Skip to content

Zen ja metsässä olemisen taito

24.4.2010

Teksti Risto Mustonen


Menin eilen metsään. Vein sinne vuoden vanhan tyttäreni. Metsässä näimme isoja ja pieniä puita, haistelimme tuulta, kuulimme lintujen laulua, tunnustelimme käpyjä ja neulasia. Yhdessä löysimme metsän, jonka olin hukannut tehdessäni vuosikaudet töitä luonnonsuojelun ammattilaisena.
Metsästä oli tullut minulle uhanalainen luontotyyppi, hiilinielu, taajamametsä, bioenergiaa, metsälain tarkoittama erityisen tärkeä elinympäristö, pistemäinen luontokohde, lähivirkistysmetsä ja niin edelleen.

Ihminen nimeää asioita ja ilmiöitä. Samalla hän luo merkityksiä ja tekee luokitteluja. Kun pieni tyttäreni nostaa kurakintaallaan maasta kävyn, opetan häntä innokkaasti: se on käpy! Kun pienet kädet rouhaisevat maasta kariketta, neulasia, puunkuoren palasia, en sano enää mitään vaan mietin, kuinka uutta ja outoa tuo ruskea mössö onkaan pienelle ihmiselle. Se on ennen näkemätöntä! Kun viereiseen puuhun liitää käpytikka ja päidemme yllä helähtää soimaan peippo, kyseessä on jo sensaatio!

Kuinka tärkeää on antaa elämyksille nimet? Jos uskomme zen-buddhalaisia, se ei ole ollenkaan tärkeää. Olennaista on nähdä, kuulla, haistaa, maistaa ja tuntea asiat sellaisinaan. Kevätmetsässä muistin unohtamani totuuden: menneen talven jäljiltä vielä kostean metsämaan tuoksua ei voita mikään. Siis ei mikään. Eikä sitä saa unohtaa, jottei samalla unohda, mistä luonnonsuojelussa on kyse.
Kirjoittaja on Luonto-Liiton emeritus metsävastaava.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: