Armeijan käytöstä vapautui harvinaislaatuista vanhaa metsää – Metsähallitus avohakkaa välittömästi

Teksti: Lauri Kajander Kuvat: Ari Aalto / SLL – Keurusseudun luonnonystävät ry

***
PÄIVITYS 17.1.2015

Mielenosoitus keskeytti Metsähallituksen vanhan metsän hakkuut Keuruulla

Lue lisää tiedotteesta tästä linkistä!

Mielenosoittajia Metsähallituksen hakkuulla Keuruulla 17.1.2015.
Mielenosoittajia Metsähallituksen hakkuulla Keuruulla 17.1.2015.

***

Metsähallitus panee sileäksi Etelä-Suomessa huippuharvinaista 150 - 220-vuotiasta metsää.
Metsähallitus panee sileäksi Etelä-Suomessa huippuharvinaista 150 – 220-vuotiasta metsää Keuruulla 16.1.2015.

Metsähallituksella on Keuruulla juuri nyt käynnissä alkaneen vuoden törkeimmät luontoarvojen hävityshakkuut. Keuruun lakkautetun varuskunnan alueella liikkuminen vapautui viime vuodenvaihteessa ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun. Suomen luonnonsuojeluliiton kartoittajat tutkivat välittömästi alueen luontoarvoja ja totesivat alueen olevan yksi Keski-Suomen laajimmista ja laadukkaimmista luonnonsuojelullisesti arvokkaista metsistä valtionmailla.

Metsähallitus parturoi metsää, jonka puista osa on kasvanut paikallaan Ranskan suuren vallankumouksen ajoista asti.
Metsähallitus parturoi metsää, jonka puista osa on kasvanut paikallaan Ranskan suuren vallankumouksen ajoista asti. Silloin Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa.

Luontotiedot toimitettiin viipymättä Metsähallitukselle tiedoksi ja esitettiin huippuarvokkaan kokonaisuuden suojelemista. Pyynnöt kaikuivat kuuroille korville. Liikkumisrajoitteiden poistamisesta ei mennyt kuin kaksi viikkoa, kun hakkuukoneet olivat jo maastossa. Itse asiassa Metsähallituksella oli niin kova kiire päästä hakkaamaan, että julkisia tietoja hakkuusuunnitelmista ei useista pyynnöistä huolimatta ole kolmessa päivässä vielä ehditty toimittaa luontojärjestöille.

Kun puolustusvoimilla vuosikymmeniä säilynyt vanha metsä päätyy Metsähallituksen haltuun, näky on lohduton.
Kun puolustusvoimilla vuosikymmeniä säilynyt vanha metsä päätyy Metsähallituksen haltuun, näky on lohduton.

Avohakkuuleimikoita on suunniteltu yhteensä noin 50 hehtaaria. Tänään 16.1.2015 on jo ehditty hakata useita hehtaareja metsää, jossa puusto on 150-220 vuotiasta. Tällaisia metsiä ei Suomen eteläpuoliskosta löydy juuri etsimälläkään. Itse asiassa niitä on niin vähän, ettei niiden määrää pystytä edes tilastoimaan luotettavasti valtakunnan metsien inventoinneissa, koska niitä ei osu tutkittaville koealoille. Etelä-Suomen valtionmailla niitä on vielä vähemmän. Metsähallitus ei kuitenkaan valtion metsien hoitajana keksi näille viimeisille luontohelmille muuta käyttöä kuin avohakkuun.

Metsähallitus on suunnitellut avohakkuita noin 30 hehtaarin alalle. Kartassa näkyvät mustalla suunnitellut avohakkuut ja punaisella SLL:n suojeluesityksen alustava rajaus. Rajaus on tehty puuttellisten maastotietojen pohjalta ja on mahdollista, että myös sen ulkopuolella hakkuisiin on menossa suojelullisesti arvokasta metsää. Kokonaisuudessaan suojelurajaus ja maastoraportti löytyvät tämän blogitekstin lopun linkeistä.
Metsähallitus on suunnitellut avohakkuita noin 50 hehtaarin alalle. Kartassa näkyvät mustalla suunnitellut avohakkuut ja punaisella SLL:n suojeluesityksen alustava rajaus. Rajaus on tehty puuttellisten maastotietojen pohjalta ja on mahdollista, että myös sen ulkopuolella hakkuisiin on menossa suojelullisesti arvokasta metsää. Kokonaisuudessaan suojelurajaus ja maastoraportti löytyvät tämän blogitekstin lopun linkeistä.

Tästäkin metsästä hakatut yli 200-vuotiaat puut päätyvät maailman markkinoille FSC-sertifioituun puuhun sekoitettuna ”FSC Mix” -leimalla merkittyjen tuotteiden osana. Nämä tuotteet saavat sisältää varsinaisen FSC-sertifioidun raaka-aineen lisäksi enintään 30 % muuta, ns. kontrolloitua puuta. Systeemin heikkouden takia metsäyhtiöt voivat viherpestä Metsähallituksen harrastaman tietoisen luontoarvojen hävityksen FSC-merkin alla, jonka pitäisi olla tae tuotteen ympäristöystävällisyydestä. Suomalaiset luontojärjestöt ovat mukana kehittämässä FSC-sertifiointia ja eräs turhauttavimmista porsaanrei’istä järjestelmässä on juuri tämä ”kontrolloitu puu”. Mikään vastuullinen metsäyhtiö ei ostaisi näistä hakkuista peräisin olevaa puuta, saati sitten kehtaisi myydä sitä FSC-merkin alla ”kestävästi” tuotettuna. Vuosia kestäneestä yrityksestämme huolimatta metsäteollisuus ei ole toistaiseksi suostunut järjestelmää parantamaan. Lisätietoa FSC:n ”kontrolloidun puun” ongelmista löytyy tästä Greenpeacen raportista: FSC at Risk: Finland (pdf). Itsestään selvää tietenkin on, että Suomessa vallitseva metsäsertifiontijärjestelmän irvikuva PEFC ei näe tällaisissa hakkuissa mitään ongelmaa.

Tänään 16.1. hakkuulla tehdyssä maastokatselmuksessa Metsähallituksen suunnittelupäällikkö Niklas Björkqvist totesi näiden korvaamattomien luontoarvojen avohakkaamisen olevan Metsähallituksen ympäristöoppaan mukaista. Kysymys kuuluu, mitä sellaisella ympäristöoppaalla kukaan tekee?

Pipo on mittakaavana tehtaalle lähtevien 220-vuotiaiden ikimäntyjen vieressä.
Pipo on mittakaavana tehtaalle lähtevien 220-vuotiaiden ikimäntyjen vieressä. Nämäkin jättiläiset kelpaavat metsäteollisuudelle ”kestävänä” markkinoitujen FSC Mix -tuotteiden raaka-aineeksi.

Anna palautetta Metsähallitukselle:

  • pääjohtaja Esa Härmälä: esa.harmala (ät) metsa.fi
  • metsätalouden johtaja Jussi Kumpula: jussi.kumpula (ät) metsa.fi
  • metsätalouden ympäristöpäällikkö Antti Otsamo: antti.otsamo (ät) metsa.fi
  • suunnittelupäällikkö Niklas Björkqvist: niklas.bjorkqvist (ät) metsa.fi
  • palaute (ät) metsa.fi

Lisätietoa:

Viranomaiselta unohtui tasapuolisuus ja metsäluonto

Teksti ja kuva: Lauri Kajander

Metsäluontomme köyhtyy, katsottiin sitten lajien tai luontotyyppien uhanalaisuutta. Tämän osoittavat tutkimustietoon perustuvat arvioinnit yksiselitteisesti. Syy tähän kehitykseen on liian voimakas metsätalous: lahopuun määrä on romahtanut, puulajisuhteita on muutettu – ja vanhat metsät on hävitetty. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueella yli 100-vuotiasta metsää on enää n. 15 % metsäpinta-alasta ja yli 140-vuotiasta metsää vain hieman yli 2 % (VMI11).

Vuonna 2011 Suomessa avohakattiin 109 000 hehtaaria metsää.
Vuosina 2000-2011 Suomessa tehtiin uudistushakkuita keskimäärin 165 000 hehtaaria joka vuosi.

Miten tässä tilanteessa toimii metsäalan viranomainen, Suomen metsäkeskus?

Metsäkeskus kaivaa tietokannoistaan esiin metsänomistajia, jotka eivät ole päätehakanneet metsiään ”ajallaan” 80-90 vuotiaina. Näitä metsänomistajia metsäkeskus patistaa hakkuisiin lähettämällä jokaiselle kirjeen [pdf, 122 kt]. Kirjeessä todetaan, että ”uudistushakkuiden riittävä määrä on osa hyvää metsänhoitoa” ja huomautetaan, ettei omistaja ole tehnyt metsässään kaikkia metsäsuunnitelmassa 10 vuotta sitten ehdotettuja päätehakkuita.

Metsän myyminen suojeluun METSO-ohjelman kautta voi olla metsänomistajalle taloudellisesti huomattavasti kannattavampaa kuin päätehakkuu uudistamiskustannuksineen. Vuonna 2013 voisi jo toivoa, että viranomainen ei painosta metsänomistajia yksipuolisesti päätehakkuisiin, vaan kertoo heille rehellisesti myös muista vaihtoehdoista.

Avohakkuun viivyttämisestä ja välttämisestä metsänomistaja ansaitsee pelkkää kiitosta. Jokainen vuosi ilman hakkuukoneita on vanhassa metsässä vuosi lisää uhanalaista elämää – sieniä, marjoja ja ötököiden pörinää.

Loviisan Kukuljärvi suojeltiin!

Teksti: Lauri Kajander

Syksyllä 2012 paljastui, että Stora Enso oli ostanut maanomistaja Tornatorilta 16 hehtaarin avohakkuuleimikon Kukuljärven alueelta Loviisan Ruotsinpyhtäällä. Nurin oli menossa hienoa Kukuljärven rantametsää, jota luontojärjestöt olivat esittäneet suojeluun jo paria vuotta aikaisemmin. Tuli kiire.

Heti uutisen kuultuamme suuntasimme Olli Mannisen ja Greenpeacen Matti Liimataisen kanssa maastoon tarkastamaan suunniteltua avohakkuualuetta. Muutaman tunnin pintapuolinen kartoitus tuotti leimikon alueelta yli kolmekymmentä havaintoa uhanalaisista, silmälläpidettävistä tai muuten vaateliaista ja luonnonsuojeluarvoa indikoivista lajeista! [lajilista .xls-tiedostona, 13kt]

Olli Manninen löysi korven reunasta tervalepän tyveltä uhanalaista ruskopiilojäkälää. Kuva: LK
Olli Manninen löysi korven reunasta tervalepän tyveltä uhanalaista ruskopiilojäkälää. Kuva: LK

Avohakkuuseen oli menossa noin 16 hehtaaria metsää, jossa on muun muassa satoja järeitä haapoja, satoja kuutioita eri ikäistä lahopuuta, luonnontilaisia korpia ja rämeitä sekä lukuisia uhanalaisia tai vaateliaita lajeja. Ruotsinpyhtään taajaman ja historiallisen ruukin vieressä sijaitsevan alueen läpi kulkee merkitty retkeilyreitti. Avohakkuuseen oli joutumassa myös puoli kilometriä täysin rakentamattoman erämaisen järven yhtenäistä metsäistä rantaa. Rantaan oli tarkoitus jättää vain 10 metrin kapea suojavyöhyke, jolla silläkin olisi tehty harvennushakkuu. Leimikko rajautui aivan grillikatoksella ja laiturilla varustetun yleisen uimarannan viereen.

Avohakkuu uhkaa erämaisen, rakentamattoman Kukuljärven metsäistä rantaa puolen kilometrin matkalta. Tässä leimikkoa vastarannalta kuvattuna. Kuva: LK
Avohakkuu uhkasi erämaisen, rakentamattoman Kukuljärven metsäistä rantaa puolen kilometrin matkalta. Tässä leimikkoa vastarannalta kuvattuna. Kuva: LK

Toimitimme välittömästi tiedot uusista, aiempaa suojeluesitystä täydentävistä havainnoistamme maanomistaja Tornatorille ja puunostaja Stora Ensolle. Vetosimme niihin, että hakkuista luovuttaisiin ja alue suojeltaisiin. Tornator käynnistikin neuvottelut METSO-ohjelmasta ja suojelun toteutuksesta vastaavan Uudenmaan ELY-keskuksen kanssa, joka tiedotti neuvotteluiden lopputuloksesta viimein 20.6.2013: ”Uusi suojelumetsä Kukuljärvelle”.

Kukuljärvelle perustetun yksityisen luonnonsuojelualueen karttarajaus.
Kukuljärvelle perustetun yksityisen luonnonsuojelualueen karttarajaus.

Tämä on erittäin hieno päätös! Vilpitön kiitos Tornatorille valmiudesta myydä arvokkaimpia luontoalueitaan paperitehtaan ja sahan sijasta suojeluun. 50 hehtaarin suojelualue on Etelä-Suomen mittapuulla suuri ja tässä tapauksessa myös erittäin korkealaatuinen.

Toivottavasti Tornator selvittää suojelumahdollisuudet myös muilla luontojärjestöjen suojeluesityskohteilla. Kukuljärvelläkin suojelualuetta saadaan toivottavasti vielä myöhemmin laajennettua järjestöjen alkuperäisessä suojeluesityksessä rajatuilla läheisillä arvokkailla Kukuljärvenkallioiden ja Högmalmenin alueilla.

Joka tapauksessa Kukuljärven suojelualueen perustaminen oli Tornatorilta merkittävä teko eteläsuomalaisen uhanalaisen metsäluonnon auttamiseksi!

Kartassa mustalla luontojärjestöjen suojeluesityksen rajaus (2009) ja punaisella Stora Enson avohakkuuleimikot.
Kartassa mustalla luontojärjestöjen suojeluesityksen rajaus (2009) ja punaisella Stora Enson avohakkuuleimikot, joiden ympäristöön suojelualue on nyt perustettu.

LINKKEJÄ:

PS. Olemme esittäneet myös Ruotsinpyhtään ruukkialueen koillispuolella sijaitsevan hienon Vironmäen alueen suojelua. Maanomistaja A. Ahlström Oy:n mukaan Vironmäen suojeluesityksen eteläosaan on jo kaavoitettu muutamia tontteja, mutta he ovat luvanneet selvittää mahdollisuuksia muun alueen suojeluun.

Säästäkää Kukuljärven arvometsä, Stora Enso ja Tornator!

Teksti: Lauri Kajander
Kuvat: Olli Manninen ja Lauri Kajander

Stora Enso on ostanut Tornatorilta avohakkuuleimikon metsässä, jonka hakkaaminen uhkaa sekä merkittäviä luontoarvoja että ahkerassa käytössä olevaa merkittyä retkeilyreittiä Ruotsinpyhtään taajaman läheisyydessä, Loviisan Kukuljärvellä (sijainti Karttapaikassa).

Kartassa mustalla luontojärjestöjen suojeluesityksen rajaus (2009) ja punaisella Stora Enson avohakkuuleimikot. Ruotsinpyhtään taajama oikealla ylhäällä.
Avohakkuun uhkaama retkeilyreitti Kukuljärvellä. Siniset leimikkonauhat osoittavat hakkuun reunan. Kuva: LK

Avohakkuuseen on menossa noin 16 hehtaaria metsää, jossa on muun muassa satoja järeitä haapoja, satoja kuutioita eri ikäistä lahopuuta, luonnontilaisia korpia ja rämeitä sekä lukuisia uhanalaisia tai vaateliaita lajeja. Suunniteltujen avohakkuiden keskellä oleva parin sadan metrin pituinen korkea jyrkänne yläpuolisine hienoine kalliometsineen on sentään rajattu hakkuista ulos – mutta vain noin hehtaarin alalta.

Kukuljärven leimikossa kasvaa runsaasti järeitä haapoja. Kuva: OM
Kukuljärven leimikolla on paljon lahopuuta, jolla elää vaateliasta ja uhanalaista lajistoa. Kuva: OM

Avohakattavan alueen läpi kulkee merkitty retkeilyreitti ja avohakkuuseen on joutumassa myös puoli kilometriä täysin rakentamattoman erämaisen järven yhtenäistä metsäistä rantaa. Rantaan on tarkoitus jättää vain 10 metrin kapea suojavyöhyke, jolla silläkin tehtäisiin harvennushakkuu. Leimikko rajautuu aivan grillikatoksella ja laiturilla varustetun yleisen uimarannan viereen.

Avohakkuu uhkaa erämaisen, rakentamattoman Kukuljärven metsäistä rantaa puolen kilometrin matkalta. Tässä leimikkoa vastarannalta kuvattuna. Kuva: LK

Kuulostaako metsältä, joka kannattaa tuhota? No ei minustakaan.

Kyseinen metsäalue sijaitsee Loviisan kunnassa, lähellä Ruotsinpyhtään taajamaa, Kukuljärven pohjoispuolella. Avohakkuun uhkaama metsä on osa laajaa arvokasta metsäaluetta, jonka suojelua luontojärjestöt esittivät osana yhtiömaiden suojeluesitystä vuonna 2009. Samainen alue on todettu myös maakunnallisesti arvokkaaksi Itä-Uudenmaan liiton selvityksessä ”Itä-Uudenmaan maakunnallisesti arvokkaat luonnonympäristöt [pdf, 6,3 Mb]”.

Kävimme tiistaina 2.10.2012 kolmen hengen voimin tutustumassa avohakattavaksi aiottuun metsään – ja mitä löysimmekään! Muutaman tunnin pintapuolinen kartoitus tuotti leimikon alueelta yli kolmekymmentä havaintoa uhanalaisista, silmälläpidettävistä tai muuten vaateliaista ja luonnonsuojeluarvoa indikoivista lajeista!

Olli Manninen löysi luonnontilaisen korven reunasta tervalepän tyveltä uhanalaista ruskopiilojäkälää. Kuva: LK

Lajilistasta [.xls, 13 kt] löytyvät mm. silmälläpidettävät, alueellisesti uhanalaiset, rusokantokääpä (2 esiintymää), rustikka (2 esiintymää) ja  peikonnahka sekä uhanalainen, vaarantuneeksi luokiteltu ruskopiilojäkälä ja silmälläpidettävä norjantorvijäkälä. Tietenkin lyhyen pintaraapaisun jäljiltä paljon lajeja jäi vielä löytämättä.

Leimikkoon joutunut Kukuljärven metsä muodostaisi erinomaisen suojelukohteen jo itsessään. Kun vielä otetaan huomioon metsän sijainti osana laajaa, yhtenäistä korkean suojeluarvon metsäaluetta, johtopäätös on tietenkin selvä:

Luonto-Liitto ja Suomen luonnonsuojeluliitto vetoavat hakkuusuunnitelmasta vastaavaan ja puut ostavaan Stora Ensoon, että se vetäytyy kaupasta eikä hanki puuta alueelta, jonka suojeluarvo on näin ilmeinen. Lisäksi järjestöt vetoavat metsän omistajaan Tornatoriin, että se tekisi ainoan vastuullisen ratkaisun ja suojelisi Kukuljärven metsän.

Toivomme tietenkin myös, että suojelu ulotetaan Kukuljärven kaakkoispuolisille Kukuljärvenkallioille ja koilliseen Huuhkajavuorta ympäröiviin metsiin vuoden 2009 rajauksemme mukaisesti – jo ennen kuin nämäkin arvokohteet joutuvat avohakkuuleimikkoon.

LINKKEJÄ:

Metsähallituksen kesäiset aavistushakkuut

Teksti ja kuvat: Juho Kytömäki

Oriveden Siitamassa, Soimasuon soidensuojelualueen ympäristössä, on muutaman sadan hehtaarin laajuinen luonnonsuojelullisesti arvokas metsäalue. Alue on valtion omistuksessa ja sen myötä Metsähallituksen hallinnassa.

Olen tehnyt Soimasuon ympäristöön kolme pitempää retkeä: kesällä 2010 sekä tänä vuonna toukokuussa ja nyt 13.8. Toukokuussa löysin alueelta aiempaa enemmän mukavia metsiä, soita ja kallioita. Jo edelliseltä käynniltä tiesin, että siellä on maisemallisesti kauniita pieniä järviä ja muutama hieno puro.

Osa toukokuun kartoituskäynnistä oli luonnonsuojelutyölle ominaista ”palokuntatoimintaa”, sillä Metsähallitus oli huhtikuussa julkistanut niin sanotussa sahatukkien myyntiluettelossaan kolme leimikkoa, jotka sijaitsevat Soimasuon ympäristössä. Ajattelin, että on pakko mennä katsomaan, millaista metsää hakkuisiin on joutumassa. Sahatukkien myyntileimikot ovat ainoita, jotka kaikkien suomalaisten yhteisiä maita hallinnoiva Metsähallitus julkistaa netissä kaikelle kansalle – tai siis niille, jotka tietävät etsiä. Ne ovat kuitenkin hyvin pieni murto-osa kaikista Metsähallituksen leimikoista, joten pääasiassa valtionmaiden hakkuut valmistellaan kansalaisilta salassa.

Leimikoista kaksi oli lähinnä kuivahkon kankaan mäntyvaltaisissa varttuneissa metsissä. Näistä alueista ainakin toinen oli luontoarvoiltaan merkittävä esimerkiksi siksi, että siellä oli kohtalaisesti lahopuuta ja soistuneita painanteita kallioisten kankaiden välissä. Kahden sahatukkileimikon lisäksi löytyi myös leimikko, jota ei ollut mukana myyntiluettelossa.

Ojittamatonta kangaskorpea Siitaman sahatukkileimikossa 8.5.2012.

Kolmas sahatukkileimikko oli kuusivaltaista metsää ja luonnonsuojelullisesti arvokkain: leimikossa oli muun muassa ojittamatonta kangaskorpea ja lahopuustoista tuoreen kankaan metsää. Hakkuisiin oli joutumassa myös pienen, rahkasammalten peittämän uoman muodostava korpinoro. Korpien osalta leimikko oli METSO-ohjelman luonnontieteellisillä valintaperusteilla mitattuna arvoluokkien I ja II, kangasmetsien osalta arvoluokan II kohde – siis kirkkaasti sellainen, jonka Metsähallituksen pitäisi suojella, ei missään nimessä hakata. Kangaskorpi on lisäksi uhanalainen, vaarantuneeksi luokiteltu luontotyyppi, jollaiset ovat luonnontilaisina (ojittamattomina) etenkin Etelä-Suomessa kovin harvassa.

Toukokuun maastokäynnin jälkeen Luonto-Liitto vetosi Metsähallitukseen, että Soimasuon ympäristön leimikot jätettäisiin hakkaamatta ja että aluekokonaisuus suojeltaisiin, kun Metsähallitus alkaa koota valtionmailta uutta METSO-suojelupakettia. Liitteenä oli useita kuvia ja tekstikuvaus, joissa yksilöitiin leimikoiden luontoarvot. Metsähallitus sai siis tiedon siitä, millaisia metsiä se aikoi hakata, ja eiköhän asia ollut valmiiksikin tiedossa. Vetoomus saatiin Metsähallitukseen päivää ennen kuin sahatukkien tarjouskilpailu päättyi. Vastausta ei kuulunut, ja asia vähitellen jäi ajatuksissani taka-alalle.

* * *

Kävin Orivedellä muissa asioissa 13.8. Paluumatkalla Tampereelle keksimme retkikumppanini kanssa, että voisimme poiketa Soimasuon ympäristössä katsomassa, mitä alueelle kuuluu. Ensivaikutelma olikin ihan hauska: motoristiryhmä oli parkkeerannut ajokkinsa siistiin jonoon tien varteen ja nautti Alisen Jokijärven nuotiopaikalla rantamaisemista. Lähietäisyydellä uinut laulujoutsenpari todisti, että meno oli rauhallista.

Vanhaa, lahopuustoista kuusimetsää Siitaman yhdystien varressa 8.5.2012.
Näkymä samasta kohdasta Siitaman yhdystien varressa 13.8.2012.

Vaikka olen mielestäni varsin kokenut kehäkettu luonnonsuojeluasioissa, erehdyin naiivisti ajattelemaan, että tuskin alueella mitään pahaa on sitten toukokuun tapahtunut. Tyrmistys olikin sitten kohtalaisen suuri, kun saavuimme kohteen etelälaitaan. Ilta-aurinko häikäisi enkä heti ymmärtänyt näkemääni, mutta niinhän se oli, että yksi alueen hienoimmista vanhoista kuusivaltaisista metsistä oli avohakattu äskettäin Siitaman yhdystien varresta. Tien penkalla oli jäljellä vielä osa puupinoista, muun muassa lahoista kuusista koostuva pino. Tämä hakkuu tuli täysin puun takaa, sillä toukokuisella käynnillä en hoksannut, että siinäkin paikassa oli leimikko. Suuri osa suomalaisista tietää, miltä tuntuu, kun tuttu metsä on yhtäkkiä poissa. Itse olen ollut samassa tilanteessa lukemattomia kertoja, mutta silti se hätkähdyttää joka kerta.

Yllätyshakkuuta riittävästi todistettuamme päätimme lähteä katsomaan, mitä muille leimikoille kuuluu. No, avohakattuhan ne oli – ainakin kaikki sahatukkileimikot, joista luontoarvoiltaan vaatimattomimman hakkuita lopeteltiin parhaillaan. Myös kuusivaltainen metsä luonnontilaisine korpineen oli hakattu.

Ensimmäisen kuvan kangaskorpea avohakattuna Siitaman sahatukkileimikossa 13.8.2012.

Keväisessä sahatukkien myyntiluettelossa luki, että Soimasuon ympäristön leimikot hakattaisiin elokuun ja joulukuun 2012 välisenä aikana. Ainakin kuusivaltaiset leimikot (korpimetsä ja tien varren vanha kuusikko) oli hakattu jo aiemmin kesällä: esimerkiksi hakkuutähteeksi jääneiden koivunoksien lehdet olivat täysin ruskeita, ja pääosa puista oli viety pois. Lähtikö Metsähallitus etuajassa kesähakkuisiin siksi, että kyseenalaiset hakkuut saataisiin hoidettua äkkiä alta pois? Enhän minä tiedä, mutta väkisinkin herää epäilys.

Tilanne, jossa valtion metsien hallinnoija tieten tahtoen hakkaa luonnonsuojelullisesti arvokkaita metsiä, toistuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Perinnettä ei näytä hillitsevän se, että samoihin metsiin kohdistuu myös suojelutavoitteita ja pyrkimyksiä, kuten tälläkin kertaa Soimasuon ympäristössä. Päinvastoin Metsähallitus näyttää vaalivan aavistushakkuiden kyseenalaisia perinteitä sinnikkäästi vielä 2010-luvulla. Miksi? Toki tiedetään, että valtion asettama Metsähallituksen tulostavoite on luonto- ja virkistysarvojen näkökulmasta liian suuri, mutta ei se voi olla koko syy.

* * *

Vetoan (jälleen) Metsähallitukseen, että Oriveden Soimasuon ympäristön kaltaisten arvokkaiden metsien hakkuista luovuttaisiin. Tämä olisi enemmän kuin järkevää ja merkittävä myönnytys metsäluonnolle, kun lähiaikoina aletaan valmistella valtionmaiden lisäsuojelua osana METSO-ohjelmaa. Soimasuon ympäristössäkin on tämän kesän aavistushakkuista huolimatta yhä runsaasti suojelunarvoisia metsiä, jotka toivottavasti suojellaan mahdollisimman laajana kokonaisuutena.

Kirjoittaja on väsynyt luonnonsuojelija, joka kaikesta huolimatta yhä jollain tasolla uskoo siihen, että joskus järki voittaa.

Toukokuun metsä: Paltamon Yölinnunkuru – suojeluesityskohteesta leimikoksi ja takaisin

Teksti: Lauri Kajander
Kuvat: Paltamon luonto ry. 

Paltamon luonto ry ja Kainuun Lintutieteellinen Yhdistys ry tekivät maanomistaja UPM:lle noin 60 hehtaarin laajuisen suojeluesityksen Paltamon Yölinnunkurusta jo vuonna 2010 (suojeluesitys pdf; sijainti Karttapaikassa). Vastausta esitykseen ei kuulunut. Sen sijaan 23.5.2012 tuli ilmi, että alueelle on tehty metsänkäyttöilmoitus, jonka mukaan aikomus oli avohakata 5,7 ha parasta ydinaluetta.

Yölinnunkuru on Paltamon mittakaavassa erittäin merkittävä luontokohde. Vanhimmillaan parisataavuotiaiden puiden siimeksessä pesivät mm. palokärki ja liito-orava, jonka papanoita löytyi kymmenien puiden juurelta. Havaintoja on myös laulavasta sinipyrstöstä ja lisäksi siellä elelevät ainakin peukaloinen, puukiipijä, pohjantikka ja metso. Alue on myös merkittävä paikallisille asukkaille ja koululaisille retkikohteena.

Luonnonsuojelijat järkyttyivät paljastuneista hakkuusuunnitelmista ja ottivat välittömästi yhteyttä UPM:ään. Paltamon luonnon ja Luonto-Liiton lähettämien hakkuiden perumista vaatineiden vetoomusten jälkeen UPM vastasikin, että metsänkäyttöilmoitus lähetettiin vahingossa, eikä alueella ole toistaiseksi tarkoitus hakata.

Tänään 31.5.2012 Paltamon luonnon Vesa Hyyryläinen törmäsi paikanpäällä maastossa UPM:n ympäristöasiantuntija Juha-Matti Valoseen ja ELY-keskuksen biologeihin. Maastossa käydyssä keskustelussa Valonen lupasi, että kohteelle aletaan suunnitella METSO-suojelua. Tämä on UPM:ltä erittäin hyvä päätös! Paikalla olleiden ELY-keskuksen biologien mukaan Yölinnunkuru olisi tarkoituksenmukaisinta suojella mahdollisimman laajana kokonaisuutena, koska se sijaitsee kahden aiemman suojelualueen välissä.

Valitettavasti toisinaan tällaiset suojeluesityskohteille vahingossa suunnitellut hakkuut paljastuvat vasta kun moto on työnsä tehnyt ja suojelumetsän sijalla on aukko. Kunhan UPM nyt todella tekee niin kuin maastossa lupaili, virheellinen leimikko jää tällä kertaa onneksi ikäväksi muistoksi data-avaruuteen ja sinipyrstöt saavat jatkaa Yölinnunkurussa lauluaan!

Puuta on enemmän kuin koskaan – entäs metsää? (Osa 1/2)

Teksti: Lauri Kajander

Metsätalouden edustajat eivät kyllästy hokemaan, että Suomen metsissä kasvaa enemmän puuta kuin koskaan. Tilastojen mukaan puuston vuotuinen kasvu onkin 1970-luvulta lähtien tuplaantunut noin 100 miljoonaan kuutioon vuodessa, ja ylittää selvästi vuotuisen hakkuumäärän. Olisiko meidän luonnonsuojelijoiden nyt siis syytä huokaista helpotuksesta ja todeta, että hommat on hoidettu?

Metsälajistoa uhkaa ennen kaikkea elinympäristöjen häviäminen ja heikentyminen. Suomessa tämä ei niinkään tarkoita varsinaisen metsäpinta-alan pienenemistä vaan monipuolisten luonnontilassa rehottavien metsien muuttumista monotonisiksi talousmetsiksi. Tärkein yksittäinen lajien uhanalaistumista aiheuttava tekijä on lahopuun määrän romahtaminen talousmetsissä, mutta suomalaisen metsätalousmallin ihanteena olevasta avohakkuun jälkeen aukolle istutetusta tasaikäisestä ja harvennetusta puupellosta puuttuu paljon muutakin.

Vanhojen metsien määrä on jatkuvasti pienentynyt. Kuvassa valtion omistamaa vanhaa suojelematonta kuusimetsää Paljakan alueella Kainuussa. (Kuva: Jaakko Junikka)

Ilman kirvestä tai sahaa kasvaneessa metsässä vuosisatoja vanhojen ylispuiden seurana kasvaa kaikenikäisiä ja monenlajisia puita sikin sokin siellä missä siemenellä on ollut tarpeeksi tuuria selviytyä taimeksi ja taimella edelleen aikuiseksi. Vielä kuoltuaankin järeä puuvanhus voi tarjota ravintoa ja suojaa niin sienille, sammalille, jäkälille, hyönteisille kuin linnuillekin vuosikymmeniä – kuivalla mäntykankaalla jopa vuosisatoja.

Mutta vanhojen metsien suojeluohjelmahan käynnistettiin jo 1990-luvulla. Noista ajoista suojellun metsän pinta-ala on moninkertaistunut. Ja puutakin kasvaa koko ajan enemmän kuin hakataan. Eihän metsillä ole mitään hätää! Vai onko?

Katsotaanpa Suomessa kerättyjä tarkkoja metsävaratietoja, valtakunnan metsien inventoinnin eli VMI:n tuloksia:

Ensin yli 120-vuotiaiden metsien pinta-ala koko maassa:

  • VMI 3 (vv. 1951-53): 3,5 miljoonaa hehtaaria
  • VMI 11 (vv. 2009-2010): jäljellä 2,2 miljoonaa hehtaaria 

-> vanhojen metsien pinta-alasta on siis kadonnut avohakkuisiin kolmannes 50-luvun jälkeen.

”Mutta nämähän ovat vanhoja syntejä”, sanoo metsätalousmies. ”Sotien jälkeen piti saada talous kasvuun ja tarvittiin puuta. Nyt on kuitenkin tilanne toinen, puutahan kasvaa koko ajan enemmän kuin hakataan.”

No katsotaanpa viimeisten kymmenen vuoden muutoksia.

Ensin yli 100-vuotiaiden mäntyvaltaisten metsien pinta-ala:

  • VMI 9 (vv. 1996-2003): 2 523 200 hehtaaria
  • VMI 11 (vv. 2009-2010): 2 114 100 hehtaaria

-> viimeisen kymmenen vuoden aikana yli satavuotiaiden mäntymetsien pinta-ala on koko maassa pienentynyt 409 100 hehtaaria eli 16 %. Vanhojen mäntymetsien hakkuutahti on siis ylittänyt metsien vanhenemisvauhdin viime vuosikymmenellä edelleen reippaasti.

Entä yli 100-vuotiaat kuusivaltaiset metsät koko maassa?

  • VMI 9 (vv. 1996-2003): 1 357 600 hehtaaria
  • VMI 11 (vv. 2009-2010): 1 172 900 hehtaaria

-> viimeisen kymmenen vuoden aikana yli satavuotiaiden kuusimetsien pinta-ala on koko maassa edelleen pienentynyt 184 700 hehtaaria eli 14 %. Siis myös vanhojen kuusimetsien hakkuutahti on ollut jatkuvasti selvästi suurempi kuin metsien vanhenemisvauhti.

Suurin järkytys viimeiseksi – Etelä-Suomen vanhojen kuusimetsien hävitys 2000-luvulla:

  •  Yli 100 vuotiaiden kuusimetsien pinta-ala on vuosikymmenessä kutistunut Etelä-Suomessa huikeat 27,3 % eli n. 135 700 hehtaaria. Siis viimeisten kymmenen vuoden aikana! (VMI 9 -> VMI 11)
  • Kaikkein vanhimpien, yli 160-vuotiaiden kuusivaltaisten metsien määrä on Etelä-Suomessa romahtanut viimeisen vuosikymmenen aikana kolmannekseen, 150 000 hehtaarista vain 50 000 hehtaariin!
Kuvan avohakkuulla hävitettiin 140-vuotiaita kuusia kasvanut korpi valtionmaalla aivan Etelä-Suomen merkittävimpiin lajistoytimiin kuuluvan Vesijaon luonnonpuiston naapurissa talvella 2010-11. (Kuva: Olli Manninen)

Edellä tarkastellut pinta-alat sisältävät myös luonnonsuojelualueiden metsät, jotka toki vanhenevat koko ajan. Toisin sanoen talousmetsissä vanhojen ikäluokkien häviäminen on ollut jonkin verran yllä esitettyäkin nopeampaa. Tämän havaitsee jokainen metsissä kuljeskeleva helposti omin silmin: vaikea on löytää vanhaa metsää, ja vielä vaikeampaa on löytää sellaista, jonka läpi ei näkyisi seuraavalle avohakkuulle.

Vaikka metsän ikä ei tietenkään kerro kaikkea metsän arvosta uhanalaisen metsälajiston elinympäristönä, vanhojen ikäluokkien määrässä tapahtuneet muutokset kertovat kuitenkin karua kieltään viimeisten metsätalouskäytön ulkopuolelle pitkiksi ajoiksi jääneiden metsien päätymisestä hakkuisiin. Samalla suuri osa tästä vanhojen metsien häviämisestä on luonnontilaisen kaltaisten metsien muuttumista hoidetuiksi talousmetsiksi, joita odottaa tavanomainen istutus-harvennus-avohakkuu -kierto, usein vielä maanmuokkauskin. Puut viedään talousmetsistä tehtaalle jo keski-iässä, selvästi alle satavuotiaina, ja samalla jatkuu erilaisten elinympäristöjen määrän hupeneminen.

Lajistolle ei ole merkitystä elinympäristön suojelustatuksella vaan sen määrällä. Sotien jälkeen alkanut vanhojen metsien määrän romahdus on jatkunut näihin päiviin. Vielä kymmenen viime vuoden aikana on Etelä-Suomessa hävitetty vanhimmista kuusimetsistä kaksi kolmasosaa eli 100 000 hehtaaria. Sattumalta pinta-ala on lähes sama kuin monimuotoisuuden pelastajaksi tarjotun METSO-ohjelman tavoite: 96 000 hehtaaria lisäsuojelua vuoteen 2016 mennessä. Tästäkin tavoitteesta METSO-ohjelma laahaa pahasti jäljessä – ja elinympäristöjen häviäminen jatkuu.

Lisääntynyt suojelupinta-ala jääkin kehitystrendinä elinympäristöjen häviämisen jalkoihin ja metsäluonnon tila jatkaa heikkenemistään.

Missä se paljon puhuttu puumäärän jatkuva lisääntyminen sitten luuraa? Vastausta etsitään tämän kaksiosaisen kirjoitussarjan jälkimmäisessä osassa.

Metsäretki Lapinjärvelle – kuvareportaasi

Teksti ja kuvat: Emilia Pippola

Luonto-Liiton metsäryhmä ja Luonto-Liiton Uudenmaan piiri järjestivät marraskuun viimeisenä sunnuntaina yleisöretken Lapinjärvelle Latokartanon metsäpalstalle. Parikymmentä retkeläistä pääsi tutustumaan yhteen Uudenmaan hienoimmista metsäalueista loppusyksyn kosteansumeassa säässä. Ahkerimmat ehtivät retken lomassa poimia mukaansa metsän tunnelman lisäksi syksyn viimeiset suppilovahverot.

Metsäretken oppaana Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander.
Taivallusta lahopuiden lomassa.
Latokartanon palstan loppusyksyistä tunnelmaa.
Harmaaluppojen koristelema oksa.
Myös Metsäntutkimuslaitoksen metsätalousinsinööri Markku Rantala (oik.) osallistui metsäretkelle.
”Well here’s another mess you’ve gotten me into”. Osa ympäristötoimintapäivillä syntynyttä taideteosta ripustettuna tämänsyksyiselle hakkuuaukolle.

Latokartanon metsäpalstalle, joka on valtion omistama Metsäntutkimuslaitoksen tutkimusmetsä, on tehty ja suunnitellaan hakkuita. Alue on Etelä-Suomen mittakaavassa laaja arvometsä. Eteläsuomalaisen, uhanalaisen metsäluonnon suojelussa tällaisten metsien tärvelemiseen hakkuilla ei ole varaa!

Metsäalueesta ja sen tilanteesta löytyy lisätietoa muun muassa luonnonsuojelujärjestöjen tiedotteesta.

METSO-suojelukohdetta synnyttämässä

Teksti: Risto Sulkava

Tämä keski-suomalainen metsä suojeltiin SLL:n avustuksella METSO-ohjelmassa. Kuva: Ari Aalto

Useimmilla Suomen luonnonsuojeluliiton piireillä on METSO-valmistelusopimusoikeudet (METSO on Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma). Piiri saa siis maanomistajan niin halutessa tehdä esisopimuksen jonkin metsäkohteen suojelusta. Sopimuksessa kuvataan ja arvioidaan kohteen METSO-kriteerien täyttyminen, luontoarvot yleisesti sekä puuston määrä, metsäkuviot ja pinta-ala. Luontoarvojen inventointi on useille metsätoimijoillemme helppoa, mutta puustoarviointiin pystyvät paljon harvemmat ihmiset. Tätä helpottaa se, että varsin monella tilalla on metsäsuunnitelma, josta kuviokohtainen puuston määrä ja laatu saadaan helposti selville.

Maanomistajalle käypä korvaus ja luonnonystävälle euforista iloa

Suojelusopimuksen syntymisestä maksetaan maanomistajalle kilpailukykyinen hinta, mutta myös valmistelusopimuksen tekijä saa pienen korvauksen. Valmistelukorvauksella kattaa useimmiten paikalla käynneistä aiheutuneet matkakulut – onneksi luonnonystävän varsinainen korvaus tuleekin luonnolle ja tuleville sukupolville tehdystä hyvästä työstä!

Keski-Suomessa valmistelusopimuksia on tehty tällä hetkellä kuusi. Näistä puolet on tähän mennessä johtanut positiiviseen lopputulokseen, eli kohteen suojelun. Loppujen osalta pitkä ja monivaiheinen prosessi on vielä kesken. Valmisteltujen suojelusopimusalueiden koot vaihtelevat kolmen ja kahdenkymmenen hehtaarin välillä. Peräti neljä on yli kymmenhehtaarisia, eli keskimääräistä suurempia. Laadultaankin pääosa kohteista on todellista ykkösluokkaa.

METSO-suojelussa maanomistajan haltuun jäävä yksityismaan suojelualue on selvästi suosituin vaihtoehto. Harvempi haluaa myydä koko alueen pois. Yksityismaan suojelualueella omistaja voi myös räätälöidä suojelumääräykset itselleen sopiviksi. Esimerkiksi metsästys voi yksityismaan suojelualueella joko jatkua entisellään tai sen voi kieltää kokonaan.

Maanomistajalle maksetaan yksityismaan suojelualueen tapauksessa täysi puuston hinta. Toisin kuin puukaupassa hinta on kuitenkin verotonta tuloa ja siksi yleensä selvästi suurempi kuin puukauppahinta. Lisäetuna on, että hakkuun jälkeiset uudistuskustannukset, taimikon perkuun kulut ja vastaavat menoerät jäävät väliin. Kaiken lisäksi alueen käyttö esimerkiksi marjastuksessa, metsästyksessä tai vaikka kuukkeli-retkikohteena voi jatkua entisellään.

Vaikka suojelusopimuksen valmistelusta ei maanomistajaa auttavalle luonnonsuojelijalle taloudellisesti olekaan hyötyä, on suojelutulos erittäin palkitseva. Kun yhdessä on tutkittu maastoa, kirjoiteltu sopimuspapereita ja kyselty ELY-keskuksesta, että missä ihmeessä paperit viipyvät, saa suojelualueen syntyminen lopulta hymyn suupieliin kaikilla. Luontoarvoiltaan huippukohteen saattaminen pysyvästi säilyväksi aiheuttaa lähes euforista iloa; minä sain sen aikaan – pyörii ajatuksissa ja suojelualueella tulee varmasti poikettua myöhemminkin.

Tämä keski-suomalainen metsä suojeltiin SLL:n avustuksella METSO-ohjelmassa. Kuva: Ari Aalto

Suojeluhalua löytyy vaikka metsäyhtiön ostomiestä kiukuttaa

Esimerkki onnistuneesta prosessista erään maaseutupitäjän syrjäkylältä, josta sain kuukkelihankkeen lehtihaastattelun pohjalta isännältä soiton perjantai-iltana. Viikon ainoa teoriassakaan mahdollinen maastopäivä sattui olemaan lauantai. Niinpä iltayöstä printattiin sopimuspapereita, etsittiin karttoja yms. ja seuraavana aamuna ani varhain lähdimme toisen metsäasioihin perehtyneen kaverin kanssa paikanpäälle. Lauantaista tulikin oikea superlauantai. Metsä sijaitsi kiinni vanhojenmetsien suojelualueessa, oli ennestään tunnettua kuukkelireviiriä ja kerrassaan upea runsaslahopuustoinen reilun kymmenen hehtaarin kohde.

Isäntä taas oli vanha kuukkelin ystävä. Hän ikävöi aiemmin jopa kymmenen linnun laumoina metsurin nuotiotulille tulleita kuukkeleita. Ei ollut vuosiin nähnyt yhtäkään ja oli innoissaan kun tiesimme kohteella olleen edellisenä talvena ainakin yhden yksilön. Isäntä mietti jo, että ”mitäs jos se kuukkeli on jäänyt yksin? Pitääkö sille hakea Kuusamosta kaveri, että saadaan laji säilymään alueella nyt kun siitä tulee suojelualuekin”. Ja jatkoa seurasi.

Paluumatkalla katselin toisen suojelualueen reunaan rajoittuvaa vanhaa metsää ja pohdin ääneen, että tuossa olisi myös kuukkelia ajatellen sopivassa paikassa hyvän näköinen kohde. Isäntä siihen: ”se on velipojan palstalla, eiköhän me suojella sekin”. Ja niin mentiin velipojan puheille. Ja sieltä muutaman kahvikupin jälkeen taas kiireesti ennen hämärän tuloa metsään… Kohde täytti kirkkaasti METSO-kriteerit, metsäsuunnitelmasta saatiin kuviokartat ja puustotiedot ja ei kun nimi valmistelusopimukseen. 20 hehtaaria lisää suojelualuetta vanhan aiemman palan kylkeen! Kerrassaan mahtava fiilis!

Tällä hetkellä alkuperäinen kartoittamamme kohde on jo valmis suojelualue. Yllätyksenä tulleen toisen kohteen osalta suojelu on yhä kesken, mutta todennäköisesti se jossakin vaiheessa lopulta onnistuu. Kaiken huippuna on, että nyt kolmaskin veljeksistä teki valmistelusopimuksen, eli taas on noin 12 hehtaarin kohde odottamassa tarjousta ja sen jälkeen mietittävänä, että kelpaako tarjottu hinta. Saa nähdä tuleeko alueelle näistä valmistelusopimuksista yhteensä jo yli 40 hehtaarin suojelualueverkosto. Sellaisella olisi jo todellista merkitystä lajistonsuojelunkin kannalta.

Huvittava joskin myös valitettava yksityiskohta tuli samalla ilmi. Metsäyhtiön ostomies oli käynyt useitakin kertoja talossa, tarjonnut itsepintaisesti avohakkuuta ja nopeasti, ja sanonut suojelusta, mm. että ”ei sellaista pidä tehdä”. Ja kun isäntä oli sanonut, että hän haluaa jättää osan metsistään luonnonelukoille, eikä pilata sitä näillä nykyajan metsänhoitohömpötyksillä, oli ostomies vetänyt herneet nenään. Että vielä on METSO-opastuksessa maakunnissa oppimista.

Mutta mahtavaa, että tuollaisia isäntiä vielä löytyy! Isäntä on vilpittömän huolissaan kuukkelista ja muista eläimistä. Sanoi jopa kokevansa huonoa omaatuntoa, ”kun koko kunnan metsät ovat näin vähissä”. ”On viimeinen hetki säilyttää edes jotakin”. Jos tällaisia isäntiä olisi enemmän, niin luonnon lisäksi ihmisetkin voisivat paremmin.

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja ja Kuukkeli metsäluonnon suojelun monipuolistajana -yhteistoimintaverkoston koordinaattori