Skip to content

Metsäryhmäläinen, mitä v****a!?

27.5.2010
Teksti Jaakko Junikka
Metsäryhmäläinen, mitä v****a!? Näin tokaisisi nauraen älykäs vanha koulukaverini palkattomasta vapaaehtoistoimestani. Tuo vanha kokoomuslainen ystäväni, jonka elämän suurin päämäärä tuntuu olevan keinotella itselleen massia muista välittämättä ja kuluttaen nautiskella oma elämänsä. Hiilijalanjälki on elintason ja hyvinvoinnin mittari! Turhia välittämättä ihmisistä tai luonnosta. Miksi olen metsäryhmäläinen?
Omasta sisäisestä pakostani. En enää voi olla tekemättä mitään. Olen aina ollut erittäin suojelumyönteinen ja ”hengessä mukana”, mutta en ole osallistunut suojelutyöhön. Omassa elämässä ollut lie tarpeeksi. Mutta nyt en kerta kaikkiaan voi olla tekemättä mitään. Vituttaa liiaksi ajaa autolla halki Suomen niemen tai istua junassa ja katsella Suomen ”hoidettua” luontoa; ohi viliseviä loputtomia ojitettuja vanhoja nevoja, rämeitä ja metsiä. Metsiä -pusikoita, jotka väen vängällä ja kovalla työllä on tehometsätalouden ohjenuoria kumartaen pakotettu puupelloiksi. Tehometsätalouden, joka ei nimestään huolimatta ole edes tehokasta vaan tehotonta ja on monimuotoisuutta, elämää turmelevaa. Tuota rumaa ja turhaa jälkeä, jonka harvennusmotot metsään jättävät: Laikutettuja, aurattuja hakkuuaukeita ja kantokasoja, lopullisesti hävittyjä hienoja, viimeisiä luonnontilaisia, elämää kuhisevia metsiä, joissa oli sitä jotain, metsän taikaa. Vituttaa tietää suo- ja metsäojituksien vaikutukset vesistöihin ja ilmastonmuutokseen, tehometsätalouden katastrofaaliset vaikutukset eliöiden sukupuuttoon kuolemiseen.
-No mitä tuota vituttelemaan, unohda ja elä elämäsi. Mene vaikka festareille tai patiolle, ryyppää, törsää vähän, nauti ja naura kesä muiden mukana, eläkä mitään mettiä kiertele, viherpiiperrä. Kyllä niitä mettiä Suomessa ammattilaiset hoitaa ja tutkii ja niitä tuolla riittää!
Mutta silmäni, sielun peilit, ovat nykyisin auki ja niitä ei kiinni enää koskaan saa. Sillä helppohan se on sanoa, jos ei sureta. Nimittäin luonnon nykyisen surkean tilan ja sen törkeästä kohtelusta juontuvan vihaistumiseni takana on heti pinnan alla suuri suru. Ja suru juontuu luonnosta välittämisestä ja rakastamisesta. Tässä maassa kohdellaan törkeästi sellaista, mitä minä rakastan ja olen siitä vihainen! Eikä kohdella vain törkeästi: elinympäristöjä ja lajeja tuhotaan lopullisesti.
Olen vihainen luonnonsuojelija. Ennen olin luonnontuhoamisen surullinen sivustaseuraaja, joka hiukan pää kumartuen, antoi vastalauseitta tuhon tapahtua, vaikkakin olin kovasti suojeluhengessä mukana. Olen vihainen, koska rakastan elämää, ja sitä kohdellaan törkeästi. Tämä ei ole piipertämistä, olen tosissani. Mitä enemmän välitän, sitä lujemmin taistelen. Kaikista vaarallisin mies on rakastunut mies.
Advertisements
One Comment leave one →
  1. Juha Kinnunen permalink
    13.9.2010 12:17

    Sinulla oli se point of no return: sen jälkeen kaikki on muuttunut, eikä mennyt enää koskaan palaa. (No, eihän se muutenkaan koskaan palaa.) Mutta, kun silmät ovat auki, ei edes niiden kiinni paneminen enää auta. Maailma näyttäytyy uudessa valossa, ehkä todellisemmassa, eikä se aina ole kaunista. Mutta on se sitäkin…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: