Metsähallituksen hakkuut Suomussalmella Vienan vesireitin varrella ovat keskeytyneet

Metsähallituksen hakkuut Suomussalmen Yli-Vuokin virkistysmetsässä ja sen läheisyydessä on keskeytetty. Luonto-Liiton metsäryhmä ja Elokapinan Metsäkapina ovat paikalla seuraamassa tilannetta.

Metsähallitus aloitti viime viikolla hakkuut alueella historiallisen Vienan vesireitin varrella. Tiedotimme asiasta aiemmin täällä. Hakkuut ovat herättäneet laajaa keskustelua ja vastustusta niin sosiaalisessa mediassa kuin paikallistenkin keskuudessa.

Hakattavat metsät eivät ole aarniometsiä, mutta kyse on laajasta ja kulttuurillisesti arvokkaasta metsäkokonaisuudesta, joka on myös ympärivuotisessa virkistyskäytössä. Lisäksi alueen metsät toimivat ekologisena yhteytenä kahden laajan suojelualueen välillä.

Hakkuut ovat malliesimerkki siitä, miten ekologiset, kulttuurilliset ja sosiaaliset arvot sivuutetaan Metsähallituksen päätöksenteossa. EU:n biodiversiteettistrategian mukaan 30% unionin maapinta-alasta tulisi suojella. Suomen luontopaneelin 1.12. julkaiseman mietinnön mukaan strategian toimeenpano ja luontokadon pysäyttäminen vaativat merkittävää metsien lisäsuojelua. Luontopaneelin puheenjohtaja Janne Kotiahon mukaan ”Metsien lisäsuojelutarve on niin merkittävä, että suojeltavaksi tulee väistämättä myös ihmisen heikentämiä alueita.” Olisi oikeudenmukaista ja kustannustehokasta aloittaa suojelutoimet nimenomaan valtion, eli meidän kaikkien, yhteisistä metsistä.

Yli-Vuokin hakkuilla vähennetään alueen luontoarvoja merkittävästi. On ristiriitaista, että samaan aikaan kun Metsähallituksen Luontopalvelut ennallistaa ihmistoiminnan heikentämiä elinympäristöjä valtion suojelualueilla verovaroin, Metsähallitus Metsätalous Oy hävittää luontoa valtion virkistysalueella ja sen läheisyydessä metsillä, joilla olisi toimenpiteiden ulkopuolelle jätettynä hyvät edellytykset kehittyä arvokkaiksi luonnonmetsiksi ja auttaa Suomea pääsemään 30% suojelun tavoitteeseensa.

Luonto-Liiton metsäryhmä ja Elokapinan Metsäkapina vaativat Metsähallitusta huomioimaan alueen kulttuurilliset, sosiaaliset ja luonnonsuojelulliset arvot ja luopumaan hakkuista välittömästi.

Lisätietoa:

Ville Murman, Luonto-Liiton metsäryhmä (puh. +358 40 8352128)

Otso Piitulainen, Elokapinan Metsäkapina (puh. +358 44 0280812)

Luistelua luonnon kustannuksella

Teksti: Aino Juvonen, Kaadetaan kaava, ei metsää! -kampanjakoordinaattori

Itäkeskuksen ja Myllypuron välissä sijaitseva Matokallio on selvästi ulkoilijoiden suosiossa. Lumisena tammikuun sunnuntaina metsässä risteilee harvinaisen säntillisiä ja leveitä, jaloin tampattuja polkuja. Koiranulkoiluttajia vilahtelee siellä täällä, kuten myös muuten vain kävelijöitä yksin ja yhdessä. Myös lähialueen päiväkodista ja koulusta tehdään usein retkiä tähän lähimetsään.

Pysähdyn ihastelemaan järeitä haapoja, joita kasvaa runsas joukko aivan kallion vieressä. Yhdessä niistä näkyy kolo, kaukana korkeuksissa. Suuria kuusia on paljon, samoin lahopuuta. Jyrkän kallion huipun tuntumassa kasvaa mäntyjä, osa töröttää jo keloina. Itäväylän, Kehä I:n ja metron vaimeat äänet muistuttavat siitä, että ollaan Helsingissä. Vieressä on liikuntapuisto. Ehkä siksi jonkun mielestä on ollut hyvä idea kaavoittaa jääurheilukeskus Matokallion tilalle. Siis kirjaimellisesti: metsän kaatamisen lisäksi kallio aiotaan räjäyttää maan tasalle. Siitä kai saadaan materiaalia hallin perustuksiin, vaikka kaupunki ei aiokaan myöntää 2 000 000 euron avustusta ”suunnitellun tontin saattamiseen rakentamista edellyttävään kuntoon”. 9 840 000 euron laina sen sijaan ollaan myöntämässä ”sillä edellytyksellä, että hallin toteutuminen muilta osin varmistuu esitetyn kustannusarvion ja rahoitussuunnitelman mukaisesti.” Kuulostavatko suurilta summilta? Entäpä hallin ylläpitokulut käyttövuosina? Paikallisen aktiivin laskujen mukaan jääareena vie Helsingin sähköstä kokonaisen prosentin: energiankulutus on 4000 MWh eli 4000000 kWh/v.

Maisema tulee muuttumaan radikaalisti, ulkoilualue polkuineen katoaa ja tilalle tulee pienelle joukolle suunnattu palvelu. Jäähallejahan Helsingissä jo on, vaikkakaan ei täyspitkää pikaluistelurataa. Neljällä eri toimijalla on harjoitusjäähallien kenttiä 19,5. Lisääkin on tulossa; Herttoniemen jäähalli, Malmin Luisteluareena, harjoitusjäähallitilat Roihupeltoon ja Garden Helsinki. Sitten vielä nuo nykyisten talviolosuhteiden armoilla olevat ulkojäät, joiden lyhyt ja pirstaleinen kausi kertoo karua kieltään Etelä-Suomen talvesta. Mutta Matokallion jääurheilukeskusta ei ollakaan rakentamassa sunnuntaiurheilijoille, vaan sen tarpeellisuutta on perusteltu mahdollisuudella järjestää kansainvälisiä arvokilpailuja. Kun hankkeen toimijoina tulisi olemaan kaksi yhteiskunnan tuella toimivaa lajiliittoa (Luisteluliitto+Taitoluisteluliitto=Myllypuron jääurheilukeskus Oy), herää kysymys siitä, halutaanko tällaista tehdä verovaroin ja luonnon kustannuksella.

Jos jäähalleja kuitenkin on saatava lisää, vaihtoehtojakin uuden sijainnille lähistöllä on. Vuosaaren urheilupuistossa on vapaa, jäähallille merkitty tontti (asemakaavaan 10858, 50488/7) ja 500 metrin päässä Matokalliosta Roihupellossa on myös jäähallin mahdollisuuden sisältävä alustava suunnitteluvaraus (asemakaavan kaupunginosa 45, uusi kortteli 45279). Näillä tonteilla ei tarvitsisi kaataa metsää ja louhia kalliota.

Matokallion metsä on arvokasta vanhaa luonnonmetsää, jossa on havaittu myös uhanalaisia ja korkeista suojeluarvoista kertovaa lajistoa, kuten vaikkapa uhanalainen lahokaviosammal, silmälläpidettävä rakkosammal ja vanhan metsän indikaattorilaji pohjanrypykkä. Se on malliesimerkki niistä metsistä, jotka EU:n biodiversiteettistrategian mukaan pitäisi kaikki välittömästi suojella, ja sen hävittäminen on räikeästi ristiriidassa Suomen tavoitteen pysäyttää luontokato vuoteen 2030 mennessä kanssa. 

Matokallio on korvaamaton elinympäristö siellä asuville metsälajeille, mutta myös korvaamaton ja rakas lähimetsä alueen asukkaille. Paikalliset ovat puolustaneet lähimetsäänsä ja vastustaneet hallia. Voit osoittaa tukesi täällä:

Kuntalaisaloite Matokallion metsän puolesta

Kuntalaisaloite Helsingin monimuotoisen luonnon puolesta

Adressi Matokallion metsän puolesta

Facebook-ryhmä: Pelastakaa Matokallio

Facebook-sivu: Pelastakaa Matokallio

Lisätietoa:

Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen kannanotto aiheeseen

Metsähallitus hakkaa Suomussalmen Yli-Vuokin virkistysmetsää vuosisataisen Vienan vesireitin varrella

Kuva: Aslak Eronen

Metsähallitus on aloittanut hakkuut Suomussalmen Yli-Vuokin virkistysmetsässä ja sen välittömässä läheisyydessä vuosisataisen Vienan vesireitin varrella. Laajoihin hakkuusuunnitelmiin kuuluu virkistysmetsän harvennushakkuita ja pienaukkohakkuita sekä sen ympäristön avohakkuita. Tällä hetkellä hakkuut ovat käynnissä Taivallamminkankaalla, Taivallammin ympäristössä. Alueella on kuluneella viikolla ollut töissä arviolta kolme hakkuuketjua.

Yli-Vuokin virkistysalueen metsät ovat pääosin vanhoja männiköitä, joissa menneiden harvennushakkuiden jäljet näkyvät. Vanhojen metsien hakkaaminen kuitenkin heikentää alueen ilmettä sekä etenkin tulevia luontoarvoja huomattavasti. Näiden metsien tulisi antaa rauhassa kehittyä luonnontilaisen kaltaisiksi. Vanhat ja järeät puut hakkaamalla ei saada uusia aihkipetäjiä, keloja eikä maalahopuita. Virkistysalueen läheisyydessä on tiedossa avohakkuita jopa aivan vesistöjen rantavyöhykkeille.

Metsähallituksen hallinnoimilla valtion mailla Kainuussa on vuosikymmenten ajan hakattu liikaa. Nyt tämä näkyy pulana järeästä tukkipuusta. Entisiä rantojen suojavyöhykkeitä ja virkistysmetsiä hakataan rajusti. Tilanne on kestämätön ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti, sekä myös kulttuuriperinnön kannalta.

Alueelle on tehty ”Yli-Vuokin virkistysmetsän hoito- ja käyttösuunnitelma” vuosille 2010—2020. Suunnitelmassa painotetaan virkistysmetsän luonto-, kulttuuri ja virkistysarvoja. Suunnitelmaa ei kuitenkaan ole päivitetty, vaikka maisemallisestikin arvokas Yli-Vuokki on myös Metsähallituksen mukaan Suomussalmen tärkeimpiä luontomatkailukohteita.

Vienan maa- ja vesireitistä on kaavailtu Unescon aineettoman kulttuurin maailmanperintökohdetta. Juuri tätä reittiä kulkivat Vienan Karjalaan niin Elias Lönnrot kuin I.K. Inhakin.

Elokapinan Metsäkapina ja Luonto-Liiton metsäryhmä vaativat Metsähallitusta luopumaan hakkuista alueella ja suojelemaan kaikki luontoarvoiltaan merkittävät metsät niin Suomussalmella kuin muuallakin Suomessa.

Roosa Pajari, Luonto-Liiton metsäryhmä

Jalmari Suutari, Elokapinan Metsäkapina

Kuva: Aslak Eronen

Eikö tämä lopu ikinä?

”Suomessa avohakataan kymmeniä tuhansia jalkapallokentällisiä monimuotoisuudeltaan arvokkaimmiksi mertittyjä metsiä joka vuosi.”

”Suojeluarvoiltaan kaikkein arvokkaimmiksi merkittyjä eli lajirikkaimpia metsiä avohakattiin tai aiottiin hakata yli 20 000 hehtaaria vuonna 2020.”

”Viime vuosien hakkuutahti ja hakkuiden kohdistuminen tarkoittaa sitä, että kaikkein monimuotoisimmista metsistämme katoaa noin prosentti joka vuosi.”

”Tämän hakkuutahdin jatkuminen tarkoittaisi siis sitä, että lähes puolet lajirikkaimmista suojelemattomista metsistä on hakattu pois 50 vuodessa.”

Yllä lainauksia keskiviikkona 15.12. ilmestyneestä Ylen artikkelista, jossa kerrottiin monimuotisuuskarttoja ja metsänkäyttöilmoituksia verranneesta data-analyysistä. Analyysin tulokset ovat karua kuultavaa, mutta eivät yllätä.

Siinä että monimuotoisuudelle arvokkaita metsiä hakataan Suomessa ei ole mitään uutta. Sitä tehdään jatkuvasti, niin valtion kuin kuntien, yritysten kuin yksityistenkin maanomistajien toimesta. Puhuttiin sitten luonnonmetsistä, vanhoita metsistä tai monimuotoisuudelle arvokkaista metsistä, lopputulos on aina sama: Suomessa hakataan metsiä, joita ei pitäisi hakata.

Suomen hakkuumäärien sanotaan olevan kestäviä, sillä metsää ei Suomessa hakata yli vuotuisen kasvun ja laki velvoittaa istuttamaan aukoille uudet taimet. Tällä taataan se, ettei tänä vuonna hakattu puumäärä ole poissa ensi vuoden tuotoista ja että teollisuudelle voidaan turvata tasainen puunsaanti. Kyse on teknis-taloudellisesta kestävyydestä. Hakkuumäärien ekologinen kestävyys on kuitenkin jätetty huomiotta, metsien sosiaalisista ja kulttuurillisista arvoista puhumattakaan. ”Kestävyys” ei kestäkään lähempää tarkastelua.

Yksinkertaistettuna voisi sanoa että suomalaisessa metsätaloudessa on kaksi perimmäistä kestävyysongelmaa: Metsää hakataan Suomessa määrällisesti liikaa ja hakattavien metsien luontoarvoja ei selvitetä, jolloin hakkuisiin päätyy myös monimuotoisuudelle erityisen tärkeitä kohteita.

Metsäteollisuuden metsäjohtaja Karoliina Niemi väittää Ylen artikkelissa, että Suomessa luonnon monimuotoisuudelle tärkeimmät kohteet on jo suojeltu. Tämä ei pidä paikkaansa. Onneksi, sillä suojeltua metsää on Etelä-Suomessa vain noin 3%. Jos siinä olisivat kaikki jäljellä olevat monimuotoiset metsät, olisi tilanne todella surullinen. Arvokkaita suojelemattomia kohteita löytyy kuitenkin koko ajan. Niitä kartoittavat pääasiassa vapaaehtoiset ja ympäristöjärjestöt, mutta tänä vuonna myös Koneen säätiön rahoittama Luonnonmetsätyöryhmä on kiertänyt järjestelmällisesti kartoittamassa luontoarvoja valtion suojelemattomissa metsissä.

Olin itsekin tänä vuonna kartoittamassa valtion metsiä muun muassa loka-marraskuun vaihteessa kolme päivää Juupajoella. Maastoreissun toisena päivänä käveltyäni pitkään nuoressa istutusmetsässä päädyin yhtäkkiä uskomattoman hienoon korpeen. Kuuset olivat valtavia, haavoista puhumattakaan. Muutamasta ojasta huolimatta jalkojeni alla oli paksu rahkasammalmatto. Lahopuuta oli valtavasti, niin paljon että jopa kaltaiseni lahopuuta rakastava luonnonsuojelija huomasi kiroilevansa ääneen kiipeillessään ja ryömiessään runkojen yli, ali ja ympäri. Lenkkarit kastuivat monta kertaa (olisipa ollut kumisaappaat!) osuessaan märkään sammaleeseen. Melkein jokaisen kuusen rungolla kasvoi uhanalaista kissantassujäkälää ja vanhaa metsää indikoivaa kuusenhärmäjäkälää.

Sitten metsä loppui kuin seinään.

Valtio ei hakkaa korpia. Valtio ei hakkaa metsiä, joissa on uhanalaisia lajeja. Valtio ei hakkaa luonnontilaisia metsiä. Haavat jätetään säästöpuiksi. Lahopuu jätetään metsään. Avohakkuut ovat nykyään pieniä. Olen kuullut kaikki edeltävät väitteet lukuisia kertoja, ja haluaisin kovasti uskoa, että ne pitävät paikkansa. Jostain syystä kuitenkin seisoin marraskuun ensimmäisenä päivänä litimärissä lenkkareissa edessäni hakkuuaukko, joka kannoista päätellen oli ollut samanlaista metsää kuin selkäni taakse jäävä. En nähnyt yhtäkään lahopuuta, mutta sen sijaan ainakin metrin syviä metsäkoneen uria turpeessa ja vasta kunnostetun ja laajennetun ojan. Pystyssä oli pari mäntyä säästöpuuna ja muutama tekopökkelö, ikään kuin irvailemassa kadonneelle metsälle.

Muutamalla säästöpuulla ja tekopökkelöllä ei kuitenkaan ole merkitystä, jos koko ekosysteemi ympäriltä katoaa. Se on kuin laittaisi laastarin avomurtumaan. Vaikka joku laji kykenisikin selviytyä hakkuuaukon keskelle jätetyssä pökkelössä, lahopuurungolla tai vaikka palokannolla, joita Häädetkeitaan luonnonmetsissä oli merkitty säästettäväksi hakkuissa, tulevat ne kuitenkin ajan myötä katoamaan, kun alueen vanhojen metsän jatkumo häviää. Lisäksi suurin osa lajeista ei kykene selviytymään, sillä varjoisaan ja suojaisaan metsään verrattuna hakkuuaukko on hyvin erilainen elinympäristö.

Ei ole mikään salaisuus, että Suomessa on yhä jäljellä suojelunarvoisia vanhoja metsiä. Ei ole mikään salaisuus että niitä hakataan. Ei ole mikään salaisuus, että metsätalouden nykyiset luonnonhoitotoimet eivät riitä turvaamaan luonnon monimuotoisuutta. Mutta silti tuntuu, että kukaan ei tiedä.

”Suo-ojia kaivettiin Suomessa niin paljon, että niiden mitta ylettäisi kaksi kertaa Maasta Kuuhun ja takaisin.”

Inventointiraportin mukaan Suomessa on ojitettu tutkimuksen ajanjaksona yhteensä 46 000 hehtaaria sellaisia suoaloja, joissa ei ennen ollut ojia. Luku on huomattavasti suurempi kuin se ala suota, jota on samana aikana yritetty palauttaa lähemmäs entistä luonnontilaa.”

”HS:n pyynnöstä Korhonen tarkistaa myös edellisen kymmenvuotiskauden luvun uusista suo-ojista. Se osoittautuu vielä suuremmaksi. Silloin uutta suota oli inventoinnin perusteella ojitettu 55 000 hehtaaria.”

”Eivät ne palaudu entiseen luonnontilaansa kuin ehkä seuraavan jääkauden jälkeen.

Nämä lainaukset ovat perjantaina 17.12. Helsingin sanomissa ilmestyneestä artikkelista. Kaksi päivää sen jälkeen, kun Yle uutisoi monimuotoisuudelle arvokkaiden metsäkohteiden hävittämisestä, kertoi Helsingin sanomat, kuinka Suomessa yhä ojitetaan soita, vaikka sen on ajateltu loppuneen jo 1990-luvulla. Etelä-Suomen soista on ojitettu lähes 80 prosenttia ja lisää ojitetaan yhä.

Samaan aikaan kun esimerkiksi Helmi-ohjelmassa käytetään rahaa ja aikaa jo ojitettujen soiden ennallistamiseen, ojitetaan jossain lisää suota.

Samaan aikaan kun esimerkiksi Metso-ohjelmassa käytetään rahaa ja aikaa käytetään yksityisten omistamien monimuotoisuudelle arvokkaiden metsien suojeluun, hakkaa valtio omia samankaltaisia metsiään.

Helmi- ja Metso-ohjelmat ovat molemmat hyviä ohjelmia. Niiden vaikutus jää kuitenkin nollaan, jos jokaista suojeltua hehtaaria kohti tuhotaan saman verran tai jopa enemmän luonnontilaisia alueita. Ainoa joka hyötyy on ehkä maanomistaja, joka voi sekä saada rahallisen korvauksen että säilyttää rakkaan metsänsä pystyssä.

Toisessa keskiviikkona 15.12. ilmestyneessä Ylen artikkelissa ympäristöministeri Emma Kari kertoi vuodenvaihteessa aloittavasta työryhmästä, jonka tarkoitus on selvittää vanhojen ja luonnontilaisten metsien suojelua ja sitoutumista suojelupinta-alan kasvattamiseen. Tämä kuulostaa hyvältä. Askelia kohti luontokadon pysäyttämistä aletaan vihdoin ottamaan. Varovaisten askelten sijaan meidän pitäisi kuitenkin jo juosta, jos luontokato todella aiotaan pysäyttää vuoteen 2030 mennessä, kuten hallitus on tavoitteeksi ottanut.

Samassa artikkelissa maa- ja metsätalosministeri Jari Leppä kommentoi, että ei ole huolissaan luonnon monimuotoisuudesta. Monimuotoisuus ei kuulema katoa, se vain muuttaa muotoaan.

Ministeri hyvä, uhanalaiset lajit eivät muuta muotoaan. Ne kuolevat.

Jos nykymeno jatkuu, puolet Suomen monimuotoisuudelle arvokkaista metsistä on kadonnut, kun minä täytän 71 vuotta. Todennäköisesti monet minulle rakkaista ja tutuista metsälajeista ovat jo kuolleet sukupuuttoon. Saatan näyttää niistä kuvia lapsenlapselleni.

”Hei katso, tässä on kissantassujäkälä, tässä pikkuliuskasammal ja tässä aarninappu. Ja tältä näytti hömötiainen.”

Seuraavaksi kerron, kuinka 2000-luvun alussa meillä oli tiedossa keinot luontokadon pysäyttämiseksi, emmekä silti tehneet mitään.

Toisin kuin ministeri Leppä, minä olen huolissani luonnon monimuotoisuudesta. Olen huolissani siitä, että emme saa luontokatoa pysäytettyä ajoissa.

Olemme antaneet luonnon järjestelmällisen tuhoamisen jatkua jo vuosikausia. Olemme seuranneet sivusta avohakkuita ja soiden ojituksia osittain tietämättömyyttämme ja osittain silkasta tottumuksesta. Olemme seuranneet siemenpuuhakkuita, suojuspuuhakkuita, harvennushakkuita, turpeen polttoa, jokien patoamista, Itämeren rehevöitymistä, kasvihuonekaasujen määrän kasvua…

Jos nyt vihdoin avaisimme silmämme, ryhdistäytyisimme ja sanoisimme ei. Keinot luontokadon pysäyttämiseksi ovat olemassa. Ne täytyy vain panna käytäntöön.

Viimeisessä kuvassa kissantassujäkälä Felipes leucopellaeus (VU) ja kuusenhärmäjäkälä Lecanactis abietina.

Kaikki kuvat ovat tekstissä mainitusta valtion metsästä Juupajoelta.

Ehkä en sittenkään ihan vielä luovuta

8.12.2021, Häädetkeidas, Parkano

Kukaan ei välitä.

Siltä minusta tuntuu, kun kävelen ties kuinka monetta kertaa samaa metsätietä pitkin tarkistamaan, etteivät hakkuut vartioimassamme luonnonmetsässä ole jatkuneet. Ohitan samat hakkuutyömaasta varoittavat kyltit kuin joka päivä, samat puupinot, samat työkoneiden jäljet. Pakkasta on 23 astetta. Varpaita paleltaa vähän.

 

On kulunut päivää vaille kaksi viikkoa siitä kun Metsähallituksen hakkuut Häädetkeitaan luonnonpuiston läheisyydessä aivan suojelualueen rajalla keskeytyivät. Olen ollut täällä siitä asti. Koneet, yksi hakkuukone ja kaksi korjuukonetta, ovat yhä paikalla. Tällä hetkellä ne työskentelevät tien toisella puolella istutusmännikössä, ja käymme säännöllisesti tarkistamassa, etteivät ne ole siirtyneet arvokkaan vanhan metsän puolelle.

Kukaan ei välitä. Kukaan ei tiedä, että olemme täällä, paitsi ehkä muutama metsäkoneenkuljettaja ja ne 100 ihmistä, jotka tykkäsivät Instagram-postauksestani. Mediaa kiinnostaa enemmän Sanna Marinin baarissa käynti kuin valtion luonnonmetsän hakkuut, saati muutama pakkasessa värjöttelevä luonnonsuojelija.

 

Valtion omistamia arvokkaita luonnonmetsiä hakataan jatkuvasti, eivätkä Häädetkeitaan hakkuut ole kuin yksi esimerkki siitä. Samaan aikaan kun me päivystämme Parkanossa, luonnonmetsää todennäköisesti kaadetaan jo jossain muualla. Metsähallitus hallinnoi noin kolmasosaa Suomesta. Siltä eivät kohteet lopu kesken. Lisäksi arvometsät eivät ole uhattuna ainoastaan valtion mailla, vaan luonnonmetsiä hakkaavat joko tietoisesti tai tiedon puutteen vuoksi myös mm. metsäyhtiöt, kunnat, seurakunnat, yhteismetsät, säätiöt ja yksityiset metsänomistajat.

Alle kuukausi sitten seurasin, kuinka kotikaupunkini Helsinki kaatoi arvokasta vanhaa metsää rakentamisen tieltä. Pari viikkoa sitten olin ystäväni kanssa Hämeenlinnassa kiertämässä UPM:n hakattavaksi suunnittelemissa metsissä, kaikki vanhaa luonnonmetsää, joista löysimme useita uhanalaisia lajeja. Viime vuonna oma ukkini avohakkasi sukuni metsää. Aukon keskelle jäi yksi haapa säästöpuuksi. Sekin kaatui syysmyrskyssä.

Suomessa metsiä hakataan koko ajan ja kaikkialla. Meidän pieni paleva joukkiomme ja punainen Toyota eivät paljoa lohduta, kun vastassa on metsätalouden valtava koneisto ja luonnonvarojen ylikulutukseen perustuva yhteiskuntarakenne. Yksi ihminen on pieni verrattuna metsätyökoneeseen. Metsissä elävät uhanalaiset lajit ovat vielä pienempiä.

Tunnen itseni pieneksi, mitättömäksi ja merkityksettömäksi. Haluan pois pakkasesta ja mökiltä, jonka patterit eivät ole riittäneet lämmittämään huoneita 13 astetta lämpimämmäksi. Haluan kotiin. Haluan todeta, että hakatkoon vaan, jos kukaan ei kerran välitä. Haluan halauksen.

Olen valmis luovuttamaan. Käyn hyvästelemässä Häädetkeitaan metsät. Kävelen läpi koko hakattavaksi suunnitellun alueen seuraten askeltemme jälkiä, jotka ovat kuluneiden päivien aikana ehtineet muodostua poluiksi. Tiedän, että jos lähdemme, hakkuukone voi siirtyä kaatamaan luonnonmetsää milloin tahansa. Tunnen syyllisyyttä, vaikka en ole vastuussa hakkuista. En ole niistä päättänyt, en ole niitä suunnitellut, enkä niitä toteuta. Mutta en myöskään jää tänne puolustamaan tätä luontoa. Jos puu kaatuu, ja kukaan ei ole kuulemassa, kukaan ei kuule. Metsä voi huutaa kuinka kovaa vain, mutta kukaan ei vastaa.

Luonnonsuojelua ei Suomessa tapahdu, jos sitä ei aktiivisesti vaadita. Tämä johtuu siitä, että luonnon järjestelmällinen tuhoaminen on arkipäivää. Se on normaalia toimintaa, jota juuri kukaan ei kyseenalaista. Siksi tarvitaan luonnonsuojelijoita, jotka huutavat metsän puolesta.

Lähden kävelemään metsästä takaisin mökille. Matkaa on maantietä noin 8 kilometriä. Tuntuu hyvältä vain kävellä pitkin tietä. Minulla on selkeä määränpää, jonka tiedän voivani saavuttaa. Pakkanen nipistelee poskia, mutta liike pitää lämpimänä. Aurinko maalaa maiseman kultaiseksi.

Takaa tulee auto, joka pysähtyy kohdalleni. Kuski kysyy, tarvitsenko kyydin. Kiitän tarjouksesta, mutta sanon haluavani kävellä. Seuraavaksi kuski kysyy, olenko yksi aktivisteista. Vastaan myöntävästi ja hän toivottaa paljon onnea ja tsemppiä meille.

Tulee hyvä mieli. Joku välittää sittenkin.

Ehkä en sittenkään ihan vielä luovuta.

9.12.2021, Häädetkeidas, Parkano

Torstaiaamuna nukun yli herätykseni. Nukun sikeästi ja raskaasti, ja kun vihdoin herään, väsyttää. Ulkona on kylmä. Vatsaan sattuu.

Syömme aamupalaa ja lähdemme tarkistamaan, etteivät hakkuut tänäkään aamuna ole jatkuneet luonnonmetsän puolella. Kun käännymme maantieltä kohteellemme johtavalle metsäautotielle, ajamme ohi pienestä varoituskolmiosta.

”Näitkö mitä siinä luki?” kysyn autoa ajavalta ystävältäni.

”En ole ihan varma, mutta siinä taidettiin varoittaa lavettiautosta.”

”Voisikohan…?” en sano lausetta loppuun. Lavettiautoa käytetään siirtämään raskaita metsätyökoneita paikasta toiseen. Sitä olemme koko ajan odottaneet, autoa, joka vesi koneet pois. Uskallan toivoa, vaikka epäilenkin asiaa. Harvennushakkuu kohteidemme vieressä on vielä kesken, joten miksi koneet haluttaisiin vielä siirtää muualle.

Metsässä on rauhallista. On tyyni pakkasaamu. Edes hömötiainen, joka useana päivänä on tullut hyppimään suoraan nenäni eteen, ei tällä kertaa näyttäydy. Ystävääni harmittaa vähän. Hän olisi kovasti halunnut saada siitä kuvan. Palaamme metsästä tielle ja juuri silloin ohitsemme ajaa hakkuukone. Tuijotamme pöllämystyneinä, kuinka se etenee suoraan kohti vartioimiamme luonnonmetsäkohteita. Lähdemme perään.

Hetken ajan luulen, että hakkuita aiotaan jatkaa. Kiihdytän askeliani ja olen jo kuulevinani kaatuvien puiden äänet. Sitten näen lavettiauton. Se on pysäköity kääntöpaikalle metsäautotien päähän aivan kohteidemme viereen.

Alan melkein itkeä.

Ennen kuin kone lastataan lavettiauton kyytiin, se käy vielä kerran luonnonmetsässä. Yhtäkään puuta ei kuitenkaan kaadu, onhan kuski tietoinen 90 metrin turvaetäisyydestä.

Tasan kaksi viikkoa sitten Metsähallituksen hakkuut Häädetkeitaan luonnonmetsässä pysähtyivät. Olen ollut paikalla siitä asti. Olen tarponut lumissa metsissä ja soilla, antanut auringon osua puiden välistä kasvoilleni, nähnyt ilveksen jäljet, tuijottanut tähtitaivasta, palellut, saanut uusia ystäviä, kuunnellut talviyön täydellistä hiljaisuutta.

Kaksi viikkoa sitten näin hakkuukoneen aavemaiset valot puiden latvoissa ja pimeässä metsässä leikkivät varjot, jotka liikkuivat puiden kaatumisen tahtiin. Näin kuinka kone pysähtyi. Se sammutti valot. Tuli täysin pimeää.

Nyt katson, kuinka lavettiauto ajaa pois vieden hakkuukoneen mukanaan.

On mahdollista, jopa todennäköistä, että Metsähallitus tuo koneen takaisin. Emme voi vartioida Häädetkeitaalla ikuisesti. Metsähallitus voi päättää jatkaa hakkuita huomenna. Se voi myös päättää tehdä sen vasta ensi vuonna. Tai kahden vuoden päästä. Tai viiden. Tai kymmenen.

Niin kauan kuin metsää ei ole suojeltu, se on hakkuiden uhkaama.

Metsiä hakataan koko ajan ja kaikkialla. Mutta ainakaan tänään niitä ei hakata täällä.

Lue aiempi blogi Häädetkeitaan hakkuista täältä

Luonnonmetsän hakkuut pysähdyksissä Karttimonjoella ja Häädetkeitaalla

Luonto-Liiton metsäryhmä vaatii Metsähallitukselta vastuunkantoa

Metsähallitus Metsätalous Oy:n hakkuut Parkanossa Häädetkeitaan luonnonpuiston läheisyydessä keskeytyivät torstaina 25.11. työturvallisuussyistä, kun koneen läheisyyteen saapui ihmisiä. Suomussalmella Karttimonjoen luonnonmetsissä hakkuut keskeytyivät 13.10. samasta syystä ja ne ovat olleet pysähdyksissä jo noin seitsemän viikkoa. Luonto-Liiton metsäryhmän ja Elokapinan Metsäkapinan aktiivit ovat paikan päällä seuraamassa tilanteita. Metsähallitus ei ole suostunut luopumaan hakkuusuunnitelmistaan näissä arvokkaissa luonnonmetsissä.

1.12. ilmestyneen Luontopaneelin mietinnön mukaan luontokadon pysäyttäminen edellyttää merkittävää metsien lisäsuojelua. Mietinnössä korostetaan kaikkien jäljellä olevien vanhojen metsien suojelun tärkeyttä ja kiireellisyyttä, ja luontopaneelin puheenjohtajan Janne Kotiahon mukaan kaikki valtion vanhat metsät pitäisi asettaa hakkuukieltoon. Luontopaneeli painottaa myös EU:n biodiversiteettistrategian tavoitetta suojella yhteensä 30%, ja tiukasti 10%, EU:n maapinta-alasta. Mietinnössä todetaan, että ”Valtio, joka suojelee EU:n tavoitetta pienemmän osan pinta-alastaan, vierittää vastuutaan muille – yhden suojellessa vähemmän on muiden suojeltava enemmän yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Jos Suomi haluaa olla vastuullinen, se pitää kiinni oikeudenmukaisesta taakanjaosta ja suojelee vähintään yhteisiä tavoitteita vastaavan osuuden omasta pinta-alastaan.”

Luonto-Liiton metsäryhmä vaatii yhdessä Elokapinan Metsäkapinan kanssa Metsähallitus Metsätalous Oy:ta ja Suomen valtiota kantamaan vastuunsa luontokadosta ja kannattaa Kotiahon ehdottamaa valtion vanhojen metsien hakkuukieltoa. Hakkuista Karttimonjoen ja Häädetkeitaan vanhoissa metsissä on luovuttava ja kaikki tiedossa olevat valtion omistamat luonnonmetsät ja muut arvokohteet siirrettävä Metsähallitus Metsätalous Oy:n hallinnasta Metsähallituksen Luontopalveluille.

Metsähallituksen tulisi kantaa vastuunsa myös Häädetkeitaalla ja Karttimonjoella työskennelleiden metsäkoneyrittäjien hyvinvoinnista. Ympäristöjärjestöt ovat tiedottaneet Metsähallitusta alueiden luontoarvoista, mutta Metsähallitus on silti lähettänyt yrittäjät työskentelemään alueille, hakkuiden mahdollisen keskeytymisen tiedostaen. Metsähallituksen tulisi korvata yrittäjille tilanteesta mahdollisesti koituvat taloudelliset tappiot ja taata riittävä ohjeistus ja tuki muuttuneessa työskentely-ympäristössä.

Parkanossa ja Suomussalmella olevat aktiivit korostavat, että kritiikki Häädetkeitaan ja Karttimonjoen hakkuista kohdistuu ainoastaan Metsähallituksen toimintaan, eikä alueella työskenteleviin yrittäjiin. Aktiivit pahoittelevat tilanteesta työntekijöille mahdollisesti aiheutuvaa haittaa ja toivovat Metsähallitukselta jatkossa vastuullisempaa toimintaa niin luonnon monimuotoisuudesta kuin palkkaamistaan yrittäjistä huolehtimisessa.

Häädetkeitaan ja Karttimonjoen hakkuiden vastustamisessa ei ole kyse vain yksittäisistä kohteista, vaan koko valtion tämänhetkisen metsätalouden kyseenalaistamisesta. Luontopaneelin mietinnössä todetaan, että ”Jos hakkuumäärien lisääminen tai nykyinen hakkuutaso eivät onnistu samanaikaisesti lisäsuojelun kanssa, hakkuutavoitteita ja muita politiikkatoimia on sopeutettava suojelutarpeiden mukaisiksi. Suomen metsätalous on kestämätöntä, jos hakkuutavoitteiden saavuttaminen ja luontokadon pysäyttäminen eivät onnistu samanaikaisesti.”

Jos valtion omistaman liikelaitoksen on hakattava viimeisiä jäljellä olevia vanhoja luonnonmetsiä jopa aivan suojelualueiden rajalta, ei Suomen metsätalous voi olla kestävällä pohjalla. Suomen hallituksen tulisi välittömästi ryhtyä kiireellisiin toimiin luontokadon pysäyttämiseksi ja Luontopaneelin mietinnössä ehdotettujen keinojen käytäntöön tuomiseksi, alkaen kaikkien valtion luonnonmetsien suojelusta.

Muutama sana ylikulutuksesta

Puupohjaisia pakkausmateriaaleja, puupohjaisia tekstiilejä, puupohjaisia kemikaaleja, puupohjaisia polttoaineita ja puupohjaista energiaa.

Biotaloutta.

Puupohjaisia kertakäyttöpillejä, puupohjaista pikamuotia ja puupohjaista yksityisautoilua.

Puupohjaista kertakäyttökulttuuria. Puupohjaista ylikulutusta.

Huomenna 26.11. on Älä osta mitään -päivä. Se on kulutuskriittinen teemapäivä, jota on vietetty jo vuodesta 1993 ja sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa muutaman sanan ylikulutuksesta ja biotaloudesta.

Suomalaisen biotalouden keskiössä ovat metsät, tai oikeastaan puu. Raaka-aineena puu tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia korvata fossiilisia polttoaineita ja ympäristöä kuormittavia raaka-aineita, kuten muovia. Siksi se halutaan nähdä ikään kuin ihmeratkaisuna kulutuskulttuurimme aikaansaamiin ympäristöongelmiin. Uusiutuva, kotimainen, luonnonmukainen ja monikäyttöinen raaka-aine, joka kasvaessaan sitoo itseensä tehokkaasti hiiltä ilmakehästä, kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Ja totta se ei olekaan, sillä vaikka puu saattaakin olla uusiutuva luonnonvara, niin metsä ei ole.

Uusimman VMI:n eli valtakunnan metsien inventoinnin tulokset ovat synkkiä. Etelä-Suomessa yli 100-vuotiaiden metsien määrä on vähentynyt useita kymmeniä prosentteja sitten edellisen VMI:n. Itse asiassa melkein puolet Etelä-Suomen metsistä on alle 40-vuotiaita ja lisäksi yli puolet Suomen puista on alle 2,5 senttimetriä paksuja. Luit oikein. Kahden euron kolikko on halkaisijaltaan suurempi kuin yli puolet Suomen puista. 

Taimi Vesijaon luonnonpuiston viereisellä valtion avohakkuulla kesäkuussa 2021

Kaadettujen metsien tilalle on kyllä saatu uusia puuyksilöitä, mutta hakkuissa kadotettua metsäluontoa se ei ole tuonut takaisin. Suomen eliölajeista joka yhdeksäs on uhanalainen ja suurin osa uhanalaisista lajeista, noin 31 %, elää nimenomaan metsissä. Metsien hakkuut ovat ensisijainen syy 733 lajin uhanalaisuuteen ja yksi syistä lukuisalle muullekin lajille.

Metsäteollisuuden toimijat muistavat jatkuvasti tuoda esille, että Suomessa vuosittaiset hakkuumäärät ovat pienemmät kuin puuston vuotuinen kasvu. Kestäviä hakkuumääriä laskettaessa huomioidaan kuitenkin vain taloudellinen kestävyys, ja samalla sivuutetaan hakkuiden ekologiset ja sosiaaliset vaikutukset. Puuta kyllä riittää, vaikka metsät kävisivätkin vähiin. Tai oikeastaan ei sitä puutakaan enää tunnu riittävän, tai miksi muuten esimerkiksi Metsähallituksen on pakko päästä hakkaamaan myös arvokkaita luonnonmetsiä, vaikkapa Karttimonjoella ja Häädetkeitaalla vaikka niiden luontoarvot tiedetään hyvin. 2,5 senttimetrin paksuisista puista ei taida olla tukkipuuksi.

Puun voisi ajatella olevan Suomen öljy. Siitä voidaan valmistaa vaikka mitä, siitä voidaan saada energiaa, sillä voidaan lämmittää taloja. Siihen voi investoida, sitä voi myydä ja ostaa. Samoin kuin maailman öljyvarojen, myös puuvarojen vähentyessä saman raaka-ainemäärän saaminen käy yhä vaikeammaksi. Kun helposti saatavilla olevat öljyvarat loppuvat, on porattava yhä syvempiä reikiä maankuoreen ja seulottava öljyhippuja hiekanjyvistä. Puuta saadaksemme taas on hakattava hidaskasvuisia ikimänniköitä yhä kauempana pohjoisessa, on hakattava lähimetsiä, mökkimetsiä, rantoja ja suonlaitoja. On hakattava ikimetsiä, mutta toisaalta metsää on myös hakattava yhä nuorempana ja nuorempana.

Keksin hauskan arvoituksen: Aika kuluu, mutta se vain nuortuu. Mikä se on?

Okei, ei se ehkä ollutkaan niin hauska. Varmaan kaikki kuitenkin arvasivat vastauksen.

Luonnonvarakeskuksen sivuilla metsä- ja puuteollisuutta kuvaillaan Suomen biotalouden ”kulmakiveksi” ja ”moottoriksi”. Biotaloudesta maalaillaan kuvaa uuden, vihreämmän ja ekologisesti kestävämmän yhteiskunnan avaimena. Asiana, joka voi samaan aikaan hillitä ilmastonmuutosta, suojella luonnon monimuotoisuutta ja parantaa kansantaloutta. Todellisuudessa yli 70% Suomen biotalousviennin arvosta on peräisin metsätuotteista, joista suurin osa on perinteisiä metsä- ja puuteollisuuden tuotteita, ei uusia kestäviä innovaatioita. Suurista taloudellisista tuotoista huolimatta metsäsektorin työllisyys taas on ollut laskussa jo koko 2010-luvun. Rooli biotalouden kulmakivenä tarjoaa kuitenkin metsäteollisuudelle loistavan viherpesuraon. 

Kun Metsä Fibren omistama Äänekosken sellutehtaan toiminta lopetettiin vuonna 2017, perustettiin tilalle Äänekosken biotuotetehdas. Tehtaan nimen vaihtaminen maksoi 1,2 miljardia euroa ja oli Suomen metsätalouden historian suurin investointi. Lopputuote, sellu, säilyi kuitenkin pääosin entisellään. Äänekosken tehdas tuottaa vuosittain 1,3 miljoonaa tonnia sellua ja kuluttaa 6,5 miljoonaa kuutiota puuta. Tämä tarkoittaa 240 rekallista ja 70 junavaunullista puuta päivässä. Bio- etuliitteensä tehdas saa siitä että selluntuotannon sivutuotteet käytetään muiden tuotteiden valmistamiseen, eikä tehdas kuluta fossiilisia polttoaineita (jos unohdetaan ne tehtaalle päivittäin ajavat 240 rekkaa). Sanana sellutehdas tai metsäteollisuus yhdistetään helposti mökkimetsän avohakkuuseen, mutta sanat biotuotetehdas ja biotalous taas suorastaan huutavat ekologisuutta. 1,2 miljardin nimenvaihto saattoi siis todella kannattaa.

Äänekosken tehdas tuottaa myös energiaa ja se vastaa 2,5 prosentista Suomen koko sähköntuotannosta. Puuraaka-aineen poltto ylipäätään kattaa noin 28% Suomen energiankulutuksesta ja on suurin yksittäinen uusiutuva energianlähde. Suomi ei pääsisi EU:n asettamiin uusiutuvan energian tavoitteisiin ilman puun polttoa. Ongelma tässä on, että vaikka puupohjainen energia luokiteltaisiinkin EU:ssa ja Suomessa uusiutuvaksi, ei se silti ole päästötöntä. Tuntuu absurdilta, että puiden kasvaessa sitoma hiili vapautetaan takaisin ilmakehään. Ja voidaanko uusiutuvaksi energiaksi edes luokitella jotain, jonka tuotanto on riippuvainen luonnonvaroja ylikuluttavasta ja luonnon monimuotoisuutta heikentävästä teollisuudenalasta?

Suurin osa Suomen bioenergiasta tuotetaan metsäteollisuuden sivuvirtoja hyödyntäen, mutta mukaan mahtuu myös luonnonmetsien polttamista. Julkisuudessa on ollut mm. Inarin ja Kuusamon yhteismetsien tapaukset, joissa vanhaa luonnonmetsää ei ole sertifikaattikriteerien takia voitu myydä metsäteollisuudelle, ja se on sen sijaan päätynyt paikallisille energiayhtiöille. Myös valtion mailta löysimme tänä vuonna energiapuupinon, jossa makasivat sulassa sovussa kelot, muut lahopuut ja haavat joiden ympäri käsivarret eivät olisi yltäneet, jos ne vielä olisivat olleet pystyssä.

Puupino Hätilästä Hämeenlinnasta valtion maalla kesäkuussa 2021

Minun elinaikanani näiden kaadettujen luonnonmetsien tilalle ei ehdi muodostua uutta metsäekosysteemiä, ja Suomen metsäluonnon monimuotoisuuden vähenemisen huomioon ottaen on todennäköistä, ettei sama lajikirjo ikinä palaa alueille. Puu uudistuu, metsä ei. 

Vaikka olenkin paatunut lahopuunrakastaja ja metsiensuojelija, en halua vain kieltää kaikkea, museoida metsiä ja palata kivikauteen (tai jos haluan, pidän sen omana tietonani). Mielestäni monet puupohjaiset tuotteet ovat hyödyllisiä ja tarpeellisia. Vaikka tykkäänkin kritisoida biotaloutta, se ei ole yksiselitteisesti huono asia ja siinä on valtavasti potentiaalia. Esimerkiksi puurakentaminen ja nanoselluloosan hyödyntäminen lääketieteessä voivat olla kestäviä puunkäyttömuotoja, ja rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että kyllä minäkin käytän vessapaperia.

Kyse ei ole siitä käytetäänkö puuta, vaan siitä mihin ja miten paljon sitä käytetään. Sen sijaan, että kaadetaan metsää uusien puukerrostalojen rakentamiseksi, voitaisiin miettiä mahdollisuuksia kierrättää jo olemassa olevia rakennusmateriaaleja entistä paremmin. Tällä hetkellä rakennusala tuottaa Euroopan tasolla noin kolmanneksen kaikesta ihmisen tuottamasta jätteestä. Suomessa se on noin 1,6 miljoonaa tonnia jätettä vuodessa. Suurin osa tästä jätteestä on halvempaa heittää pois kuin kierrättää, ja rakennustyömailta lähteekin valtavasti käyttökelpoisia raaka-aineita suoraan kaatopaikalle. 

Tekstiilijätettä taas kertyy Suomessa vuosittain 70 000-100 000 tonnia. Vaikka puupohjainen paita saattaa olla luonnolle ja ilmastolle parempi kuin runsaasti vettä ja maapinta-alaa kuluttavasta puuvillasta valmistettu, pitäisi ensisijaisesti miettiä, miten tekstiilijäte saataisiin tehokkaasti hyötykäyttöön. Tällä hetkellä se Suomessa yleensä poltetaan hiilidioksidiksi ilmakehään. Samalla kun kehitellään uusia tekstiilejä, vaatekaupat polttavat säännöllisesti vanhat myymättä jääneet mallistonsa uusien tieltä. Maailmanlaajuisesti kaikista valmistetuista vaatteista arviolta 73% päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi. Olisi aika luopua pikamuodista ja kehitettävä toimiva ja tehokas tekstiilinkierrätyssysteemi sen sijaan että istutaan miettimässä, miten sellusta saataisiin yhä uusia vaatteita jätemäärää kerryttämään.

Entä sitten puupohjaiset pakkausmateriaalit? Onko loppujen lopuksi yhtään ekologisempaa ostaa yksittäispakattuja tuotteita käärittynä puu- eikä öljypohjaiseen muoviin? Pitäisikö uusien materiaalien kehittämisen sijaan pyrkiä jätteettömään yhteiskuntaan? Pitäisikö kysyä itseltään, tarvitseeko tämän tuotteen todella olla pakattu johonkin? Tai jopa, tarvitsenko minä tätä tuotetta ylipäätään?

UPM:n Kaukaan tehdas ja auringonlasku

Puupohjaiset materiaalit ja uudet biotalouden innovaatiot eivät pelasta meitä luontokadolta ja ilmastonmuutokselta, ellemme ole valmiita laskemaan omaa kulutustasoamme. Kertakäyttöpillistä ei saa ekologista oli sen materiaali mikä tahansa.

Minä en halua olla luonnonvarojen ylikuluttaja. En halua olla kuluttaja ollenkaan.

Se ei ole maailma, jossa haluan elää

Kivikonlaita, Helsinki, 8.-9.11.2021

Seison työmaa-alueen keskellä vaaleanpunaisessa heijastinliivissä ja pidän toisella kädellä pystyssä banderollia. Olemme koneen turvaetäisyyden sisäpuolella, mutta metsätyökone on yhä liikkeessä. Tiedämme, että kuskin pitäisi lopettaa työt heti huomatessaan ihmisen 100 metrin etäisyydellä koneesta. 

Kone ajaa suuren lahopuurungon yli. Kuuluu rasahdus, aivan kuin selkäranka katkeaisi. Vieressä työskentelevän korjuukoneen telaketjut vajoavat syvälle mutaan. Siinä missä vielä pari päivää aiemmin oli kiinteä metsämaa ja polku, on nyt pelkkää mutavelliä, koneiden jättämiä syviä uria, oksia, puiden latvoja ja sikin sokin lojuvia puunrunkoja.

Poliisi saapuu paikalle. Minä istun kuusenoksista muodostuneen kasan päälle, enkä poistu.

Olen nähnyt elämässäni lukuisia hakkuuaukkoja. Olen nähnyt menetettyjen korpikuusikoiden valtavia kantoja ja avohakkuun keskellä yksinäisinä seisovia aihkimäntyjä. Metsätyökoneen jälkiä toisensa perään. Mutta en ole aiemmin nähnyt, kuinka yli kolmekymmenmetrinen puu kaatuu. Siitä lähtevä ääni saa minut säpsähtämään. Kone kaataa puun nopeasti ja aggressiivisesti ja yhtä nopeasti ja aggressiivisesti se pilkkoo puun sopivan mittaisiksi tukeiksi. Ja sitten on seuraavan vuoro. Suljen silmät.

Olemme Kivikonlaidassa, Helsingissä, vanhassa ja arvokkaassa lähimetsässä jota kaupunki hakkaa kaavoituksen tieltä. Jo aiemmin kaupunkiin on vedottu kaavan muuttamiseksi ja metsän säästämiseksi, mutta turhaan. Nyt tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että hakkuut ovat alkaneet, ja me olemme menneet väliin. Toiveenamme on saada poliittinen päätös kaavan perumisesta tai edes uudelleenarvioinnista ja ennen kaikkea osoittaa, ettemme hyväksy kaupungin toimintaa. Onnistumme viiivyttämään hakkuita kahden päivän ajan. Näiden päivien aikana koen läpi melkein kaikki tunteet, jotka osaan nimetä. Olen vihainen, totta kai, mutta samalla myös innostunut, toiveikas ja äärimmäisen motivoitunut. Olen jännittynyt ja epävarma. Olen turhautunut. Olen tyyni ja keskittynyt. Olen onnellinen kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat siellä kanssani. Vitsailen ja nauran. Kiroilen ja itken. Ja aivan viimeisenä tunteena, vasta myöhään tiistai-iltana, päästyäni putkasta ja kävellessäni metrolta kohti kotia, tulee suru. 

Suru kestää useita päiviä. Silloin tällöin mieleeni palaa, miltä näytti kun yksi korkeimmista koivuista kaatuu. Se vajosi mutaiseen maahan ja pilkkoutui palasiksi, jotka korjuukone noukki kyytiinsä. Kone jatkoi matkaansa, ajoi lahopuun päältä, puu raksahti poikki ja se ääni kuulosti selkärangan katkeamiselta.

Palataan takaisin hakkuutyömaalle. Aikaan, jolloin suurin osa metsästä oli vielä pystyssä. Kahden päivän aikana hakkuut pysäytetään Kivikonlaidassa yhteensä kolme kertaa. Joka kerta poliisi käy paikalla ja hakee mielenosoittajat pois koneen läheisyydestä. Laillinen hakkuu saa jatkua. Ensimmäisellä kerralla maanantaina mielenosoittajia on vain neljä. Poliisi sanoo, että saamme jatkaa mielenosoitustamme, jos lupaamme pysyä työmaa-alueen ulkopuolella. Vastaan, että pysymme siellä ilomielin, mikäli meille luvataan, etteivät hakkuut jatku. Seuraavaksi poliisi sanoo, että olisi tehokkaampaa yrittää vaikuttaa kaavoihin etukäteen vaikka olemalla yhteydessä päättäjiin. Totean, että sitähän tässä on tehty jo vuosikausia huonoin tuloksin. Sen jälkeen poliisi ehdottaa, että voisimme mielenosoittamisen sijaan istuttaa puita. Naurahdan ja kerron, että puolet Suomessa kasvavista männyistä on läpimitaltaan alle seitsemän senttimetriä paksuja, ja että Suomi ei todellakaan tarvitse yhtäkään uutta puuntaimea vaan vanhoja metsiä. Lopulta poliisi puuskahtaa, ettei ala meitä sieltä pois kantamaan ja rämpii mudan, hakkuutähteiden ja puunrunkojen lomasta takaisin autolleen.

Estämme hakkuiden jatkumisen vielä neljän tunnin ajan ennen kuin poliisi saapuu uudelleen paikalle, tällä kertaa suuremmalla joukolla. Lopulta kolme meistä neljästä otetaan kiinni. Minä jään yksin pimenevään iltaan katsomaan, kuinka puut alkavat kaatua.

Seuraavana aamuna mielenosoittajia on enemmän, yli kymmenen. Olemme paikalla jo ennen töiden alkua. Paikalle saapuu kaupungin työntekijöitä. ”Täällä taas”, yksi heistä toteaa. Muuta emme juttele. Eräs ystävällinen henkilö tulee tarjoamaan meille lämmintä teetä. Hän kertoo olevansa töissä viereisessä teollisuushallissa ja että voisimme tulla koputtamaan oveen, jos tarvitsisimme jotain, esimerkiksi vessaa tai lisää lämmintä juotavaa. Kiitämme häntä ja hän kiittää meitä siitä, että olemme paikalla. Niin kiittää moni muukin ohikulkija. Harva näyttää tienneen Kivikonlaidan kaavasuunnitelmasta ennen hakkuiden alkamista. Ohikulkijat ovat tyrmistynyt rakkaan lähimetsänsä menettämistä ja pettyneitä kaupungin toimintaan.

Neljä mielenosoittajaa pysäyttää hakkuut tiistaina heti alkumetreillä. Samalla kun he siirtyvät työmaa-alueelle moton eteen aletaan aluetta kiireesti aidata. Me muut jäämme aidan ulkopuolelle ja aidanraosta työnnämme ystävillemme suklaata sekä lämpimiä lapasia ja pipoja. Jonkin ajan kuluttua poliisi saapui paikalle. Kaksi mielenosoittajaa kieltäytyy noudattamasta poistumiskäskyä ja heidät viedään pois. Me muut saamme ohjeen pysyä aidan ulkopuolella, jossa saisimme rauhanomaisesti osoittaa mieltä. Poliisi jää joksikin aikaa seuraamaan tilannetta. Me siirrymme läheiselle kävelytielle banderollien kanssa osittain siksi, että siellä pystyy jututtamaan ohikulkijoita, mutta osittain koska siellä ei tarvitse koko ajan nähdä kuinka puu toisensa perään kaatuu.

Jossain vaiheessa poliisi lähtee. Mietimme mitä voimme enää tehdä ja mikä olisi paras tapa saada asialle huomiota. Mikään media ei tunnu kiinnostuvan aiheesta. Päättäjille on lähetetty lukuisia viestejä, vetoomuksia ja päivityksiä paikan päältä.

Ketään ei tunnu kiinnostavan.

Kuulen jälleen kuinka puu kaatuu, vaikken näekään metsätyökonetta.

Puen heijastinliivin, otan banderollin ja lähden kohti ääntä. Jos voisin, lukittautuisin kiinni johonkin tai kiipeäisin puuhun. En mediahuomion takia, en mielenosoitukseksi, vaan koska haluan vain saada hakkuut loppumaan. Millään muulla ei ole väliä juuri nyt. Mutta minulla ei ole ketjua tai lukkoa ja puiden oksat ovat liian korkealla kiipeämiselle. Minulla on vain itseni, pieni ihminen, joka on helppo kantaa pois. 

Kivikonlaidan hakkuut jatkuvat vielä useamman päivän. Metsänlaitaan kertyy valtavia puupinoja. Lasken vuosilustoja yhdestä pinossa makaavista männyistä. Pääsen 157 asti ennen kuin sekoan laskuissa. Kaupunki tuo paikalle kyltin, jossa kerrotaan Kivikonlaidan kierrätyskentän rakennustöiden aikataulusta. Siinä lukee: ”Tässä tehdään maailman toimivinta kaupunkia”, kuten kaikissa Helsingin työmaakylteissä. Kyltti on surullinen osoitus siitä, että kaavan myötä Kivikonlaidassa ei ole enää kyse metsästä vaan rakennustyömaasta. Metsän läpi tehdään ensin noin 300 metriä pitkä ja 50 metriä leveä tie, jonka päähän tulee hehtaarin kokoinen maa-aineksen kierrätyskenttä. Yhteensä metsää katoaa hieman yli 2 hehtaaria. Luonnonvarakeskuksen tilastojen mukaan juuri sen verran metsää Suomessa katoaa joka tunti.

Kierrätyskenttä on hankkeena hyvä ja kannatettava, vähentäähän se rakennustyömailta tulevan maa-aineksen säilyttämiseen ja paikasta toiseen kuljettamiseen kuluvan energian määrää huomattavasti. Paikkana metsä on kuitenkin väärä. Hyvin vähäisellä käytöllä olevaa joutomaata on kyseisellä alueella Helsingissä huomattava määrä. Niille kaikille on kuitenkin jo kaavoitettu muuta maankäyttöä, kaikkea lumenkaatopaikoista jo noin 14 vuotta myöhässä olevaan liikuntapuistohankkeeseen, eikä rohkeutta muuttaa kaavoja tunnu löytyvän. Loppujen lopuksi kaavoissa on kyse vain ihmisten tekemistä sopimuksista ja päätöksistä. Ne voidaan aina muuttaa.

Aina on mahdollista päättää toisin.

Kivikonlaidan kierrätyskentän hakkuilla ja niiden vastustamiselle on minulle symbolinen merkitys. Kentällä tullaan säilyttämään kaivumaita ja purkumateriaaleja, joita käytetään Helsingin omilla rakennustyömailla. Tällä hetkellä kaupungilla on lukuisia kaavoitushankkeita, jotka uhkaavat lähimetsiä. Käykö niin, että tällä metsään rakennettavalla kierrätyskentällä tullaan säilyttämään raaka-aineita, joita käytetään kaikilla tulevilla metsiä tuhoavilla rakennustyömailla?

Vai voisiko Kivikonlaita olla viimeinen tällainen konflikti? Voisiko olla niin, että tulevaisuuden Helsingissä kenenkään ei tarvitse seistä metsätyökoneen edessä, sillä yhtäkään lähimetsää ei kaadettaisi.

Helsingin kestämättömän kaavoituspolitiikan lisäksi Kivikonlaita symboloi minulle laajempaa, maailmanlaajuista luontokatoa. Se symboloi maailmaa, jossa on normaalia laittaa ihmisten tarpeet muiden lajien edelle. Maailmaa, jossa kaupungin kasvu on tärkeämpää kuin asukkaille rakkaan lähiluonnon säilyminen, tai esimerkiksi luisteleminen tärkeämpää kuin uhanalaisten lajien selviytyminen, kuten Matokallion kaava osoittaa.

Se ei ole maailma, jossa haluan elää. Siksi en poistu, kun poliisi käskee.

Pyhittääkö tarkoitus keinot metsäntutkimuksessa?

Teksti: Ida Korhonen

Karttimonjoki. Kuva: Kalle Hakkola

Suomussalmella Karttimonjoella metsä on luminen ja kaunis. Ikivanhojen kuusten, kilpikaarnamäntyjen, kelojen, maapuiden ja lumipyryn keskellä voi hetkeksi unohtaa hakkuuaukot, taimikot ja nuoret istutusmetsät, ja kuvitella, että ympärillä aarniometsä jatkuu kilometrien, eikä vain muutaman sadan metrin, päähän. Voimakkaasti käsiteltyä talousmetsää on Suomussalmella paljon, luonnonmetsää taas hyvin vähän. Siitä huolimatta Metsähallitus aloitti maanantaina 11.10. Karttimonjoella luonnonmetsien hakkuut. Hakattaviksi suunnitelluilta alueilta on löytynyt lukuisia uhanalaisia lajeja ja lisäksi ne ovat osa arvokasta vanhojen metsien ketjua, joka yhdistää suomalais-venäläisen Kalevala-puiston suojelualueet toisiinsa ja on aiemmin näkynyt myös Metsähallituksen omilla kartoilla ekologisena yhteytenä.

Nyt hakkuut ovat pysähdyksissä jo toista viikkoa. Paikalla on Greenpeacen, Luonto-Liiton metsäryhmän ja Elokapinan aktivisteja. Metsähallitus ei kuitenkaan ole luvannut luopua hakkuista, vaan perustelee luonnonmetsän tuhoamista, sillä että kyseessä on jatkuvan kasvatuksen tutkimuskoeala. Samaan aikaan hakkuita aiotaan toteuttaa myös kahdella muulla tutkimusalueella, Rautavaaralla ja Savukoskella.

Karttimonjoki. Kuva: Kalle Hakkola

Tapaus saa pohtimaan metsäntutkimuksen eettisyyttä. Esimerkiksi lääketiede ja -tutkimus toimii tiettyjen eettisten periaatteiden mukaan. Olisi vastuutonta kokeilla ihmisiin lääkkeitä, joiden vaikutuksia ei kunnolla tunneta tai jotka voivat aiheuttaa koehenkilölle haittaa. Myös eläinkokeiden eettisyyttä on kyseenalaistettu usein, ja niistä onkin pyritty luopumaan niiltä osin kuin se on ollut mahdollista. Metsäntutkimus sen sijaan on saanut vuosikausia rauhassa tehdä metsillemme mitä haluaa. Sen nimissä on kaadettu metsää, muokattu maata, lannoitettu, myrkytetty ja ojitettu. Tutkimus ei ole myöskään ollut täysin puolueetonta. Motiivina ei useinkaan ole ollut puhdas tieteellinen kiinnostus metsäekosysteemin toimintaa kohtaan, vaan halu maksimoida puuntuotanto. Pitkään aikaan ei edes ollut sallittua tutkia mitään muuta kuin tasa-ikärakenteista metsänkasvatusta, sillä kaikki muu kuin päätehakkuisiin tähtäävä metsänhoito oli käytännössä kiellettyä. Nykyään tästä kiellosta on luovuttu ja jatkuvaa kasvatusta saa tutkia. Hyvä että tutkitaan, mutta onko se pakko tehdä juuri arvokkaissa luonnonmetsissä?

Olen paikalla Karttimonjoella, mutta en vastusta jatkuvaa metsänkasvatusta, metsäntutkimusta tai jatkuvan metsänkasvatuksen tutkimusta. Ne ovat kaikki hyviä asioita. Vastustan luonnonmetsien hakkuita. Jatkuva kasvatus, siinä missä kaikki metsänhoito, kuuluu käsiteltyihin talousmetsiin. Siellä eri-ikäistävät hakkuut voivat jopa lisätä monimuotoisuutta. Luonnonmetsään hakkuut eivät kuitenkaan kuulu, olivat ne osa tutkimusta tai eivät.

Valitettavasti tämä ei ole ensimmäinen eikä todennäköisesti viimeinenkään kerta, kun arvokkaan luonnonmetsän hakkuita perustellaan tutkimuksella. Muun muassa tänä kesänä törmäsin aivan Evon retkeilyalueen tuntumassa UPM:n mailla tuoreeseen avohakkuuseen. Hakkuuaukon keskelle johtivat pitkospuut, joiden varrella oli kaikenlaisia kammioita ja mittalaitteita. Niiden päästä löytyi kyltti, jonka mukaan alue on osa tutkimusta, jossa selvitetään eri hakkuutapojen vaikutusta maaperän hiilenkiertoon. Tutkimusaihe on tärkeä, mutta paikka Karttimonjoen koealojen tavoin väärä. Yhä paikalla makaavista tukeista päätellen alue oli ollut järeää kuusimetsää ja tutkimuksen kontrollina toimivalta pieneltä hakkaamatta jääneeltä vanhan metsän suikaleelta löytyi nopealla läpikävelylläkin useampi silmälläpidettävä laji. UPM on todennäköisesti muistanut mainostaa, kuinka se vastuullisena toimijana kantaa huolta ilmastonmuutoksesta ja osallistuu tällaiseen tutkimukseen. Samalla se varmasti unohtaa mainita avohakanneensa vanhan kuusikon turvemaalla, muuttaneensa hiilivaraston seuraavaksi 20 vuodeksi hiilipäästöjen lähteeksi ja tuhonneensa uhanalaisten lajien elinympäristön.

Voi olla, että tutkimustulosten avulla voidaan joskus tulevaisuudessa tehdä parempia valintoja ja ilmastoystävällisempää metsänhoitoa. Kadotettua luonnonmetsää se ei kuitenkaan tuo takaisin.

Evon retkeilyalue. Kuva: Ida Korhonen

Aikoinaan on ollut täysin hyväksyttävää tehdä kokeita ihmisillä. Esimerkiksi Edward Jenner kehitti vuonna 1796 isorokkorokotteen siirtämällä kahdeksanvuotiaaseen poikaansa ensin lehmänrokon taudinaiheuttajia ja altistamalla hänet sen jälkeen isorokolle. Vaikka tarkoitus oli hyvä, pidettäisiin tällaista toimintaa nykyään erittäin epäeettisenä. Ehkä tulevaisuudessa ajattelemme metsäkokeista samoin kuin historian ihmiskokeista. Ehkä mietimme, miten on ollut mahdollista, että biodiversiteettikadosta ja ilmastonmuutoksesta huolimatta tuhosimme viimeisiä luonnonmetsiä tutkimuksen takia.

Luonnonmetsien hakkuita ei tarvitse tutkia. Niiden seuraukset tiedetään jo. Olivat tutkimuskysymykset mitä tahansa, lopputulos on aina sama: luontokato.

Greenpeacen ja Suomen luonnonsuojeluliiton tiedotteet Suomussalmen hakkuista: 

https://www.greenpeace.org/finland/tiedotteet/49305/valtio-hakkaa-luonnonmetsia-suomussalmella-greenpeace-paikalla/

https://metsat.greenpeace.fi/blog/kysymyksiae-ja-vastauksia-suomussalmen-karttimonjoen-hakkuista

https://www.sll.fi/2021/09/08/luonnonsuojeluliitto-tuomitsee-luonnonmetsia-uhkaavat-hakkuut-suomussalmella/

Evon retkeilyalue. Kuva: Ida Korhonen

Tämä ei ole enää metsä

Näissä kuvissa ei ole metsää.

Nämä yli 100 vuotiaat männyt, kelot, lahopuut, varvut, pensaat ja kalliot eivät ole enää metsää. Ne ovat Kruunuvuorenrannan asuinaluetta.
Näin kaavassa lukee. Kun kaava on lainvoimainen, metsä lakkaa olemasta. Seuraa välitila, jossa alueelle jäävä elämä odottaa rakentamisen alkamista, puiden kaatoa ja kallion räjäyttämistä.


Stansvikinkallioiden kaava on lainvoimainen. Uhanalaisten lajit ja luontotyypit ovat menettäneet merkityksensä. Paikallisaktiivien 18 vuotta kestänyt, korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti edennyt taistelu metsän puolesta on hävitty.
Mutta metsä on yhä olemassa. Se elää yhä.


Istun kuvien metsässä juuri nyt, lahopuun päällä kuusen oksien varjossa.


Jossain laulaa mustarastas. Leppäkerttu kiipeä viereisessä mustikanvarvussa ja perhonen lennähtää hetkeksi käsivarrelleni. Kaikki metsän lukuisat asukkaat, ötökät, sienet, kasvit, linnut, eläimet… ne ovat yhä täällä, elossa ja olemassa.


Olen Stansvikinkalliolla, joiden rakentamispäätös hyväksyttiin valtuustossa vuonna 2018. Helsingin hallinto-oikeus kumosi vuonna 2019 päätöksen riittämättömien luontoselvitysten johdosta, mutta kaupunki valitti kumoamispäätöksestä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka hyväksyi vuonna 2020 kaupungin valituksen. Nyt alueelle on lupa rakentaa asuntoja 2000 ihmiselle.


Tähän mennessä adressin alueen säilyttämiseksi on allekirjoittanut 3447 ihmistä.


Stansvikin alue kokonaisuudessaan on mainittu yhdeksi Helsingin merkittävimmistä monimuotoisista luontokohteista ja se löytyy muun muassa luonnonsuojelujärjestöjen arvometsäesityksestä. Kaupungin omassa karttapalvelussa (kartta.hel.fi) asuinalueeksi kaavoitettu Stansvikinkallio on lähes kokonaisuudessaan merkattu arvokkaaksi metsäkohteeksi ja tärkeäksi lintualueeksi, suurelta osin tärkeäksi lepakkoalueeksi sekä monin paikoin uhanalaisen lahokaviosammaleen elinympäristöksi tai tukialueeksi. Alueelta on myös löytynyt monia vanhan metsän indikaattorilajeja, ja siellä on useampi uhanalainen luontotyyppi. Se on vanha, luonnontilainen ja monimuotoinen metsä. Juuri sellainen, jonka kaltaiset EU:n uusi biodiversiteettistrategiakin vaatii suojelemaan.


Samalla kun toisaalla kehitetään keinoja bioiversiteettikadon ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi, maailman toimivin kaupunki Helsinki toimii aktiivisesti niiden kiihdyttäjänä. Stansvikinkallioiden lisäksi rakentaminen uhkaa lukuisia muita metsäkohteita. Matokallion metsä, Honkasuo, Kivikonlaita, Karhunkaatajan metsä, Riistavuoren, Kumpulan vaahteralehto… Jos Helsingin suunnitelmat pysyvät ennallaan mitään näistä metsistä ei pian enää ole.


Suomessa tuhoutuu 19 000 hehtaaria metsää muun maankäytön, kuten pellonraivauksen ja rakentamisen tieltä. Se tarkoittaa 52 hehtaaria päivässä. Maailmassa metsää katoaa yhden jalkapallokentän (tai jäähallin, kuten Matokallion metsän tapauksessa), joka kolmas sekunti.


Vaikka kaupunkimetsät ovatkin pieniä, ne ovat sitäkin arvokkaampia monimuotoisuuskeskittymiä. Useat kaupunkimetsät ovat saaneet olla metsätalouskäytön ulkopuolella kauan ja niiden luonto on saanut kehittyä virkistyskäytöstä huolimatta varsin luonnontilaisina. Niiden säilyttäminen voi tuntua pieneltä asialta, mutta todellisuudessa ne saattavat olla usean uhanalaisen lajin viimeisiä turvapaikkoja. Samalla tuhotaan jotain ihmisille rakasta. Lapsuuden leikkipaikkoja, lenkkipolkuja, turvapaikkoja kiireen, stressin ja helteen keskellä.


Stansvikinkallioiden vanhimmat puut ovat yli 300-vuotiaita. Ne ovat vanhempia kuin kukaan kaavaa suunnittelemassa ollut virkamies, sen puolesta äänestänyt kuntapoliitikko tai yksikään uudelle asuinalueelle muuttavista ihmisistä.


Istun täällä, puun alla varjossa, piilossa katseilta ja helteeltä. Kuvittelen hetken ympärilleni asvaltoidun tien, kerrostalot, pienen puiston joka alueen keskelle aiotaan jättää kuin muistona metsästä. Kuumuus hohkaa asvaltista ja heijastuu seinistä. Ilma seisoo ja ympärillä vallitsevat harmaan eri sävyt.


Karistan ajatuksen pois ja palaan metsään.


Se on yhä täällä. Se on yhä elossa.


Metsä on olemassa, sanoi kaava mitä tahansa. Haluan, että se on olemassa vielä vuoden 2022 jälkeenkin.
Ei anneta sen kaatua.

17.-18.7. Luonto-Liiton metsäryhmäläiset järjestävät Stansvikin kaavankaatajaiset yhdessä paikallisaktiivien kanssa, telttailevat Stansvikinkallioiden alueella ja vaativat kaupungilta tämän ja muiden luontoa tuhoavien kaavahankkeiden perumista. Lisätietoa tapahtumasta löydät facebook-tapahtumasta: https://fb.me/e/1BgjK2lat
Metsäryhmäläiset jäävät yöksi telttailemaan alueelle muistutuksena siitä, etteivät hyväksy tämän, tai minkään muunkaan metsän kaatamista rakentamisen tieltä.
Kaadetaan kaava, ei metsää.

Teksti ja kuvat: Ida Korhonen