Bioajan perintö?

Teksti ja kuvat: Kaisa Illukka

Suomen juhlavuoden kunniaksi metsätaloussektori käynnisti Bioaika-kampanjan ”lahjana Suomen nuorille”. Biosanomaa kärrätään rekoilla ympäri Suomen: levittäydytään torille tai koulunpihalle, pystytetään teltat, käynnistetään simulaattorit ja yritetään puhua nuorten kieltä hupparissa ja lököfarkuissa. Suomen luonnonsuojeluliitto bloggasi jo Bioajan ristiriitaisesta sisällöstä. Sitä vasten arveluttavana näyttäytyykin juuri metsäbiotalouden ”lupaus” tulevaisuuden elinkeinosta, sekä taloudellisessa että perustavammassa, eettisessä mielessä.

Ysäri-yläasteella tuijotettiin säännöllisesti metsäteollisuuden esittelyvideoita ja vierailtiin sahayrityksissä ja sellutehtaissa. Lähtökohta oli varsin sukupuolittunut: metsätalous esiteltiin hyvinpalkattuna työnä erityisesti nuorille ja vähemmän koulutetuille miehille. Lukion jälkeen moni huokaisi helpotuksesta: emme valinneet kovasti tuputettua metsäalaa, jolla työpaikat katosivat valtavaa vauhtia. Kun muisti muutamaa vuotta aiemmin esitetyt filmit lupauksineen, väistämätön johtopäätös oli: saattoiko nuori ihminen luottaa aikuisten talous- ja tulevaisuusnäkemyksiin, jos ne olivat näin pettävällä ja lyhytkatseisella pohjalla? Maailman muuttuminen tuntui tulevan täysyllätyksenä vanhakantaisen metsäalan edunvalvojille.

Vuonna 2017 Bioaika-kampanja esittelee jälleen metsäalaa tulevaisuuden varmana työpaikkana ja kasvualana. Epäilemättä työtä riittää, ja erityisesti maakuntien pojat ovat edelleen metsätalouden työvoimapolitikan vaikuttimena, vaikka koneistumisen ja tehostumisen myötä työtä on silti paljon harvemmille. Mutta mikäli ottaa huomioon biotalouden oikeat ympäristövaikutukset: haluaako ajattelukykyinen nuori ekologisesti arveluttavalle alalle, jollaiseksi biotalous on kovaa vauhtia muodostumassa?

Sanotaan, ettei henkistä perintöä voi syödä, eikä sillä voi maksaa laskuja. Siispä tingimme ylevistä periaatteista, hyväksymme avohakatut maisemat ja luonnon muuttumisen luonnonvarareservaatiksi sekä unohdamme monitahoisemman metsäsuhteemme. Ikään kuin sanattomasta sopimuksesta – ja jotta pojat saisivat töitä kotikonnuilta – nielemme biotaloushöpsismin saarnamiehineen.

Bioaika-torilla jututtamani metsäteollisuuden edustaja myönsi suoraan, että sellun ja kartongin kysyntä vetää (sitä on siis todellinen ”biotalous”), ja toisekseen kampanjan markkinoimat bio-innovaatiot tai metsätuotteiden arvonlisäys eivät vaadi niin himokkaita hakkuunlisäyksiä kuin suunnitelmissa. Rehellistä puhetta teollisuudelta, ja ihan muuta kuin mitä biorekassa maalaillaan.

Tämänhetkisen ja suunnitellun metsätalouden volyymit ovat kohtuuttomia sekä luonnon että ihmisyyden kannalta. Yhä useammin törmään ihmisten kaipuuseen metsän syvemmistä merkityksistä, siitä ajattelutavasta, että otetaan vain se mitä tarvitaan ja sekin kunnioituksella. Folklore koetaan jälleen arvokkaana perintönä, kädentaitajia ja luonnonmerkkien tuntijoita kunnioitetaan. Metsäkasvien yhteiselämästä ja tunteista kertovat kirjat rikkovat myyntiennätyksiä, metsämuseoilta toivotaan enemmän henkistä perintöä ja luonnon esittelyä kuin metsätalousinfoa, ja ne, jotka ymmärtävät metsän ekologisia suhteita ja merkitysmaailmoja mottimäärien asemesta ovat äärimmäisen arvokkaita tietäjiä ja tiennäyttäjiä nyt ja tulevaisuudessa. Tätä vasten Bioajan taustaorganisaatioiden lahja nuorille sukupolville näyttää uhkaavasti karhunpalvelukselta: hienon puumateriaalin halventamiselta lyhytikäisiksi kertakäyttötuotteiksi, hiilipäästöjen kasvattamiselta nielujen sijaan, sieluttomilta maisemilta sekä esineellistävän luontosuhteen markkinoimiselta. Tällaisen ”bioperinnönkö” haluamme jättää?

Ehkä sittenkin haluamme tarjota syvempää merkitysperintöä, esikuvia ja opetusta; sellaista, joka puunkasvu- ja sivuvirtahokemien sijaan siirtää sivistystä, suhteellisuudentajua, ekologista ymmärrystä, tarinoita, taidetta ja mielikuvitusta. Tätä ansiokasta työtä muun muassa Luonto-Liiton metsälähettiläät ovat vuosien mittaan tehneet.

Aleksis Kivi mietteliäänä Bioajan äärellä.