Zen ja metsässä olemisen taito

Teksti Risto Mustonen

Menin eilen metsään. Vein sinne vuoden vanhan tyttäreni. Metsässä näimme isoja ja pieniä puita, haistelimme tuulta, kuulimme lintujen laulua, tunnustelimme käpyjä ja neulasia. Yhdessä löysimme metsän, jonka olin hukannut tehdessäni vuosikaudet töitä luonnonsuojelun ammattilaisena.

Metsästä oli tullut minulle uhanalainen luontotyyppi, hiilinielu, taajamametsä, bioenergiaa, metsälain tarkoittama erityisen tärkeä elinympäristö, pistemäinen luontokohde, lähivirkistysmetsä ja niin edelleen.

Ihminen nimeää asioita ja ilmiöitä. Samalla hän luo merkityksiä ja tekee luokitteluja. Kun pieni tyttäreni nostaa kurakintaallaan maasta kävyn, opetan häntä innokkaasti: se on käpy! Kun pienet kädet rouhaisevat maasta kariketta, neulasia, puunkuoren palasia, en sano enää mitään vaan mietin, kuinka uutta ja outoa tuo ruskea mössö onkaan pienelle ihmiselle. Se on ennen näkemätöntä! Kun viereiseen puuhun liitää käpytikka ja päidemme yllä helähtää soimaan peippo, kyseessä on jo sensaatio!

Kuinka tärkeää on antaa elämyksille nimet? Jos uskomme zen-buddhalaisia, se ei ole ollenkaan tärkeää. Olennaista on nähdä, kuulla, haistaa, maistaa ja tuntea asiat sellaisinaan. Kevätmetsässä muistin unohtamani totuuden: menneen talven jäljiltä vielä kostean metsämaan tuoksua ei voita mikään. Siis ei mikään. Eikä sitä saa unohtaa, jottei samalla unohda, mistä luonnonsuojelussa on kyse.

Kirjoittaja on Luonto-Liiton emeritus metsävastaava.