Jäähyväiset Kaitasuolle
Kuva: Maria Kohtala
Keskustori klo 12.00.
Kokoonnuimme n. 20 ihmisen voimin torilla noustaksemme leppoisan ja mukavan kuskimme Ilkan kyytiin. Bussiin nakkasimme lämpimät mehut ja odottavat aatoksemme. Aamulehden toimittaja Matti Kuusela tarttui alkumatkasta mikrofoniin ja kertoili suhteestaan Kaitasuohon, hänelle se on ollut hyvin rakas aina ja sen tappotyömaata on halunnut seurata vihaisin, surullisin mielin. Anarkistisinkin aatoksin.
Emmi otti tottuneesti bussi-emännän roolin ja matkamme kohti tuhoa ja hävitystä sai alkaa. Bussissa jaoimme kaikille uudelleen sanoitetun ”Maamme-laulun” sanat, Kaitasuon tilannetta mukaillen. Yhteislaulua on treenailtu talvesta saakka, mm. Keskustorin hyytävässä pakkasessa ja voipi olla, että Itsenäisyyspäivänä tulee laulettua hieman väärin ja uusin sanoin tänä vuonna. 
Haastattelin Kaija Hellettä viikkoa ennen tätä muistotilaisuutta huoltoaseman syläkerrassa. Tai lähinnä Annilla ja minulla oli kunnia kuunnella sujuvasti ja kommentoida väliin, kun Kaija (eräopas ja luontokartoittaja ) rautaisella ammattitaidolla, vuosien kokemuksella kertoili yleisesti suoluonnosta. Tämä tallennettiin sanelijalle ja purettiin kyytiläisten ratoksi bussimatkan ajan.
Tienpätkä, joka edesmenneelle Kaitasuolle johtaa, on lohduton näky isoina röykkiöinä kohoilevine kantokasoineen. Raiskattu, tuhottu, häväisty, menetetty. Ihmiset ovat selvästi järkyttyneitä näkemästään. Itsellänikin menevät jälleen kylmät väreet pitkin vartaloa, puistattaa. Hiljaa kävelemme, kuin unessa pitkin viimeistä suoraa jonka päässä on suo, mikä joskus väreili elämää. Nyt hiljaisuuden rikkoo kahden kurjen ylilennon äänet. Ne tulivat paikalle sanomaan hyvästit myös. Pääsivät Aamulehden sivuille; muistoihin, sydämiin, ajatuksiin kaihoisiin.
Saine Ensemblen suotanssijat tekevät improvisoiden taidetta; tanssivat turpeessa, huutavat ikäväänsä ilmoille; rakastuvat menneen suon sylissä. Yleisö katselee lumoutuneena ja vaikuttuneena näkemästään. Kirjailija Anni Kytömäki pitää pienen puheen Kaitasuohon liittyen ja me kuuntelemme hiljaa. Valokuvia otetaan, tunnelma on arvokas.
Lopuksi on laulun aika. ”Oi Kaitasuomme mennyt maa, soi sana murheinen…” laulu raikaa ja jää humisemaan ilmaan. Kolmeen kertaan mahtipontisesti, arvokkaalle suolle kunniaa tehden, joka ihmisen ahneuden tähden on nyt mennyttä. Laulun jälkeen on hiljainen hetki. Ei ennalta sovittu, mutta jokaiselta luonnostaan syntyvä. Rahanhajuinen kuolema on niittänyt tämän upean suon, riistää sen turpeen ja elinvoiman, eliöiden kodin, ihmislapsen turvaisan sylin. Kerros kerrokselta, kokkare kokkareelta.
Raportoinut: Luonto-Liiton Hämeen piirin metsäryhmän Marjaana Tammela
Kaitasuo
Millaista se onkaan
kohdata edessään yksinäinen
Kaitasuo, joka kerran
kauniina syntyi maailmaan
Niin tuhon nielemänä
kahden kurjen siipien alla
loputonna edessäni on
suomaa rakkautta vailla
Maassa pienessä lammikossa
ihmisen jälkeen syntyneessä
vedessä edelleen näen
maaäidin hellivän voiman
Unelmissani olet vehreä
aamuauringon lämmössä niin hohdat
kurkien vanhoissa muistoissa
olet edelleen suojaisa koti
Kerran kasvat ja vielä
loputonna edessäsi kohtaat
aavan värien loiston
suomaan oudon taian
Runo: Joni Mäkinen
Kuva: Maria Kohtala
