Biotalous-battle

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Metsämessujen yhteydessä 6.11.2015 järjestetyn ”biotalous-battlen” keskeinen väittämä kuului: ”Metsäluonto kestää suunnitellun 15 miljoonan kuution lisäyksen talousmetsien hakkuissa.” Kaksi joukkuetta väitteli aiheesta. Kyllä kestää -joukkueen muodostivat puuntuotoksen professori Kari Mielikäinen, UPM:n yhteiskuntavastuujohtaja Petri Heinonen ja MTK:n ympäristöasiantuntija Markus Nissinen. Ei kestä -joukkuetta edustivat Jyväskylän yliopiston ekologian professorit Janne Kotiaho ja Mikko Mönkkönen sekä ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta. Väittelyä tuomaroi Metsäyhdistyksen viestinnän suunnittelija Hannes Mäntyranta.

Lukijat voinevat kuvitella jo etukäteen kummankin puolen argumenttien pääsisällön: yliopistotutkijat olivat huolissaan tehometsätalouden aiheuttamasta monimuotoisuuden hupenemisesta, kansankielellä voisi kai puhua luonnon köyhtymisestä (itse puhuisin myös metsäsuhteemme yksitoikkoistumisesta). He huomauttivat, ettei ole järkevää tai kestävää paisuttaa hakkuita ”lyhytkiertoisen vessapaperiteollisuuden” tarpeisiin, jota biotalous, os. sellunkeitto, tulisi enimmäkseen olemaan. Talouden ja teollisuuden etumiehet kokivat, ettei oikeastaan ole mitään ekologista ongelmaa, korkeintaan näkemyseroja, ja hakkuita voitaisiin lisätä vieläkin enemmän. Vaikka asetelma ja moni argumentti oli ennalta arvattavissa, väittely oli silti kiintoisa, koska moni merkitys paljastui siinä melkein kuin itsestään.

Kuinka talousmetsästä tehdään luonnollisempi kuin luonnonmetsästä

leimikkolapsi
Tunnelmakuva metsämessuilta.

Oikeastaan biotalous-battle muistutti ilmastonmuutosdebatteja kymmenen vuotta sitten. Vielä silloin ns. denialisteilla (eli kieltäjillä, usein teollisuuden eturyhmien edustajilla) oli tapana kyseenalaistaa ihmisen aiheuttama ilmaston lämpeneminen väittämällä tutkimusmittareita ja -metodeja humpuukiksi. Professori Mielikäinen, joka nimitti itseään ”menneisyyden mieheksi”, huvitti yleisöä heiluttelemalla käsiään ja kutsumalla metsäekologian tutkimustuloksia ”hihastaravistelluiksi mielipiteiksi”. Varsin kiintoisaa onkin, miten pontevasti metsätalousihmiset ovat lähteneet mukaan nimenomaan ekologiadebattiin. Heillä on taloudellis-poliittinen ylivalta ja vaikutusvalta Suomessa, kaikki kanavat käytössä lobata, rahoittaa ja säätää, mutta silti ikään kuin eettinen alastatus.

Tarvitaan siis oikeuttamisen puhetapoja ja puolustushyökkäystä, on tartuttava samoihin aseisiin: numeroihin ja käsitteisiin, alettava kääntää niitä omaksi eduksi. Numero- ja tilastovyörytys (ilman että valotetaan niiden koko kuvaa, vertauskohtia, laskentamenetelmiä jne.) on keskeinen keino saada kuulijan pää pyörälle, esittää faktoja ja alistaa maailma talouspuheelle. ”Koska numerot”, muuta selitystä ei tarvitakaan. Näin tuntuivat erityisesti Mielikäinen & Heinonen ajattelevan tykittäessään kuutioita, prosentteja ja hehtaareita sarjatulella.

Toisekseen tarvitaan käsitteiden ja arvopuheen haltuunottoa, jossa sanojen aiemmat merkitykset pyritään löyhentämään ja muuttamaan itselle sopiviksi. Muiden mukana UPM ja MTK palkkaavat ”vastuujohtajia” ja ”ympäristöpäälliköitä”, jotka kiertävät valistamassa, kuinka talousmetsissä onkin eniten luontoarvoja, puunkasvu on ylin luontoarvo, metsä surkastuu ilman ihmiskäden ja koneen antamaa hoitoa ja talousmetsä on itse asiassa luonnollisempi kuin luonnontilainen metsä. Silmän- tai paremminkin mielenkääntötemppu toimii kuulijaan, vaikkapa sijoittajaan, kuluttajaan tai metsänomistajaan, joka pelkää olevansa jotenkin epäekologinen tai mikä pahinta: epäeettinen, moraalisesti kyseenalainen. Puheessa etiikasta ja yhteiskuntavastuusta ihmisille yritetään sanoa, että meidän yritystoimintamme perustuu ”hyvän tekemiseen”, ja sinäkin kuluttajana tai sijoittajana olet hyväntekijä, mikäli jaat meidän arvomme.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Vaikka Kyllä kestää -joukkue pyrki kiertämään ja mitätöimään koko metsäekologisen ongelman, Ei kestä -joukkueen puheenjohtaja Janne Kotiaho esitti kolme isoa metsäpoliittista keinokokonaisuutta, tiivistäen: 1. maankäyttösuunnittelu kestäväksi, 2. velvoittavat kompensaatiot, esimerkiksi haittaverotyyppinen, 3. metsätuotteiden jalostusasteen nosto, enemmän rahaa vähemmällä raaka-aineella ja pois bulkkituotannosta, johon biotalouskin tuntuu sortuvan.

Kyllä kestää -puolen pj. Mielikäinen torjui nämä ehdotukset luettelemalla koko joukon metsätaloudesta tuttuja iskusanoja: täsmäsuojelu; puu kasvaa nopeammin kuin ehditään hakata; metsänviljely istutustaimineen lisää geneettistä monimuotoisuutta, paikallismetsät ovat siis geneettisesti köyhempiä (tässä professorilta sekosivat taas metsän ja yhden puulajin monimuotoisuus). Hehkuttaessaan täsmäsuojelua UPM-Heinonen yritti kiertää ekologian alkeet eliöiden tarvitsemasta tilasta siirtyä ja laajentua uusille alueille: ”Lehtolajeille ei ole mitään iloa ympäröivästä suojellusta kangasmetsästä.” Samalla logiikalla voisi kysyä, onko minulle mitään ”iloa” (väistämätöntä tarvetta) UPM:n touhuista? Onko tällainen järkevää argumentointia? Puhutaan paljon kuvainnollisesta ”talouspuheen rutosta” tai ”markkinaistumisen loisesta”, joka nakertaa ihmisen empatiakykyä ja mielikuvitusta, ihmisyyden henkistä puolta; ihmissuhteet, terveys, luonto, taide – kaikki muuttuvat ostamisen ja myymisen, markkina-arvojen alaisiksi. Olisiko esimerkiksi Heinonen siis vielä pelastettavissa: auttaisiko tehokas ympäristökasvatus ennallistamaan hänen mielensä? Alkaisiko hän toipua, jos viettäisi vuoden vanhassa metsässä seuraten kuukkelin touhuja?

Kuinka havaita ja ymmärtää hidas muutos?

freimiMielestäni väittelyn ehkä tärkeimmän huomion esitti professori Ollikainen: Monimuotoisuus tuhoutuu huomaamatta ja pienin keinoin, vaikka vastapuoli sanoo, että nämä metsätalousvaikutukset ovat niin pieniä, ettei niillä ole merkitystä. Todellakin, kun kuuntelee itseään vanhempien ihmisten juttelua eri puolilla maata, sama kuvio toistuu kertomuksissa: ennen oli metsässä sitä ja tätä, nyt ei enää ole. Tietyt linnut ovat hävinneet, lapsuuden purot ja lähteet on kaivettu pois, salot ovat pirstoutuneet, hillasoita ei enää ole, autolla pääsee joka paikkaan, rannat on rakennettu. Voiko tällaisiin tavallisen ihmisen havaintoihin luottaa? Niitä ei kerrota mitenkään vihaisina, vaan haikeina ja ikään kuin pakkoon mukautuen. Ei haluta osoittaa ketään, koska maalla ihmissuhteet ovat kietoutuneet luonnonvaroihin hyvin konkreettisesti. Nämä ”arkikokemukset” paljastavat hyvin Ollikaisen kuvaaman kehityskulun: ”huomaamatta, pienin keinoin”. Nakerretaan sieltä täältä, ja yhtenä päivänä havahdutaan, kuinka asia on muuttunut kokonaan.

Molemmissa joukkueissa oli argumentoimaan tottuneita puhujia, yksittäisistä heitoista eniten mieleen jääneitä olivat mm. Kotiahon vertaus ”Ajatella, jos ihmiskunnalta vietäisiin 95% resursseista pois, mitä populaatiolle tapahtuisi?” Myös Nissisen ”Lisää pöhinää nuoriin metsiin!” ja muut nuorisokieliset sutkautukset huvittivat. Mielikäisen ravistelu-performanssin lisäksi kulmakarvani kohosivat, kun Petri Heinonen väitti, ettei hallitus-kepu voi huijata metsänomistajia, koska sehän olisi heille huonoa politiikkaa!

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Lopuksi puhe kääntyi siihen, kuinka löydetään metsätalousmalli, joka minimoisi riskit ja haitat ja samalla maksimoisi hyödyt. Mielikäinen valitti, ettei monimuotoisuuden parantamiseksi ole ”mitään uusia keinoja”. Hän ei tainnut kuunnella Kotiahon ratkaisuehdotuksia alussa? Ennallistaminen, kompensaatio, jalostusarvo jne. eivät ehkä ole juuri eilen keksittyjä keinoja, mutta miksi pussillinen uusia olisi parempi kuin vanhat ja toimiviksi osoittautuneet, sen verran kuin niitä on voitu käyttää? Ehkä veron sijasta toimivampi saattaisi olla suojelukannustin koko tuotantoketjulle metsänomistajista teollisuuteen ja jalostajiin (kuten METSO-ohjelma oli kunnes hallitus leikkasi sen rahoituksen). Raha toimii parhaiten, sekä keppinä että porkkanana. (Battlessa ei asiaa sivuttu, mutta järkevintä lienee olisi aloittaa Metsähallituksesta sekä UPM:n kaltaisista suurmaanomistajista, saataisiin suurempia rauhoitettuja pinta-aloja uhattujen populaatioiden toipua ja laajentua, kuin yksityisomistajien maatilkuilla. Vaikka esteettisessä mielessä olisi mukavaa, että suojeltuja, tunnelmallisia, metsännäköisiä metsiä olisi moniaalla.)

Jäin väittelyn jälkeen miettimään, kuinka ihmisten ”inhimillinen ja henkinen jalostusarvo” saataisiin siinä mielessä korkeammaksi, että osattaisiin luoda ja ihastella muitakin työpaikkoja ja yritysmuotoja kuin yksipuolisen metsäteollisuuden massatuotanto alihankkijoineen? Tukisin verovaroilla mieluusti taitavaa puurakentajaa, metsämatkailuyrittäjää tai kuusesta lääkkeitä jalostavaa tutkijaa, ne tuovat puulle ”lisäarvoa” ja kunnioittavat sitä hienona materiaalina, suojelu voisi puolestaan tuoda monella metsälle lisää ekologista tai esteettistä arvoa. (Kuten huomata saattaa, talous- ja arvopuhetta en pysty minäkään kokonaan välttämään.) Jos Mielikäinen & co toivovat ”uusia” suojeluideoita, saanko minäkin toivoa metsätaloudelta ja -teollisuudelta uusia tuote- ja työpaikkaideoita, jotka ovat sekä ekologisesti että inhimillisesti kestävämpiä?

Keskustelu biotaloudesta jatkuu myös Debattibaarissa.

Kirjoittaja on metsäpuheen ja -merkitysten tarkkailija.

Tunnelmakuva Metsämessuilta.
Tunnelmakuva Metsämessuilta.

Taajamametsien hallinta tarvitsee tietoa ja demokratiaa

Teksti: Riku Rinnekangas

Anni-Maaria Leppäsen kirjoituksessaan (Metsäblogi 12.5.2015) esille nostama asukasnäkökulma on tärkeä taajamametsiin liittyvien kamppailujen ymmärtämiseksi.

Suomen luonnonsuojeluliiton Kouvolan paikallisyhdistyksellä oli toukokuun puolivälissä taajamametsätilaisuus, jossa olivat keskustelemassa mm. Kouvolan kaupungin nykyinen sekä entinen taajamametsistä vastaava virkamies. Kuulijoita oli kourallinen.

Ilta vahvisti aiempia havaintojani siitä, millä perusteilla Kouvolan taajamametsiä hoidetaan. Sitä määrittää asukkaiden enemmistön mielipide sekä ammattilaisten metsänhoitoon ja metsätalouteen perustuvat käsitykset. Enemmistön mielipiteestä ei tosin ole selvää näyttöä. Esimerkiksi kyseisessä tilaisuudessa metsäammattilaisten ohella ei ollut varsinaisesti ketään muita, jotka olisi tätä enemmistöä edustaneet.

Kun asukkaiden enemmistön ja metsäammattilaisten käsityksiä leimaa vanhakantainen metsätalousajattelu, metsien ekologista ulottuvuutta ei ymmärretä tai edes haluta ymmärtää. Parhaimmillaankin se ymmärretään vajaasti. Tällöin taajamametsien ekologian huomiointi edellyttää asian jatkuvaa esilletuontia niiden toimesta, jotka ymmärtävät taajamametsät luontona, eivätkä ihmiselle hoitovelvoitteita asettavana rasitteena.

Hakkuita, kuten hakkuutarpeita ja -menetelmiä, kohdevalintoja, aikatauluja, jne. voidaan perustella tilanteen mukaan joko populistisilla tai asiantuntijaperusteilla. Näitä perusteluja esittää taajamametsistä vastaava virkamies, joka käyttää toimeenpanovaltaansa mm. tilaamalla metsäsuunnitelmat, muotoilemalla asukaskyselyjen kysymykset, käsittelemällä vastausaineiston, tiedottamalla hakkuista, kuulemalla asukkaita, ohjeistamalla korjuuhenkilöstön jne.

Enemmistö Kouvolan ja uskoakseni koko Suomen asukkaista hyväksyy kehäselityksen taajamametsien käsittelylle: taajamametsiä täytyy hoitaa, koska metsiä yleensä täytyy hoitaa. Näin taajamametsiin kajoaminen voidaan aina oikeuttaa demokratian mukaisena.

Anni-Maaria Leppänen peräänkuuluttaa asukkaiden näkemyksen huomioimista siinä, miten metsiä tulee käsitellä. Tämä on perusteltua kansalaisyhteiskunnan nimissä, mutta se ei tuota varmaa lopputulosta taajamametsien ekologian kannalta. Jos enemmistö on välinpitämättömiä, jotka myötäilevät muutamia äänekkäitä hakkuuintoilijoita, demokratia ja siten oikeus toteutuu.

Tilannekohtaisesti voi tietysti käydä niin, että äänekäs vähemmistö tai jopa asukkaiden enemmistö vaatii tietyn metsän säilyttämistä. Taajamametsistä päättävä virkamies voi silloinkin nojata asiantuntijuuteensa, auktoriteettiinsa tai asemaansa hallintokoneistossa ja torjua vaatimukset.

Taajamametsien hallinnasta vallitseekin usein jatkuva epäselvyys. Vaikka on olemassa kaavat ja hoitosuunnitelmat, metsien kohtalo ratkaistaan helposti tapauskohtaisesti. Kamppailu taajamametsistä on siksi pysyvä olotila. Oman ulottuvuutensa siihen luo julkisuus, perinteinen media sekä sosiaalinen media.

Leppäsen blogitekstissään mainitseman Sipilä et al.in peräänkuuluttama asukkaiden valta lähiympäristöönsä toteutuu ainakin Kouvolassa, kun on kyse siitä, että asukkaat haluavat kaupungin kaatavan esimerkiksi pihoja varjostavia puita. Kaupungin metsäammattilainen kuuntelee asukkaita rajatusti. Puita voidaan tapauskohtaisesti myös säästää ja hakkuista jopa kokonaan pidättäytyä, mutta metsäammattilainen oikeuttaa toimintansa viime kädessä suomalaiseen kulttuuriin syvärakenteeseen iskostuneen ”metsää täytyy hoitaa” -periaatteen kautta. Suojelu ja säästäminen ovat poikkeus säännöstä.

Jotta taajamametsien ympärillä vallitseva kamppailu vähenisi, tulisi puhua taajamamesien hyötyjen (kuten. maisema, virkistys, terveys, ekologia) ohella myös siitä, millaisen tiedon varassa niiden käytöstä päätetään ja millainen tuo päätösprosessi on. Toki jos henkilö ei edes ymmärrä eroa taajamametsän ja talousmetsän välillä, lähtökohta keskustelulle on hankala.

Onkin todellinen viidakko yrittää osoittaa metsäammattilaisille, kuntapäättäjille tai henkistä 50-lukua elävälle asukkaalle kuinka taajamametsien hallinnassa tarvitaan sekä demokratiaa että tietoa. Kumpikaan ei yksin riitä.

Kirjoittaja on Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin toiminnanjohtaja.

Kaupunkimetsiin kätkeytyy merkitystietoa – mitä se on ja mihin sitä tarvitaan?

Teksti ja kuva: Anni-Maaria Leppänen

Meissä kaikissa piilee valtava määrä tietoa omasta arjen elinpiiristämme. Elämämme aikana kertyneiden kokemustemme johdosta tiedämme esimerkiksi, mitä oma koti, piha tai lähimetsä meille merkitsee. Onko tällaisella merkitystiedolla sitten jotain väliä? Pitäisikö sitä kenties kerätä ja tallentaa entistäkin enemmän ja monipuolisemmin? Entäpä miten tällaista tietoa sitten tulisi käsitellä osana päätöksentekoa ja kaupunkisuunnittelua?

Kirjoitan parhaillaan kulttuurimaantieteen opinnäytetyötäni siitä, mitä Meri-Rastilan metsä merkitsee asukkaille, jotka käyttävät kyseistä metsää arjessaan. Tutkimusaineistoni koostuu siis niistä kokemuksista, muistoista ja kertomuksista, joita nämä asukkaat liittävät omaan lähimetsäänsä eli tässä tapauksessa Meri-Rastilan metsään. Lähimetsän merkitysten selvittämisen ohella olen törmännyt kiinnostaviin tutkimuksiin, joissa pohditaan kokemuspohjaisen merkitystiedon asemaa ja tärkeyttä osana päätöksentekoa ja kaupunkisuunnittelua.

Kalliometsämaisema kelopuineen voi ihastuttaa lähimetsässä liikkujaa ja nostaa mieleen muistot Lapin eräretkekistä.
Kalliometsämaisema kelopuineen voi ihastuttaa lähimetsässä liikkujaa ja nostaa mieleen muistot Lapin eräretkekistä.

Pyysin Meri-Rastilan asukkaita kertomaan minulle, mitä heidän lähimetsänsä heille merkitsee. Nimitän tätä asukkailta keräämääni informaatiota merkitystiedoksi, mutta sitä voisi yhtä hyvin kutsua myös paikallistiedoksi, josta puhuvat tutkijat Veikko Anttonen ja Riku Rinnekangas artikkelissaan ”Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa”. He kertovat kahdesta metsätiedon lajista, asiantuntijatiedosta ja paikallistiedosta, sekä näiden kahden välisestä suhteesta. Tutkijoiden mukaan paikallinen arjen metsätiedon muodostuminen ei edellytä erityistä teoriaa ja koulutusta, vaan se syntyy vähitellen käytännön ja kokemuksen kautta metsää käyttävien ihmisten (heidän tutkimustapauksessaan metsänomistajien) arjessa. Asiantuntijatieto taas rakennetaan koulutuksella, ja se perustuu teoriaperusteiseen ja tieteellisten menetelmin tuotettuun ymmärrykseen metsästä.

Nämä metsätiedon lajit syntyvät siis hyvin erilaisista lähtökohdista käsin, ja yleensä niitä myös käyttävät toisistaan erillään olevat tahot. Esimerkiksi tutkijat, päätöksentekijät ja viranomaiset tukeutuvat yleensä asiantuntijatietoon, kun taas metsänomistajien ja kaupunkimetsiä käyttävien asukkaiden metsätieto pohjautuu ennemminkin heidän omaan kokemukseensa metsän käytöstä.

Paikallistiedon suhdetta asiantuntijatietoon etenkin suunnittelun ja päätöksenteon näkökulmasta ovat tutkineet Maija Sipilä, Pia Bäcklund ja Liisa Tyrväinen. Heidän artikkelissaan ”Vaikuttamisen rajoilla – onko koetulla luonnolla sijaa kaupungin suunnittelussa ja päätöksenteossa?” tutkijat kutsuvat paikallistietoa luonnon kokemukselliseksi ulottuvuudeksi, joka muodostuu ihmisten kokemuksista ja arvostuksista. Se on siis ihmisten paikkoihin liittämää merkitystietoa, josta myös minun tutkimusaineistoni koostuu.

Kiinnostavaa artikkelissa on etenkin pohdinta siitä, millaisin edellytyksin kaupunkiluontoon liitetyt kokemukset ja arvostukset voisivat olla päätöksenteossa tasaveroista tietoa teknis-taloudellisen ja ekologisen luontotiedon (ns. asiantuntijatiedon) rinnalla. Tasaveroisuudella tutkijat tarkoittavat sitä, että asukkailta kerättävä informaatio pitäisi nähdä myös tietona eli yhtä pätevänä ja tarpeellisena informaationa kuin luontoa koskeva asiantuntijatieto (esim. tieto alueiden vesitaloudesta, maaperäoloista ja lajistosta tai rakentamisen, kunnallistekniikan ja luonnonhoidon kustannuksista).

Olen samaa mieltä tutkijoiden kanssa kokemuksista ja arvostuksista koostuvan paikallistiedon tasaveroisuuden vaatimuksesta, sillä arkiympäristöämme eivät muodosta pelkästään fyysiset tilat vaan nimenomaan koetut paikat, jotka syntyvät ajan saatossa ihmisten paikoille antamien merkitysten kautta ja ovat tärkeä osa arkea. Kaupunkien lähimetsätkin ovat niitä arjessaan käyttäville asukkaille merkityksellisiä paikkoja ja merkitystiedon lähteitä ovat näin ollen itse asukkaat.

Merkitystiedosta siis ollaan tietoisia ja sen keräämiseksi on kehitetty ja käytetty erilaisia menetelmiä. Lisäpohdintaa herättävät kysymykset, ovatko asukkaat tyytyväisiä näihin osallistumisen menetelmiin. Kokevatko he, että heidän äänensä todella tulee kuuluville päätöksenteossa ja suunnittelussa eikä jää pelkäksi mielipiteeksi asiantuntijatiedon jalkoihin?

On selvää, että kaupunkia ja kaupunkimetsiä pystytään suunnittelemaan teknisestä, taloudellisesta ja nykyään osin ekologisestakin näkökulmasta mainiosti pelkän asiantuntijatiedon varassa. Kuitenkaan ilman kattavaa merkitystiedon keräämistä ja sen tunnustamista tasaveroiseksi tiedoksi asiantuntijatiedon rinnalla ei pystytä suunnittelemaan oikeudenmukaista kaupunkia, jossa asukkaiden ääni on yhtä merkittävä tietolähde muiden tietolähteiden joukossa. Sipilä, Bäcklund ja Tyrväinen toteavatkin artikkelinsa lopussa, että asukkailla pitäisi olla auktoriteettiasema oman elinympäristönsä suunnittelussa, sillä luontoalueiden saavutettavuudella ja niiden laadulla on vaikutuksia ihmisten psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Suunnittelussa on siis kyse ihmisten elämään perustavanlaatuisesti vaikuttavista päätöksistä. Se, mihin tietoon päätöksenteko suunnittelun eri tasoilla pohjautuu, ei näin ollen olekaan aivan merkityksetöntä.

Lähteet:

  • Anttonen, V. & R., Rinnekangas 2006. Arjen metsäajattelusta asiantuntijatietoon – Myyttinen metsä suomalaisuuden kerronnassa. Teoksessa: Vehkamäki, Seppo (toim.). Metsät ja hyvä elämä – monitieteinen tutkimusraportti. Metsäkustannus Oy.
  • Sipilä, M., Bäcklund, P. & L., Tyrväinen 2009. Vaikuttamisen rajoilla – onko koetulla luonnolla sijaa kaupungin suunnittelussa ja päätöksenteossa? Alue ja ympäristö, 38(1): 39-50.

Kirjoittaja opiskelee kulttuurimaantiedettä Helsingin yliopistossa ja tekee gradua liittyen kaupunkimetsien merkityksiin.

Retkellä hakkuiden uhkaamissa Pesiöjärven saarissa

Teksti: Hanna Jauhiainen
Kuvat: Luonto-Liiton metsäryhmä

Vietimme viikonlopun Pesiöjärven maisemissa Suomussalmella helmikuun lopussa 2015. Suksi luisti ja saarten vanhojen metsien katveessa mieli tahtoi virittyä hiihtolomatunnelmiin, mutta retkellämme oli myös tarkoitus. Järven saaria uhkaavat nimittäin Metsähallituksen hakkuut, jotka voivat alkaa hetkenä minä hyvänsä.

Aamuauringon valo pilkottaa pilvien lomasta Honkasaaren takana.
Aamuauringon valo pilkottaa pilvien lomasta Honkasaaren takana.

Leuto sää tuo saarille ehkä hiukan lisäaikaa: jäätie ei vielä kanna rekkaa eikä se näillä keleillä vahvistu. Metsähallitus on kuitenkin uhonnut tuovansa puut saarista vaikka traktorilla jollei jäätietä saada kantamaan rekkaa. Toistaiseksi hakkuut eivät ole alkaneet. Kävimme paikalla protestoimassa tulevia hakkuita, tarkkailemassa tilannetta ja tutustumassa alueen luonnonarvoihin.

Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.
Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.
Kansallisomaisuusbandis
Luonto-Liiton metsäryhmä protestoi metsähallituksen suunnittelemia hakkuita Kumpusaareen johtavan jäätien päässä.

 

Saaret on merkitty maakuntakaavassa virkistysalueiksi. Hakkuut heikentäisivät saarten virkistysarvoja väistämättä, minkä myös Kainuun ELY-keskus on todennut muistiossaan. Ajourat ja hakkuun jäljet tulisivat näkymään saarten luonnossa vielä pitkään. Hakkuut vaikuttaisivat negatiivisesti myös maisemaan. Alueen matkailuyrittäjät tuskin ilahtuisivat maisema-arvojen heikentymisestä, sillä Kainuun matkailun tärkein vetonaula on luonto. Hakkuut ovatkin herättäneet vastustusta paikallisten keskuudessa.

Honkasaaren rannalla on virkistytty nuotion äärellä.
Honkasaaren rannalla on virkistytty nuotion äärellä.

Saarten luonto on monipuolista ja vaihtelevaa. Honka- ja Kutusaari ovat puustoltaan mäntyvaltaisia, kun taas Lehto- ja Kumpusaaressa on enemmän kuusivaltaista iäkästä sekametsää. Saarilta löytyi useita vanhan metsän ilmentäjälajeja, joista silmälläpidettäviä oli kolme (korpiluppo, kanadanluppo ja hentoneulajäkälä) sekä vaarantuneeksi luokiteltu aarninappu, joka elää vanhojen kuusten kuorella.

Lajiston tonkimista. Tältä kuusivanhukselta löytyi aarninappu.
Lajiston tonkimista. Tältä kuusivanhukselta löytyi aarninappu.
Kumpusaaren korpiluppokuusikkoa.
Kumpusaaren korpiluppokuusikkoa.

Lisäksi Lehtosaaressa epäillään esiintyvän liito-oravaa. ELY-keskus on kieltäny hakkuut Lehtosaaressa ennen kunnollisen liito-oravaselvityksen tekemistä. Tähän vuodenaikaan luotettavan liito-oravaselvityksen tekeminen on mahdotonta. Metsähallitus aikoo yhä kuitenkin hakata muissa saarissa. Paha vain, että jäätie kulkee ensin Lehtosaareen ja sen kautta muihin saariin. Tielinja on merkitty kulkemaan suoraan Lehtosaaren läpi.

Lehtosaaren monimuotoista metsää. Taka-alalla näkyvä keltainen nauha on tielinjan merkki.
Lehtosaaren monimuotoista metsää. Taka-alalla näkyvä keltainen nauha on tielinjan merkki.
Lehtosaaren metsää.
Lehtosaaren metsää.

Toivon, että vielä monet pääsevät retkeilemään Pesiöjärven rauhaisissa maisemissa siinä tilassa kuin ne ovat nyt. Metsähallituksen maat ovat meidän kaikkien yhteistä omaisuutta ja tällaisten pienten, virkistys- ja luonnonarvoiltaan merkittävien saarten parturoiminen on Metsähallitukselta, omaisuutemme vartijalta, kovin lyhytnäköistä ja piittaamatonta toimintaa.

Lisää aiheesta:

Lähimetsämanifesti

Teksti: Hanna Savisaari

Valta kuntien omistamia lähimetsiä koskevista päätöksistä on annettava niille, joita ne koskevat. Luonto-Liiton Lähimetsät haltuun! -kampanja vaatii aidosti avointa ja osallistavaa päätöksentekoa lähimetsiä koskeviin kysymyksiin.
Lähimetsät ovat meidän virkistäytymisen, liikkumisen ja hiljaa olemisen paikkojamme. Emme suostu luovuttamaan niitä hakkuille tai rakentamiselle.

Lähimetsien itseisarvo luonnon monimuotoisuuden ja ihmisen elämän säilyttäjinä on tunnustettava. Lähimetsiä ei saa kaventaa ja pilkkoa. Niitä ei tule kohdella hyödyntämättömänä tonttimaana tai raaka-ainevarastona rakentamisen ja näköalattoman tehometsätalouden nimissä.

Lähimetsät ovat lähellä taajamia sijaitsevia, helposti saavutettavissa olevia metsäalueita. Niillä on merkitystä paitsi seudun asukkaiden virkistäytymisen paikkoina myös metsälajien elinympäristöinä. Asutuksen puristuksessa pienetkin metsät ovat tärkeitä ulkoilualueita ja vihreitä väyliä suurempien metsäalueiden välillä.

Luonnossa liikkuminen tekee ihmisille hyvää: jo kymmenen minuuttia metsässä alentaa verenpainetta ja vähentää negatiivisia tunteita. Sosiaalinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus vaatii, että metsää on oltava kaikkien ulottuvilla ja saavutettavissa ilman omaa autoa.

Metsät ovat tärkeässä roolissa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä hiilen sitojina. Lisäksi ne puhdistavat ilmaa, toimivat meluesteinä ja suojavyöhykkeinä sekä sitovat sadevesiä. Puolet Suomen uhanalaisista eliölajeista tarvitsee metsää, ja niiden ahdingon syynä on metsätalous.

Vain noin kolmannes kuntien omistamista metsistä on kaavassa merkitty ulkoilu- ja virkistysalueiksi, eivätkä niistäkään kaikki ole turvassa rajuilta maiseman muutoksilta. Kasvavissa kaupungeissa lähimetsiä uhkaa eniten rakentaminen. Kun kaavoittaja hakee vapaita maa-alueita kaupungin mailta, houkutus nakertaa lähimetsien laitoja on suuri. Pienemmissä kunnissa päättäjiä vaivaa vanhakantainen talousmetsäajattelu. Kauempana taajamista sijaitsevia metsiä hoidetaan usein kuin talousmetsää, vaikka ne olisi kaavassa merkitty virkistysalueiksi. Käytännössä viheralueiden pienipiirteinen metsätalous aiheuttaa kunnalle usein enemmän menoja kuin tuloja.

Esimerkkejä uhanalaisista lähimetsistä löytyy lähes kaikista kaupungeista. Virkistysmetsää on suunniteltu tuhansien ihmisten asuinalueeksi esimerkiksi Helsingin Meri-Rastilassa ja Vartiosaaressa asukkaiden vastustuksesta huolimatta. Oulun kaupungin omistama Sanginjoen ulkoilumetsä ei ole turvassa hakkuilta, vaikka paikalliset ovat vaatineet sen suojelua vuosien ajan. Suojassa eivät ole myöskään esimerkiksi Tampereen Kauppi-Niihama, Kuopion Puijo, Jyväskylän Kortepohja, Vaasan Mustikkamaa.

Useimmiten samalla alueella on mahdollista turvata sekä virkistys- että luontoarvot. Silloin metsää ei hoideta puuntuoton nimissä. Hallitun hoitamattomuuden periaate toimisikin hyvin lähimetsissä. Ulkoilureittejä on hyvä rakentaa ja ylläpitää harkitusti niin, että metsä tulisi kaikkien ulottuville. Reittien varrelta on mahdollista kaataa yksittäisiä vaarallisina pidettyjä puita, kunhan ne jätetään metsään maalahopuiksi. Luonnoltaan arvokkaimmat alueet jätetään kokonaan koskemattomiksi ja kulkureittejä ohjataan rajatuille alueille kulumisen välttämiseksi.

Lähimetsien rahassa mittaamattomat arvot on tunnustettava suunnittelussa. Metsiä on suojeltava marjastajille, sienestäjille, ulkoilijoille, seikkailijoille, rauhoittujille ja niille lukemattomille eliölajeille ja elinympäristöille, joista elävä metsä muodostuu. Lähimetsät ovat arvokkaimpia sellaisenaan, metsinä.

Luonto-Liiton Lähimetsät haltuun! -kampanja käynnistyy lauantaina 28. helmikuuta kaavoituksen ja hakkuiden uhkaamissa lähimetsissä seitsemällä paikkakunnalla ympäri maata. Avajaisia vietetään Helsingissä Malminkartanon Kartanonmetsässä, Joensuussa Kanervalan ulkoilumetsässä, Jyväskylässä Laajavuoren Kortemäessä ja Tampereella Kaupin kansanpuiston metsässä. Oulussa hiihdetään Hietasaareen ja Vaasassa retkeillään Vaskiluodossa. Turussa nostetaan malja lähimetsille.

Lähimetsät haltuun! on Luonto-Liiton valtakunnallinen kampanja, jolla nostetaan esiin lähimetsien tärkeyttä luonnon monimuotoisuudelle ja ihmisten hyvinvoinnille sekä kannustetaan ihmisiä viettämään enemmän aikaa metsässä. Kampanjan tavoitteena on edistää kaupunkien ja kuntien omistamien lähimetsien suojelua.

lahimetsat.fi

#lahimetsat

Avoin kirje: Pesiöjärven saarten hakkuuvalmistelut keskeytettävä ja saaret suojeltava

Teksti: Jaakko Junikka – kirjoittaja on biologi, Jyväskylän yliopiston jatko-opiskelija

Tämä kirjoitus on lähetetty 20.2.2015 Metsähallituksen johdolle, maa- ja metsätalousministeriölle ja ympäristöministeriölle. [blogiteksti päivitetty korjattuun versioon 2.3.2015]

Pesiöjärven Honkasaari, johon Metsähallitus suunnittelee rannasta rantaan ulottuvia harvennushakkuita. Kuva: Greenpeace
Pesiöjärven Honkasaari, johon Metsähallitus suunnittelee rannasta rantaan ulottuvia harvennushakkuita. Kuva: Greenpeace

Hyvät päättäjät

Jaan huoleni Metsähallituksen akuutista suunnitelmasta hakata Pesiönjärven saaret. Huoli ei ole pelkästään minun, vaan sen ovat esiin tuoneet muun muassa lukuisat kansalaiset, paikalliset ihmiset, ympäristöjärjestöt ja valtakunnalliset kulttuurijärjestöt Kalevala-seura ja Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS, maakuntakaavan hakkuut kieltävät määräykset sekä ELY-keskuksen ohjeet.

On olemassa erittäin voimakkaat perusteet välittömään hakkuuvalmisteluiden keskeytyksen, ja saarien suojeluun.

Lukuisia saarten suojelua ajavia tahoja vastassa on ilmeisesti ainoastaan yhden virkamiehen, aluepäällikkö Arto Tolosen periaatteellinen halu käyttää virkamiesvaltaansa kansalaisten tahdon vastaiseen ihmiselämän ajassa peruuttamattomaan hävitykseen. Tilanteessa jossa saarten hakkaaminen ei voi olla millään perusteilla järkevää, saati välttämätöntä.

Pesiöjärven saarten arvo on huomattu jo ennenkin. Aiemmassa Kainuun seutukaavassa saaret oli osoitettu suojelualueiksi, perusteina alueen luonnon monipuolisuus, edustava näyte seudun luonnosta sekä alueen luonnonkauneus. Jostain syystä uudessa maakuntakaavassa saaret muutettiin suojelusta vain virkistysalueiksi ”muuttuneiden maankäyttö- ja virkistystavoitteiden takia”.

Maakuntakaavamääräyksen mukaan virkistysalueiden maankäyttöä suunniteltaessa tulee kiinnittää erityisesti huomiota alueen virkistyskäytön kehittämiseen sekä luonnon- ja ympäristöarvojen säilymiseen. Tästä huolimatta Metsähallituksen suunnitelmassa oli laajat saaret tuhoavat avohakkuut, kunnes runsaan palautteen ja jo nyt runsaan lehdistön kiinnostuksen vuoksi hakkuutapoja lievennettiin. Alleviivaisin maakuntakaavamääräyksen sanat kehittäminen ja säilyttäminen. On itsestään selvää, että saarien silmiinpistävät virkistys- ja monimuotoisuusarvot ovat kehittyneet juuri metsätaloustoimien olemattomuuden vuoksi. Minkäänlainen hakkaaminen suurilla metsäkoneilla ei voi tuota suuntaa kehittää, tai säilyttää, ainoastaan huonontaa ja tuhoaa.

Kainuun ELY-keskus on samoilla linjoilla, ja toteaakin muistiossaan 15.1. tarkistetuista hakkuusuunnitelmista mm. että: “Suunnitellut hakkuut tulisivat muuttamaan saarten metsät lähes kokonaisuudessaan hoidetuiksi talousmetsiksi, mikä tulisi valtaosin hävittämään saarten puuston luonnontilaisuuden ja rakenteen ja tätä kautta siihen liittyvät arvot. Se ei ole maakuntakaavan tavoitteen mukaista, kun ottaa huomioon kaavassa mainittu luonnon- ja ympäristöarvojen säilymistavoite.”

Kuitenkin Tolonen väittää Ylen uutisissa itsestään selvästä asiasta päinvastaista: ”…jos lukee kaavaselostusta, niin eivät hakkuut ole ristiriidassa sen kanssa. Tolonen on niin väärässä, että hänen täytyy tietää se itsekin.

Maakuntakaava myös toteaa, että saaret ovat merkittäviä eivät pelkästään paikallisten asukkaiden virkistyksen kannalta, vaan myös luontomatkailun kehittämisen kannalta. Helsingin Sanomien tämän päiväisen artikkelin haastatteleman paikallisen mukaan ranta-asukkaista kukaan ei kannata hakkuita. Lisäksi Luonnonsuojelupiiri kertoo saaneensa suomussalmelaisilta useita pyyntöjä reagoida asiaan.

Hyvä Metsähallituksen pääjohtaja Esa Härmälä. Tiedotteessasi sanot ”Onkin päätettävä, mitä yhteiskunta haluaa Metsähallitukselta”. Tutkimusten mukaan maisema-arvot ja virkistyskäytön edellytykset nähdään tärkeämmiksi kuin esimerkiksi puuntuotannon lisääminen (Suomen metsät ja metsäpolitiikka -tutkimusraportti, Helsingin yliopisto [pdf]). Lisäksi YLE:n nettiuutisessa kerroit tammikuussa, että Metsähallituksella on varaa puuntuotannollisten sekä suojelullisten sekä virkistyksellisten tarpeiden tyydyttämiseen nykyisessä puustotilanteessa. Pyydän ja vaadin, että olet sanojesi mittainen tässä asiassa. Hakkuut eivät palvele yhteiskunnan, paikallisten, luontomatkailun, luonnon, Suomen allekirjoittamien kansainvälisten biodiversiteettisopimusten linjauksia, Metsähallituksen oman ympäristöoppaan linjauksia, eikä varsinkaan Metsähallituksen mainetta ja luotettavuutta kansalaisten silmissä. Ympäristöjärjestöjen asiantuntijoiden, ja omankin biologin ammattitaidon perusteella jo pelkkien alueen saarten metsäkuvien perusteella voin yhtyä luonnonsuojeluasiantuntijoiden kantaan, että saarten metsät täyttävät suurelta osin ei ainoastaan boreaalisen luonnonmetsän kriteeristöt, mutta myös METSO-suojelukriteeristön parhaan suojeluarvon kriteerit kirkkaasti.

Noiden boreaalisten luonnonmetsien sekä METSO-suojelukriteeristön parhaan arvon metsien hakkaamisessa vastoin kansalaisten mielipidettä, maakuntakaavan linjauksia, järjestöjen vetoomuksia, Suomen allekirjoittamien biodiversiteetti sopimusten linjauksia, Metsähallituksen oman ympäristöoppaan linjauksia, yhden virkamiehen päätöksellä ei ole mitään järkeä.

Paikalla on nyt luonnonsuojelijoita banderolleineen. Tapaus muistuttaa suuresti Keuruun Rautovuoren hakkuita, joista Metsähallitus mielenosoituksen myötä joutui perääntymään ja sai valtavasti negatiivista julkisuutta. Silloin ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonenkin twiittasi päätöksen luopua hakkuista olleen oikea. Pesiöjärven saarihakkuiden tapauksessa hakkuista luopumiseen ja saarten luonnonsuojelulailla rauhoittamiseen luonnolle sekä virkistys- ja matkailukäyttöön on vielä paremmat perusteet.

Lisäksi on muistettava, että Metsähallitus jätti suojelematta 2 000 hehtaaria hallitusohjelman velvoittamasta suojelumäärästä. Ja suojelluista 11 000 hehtaarista 40% oli hakkuuaukkoja sekä METSO-suojelukriteeristön mittapuulla suojelukelvottomia alueita. Siis, jätettiin suojelematta se mitä hallitusohjelma tarkoitti ja nyt päinvastoin hakatataan se mitä hallitus velvoitti suojelemaan. Samaan aikaan Metsähallitus hakkaa omia METSO-suojelun parhaita metsiään ja ostaa yksityisiltä huonompia kalliilla tilalle. Ei tämän vaan pitäisi voida näin mennä…

Pyydän tällä julkisella kirjeellä että te, joilla valta ja vastuu on, estätte Pesiöjärven saarten hakkuut. Sen lisäksi tämän törkeän yksittäistapauksen lisäksi vähintä mitä pitäisi tehdä, on suojella hallituksen oman velvoitteen mukaisesti puuttuvat 2000 ha suojelunarvoisia metsiä. Kirjelmä on tarkoitus julkaista myös Luonto-Liiton metsäblogissa.

Kuvia joista ilmenee saarten nykyinen virkistysarvo löytyy täältä. On itsestään selvää, että hakkuut suurilla metsäkoneilla eivät virkistys- ja ympäristöarvoja paranna. Tässä vielä maisemakuva osasta hakkuisiin päätyvistä saarista, josta ilmenee että suunnitelmissa on hakata Suomalaista kansallismaisemaa.

Näihin Pesiöjärven saariin Metsähallitus suunnittelee hakkuita. Kuva: Hannu Huttu
Näihin Pesiöjärven saariin Metsähallitus suunnittelee hakkuita. Kuva: Hannu Huttu

 

Armeijan käytöstä vapautui harvinaislaatuista vanhaa metsää – Metsähallitus avohakkaa välittömästi

Teksti: Lauri Kajander Kuvat: Ari Aalto / SLL – Keurusseudun luonnonystävät ry

***
PÄIVITYS 17.1.2015

Mielenosoitus keskeytti Metsähallituksen vanhan metsän hakkuut Keuruulla

Lue lisää tiedotteesta tästä linkistä!

Mielenosoittajia Metsähallituksen hakkuulla Keuruulla 17.1.2015.
Mielenosoittajia Metsähallituksen hakkuulla Keuruulla 17.1.2015.

***

Metsähallitus panee sileäksi Etelä-Suomessa huippuharvinaista 150 - 220-vuotiasta metsää.
Metsähallitus panee sileäksi Etelä-Suomessa huippuharvinaista 150 – 220-vuotiasta metsää Keuruulla 16.1.2015.

Metsähallituksella on Keuruulla juuri nyt käynnissä alkaneen vuoden törkeimmät luontoarvojen hävityshakkuut. Keuruun lakkautetun varuskunnan alueella liikkuminen vapautui viime vuodenvaihteessa ensimmäistä kertaa sitten 1960-luvun. Suomen luonnonsuojeluliiton kartoittajat tutkivat välittömästi alueen luontoarvoja ja totesivat alueen olevan yksi Keski-Suomen laajimmista ja laadukkaimmista luonnonsuojelullisesti arvokkaista metsistä valtionmailla.

Metsähallitus parturoi metsää, jonka puista osa on kasvanut paikallaan Ranskan suuren vallankumouksen ajoista asti.
Metsähallitus parturoi metsää, jonka puista osa on kasvanut paikallaan Ranskan suuren vallankumouksen ajoista asti. Silloin Suomi oli osa Ruotsin kuningaskuntaa.

Luontotiedot toimitettiin viipymättä Metsähallitukselle tiedoksi ja esitettiin huippuarvokkaan kokonaisuuden suojelemista. Pyynnöt kaikuivat kuuroille korville. Liikkumisrajoitteiden poistamisesta ei mennyt kuin kaksi viikkoa, kun hakkuukoneet olivat jo maastossa. Itse asiassa Metsähallituksella oli niin kova kiire päästä hakkaamaan, että julkisia tietoja hakkuusuunnitelmista ei useista pyynnöistä huolimatta ole kolmessa päivässä vielä ehditty toimittaa luontojärjestöille.

Kun puolustusvoimilla vuosikymmeniä säilynyt vanha metsä päätyy Metsähallituksen haltuun, näky on lohduton.
Kun puolustusvoimilla vuosikymmeniä säilynyt vanha metsä päätyy Metsähallituksen haltuun, näky on lohduton.

Avohakkuuleimikoita on suunniteltu yhteensä noin 50 hehtaaria. Tänään 16.1.2015 on jo ehditty hakata useita hehtaareja metsää, jossa puusto on 150-220 vuotiasta. Tällaisia metsiä ei Suomen eteläpuoliskosta löydy juuri etsimälläkään. Itse asiassa niitä on niin vähän, ettei niiden määrää pystytä edes tilastoimaan luotettavasti valtakunnan metsien inventoinneissa, koska niitä ei osu tutkittaville koealoille. Etelä-Suomen valtionmailla niitä on vielä vähemmän. Metsähallitus ei kuitenkaan valtion metsien hoitajana keksi näille viimeisille luontohelmille muuta käyttöä kuin avohakkuun.

Metsähallitus on suunnitellut avohakkuita noin 30 hehtaarin alalle. Kartassa näkyvät mustalla suunnitellut avohakkuut ja punaisella SLL:n suojeluesityksen alustava rajaus. Rajaus on tehty puuttellisten maastotietojen pohjalta ja on mahdollista, että myös sen ulkopuolella hakkuisiin on menossa suojelullisesti arvokasta metsää. Kokonaisuudessaan suojelurajaus ja maastoraportti löytyvät tämän blogitekstin lopun linkeistä.
Metsähallitus on suunnitellut avohakkuita noin 50 hehtaarin alalle. Kartassa näkyvät mustalla suunnitellut avohakkuut ja punaisella SLL:n suojeluesityksen alustava rajaus. Rajaus on tehty puuttellisten maastotietojen pohjalta ja on mahdollista, että myös sen ulkopuolella hakkuisiin on menossa suojelullisesti arvokasta metsää. Kokonaisuudessaan suojelurajaus ja maastoraportti löytyvät tämän blogitekstin lopun linkeistä.

Tästäkin metsästä hakatut yli 200-vuotiaat puut päätyvät maailman markkinoille FSC-sertifioituun puuhun sekoitettuna ”FSC Mix” -leimalla merkittyjen tuotteiden osana. Nämä tuotteet saavat sisältää varsinaisen FSC-sertifioidun raaka-aineen lisäksi enintään 30 % muuta, ns. kontrolloitua puuta. Systeemin heikkouden takia metsäyhtiöt voivat viherpestä Metsähallituksen harrastaman tietoisen luontoarvojen hävityksen FSC-merkin alla, jonka pitäisi olla tae tuotteen ympäristöystävällisyydestä. Suomalaiset luontojärjestöt ovat mukana kehittämässä FSC-sertifiointia ja eräs turhauttavimmista porsaanrei’istä järjestelmässä on juuri tämä ”kontrolloitu puu”. Mikään vastuullinen metsäyhtiö ei ostaisi näistä hakkuista peräisin olevaa puuta, saati sitten kehtaisi myydä sitä FSC-merkin alla ”kestävästi” tuotettuna. Vuosia kestäneestä yrityksestämme huolimatta metsäteollisuus ei ole toistaiseksi suostunut järjestelmää parantamaan. Lisätietoa FSC:n ”kontrolloidun puun” ongelmista löytyy tästä Greenpeacen raportista: FSC at Risk: Finland (pdf). Itsestään selvää tietenkin on, että Suomessa vallitseva metsäsertifiontijärjestelmän irvikuva PEFC ei näe tällaisissa hakkuissa mitään ongelmaa.

Tänään 16.1. hakkuulla tehdyssä maastokatselmuksessa Metsähallituksen suunnittelupäällikkö Niklas Björkqvist totesi näiden korvaamattomien luontoarvojen avohakkaamisen olevan Metsähallituksen ympäristöoppaan mukaista. Kysymys kuuluu, mitä sellaisella ympäristöoppaalla kukaan tekee?

Pipo on mittakaavana tehtaalle lähtevien 220-vuotiaiden ikimäntyjen vieressä.
Pipo on mittakaavana tehtaalle lähtevien 220-vuotiaiden ikimäntyjen vieressä. Nämäkin jättiläiset kelpaavat metsäteollisuudelle ”kestävänä” markkinoitujen FSC Mix -tuotteiden raaka-aineeksi.

Anna palautetta Metsähallitukselle:

  • pääjohtaja Esa Härmälä: esa.harmala (ät) metsa.fi
  • metsätalouden johtaja Jussi Kumpula: jussi.kumpula (ät) metsa.fi
  • metsätalouden ympäristöpäällikkö Antti Otsamo: antti.otsamo (ät) metsa.fi
  • suunnittelupäällikkö Niklas Björkqvist: niklas.bjorkqvist (ät) metsa.fi
  • palaute (ät) metsa.fi

Lisätietoa:

Suojellaan suot -kampanja käynnistyi

Luonto-Liiton metsäryhmä käynnisti #suojellaansuot -kampanjan.

Suojellaansuot

Emme hyväksy uhanalaisen suoluonnon käyttämistä poliittisena pelinappulana.

Vaadimme, että ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen huolehtii soidensuojelun täydennysohjelman toteutuksesta hallitusohjelmassa sovitulla tavalla, vuosia kestäneen asiantuntijavalmistelun mukaisesti. Jos olet samaa mieltä, sano se ääneen!

Jaa oheista ja Luonto-Liiton Facebook-sivulta löytyvää kuvaa Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa hashtageilla #suojellaansuot #sannigrahnlaasonen #suotsanninvastuulla #soidensuojelu

Twitterissä muista myös @sannigrahn

Voit myös ottaa viikonlopun suoretkellä oman selfien tai muun kuvan ja jakaa napakat terveisesi somessa. Muista #suojellaansuot

Haasta kaverisi mukaan!

Vienan reitti jälleen Metsähallituksen kynsissä

Teksti: Emilia Pippola
Valokuvat: Luonto-Liitto

Metsähallitus ei näytä saavan tarpeekseen Vienan reitin historiallisten ja luonnonsuojelullisten arvojen tuhoamisesta. Viime syksynä sen hampaissa oli Syntisenkangas, ja tänä syksynä Metsähallitus on hakannut Aittokankaan alueella. Lisäksi se on laatimassa hakkuusunnitelmia Vienan reitin päähän Pulkkisenautiolle Museoviraston ja Kainuun Museon vastustavista lausunnoista huolimatta. Lausunnossaan Museovirasto on todennut muun muassa seuraavaa:

”Viiankijärven pohjoispuolella sijaitseva Pulkkisenautionkangas on selvitetyn reitin varrella merkittävin luonnontilaisena säilynyt vanhan metsän alue. Polun alkuperäinen luonne erämaata halkovana kulkutienä on täällä edelleen koettavissa. Hakkuut muuttaisivat olennaisesti polun kokonaisilmettä ja luonnetta. Museovirasto esittääkin, että hakkuista pidättäydytään.”

Tämän viikon torstaina 2.10. Kainuun maakunnan retkeily poikkeaa myös Vienan reitin alueelle keskustelemaan Vienan reitin ja Yli-Vuokin virkistysmetsän tilanteesta. Aiheesta kiinnostuneet ovat tervetulleita osallistumaan tilaisuuteen: kokoontuminen Rautiaisen puromyllyllä 2.10. klo 15 (ks. myllyn sijainti täältä).

Jos haluat vaikuttaa Vienan reitin tulevaisuuteen, niin anna palautetta Metsähallitukselle sähköpostitse: palaute@metsa.fi

Lisäksi huolensa voi ilmaista esimerkiksi maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpolle (petteri.orpo@eduskunta.fi / sihteeri Tiina Sahlberg-Kelly: tiina.sahlberg-kelly@mmm.fi) ja ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasoselle (sanni.grahn-laasonen@eduskunta.fi / sihteeri Kristina Tamminen: kristina.tamminen@ymparisto.fi).

Seuraavissa valokuvissa Aittokankaan alue Metsähallituksen tämänsyksyisten hakkuiden jälkeen:

Vienan reitti, Aittokankaan alue, syksy 2014
Syksyn 2014 hakkuissa Metsähallitus heikensi Vienan reitin kulttuuri- ja luontoarvoja entisestään.
Vienan reitti, Aittokankaan alue, syksy 2014
Historian siipien havina vaimenee hakkuu hakkuulta.
Vienan reitti, Aittokankaan alue, syksy 2014
Monen Aittokankaan vanhan puun tarina päättyi tänä syksynä.
Vienan reitti, Aittokankaan alue, syksy 2014
Elias Lönnrotin ajoista Vienan reitin luonne on muuttunut.

Metsähallitus hakkaa – Nyt Isosaari

Teksti ja kuvat: Leo Stranius (kirjoitus on alun perin julkaistu Leo Straniuksen henkilökohtaisessa blogissa)

Metsähallitus-IsosaariHelsingin kaupunginvaltuusto teki keskiviikkona 3.9.2014 syysretken Isosaareen ja Vallisaareen. Upeita kohteita.

Valitettavasti Isosaaressa vastassa oli irvokas näky.

Metsähallitus oli hakannut saaren keskuskuusikosta useamman hehtaarin arvokasta metsää.

Kaupunginvaltuuston retkellä oli sopivasti mukana myös Metsähallituksen luontopalveluiden henkilöstöä. Heille hakkuut tulivat yhtä suurena yllätyksenä ja järkytyksenä kuin suurelle osalle mukana olleita kaupunginvaltuutettujakin.

Meille luvattiin selvitys tilanteesta. Kyse on todennäköisesti myrskytuhoaluiden luonnonhoidon nimissä tehdyistä hakkuista. Valitettavasti mopo oli vain karannut käsistä.

Metsähallitus-Isosaari-2Isosaaren osalta on surullista, että hakkuita on tehty juuri nyt, kun saaren käyttöä pohditaan aktiivisesti. Menetys Helsingin luonto- ja virkistysarvoille on melkoinen.

Hiljattain Metsähallituksen julkaiseman selvityksen mukaan ”retkeilijä kokee saavansa yhdestä vierailusta kansallispuistoon hyvinvointia keskimäärin 208 euron arvosta. ”

Tämä reissu oli ilman muuta ja kaikesta huolimatta vähintäänkin tuon arvoinen. Kiitos hienosta retkestä valtuutettu Jarmo Niemiselle ja Metsähallituksen luontopalveluiden väelle!

Oma lukunsa koko sopassa on myös Metsähallituksen ylimitoitetut tuottovaatimukset, jotka johtavat luonnon monimuotoisuuden kannalta liian suuriin hakkuisiin.

Metsähallitus-Isosaari-3Kirjoittaja on ympäristöasiantuntija (HM), Luonto-Liiton toiminnanjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu (vihr).