Kerää koko sarja: Helsingin hienoimmat metsät

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Helsingin arvometsiä kartalla
Helsingin arvometsiä kartalla

Jotkut harrastavat matkakohteittensa merkkaamista nuppineulalla (maailman)kartalle. Kun näin Helsingin arvometsät* -kartan, ajattelin tehdä siitä samanlaisen: näkisin missä olen käynyt ja minne voisin mennä seuraavaksi. (Laitoin neulat ensin niihin vihreisiin suojeluesityskohteisiin, joissa olen käynyt.) Tämä auttaisi ohjaamaan myös urbaaneja tuttavia uusiin paikkoihin: aina silloin tällöin kysellään, missä muualla olisi hienoja päiväretkipaikkoja kuin tutuissa merenrantakohteissa tai keskuspuistossa.

Vanhankaupunginlahti
Vanhankaupunginlahti

Voi myös ajatella, että lähimetsien tuntemus kuuluu yleissivistykseen ja kansalaistaitoihin, tai yksinkertaisesti on vain kiva tuntea kotipaikkansa luonnonmaisemat ja lajiyhteisöt; liittää ne omaan paikkaidentiteettiinsä ja elinpiiriinsä kaiken kulttuurisen mujun rinnalla. Ne ovat minulle myös keskeinen ns. kuntapalvelu: arvostan hienoina säilyneitä metsiä siinä missä toimivaa terveyskeskustakin. (Molemmat tärkeitä henkiselle ja ruumiilliselle terveydelle.)

Laajasalo
Laajasalo. ”Kentälle vain peliluvalla.”

Lähiluontosuhteen vaalimiselle on muitakin syitä. Kaupungissa eli voimakkaasti rakennetussa ympäristössä asuessaan on tärkeää pitää yllä suhdetta johonkin, mikä ei ole ihmisen tekemää, vaan joka elelee ja muuttuu jotakuinkin omilla ehdoillaan ja prosessiensa mukaan. Tavallaan jatkuva muistutus siitä, että on täällä muitakin. Koska kaavoitus- ja toimintapäätösten seuraaminen tai niihin vaikuttaminen tuntuu monesta hankalalta ja vieraalta, ei aina tiedosteta (tarpeeksi ajoissa), mikä valtava paine rauhassa elelleitä, suojelemattomia kaupunkimetsiä uhkaa: paitsi rakentaminen, myös jatkuva ”siistiminen” ja puistouttaminen. Ei ehkä anneta arvoa ekologisesti tärkeille seikoille kuten monilajisuudelle ja eri-ikäisyydelle, vaan metsäalueen tulee näyttää ihmismakuun väljältä, valoisalta ja ”turvalliselta”.

Munkkivuori
Munkkivuori

Lähimetsät haltuun -kampanja on mielestäni myös tarpeellista demokratiatyötä: puolustetaan paitsi toisten lajien olemassaolon oikeutta, myös ihmisten oikeutta lähimetsiinsä: kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä kokemaan elämyksiä kaukaisemmissa wau-luontokohteissa tai edes kansallispuistoissa. On tärkeää, että monimuotoista luontoa löytyisi myös lähempää, jopa osana arkiympyröitämme (vaikka on myös lajeja, jotka eivät niinkään välitä läheisestä rinnakkainelosta ihmiskulttuurin kanssa, siksi niille on turvattava toisenlaisia alueita).

Seuraavaksi paikkaan omaa metsäsivistysaukkoani menemällä Mustavuoren lehtoon, jota sielläpäin asuva ystäväni kutsuu hauskasti ”eurooppalaistyyppiseksi” metsäksi.

Malminkartano
Malminkartano
Jollas
Jollas

* Tämä selvitys on esitys kaupungin päättäjille näiden alueiden lajiston ja ekosysteemin turvaamiseksi, metsillä on siis erityistä ekologista arvoa. Monille arvokasta voi olla myös metsään liittyvä kulttuurihistoria, muistot ja virkistysarvot.

Helmikuun metsä: Takapihametsä Seinäjoen Kivistössä

Teksti: Emilia Pippola

Minä (keskellä) leikkimässä metsässä naapurin Annan ja Jaakon kanssa vuoden 1990 paikkeilla. Kuva: Lauri Pippola.
Minä (keskellä) leikkimässä metsässä naapurin Annan ja Jaakon kanssa vuoden 1990 paikkeilla. Kuva: Lauri Pippola.

Metsä, jossa olen viettänyt ehkä eniten aikaa, sijaitsee lapsuudenkotini takapihalla Seinäjoen Kivistön omakotitalolähiössä. Se on kapea kaitale lähitalojen ja teiden välissä.

Lapsena en miettinyt metsää sen tarkemmin, mutta merkityksellinen se oli. Monet parhaimmista ulkoleikeistä sijoittuivat juuri metsään. Se oli näyttämönä muun muassa Tarzan-aiheisissa leikeissä, ja sieltä löytyi hyviä piilopaikkoja purkkikseen. Metsän läpi oli myös kiva oikaista, kun halusi käydä lähikaupassa tai leikkipuistossa. Ja sieltä poimittiin lähes poikkeuksetta marjat satokauden ensimmäiseen mustikkapiirakkaan!

Nykyään katson metsää eri silmin. Harmittelen, kun sitä niin ahkerasti harvennetaan, mutta lahopuita ei jätetä. Sen läpi kulkee myös turhan paljon polkuja, ja ”valtaväylä” on laajentunut viime vuosina lähes tien levyiseksi.

Puutteistaan huolimatta metsä on vieläkin tärkeä. Sinne on mukava tuijotella keittiön ikkunasta. Katsoa lumihiutaleiden putoilevan tai oravan kiipeilevän. Monesti olen ikkunasta asti nähnyt muurahaiskeossa kevään ensimmäiset muurahaiset. Ja metsän kautta oikaisen mielelläni nykyäänkin, vaikka tiedän osaltani leventävän polkuja.

Metsä on nykyisin minulle myös muistutus siitä, miten tärkeitä pienet – ja jopa varsin yksitoikkoiset – metsät voivat olla. Lapsille ne ovat lyömättömiä leikkipaikkoja, ja aikuisille ne tarjoavat ainakin levollisuutta asuinympäristöön. Voi kunpa mahdollisimman monella olisi kotinsa lähellä ”oma” metsä!

Levein metsän läpi kulkevista poluista marraskuussa 2012. Kuva: Emilia Pippola.
Levein metsän läpi kulkevista poluista marraskuussa 2012. Kuva: Emilia Pippola.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Toukokuun metsä: Paltamon Yölinnunkuru – suojeluesityskohteesta leimikoksi ja takaisin

Teksti: Lauri Kajander
Kuvat: Paltamon luonto ry. 

Paltamon luonto ry ja Kainuun Lintutieteellinen Yhdistys ry tekivät maanomistaja UPM:lle noin 60 hehtaarin laajuisen suojeluesityksen Paltamon Yölinnunkurusta jo vuonna 2010 (suojeluesitys pdf; sijainti Karttapaikassa). Vastausta esitykseen ei kuulunut. Sen sijaan 23.5.2012 tuli ilmi, että alueelle on tehty metsänkäyttöilmoitus, jonka mukaan aikomus oli avohakata 5,7 ha parasta ydinaluetta.

Yölinnunkuru on Paltamon mittakaavassa erittäin merkittävä luontokohde. Vanhimmillaan parisataavuotiaiden puiden siimeksessä pesivät mm. palokärki ja liito-orava, jonka papanoita löytyi kymmenien puiden juurelta. Havaintoja on myös laulavasta sinipyrstöstä ja lisäksi siellä elelevät ainakin peukaloinen, puukiipijä, pohjantikka ja metso. Alue on myös merkittävä paikallisille asukkaille ja koululaisille retkikohteena.

Luonnonsuojelijat järkyttyivät paljastuneista hakkuusuunnitelmista ja ottivat välittömästi yhteyttä UPM:ään. Paltamon luonnon ja Luonto-Liiton lähettämien hakkuiden perumista vaatineiden vetoomusten jälkeen UPM vastasikin, että metsänkäyttöilmoitus lähetettiin vahingossa, eikä alueella ole toistaiseksi tarkoitus hakata.

Tänään 31.5.2012 Paltamon luonnon Vesa Hyyryläinen törmäsi paikanpäällä maastossa UPM:n ympäristöasiantuntija Juha-Matti Valoseen ja ELY-keskuksen biologeihin. Maastossa käydyssä keskustelussa Valonen lupasi, että kohteelle aletaan suunnitella METSO-suojelua. Tämä on UPM:ltä erittäin hyvä päätös! Paikalla olleiden ELY-keskuksen biologien mukaan Yölinnunkuru olisi tarkoituksenmukaisinta suojella mahdollisimman laajana kokonaisuutena, koska se sijaitsee kahden aiemman suojelualueen välissä.

Valitettavasti toisinaan tällaiset suojeluesityskohteille vahingossa suunnitellut hakkuut paljastuvat vasta kun moto on työnsä tehnyt ja suojelumetsän sijalla on aukko. Kunhan UPM nyt todella tekee niin kuin maastossa lupaili, virheellinen leimikko jää tällä kertaa onneksi ikäväksi muistoksi data-avaruuteen ja sinipyrstöt saavat jatkaa Yölinnunkurussa lauluaan!

Helmikuun metsä – Ahvenanmaan Brändössä Jurmon saarella

Teksti ja kuvat: Mai ja Lassi Suominen

Vietimme joulukuun alussa viikon Ahvenanmaalla Brändön saaristossa. Ihailimme Jurmon
saaristomaisemia hyvin vaihtelevissa sääolosuhteissa. Alkuviikon saimme tutkailla saaren
rantoja, laitumia ja metsiä auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Tämän jälkeen koitti
kunnon talvimyrsky. Tuolloin ei rytisevään metsään ollut asiaa, mutta rannoilla oli hienoa
seurata aallokon vyörymistä ja tuntea tuulen voima.

Jäkäläiset tervalepän rungot meren rannan tulvametsässä

Löysimme viehättävän luontopolun vanhan kalliomännikön halki. Saatoimme ihailla ikivanhoja kiemuralatvaisia mäntyjä. Kallion laen ohuessa maaperässä ne ovat kasvaneet vain muutaman metrin korkuisiksi, mutta niiden runkoa peittää paksu kilpikaarna. Seurasimme
polkua myös tervaleppää kasvavaan merenrantapoukamaan. Talviset tulvat suosivat tervaleppää ja pitävät kuusen taimet poissa lepikosta.

Kalliomännikön rakastavaiset

Saaren koillisosassa on tunnelmallista vanhaa metsälaidunta, jossa kasvaa haaraisia, mutkarunkoisia koivuja. Niistä kerättiin ennen lehdeksiä karjalle talviravinnoksi. Siksi rungot ovat vielä tänäkin päivänä jännittävän näköisiä. Myös lahopuuta on paikalla jonkin verran, kuten yleensäkin laidunmetsissä.

Suurin osa Jurmon saaren metsistä on metsätaloudellisesti käsiteltyjä, melko nuoria kangasmetsiä. Saaren pohjoisosassa on pieni sirpale vanhempaa metsää, jossa eri kokoiset kuuset ja koivut kasvavat vanhojen ylispuumäntyjen alla. Tuostakin metsästä on kuolleet puut haettu pois, mutta elävä puusto on sen ikäistä, että lähitulevaisuudessa puita alkaa kuolla ja metsä palautuu pikku hiljaa lähemmäs luonnontilaa.

Lehdesmetsä

Saariston metsät poikkeavat Manner-Suomen metsistä monella tapaa niin puustoltaan kuin
muultakin lajistoltaan. Lukuisten kallioiden männyt ja mutkittelevien rantojen tervalepät
ovat tunnusomaisia puulajeja. Lisäksi saaristosta löytyvät kaikki muutkin Suomessa
luonnonvaraisena kasvavat puulajit. Metsien luonnonsuojelullista arvoa punnittaessa
nostetaan usein esille kääpälajisto. Käävissä on paljon vaateliaita lajeja ja niiden elo
jossakin tietyssä metsässä kertoo paljon olennaista. Saaristossa on ainutlaatuinen ja rikas kääpälajisto.

Koiranheiden marjat tuovat väriä talviseen rantametsään.

Lounaisessa saaristossa, kuten muuallakin Etelä-Suomessa, suojeltujen metsien osuus on vielä
varsin pieni. Saaristomeren kansallispuistostakin vain murto-osa on maa-alueita. Vaikka moni
saaristometsä on hakkuin käsitelty, on joukossa myös luonnontilaisen kaltaisia metsiä.

Retkeilijä merenrantametsässä.

Saaristomme houkuttelevuutta matkailijoiden silmissä pyritään nostamaan eri tavoin.
Yksi selkeä valttikortti matkailun edistämisessä on suojeltujen metsäkohteiden määrän
kasvattaminen ja toisaalta myös metsänkäsittelyn monipuolistaminen. Avohakkuista ja
muista maisemaa rankasti muuttavista käsittelytavoista luopuminen on ensimmäinen askel
saaristometsien tilan parantamiseksi.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Tammikuun metsä – Järventausta Eurajoen Irjanteella

Teksti ja kuvat: Ilona Hankonen

Ostin keväällä metsäpalstan. Olin jo pitkään etsinyt metsäpalstaa lähiseudulta. Motiivini

Avainbiotoopiksi määritetty rehevä korpipainanne, jossa on riistan juomapaikka.

hankintaan olivat moninaiset. Ensinnäkin minulle oli kertynyt hieman säästöjä, jotka halusin sijoittaa turvallisesti. Toiseksi taloudessamme käytetään noin 20 mottia polttopuuta vuodessa ja se ei rankanakaan ostettuna ole aivan halpaa.  Haluan myös tietää, mistä polttopuuni tulee. Kolmanneksi, etsin palstaa, jota voisin hoitaa ja käyttää luontoarvoja vaalien ja kehittäen. Neljänneksi, taloudessamme retkeillään, marjastetaan,
sienestetään ja metsästetään. Onhan sitä komeaa harrastaa omassa metsässä.

Ensitöikseni tein hirveä ja valkohäntäpeuraa koskevan metsästysvuokrasopimuksen paikallisen hirviporukan kanssa. Ilokseni juuri huomasin, että mailleni oli nauhoitettu passipaikkoja. Ehkä joskus kaato osuu palstalleni ja saan metsästäni polttopuiden lisäksi myös kassillisen herkullisia keittoaineksia. Meillä metsästetään vain pienriistaa ja sitäkin jousella, joten saalis ei pakastinta täytä. Mieheni on toki innoissaan hankinnastani ja ensi viikonloppuna viemme palstalle metsäkauriin ruokinta-automaatin. Metsäkanalinnut saavat olla rauhassa, niitä ei Satakunnassa ole syötäväksi asti. Ilo oli suuri, kun näin kaksi nuorta metsopoikaa palstallani viimeksi käydessäni.

Aarnimetsiä etsivän luontoharrastajan näkökulmasta palstani ei ole kehuttava. Itse tykästyin eniten sen rehevyyteen: lähes koko palsta on lehtoa, loput lehtomaista kangasta tai rehevää korpea. Maaperä on diabaasia, joka aiheuttaa poikkeuksellisen rehevyyden.

Tehometsätalouden jälki on ikävää, ajatteli asiaa sitten luonnon tai järkevän metsätalouden kannalta. Paikalla on kuulemma ollut todella vanhaa, hienoa kuusimetsää, mutta loputkin siitä avohakattiin noin 10 vuotta sitten, lehdon maaperä aurattiin ja istutettiin männylle. Siellä täällä näkyy vielä jättiläiskuusien kantoja. Ne nostavat joskus palan kurkkuun. Osa metsästäni on uudistettu jo aiemmin. Märässä korvessa kasvaa 50-vuotias kuusikko, lehtorinteessä nelikymppinen oksakas räkämännikkö.

Räkämännikön alareunasta, vanhalta ajouralta löysin pari pientä metsälehmusta. Kuusama, näsiä, lehtopähkämö, metsävirna ja vuokot kukkivat metsässäni. Mietin, miltä metsä on mahtanut näyttää ennen minun syntymääni, kun se on hakattu. Onkohan lehmuksia ollut paljonkin? Metsälehmus on näin lännessä jo harvinaisuus.

Kukkiva näsiä, jota on palstalla todella paljon.

Räkämännikkö on niin harvaa, että puiden välissä pääsee ajamaan vanhalla massikallamme. Haluaisin kaataa kasvatettavaa puustoa polttopuuksi ja antaa tilaa alta luontaisesti puskevalle kuusen, haavan ja koivun taimikolle. Mielestäni kodin ja pihasaunan lämmittäminen ja ruoan valmistus ovat männyn arvolle paremmin sopivia käyttötarkoituksia kuin vessapaperi ja mainokset.

Tukkipuuta männyistäni ei tulisi kuitenkaan, koska ne kasvavat männylle vääränlaisella kasvupaikalla, hirvien kurittamina ja liian harvassa. Tämä suunnitelmani on kuitenkin lainvastainen, enkä ole varma, uskallanko toteuttaa sitä. Männikkö on harvennettu jo lakirajalle ja jos vielä poistan kelvotonta istutusmäntyä ja palstalle osuu tarkastus, voi käydä niin, että minut velvoitetaan avohakkaamaan, auraamaan ja istuttamaan lehtoni. Järkevä tapa hoitaa omaa omaisuutta ei ole sallittu, vaikka kuulemma elämme vapaassa markkinataloudessa.

Männyntaimikon taimet ovat kieroon kasvaneita, hirvien ja männynversoruosteen kurittamia puskia, jotka männylle liian lihavassa maaperässä ja harvaksi jääneessä taimikossa kasvavat enemmän paksuja valo-oksia kuin pituutta. Männyntaimikon keskellä törröttää lehtokorpipainanteen muistona komea tervaleppä.

Kymmenisen vuotta sitten hakattua lehtometsää / korpea, joka on istutettu männylle. Jättöpuina mäntyjen joukossa tervaleppää.

Paikoin uudistaminen on täysin epäonnistunut. Taimikossa on avoimia heinää kasvavia alueita. Vaikka näitä ei enää tarvitse paikata, ajattelin tehdä uhkarohkean kokeilun. Hirvien valtavasta määrästä huolimatta istutan aukkopaikkoihin pienen määrän hybridihaavan taimia, jotka kokeilen suojata nestesaippuaan kastetuilla kangassoiroilla. Vierasperäinen puulaji on tietysti hieman epäortodoksinen valinta, mutta toisaalta hybridihaapa kurottaa nopeasti hirvien ulottumattomiin. Haavasta saan tulevaa polttopuuta ja osan voin jättää aikanaan kolopesijöiden askarreltaviksi. Ja onhan toki niinkin, että näinä ilmastonmuutoksen aikoina on hiilensidonta hyveellinen harrastus. Metsäni geneettinen laatuhan on tuhottu ja ties mitä alkuperää olevilla istutusmännyillä.

Rehevää korpea ei onneksi ole kunnostusojitettu. Vanhat lapio-ojat halkovat rahkasammalikkoa. Ajouralta löydän mesimarjaa. Rehevimmän lehtokorven ojan penkalla kasvavat virmajuuret, hiirenportaat ja korpi-imarteet. Toisaalla on avovesilämpäre, jonka ympärillä maasto on heinäkorpea. Järeiden hieskoivujen reunustama lämpäre on riistan juomapaikka. Asetan paikalle videokuvaa ottavan riistakameran. Eläimiä käy juomassa jatkuvasti. Kesähelteillä pari viimevuotista hirvivasikkaa pulahtaa lammikkoon ja hyppelee riemuissaan rahkasammalikossa vilvoittavan kylvyn jälkeen.

Tämä kuvio on minun oma luonnonsuojelualueeni. Metsäkeskuksen vuonna 2005 tekemässä metsäsuunnitelmassa kuvio on määritelty ”soistuvaksi kangasmetsäksi”, vaikka turvetta on 40 cm ja kasvillisuus rehevälle korvelle tyypillistä viitakastikkaa ja kurjenjalkaa.

Tälle ihanalle paikalle suositellaan suunnitelmassa avohakkuuta ja ojitusmätästystä, jotka olisi suunnitelman mukaan pitänyt toteuttaa jo ennen viime vuotta. Kanssani paikalla käynyt metsäammattilainen määritti kuvion kuitenkin avainbiotoopiksi, jota ei saa hakata. Näin erilaisia voivat eri metsäammattilaisten suositukset ja laintulkinnat olla! Onneksi edellinen omistaja on käyttänyt järkeään. Puolen hehtaarin kuviolta olisi saatu muutama koivutukki ja kasa energiapuuta. Yhteiskunnan avokätisellä KEMERA-tuella toki tämänkin avainbiotoopin tuhoaminen olisi saatu taloudellisesti kannattavaksi.

Kauempana korpi on yksitotista talouskuusikkoa. Se on uudistettu aikoinaan alikasvoksesta ja kasvaa tiheänä ja veden vaivaamana huonosti. Jos teen siihen joskus avohakkuun, on se pakko ojittaa, jotta uudistaminen olisi mahdollista. Olen päättänyt kokeilla vaihtoehtoista strategiaa: harvennan kuusikkoa alaharsintana polttopuuksi vähin erin ja istutan syntyviin pieniin aukkoihin ja ojien varsille tervaleppää. Ehkäpä korpi joskus kehittyy näin hoidettuna kohti alkuperäistä tilaansa, rehevää tervaleppäkorpea.

Yhtä asiaa ihmettelen. Pidän itseäni melko tavallisena metsänomistajana. Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion selvityksen mukaan suurin osa metsänomistajista haluaa painottaa metsissään monikäyttöä: puuntuotantoa, virkistystä, riistaa, luontoarvoja, marjoja, sieniä, kauneutta; kaikkea tätä sekaisin.

Miksi siis metsälaki näkee metsät lähtökohtaisesti teollisuuden puuntuotantoon tarkoitettuina? Miksi en saa omasta metsästäni hakata vain kuiduksi kelpaavaa mäntyä polttopuuksi miten haluan? Miksi en saa kasvattaa lehdossa vaikka raitaa, jos haluan? Miksi minun on maksettava metsänhoitomaksua palveluista, joita en tarvitse ja jotka ovat tavoitteitteni kanssa jopa ristiriidassa? Eikö metsäni olekaan minun?

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Joulukuun metsä – Jyväskylän Laajavuori

Teksti: Aura Yliselä

Minulle rakkain metsä on lapsuuteni retkeily- ja ulkoilumetsä, Jyväskylän Laajavuori. Alueen metsissä kuljin kavereiden tai perheen kanssa, yksin tai koirien kanssa. Vaikka ulkoilin Laajavuoressa myös yhdessä muiden kanssa, elävimmät muistoni metsästä liittyvät retkiin, joilla kuljin kilometrikaupalla metsissä yksin. Olin ajatuksissani, kuuntelin metsän ääniä, kiikaroin ja opettelin tunnistamaan lintuja, poimin marjoja ja kuljin ristiin rastiin tuttuja polkuja.

Kaupungin lähimetsäksi Laajavuoresta löytyy yllättävän monipuolista maastoa. On soita, aarniometsän tyyppisiä kuusikoita, vanhoille laskettelurinteiden pohjille syntyneitä niittyjä ja valitettavasti myös hakkuuraiskioita.

Laajavuoren metsässä risteilee 4 kilometrin mittainen luontopolku, joka antaa monipuolisen kuvan alueen luonnosta. Polun alku on Vuorilammen lähistöllä ja loppupää Laajavuoren laskettelukeskuksella. Lisäksi metsämaastossa risteilee talvisin aktiivisessa käytössä oleva hiihtolatujen verkosto, sekä vanhat Jyväskylän Suurajoissa käytössä olleet rallipolut.

Lapsena erityisesti nuo ralliautoja varten kauniiseen metsään puhkotut autotiet saivat ympäristötietoisuuteni heräämään. Vielä 80-luvulla rallien erikoiskokeita ajettiin Laajavuoressa, ja minulle, metsässä liikkumaan tottuneelle lapselle, vuotuinen ralliviikonloppu tarkoitti sitä että rakkaat ulkoilumaastoni riistettiin minulta. Ralliautot ajoivat mutkaisilla teillä tuhatta ja sataa, näkyvyyden ollessa todella huono. On ihme, ettei erikoiskokeilla sattunut enempää vakavia onnettomuuksia.

Nykyisin rallien päävarikko on siirretty Laajavuoresta lähemmäs kaupungin keskustaa, joten ralliautot eivät enää valtaa rakasta lapsuuteni metsää. Ikuisen vihan autourheilua kohtaan kotikaupunkini rallitapahtuma kuitenkin sai aikaan. Myöhemmin olin järjestämässä rallien vastaisia neppiautokilpailuja Pienajoja, kadunvaltausjuhlia ja mielenosoituksia.

Laajavuoresta muistan erityisesti luonnon hiljaisuuden. Metsään saattoi kulkea niin kauas, että liikenteen humina kuului enää heikosti kaukaisuudessa. Tämän vuoksi lapsena suututtikin niin paljon, kun äänekkäät ralliautot veivät minulta pois metsän hiljaisuuden.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Sarjan aiemmat osat:

Marraskuun metsä – Hietasaari

Teksti ja kuvat:  Kirsi Eskelinen

Minulle merkityksellinen ja tärkeä metsä alkaa melkein kotioveltani Oulun Hietasaaressa. Se on metsä, jossa olen käynyt ehkä eniten elämässäni – monesti useita kertoja päivässä. Jos minun pitäisi kertoa, millaista metsää arvostan eniten, kuvailisin luultavasti Lapin vanhoja männiköitä tai Venäjän Karjalan ikimetsiä. Se, että metsä on ihan vieressä ja tulee tutuksi koiran ja ystävien kanssa siellä kulkiessa, tekee tästä metsästä kuitenkin tällä hetkellä tärkeimmän metsäni. On myös hienoa voida nähdä sama metsä eri vuorokauden- ja vuodenaikoina sekä erilaisilla säillä.

Pieniläpimittaista lahopuuta Hietasaaressa.

Lähimetsäni ei ole järin vanhaa, ehkä pääosin viisikymmenvuotiasta. Silti siellä on siellä täällä monisatavuotisia kilpikaarnamäntyjä ja vanhoja kuusia muistona menneistä pihapiireistä. Metsää halkovat pienet, umpeutumassa olevat ojat ja paikoin tuskastuttavan tasarakenteisena kasvava männikkö kielivät suuren osan metsästä olleen taannoin peltoa. Näkymä ei kuitenkaan ole tavanomaisesta talousmetsästä, vaan useat männyt kasvavat oikukkaasti vinkuraan ja paikoin lehtipuiden suuri osuus elävöittää maisemaa. Saniaiset viihtyvät täällä hyvin, ja pohjakerros onkin valtaosin lehtomaista. Merenrantaa lähestyttäessä lisääntyy suolajisto, ja rannan tuntumassa on leveä luhtainen vyöhyke. Maannousemametsä on toistaiseksi saanut kehittyä rauhassa, vaikka raivattu hiekkaranta ja hotelli ovatkin vain kilometrin päässä. Ympäröivä meri ja jokisuisto tuovat metsään oman tunnelmansa.

Talvella liikun pääosin suksilla, ja matka jatkuu sujuvasti metsästä meren ja saarta halkovan salmen jäälle. On hauskaa, kun talvella pääsee aivan eri reittejä kuin kesäaikaan, ja osa metsää halkovista pikkuteistä teistä jätetään auraamatta. Ne kapenevat talven mittaan ensi poluiksi, ja lopulta niistä tulee hiihtolatuja.

Syysmyrskyn tekemä konkelo.

Erityistä lähimetsässäni on se, etten juuri ajattele lajistoa, metsätyyppejä tai METSO-kriteerejä siellä kulkiessani, enkä ole selvillä metsään suunnitelluista toimenpiteistä. Välillä toki väistämättä huomaa jotakin erityistä, kuten lehtikuusen tai tammen. Onpa rantaruovikossa tullut vastaan supikoirakin ja parin viime viikon ajan lähimetsässäni on kuulemma liikuskellut myös muutama peura! Ihmettelen kovasti, kuinka ne ovat tiensä lähes ydinkeskustan viereiseen saareen löytäneet.

Tänä syksynä myrsky teki lähimetsässäni paljon tuulenkaatoja. Oli onnellinen, kun lähinnä ohuista rungoista koostuva lahopuusto sai järeämpää täydennystä. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, kun kaupunki korjautti tuulenkaadot pois. Olin ehkä vihaisempi ja surullisempi kuin minkään näkemäni vanhan metsän hakkuuta todistaessa. Mietin, olisiko pitänyt yrittää reagoida asiaan heti tuulenkaatojen synnyttyä ja vedota kaupunkia pitäytymään toimenpiteistä- vai olisiko se vain vauhdittanut korjuuta kuten aluksi epäilin. Muutama tuulenkaato kuitenkin jäi rikastuttamaan Hietasaaren metsäluontoa. Päätin sittenkin perehtyä alueen metsänkäyttösuunnitelmaan ja yrittää jatkossa olla tilanteen tasalla ja vaikuttaa metsän luonnontilaistumisen edistämiseksi. Toivon kuitenkin, että pystyn jatkossakin tekemään ennen kaikkea elämyksellisiä, arkisia retkiä lähimetsääni.

Vanha mänty polunvarressa

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Esittele sinulle merkityksellinen metsä!

Luonto-Liiton metsäryhmä aloittaa metsäblogissa juttusarjan ”Kuukauden metsä”, jossa esitellään kerran kuussa yksi erityinen metsä. Lähetä meille pieni juttu itsellesi läheisestä tai tärkeästä metsästä! Haluamme kuulla metsistä, joihin liittyy jokin omakohtainen kokemus tai tarina, tai joka on tavalla tai toisella tärkeä kirjoittajalle. Metsä voi olla vaikkapa pieni kaupunkimetsä tai aarniometsä tiettömien taipalaitten takana tai jotain siitä väliltä; tärkeintä on kirjoittajan omakohtainen suhde kyseiseen metsään. Kerro vapaasti missä ja millainen metsä on, miksi kyseinen metsä on sinulle tärkeä, millaisia muistoja siihen liittyy ja mitä siellä olet kokenut. Liitä juttuun myös kuva tai kuvia metsästä.

Kirjoitukset voi lähettää sähköpostitse Mai Suomiselle mai.suominen(at)gmail.com.