Skip to content

Suojelualue estää ötökkätuhoja

15.9.2011

Teksti: Risto Sulkava

Eräät tahot (mm. Metsälehti 9/2011, Maaseudun Tulevaisuus, YLE Etelä-Karjala 14.9.2011) ovat voimakkaasti lietsoneet pelkoja suojelualueilta ympäristöön leviävistä tuholaisista. Onko peloille pohjaa? Todellinen esimerkki ekosysteemin toiminnasta helpottanee turhimpia pelkoja.

Olen tutkinut erään Pirkanmaalaisen luonnonsuojelualueen linnustoa vuosikymmenen ajan. Aluetta hoidettiin jo ennen suojelualueen perustamista ns. luonnonhoitometsänä, joka tarkoitti lahopuiden poistoa ja osin alaharvennustakin. Alue on siis vasta kehittymässä luonnonmetsäksi. Metsätaloushistoriasta johtuen ötökkäpelolle oli alueella ehkä tavallista enemmän perusteita, sillä suojelualueen syntyessä metsät olivat ns. yli-ikäsiä, pääosin melko tasaikäisiä, suuria kuusikoita. Vanheneva tasaikäinen puusto ja muutama myrsky synnyttivät alueelle varsin nopeasti paljon kuollutta ja kuolevaa puustoa. Kaarnakuoriaiset alkoivat lisääntyä ”pelottavaa” vauhtia ja pystyynkuolevia kuusia oli nähtävissä siellä täällä. Mutta kuinka kävikään?

Pohjantikka. Kuva: Petro Pynnönen

Kaarnakuoriaisten lisääntymistä rajoittava pohjantikka tarvitsee vanhoja metsiä. Se ei pärjää aukoilla eikä taimikoissa. Kuva: Petro Pynnönen

Kauhuskenaario leviävästä ötökkätuhosta olisi tutkimallani alueella kenties toteutunut, jos ekosysteemi olisi ollut liian heikossa kunnossa. Nyt kuitenkin kävi juuri siten, kuin luonnonmetsässä käy. Kaarnakuoriaisten luontaiset viholliset lisääntyivät. Esimerkiksi pohjantikka runsastui käsittämättömään tiheyteen, yhdeksään pariin neliökilometrillä, kun laji on tavallisesti seudulla harvinaisuus jonka löytää ehkä joka kolmannelta neliökilometriltä. Seuraavana talvena tikat kuorivat jokaisen kaarnakuoriaisten toukkia sisältävän kuusenrungon ja puukiipijät viimeistelivät työn syömällä hyönteisten munat rungoilta ja oksantyvistä. Tuho pysähtyi ennen kuin oli alkanutkaan.

Kaikkien muidenkin hyönteissyöjien kanta reagoi lisääntyneeseen ravintotarjontaan. Esimerkiksi hippiäisen, tiaisten, puukiipijän, punarinnan jne. kanta kasvoi moninkertaiseksi ympäröiviin alueisiin verrattuna. Luonnon monimuotoisuuden tuottama ekosysteemipalvelu siis teki tehtävänsä; tasapainotti lajien kannat, eikä mitään tuhoaaltoa syntynyt.

Kyseessä on tyypillinen ekosysteemin lainalaisuus, jossa jokaiselle lajille löytyy omat vihollisensa, tautinsa, loisensa ja liikaa runsastuvaa odottaa palautus tasapainoon. Nämä ekosysteemin tuottamat ”palvelut” toimivat silloin kun luonto on monimuotoinen, eli siellä mm. elää paljon lajeja. Jos lajimäärä laskee liian alas, käy kuten pellolla (myös puupellolla); tasapainon ylläpitäjiä ei riittävän nopeasti löydy ja keinosysteemi pysyy hengissä vain aktiivisen ihmisen hoitotoimien avulla. Pienehköllä pellolla tämä onnistuu, mutta laajoissa metsissä ei kannata luottaa siihen, että kaikkea voidaan ihmistoimin säädellä.

Suojelualueiden vanhoissa lahopuissa elävät hyönteiset hoitavat metsän ravinteiden kiertoa, mutta eivät koskaan hyppää eläviä puita tappamaan. Kuva: Lauri Kajander

Lajien suojelulla on merkitystä tasapainon ylläpidossa. Pohjantikka tarvitsee vanhoja metsiä. Se ei pärjää aukoilla eikä taimikoissa. Jos pohjantikka, joka voi hyvinkin olla yksi havumetsän avainlajeista, harvinaistuu liikaa, ei kaarnakuoriaisten säätelijää ehkä löydy satunnaiselle tuhohyönteisten lisääntymisalueelle riittävän nopeasti.  Suojelualueet siis tasapainottavat ihmisen muokkaaman ekosysteemin toimintaa. Niistä on hyötyä kaikille.

On myös hyvä muistaa, että suojelualueiden pitkälle lahonneissa puissa elävillä uhanalaisilla ötököillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta aiheuttaa ns. metsätuhoja. Ne vaativat tietyn lahoasteista puuta ja hoitavat metsän ravinteiden kiertoa, mutta eivät koskaan hyppää eläviä puita tappamaan.

Ilmastonmuutos, vieraslajit ja metsänhoidon yksipuolistamat ympäristöt – kaikki ihmistoiminnan tulosta – voivat kasvattaa myös tuholaisriskejä. Metsien suojelu puolestaan vähentää riskejä.

Kirjoittaja on biologi ja Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja.
Kirjoitus on julkaistu Metsälehden Lukijalta-palstalla numerossa 15/2011.

Mainokset
One Comment leave one →
  1. 15.9.2011 18:37

    Nuo Metsälehden ym tarinat ovat äääniä kumpujen yöstä.
    .
    Suojelua vastaan rutisevat eivät ole koskaan osanneet päättää mikä näistä tapahtuu:
    1) hakkaamattomat metsät kuolevat kaikki vanhuuttaan, kerralla pystyyn (= ”itsemurhakuusikot”)
    2) hakkaamattomina metsät kasvavat läpipääsemättömiksi, vai
    3) hyönteiset syövät suojelumetsän kokonaan veks.

    Täytyy ihmetellä, kuinka metsät onnistuivat hoippumaan täällä pystyssä melkein 10 000 v, ennen kuin niitä ryhdyttiin hävittämään ensin polttamalla, ja sitten teollisesti.

    Ensimmäisen tarinan isä on muuten tilastoprofessori Kullervo Kuusela, toisen isä Metsähallitus ja äiti Suomen metsäyhdistys.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: