metsähallitukselle marraskuun alussa. Siis yli kolmetuhatta uhanalaisten ja silmälläpidettävien lajien esiintymää suunnitelluilla hakkuualueilla. Metsähallitusta pyydettiin perumaan suunnitellut hakkuut näillä ilmiselvästi huippuarvokkailla vanhan metsän luontokohteilla. Metsähallitus ei vastannut mitään yli kuukauteen.

pekantupajarvi_inari

Pekan Tupajärvi, Inari – Hakkuiden uhkaamia hienoja vanhoja metsiä, joista löydettiin yli 300 uhanalaisen ja silmälläpidettävän lajin esiintymää. Alueelta löytyi myös poikkeuksellisen runsaasti saamelaisten kulttuuriperintöön kuuluvia vanhoja petunottojälkiä tai muita vanhoja merkintöjä. Kuva: Luonto-Liiton metsäryhmä

 

Patistelemalla sähköpostitse ja Metsähallituksen Facebook -sivulla saatiin lopulta vastukseksi, että muutamia kohteita oli jo hakattu ennen lajitiedon vastaanottamista. Muiden kohteiden kohtalosta Metsähallitus ei ole vieläkään useista pyynnöistä huolimatta suostunut kertomaan.

vintilankaira_savukoski

Vintilänkaira S, Savukoski – Metsähallituksen ilmoituksen mukaan tämä metsä on hakattu syksyn 2016 aikana osittain tai kokonaan. Suoraan Vintilänkairan erämaa-alueeseen rajoittuvilla hakkuualueilla oli erittäin luonnotilaisia metsiä. Alueelta löytyi yli 250 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää, joista yksi lailla erityisesti suojeltu lutikkakääpä. Kuva: Olli Manninen

Vapaaehtoistyönä kerätty luontotieto on nykyään käytännössä ainoa tapa yrittää pelastaa jäljellä olevia suojelemattomia aarniometsiä valtion mailla. Metsähallitus ei tee itse luontoselvityksiä hakattavissa ”talousmetsissä”. Näissäkin nyt kartoitetuissa kohteissa ehdittiin tänä syksynä tehdyissä hakkuissa hävittämään ilmeisesti ainakin kaksi luonnonsuojelulailla erityisesti suojellun lajin esiintymää, muista uhanalaisista lajeista puhumattakaan.

tammukkalammet_inari

Tammukkalammet, Inari – Hakkuiden uhkaamia laadukkaita vanhoja mäntymetsiä, jotka rajautuvat suoraan Tsarmitunturin erämaahan. Kuva: Päivi Mattila

Aikaisemmin Metsähallitukselle on toimitettu tarkat koordinaattipisteet kaikista lajihavainnoista. Sen sijaan, että paljon arvokasta lajistoa sisältävät ilmiselvät arvometsät rajattaisiin riittävän suuriksi säästettäviksi luontokohteiksi, joissa lajeilla olisi tulevaisuudessakin elinmahdollisuuksia, Metsähallitus on hyvin usein näissä tapauksissa jättänyt pistemäisen lajihavainnon ympärille pienen tupsun puustoa ja hakannut kaikki metsät lajihavaintojen välistä. Tästä syystä inventointiryhmä ei ole tällä kertaa toistaiseksi toimittanut tarkkoja koordinaatteja havainnoista, vaan lajisto on ilmoitettu hakkuukohteittain. Keskustelu metsäkohteiden suojelemisesta jatkuu.

raitiojanka_sodankyla

Raitiojänkä, Sodankylä – Tietön ja laadukas vanhan metsän alue, jolla sekä kuusi- että mäntymetsien lajisto on poikkeuksellisen monipuolista. Alueella tehtiin yli 280 havaintoa peräti 29 eri uhanalaisesta tai silmälläpidettävästä lajista. Kuva: Olli Manninen

Pikaisilla maastokäynneillä havaittavat uhanalaiset ja vanhaa metsää indikoivat lajit kertovat vain pienen osan alueiden luontoarvoista. Ne tulisikin tulkita lähinnä osoituksena siitä, että alueella on erittäin todennäköisesti paljon muitakin luonnonsuojelullisesti arvokkaita lajeja ja yleensä paljon enemmän jo havaittujenkin lajien esiintymiä. Kartoitukset koskevat vain joitakin harvoja lajiryhmiä ja maastokäynnit harvoin ovat läheskään kattavia edes pienillä kohteilla. Lisäselvitykset kohteiden luontoarvoista olisivat tarpeen, jotta kohteiden luontoarvot saadaan peremmin selville.

maaimmainennuorakoskenvaara_savukoski

Maaimmainen Nuorakoskenvaara, Savukoski – Metsähallituksen ilmoituksen mukaan tämä kohde on hakattu kokonaan tai osittain syksyn 2016 aikana. Kokonaisen vaaran laen peittävä hieno vanha mäntymetsä, josta löytyi yli 260 uhanalaisen tai silmälläpidettävän lajin esiintymää. Kuva: Olli Manninen

Kuitenkin jo tiedossa olevien lajiesiintymien ja kuvalinkkien kuvistakin näkyvän metsän luontaisen rakenteen perusteella on selvää, että näiden metsien hakkaaminen on uhanalaisen metsäluonnon kannalta kestämätöntä. Metsähallituksen on syytä pikimmiten lopettaa ikimetsien hakkaaminen ja uhanalaisten lajien hävittäminen.

Lähetä palautetta Metsähallitukselle: http://www.metsa.fi/palaute

Alla esimerkkejä kartoitetuista hakkuiden uhkaamista metsistä, klikkaamalla nimeä pääset katsomaan kuvia kohteesta:

Seuraavat kohteet Metsähallitus on ilmoittanut hakanneensa osittain tai kokonaan jo ennen kuin kartoitustulokset toimitettiin MH:lle eli syksyn 2016 aikana:


Aikaisemmin, vuonna 2015, kartoitettuja hakkuusuunnitelmien uhkaamia metsiä:

 

26 Helsingin uuden yleiskaavan uhkaamaa metsäaluetta – katso kuvat!

25.10.2016

Teksti ja kuvat: Olli Manninen

Helsingin uutta yleiskaavaa ollaan runnomassa läpi kaupunginvaltuustossa keskiviikkona 26.10.2016. Keskustelu yleiskaavan vaikutuksista luontoon ja virkistysalueisiin on valtuustoryhmien välillä opportunistisesti typistetty koskemaan Keskuspuistoa ja Vartiosaarta. Kuitenkin noin tuhat hehtaaria muitakin tärkeitä metsiä ja muita virkistysalueita on uuden yleiskaavan pikselikartan myötä uhattuina.

Alla on linkit kuvakansioihin, joissa on esiteltyinä 26 yleiskaavan rakennusprojektien uhkaamaa metsäaluetta ympäri kaupunkia. Kysymys ei siis todellakaan ole vain Keskuspuistosta ja Vartiosaaresta.

Helsinkiä pitää pystyä kehittämään modernimmin. Vanhakantaiseen harvan kaupunkirakenteen levittämiseen virkistysalueille ei ole enää varaa. Juhlapuheista huolimatta uusi yleiskaava mahdollistaa todella paljon lyhytnäköistä uusien harvaan asuttujen metsälähiöiden rakentamista. Koska nämä luonnon kannalta tuhoisat hankkeet ovat mahdollisia, jäävät monet järkevätkin täydennysrakennuskohteet helposti toteuttamatta. Valitettavasti myös monet täydennysrakennuskohteet ovat käytännössä harvaan rakennettujen lähiöiden viimeisten viheralueiden korvaamista uudella harvalla asutuksella.

Paljon puhuttua tiivistysrakentamista ei yleiskaavassa ole suunniteltu ollenkaan. Kaava voi mahdollistaa tiettyjen jo rakennettujen alueiden rakennusoikeuksien noston, mutta yhtään konkreettista esimerkkiä tästä ei ole yleiskaavamateriaaleissa esitelty. Onkin todennäköistä, etteivät kaavoittajat ja puolueet ole suunnittelemassa tällaista ollenkaan, vaan käytännössä kaikki rakentaminen on uusia asuinalueita, jotka usein rakennetaan nykyisille viheralueille.

Mielenosoitus Helsingin metsien ja viheralueiden puolesta 26.10. Senaatintorilla

Tule mukaan puolustamaan Helsingin metsiä ja viheralueita! Mielenosoitus järjestetään keskiviikkona 26.10.2016 klo 15 – 17.30 kaupunginvaltuuston kokouksen yhteydessä Senaatintorilla, valtuuston sisäänkäynnin (Aleksanterinkatu 20) edessä. Valtuustoryhmät on kutsuttu paikalle klo 15.30 Ennen mielenilmausta paikalla on infoteltta klo 12 alkaen.

https://www.facebook.com/events/1788917134722336/

—> Klikkaa kuvan alla olevaa kohteen nimeä, niin pääset kohteen kuvakansioon <—

tonttuvuori_jollas_oma

1. Tonttuvuori, Jollas – Todella vanhoja kalliomänniköitä ja rinteiden kuusikoita Jollaksen kärjessä suojelualueeseen rajautuen.

kartanonmetsa_malminkartano_oma

2. Kartanonmetsä, Malminkartano – Malminkartanon suurin virkistysmetsä juna-aseman päällä.

04-kulosaaren_kirkonmaki_oma

4. Kulosaaren Kirkonmäki – Esimerkki pienemmästä kohteesta, joka on jäänyt yleiskaavassa rakennuspikseleiden alle.

06-sinimetsa_pukinmaki_oma

6. Sinimetsä, Pukinmäki – Pukinmäen alueen pieni helmi. Monipuolinen rinnemetsä, jossa elää myös uhanalaista kääpälajistoa.

07-pihlajamaen-metsat_oma

7. Pihlajamäen metsät – Lähes kaikki Pihlajamäen metsät olisivat rakennusuhan alla.

08-raikukallio-kannelmaki_oma

8. Raikukallio, Kannelmäki – Kaunis ja erittäin lahopuustoinen metsikkö Keskuspuiston kupeessa.

09-Takametsä-Maunula_OMa.JPG

9. Takametsä, Maunula – Liito-oravametsä ja oleellinen liito-oravien liikkumisreitti.

10-Ramsinniemi-OMa.JPG

10. Ramsinniemi, Vuosaari (Kuvat: Hanna-Leena Ylinen)

11_Kruunuvuoren-metsä_OMa.JPG

11. Kruunuvuoren metsä (Kuvat: Hanna-Leena Ylinen) – Lammen eteläpuoli on rakentamisen uhkaama ja koko metsää uhkaa puistoksi muuttaminen. Tien eteläpuolella on lisää uhattuja metsiä.

12-Tattariharjun-metsä_OMa.JPG

12. Tattariharjun metsä – ”Unohtunut” metsäalue suurväylien risteyksessä. Itäisin tunnettu liito-oravametsä Helsingissä.

13-Siliuksenmäki-Tuomarinkartano_OMa.JPG

13. Siliuksenmäki, Tuomarinkartano – Tuomarinkartanon rakennushankkeen alle kaavailtu koulun lähimetsä.

14-Kalteentien-metsä_Jakomäki_OMa.JPG

14. Kalteentien metsä, Jakomäki – Vanhaa kuusikkoa, männikköä ja suojeltua pähkinäpensaslehtoa rakennusuhan alla.

15-Sepänmäki_Ala-Malmi_Oma.jpg

15. Sepänmäki, Ala-Malmi – Liito-oravametsä Malmin lentokentän länsipuolella.

18-Aku-Korhosen-tien-metsä_Pohjois-Haaga_OMa.JPG

18. Aku Korhosen tien metsä, Pohjois-Haaga – Hämeenlinnanväylän bulevardisoinnin uhri väylän länsipuolella.

19-Sigurd-Steniuksen-puisto_Munkkiniemi_OMa.jpg

19. Sigurd Steniuksen puisto, Munkkiniemi (Kuvat: Birthe Weijola)

 

 

 

 

Kartoittaja sammaltaa – osa II: suot

14.7.2016

Teksti: Laura Vuoksenmaa

Soiden kohdalla sammalien merkitys ympäristönsä ja sen ominaisuuksien ilmentäjinä tulee vielä selkeämmin esiin kuin metsissä. Kääpien ja suuren osan jäkälistä puuttuessa sammalet ovat putkilokasvien ohella se lajiryhmä, johon avoimempia soita inventoitaessa huomio kiinnittyy. Suon ravinteisuustaso ja se, vallitseeko siellä rimpi-, väli- vai mätäspinta ovat sammalien lajikoostumukseen eniten vaikuttavia tekijöitä.

Monet koko maassa uhanalaiset tai silmälläpidettävät suolajit ovat sen verran harvinaisia tai vaikeasti tunnistettavia, että ympäristöministeriön sammaltyöryhmän koostamat luontoarvolajit ovat etenkin vähemmän kokeneelle suonkävijälle sammalista helpommin lähestyttäviä ja kertovat kuitenkin hyvin elinympäristönsä ominaisuuksista ja luonnon tilasta. Metsien lajeihin verrattuna soiden sammallajeissa on kenties vähemmän vaihtelua luonnontilaisilla soilla maan etelä- ja pohjoisosien välillä, mutta lähekkäin sijaitsevilla eri ravinteisuustasojen ja puustojen soilla erot voivat olla suuretkin. Soiden mosaiikkimainen, usein eri suotyyppejä sisältävä luonne voi tosin yhdistää pienelle alalle niin tavanomaisia metsälajeja kuin vaateliaita kalkinsuosijoitakin. Erityisesti lettorämeille ja –korville on tyypillistä pienialainen kasvillisuustyyppien vaihtelu.

Vaikka aivan pohjoisimmassa ja karuimmassa Lapissa metsiä inventoitaessa indikaattorisammalia ei juurikaan tapaa, samojen leveyksien soilla sammalet kyllä elelevät ja peilaavat olosuhteitaan siinä missä eteläisemmässäkin Suomessa.

Uskaltaisin pitää monia suolajeja metsälajeihin verrattuna hieman selkeämpinä ja helpompina määrittäjälle, jolla ei ole mikroskooppia käytössään. Moni sammal on habitukseltaan selkeästi ”itsensä näköinen” ja tuntomerkit ovat muutenkin usein makroskooppisia.

Suosammaltajalle hyödyllisiä julkaisuja ovat metsäsammalkirjoituksessa esiteltyjen Nationalnyckeleiden ja BBS Field Guiden lisäksi Eurolan ynnä muiden Oulanka reports -sarjassa ilmestynyt Suokasvillisuusopas, jossa on laajasti eri suotyyppien sammalia (ja putkilokasveja) yleisistä uhanalaisiin. Piirroskuvat, jotka valitettavasti monista ”yleisteoksista” puuttuvat, ovat selkeitä, mutta monilla lajeilla on vielä vanhaa nimistöä. Oulangan suokasvillisuusopasta on näkynyt ainakin yliopistojen kirjastoissa, parhaiten saatavuustiedot saanee ottamalla yhteyttä Oulangan tutkimusasemaan. Keväällä 2016 ilmestynyt Laineen ynnä muiden Sammalten kirjo -kirja (Sata sammalta -kirjan pohjalta mm. maksasammalilla laajennettu) on kohtalaisen hyvä katsaus soiden sammallajistoon sisältäen rahkasammalia, ns. ruskosammalia, soiden maksasammalia ja lähteiden lajeja. Kirja on jaoteltu elinympäristöjen mukaan, mikä voi olla kätevä ominaisuus maastossa. Rahkasammaliin on mahdollista perehtyä syvemmin Laineen ynnä muiden The Intricate Beauty of Sphagnum Mosses -kirjan avulla. 40 rahkasammallajin esittelyn lisäksi jokaisesta lajista on hyvin kattavat mikroskooppituntomerkit ja –kuvat.

Valitsemillani sammallajit ovat ympäristöministeriön sammaltyöryhmän (2013) mukaan luontoarvolajeja, joiden indikaattoriarvo on hyvä. (Rassisammal ja punasirppisammal indikaattoriarvoltaan heikompia pohjoisimmalla kasvillisuusvyöhykkeellä 4.)

IUCN-uhanalaisuusluokat:

  • NT, silmälläpidettävä
  • VU, vaarantunut
  • EN, erittäin uhanalainen
  • CR, äärimmäisen uhanalainen
  • RT, alueellisesti uhanalainen

 


Kultasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Kultasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Kultasammal (Tomentypnum nitens) RT

Kultasammalen pitkät, teräväkärkiset lehdet saavat aikaan sinne ominaisen, kiiltävän tupsumaisen olemuksen (”neidon kultatukka”), joka erottuu usein selkeästi rahkasammalmaton seasta. Noin 5-10 cm pitkät, kellanvihreät versot ovat löyhän sulkahaaraisia ja varren alaosasta ruskeamman sävyisiä. Lehdet ovat pitkittäispoimuiset ja keskisuoni ulottuu noin lehden puoleenväliin.

Kultasammal on lettojen väli- ja mätäspintojen laji koko maassa ja sen tapaakin usein samoilta kasvupaikoilta kuin esimerkiksi rassisammalen. Toisinaan sitä voi tavata myös tunturien soistuneilla kohdilla. Pohjois-Suomen letoilla kultasammal on melko yleinen, mutta etelässä taantunut ja alueellisesti uhanalainen.


Rassisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Rassisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Rassisammal (Paludella squarrosa) RT

Rassisammalen piippurassimaisesta, pötkömäisestä olemuksesta on hankala erehtyä. Omintakeinen muoto johtuu vahvasti taakäänteisistä, selkeissä riveissä olevista lehdistä. Rassisammalen verso on haaraton ja useimmiten noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan kellanvihreä ja alaosastaan juurtumahapsinen ja ruskea. Useimmiten rassisammal kasvaa muiden sammalien, kuten heterahkasammalen, seassa, mutta toisinaan voi törmätä lähes pelkästä rassisammalestakin koostuviin laikkuihin.

Rassisammal esiintyy lettoisilla paikoilla koko maassa. Pohjoisemmassa se on yleinen ravinteisemmilla kasvupaikoilla, mutta Etelä-Suomessa rassisammal on alueellisesti uhanalainen ja harvinaisempi.


Mustapääsammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Mustapääsammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Mustapääsammal (Catoscopium nigritum) RT

Mustapääsammal on pieni lettojen lehtisammal, jonka tunnistaa parhaiten verson selkeästä värirajasta ja tumman punaruskeasta, golfmailamaisesta itiöpesäkkeestä pitkine perineen. Pesäkkeitä on yleensä melko runsaasti. Verso on yleensä noin 2-5 cm pitkä, yläosastaan vaaleanvihreä, alaosastaan tumma ja huovastoinen. Mustapääsammalen harittavat lehdet ovat ehytlaitaiset ja teräväkärkiset, keskisuoni näkyy selkeästi.

Vaateliaimpiin lettolajeihin kuuluva sammal kasvaa tuppaina runsasravinteisten, kalkkivaikutteisten lettojen väli- ja rimpipinnoilla. Mustapääsammal on yleisin Pohjois-Suomen kalkkialueilla, etelässä harvinainen ja alueellisesti uhanalainen laji.


Sirppihuurresammal

Sirppihuurresammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Sirppihuurresammal. Kuvat: Laura Vuoksenmaa

Sirppihuurresammal (Palustriella falcata) NT, RT

Sirppihuurresammalkasvuston kullankiiltoinen sävy erottuu usein jo kauas. 5-10 senttimetriä pitkä verso on melko vankka ja epäsäännöllisehkön sulkahaarainen, joskin kärkiosa on yleensä haaraton. Sirppimäisen muotoisissa lehdissä on selkeät pitkittäispoimut ja vahva keskisuoni. Varren juurtumahapset saavat verson näyttämään himmeältä, mistä huurresammalet ovat saaneet nimensäkin. Omien havaintojeni perusteella sirppihuurresammal on muita huurresammalia selkeämmin kullanhohtoinen ja epämääräisemmin haaroittunut, vaikka huurresammalien tuntomerkit kannattaa silti tarkistaa hyvin. Huurresammallajien erottaminen toisistaan voi toisinaan olla hankalaa, mutta olen ottanut tämän lajin silti mukaan osoittamaan huurresammallähteitä luontotyyppinä.

Eutrofinen sirppihuurresammal kasvaa lähteiköissä ja tihkupinnoilla, usein lähdepurojen läheisyydessä. Sirppihuurresammalta esiintyy koko Suomessa, mutta eniten sitä on Pohjois-Suomen kalkkialueilla. Huurresammallähteiköt kuuluvat EU:n luontodirektiivin ensisijaisesti suojeltaviin luontotyyppeihin.


Pallopäärahkasammal2

Pallopäärahkasammal. Kuvat: Tuomo Kuitunen

Pallopäärahkasammal. Kuvat: Tuomo Kuitunen

Pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum)

Pallopäärahkasammalen huomaa maastossa pampulamaisesta latvastaan ja usein punaisen- ja vihreänkirjavasta väristään. Sammalen verso on pötkömäinen, helposti yli 10 cm pitkä ja haarat etenkin yläosassa melko tiheässä. Tummaa vartta ei juuri näy sitä vasten olevien alaspäin osoittavien haarojen välistä. Verson tuntuma on hyvin vankka, lähes jäykkä. Varsilehden muoto on pyöristynyt tasasivuinen kolmio.

Pallopäärahkasammalen voi löytää korpien mätäspinnoilta ja kangasmetsien soistumakohdista. Lähes koko Suomessa pohjoisinta Lappia lukuunottamatta esiintyvä pallopäärahkasammal on luonnontilaisen korven ilmentäjä. Pallopäärahkasammal on kansainvälinen vastuulaji.


Punasirppisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Punasirppisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Punasirppisammal (Sarmentypnum sarmentosum) RT

Punasirppisammal on melko kookas, olemukseltaan särmikäs, mustanpuhuvan vihreä-tummanpunainen sammal. Piikkimäisinä harottavien, hieman lusikkamaisten lehtien kärjet ovat tylpät, eikä keskisuoni ulotu aivan kärkeen asti. Verso on 5-10 cm pitkä ja roteva, haaroo epäsäännöllisesti ja niuhahkosti.

Meso-eutrofinen punasirppisammal viihtyy letoilla, tihkupinnoilla ja lähteiden reunamilla. Pohjoisessa Suomessa punasirppisammal on yleisehkö, etelässä harvinainen ja taantunut.

 


Lähteet omien maastohavaintojen lisäksi:


Kirjoittaja on Luonto-Liiton metsäjaoston jäsen, Pohjois-Suomen piirin metsävastaava sekä sammalharrastaja, jota kiehtovat myös muut indikaattorilajiryhmät.

Kartoittaja sammaltaa – osa I: metsät

2.5.2016

Teksti: Laura Vuoksenmaa

Monien muiden lajiryhmien ohella myös sammalilla on runsaasti annettavaa arvokkaiden metsä- ja suoalueiden kartoittajalle. Metsissä suotuisa ja tasainen pienilmasto on sammalille erityisen tärkeä, soilla sammalet ovat olennaisia elinympäristönsä olosuhteiden ilmentäjiä ja herkempiä muutoksille kuin monet putkilokasvit. Karuimmissa metsätyypeissä sammalien varaan ei tosin voi laskea, vaan esimerkiksi kääväkkäillä ja jäkälillä on suurempi merkitys. Tässä kirjoituksessa esitellään kuusi metsän suojeluarvoa ilmentävää ja suhteellisen helposti tunnistettavaa sammallajia.

Luonto-Liiton maastokartoittajat kirjaavat aarnisammalen esiintymän UPM:n hakkuiden uhkaamalla Haarikon aluella. Kuva: Lauri Kajander

Luonto-Liiton maastokartoittajat kirjaavat aarnisammalen esiintymän UPM:n hakkuiden uhkaamalla Haarikon aluella. Kuva: Lauri Kajander

Sammalet voivat vaikuttaa aluksi epämääräiseltä vihreältä nöyhdältä, mutta niihin tutustuessa silmä ja luppikäsi harjaantuvat melko nopeasti ja lahorunkojen ja lähteiden maailma aukenee jo aivan uudella tavalla. Sammalien etsintä ja tutkailu on mahdollista käytännössä koko lumettoman ajan suurimman osan näyttäessä samalta läpi vuoden, varsinaista ”sammalsesonkia” kun ei esimerkiksi kääpien tai kukkivien kasvien tapaan ole. Sammalnäytteet eivät myöskään juuri vanhene tai pilaannu, vaan useimmiten kostutettuina näyttävät taas samankaltaisilta kuin maastossa kasvaessaan. Monen sammalen arvo indikaattorina pysyy samankaltaisena eri osissa Suomea ja usein esiintymisalue kattaa suuren osan maasta. Harvinaisempien lajien lisäksi myös tutummista lajeista voi päätellä luonnon tilaa – esimerkiksi sulkasammal (Ptilium crista-castrensis) on tavallisista metsäsammalistamme jo jonkinlaista vakautta ympäristöltään vaativa. Sulkasammalta harvinaisempi, mutta silti korpisissa paikoissa melko usein tavattava pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum) on Suomen kansainvälinen vastuulaji.

Maastossa luppi kymmenkertaisella suurennoksella on sammaltajalle olennainen apuväline, pienemmät yksityiskohdat vaativat 20-kertaisen suurennoksen. Pienimpien lajien tuntomerkkeihin pääsee käsiksi preparointi- tai valomikroskoopilla, mutta sellaisia lajeja en ole tähän koosteeseen ottanut lukuun.

Kattavia suomenkielisiä teoksia ei sammalista valitettavasti tällä hetkellä juuri ole, joten tiedon ja määritysohjeet joutuu kokoamaan useista eri teoksista ja netistä. Suomenkielisellä materiaalilla pääsee kuitenkin kohtalaisen sujuvasti alkuun luovasti yhdistellen. Yleisiä (ja joitakin harvinaisempia) lehtisammalia esittelee Jukka Laineen ynnä muiden Sata sammalta -kirja. Osin saman kattauksen muutamalla maksasammalmausteella tarjoaa Jouko Rikkisen Jäkälät ja sammalet Suomen luonnossa. Luopioisten kasviston sammalsivu (http://luopioistenkasvisto.fi/Sivut/sammalet/lajit.html) on ollut itselleni ja monelle muulle sammalista kiinnostuneelle verraton apu niin maastossa kuin mikroskoopinkin ääressä. Ruotsinkielisiä, yleisempiä sammalkirjoja ovat Nationalnyckelit (3 osaa tällä hetkellä), Tomas Hallingbäckin ja Ingmar Holmåsenin Mossor ja myös indikaattorikääväkkäitä ja –jäkäliä sisältävä Signalarter. Britannian sammalseuran British Bryological Societyn BBS Field Guide -julkaisussa on kattava määrityskaava sekä maksa- että lehtisammalille (http://www.bbsfieldguide.org.uk/sites/default/files/pdfs/otherpdfs/%20BBS%20Field%20Guide%20Field%20Key.pdf) ja melko suuri osa myös Suomessa tavattavista lajeista. BBS:n sivuille päätyykin helposti, jos laittaa lajin tieteellisen nimen Googleen – opas kun löytyy pdf-muotoisena, joskin pilkottuna, netistä.
Lajien ajan tasalla olevat uhanalaisuusstatukset löytyvät kätevimmin Suomen lajitietokeskuksen (http://www.laji.fi) sivuilta. Suomen uhanalaiset sammalet-kirjasta löytyy kattavasti sammalia uhanalaisuusluokasta VU eteenpäin.

IUCN-uhanalaisuusluokat:

  • NT = silmälläpidettävä
  • VU = vaarantunut
  • EN = erittäin uhanalainen
  • CR = äärimmäisen uhanalainen
  • RT = alueellisesti uhanalainen

 


 

Aarnisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Aarnisammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Aarnisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Aarnisammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Aarnisammal (Schistostega pennata) NT

Mystisen oloinen aarnisammal on lopulta yllättävän helppo löytää, kun sen jäljille on kerran päässyt. Vaalean sinivihreä ja kaksiulotteisen oloinen, vajaan senttimetrin korkuinen, lehtisuoneton sammal tulee vastaan todennäköisimmin hieman viileänkosteissa korpinotkoissa ja hämyisillä puronvarsilla, joita voi yrittää silmäillä jo kartalta. Aarnisammal kasvaa vanhojen tuulenkaatojen juurakoilla ja kallionkoloissa, mutta esiintyy toisinaan ihmisvaikutteisemmillakin paikoilla, kuten vanhojen juoksuhautojen seinämillä. Valoa heijastava alkeisrihma on ominaisuus, josta aarnisammal useimmiten tunnetaan, mutta kokemukseni mukaan kiilurihmastoa harvemmin löytyy. Ilmeisesti kallioilla hohto on todennäköisempää kuin tuulenkaatojen sammalilla. Aarnisammal on melko helppo tunnistaa, ja poikkeuksellisesti havainnosta ilmoitettaessa riittää näytteen sijaan laadukas valokuva. Esiintyy pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko Suomessa.

 


 

Kantoraippasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Kantoraippasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Kantoraippasammal (Anastrophyllum hellerianum) NT, RT

Kantoraippasammal on yksi selkeimmin tunnistettavista lahomaapuiden sammalista pienestä koostaan huolimatta. Versot kaksiliuskaisine lehtineen ovat korkeintaan millimetrin levyisiä ja alle 1 cm pituisia, nyörimäisinä suikertavia. Tunnusomaisen kantoraippasammalesta tekevät versojen hieman toukkamaisina kohenevat päät, joissa on tumman punaruskeita itujyväsiä. Kantoraippasammalen löytää keskikokoisilta ja järeiltä havumaapuilta, joiden kaarnasta yleensä suurin osa on jo pudonnut pois. (Jossakin vaiheessa mahdolliset kantoraipparungot alkaa tunnistaa jo kauempaa). Useimmiten kantoraippasammal vaatii kosteahkoa pienilmastoa, mutta toisinaan siihen törmää hieman kuivemmillakin mäntykankailla. Lahopuujatkumo on kantoraippasammalelle kuitenkin tarpeen. Esiintyy pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko Suomessa.

 


 

Lahokaviosammal. Kuva: Olli Manninen

Lahokaviosammal. Kuva: Olli Manninen

Lahokaviosammal (Buxbaumia viridis) CR

Lahokaviosammalen tunnistaa sen suhteessa kokoonsa suurista, tunnusomaisen muotoisista itiöpesäkkeistä, eikä se ole pesäkkeettömänä käytännössä havaittavissa. Itiöpesäkkeet ovat selkeän vihreitä (vanhempana ruskettuvat) ja pesäke perineen on noin 1-2 cm pitkä. Lahokaviosammal kasvaa lehtomaisissa paikoissa pitkälle lahonneella havumaapuulla ja vaatii lahopuujatkimon. Esiintyy hyvin harvinaisena Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan alueella.

 


 

Haapariippusammal. Kuva: Olli Manninen

Haapariippusammal. Kuva: Olli Manninen

Haapariippusammal (Neckera pennata) VU

Muista tässä esitellyistä lajeista poiketen haapariippusammal kasvaa lahopuun sijaan elävillä vanhoilla puilla, enimmäkseen haavoilla. Myös jalopuilla ja ravinteisilla kallioilla on tavattu haapariippusammalesiintymiä – sammal vaatii emäksisen kasvualustan. Kuusivaltaiset metsät ovat haapariippusammalen pääelinympäristöä, joskin sen voi löytää myös lehdoista. Sammalen olemus on lippamaisen räystäsmäinen ja on havaittavissa toisinaan jo kauempaa (onpa tätä yritetty kiikaroidakin). Yleensä 5-10 cm pituinen verso on lähempää tarkasteltuna sulkamaisesti-viuhkamaisesti haaroittuva ja litteä, vihreissä lehdissä on aaltopoimuisuutta. Haapariippusammalta esiintyy enimmäkseen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta havaintoja on Oulun Pohjanmaalle asti. Sammal on kansainvälinen vastuulaji.

 


 

Rakkosammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Rakkosammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Rakkosammal (Nowellia curvifolia) NT, RT

Eteläisessä Suomessa vanhojen metsien havumaapuilla, usein kosteampien maastonkohtien lähellä suikertaa kauempaa palmikkomaiselta näyttävä rakkosammal. Kasvutapa ja lehtien vettä keräävä asento ovat melko itsensä näköisiä. Rakkosammalen 1-2 cm pituisten, parin millin levyisten versojen väri vaihtelee vaaleanvihreästä kellertävän kautta ruosteenpunertavaan. Lehdet ovat kaksiliuskaiset ja kuperasti vartta ja kasvualustaa kohti taipuneet. Kukkamaiset itiöpesäkkeet sijaitsevat pitkien, läpikuultavien perien päissä. Rakkosammal esiintyy harvinaisena Ahvenanmaalta Etelä-Hämeeseen asti painottuen rannikolle.

 


 

Pikkuliuskasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Pikkuliuskasammal. Kuva: Laura Vuoksenmaa

Pikkuliuskasammal. Kuva: Tuomo Kuitunen

Pikkuliuskasammal (ja muita lajeja). Kuva: Tuomo Kuitunen

Pikkuliuskasammal (Riccardia palmata) NT, RT

Korpisilla, kosteilla paikoilla olevalla lahopuulla kasvaa sinertävänvihreä pikkuliuskasammal. Sammalen sekovarren liuskojen käpälämäinen olemus ja monista muista lahopuusammalista erottuva väri jäävät helposti mieleen. Yksittäiset liuskat ovat korkeintaan millimetrin levyisiä ja usein melko tasakokoisia, mikä aiheuttaa räpylämäisen vaikutelman, koko räpylä on noin puoli senttimetriä leveä. Yleisemmällä kantoliuskasammalella (Riccardia latifrons) haarat ovat isommat ja ”levämäisesti” epäsäännöllisemmät. Olen havainnut pikkuliuskasammalen viihtyvän erityisesti maapuiden varjoon jäävillä alaosilla mieluiten puun kylki kosteaan suuntaan, runkojen päältä sitä tuskin löytää. Lähteiset kohdat ja pienten purojen ja norojen lähistöt ovat erityisen suotuisia paikkoja pikkuliuskasammalelle. Sammalta tavataan pohjoisinta Lappia ja kuivia alueita lukuunottamatta koko Suomessa.

 


Lähteet omien maastohavaintojen lisäksi:

%d bloggaajaa tykkää tästä: