Kaadetaan kaava, ei metsää!

Teksti: Ida Korhonen

Kuva: Olli Manninen

Kun heinäkuussa telttailin Stansvikinkallioilla Helsingin Laajasalossa, en uskonut, että tulisin kirjoittamaan tätä blogitekstiä. Järjestimme silloin Stansvikin kaavankaatajaisiksi kutsutun tapahtuman, jossa vastustimme alueen arvokkaan vanhan metsän tuhoamista kerrostalokorttelin tieltä. En silloin vielä uskonut, että voisimme todella vaikuttaa jo kolme kertaa korkeimmassa hallinto-oikeudessa koeteltuun kaavaan. Jos paikallisaktiivit olivat taistelleet alueen puolesta jo 18 vuotta, mitä muutama nuori metsäaktivisti voisi vielä tehdä? Koin alueen puolustamisen lähinnä symbolisena tekona, josta voisi olla hyötyä tulevaisuudessa muiden lähimetsien suojelussa.

Onneksi kampanjassa oli mukana muutama aktiivi, jotka pitivät mahdollisena sitä, mitä muut väittivät mahdottomaksi. Pian kaavankaatajaisten jälkeen sai alkunsa Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanja, joka vaatii Helsinkiä perumaan tämänhetkiset metsiä uhkaavat kaavahankkeet ja lopettamaan arvokkaiden metsien päälle kaavoittamisen kokonaan. Kampanjan symboliksi nousi Stansvik, jossa hakkuu-uhasta tuli syyskuun alussa ajankohtainen. Helsingin kaupunki tiedotti silloin aloittavansa Stansvikintien perusparannuksen ja puiston 1. vaiheen rakentamisen. Käytännössä tämä tarkoitti vanhan metsän läpi rakennettavaa huoltotietä, jalopuulehtoon tulevaa parkkipaikkaa ja 564 puun kaatamista. Vaikka vielä ei ollutkaan kyse Stansvikinkallioiden metsän kaatamisesta ja kerrostaloista, oli tämä alku urakalle, jonka lopputuloksena alueen luonnon – metsien, lehtojen, kallioiden ja luonnontilaisten rantojen – tilalla olisi hoidettu puisto, rantabulevardi ja asuntoja 2000 ihmiselle. Päätimme, että tämä ei käy. Niin kauan kuin puut olisivat pystyssä, emme suostuisi luovuttamaan.

Minä ja toinen kampanjan aktiiveista, Aino, muutimme Stansvikiin siellä olevan mökkikylän asukkaiden ystävällisesti tarjotessa meille mökin (tai peräti neljä) käyttöömme. Tuntui, että juoksimme aikaa vastaan. Sometimme, kirjoitimme aiheesta eri medioille, tapasimme poliitikkoja ja valtuustoryhmiä sekä järjestimme säännöllisesti mielenosoituksen kaupungintalolla ja yhden Stansvikissä. Asiasta tuli henkilökohtainen, kun vietti kaiken aikansa Stansvikin metsissä ja rannoilla, ihaili aamuauringossa yli 300-vuotiaita mäntyjä, kuunteli yöllä lehtopöllön huhuilua, näki vaahteroiden pikkuhiljaa pukeutuvan ruskan sävyihin tai törmäsi iltahämärässä mäyrään. Muu maailma tuntui hyvin kaukaiselta, kun taas Stansvik oli elävä, ainutlaatuinen ja ikuinen.

Muut sanoivat, että Stansvikin pelastaminen on mahdotonta. Meille taas oli mahdotonta ajatella, että se voitaisiin menettää.

Kuva: Ville Saarinen

20.9. maanantaina heräsimme jännittyneinä. Helsinki oli tiedottanut, että puiden kaataminen aloitettaisiin sillä viikolla. Huoltotien ja parkkipaikan tieltä kaadettavat puut oli tarkoitus merkitä aamulla. Järjestimme samaan aikaan mielenosoituksen ja ylitimme uutiskynnyksen, kun Iltalehti ja Helsingin sanomat kirjoittivat tapahtumista. Jouduimme kuitenkin pettymään varsinkin Helsingin sanomien uutisointiin, sillä jutusta sai kuvan, että vastustimme vain alueen puistosuunnitelmaa, eikä siinä mainittu lainkaan kerrostalokorttelia, rantabulevardia tai muita alueen rakennussuunnitelmia. Ei sillä, ettemme olisi samalla vastustaneet myös puistosuunnitelmaa. Tuntuuhan se absurdilta, että kaupunki kutsuu hakkuita ja rakennustöitä valtaosin luonnontilaisessa lehdossa ”puiston kunnostukseksi”.

Sillä viikolla tapahtui paljon. Stansvikin kyläyhdistys ja Helsingin luonnonsuojeluyhdistys tekivät hallintopakkohakemuksen ELY-keskukseen ja Aluehallintovirastoon vedoten toimenpidealueella olevien vesilain suojeleminen kluuvin ja fladan luontoarvojen heikkenemiseen. Puiden kaato saatiin jäihin siihen asti, että virastoista saataisiin päätös mahdollisesta toimenpidekiellosta alueella. Saimme hieman lisäaikaa. Sen jälkeen tapahtumat sen kun kiihtyivät. Luovutimme yhdessä kyläyhdistyksen kanssa Stansvikinkallioiden rakentamista vastustavan, nyt jo yli 5200 nimeä keränneen adressin kaupunginvaltuustolle. Samalla kuulimme, että kaksi kaupunginvaltuutettua oli toisistaan tietämättä laittanut vireille valtuustoaloitteet, joilla haluttiin avata kyseinen asemakaava vielä uudelleen käsittelyyn. Myöhemmin samana päivänä kuulimme vielä kolmannesta valtuustoaloitteesta. Lopulta Helsingin kaupunkistrategiaan kirjattiin, että Stansvikinkallioiden asemakaava otetaan uudelleen tarkasteluun, eli käytännössä puretaan. Kaava kaatui sittenkin.

Maanantaiaamuna olimme heränneet peläten puiden kaadon alkavan milloin tahansa. Saman viikon loppuun mennessä mahdoton oli tehty mahdolliseksi.

Työ ei kuitenkaan ole vielä ohi.

Kuva: Olli Manninen

Samassa kokouksessa, jossa päätettiin Stansvikin kaavan uudelleenarvioinnista, päätettiin myös muun muassa Vuosaaressa sijaitsevaan Pohjavedenpuistoon rakentamisesta. Huomenna, eli tiistaina 2.11. kaupunkiympäristölautakunta taas käsittelee mm. Karhunkaatajan ja Ramsinniemen alueiden asemakaavoja. Molemmille alueille on suunniteltu asuinrakentamista vanhan ja arvokkaan luonnonmetsän päälle. Tämä siitä huolimatta, että uudessa kaupunkistrategiassa linjattiin, ettei arvokkaimpien metsäkohteiden päälle enää rakennettaisi. Kivikonlaidassa taas aloitetaan kaupungin 28.10. julkaiseen tiedotteen mukaan marraskuun alussa kaatamaan puita maa-aineksen kierrätyskentän tieltä. Kyseessä tässäkin tapauksessa arvokas luonnonmetsä, mutta myös tärkeä virkistysalue ja osa Lahdenväylän suojaviheraluetta. Niin Kivikonlaidassa kuin Karhunkaatajan metsässä ja Ramsinniemessä on useita havaintoja uhanalaisista tai silmälläpidettävistä sekä vanhaa metsää indikoivista lajeista.  

Paljon julkisuudessa ollut Stansvik pelastui, mutta sen varjossa metsiä järjestelmällisesti tuhoava systeemi on yhä olemassa ja voi hyvin. Kaupunki otti asekeleen oikeaan suuntaan, mutta todellisuus on vielä kaukana kaupunkistrategian ylevistä tavoitteista. 

Miksi Helsingin metsien katoaminen sitten on niin suuri ongelma? Eikö olisi hyvä, jos ihmiset asuisivat tiiviisti kaupungeissa julkisen liikenteen tavoitettavissa ja luonto saisi olla rauhassa jossain siellä muualla?

Valitettavasti luonto ei Suomessa saa olla rauhassa missään. Kaupunkien ulkopuolella intensiivinen metsätalous on johtanut metsämaiseman yksipuolistumiseen, metsien nuorenemiseen ja monimuotoisuuden vähenemiseen. Vaikka kaupunkimetsät ovat pieniä ja usein myös virkistyskäytön kuluttamia, ne ovat myös monimuotoisia vanhoja metsiä, jollaisia Etelä-Suomessa ei juuri ole enää jäljellä. Samalla ne ovat viimeisiä saarekkeita monille uhanalaisille lajeille. Esimerkiksi Helsingin metsistä löytyy monia uhanalaisia tai harvinaisia kääpä- ja sammallajeja, ja Helsingissä on myös elinvoimainen, joskin kaavoittajia turhauttava liito-oravapopulaatio.

Samalla kun biodiversiteettikato ja ilmastonmuutos puhuttavat meillä ja maailmalla, tuntuu vastuuttomalta ja lyhytnäköiseltä, että Helsinki Suomen pääkaupunkina surutta kaavoittaa ja kaataa metsiään. Etelä-Suomen vanhojen metsien vähäisyyden huomioon ottaen meillä ei ole enää varaa menettää yhtäkään arvokasta metsää, oli se kuinka pieni tahansa. Sukupuuttovelkaa ei makseta vuokratuloilla takaisin.

Kuva: Ville Saarinen

Usein meiltä kysytään myös, mihin Helsinki sitten rakentaa, jos ei metsiin. Entä kohtuuhintainen asuminen ja kasvutavoitteet? Kun pyöräilen kotoani Vuosaaresta Stansvikiin ensin Roihupellon ja sitten Herttoniemen teollisuusalueiden läpi, näen hehtaaritolkulla yksikerroksisia teollisuushalleja ja puolityhjiä parkkipaikkoja. En ole kaupunkisuunnittelun asiantuntija, mutta uskallan väittää, että hallien päälle mahtuisi muutama kymmenen kerrosta lisää. Ja jossain vaiheessa tulevaisuudessa voi olla ajankohtaista kysyä, tarvitseeko todella aina rakentaa lisää.

Eräs poliitikko mainitsi, että kaupunginvaltuustossa pelätään Stansvikin alkavan toimia esimerkkinä. Eli jos Stansvikin kaava puretaan, voi se tulevaisuudessa johtaa myös muiden lainvoimaisten kaavojen purkamiseen. Tämä on ymmärrettävä pelko, sillä juuri sitähän me kampanjassa toivomme: kaikkien kaavoituksen uhkaamien metsien pelastamista, emme vain Stansvikin. 

En silti halua, että tästä tulee tapa. Ymmärrän, että valtava määrä aikaa, rahaa ja vaivaa valuu hukkaan, kun kaava ensin suunnitellaan ja sitten puretaan. Itse asiassa haluaisin, että meillä olisi kaupunki, jossa meidän kampanjaamme ei tarvittaisi. Eikö olisi kaikille mukavempaa, jos joka kaavan kohdalla ei enää tarvitsisi tapella liito-oravista ja lahokaviosammalista. Helsingin metsät ovat arvokkaita paikallisesti, valtakunnallisesti ja jopa maailmanlaajuisesti. Ne ovat kaupunkilaisille rakkaita paikkoja joihin liittyy muistoja ja tunteita. Haluan Helsingin, jossa yhtäkään kaavaa ei tarvitse kaataa, sillä yhdenkään kaavan takia ei tarvitse kaataa metsää.

Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanjaa jatkuu Helsingissä. Tue meitä tai tule mukaan. 

Jaa kuvia ja tarinoita uhatuista metsistä tai muista suojelemattomista lähimetsistä somessa aihetunnisteella #kaadetaankaava

Seuraa meitä instagramissa, twitterissä ja facebookissa: 

Luonto-Liiton metsäryhmä @metsaryhma 

Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanja @kaadetaankaava   

Tule osallistumaan mielenosoitukseen kaupungintalon eteen. Seuraavat miekkarit ovat: 

3.11.

10.11.

24.11.

8.12.

Tule paikalle Stansvikiin 20.11. järjestettävässä marrasmetsä -tapahtumaan!

Asutko muualla kuin Helsingissä ja haluat puolustaa oman kuntasi lähimetsiä? Aloita oma Kaadetaan kaava, ei metsää -kampanja alueellasi. Autamme mielellämme kampanjan aloittamisessa. Ota yhteyttä kampanjaan somessa tai tämän blogin kirjoittajaan sähköpostilla: metsaryhma.pkseutu[at]luontoliitto.fi

Paikallisen kyläyhdistyksen tekemän luontopolun kyltti. Kuva: Ville Saarinen

Tämä ei ole enää metsä

Näissä kuvissa ei ole metsää.

Nämä yli 100 vuotiaat männyt, kelot, lahopuut, varvut, pensaat ja kalliot eivät ole enää metsää. Ne ovat Kruunuvuorenrannan asuinaluetta.
Näin kaavassa lukee. Kun kaava on lainvoimainen, metsä lakkaa olemasta. Seuraa välitila, jossa alueelle jäävä elämä odottaa rakentamisen alkamista, puiden kaatoa ja kallion räjäyttämistä.


Stansvikinkallioiden kaava on lainvoimainen. Uhanalaisten lajit ja luontotyypit ovat menettäneet merkityksensä. Paikallisaktiivien 18 vuotta kestänyt, korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti edennyt taistelu metsän puolesta on hävitty.
Mutta metsä on yhä olemassa. Se elää yhä.


Istun kuvien metsässä juuri nyt, lahopuun päällä kuusen oksien varjossa.


Jossain laulaa mustarastas. Leppäkerttu kiipeä viereisessä mustikanvarvussa ja perhonen lennähtää hetkeksi käsivarrelleni. Kaikki metsän lukuisat asukkaat, ötökät, sienet, kasvit, linnut, eläimet… ne ovat yhä täällä, elossa ja olemassa.


Olen Stansvikinkalliolla, joiden rakentamispäätös hyväksyttiin valtuustossa vuonna 2018. Helsingin hallinto-oikeus kumosi vuonna 2019 päätöksen riittämättömien luontoselvitysten johdosta, mutta kaupunki valitti kumoamispäätöksestä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, joka hyväksyi vuonna 2020 kaupungin valituksen. Nyt alueelle on lupa rakentaa asuntoja 2000 ihmiselle.


Tähän mennessä adressin alueen säilyttämiseksi on allekirjoittanut 3447 ihmistä.


Stansvikin alue kokonaisuudessaan on mainittu yhdeksi Helsingin merkittävimmistä monimuotoisista luontokohteista ja se löytyy muun muassa luonnonsuojelujärjestöjen arvometsäesityksestä. Kaupungin omassa karttapalvelussa (kartta.hel.fi) asuinalueeksi kaavoitettu Stansvikinkallio on lähes kokonaisuudessaan merkattu arvokkaaksi metsäkohteeksi ja tärkeäksi lintualueeksi, suurelta osin tärkeäksi lepakkoalueeksi sekä monin paikoin uhanalaisen lahokaviosammaleen elinympäristöksi tai tukialueeksi. Alueelta on myös löytynyt monia vanhan metsän indikaattorilajeja, ja siellä on useampi uhanalainen luontotyyppi. Se on vanha, luonnontilainen ja monimuotoinen metsä. Juuri sellainen, jonka kaltaiset EU:n uusi biodiversiteettistrategiakin vaatii suojelemaan.


Samalla kun toisaalla kehitetään keinoja bioiversiteettikadon ja ilmastonmuutoksen torjumiseksi, maailman toimivin kaupunki Helsinki toimii aktiivisesti niiden kiihdyttäjänä. Stansvikinkallioiden lisäksi rakentaminen uhkaa lukuisia muita metsäkohteita. Matokallion metsä, Honkasuo, Kivikonlaita, Karhunkaatajan metsä, Riistavuoren, Kumpulan vaahteralehto… Jos Helsingin suunnitelmat pysyvät ennallaan mitään näistä metsistä ei pian enää ole.


Suomessa tuhoutuu 19 000 hehtaaria metsää muun maankäytön, kuten pellonraivauksen ja rakentamisen tieltä. Se tarkoittaa 52 hehtaaria päivässä. Maailmassa metsää katoaa yhden jalkapallokentän (tai jäähallin, kuten Matokallion metsän tapauksessa), joka kolmas sekunti.


Vaikka kaupunkimetsät ovatkin pieniä, ne ovat sitäkin arvokkaampia monimuotoisuuskeskittymiä. Useat kaupunkimetsät ovat saaneet olla metsätalouskäytön ulkopuolella kauan ja niiden luonto on saanut kehittyä virkistyskäytöstä huolimatta varsin luonnontilaisina. Niiden säilyttäminen voi tuntua pieneltä asialta, mutta todellisuudessa ne saattavat olla usean uhanalaisen lajin viimeisiä turvapaikkoja. Samalla tuhotaan jotain ihmisille rakasta. Lapsuuden leikkipaikkoja, lenkkipolkuja, turvapaikkoja kiireen, stressin ja helteen keskellä.


Stansvikinkallioiden vanhimmat puut ovat yli 300-vuotiaita. Ne ovat vanhempia kuin kukaan kaavaa suunnittelemassa ollut virkamies, sen puolesta äänestänyt kuntapoliitikko tai yksikään uudelle asuinalueelle muuttavista ihmisistä.


Istun täällä, puun alla varjossa, piilossa katseilta ja helteeltä. Kuvittelen hetken ympärilleni asvaltoidun tien, kerrostalot, pienen puiston joka alueen keskelle aiotaan jättää kuin muistona metsästä. Kuumuus hohkaa asvaltista ja heijastuu seinistä. Ilma seisoo ja ympärillä vallitsevat harmaan eri sävyt.


Karistan ajatuksen pois ja palaan metsään.


Se on yhä täällä. Se on yhä elossa.


Metsä on olemassa, sanoi kaava mitä tahansa. Haluan, että se on olemassa vielä vuoden 2022 jälkeenkin.
Ei anneta sen kaatua.

17.-18.7. Luonto-Liiton metsäryhmäläiset järjestävät Stansvikin kaavankaatajaiset yhdessä paikallisaktiivien kanssa, telttailevat Stansvikinkallioiden alueella ja vaativat kaupungilta tämän ja muiden luontoa tuhoavien kaavahankkeiden perumista. Lisätietoa tapahtumasta löydät facebook-tapahtumasta: https://fb.me/e/1BgjK2lat
Metsäryhmäläiset jäävät yöksi telttailemaan alueelle muistutuksena siitä, etteivät hyväksy tämän, tai minkään muunkaan metsän kaatamista rakentamisen tieltä.
Kaadetaan kaava, ei metsää.

Teksti ja kuvat: Ida Korhonen

Äänestä kuntametsien puolesta!

Lähes jokainen kunta on metsänomistaja. Määrät vaihtelevat kunnittain huomattavasti. Kuntametsien tila ja tavoitteet ovat viime vuosina nousseet keskusteluun niin asukkaiden yrityksissä säilyttää heille tärkeät lähimetsät kuin esimerkiksi Avohakkuut historiaan -kampanjan myötä. Moni kunta on ottanut metsien kannalta lupaavia askeleita: Vantaalla on määritelty, että kaupungin metsät eivät ole talousmetsiä. Myös Helsinki on hiljattain linjannut strategiassaan, että metsissä ja metsäisillä alueilla suunnitelmallinen monimuotoisuuden lisääminen on hoidon keskeisin tavoite. 

Tulevissa kuntavaaleissa yksi tärkeistä kysymyksistä on luonnon monimuotoisuus – kuinka kunnat voivat omalla toiminnallaan pysäyttää monimuotoisuuden köyhtymistä. Metsien käytön muuttaminen luonnolle ja virkistykselle paremmaksi on oleellista. Kunnilla on kuntalain mukaan erityisvastuu luonnonsuojelusta ja kestävästä kehityksestä. 

Kuntametsät ovat metsälajiston kannalta tärkeitä. 36 prosenttia uhanalaisista lajeista elää ensisijaisesti metsissä ja metsäelinympäristöistä jopa 70 prosenttia on uhanalaisia. Ulkoilemaan houkuttelevat ja saavutettavat metsät ovat välttämättömiä myös kuntalaisten hyvinvoinnille. Lähivirkistysalueiden merkitys ihmisten terveydelle on koko ajan selvempi. Jo pieni määrä metsässä vietettyä aikaa laskee stressioireita. Lisäksi metsien hiilivarastot ovat tärkeässä roolissa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi ja virkistysalueiden säilyttämiseksi lähimetsissä tulee noudattaa niin sanottua hallitun hoitamattomuuden periaatetta. Siinä ulkoilureittejä rakennetaan ja ylläpidetään harkitusti niin, että metsä on kaikkien ulottuvilla. Reittien varrelta kaadetaan ainoastaan yksittäisiä puita, jotka jätetään metsään lahopuuksi. Luonnoltaan arvokkaimmat alueet jätetään koskemattomiksi ja kulkureittejä ohjataan rajatuille alueille. Kuntien tulee tavoitella vähintään 30% suojelualaa.

Mahdollisten metsätalouskäyttöön jäävien, kauempana taajamista sijaitsevien metsäalueiden avohakkuille on vaihtoehto. Metsien jatkuvapeitteinen kasvatus on metsänhoitoa, jossa aluetta ei hakata täysin paljaaksi, vaan metsä säilyy peitteisenä koko ajan. Maaperää ei tarvitse hakkuiden yhteydessä muokata, joten ilmakehään vapautuu vähemmän hiiltä ja vesistöihin ravinteita. Oikein toteutettuna se huomioi virkistyksen sekä ilmasto- ja luontokysymykset. Useissa kunnissa on tehty valtuustoaloitteita avohakkuuttoman metsien käytön puolesta.

Äänestämällä ehdokkaita ja puolueita, jotka ymmärtävät kuntametsien arvon luonnolle ja ihmisille voit vaikuttaa metsiemme tulevaisuuteen.

Reija Mikkola, metsävastaava, Luonto-Liitto

Paloma Hannonen, suojeluasiantuntija, Suomen luonnonsuojeluliitto