Alueen tapahtumissa voit pysytellä ajantasalla parhaiten seuraamalla Sanginjoki-blogia, jonne uutta materiaalia kerätään tapahtumien edetessä:

http://sanginjoki.wordpress.com/

Video on kuvattu 24.1.2012.

Luonto-Liitto on tiedottanut asiasta seuraavaa:

- 23.1.2012: http://www.luontoliitto.fi/tiedotteet/oulun-kaupunki-tuhoaa-kansallispuistoksi-ehdotettua-metsaa

- 24.1.2012: http://www.luontoliitto.fi/tiedotteet/sanginjoen-metsia-puolustetaan-mielenosoituksin

Teksti: Lauri Kajander

Ostin keväällä metsäpalstan. Olin jo pitkään etsinyt metsäpalstaa lähiseudulta. Motiivini

Avainbiotoopiksi määritetty rehevä korpipainanne, jossa on riistan juomapaikka.

hankintaan olivat moninaiset. Ensinnäkin minulle oli kertynyt hieman säästöjä, jotka halusin sijoittaa turvallisesti. Toiseksi taloudessamme käytetään noin 20 mottia polttopuuta vuodessa ja se ei rankanakaan ostettuna ole aivan halpaa.  Haluan myös tietää, mistä polttopuuni tulee. Kolmanneksi, etsin palstaa, jota voisin hoitaa ja käyttää luontoarvoja vaalien ja kehittäen. Neljänneksi, taloudessamme retkeillään, marjastetaan,
sienestetään ja metsästetään. Onhan sitä komeaa harrastaa omassa metsässä.

Ensitöikseni tein hirveä ja valkohäntäpeuraa koskevan metsästysvuokrasopimuksen paikallisen hirviporukan kanssa. Ilokseni juuri huomasin, että mailleni oli nauhoitettu passipaikkoja. Ehkä joskus kaato osuu palstalleni ja saan metsästäni polttopuiden lisäksi myös kassillisen herkullisia keittoaineksia. Meillä metsästetään vain pienriistaa ja sitäkin jousella, joten saalis ei pakastinta täytä. Mieheni on toki innoissaan hankinnastani ja ensi viikonloppuna viemme palstalle metsäkauriin ruokinta-automaatin. Metsäkanalinnut saavat olla rauhassa, niitä ei Satakunnassa ole syötäväksi asti. Ilo oli suuri, kun näin kaksi nuorta metsopoikaa palstallani viimeksi käydessäni.

Aarnimetsiä etsivän luontoharrastajan näkökulmasta palstani ei ole kehuttava. Itse tykästyin eniten sen rehevyyteen: lähes koko palsta on lehtoa, loput lehtomaista kangasta tai rehevää korpea. Maaperä on diabaasia, joka aiheuttaa poikkeuksellisen rehevyyden.

Tehometsätalouden jälki on ikävää, ajatteli asiaa sitten luonnon tai järkevän metsätalouden kannalta. Paikalla on kuulemma ollut todella vanhaa, hienoa kuusimetsää, mutta loputkin siitä avohakattiin noin 10 vuotta sitten, lehdon maaperä aurattiin ja istutettiin männylle. Siellä täällä näkyy vielä jättiläiskuusien kantoja. Ne nostavat joskus palan kurkkuun. Osa metsästäni on uudistettu jo aiemmin. Märässä korvessa kasvaa 50-vuotias kuusikko, lehtorinteessä nelikymppinen oksakas räkämännikkö.

Räkämännikön alareunasta, vanhalta ajouralta löysin pari pientä metsälehmusta. Kuusama, näsiä, lehtopähkämö, metsävirna ja vuokot kukkivat metsässäni. Mietin, miltä metsä on mahtanut näyttää ennen minun syntymääni, kun se on hakattu. Onkohan lehmuksia ollut paljonkin? Metsälehmus on näin lännessä jo harvinaisuus.

Kukkiva näsiä, jota on palstalla todella paljon.

Räkämännikkö on niin harvaa, että puiden välissä pääsee ajamaan vanhalla massikallamme. Haluaisin kaataa kasvatettavaa puustoa polttopuuksi ja antaa tilaa alta luontaisesti puskevalle kuusen, haavan ja koivun taimikolle. Mielestäni kodin ja pihasaunan lämmittäminen ja ruoan valmistus ovat männyn arvolle paremmin sopivia käyttötarkoituksia kuin vessapaperi ja mainokset.

Tukkipuuta männyistäni ei tulisi kuitenkaan, koska ne kasvavat männylle vääränlaisella kasvupaikalla, hirvien kurittamina ja liian harvassa. Tämä suunnitelmani on kuitenkin lainvastainen, enkä ole varma, uskallanko toteuttaa sitä. Männikkö on harvennettu jo lakirajalle ja jos vielä poistan kelvotonta istutusmäntyä ja palstalle osuu tarkastus, voi käydä niin, että minut velvoitetaan avohakkaamaan, auraamaan ja istuttamaan lehtoni. Järkevä tapa hoitaa omaa omaisuutta ei ole sallittu, vaikka kuulemma elämme vapaassa markkinataloudessa.

Männyntaimikon taimet ovat kieroon kasvaneita, hirvien ja männynversoruosteen kurittamia puskia, jotka männylle liian lihavassa maaperässä ja harvaksi jääneessä taimikossa kasvavat enemmän paksuja valo-oksia kuin pituutta. Männyntaimikon keskellä törröttää lehtokorpipainanteen muistona komea tervaleppä.

Kymmenisen vuotta sitten hakattua lehtometsää / korpea, joka on istutettu männylle. Jättöpuina mäntyjen joukossa tervaleppää.

Paikoin uudistaminen on täysin epäonnistunut. Taimikossa on avoimia heinää kasvavia alueita. Vaikka näitä ei enää tarvitse paikata, ajattelin tehdä uhkarohkean kokeilun. Hirvien valtavasta määrästä huolimatta istutan aukkopaikkoihin pienen määrän hybridihaavan taimia, jotka kokeilen suojata nestesaippuaan kastetuilla kangassoiroilla. Vierasperäinen puulaji on tietysti hieman epäortodoksinen valinta, mutta toisaalta hybridihaapa kurottaa nopeasti hirvien ulottumattomiin. Haavasta saan tulevaa polttopuuta ja osan voin jättää aikanaan kolopesijöiden askarreltaviksi. Ja onhan toki niinkin, että näinä ilmastonmuutoksen aikoina on hiilensidonta hyveellinen harrastus. Metsäni geneettinen laatuhan on tuhottu ja ties mitä alkuperää olevilla istutusmännyillä.

Rehevää korpea ei onneksi ole kunnostusojitettu. Vanhat lapio-ojat halkovat rahkasammalikkoa. Ajouralta löydän mesimarjaa. Rehevimmän lehtokorven ojan penkalla kasvavat virmajuuret, hiirenportaat ja korpi-imarteet. Toisaalla on avovesilämpäre, jonka ympärillä maasto on heinäkorpea. Järeiden hieskoivujen reunustama lämpäre on riistan juomapaikka. Asetan paikalle videokuvaa ottavan riistakameran. Eläimiä käy juomassa jatkuvasti. Kesähelteillä pari viimevuotista hirvivasikkaa pulahtaa lammikkoon ja hyppelee riemuissaan rahkasammalikossa vilvoittavan kylvyn jälkeen.

Tämä kuvio on minun oma luonnonsuojelualueeni. Metsäkeskuksen vuonna 2005 tekemässä metsäsuunnitelmassa kuvio on määritelty ”soistuvaksi kangasmetsäksi”, vaikka turvetta on 40 cm ja kasvillisuus rehevälle korvelle tyypillistä viitakastikkaa ja kurjenjalkaa.

Tälle ihanalle paikalle suositellaan suunnitelmassa avohakkuuta ja ojitusmätästystä, jotka olisi suunnitelman mukaan pitänyt toteuttaa jo ennen viime vuotta. Kanssani paikalla käynyt metsäammattilainen määritti kuvion kuitenkin avainbiotoopiksi, jota ei saa hakata. Näin erilaisia voivat eri metsäammattilaisten suositukset ja laintulkinnat olla! Onneksi edellinen omistaja on käyttänyt järkeään. Puolen hehtaarin kuviolta olisi saatu muutama koivutukki ja kasa energiapuuta. Yhteiskunnan avokätisellä KEMERA-tuella toki tämänkin avainbiotoopin tuhoaminen olisi saatu taloudellisesti kannattavaksi.

Kauempana korpi on yksitotista talouskuusikkoa. Se on uudistettu aikoinaan alikasvoksesta ja kasvaa tiheänä ja veden vaivaamana huonosti. Jos teen siihen joskus avohakkuun, on se pakko ojittaa, jotta uudistaminen olisi mahdollista. Olen päättänyt kokeilla vaihtoehtoista strategiaa: harvennan kuusikkoa alaharsintana polttopuuksi vähin erin ja istutan syntyviin pieniin aukkoihin ja ojien varsille tervaleppää. Ehkäpä korpi joskus kehittyy näin hoidettuna kohti alkuperäistä tilaansa, rehevää tervaleppäkorpea.

Yhtä asiaa ihmettelen. Pidän itseäni melko tavallisena metsänomistajana. Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion selvityksen mukaan suurin osa metsänomistajista haluaa painottaa metsissään monikäyttöä: puuntuotantoa, virkistystä, riistaa, luontoarvoja, marjoja, sieniä, kauneutta; kaikkea tätä sekaisin.

Miksi siis metsälaki näkee metsät lähtökohtaisesti teollisuuden puuntuotantoon tarkoitettuina? Miksi en saa omasta metsästäni hakata vain kuiduksi kelpaavaa mäntyä polttopuuksi miten haluan? Miksi en saa kasvattaa lehdossa vaikka raitaa, jos haluan? Miksi minun on maksettava metsänhoitomaksua palveluista, joita en tarvitse ja jotka ovat tavoitteitteni kanssa jopa ristiriidassa? Eikö metsäni olekaan minun?

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Teksti: Kati Tiitola

Kansanperinteemme metsäsuhdetta tarkastellessa on surullista havaita, miten paljon hienovaraisia elementtejä kulttuurimme on kadottanut suhtautumisessaan metsään. Nyky-Suomessa metsä näyttäytyy usein yksinomaan resurssina, jonka arvo perustuu siitä saatavaan taloudelliseen hyötyyn. Metsäsuhteesta puuttuu usein myös vanhoista uskomuksista heijastuva vastavuoroisuus ja kunnioittavuus: etääntyminen metsästä ja luonnosta on luonut kulttuurin, joka ei enää koe selviytymisensä riippuvan luonnosta, vaan suhtaudumme luontoon itsestämme erillisenä. Kulttuurimme on luonut harhan, jonka mukaan oma hyvinvointimme ei enää olekaan riippuvainen metsiemme ja muun ympäröivän luonnon tilasta.

Kansantarinoiden näkökulmasta tarkasteltuna entisajan metsä oli täynnä elämää: siellä kuljettiin aistit avoinna havainnoiden ja erilaisia merkkejä tulkiten. Herkistyminen luonnolle oli elintärkeää, koska se saattoi parhaimmillaan pelastaa metsässäkulkijan hengen. Kansantarinoissa usein toistuva teema kertoo siitä, miten metsämies on asettunut makuulle, jolloin hän herää varoittavaan ääneen. Ähtärissä taltioidussa tarinassa mies herää metsänhaltijan ärjäisyyn: ” Nouse ylös joutuin siitä paikalta, vanha mies panee maata!”. Mies herää, nousee ylös ja saman tien suuri honka kaatuu tien poikki juuri sille kohdalle, missä mies on maannut. (Myytillisiä tarinoita, toim. Lauri Simonsuuri, s. 374).

Kansantarinoista piirtyvästä metsäsuhteesta heijastuu ennen kaikkea vastavuoroisuuden käsitys. Metsänkävijä suhtautuu metsään elävänä ja kunnioitettavana subjektina. Mikäli teet metsälle pahaa etkä kunnioita sitä, se asettaa tiellesi vaikeuksia. Mikäli kunnioitat metsää ja metsänväkeä, se tekee sinulle palveluksia ja on puolellasi. Tämä tematiikka nousee esille esimerkiksi tarinassa, jossa metsämies kohtaa metsänneidon nuotiolla. Euralaisessa tarinassa metsämiehen kohdellessa metsänneitoa hyvin ja asiallisesti tarjoten tälle yösijan ja ruokaa, metsänneito palkitsee hänet hyvällä saalisonnella. Mikäli mies ei kunnioita metsänneitoa vaan pilkkaa tätä tai häätää tämän pois, lähettää metsänneito metsämiehen tielle suuren karhun, joka käy miehen kimppuun. (Myytillisiä tarinoita, s. 378). Vanhan kansan uskomuksissa oli itsestään selvää, että metsästäjän tuli kunnioittaa myös saalistaan. Muuruvedeltä tallennetun haastattelun mukaan: ”Metsänhaltia panee metsämieheltä metsän lukkoon, jos kohtelee huonosti saalistaan”. (Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s.59).

Metsä on alun perin tarkoittanut rajaa. Metsä merkitsi ihmisille ikään kuin valtakuntaa, johon mentiin vierailulle. Tässä valtakunnassa oli tärkeää noudattaa tarkoin normeja, jotta vältyttiin niiltä vaaroilta, joita siihen liittyi. Metsä saattoi mahtavuudessaan olla myös vaarallinen ja pelottavakin paikka, ja myös siksi sitä tuli kunnioittaa.

Eräs yleinen teema kansanperinteen metsätarinoissa on metsänpeittoon joutuminen. Metsänpeittoa kuvataan tilaksi, jossa metsä on lumonnut kulkijan, ja kaapannut tämän tuonpuoleiseen maailmaan, jossa kaikki on päinvastoin kuin normaalisti. Metsänpeittoon joutunut voi muuttua kannoksi tai kiveksi, eikä hän tunne enää tuttuja paikkoja. Metsänpeitossa olija saattaa nähdä etsijänsä, mutta nämä eivät kuule eivätkä näe häntä. Metsänpeittoon saattoi joutua metsänhaltijan lumouksen johdosta, kuten Koivistolta vuonna 1938 tallennetusta tarinasta käy ilmi:

”Mummini kertoi, että yhen kerran oli mies jäänyt metsän peittoon. Oli ollut talvi, hää oli hiihtänyt suksilla, koko yön hiihti ja aina kuuli koiran haukuntaa, mutta hää ei vaan tarkannut sitä kohten. Hiihti, hiihti itsensä väsyksiin ja lopuksi rupesi lukemaan Isä meitää takaperin. Tuli aamu, niin hää oli oman peltonsa veräjällä ja oli koko yön hiihtänyt oman peltonsa ympäri, mut ei vaan osannu kotiheese, vaikka koiran haukunta kuului hänen omasta kodistaan. Mut metsänhaltija kun oli hänet lumonnut niin, että hää joutui metsän peittoon.”

Seppo & Kovalainen 1997: Puiden kansa, s. 62-64

Sittemmin ihminen on ottanut metsän haltuunsa, anastanut sen voiman ja mahtavuuden ja asettanut itsensä röyhkeästi metsän valtiaaksi. Onko Etelä-Suomen talousmetsistä enää löydettävissä taikaa? Pienet metsäpläntit, jotka rajautuvat joka suunnasta autoteihin, eivät saa aikaan samanlaista kunnioitusta herättävää pienuuden tunnetta, jonka voi kokea suuressa kirveen koskemattomassa erämaametsässä. Tällaiset kunnioitusta herättävät metsäkokemukset, joita kokiessaan ihminen tuntee itsensä pieneksi suuren luonnon keskellä, olisivat mielestäni elintärkeitä myös nykyihmiselle, koska ne luovat elämäämme perspektiiviä, auttavat hahmottamaan omaa läheistä kohtalon yhteyttämme luonnon kanssa ja asettavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Nämä metsäkokemukset auttavat meitä hahmottamaan, mitkä asiat oikeasti ovat tärkeitä ja mitkä toisarvoisia.

Lähteet:

Simonsuuri (toim.) 1975: Myytillisiä tarinoita.

Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni 1997: Puiden kansa.

Kirjoittaja toimii tällä hetkellä Luonto-Liitossa harjoittelijana.

Luonto-Liiton metsäryhmä ja Luonto-Liiton Uudenmaan piiri järjestivät marraskuun viimeisenä sunnuntaina yleisöretken Lapinjärvelle Latokartanon metsäpalstalle. Parikymmentä retkeläistä pääsi tutustumaan yhteen Uudenmaan hienoimmista metsäalueista loppusyksyn kosteansumeassa säässä. Ahkerimmat ehtivät retken lomassa poimia mukaansa metsän tunnelman lisäksi syksyn viimeiset suppilovahverot.

Metsäretken oppaana Luonto-Liiton metsävastaava Lauri Kajander.

Taivallusta lahopuiden lomassa.

Latokartanon palstan loppusyksyistä tunnelmaa.

Harmaaluppojen koristelema oksa.

Myös Metsäntutkimuslaitoksen metsätalousinsinööri Markku Rantala (oik.) osallistui metsäretkelle.

"Well here's another mess you've gotten me into". Osa ympäristötoimintapäivillä syntynyttä taideteosta ripustettuna tämänsyksyiselle hakkuuaukolle.

Latokartanon metsäpalstalle, joka on valtion omistama Metsäntutkimuslaitoksen tutkimusmetsä, on tehty ja suunnitellaan hakkuita. Alue on Etelä-Suomen mittakaavassa laaja arvometsä. Eteläsuomalaisen, uhanalaisen metsäluonnon suojelussa tällaisten metsien tärvelemiseen hakkuilla ei ole varaa!

Metsäalueesta ja sen tilanteesta löytyy lisätietoa muun muassa luonnonsuojelujärjestöjen tiedotteesta.

Metsähallitus ulkoiluttaa harvesteria vuoden retkeilyalueella. Kuka haluaa retkeillä hakkuilla? Piirros: Seppo Leinonen

Metsähallitus on aloittanut talvitien rakentamisen ja n. 100 hehtaarin hakkuiden valmistelun Hossan retkeilyalueella Kainuussa. Hakkuut heikentävät retkeilymahdollisuuksia, pilaavat maisemia ja hävittävät luonnonsuojelullisesti arvokkaita metsiä.

Vetoa vastuullisiin peruuttamattomien typeryyksien estämiseksi – juuri nyt Hossassa ja tulevaisuudessa kaikilla muillakin retkeilyalueilla! Palautetta voit antaa helposti netissä:

• Metsähallituksen palautelomake
• Maa- ja metsätalousministeriön palautelomake
• Hossan retkeilyalue Facebookissa

Lisätietoja aiheesta:

• Kuvia tienteosta ja hakkuiden uhkaamista metsistä Hossassa
• Leimikoiden sijainti GoogleMapsissa
• Luonto-Liiton tiedote 30.11.2011
• YLE Kainuun uutinen 2.12.2011
• Hossan retkeilyalue MH:n Luontoon.fi-palvelussa

Kuva: Suvi Kervinen

Toivota metsille levollista joulua ja anna läheisellesi lahjaksi tukea Luonto-Liiton metsäryhmän metsiensuojelutyöhön!

Luonto-Liiton metsäryhmä etsii arvokkaita metsä- ja suoalueita ja tekee työtä niiden suojelemiseksi.

Lahjoitukset Luonto-Liiton tilille:

Sampo Pankki IBAN: FI62 1574 3007 1006 37
BIC: NDEAFIHH

Muista merkitä lisätietoja-kohtaan: “lahjoitus metsätoimintaan”.

Lahjan saajalle voit tulostaa lahjakirjan värillisenä täältä ja mustavalkoisena täältä.

Kiitos metsien puolesta!  Rauhallista joulua!

*Keräysluvan saaja: Luonto-Liitto ry, *Keräysluvan myöntäjä: Poliisihallitus, *Keräysluvan numero: 2020/2011/1145, *Myöntämisajankohta: 8.6.2011, *Toimeenpanoaika: 1.7.2011–31.6.2013, *Toimeenpanoalue: koko maa, Ahvenanmaata lukuunottamatta, *Kerättävien varojen käyttötarkoitus: Varat käytetään Luonto-Liiton ja sen piirijärjestöjen järjestämän lasten ja nuorten luonnonharrastus- ja ympäristötoiminnan sekä kerho- ja leiritoiminnan toteuttamiseen, mm. materiaalin tuottamiseen, koulutukseen, leirien, kurssien, retkien ja luentojen järjestämiseen. Kolmasosa päivätyökeräyksen tuotoista voidaan osoittaa kouluissa tapahtuvan kerho-, oppilaskunta- ja opintotoiminnan tukemiseen.

Minulle rakkain metsä on lapsuuteni retkeily- ja ulkoilumetsä, Jyväskylän Laajavuori. Alueen metsissä kuljin kavereiden tai perheen kanssa, yksin tai koirien kanssa. Vaikka ulkoilin Laajavuoressa myös yhdessä muiden kanssa, elävimmät muistoni metsästä liittyvät retkiin, joilla kuljin kilometrikaupalla metsissä yksin. Olin ajatuksissani, kuuntelin metsän ääniä, kiikaroin ja opettelin tunnistamaan lintuja, poimin marjoja ja kuljin ristiin rastiin tuttuja polkuja.

Kaupungin lähimetsäksi Laajavuoresta löytyy yllättävän monipuolista maastoa. On soita, aarniometsän tyyppisiä kuusikoita, vanhoille laskettelurinteiden pohjille syntyneitä niittyjä ja valitettavasti myös hakkuuraiskioita.

Laajavuoren metsässä risteilee 4 kilometrin mittainen luontopolku, joka antaa monipuolisen kuvan alueen luonnosta. Polun alku on Vuorilammen lähistöllä ja loppupää Laajavuoren laskettelukeskuksella. Lisäksi metsämaastossa risteilee talvisin aktiivisessa käytössä oleva hiihtolatujen verkosto, sekä vanhat Jyväskylän Suurajoissa käytössä olleet rallipolut.

Lapsena erityisesti nuo ralliautoja varten kauniiseen metsään puhkotut autotiet saivat ympäristötietoisuuteni heräämään. Vielä 80-luvulla rallien erikoiskokeita ajettiin Laajavuoressa, ja minulle, metsässä liikkumaan tottuneelle lapselle, vuotuinen ralliviikonloppu tarkoitti sitä että rakkaat ulkoilumaastoni riistettiin minulta. Ralliautot ajoivat mutkaisilla teillä tuhatta ja sataa, näkyvyyden ollessa todella huono. On ihme, ettei erikoiskokeilla sattunut enempää vakavia onnettomuuksia.

Nykyisin rallien päävarikko on siirretty Laajavuoresta lähemmäs kaupungin keskustaa, joten ralliautot eivät enää valtaa rakasta lapsuuteni metsää. Ikuisen vihan autourheilua kohtaan kotikaupunkini rallitapahtuma kuitenkin sai aikaan. Myöhemmin olin järjestämässä rallien vastaisia neppiautokilpailuja Pienajoja, kadunvaltausjuhlia ja mielenosoituksia.

Laajavuoresta muistan erityisesti luonnon hiljaisuuden. Metsään saattoi kulkea niin kauas, että liikenteen humina kuului enää heikosti kaukaisuudessa. Tämän vuoksi lapsena suututtikin niin paljon, kun äänekkäät ralliautot veivät minulta pois metsän hiljaisuuden.

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.

Sarjan aiemmat osat:

• Marraskuun metsä – Hietasaari

Luonto-Liitto on tänä syksynä reipastunut kansainvälisellä saralla entisestään. Olemme mukana Youth and Environment Europe:n metsävalistusprojektissa, joka on kohdennettu 15-30 vuotiaille nuorille. Kampanja kulkee nimellä “Caring for the Future? Caring for the Forest!” (kts. kampanjan nettisivut).

Luonto-Liiton lisäksi kampanjaan osallistuu EDEN Centre Albaniasta, Hnuti Brontosaurus Tsekeistä, Ecoclubes Portugalista, EcoCenter Zapovedniks Venäjältä ja Look East Wild Earth Isosta Britanniasta.

Projekti liittyy YK:n metsävuoteen ja sen ohjausryhmä tuottaa tietoa ja materiaaleja nuorille maailman ja Euroopan metsistä. Kansallisten ryhmät ovat järjestäneet aiheeseen liittyviä valistustapahtumia, kuten kouluvierailuja ja retkiä, syksyllä 2011. Projekti on ollut mielenkiintoinen ja tarjonnut mahdollisuuksia lähestyä metsiensuojelua uudesta, kansainvälisestä näkökulmasta.

Päätimme Suomessa valita kohderyhmäksi yläkoulu- ja lukioikäiset, joille on järjestetty metsälähettiläskiertue Helsingissä ja teeman mukainen työpaja Ympäristötoimintapäivillä. Muita kampanjaan liittyviä tapahtumia on ollut leffailta Vaasassa ja metsätoimintaviikonloppu Nuuksiossa.

Kuvia Suomen ja muiden maiden tapahtumista on nyt nähtävissä kampanjan Picasa-sivuilla.

Puiden istuttamistalkoot Venäjällä syyskuussa

Metsätaidetyöpaja Portugalissa marraskuussa

Metsätoimintaviikonloppu Nuuksiossa 5.-6.11. toi yhteen metsäryhmän ja LUP:in retkiryhmän toimijoita opettelemaan metsäkartoitusta ja suunnittelemaan tulevaa Lapinjärvi-retkeä.  Viikonlopun aikana löytyi hienoja retki- ja lahopuumetsiä Espoon kaupungin mailta,  jotka kelpaisivat suojeltavaksi.

Markus näyttää kuvia kesän Lappi-kartoituksista.

Lajikartoitusta on helpointa opetella pienryhmissä. Tässä Elina, Teemu, Emilia ja Anna lähdössä maastoon.

Punaisen listan lajeista ja vanhan metsän indikaattoreista otetaan koordinaatit.

Espoon kaupungin omistamalta Selkäkalliolta löytyi uhanalainen rusokantokääpä.

Minulle merkityksellinen ja tärkeä metsä alkaa melkein kotioveltani Oulun Hietasaaressa. Se on metsä, jossa olen käynyt ehkä eniten elämässäni – monesti useita kertoja päivässä. Jos minun pitäisi kertoa, millaista metsää arvostan eniten, kuvailisin luultavasti Lapin vanhoja männiköitä tai Venäjän Karjalan ikimetsiä. Se, että metsä on ihan vieressä ja tulee tutuksi koiran ja ystävien kanssa siellä kulkiessa, tekee tästä metsästä kuitenkin tällä hetkellä tärkeimmän metsäni. On myös hienoa voida nähdä sama metsä eri vuorokauden- ja vuodenaikoina sekä erilaisilla säillä.

Pieniläpimittaista lahopuuta Hietasaaressa.

Lähimetsäni ei ole järin vanhaa, ehkä pääosin viisikymmenvuotiasta. Silti siellä on siellä täällä monisatavuotisia kilpikaarnamäntyjä ja vanhoja kuusia muistona menneistä pihapiireistä. Metsää halkovat pienet, umpeutumassa olevat ojat ja paikoin tuskastuttavan tasarakenteisena kasvava männikkö kielivät suuren osan metsästä olleen taannoin peltoa. Näkymä ei kuitenkaan ole tavanomaisesta talousmetsästä, vaan useat männyt kasvavat oikukkaasti vinkuraan ja paikoin lehtipuiden suuri osuus elävöittää maisemaa. Saniaiset viihtyvät täällä hyvin, ja pohjakerros onkin valtaosin lehtomaista. Merenrantaa lähestyttäessä lisääntyy suolajisto, ja rannan tuntumassa on leveä luhtainen vyöhyke. Maannousemametsä on toistaiseksi saanut kehittyä rauhassa, vaikka raivattu hiekkaranta ja hotelli ovatkin vain kilometrin päässä. Ympäröivä meri ja jokisuisto tuovat metsään oman tunnelmansa.

Talvella liikun pääosin suksilla, ja matka jatkuu sujuvasti metsästä meren ja saarta halkovan salmen jäälle. On hauskaa, kun talvella pääsee aivan eri reittejä kuin kesäaikaan, ja osa metsää halkovista pikkuteistä teistä jätetään auraamatta. Ne kapenevat talven mittaan ensi poluiksi, ja lopulta niistä tulee hiihtolatuja.

Syysmyrskyn tekemä konkelo.

Erityistä lähimetsässäni on se, etten juuri ajattele lajistoa, metsätyyppejä tai METSO-kriteerejä siellä kulkiessani, enkä ole selvillä metsään suunnitelluista toimenpiteistä. Välillä toki väistämättä huomaa jotakin erityistä, kuten lehtikuusen tai tammen. Onpa rantaruovikossa tullut vastaan supikoirakin ja parin viime viikon ajan lähimetsässäni on kuulemma liikuskellut myös muutama peura! Ihmettelen kovasti, kuinka ne ovat tiensä lähes ydinkeskustan viereiseen saareen löytäneet.

Tänä syksynä myrsky teki lähimetsässäni paljon tuulenkaatoja. Oli onnellinen, kun lähinnä ohuista rungoista koostuva lahopuusto sai järeämpää täydennystä. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, kun kaupunki korjautti tuulenkaadot pois. Olin ehkä vihaisempi ja surullisempi kuin minkään näkemäni vanhan metsän hakkuuta todistaessa. Mietin, olisiko pitänyt yrittää reagoida asiaan heti tuulenkaatojen synnyttyä ja vedota kaupunkia pitäytymään toimenpiteistä- vai olisiko se vain vauhdittanut korjuuta kuten aluksi epäilin. Muutama tuulenkaato kuitenkin jäi rikastuttamaan Hietasaaren metsäluontoa. Päätin sittenkin perehtyä alueen metsänkäyttösuunnitelmaan ja yrittää jatkossa olla tilanteen tasalla ja vaikuttaa metsän luonnontilaistumisen edistämiseksi. Toivon kuitenkin, että pystyn jatkossakin tekemään ennen kaikkea elämyksellisiä, arkisia retkiä lähimetsääni.

Vanha mänty polunvarressa

Kirjoitus on osa Kuukauden metsä -juttusarjaa, jossa ihmiset esittelevät itselleen merkityksellisiä metsiä. Jos haluaisit esitellä metsäblogissa metsän, joka on tavalla tai toisella sinulle tärkeä, lue tarkemmat ohjeet täältä.